Claes Andersson - Den förälskade terapeuten

Jatkamme operaatiota "lue enemmän ruotsiksi" kirjastosta löytyvillä näytelmillä. Olen jotain Claes Anderssonin pohdiskeluteoksia lukenut aiemmin, ja yksittäisiä runoja olen nähnyt siellä täällä, mutta näköjään draamatuotantoakin löytyy (siitä tosin vaietaan noilla wiki-sivuilla, ehkä koska Suomessa näytelmät eivät ole kirjallisuutta).

Nimi vinkkaakin jo sisältöön. Kamarinäytelmässä on kaksi henkilöä ja neljä roolia: psykoterapeutti Oskar, potilas Emmadora ja kummankin sisäiset äänet erillisille näyttelijöille. Emmadora aloittaa terapian, ja terapian jatkuessa varsin epäprofessionaalisesti Oskar ja Emmadora rakastuvat toisiinsa ja menevät naimisiin, mutta aviomies Oskar ei olekaan sitten kuitenkaan sama henkilö kuin terapeutti Oskar...

Andersson psykiatrina tuntenee aiheen hyvin, vaikka tuskinpa tämä omaelämäkerrallinen teos onkaan: tapahtumat etenevät lyhyinä kohtauksina joiden välissä on lauluja, ehkä Brechtin vieraannuttamisen hengessä, ettei katsoja luule moista (laulut ovat kirjassa riimirunoina, sävelmiä ei ole annettu).

Ja, no, täytti tarkoituksensa olemalla kielellisesti varsin helppoa luettavaa: joka sanaa en ymmärtänyt mutta tapahtumissa pysyi kuitenkin hyvin mukana ilman sanakirjaakin...muuten ollaan aika lailla "tulipahan luettua"-osastossa ilman sen kummempia vaikutuksia suuntaan tai toiseen, ja sai tällä Helmet-haasteessa kohdan 21. Kirjassa käydään museossa (häämatka suuntaa Pariisiin, jossa käydään Louvressa). 

III (ote)

Hjälp mej men förändra ingenting!
Du ska göra med mej vad j a g vill!
Hjälp mej men ta inte bort min bipolaritet
min galenskap och promiskuitet
Så hjälp mej men förändra ingenting
Du ska göra med mej vad j a g vill!

En drottning är jag med min galna makt
Depressionen är min änglavakt
Vad vore jag utan mina konstigheter?
mina infall och förljugenheter? 
Så hjälp mej men förändra ingenting
Du ska göra med mej vad j a g vill!

Johann Wolfgang von Goethe - Torquato Tasso

Sitten näytelmiä: Johann Wolfgang von Goethea olen aiemmin jonkin verran lukenut, nyt vuorossa näytelmä toisesta kirjailijasta, 1500-luvun suuruudesta Torquato Tassosta. (suom. Juhani Siljo: ilmeisesti tästä olisi uudempi painos jonka kieliasua on tarkastanut Otto Manninen)

Toiminta keskittyy lyhyeen aikaan Ferraran herttuan kartanossa, ja viisinäytöksisessä näytelmässä on tasan viisi roolia, eli taloudellisesti mennään. Nuori runoilija Tasso on saavuttanut jo nimeä ja arvostusta, ja näytelmän tapahtumahetkenä on saanut valmiiksi pääteoksensa Vapautettu Jerusalem. Hän on asunut Ferrarassa herttuan suojattina jo aimo tovin, vaikka sieltä kuuluukin mainintoja että olisi tervetullut myös vaikka Medicien Firenzeen...mutta herttua Alfonso haluaa pitää Tassosta kiinni, koska lahjakkaiden taiteilijoiden mesenointi on aikakauden Italiassa valtiaiden yksi nokittelumuoto. Tasso on myös rakastunut herttuan sisareen...

Mutta oleskelu Ferrarassa käy kyllä kasvavan jännitteiseksi, koska Tasso ei ole mitenkään helppo ihminen, hyvin äkkiväärä, ailahteleva, paranoidi (ja näköjään perustuu todellisuuteen, runoilijan mielenterveydelliset ongelmat ovat dokumentoituja). Naiset symppaavat (vaikka vastakaikua rakkaudelle ei herttuan sisarelta olekaan tulossa), herttua suhtautuu ymmärtäväisesti kun ei halua päästää runoilijaa omasta vaikutuspiiristään, mutta kahnauksia tulee ja Tasso alkaa pyristellä lähteäkseen käymään vanhojen ystäviensä luona toisaalla.

Hm. On todettava että Siljon käännöksessä näkyy ikä, ehkä se myöhempi versio olisi ollut parempi. Samoin en tiedä, onko käännöksen vai alkuteoksen piirre, että puhujilla ei juuri ole omaa rekisteriä, kaikki puhuvat samalla ylevällä nuotilla, joten vaikka henkilöitä ei ollutkaan montaa, niin nämäkin olisivat voineet erottua toisistana hieman paremmin (asiaa ei auta, että kaksi naisroolia jäivät aika persoonattomiksi). 

Mutta Tasson persoona kuitenkin kehittyy ihan kiinnostavan malliseksi, rajaus on tiukka mutta siihen on valittu hyvinkin tärkeä episodi joka paljastaa samalla laajemmin henkilön elämää. Ja toki on viehättävää lukea yhteiskunnasta, jossa valtiomiesten ylpeilyn aihe on haalia vaikutuspiiriin taitavia taiteilijoita tekemään taidetta, jossain joskus sivistys on jotain merkinnytkin (vaikka omat konfliktinsa tuokin aiheuttaa).

Helmet-haasteessa menee kohtaan 27. Kirjassa on puutarha.   

William Shakespeare - Myrsky

 

Joskus viime vuosituhannella, kun aloin tutustua joihinkin William Shakespearen näytelmiin, niin yksi ensimmäisistä lukemistani oli Myrsky. Ja vaikka sitä yleisesti tunnutaan arvostavan, niin muistan etten siitä juuri innostunut. Ja kun sittemmin Bardin tuotantoa on tullut luettua päälle parikymmentä näytelmää, niin tämä on pysynyt mielikuvissa laimeimpana.

Mutta kun tähän niin usein viitataan (ja hyllyssä odottaa lukemista yksi teos joka ilmeisesti pohjaa aika vahvasti tähän) ja on tässä jokunen vuosikymmen vierähtänyt, niin on hyvin syytä kokeilla uudestaan: varsinkin kun on tämä uusi Matti Rossin käännös (edellinen lukukerta taisi olla Eeva-Liisa Mannerin versio, tätä ei ollut vielä ilmestynyt).

Ja hei, tämä on yhä minusta dramaattisesti laimea teos. Milanon herttua Prospero ja pieni tyttärensä Miranda on karkoitettu valtakunnastaan, jonka Prosperon veli Antonio on Napolin kuninkaan tuella ottanut haltuunsa. Prospero ja Miranda päätyvät pienelle saarelle jossa asuu vain hirviömainen Caliban ja joukko henkiä, ja pian Prospero hallitsee taikakeinoin tätä kaikkea.
Ja vuosia myöhemmin, näytelmän alussa, kun herttua Antonio ja Napolin kuningas seurueineen purjehtivat merellä, Prospero nostattaa myrskyn joka uhkaa upottaa laivan, ja laivan väki päätyy haaksirikkoisina saarelle. Kuninkaan poika Ferdinand junaillaan tapaamaan Miranda, nämä rakastuvat ensisilmäyksella toisiinsa, ja haluavat naimisiin. Muut hovimiehet voivottelevat ja juonivat omiaan, ja narri ja juoppo kellarimestari vuorostaan lyöttäytyvät yhteen Calibanin kanssa, ja sitten Prospero heiluttelee taikasauvaansa, asiat järjestyvät just niin kuin hän haluaa, hän antaa kaikille anteeksi ja sitten onkin lähteä yhdessä takaisin Milanoon ottamaan vanha valtakunta takaisin. 

Tjaah. Varsinaisen komedian tai tragedian sijaan tämä tavataan luokitella romanssiksi, mikä tarkoittaa mm. tiettyä satumaisuutta tai unenomaisuutta, ja tietysti mukana on kivoja fraaseja joita siteerata, mutta juonen ja hahmojen osalta tämä on kyllä varsin pliisu: Prospero tekee asioita -> asiat menevät just niin kuin Prospero suunnitteli. 

Mutta näytelmässä on kyllä paljon tilaa tulkinnalle, ja siinä on kuitenkin kiinnostavia teemoja pohdittavaksi, joita ei niin huomannut edellisellä lukukerralla. Marjo Kaartisen esipuheessakin nostetaan esiin kolonialismin ja valloittamisen aihe: Caliban, noita Sycoraxin poika, on syntynyt saarella, ja samoin mm. ilmanhenki Ariel on sen pitkäaikainen asukas, mutta Prospero saapuessaan saarelle ihan vaan luonnostaan lankeavalla oikeutuksella on ottanut saaren hallintaansa ja alistanut aiemmat asukkaat palvelijoikseen...ja vastaavasti myrskyssä saarelle ajautuneet miehetkin varsin samantien ajattelevat olevansa sen hallitsijoita. Kolonialismin näkökulmasta tätä onkin myöhemmin kommentoitu ja käsitelty, mutta samalla voi todeta että Shakespeare ei vaikuta näkevän asiassa ongelmia, pikemminkin päinvastoin: jos tilaisuus tulee käsiin niin siihen pitääkin tarttua, muuhan olisi tyhmää. Päinvastoin voisi sanoa että aikoinaan Prosperon karkoittamiseen Milanosta johti nimenomaan tämän vetäytyminen julkisesta vallankäytöstä itseriittoiseen tutkiskeluun, veljensä vallankaappauksessa oli osasyyllinen myös Prospero itse.

Mutta tuo on kuitenkin temaattinen kerrostuma joka on muodostunut näytelmään sisälle, vallankäytöstä ja valloittamisesta on tullut ongelmallisempaa... 

Vähän tuohon liittyen, kiinnitin nyt huomiota näytelmässä nouseviin utopiaviittauksiin. Ehkä se tunnetuin, Thomas Moren Utopia, oli ilmestynyt muutamaa vuosikymmenta aiemmin, ja sekalaisia muita ilmestyi myös suunnilleen tämän näytelmän aikoihin...ja suosittuna ideana aikakauden utopioissa oli nimenomaan, että matkalaiset päätyvät sattumalta jollekin ennestään tuntemattomalle saarelle, josta löytyy sitten uusi merkillinen yhteiskunta...tai vaihtoehtoisesti saarelle ajautuvat perustavat sellaisen. Prospero on muokannut saaren toimimaan täysin oman tahtonsa mukaisesti, ja tämän saavat muut saarelle tulevat huomata, vaikka samalla saarelle ajautuessaan muutkin kehittelevat ajatuksia mitä tapahtuisi kun he ovat sen vallanneet: yksi hovimiehistä, Gonzalo, suoraan suunnitteleekin potentiaalisen utopian. Ja onhan siis osuvaa, että Huxleyn myöhempi utopia Uljas uusi maailma on napannut nimensä tämän näytelmän vuorosanoista...ja niinkuin Moren ja monen muunkin utopiat tapaavat olla, on Myrskynkin utopia jokseenkin unenomainen ja itse itsensä kyseenalaistava.

