Ivy Compton-Burnett - The Present and the Past

 

Tämä on toinen lukemani Ivy Compton-Burnettin kirja; pari vuotta sitten luin Two Worlds and Their Ways -teoksen. Vertaillaanpa näitä kahta, löytyykö näiden välillä yhtäläisyyksiä.

- Kirjan nimi on muotoa 'X and Y', jossa X ja Y ovat substantiiveja, yksikössä tai monikossa. Kyllä.

 

- Kerronta on melkein pelkkää dialogia. Kyllä.

 