Mietin myös kuinka paljon Shakespeare mahtaa projisoida itseään Prosperoon. Tämän kontrolli saaren tapahtumista on yhtä kattava ja yleispätevä kuin kirjailijan ote näytelmänsä henkilöihin, ja draamaksi nouseekin pitäisikö hänen loppujen lopuksi olla tekemässä tätä...ainakin Neil Gaiman on Sandman-sarjakuvassa esittänyt tätä ajatusta, että Shakespeare oli viettänyt vuosikymmeniä näiden tarinoidensa sisällä, samalla kun muu elämä on jäänyt riittämämättömälle huomiolle...ja onhan tuo hyvinkin tästä näytelmästä ajateltavissa, Prospero-Shakespeare antaa viimeisessä esityksessä hahmoilleen anteeksi sulkemisensa inspiraation vankeuteen, mutta se on loppu nyt. 

Ja liittyvätkö nuo teemat toisiinsa, voiko kirjallisia töitä ajatella suhteessa valloittamiseen? Mitä pitää ajatella, että Propspero-Shakespeare tulee noin vain kirjoittamaan Calibanista, onko se Calibanin kannalta oikein? Ja entä sitten kaikki he jotka ajautuvat Prosperon saarelle ja noin vain ajattelevat sitä omanaan? Onko Matti Rossi juoppo kellarimestari? Ja minä narri Trinculo kun selittelen täällä vaikka mitä omiani Shakespearen tekstistä? Ehkä kirjoittaminen, kääntäminen ja lukeminen ovat kaikki myös valloittamisen muotoja... 

En vieläkään laske tätä suosikkieni joukkoon Shakespearen tuotannossa, mutta kyllähän tästä kaikenlaista kiinnostavaa nousi. Ja Helmet-haasteessa tämä voisi olla vaikka 43. Uusin kirja lempikirjailijaltasi (jos kysyttäisiin lempikirjailijaani, niin en ehkä sanoisi Shakespearea mutta olenhan häneltä tarpeeksi hyviä näytelmiä lukenut että saa kelvata kun ei kohtaan mielekkäämpääkään valintaa löydy).

Runar Schildt - Galgmannen (hirsipuumies)

Suunnitelmissa oli lukea enemmän (eli siis edes jotain) ruotsiksi: sarjakuvia olen jo jonkin verran lukenutkin, mutta seuraavaan hyppäykseen päädyin kokeilemaan samaa ajatusta kuin mitä olin havainnut ranskaksi lukiessa: näytelmissä toimintaa liikutetaan dialogilla, joka on yleensä helpompaa luettavaa kuin kertojan kuvailu, eli niistä on hyvä aloittaa. Kovasti vanhemmissa teoksissa kieli tosin saattaa olla liian arkaaista tai lyyristä, mutta 1900-lukulaiseen tekstiin pääsee yleensä kiinni.

Kirjaston valikoimasta satunnaisesti valitsin tämän, Runar Schildtin näytelmän vaikka kirjailija ei olekaan tuttu (ja "galg" oli ensimmäinen sana katsottavaksi sanakirjasta). 

Näytelmä itsessään on hyvin kompakti: yksi huone, kaksi henkilöä, yksi näytös yhden talviyön aikana. Eversti on ollut metsästysretkellä, mutta etukäteissuunnitelmistaan poiketen palaakin kotiinsa keskellä, ja paikalla on vain kartanon emännöitsijä Maria. Rauhattomuudessaan eversti haastelee nykyisestä ja menneestä, Ja Maria kommentoi omiaan, ja pian eversti mainitsee 'galgmannen'in, hirsipuumiehen, maskotin joka veistetään hirsipuun puusta: se tuo omistajalleen onnea, mutta siitä on paras hankkiutua eroon ennen kuolemaa tai on luvassa ikuista piinaa...ja siitä pääsee eroon vain myymällä sen, ja kauppahinnan täytyy olla alempi kuin millä on sen itse hankkinut. Ja, no, siihen on syynsä miksi eversti sen mainitsee.

No, eipä tämä minusta kovin ihmeellinen tapaus ollut, vähän liiankin rajattu paketti että tässä olisi varsinaisesti päässyt kiinnostavia kehityksiä tapahtumaan. Mutta siinä mielessä täytti tavoitteensa, että oli varsin helppoa luettavaa: sanakirjaa konsultoin aika ajoin, mutta jos nyt keskimäärin yhden sanan per sivu täytyy tarkistaa (ja satunnaisia vähemmän tärkeitä kiinnostuksen mukaan), niin aika sujuvasti lukeminen etenee. (ja kas, myös Aino on samaan aikaan innostunut ruotsiksi lukemisesta).

Helmet-haasteessa tämä voisi olla vaikka 30. Kirjan päähenkilön vanhemmat ovat kadonneet tai muuten poissa: kumpi näistä kahdesta sitten onkin päähenkilö, pätee, vanhemmat ovat kuolleet tai muista syistä poissa kuvioista.  

Jean Anouilh - Becket

Huomattava ranskalainen näytelmäkirjailija Jean Anouilh on tässä tarttunut historialliseen aiheeseen, Englannin kuningas Henrik II:n ja Canterburyn arkkipiispa Thomas Becketin hankalia välejä: aihe on teatterissakin tuttu, tunnetuimpana versiona T.S. Eliotin Murha katedraalissa, mutta toki historiallinen tapahtumaketjukin oli sen verran dramaattinen että onhan siinä versioitavaa, eikä lisädramatisointiinkaan ole kovin paljoa tarvetta (etteikö Anouilh sitä silti tekisi).

Eliot rajaa oman versionsa Becketin murhaan kuninkaan kätyrien toimesta (oli kuningas sitten tapahtumien taustalla tai ei), Anouilh ottaa laajemman näkökulman: varsinainen murha tapahtuu sivussa, hivenen sen jälkiseuraamuksia, mutta paljon edeltävää, miten tuohon tilanteeseen oli päädytty.

Nuori normannikuningas Henrik II kuvaaan varsin oikukkaana ja huikentelevaisena nuorena miehenä, joka nauttii elämästä ja mitä hallitsijana voi tehdä. Ei mitenkään paha mutta eittämättä ajattelematon ja itsekeskeinen: kanslerinsa Becket, hyvä ystävänsä, on se vähän vanhempi vähän fiksumpi kaveri joka on kuninkaan uskollisena tukena ja hieman oikoo tämän holtittomuuksia, mutta eittämättä nauttii myös omalta osaltaan jossain määrin hyvästä elämästä...

Kuninkaalle yhtenä kahnauksen aiheena on kiista valtaoikeuksista kirkon kanssa, pääasiallisena vastapoolina Canterburyn arkkipiispa: kuka käyttää missäkin asiassa mitä valtaa toisen yli. Kun arkkipiispa käytännöllisesti kuolee, saa Henrik loistavan idean: arkkipiispan seuraajaksi laitetaankin kuninkaan ystävä ja tukija Becket (jolla oli jo diakonivihkimys, ja vauhdikkaasti sopiva ehdokas voidaan vihkiä papiksi ja piispaksi). Becket itse ei pidä valintaa viisaana, mutta virkaan kuitenkin päätyy...ja ottaakin uuden roolinsa ja asemansa vakavasti, omaksuu niin omassa elämässään uuden varsin askeettisen linjan ja poliittisesti puolustaa kirkon valtaoikeuksia kuninkaan yrityksiä vastaan. Henrik oli manipulointiyrityksellään ihan itse hankkinut entistä pahemman vastustajan ja samalla menettänyt vakaimman tukijansa ja ystävänsä, ja tässä on luonnollisesti sulattelemista...

Historiallisessa tapahtumasarjassa on tosiaan runsaasti dramaattista potentiaalia. Anouilh kasvattaa sitä vielä korostamalla Henrik II:n ajattelemattomuutta ja kuningas Lear -taipumusta ('koska minä rakastan itseäni, muutkin rakastavat minua'), ja toisaalta koko näytelmän ajan Henrikin ja Becketin välinen keskinäinen arvostus säilyy, ja ystävyyden tunteetkin tavallaan, mikä tekee koko jutusta traagisemman, kun velvollisuudet vievät henkilöt toisiaan vastaan...

Lisäkierroksia saadaan vielä epähistoriallisesta muutoksesta tehdä Becketistä saksi, ja näin kontrastoida myös normannihallitsijaa ja -yläluokkaa alaluokkaisiin sakseihin (Becket itse poikkeuksena), näiden sortoon ja sen aiheuttamiin jännitteisiin Englannissa. Ilmeisesti siinä kirjassa, josta Anouilh sai ideansa näytelmään, tehtiin tämä väite, ja kun kirjailija sai tietää sen virheellisyydestä ja että Becket oli yhtälailla normanni, ei hän kuitenkaan halunnut muuttaa versiotaan, ollaan sitten epähistoriallisia kun sillä tulee parempi tarina.

Helmet-haasteessa laitan näytelmän vaikka kohtaan 34. Kirjassa on tunnettu rakennus (mm. Canterburyn katedraali). 

Tom Stoppard - Jumpers

Olen aiemmin lukenut Tom Stoppardin tunnetuimman näytelmän Rosencrantz and Guildenstern Are Dead joka oli varsin viehättävä, ja ennen tämän blogin aloittamista näytelmän Travesties, joka oli vielä parempi...joten varsin suurin odotuksin tähänkin näytelmään tartuin.

Mutta tämä ei nyt toiminut oikein mitenkään. Absurdin teatterin linjoilla ollaan, ja irvaillaan akateemisille filosofeille, jotka rinnastetaan varsin keskinkertaisiin akrobaatteihin. Professori George Moore (ei se G.E.Moore) sanelee etiikan kirjaansa ymmärtämättä mitään mitä ympärillään tapahtuu, ja havainnollistaessaan Zenon paradoksia ampuu lemmikkikaninsa, vaikka sen pitäisi olla mahdotonta...tjaah.

Jotain ihan kiinnostavia yksittäisiä tekstipätkiä tässä oli, mutta luin loppuun lähinnä koska oli lyhyt. Ehkä analyyttinen filosofia, joka tässä on erityisesti esillä, ei ole enää niin kuuminta hottia, joten sen piikittely ei tunnu enää niin iskevältä...

DOTTY: Please don't leave me! I don't want to be left, to cope...
GEORGE: Dotty, I'm sorry, I must...I'm sorry if it's one of your bad days, but things will get better.
DOTTY: There's no question of things getting better. Things are one way or they are another way; 'better' is how we see them, Archie says, and I don't personally, very much; though sometimes he makes them seem not so bad after all - no, that's wrong, too: he knows not 'seems'. Things do not seem, on the one hand, they are; and on the other hand, bad is not what they can be. They can be green, or square, or Japanese, loud, fatal, waterproof or vanilla-flavoured; and the same for actions, which can be disapproved of, or comical, unexpected, saddening or good television, variously, depending on who frowns, laughs, jumps, weeps or wouldn't have missed it for the world. Things and actions, you understand, can have any number of real and verifiable properties. But good and bad, better and worse, these are not real properties of things, they are just expressions of our feelings about them.
GEORGE: Archies says.

Anton Tammsaare - Judit

Luen nyt virolaisen kansalliskirjailijan Anton Tammsaaren tuotannosta vähän epätavallisempia teoksia: pari vuotta sitten viimeinen romaani Hornanperän uusi paholainen, ja nyt sitten raamatullinen näytelmä Judit. 

Näytelmä perustuu samannimiseen deuterokanoniseen kirjaan, jossa Assyria vainoaa Juudeaa. Sotapäällikkö Holoferneksen piirittäessä Betulian kaupunkia nuori kaunis leski Judit saapuu sotaleiriin ja tekee vaikutuksen Holofernekseen mutta se onkin juoni, Holoferneen nukkuessa Judit katkaisee tämän kaulan ja palaa kotikaupunkiinsa pään kanssa. Assyrialaisten armeija joutuu sekasortoon ja juudealaiset pelastuvat neuvokkaan ja rohkean naisen vuoksi.

Teksti on inspiroinut monenlaista taidetta (mm. Artemisia Gentileschin maalauksia) ja näytelmiäkin on ilmeisesti muutama. Tammsaare ei kuitenkaan tee vain toisintoa raamatullisesta tarinasta, vaan kääntää sen huomattavasti monimutkaisemmaksi: sankaritarinasta tuleekin tragedia antiikin tyylillä filosofialla ryyditettynä. 

Judit itse on kompleksinen hahmo, jonka suunnitelmissa ehkä on pieneltä osin koko kansan etu, mutta ei sellaisella rakastavalla uhrautuvaisuudella kuin mihin lähtötarina viittaa, hurskas leski on ennemminkin olotilaansa pettynyt ja ensisijaisesti omaa etuaan tavoitteleva. Pyrkimyksenä on ennemminkin houkutella Holofernes hylkäämään herransa ja julistautumaan itse kuninkaaksi (ja Judit toki hyvin voisi olla kuningatar ja synnyttää prinssejä ja prinsessoja). Melankolinen ja itseironinen Holofernes saattaa kyllä viehättyä Juditista, mutta ei tämän toiveista, ajatus kuninkuudesta ei houkuta. Ja niin hylkäyksen jälkeen Holofernes päätyy kohtaloonsa, ja Juditilla taas on vielä uusia komplekseja puitavina, ja lopussa on kitkeryyttä yleisestä voitonriemusta huolimatta...

Tammsaarella on Raamattu-tulkinnassaan varsin uskontokriittinen ote, ja myös hyvin oikukkaat väkijoukot näyttäytyvät varsin negatiivisesti...ja oikeastaan Tammsaaren versio antaisi kyllä paljon materiaalia René Girard -henkiselle kollektiivisen väkivallan ja syntipukkiteorian luennalle (ja kas, bloggaamassani Girardin kirjassa on tuo sama Gentileschin maalaus kannessa).

Esko Karppanen on näytelmän suomentanut ja esittelytekstillä varustanut, ja mukana on myös muutama kuva vuoden 1960 esityksestä. Ilahdun että näytelmäkäännöksiä julkaistaan kirjoina (ja näiden puuttumisista aiemmin usein valittanut) ja tekstiä luki muuten sujuvasti, mutta aloin kiinnittämään huomiota lukuisiin puuttuviin possessiivisuffikseihin ("Minun ruukut on lyöty rikki, minun astiat käännetty nurin, minun kotini on ryöstetty"). Kiinnitin siihen huomiota ensin Holoferneen puheessa ja ajattelin että ehkä sillä kuvataan tämän vierautta, mutta ei, Judit ja muut myös viljelivät sitä, ja sen verran että alkoi ihmetyttää oliko siinä joku systemaattisuus, mutta en sitä huomannut (kun niitä myös paljon oli, kuten tuossa ylläolevassa sitaatissa näkyy (samaan on kiinnittänyt Tuglas-seuran teksti näytelmästä huomiota, ja kääntäjä kommentoikin sen olevan tarkoituksellista, näytelmä on kuitenkin puhuttua tekstiä jossa suffikseja pudotellaan).

Catharina Valckx - Les chaussures sont parties pour le week-end (kengät ovat menneet pois viikonlopuksi)

Palaamme taas ranskalaisten lastenkirjojen pariin. Joskin Catharina Valckx on näköjään hollantilainen, vaikka tuotantoa on tehnyt paljon ranskaksi.

Tämä kirja on kolmen näytelmän kokoelma, esitettäväksi koulussa tai kotona: kaikki kolme ovat varsin lyhyitä, yhden pitkän kohtauksen mittaisia, joten mitään suuria draaman kaaria ei kehitellä: juonenkuljetus nojaa enemmänkin absurdiin huumoriin (nainen tulee eläinkauppaan ostamaan kissan, mutta mukaan tuleekin laulava dinosaurus; miehen kengät ovat kadonneet, joten mitäpä voi tehdä paitsi tanssia...)

Joten kirjallisesti tästä on aika vaikea sanoa mitään: enemmän tämän teoksen pointti on yhdessä tekemisessä, pienille lapsille näytelmän kokoonpanemisessa ja esittämisessä. No, tuli luettua.

Marcel Pagnol - Topaze

Taas pitkästä aikaa Marcel Pagnolia: pari aiempaa näytelmää on ollut aikoinaan blogissa, ja nyt sitten ensimmäinen suuri menestys, Topaze vuodelta 1928. Paitsi näytelmänä, teksti on menestynyt myös elokuvakässärinä, wikipedia listaa yhdeksän filmisovitusta: kaksi näistä Pagnolin itsensä ohjaamia, mutta leffaversioita on syntynyt myös Yhdysvalloissa, Englannissa, Egyptissä, Kiinassa, Ruotsissa, eli vetoa yli kulttuurirajojen on...

Kansikuva paljastaakin miljöön: nimihenkilö Topaze on opettaja yksityiskoulussa, ehdottoman rehellinen ja ahkera mutta eipä tuolla arvostusta saa, ennemminkin tulee hyväksikäytetyksi (koulun johtajan tytär sysii omia töitään Topazen tehtäväksi ja Topaze tekee...)
Ja kun erään oppilaan äiti, rikas paronitar, tulee vierailemaan koulussa ja ihmettelemään mahtaako hänen poikansa todistuksessa olla virhe, niin Topaze naivin järkkymättömästi ei löydä todistuksesta mitään virhettä vaikka koulun omistaja kuinka innokkaasti vihjailee sellaisen löytämisen puolesta, poika on perustellusti luokan heikoin...paronitar poistuu loukkaantuneena, ja lähtöpassit koulusta saa myös Topaze.

Mutta toisen oppilaan tädillä, vaikutusvaltaisen poliitikon rakastajattarella, onkin esittää tarjous: poliitikon (hyvin epämääräiset) bisnekset tarvitsevat uutta riippumatonta asiainhoitajaa (tai siis bulvaania jonka nimissä bisnekset tehdään), ja tähän hommaan voisi sopia hyväuskoinen hölmö, tai siis luotettava mies joka on juuri vapautunut edellisistä työtehtävistään.
Naiivi Topaze suostuu ja tajuaa vasta vähän ajan päästä millaisiin bisneksiin on sotkeentunut...mutta ankarien omantunnontuskien lomassa saakin huomata, että uusi, opettajanpalkkaa huomattavasti suurempi varallisuus saa kanssaihmisissä paljon enemmän arvostusta kuin rehellisyys ja ahkeruus koskaan...

Komediassa riittää huumoria, mutta moraalisen satiirin ruoska kyllä viuhuu: raha ehkä vääjäämättä korruptoi niin omistajansa kuin kanssaihmisetkin, mutta se korruptio kyllä kelpaa ilomielin tarpeeksi monelle, ja rehellisyydestä ja ahkeruudesta jää vain luu käteen...ja silti tämä toteutetaan sellaisella kepeydellä, jossa ranskalaisilla on runsaita perinteitä. Topaze on mainio hahmo ja herkullisia ovat kyllä myös monet muutkin henkilöt, kyllä ymmärrän hyvin että tämä on ollut menestys ja poikinut lukuisia versioita.

Tour de France par écrit -haasteessa otan tällä Marseillen: kirjassa ei mainita tapahtumapaikkaa, mutta kirjailija on leimallisesti osa Marseillen seudun kulttuuria.

Tom Stoppard - Rosencrantz and Guildenstern Are Dead (klassikkohaaste)

Alunperin olin aikonut lukea klassikkohaasteeseen erään toisen kirjan, mutta, no, se olisi ehkä kannattanut aloittaa heinäkuun alkupuolella loppupuolen sijaan, joten jätetään myöhempään kertaan, tulevalle haastekierrokselle tai muuten vaan luettavaksi. Sen sijaan nappasin hyllystä tämän Tom Stoppardin näytelmän, koska sekin kyllä vastaa haastekuvausta (ja oli sopivasti lyhyempi): on kärkkynyt pitäisi-lukea listalla jo pitkään, ennenkuin se edes hyllyyni päätyi, koska kun modernista teatterista puhutaan niin tämä on niitä useimmin mainittuja teoksia. Olin joku vuosi sitten (blogien välillä, siis ei bloggausta) jopa lukenut yhden Stoppardin näytelmän, Travesties, ja siitä kovasti pitänyt, mikä entisestään oli kannustanut lukemaan lisää, ja erityisesti tämän.

Näytelmä perustuu toiseen klassikkoon, Shakespearen Hamletiin, ja sen kahteen suhteellisen vähäiseen sivuhenkilöön: kahteen hoviherraan jotka ovat Hamletin tuttavia ja joiden tehtäväksi tulee viedä Hamlet Englantiin, mukanaan Tanskan kuninkaan kirje Englannin kuninkaalle, jossa tätä pyydetään tappamaan Hamlet viivyttellemättä. Hamlet hoksaa salajuonen, ja karkaa takaisin Tanskaan, vaihdettuaan vietävän kirjeen sellaiseksi, jossa pyydetään tappamaan Rosencrantz ja Guildenstern viivyttelemättä. Ja tiedonanto, että näin on käynyt, tuodaan loppunäytöksessä, jossa kaikki keskeisemmätkin henkilöt juuri ovat tappaneet toisensa...

Tästä lähtökohdasta Stoppard kirjoitti oman näytelmänsä, jossa Rosencrantz ja Guildenstern seuraavat tapahtumia, hyvin katkonaisia, sivusta, ymmärtämättä juuri lainkaan mistä on kysymys. Näytelmän muut henkilöt vilahtelevat ajoittain näyttämöllä esittäen lyhyitä pätkiä Shakespearen näytelmästä, mutta suurimman osan ajasta Ros ja Guil ovat jätetyt omilleen, ilman käsitystä mitä tapahtuu tai mitä heidän pitää tehdä, tai miksi he tekevät niitä asioita mitä tekevät...

Niinpä teos muistuttaakin paljon toista klassikkonäytelmää, Samuel Beckettin Huomenna hän tulee: kaksi päähenkilöämme pääasiassa odottavat jotain tapahtuvaksi, kohtaavat joitain toisia henkilöitä, keskustelut ovat päämäärättömän itsetarkoituksellista pyöritystä, identiteetitkin hämärtyvät (kaikilla muilla on suuria vaikeuksia erottaa kumpi hahmoista on Rosencrantz ja kumpi Guildenstern, ja tämä hämärtyminen ulottuu ajoittain myös pariin itseensä), todennäköisyyksien lait eivät enää tunnu pätevän...Klassisesta teatterista ollaan siirrytty syvälle absurdin teatterin perinteisiin, ja lopputulos on hämmentävä, ja lopputulos lyö leimansa myös Shakespeareen.

Vanhojen tarinoiden uudelleenversioinnit ovat toki tuttuja kautta historian, ja monet näistä versioista nousevat itsessään arvostetuiksi klassikoiksi (blogissani ovat olleet esillä niin eri versiot Troijan sodasta kuin Faust-myytistäkin), mutta aloin pohtia tämän näytelmän ideaa, jossa otetaan klassisen teoksen täysin marginaalinen sivuhenkilö ja kerrotaan tämän tarina, jotenkin kommentoiden sitä alkuteosta. Näitäkin toki on, Vergiliuksen Aeneaasta Pär Lagerkvistin Barabbasiin, joskin nuo eittämättä ovat henkilöitä joihin voi suhtautua tavallaan historiallisina. Huomaan, että pari kuukautta tämän näytelmän ensi-illan jälkeen, 1966, ilmestyi Jean Rhysin Wide Sargasso Sea, joka kertoo Charlotte Brontën Jane Eyren "hullun naisen ullakolla" tarinan, eli ehkä jotain oli ilmassa (ilmestyivät sen verran lähekkäin, että tuskin voidaan sanoa että toinen olisi vaikuttanut toiseen, joskin ehkä teosten vastaanotossa oli keskinäistä vaikutusta). Ja tietysti laajemminkin historiantutkimuksessa marginaalit ja mikrohistoria suurmiesnarratiivin sijaan oli ja on nousussa...

Mutta tietysti Stoppardin tulkinta on erityisen kirjallinen, metatietoinen, postmoderni. Ja sellaisena kutkuttava, joskin samalla on todettava, että lukukokemuksena ei mitenkään helppo: tietysti Hamlet pitää olla luettu (ja itse olen sen lukenut jotain parisenkymmentä vuotta sitten), ja muutenkin henkilöiden dialogi on aikamoista pallottelua joka on tarkoituksellisesti usein sisällöllisesti tyhjää, että tämä varmaan olisi nautittavampi nähtynä ja kuultuna. Ja se aiemmin lukemani Travesties oli lopulta kiinnostavampi, samanhenkisillä ideoilla :siinä versioidaan uusiksi Oscar Wilden Sulhaseni Ernest, roolituksissa James Joyce, Tristan Tzara ja Vladimir Lenin, joskin varsinaiseksi päähenkilöksi on nostettu, taas kerran, varsin marginaalinen historiallinen henkilö, jolla oli yhteys Joyceen (Joyce, Tzara ja Lenin olivat yhtaikaa ensimmäisen maailmansodan aikaan Zurichissa, joten periaatteessa kohtaaminen olisi ollut mahdollinen, joskin tuskin niin kuin Stoppard kuvaa). Ja näytelmä ei ole vain high concept -ideansa vaan toimii muutenkin kiinnostavasti...mutta toki senkin perusta oli jo laskettu tässä Rosencrantzissa ja Guildensternissa, joten tälle lankeaa klassikkoasema.

GUILDENSTERN: The truth is, we value your company, for want of any other. We have been left so much to our own devices - after a while one welcomes that uncertainty of being left to other people's.
PLAYER: Uncertainty is the normal state. You're nobody special. (He makes to leave again. GUIL loses his cool.)
G: But for God's sake, what are we supposed to do!
P: Relax. Respond. That's what people do. You can't go through life questioning your situation at every turn.
G: But we don't know what's going on, or what to do with ourselves. We don't know how to act.
P: Act natural. You know why you're here at least.
G: We only know what we're told, and that's little enough. And for all we know it isn't even true.
P: For all anyone knows, nothing is. Everything has to be taken on trust; truth is only that which is taken to be true. It's the currency of living. There may be nothing behind it, but it doesn't make any difference so long as it is honoured. One acts on assumptions. What do you assume?
ROSENCRANTZ: Hamlet is not himself, outside or in. We have to glean wha afflicts him.
G: He doesn't give much away.
P: Who does, nowadays?

-----------------------------------------------------------------------

Klassikkohaasteessa on taas ollut ilo olla mukana: pari kertaa on jäänyt välistä, mutta aiemmin haasteen puitteissa olen lukenut Rikoksen ja rangaistuksen, Rouva Bovaryn, Draculan, Faustin, Sonetteja Lauralle, Suuren seikkailun, North and Southin, Valtion, Viettelyksen vaunun, Gilgamesin, Kultaisen vasikan, Pinocchion ja Arosuden. Kaikki lukemisen arvoisia, vaikka kaikista en niin innostunutkaan, mutta sehän onkin tosi klassikoille ominaista.

Ja toki oma pointtinsa klassikkohaasteessa on lukea mitä muut ovat lukeneet, onko uusia ajatuksia tutuista kirjoista, onko kiinnostavan kuuloisia teoksia jotka pitää ottaa omalle lukulistalle tai sitten kirjoja jotka saavat jäädä jatkossakin lukematta mutta joista on kuitenkin hyvä tietää jotakin (kuten että luultavasti ei halua sitä lukea): tämänkertainen kattaus löytyy Oksan hyllyltä -blogista.

Paul Claudel - L'annonce faite à Marie (Sanoma Marialle)

Ranskankielisessä kristillisessä kirjallisuudessa Paul Claudel nauttii klassikkoasemaa runoillaan, näytelmillään jne. vaikka suhtautumisessa hajontaa saattaa ollakin: juuri tätä näytelmää ennen luin artikkelin yhdeltä kirjallisuuskriitikolta, joka ei Claudelia juuri arvostanut, korkeintaan varhaistuotannossa noin ennen ensimmäistä maailmansotaa on vielä jotain...

No, tämä näytelmä on vuodelta 1912 (vaikka mainittiinkin nimeltä, että tämän esimuoto 1890-luvulta on parempi versio), ja tässä kirjassa on mukana myös myöhemmin muokattu viimeinen näytös, eli aiheeseen palattiin pitkin uraa.

Nimi viittaa angelus-kellojen yhteydessä lausuttuun rukoukseen, mutta tapahtumapaikkana on Reimsin seutu joskus myöhäiskeskiajalla: Claudel kirjoittaa mysteerinäytelmää, joten ajankohdaksi luodaan yleinen impressio keskiajasta, ei mikään tietty historiallinen ajankohta (muutama historiallinen maininta viittaa 1400-luvun alkupuoliskolle, mutta nämä eivät osu yhteen).

Sisällössä lähdetään myös mysteerin tai legendan alueelle, pyhyyden salaisuuksiin. Nuori neito Violaine on alustavasti puhuttu jo morsiameksi isänsä oppipojalle ja kasvatille Jacquesille, mutta tuntee tiettyä sympatiaa myös nuorta arkkitehtia Pierreä kohtaan...mutta Pierre kertoo sairastavansa salaisesti lepraa. Violainen antamaa säälivän ystävyyden suudelmaa on todistamassa tämän sisar Mara, joka itse rakastaa palavasti Jacquesia, ja kun myös Violaine sairastuu lepraan, päätyy tämä yhteisön reunamille kerjäläiseksi, kun taas Mara nai Jacquesin.

Mutta muutamaa vuotta myöhemmin Mara ryntää hän tämän luo jouluyönä kuolleen lapsensa kanssa Violainen luo: vaikka hän ei sisartaan rakastakaan, on hänellä kuitenkin luottamus tämän pyhyyteen...

Niin, omalla tavallaan tässä kehitellään legendaa paikallisesta pyhimyksestä asioiden tapahtuessa, ja sellaisena tässä on kiinnostavia piirteitä, niin Violainessa kuin Marassa...näytelmässä on tosiaan kaksi vaihtoehtoista viimeistä näytöstä, joista vanhempi on epämääräisempänä kiinnostavampi, uudempi etenee selkeämmin mutta myös osoittelevammin (tavalla joka ansaitsee sen alussa mainitun kriitikon paheksunnan). En nyt ihastunut, tuli luettua ja saatan lukea ehkä joskus jotain muutakin Claudelilta.

Helmet-lukuhaasteessa tämä voisi olla, öö, 22. Kirja kertoo aiheesta, josta olet lukenut paljon. Sadan vuoden lukuhaasteessa tällä saa 1910-luvun, ja tämän myötä myös haasteen bonusosasto tulee täyteen.

Eugène Ionesco - Le Roi se meurt (kuningas kuolee)

Romanialais-ranskalaisen näytelmäkirjailijan Eugène Ionescon tuotantoon tutustuminen jatkuu: pari varhaista näytelmää luin blogien välisellä tauolla, ja ehkä tunnetuin näytelmänsä Sarvikuonot on ollut blogissa pari vuotta sitten, nyt sitten myös usein nimetty Le Roi se meurt.

Tyylilajina on absurdius, vaikka keinot ovatkin vähän erilaiset kuin aiemmin lukemissani (ja kun vilkaisin netistä mainintoja tästä näytelmästä, samaa sanotaan, että tämä on enemmän Beckettiä kuin Ionescoa): tarina etenee tavallaan suoraviivaisesti tiivistyen yhä riisutummaksi, kunnes kaikki katoaa, perinteisen kaaoksen sijaan, ja dialogikin on varsin johdonmukaista Ionescon usein suosimien banaalien kliseiden toistelun sijaan...absurdius tulee enemmän tilanteesta.

Kuningas Bérenger ensimmäinen vanhenee, lähestyy kuolemaa useiden satojen vuosien hallintakauden jälkeen: aikanaan kiningas on tahdollaan hallinnut koko valtakuntaa, luonnonvoimia myöten, mutta vanhetessa tämä valta heikkenee, valtapiiri rappeutuu ja kutistuu...ja kaksi kuningatarta Marguerite ja Marie hovilääkärin (joka on myös pyöveli) kanssa pyrkivät vakuuttamaan kuninkaan tämän lähestyvästä kuolemasta, palvelustyttö Julietten ja vartiomiehen avustuksella.

Marguerite, au Roi: Je dis : tu as fait massacrer mes parents, tes frères rivaux, nos cousins et arrière-petits-cousins, leurs familles, leurs amis, leur bétail. Tu as fait incendier leurs terres.

Le Médecin: Sa Majesté disait que de toute façon ils allaient mourir un jour.

Le Roi: C'était pour des raisons d’État.

Marguerite: Tu meurs aussi pour une raison d’État.  

Le Roi: Mais l’État, c'est moi.

Juliette: Le malheureux! Dans quel état!

Marie: Il était la loi, au-dessus des lois.

Le Roi: Je ne suis plus la loi. 

Le Médecin: Il l'admet. C'est de mieux en mieux.

Marguerite: Ça facilite la chose.

Le Roi, gémissant: Je ne suis plus au-dessus des lois, je ne suis plus au-dessus des lois.

Le Garde, annonçant: Le Roi n'est plus au-dessus des lois.

Juliette: Il n'est plus au-dessus des lois, pauvre vieux. Il est comme nous. On dirait mon grand-père.

Tietystä sadunomaisuudesta ja humoristisuudestakin huolimatta tämä on varsin vakava meditaatio kuolevaisuudesta, vanhenemisesta, sairaudesta ja kuolemasta (ja sitä kautta luonnollisesti myös elämästä). Ionesco viittaa Aurinkokuninkaan "Valtio olen minä"-lausahdukseen, mutta samalla taustalla näkyy viittaus kalastajakuningas-myyttiin, jossa kuninkaan ja valtakunnan välillä on suora yhteys ja kuninkaan tullessa sairaaksi ja mahoksi, myös valtakunta muuttuu hedelmättömäksi, rappeutuneeksi autioksi maaksi, ja voi parantua vain kuninkaan parantumisesta...tai kuolemasta. Mutta tässä tarinassa ei ole Percevalia ja Graalia kuningastaja valtakuntaa auttamassa...

Ja tietysti kokemukset vanhenemisesta ja sairaudesta, kun voimansa tunnosta ja nuoruuden eihän-minulle-voi-mitään-sattua-ajatuksesta ymmärrykseen rajallisuudesta ja kuolevaisuudesta: tämä vedetään allegoriana reippaasti yli (kuningas joka hallitsee satoja vuosia ja jota tottelevat luonnonvoimat) mutta tunnistettavaa realistisuutta ja inhimillistä kokemusta siinä taustalla kuitenkin tuntuu: kuulemma Ionesco oli sairastunut vakavasti, ja esiinnoussutta kuolemanpelkoa käsitellään sitten tämän näytelmän puitteissa...)

Mainio teos: ei ehkä riemukkainta luettavaa (tai nähtävää) silloin kun omassa elämässä on tullut sairauden ja vanhuuden teemat lähelle, tai ehkä tämä on ymmärrettävimmillään juuri silloin.

Helmet-lukuhaasteessa laitan kohtaan 4. Kirja, jonka aioit lukea viime vuonna (oli ehdokkaana silloin Helmet-haasteen suosittelu-kohtaan mutta luinkin muuta), ja Sadan vuoden lukuhaasteessa ollaan 1960-luvulla.

Edit: kirjasta on blogannut myös Ketjukolaaja. 

David Mamet - Oleanna

 

 

Jatketaan näytelmien lukemista, ja yhä suht uusilla, 90-luvun Amerikassa ilmeisen paljon huomiota herättäneellä teoksella. David Mamet on nimenä tuttu, vaikken tätä ennen mitään ollutkaan lukenut.

Ja aika piinallista luettavaa tämä oli. Kahden henkilön draama kolmessa näytöksessä, ensimmäisessä opiskelijatyttö Carol on tullut keskustelemaan arvosanastaan yliopiston professori Johnin toimistoon, ja kahdessa seuraavassa näytöksessä kohdataan uudestaan puimaan esitettyjä syytöksiä seksuaalisesta ahdistelusta...

Molemmat henkilöt ovat aika kauheita. John on itseriittoinen hölmö, joka rakastaa omaa ääntään ja filosofioitaan, ja sanoisaan ja teoissaan tosiaankin hyvin harkitsematon (joskin samalla on todettava, että niiden pitäminen seksuaalisena ahdisteluna vaatii aktiivisen vihamielistä tulkintaa). Ja Carol taas on ensimmäisessä näytöksessä epämääräisen epävarma, selvästi väärässä paikassa (niin kyseisen kurssin tai ehkä koko yliopiston oppilaana kuin ylipäänsä haluamassa keskustella arvosanastaan ilman mitään varsinaisia perusteita), ja seuraavissa taas aktiivisella uhriutumisella toimiva moderni inkvisiittori ja hämärän painostusryhmän edustaja, ja pian argumenteissa ahdistelu siirtyy vain välineeksi toisissa taisteluissa...

Ensimmäisen näytöksen keskustelukin oli niin elliptistä ja katkonaista, että sitä oli varsin hankala lukea, keskustelun rytmiä oli vaikea tavoittaa (esitettynä ehkä selkeämpää), tämä puoli parani jatkossa, mutta hahmoista tuli vain karikatyyrisempia. Silmäilin myös nettikommentteja, joissa Carolin karikatyyrimaisyytta kritisoitiin, ja toisaalta ehkä se oli sellainen kirjoitusaikana, nykyisin tuntuu että tästä on otettu toimintaohjeita (ja toisaalta John kieltämättä vaikutti opettajalta, jota oppilaat tuskin jäävät kaipaamaan...)

Lueskelin että näytelmä on ottanut inspiraatiota kirjoitusaikana esillä olevasta Anita Hill / Clarence Thomas -tapauksesta, joskin tässä ollaan siirrytty eri miljööseen käsittelemään seksuaalisen ahdistelun problematiikkaa.

Tjooh. Mitä opimme tästä? Ainakin sen, että opettajien ei pidä yrittää suhtautua oppilaisiin kuin ihmisiin, sillä tavalla vältytään joka puolin monilta harmeilta.

Eric-Emmanuel Schmitt - Théâtre 2

Pari vuotta sitten tutustuin Eric-Emmanuel Schmittin teatterituotannon ensimmäiseen kokoelmaan, Théâtre 1 -kirjan neljään näytelmään: tässä seuraavassa niteessä on koottu kolme näytelmää lisää 1990-luvun lopulta (ja näkyy näytelmätuotantoa riittävän vielä sarjan jatkoksi).

 

Ensimmäinen, Golden Joe, on varsin suora, mutta omalaatuinen tulkinta Hamletista. Nimihenkilö on lontoolaisen Danish Bankin pörssitrader, taitava työssään, menestyksekäs ja täysin tunteeton sosiopaatti, jota alkavat kuitenkin ravistella pankinjohtaja-isän kuoleman jälkeiset viestit, hiipivästi etenevä inhimillisyys tunkeutuu elämään ja saa kyseenalaistamaan sen mitä on ollut ja mitä on (samalla kun kilpaileva Fortin&Brass suunnittelee omia valtausjuoniaan).

Mieleen tuli tietysti Kaurismäen elokuva Hamlet liike-elämässä, vaikka Schmitt vie tarinaa vielä pitemmälle ja toisaalta sekoittaa pakkaa ja hahmojen suhteita (Joe on varsin kauhea hahmo, ja morsiamensa Cecily myös, kun taas vastaavasti Joen äiti ja setä ovat varsin, no, inhimillisiä ja normaaleja); sen verran että rohjetaan lainata näinkin suoraan Shakespearen tarinaa ja silti tehdä sen pohjalta oma juttu eikä vain sovitus tai pastissi, ja annetaan Hamlet-viittausten toimia yhtenä tulkintatasona (eli sanoisin myös että Hamlet täytyy olla tuttu että tästä näytelmästä nauttisi).

Archibald: Nous sommes très contents de ta réaction à notre marriage, ta mère et moi.

Joe: Mais moi aussi, très content, vraiment.

A: Et ta visite inopinée me fait beaucoup de plaisir !

J: Mais moi aussi, beaucoup de plaisir, vraiment.

A (riant de plaisir): Mon neveu ! Mon neveu ! Que se passe-t-il ? Je ne t'ai jamais vu si chalereux !

J (s'asseyant): J'essaie une nouvelle méthode de communication. On reprend à son compte les derniers mots de la phrase, en ajoutant "vraiment". C'est une technique de négociation qui permet de donner l'impression que les mots ont le même sens.

A: Je ne te crois pas, tu te moques !

J: Je me moque, oui, vraiment.

Toisestakin näytelmästä, Variations énigmatiques, tuli mieleen toinen teos, muutamaa vuotta aiemmin ilmestynyt Amélie Nothombin esikoisteos Hygiène de l'assassin: alkuasetelmassa on runsaasti samaa, sen verran että tämäkin tuntuu suoralta kirjalliselta lainalta tai inspiraatiolta (mutta en tiedä onko, vaiko sattumalta päädytty samaan): arvostettu Nobel-palkittu kirjailija Abel Znorko elelee erakkona Norjanmerellä olevalla saarella, mutta nyt päätyy rikkomaan hiljaisuuden ja päästämään saarelle journalistin tekemään haastattelua...ja haastattelu alkaa varsin pisteliäissä merkeissä, mutta lähtee kehittymään omiin suuntiinsa koska ei se haastattelijakaan ole ihan kuka tahansa...ja tarina kyllä etenee varsin eri suuntaan kuin Nothombilla.

Ihan sympaattinen mutta jätän kuitenkin tämän kolmikon heikoimmaksi teokseksi.

 

Erik Larsen: Vois voulez dire que cette Eva Larmor n'existe pas ? 

Abel Znorko: Non.

E: Et qu'elle n'est inspirée par personne ?

A: Pas à ma connaissance;

E (soupçonneux): Pas inspirée par une femme, ou des femmes, que vous auriez aimées ?

A: Au'est-ce que cela peut vous faire ? Ce qu'il y a de beau dans un mystère, c'est le secret qu'il contient, et non la vérité qu'il cache. (Brusquement sec.) Quand vous allez au restaurant, entrez-vous par la cuisine ? Et fouillez-vous les poubelles en sortant?

 

Kolmas näytelmä, Le Libertin, tuntuu myös viittailevan kirjallisesti toisaalle, mieleen tulivat vastikään lukemani Sacha Guitryn tyyppiset kepeät komediat, jossa epämääräiset puolisalaiset suhteet johtavat sekasortoon...mutta taas hypätään hieman filosofisempiin ulottuvuuksiin, kun päähenkilönä on valistusajan kirjailija Denis Diderot. Diderot on maalauttamassa muotokuvaansa (ja samalla kehittämässä suhdetta viehättävän naispuolisen muotokuvamaalarin kanssa), mutta tähän tulee kaikenlaisia häiriöitä, Ensyklopediaan pitääkin kirjoittaa nopeasti luku moraalista kun Rousseau (jonka piti se kirjoittaa) teki oharit, perheenjäsenet tulevat aiheuttamaan muita huolia jne...ja vaikka Diderot toteuttaakin niin sanoissa että teoissa hyvin liberaalia elämänfilosofiaa, ei ole ollenkaan niin ilahduttavaa kun muut tekevät samoin Diderotia siteeraten...

Kepeän farssin tyylilaji on hallussa, ja samalla Schmittillä on aina vahvasti mukana filosofista ulottuvuutta: ihan ykköskirjan Le visiteurin tasolle ei nousta, mutta hyvä tämäkin on.

 

Angelique: J'ai l'impression que Papa s'est encore fait barbouiller le museau.

Baronnet: Monsieur est si confiant.

A: Et naïf. Cela fait des années que j'essaie de le dégourdir un peu, mais rien n'y fait ! C'est très long d'éduquer ses parents.

B: Ah oui ?

A: Oui. Et c'est encore plus difficile lorsqu'ils sont très intelligents : rien ne rentre !

Schmitt jatkaa kiinnostavaa linjaansa, Suuria Aiheita ja filosofista pohdintaa muotoituna sujuvaan, kepeään, humoristiseenkin muotoon.

Sacha Guitry - N'écoutez pas, mesdames & Faisons un rêve (Älkää kuunnelko, rouvat & Unelmoidaan)

 

Lisää näytelmiä. Sacha Guitry on ranskalaisen teatterin monitoimimies, runsaan näytelmätuotannon ohella ohjasi ja näytteli (mm. pääroolit kummankin näistä näytelmistä kantaesityksissä) ja elokuviakin tuli tehtyä useita...nimi oli tuttu vaikken tuotantoon ollutkaan varsinaisesti tutustunut ennen kuin nyt.

Nämä kaksi näytelmää ovat molemmat romanttisia komedioita, kepeitä mutta myös pisteliäitä sillai perinteisen ranskalaisittain, henkilöt viettävät öitä eri henkilöiden kanssa kuin keiden kanssa ovat naimisissa, ja tähän sekoittuu sanailua ja yhteensattumia...

 

Ensimmäinen näytelmä olikin varsin hilpeä: antiikkikauppias Danielin nykyinen vaimo Madeleine on "äkillisesti sairastunut ystävättären luona" mutta sopivasti parantui seuraavaksi päiväksi, ja sama selitys on ollut käytössä myös pari viikkoa aiemmin, joten nykyisestä vaimosta saattaa tulla entinen...ja tilannetta hämmentää entisestään ensimmäinen entinen vaimo jota janottaa vanha suola, ynnä vanha ystävä joka palaa useamman vuoden ulkomaaoleskelun jälkeen maisemiin, ja mikä onkaan totuus niistä nykyisen vaimon selityksistä...ja kepeän komediallisesti asiat kääntyvät lopulta varsin suurelta osin parhain päin.

Uskottavuudesta en sano mitään, mutta olihan tässä hyvää sanailua, ja varmaan hyvillä näyttelijöillä tätä ihan ilokseenkin katselisi.   

Toinen näytelmä on näyttelijäkaartiltaan rajatumpi, mies ja aviopari, josta vaimo kiinnostaa kovasti miestä, ja sivussa miehen palvelija...mutta tässä näytelmässä oikeastaan kaikki henkilöt olivat varsin epämiellyttäviä ja yleisvaikutelma, no, kovin niljainen. En erityisemmin innostunut muuten, mutta myönnetään että tämä näytelmä saavuttaa mainion dramaattisen kliimaksin kolmannen näytöksen lopussa (varsinaisesti näytelmässä on neljä näytöstä, mutta neljännessä ei oikeastaan enää tapahdu mitään, ja se ilmeisesti pudotettiin nopeasti pois tarpeettomana).

Omalla tavallaan tämä pysyy yhä komediana mutta selvästi kitkerämpänä ja ongelmallisempana. Joskus tuollainen ambivalenttius on kiinnostavaa, mutta tässä tapauksessa pidän tätä kuitenkin parivaljakon heikompana tapauksena.

DANIEL: Je ne suis pas convaincu par les mots que tu dis, je suis aveuglé par ton charme secret. Tu ne m'abuses pas, tu me troubles. En vérité, je vais te dire : je suis pervers et je te préfère maquillée.

MADELEINE: Je suis mieux quand je mens ?

D: Oh !!! Et c'est ailleurs pourquoi tu aurais pu être une admirable actrice.

M: Et quand je dis la vérité, je suis vilaine ?

D: Non, tu ne peux pas être vilaine ... mais quand tu dis la vérité, tu deviens banale.

M: Oh !

D: Ne t'en inquiète pas, va, tu la dis si rarement. 

Tennessee Williams - Cat on a Hot Tin Roof (Kissa kuumalla katolla)

 

Totean, että Tennessee Williams keksii hyviä nimiä näytelmilleen, omalaatuisia mutta kiinnostavia kuvia jotka jäävät helposti elämään näytelmien ulkopuolellakin. 

Puolentoista vuoden takaisessa klassikkohaasteessa luin Williamsin kolmen näytelmän kokoelman, keskeisimpänä A Streetcar Named Desire (Viettelyksen vaunu), ja olivathan ne sen verran hyviä että lisääkin pitää. Nyt lukuvuoroon tuli näytelmä, jonka tunsin jo ennalta leffaversiona, versiona josta pokkarin leffakansi on napattu (tähtinä Paul Newman ja Elizabeth Taylor). 

 

Yhdysvaltojen etelävaltioissa suurella maatilalla vietetään Big Daddyn syntymäpäiviä. Mahdollisesti viimeisiä, koska Big Daddyn vatsakivut johtuvat parantumattomasta etenevästä syövästä, tämän tietävät osa paikallaolijoista mutteivät kaikki, esim. Big Daddy itse.  

Vähiten innokas juhlija on Big Daddyn poika Brick, urheiluselostaja, joka on keskittynyt viime aikoina elämässään välinpitämättömästi turruttamaan itseään alkoholilla. Brickin vaimo Maggie pitää kulisseja yllä, kiehnää Brickiltä rakkautta sen monissa muodoissa, mutta Bricklitä ei ole ollut tarjolla pitkään aikaan muuta kuin kytevää inhoa (asioille on tietysti syitä). Brickin veli Gooper ja tämän vaimo Mae taas yrittävät parhaansa mukaan mustamaalata yhä Big Daddyn suosiossa olevia Brickiä ja Maggieta, koska, no, iso perintö on kohta jaossa...

 

Epämiellyttävien henkilöiden myrkyllinen ihmissuhdesoppa siis käynnissä, pahempana kuin mitä leffasta muistan: kirjassa mukana olevissa kommenteissa kirjailija mainitsee kirjoittaessa alkaneensa sympata Maggieta kasvavassa määrin (ja näkyyhän se leffaversiossa), mutta ei tämäkään mitenkään pulmuseksi tässä nouse (kuinka paljon onkaan kyse aidosta rakkaudesta Brickiin, kuinka paljon vakaasta halusta olla palaamatta köyhyyteen, kuinka paljon tietoisuudesta omasta seksikkyydestä ja miten sitä käyttää...)

Edellisten lukemieni Williamsin näytelmien tapaan tähänkin voisi liittää sanoja "kiihko", "turhautuminen", "pakahduttava", mutta, no, jotenkin nämä henkilöt pysyivät minulle ihan vaan epämiellyttävinä, ja jotkut varsin karikatyyrisina, ilman että tavoitin näissä sitä traagista suuruutta, mikä nosti vaikkapa Viettelyksen vaunun loistavaksi.

 

Williams kirjoittaa tässäkin varsin runsaita näyttämöohjeita, myös joitain sellaisia taustoittavia nyansseja, jotka eivät tule oikein ilmi varsinaisessa dialogissa ja myös toiminnassa lienevät hankalia näyttää ymmärrettävästi, ja liian karikatyyrisyyden välttäminen lienee työlästä tässäkin monessa roolissa, eli näyttelijöiltä kyllä vaaditaan paljon (ja Williamsin kohdalla nimenomaan näytelmien lukeminen on erittäin suositeltavaa).

 

Tässä lukemassani versiossa oli lisäksi kaksi versiota viimeisestä, kolmannesta näytöksestä: ensin alkuperäinen, mutta kun Elia Kazan sovitti tätä Broadwaylle, esitti hän loppunäytöksestä joitain huomioita ja toiveita, joista osan perusteella Williams kirjoittu uuden version, vähän kivemman ja paremmin yleisöön menevän, muttei paljoa (ja silti minusta myös vähän tylsemmän ja vesitetymmän). Mukaanlukien sen, että niin Maggie että Brick näyttäytyvät hivenen parempina, ja ovat näin sopivampia rooleja myös Taylorille ja Newmanille (leffaversion piti tietysti siivota vielä hieman lisää, 50-luvun Hollywoodissa ei mainita esim. sodomiaa nimeltä vaikka siihen saatetaankin viitata...

Ei tekijänsä paras, mutta kyllähän tämän luki, ja Helmet-haasteessa tällä saa kohdan 27. Kirjaa on suositellut toinen lukuhaasteeseen osallistuva (haasteen FB-ryhmässä huutelin joku aika sitten suosituksia jo hyllystä löytyvistä kirjoista, ja tämä oli yksi ehdotetuista).

Karoliinalta löytyi bloggaus kirjasta, teatteriesitysbloggauksia oli useampi, linkitän Kirsin ja Tuulan.

Henry de Montherlant - La reine morte (kuollut kuningatar)

Navarren infanta on saapunut Portugalin hoviin, koska Portugalin vanheneva kuningas Ferrante suunnittelee pojalleen don Pedrolle avioliittoa, joka olisi molemmille maille edullinen. Mutta don Pedro ilmoittaakin yllättäen, että häntä ei avioliitto prinsessan kanssa kiinnosta, hänellä on jo doña Inès. Tässäkin olisi ehkä vain järjestelykysymys, että avioliitto ja rakkaus voisivat elää sujuvasti rinnakkain (myös Infanta on 17 ikävuodestaan huolimatta poliittisesti määrätietoinen vailla romanttisia haavekuvia, ja näin potentiaalisesti myötämielinen järjestelyille), mutta Pedro ja Inès ovat jo menneet salaa naimisiin, ja Inès odottaa lasta, ja tämä hankaloittaa selvästi asioita...

 

Kuningas Ferrante suhtautuu myötämielisen positiivisesti niin Infantaan kuin Inèsiin (poikansa Pedron kanssa välit ovat tulehtuneemmat) mutta ongelma tässä kuitenkin on, ja pääministeri huomauttaakin varsin merkitsevästi ja painokkaasti, että ongelma ratkeaisi, jos doña Inès esim. ei olisi olemassa, tai ainakaan elävien kirjoissa.

 

L'Infante : Je ne suis pas encore parvenue à comprendre comment on peut aimer un homme. Ceux que j'ai approchés, je les ai vus, presque tous, grossiers, et tous, lâches. Lâchete : c'est un mot qui m'évoque irrésisteblement les hommes.

Inès : N'avez-vous donc jamais aimé, Infante?

L'Infante : Jamais, par la grâce de Dieu.

Inès : Mais sans doute avez-vous été aimée?

L'infante : Si un homme s'était donné le ridicule de m'aimer, j'y aurais prété si peu d'attention que je n'en aurais nul souvenir.

 

Henry de Montherlant oli jo tuottelias romaanikirjailija, kun 40-luvun alussa teatteriryhmä otti yhteyttä, että kiinnostaisi tehdä joku klassinen espanjalaisdraama, Lope de Vegaa tai Tirso de Molinaa tjsp. Montherlant lueskeli läpi kokoelmaa näytelmiä, mutta oikein mikään ei oikein houkuttanut kokonaisuudessaan, vaikka kiinnostavia yksityiskohtia olikin, joten päätti sitten kirjoittaa oman näytelmän, joka toki ammensi vaikutteensa barokki-Espanjasta...

 

Joku aika sitten luin Montherlantin myöhemmän näytelmän, jossa laittoi Don Juanin tarinan uuteen uskoon, ja siinä missä siinä vedettiin jo farssin puolelle, niin tässä pysytään vielä tragediassa, hienoisella piikikkyydellä tosin. Ferrante on omalla tavallaan ylevä ja moraalinen hahmo, joka olisi mielellään tahtonut Infantan olevan oma poikansa, mutta tämän saaminen edes miniäksi (valtioliittolaisuuksista puhumattakaan) on vaikeuksissa...eikä Ferrante tahdo doña Inèsille mitään pahaa, mutta tosiasia on että tämä on hankalasti tuhoamassa suunnitelmat. Ja haluttomuudessaan ratkaista ongelma ilmeisimmällä tavalla Ferrante näyttää heikolta hallitsijalta, mikä on vaarallista koko valtakunnalle...

Inèsin ja Infantan välinen kontrasti on myös huomattava: Infanta on terävä, määrätietoinen ja täysin vailla sentimentaalisuutta, siinä missä Inès on pumpulinpehmeä, herttaisen yksinkertainen, ei haaveile muusta kuin rauhallisesta perhe-elämästä ja tavallisesta rakastavasta kotiarjesta, ja näin ollen, haaveilee tästä mitä suurimmassa määrin väärän miehen kanssa. Ja vaikka nämä kaksi voisivatkin asettua kamppaileviksi kilpailijoiksi samasta miehestä (don Pedro näppärästi katoaa lavalta suuren osan näytelmää ajaksi), pitävät nämä myös toisistaan, ja myös Infanta parhaansa mukaan yrittää pelastaa Inèsin olemasta ongelma, joka täytyy ratkaista. 

 

Ferrante : Et je suis fatigué de vous, de votre existence. Fatigué de vous vouloir du bien, fatigué de vouloir vous sauver. Ah! pourquoi existez-vous? Enrageant obstacle que celui des êtres! Un fleuve, une montagne, on comprend, on accepte. Mais une pauvre chose molle de chair et des nerfs, qui se tient droit on ne sait comment... Allons, tout ce que j'ai fait est détruit.  

Näytelmän nimi jo vinkkaa mihin suuntaan ollaan menossa, ja tapahtumat etenevät tragedian mukaan: Inès ei varoituksista huoli ajoissa, ja kuningas moraalisten kamppailujensa jälkeen päätyy kuitenkin olemaan kuningas ja lähettämään muutaman sotilaan rosvoiksi naamioituneina hoitamaan ongelma (mutta kuoleman täytyy tapahtua nopeasti. Joidenkin tappojen pitää olla hitaita, mutta tämän täytyy olla nopea). Mutta Ferrante saakin sairaskohtauksen ja menehtyy itse samaan aikaan kun Inèsin ruumis tuodaan hoviin, ja kun uusi kuningas Pedro kohdistaa kaiken surunsa Inèsiin, myös hovin huomio ympäröi tämän ja kuollut kuningas jää kuolemassaan sivuun...

Se miten yksilön, moraalisenkin, tapaa käydä kun tehdään politiikkaa, on toki raadollisesti näytelmän keskiössä, mutta kiinnostava oli myös lopun huomio kuinka nopeasti se, mikä on oikein ja mikä väärin valtiollisessa mielessä, muuttuvat ja kuinka kohtalokkain seurauksin, välttämättömästä uhrista tulee rakastetumpi kuoltuaan (hmm, ehkä René Girardilla olisi jotain sanottavaa tästä näytelmästä), ja välttämättömän uhraajan suunnitelmat voivat unohtua nopeasti riippumatta siitä mitä niiden eteen on tehty. 

Mietin myös näytelmän kirjoitusajankohtaa, ja että sanotaanko tässä verhotun symbolisesti jotain natseista, jotain lohdullista että tilanteet muuttuvat ja valta vaihtuu (joskin Montherlant lasketaan kollaboraattorien joukkoon, vaikkei aktiivisempia ollutkaan ja näin tuomionsa jäi vähäiseksi). (spoilereita, maalaa hiirellä teksti näkyviin)

Helmet-haasteessa tämän voisi laittaa vaikkapa kohtaan 31. Kirjassa on jotain sinulle tärkeää, koska hei, ihmisen arvo, politiikka, valta, moraali.

La passion du Christ (näytelmä)

 

Ja vaihteeksi taas näytelmiä, tällä kertaa kaukaa historian syövereistä: antiikin Kreikan draaman tyyliä ja tekstiäkin lainaileva versio pääsiäisen tapahtumista evankeliumien mukaan. Traditio on nimennyt kirjoittajaksi 300-luvun lopulla eläneen kirkkoisän Gregorius Nazianzilaisen, mutta moderni tutkimus on aika hajallaan näytelmän ajoituksessa: jotkut pitävät Gregoriusta hyvinkin mahdollisena kirjoittajana, tai ainakin jotain tältä vaikutteita saanutta henkilöä, oppilasta tms., toiset taas sijoittavat näytelmän tuntemattoman kirjoittajan Bysanttiin jonnekin vuoden 1000 tienoille ja näin ollen kyseessä olisi pastissi pastissista...

Kielen perusteella tämä on ilmeisesti varsin hankala ajoitettava, koska on myöhäisantiikissa ja keskiajalla käytössä oleva tekstimuoto, cento: jonkun tunnetun vanhemman kirjoittajan tuotoksista otetaan rivejä ja kootaan näistä uusi teos. Tässä tapauksessa käytössä on Euripideen tuotanto (ja tämä teksti löydettiinkin alun perin liitettynä kokoelmaan Euripideen näytelmiä), muut kirjoittavat ovat tehneet centoja mm. Homeroksen tai Vergiliuksen tuotannon perusteella.

Tämä piirre, antiikin Kreikan reettoristen ja kulttuuristen elementtien käyttö tekstissä, joka kuitenkin on sisällöltään hyvin syvästi kristillistä, olisi tosiaan sellaista, jota Gregorius Nazianzilainen voisi hyvin tehdä. Teksti tosiaan vilisee lainauksia Euripideen näytelmistä (lukemani versio on kriittinen laitos, jossa kaikki tunnetut oli merkitty, ja ilmeisesti tämän näytelmän sitaattien perusteella on tehty joitain huomioita alkuperäisten näytelmien sanamuodoista, osioista jotka niissä ovat ehkä korruptoituneet), ilmeisesti alkukielinen muutenkin noudattaa kieleltään Euripideen tyyliä, ja rakenteessakin on antiikin Kreikan henkeä: yksittäiset henkilöt puhuvat keskenään tai pitkillä monologeilla, kuoro kommentoi, varsinainen toiminta tapahtuu jossain lavan ulkopuolella ja seurataan enemmän henkilöiden reaktioita tapahtumiin...

Tapahtumat sen sijaan ovat suoraan evankeliumeista: Johanneksen evankeliumi keskeisenä, mutta mukaan on otettu myös synoptisten evankeliumien tapahtumat, ja itse asiassa ponnisteltu kovasti, että ne erojensa puolesta saataisiin harmonisoitua yhteen (ketkä missä vaiheessa menevät haudalle ja mitä siellä tapahtuu jne). Näytelmä jakautuu kolmeen kohtaukseen, Jeesuksen ristintiehen Golgatalle, ristiltäottoon ja hautaamiseen, ja pääsiäisaamun ylösnousemukseen haudalla: sanan nykymerkityksessä tämä siis ei varsinaisesti ole tragedia, ennemmin päinvastoin.

Aika paljon tapahtumia siis pysyy varsinaisten kohtausten ja näyttämön ulkopuolella, ja varsinaisena keskushenkilönä tässä onkin Neitsyt Maria, joka onkin Euripideen kerronnalle mitä sopivin hahmo, äiti joka seuraa poikansa kuolemantuomion täytäntöönpanoa...

Joskin samalla tässä noudatetaan Johanneksen evankeliumin henkeä, hyvinkin runsasta teologista pohdintaa, joka liikkuu sellaisella tasolla, joka ei olisi edes mahdollinen tapahtumahetkellä: erityisesti Maria tarkastelee tapahtumia myös tulevien vuosikymmenien ja -satojen teologisella kommentoinnilla. 

 

Historiallinen realismi ei siis tosiaankaan ole kirjoittajan intresseissä, vaan fiktiivisestä näytelmäluonteesta huolimatta passion teologinen kommentointi on tärkeämpää.

Psykologisen uskottavuudenkin kannalta ratkaisu on, no, hämmentävä, miten sovittaa yhteen dramaattisesti kärsivä äiti ja tämän tasoinen (lähes)kaikkitietävyys, joka tietää jo odottaa tulevaa ylösnousemusta ennen kuin poika on edes saatu ristille...ja toisaalta ristiriita on kiinnostava: vaikka tietoisesti järkeilisikin, että asiat ovat juuri näin, niin onko ihmisen käytös silti aina rationaalista raastavan tuskaisten kokemusten kohdatessa...

Näytelmä on tosiaan hyvin voimakkaasti Neitsyt Mariaa korostavaa ja tämä esitetään hyvinkin myöhemmän mariologisen kultin hengessä ylivertaisena esirukoilijana (tämän pyynnöstä Jeesus antaa anteeksi Pietarille tämän paon ja kieltämisen jne...), ja alkutekstissä tittelinä käytetään nimitystä Theotokos, Jumalansynnyttäjä. Tämä luonnollisesti puhuisi enemmän sen puolesta, että näytelmä on Gregoriuksen jälkeiseltä ajalta, aikaisintaan 400-luvulta, kun Theotokos ja mariologia muutenkin nousi kunnolla suosituksi vasta Efesoksen kirkolliskokouksessa 431, joskin on se siellä täällä esiintynyt aiemminkin.

Laadullisesti sanoisin että tämä on jännä kuriositeetti, varsinaisena draamana ei mitenkään terävintä kärkeä, vaikka on Marialle jotain aika vaikuttavia puheita kirjoitettu, ja teologiselta ja hengelliseltä kannalta, no, ehkä vähän liiankin omalaatuinen. Mutta jännä kuriositeetti on toki sopivasti virittyneelle lukijalle lukemisen arvoinen.

Ja Helmet-haasteessa saan tällä otetaan tietysti kohta 3. Kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana.

Maria Jotuni - Kultainen vasikka (klassikkohaaste)

 

Ja taas on aika perinteisen klassikkohaasteen: klassikoiksi laskettavia kirjoja toki tulee luettua muutenkin, mutta silti on hyvä syy tarttua johonkin tiettyyn kirjaan joka on roikkunut lukulistoilla...

 

Tämänkertainen, näytelmä Kultainen vasikka, on minulle ensimmäinen kotimainen klassikko haasteeseen. Ei ehkä kaanonin tunnetuin kirja, tai Maria Jotunin tuotannossakaan se, joka ensimmäisenä mainitaan, mutta kun tämä kirja oli mainittu jo pari vuotta sitten julistetussa Shakespearen sisarukset -näytelmälukuhaasteessa kirjana jota aioin lukea, ja viimeksi viittasin siihen (nimeltä mainitsematta) vuodenvaihteen lukukoosteessa suomalaisen naiskirjailijan kirjana joka on ollut koko ajan aikeissa mutta jonka lukeminen ei sitten realisoitunut...kirja on haettu Projekti Lönnrotista, eli se ehkä vaikutti lukemisen lykkääntymiseen, kun ei ollut oikeana kirjana tyrkyllä.

Ritva Arvelon ohjaaman elokuvankin vuodelta 1961 olin nähnyt, ja siitä pitänyt: vanhemman suomalaisen elokuvan parempaa laitaa (ohessa leffajuliste).

Mutta nyt sen sitten olen lukenut, eikä "kolminäytöksisen huvinäytelmän" lukeminen tosiaan ole ponnistelua, varsinkin kun Jotuni kirjoittaa varsin maittavaa dialogia...

 

EEDIT: Haa rahaa, aina rahaa, siitä aina on kysymys! Rahanvalta, se rahanvalta, hulluiksi se ihmiset tekee!

 

Ollaan ensimmäisen maailmansodan aikaisessa Suomessa: varsinainen sota on etäisenä taustalla, näkyen tavallisilla ihmisillä lähinnä elintarvikkeiden säännöstelynä ja taloudellisena epävakautena, talouden kurssit vaihtelevat jyrkästi ja taitavalle keinottelijalle on mahdollisuus suuriin voittoihin.

Eedit ja Jaakko ovat nuori aviopari, Jaakko ahkera ja tunnollinen työntekijä joka omalla tasollaan pärjää ihan hyvinkin, mutta Eedit tahtoo enemmän, erityisesti enemmän rahaa. Ja kun Eeditin äiti Katariina lähtee keinottelemaan, lähtee Eeditkin samalle tielle, ja siinä saa Jaakko jäädä...ja mukana on myös muita henkilöitä, ja kaikilla tavalla tai toisella mielessä raha, raha, raha. 

Kun huvinäytelmä on kyseessä, niin loppu on tietysti onnellinen, ihmissuhteisiin palaa tasapaino ja rahakin asettuu omalle paikalleen. 

 

Kun raha aiheena on varsin alleviivatusti esillä ja näytelmän nimikin jo vihjaa asennoitumiseen, niin odotin tendenssimäisyyttä. Mutta ehkä se, että tämä on huvinäytelmä, on johtanut tiettyyn sävykkyyteen, mustavalkoista julistusta ei tässä formaatissa kuitenkaan voi tehdä, joten aiheeseen ja sen käsittelyyn tuleekin kiinnostavia tvistejä.

Eedit on varsin selkeästi rouva Bovary -hahmo, pikkuporvarillinen nuori vaimo joka palavasti haaveilee glamourista ja enempää tavoitellakseen on valmis sysäämään syrjään sen pienemmän mitä on, eikä tässä kovin viisaasti tee...

Mutta Jotunin näytelmässä kaikki naishahmot ovat omalla tavallaan aktiivisia, moottoreita jotka tavoittelevat enemmän ja parempaa, samalla kun miehet ovat useammin tyytyväisiä nykyiseen tilaan, vaikka rahaa ei niin paljoa olekaan niin onhan rakkautta ja moraalisia periaatteita, ja asemaansa kohottavat yleensä vasta kun nainen on tarpeeksi sysinyt tekemään. Romanttisia hupsuja, kun taas naiset ovat pragmaattisia häikäilemättömyyteen ja ahneuteen saakka...

 

Vastakkainasettelu on kiinnostava, ja Jotuni voisi vaikuttaa jopa misogynistiseltä, siinä määrin korostetusti nämä naiset ajattelevat vain rahaa ja punnitsevat asemansa ja suhteensa sen mukaisesti. Ja samalla piikkiä käännetään myös toiseen suuntaan: missä määrin miesten passiivisuus, moraalisuus ja romanttinen naivius pakottaa näissä suhteissa toisen ottamaan vastuun taloudellisista realiteeteista? Tämä puoli tulee enemmän esiin Eeditin vanhempien Katariinan ja Hermanin liitossa, mutta leimansa se antaa muihinkin suhteisiin. 

Tuntuu että tässä ollaan perinteisen hyve-etiikan parissa, jossa hyve löytyy kahden paheen väliltä, ja vaikka Jaakko ja Herman ovatkin ehkä nimellisesti moraalisesti paremmalla puolella, niin oikea hyve löytyy jostain välimaaston käytännöllisyydestä.

 

EEDIT: Moraalia? Niin, sitä hänellä on. Hänen kannattaa sitä pitää näin kalliina aikoina. Siitä näkee hänen rajoituksensa ja kehittymättömyytensä. Ei, jos koko maailman historia ja sivistyskanta muuttuisi, valtakunnat valtakunnan nielisi, uusi moraali vanhan suuhunsa söisi, muun ihmiskunnan käsitykset jo sata kuperkeikkaa tekisi, niin Jaakon ei, Jaakon moraali se istuu lujana hänessä kuin katinkulta kalliossa. On se moraali sekin!  - Mutta ai, miten ihanat kengät sinulla on, paljonko maksoivat?

LIINA: Sata kahdeksankymmentä markkaa.

EEDIT: Sata kahdeksankymmentä! Miten kamalaa ja turhaa! Mutta miten ihanaa! Milloin saisin minä sellaiset kengät, joista paistaa olon ylevyys, puutteen ylenkatse, rahan huumaava valta! Milloin, milloin saan? En koskaan! Enkö? - Voi tätä ristikohtaa, ristiriitaa ja ristiaatosta rinnassani! Voi näitä sota-aikoja, jolloin huomaa, mitä ihmisyydestä puuttuu!

LIINA: Jos sinulta kengät puuttuvat, ei sinulta puutu miestä. Ja miesten kurssi on kovasti noussut sota-aikana.

EEDIT: No on, on se noussut, tietysti on noussut. Ja totta puhuen, ennen pidänkin miehen kuin kengät. Ja jos asetetaan ihmiselle vain ajan vaatimukset, niin sivistyshistoriallisesti ajatellen onhan Jaakko ihan hyvä mies, eikö ole? 

 

Raha on kaikkien huulilla ja mielessä, ja näytelmän nimikin kertoo suhtautumisesta: raha on tullut epäjumalaksi, se eksyttää, rikkoo ihmisten väliset suhteet, vääristää todellisuuden...irvokkaan huvittavaksi käy kohtaus, jossa yksi hahmoista kauhistuu suuresta onnettomuudesta, sodan päättymisestä rauhaan, kun se haittaa bisneksiä...mutta sama vääristyminen tulee ilmi muutenkin, kun maailmaa tarkastellaan vain rahan kautta.

 

Ja samalla tämäkään ei ole niin mustavalkoisen osoittelevaa, hivenen huvittuneesti mutta tavallaan ymmärtävästi tulee ilmi, että henkilöt ovat tietoisia rahan orjuuttavuudesta, mutta tämä on kuitenkin ihanaa ja haluttavaa orjuutta, ja vaikka se huolia joskus tuokin, ei siitä haluta täysin luopuakaan. Ja kuten edellä mainitsin, ei myöskään täydellinen välinpitämättömyys rahasta toimi jos haluaa esim. asua talossa ja syödä ruokaa (tai elää yhdessä sellaisten henkilöiden kanssa, jotka moista haluavat), joten jonkinlainen suhde siihen on syytä säilyttää...taas kerran hyve-eettisesti pitää löytyä se paras linja jossain haihattelevan välinpitämättömyyden ja raha-orjuuden alaisuuden välimaastossa. 

Tämä jäi ilmeisesti kirjoitusaikanaan aika vähäiselle huomiolle. Mutta Jotunin dialogi pysyy nautittavana, näytelmä ei tendenssistään huolimatta ole mustavalkoisen osoitteleva vaan käsittelyssä on sävyjä, ja aihe tuskin käy epäajankohtaiseksi kovin pian, joten teos on löytänyt myöhemmin yleisönsä paremmin, ja säilyttänyt relevanssinsa tähän päivään asti...

 

Ylläsiteeratusta pätkästä kalliden kenkien ihanuudesta tuli välittömästi mielleyhtymiä Carrie Bradshawiin, ja vertailu vaikkapa somemaailman glamourkonsumerismiin ja sen vaikutuksiin työntyi myös hakematta mieleen...ja toisaalta kriisitilanteista nouseva kapitalistinen opportunismi kuulostaa jotenkin tutulta näinä COVID-aikoina.

Kuten mainitsin, Kultainen vasikka toi mieleen Rouva Bovaryn, mutta siinä missä Flaubertin romaanin problematiikka saattaa tuntua nykymaailmassa jo hieman vieraalta, Jotunin päivitys sen sijaan osuu purevasti tähänkin päivään (vaikkakin vähemmän traagisena).

 

JAAKKO: Minä rakastan sinua.

EEDIT: Se ei riitä. Mitä minä rakkaudella! Se on sana vain. Elääkseni tarvitsen minä muuta, tarvitsen rahaa! Ilman rahaa ei ole kotia, ei siveyttä, ei oikeutta olla eikä elää, ilman rahaa ei ole halvintakaan rakkautta! 

JAAKKO: Mutta ihmisyyttä on. 

EEDIT: Missä sitä on? Sodissako, tässä teidän yhteiskunnassanne? Sivistys on rahakysymys niinkuin kaikki muukin. Siksi tahdon minä rahaa, rahaa. Tahdon tuntea sen vallan tahdon nauttia, elää, niinkuin aikalaiseni elävät.

JAAKKO: Sinä olet järjetön.

EEDIT: Yhtä järjetön kuin koko maailma on ollut ja on!

 

-----------------------------------------------------------------------------

Klassikkohaasteeseen olen osallistunut monta kertaa (ihan joka kerta en), aiemmin olen haasteeseen lukenut Rikoksen ja rangaistuksen, Rouva Bovaryn, Draculan, Faustin, Sonetteja Lauralle, Suuren seikkailun, North and Southin, Valtion, Viettelyksen vaunun ja Gilgamesin, ja aina on teos ollut lukemisen arvoine riippumatta siitä olenko pitänyt siitä enemmän vai vähemmän.

Ja tietysti klassikkohaasteessa on mukava tutustua muiden blogien luettuihin klassikoihin, koska sieltä löytää kyllä aina teoksia jotka ovat jo tuttuja mutta joihin saa uusia näkökulmia, teoksia jotka kuulostavat sen verran kiinnostavilta että ne täytyy itsekin lukea ja tietysti myös teoksia jotka on ehkä parempi jättää jatkossakin lukematta mutta joiden sisallöstä on kuitenkin hyvä jotain tietää...

Ja nämä muiden bloggakset löytyvät haasteen koontipostauksesta.

 

Helmet-haasteessa tämä voisi olla vaikka 4. Kirja, jonka tapahtumissa et itse haluaisi olla mukana (kuitenkaan).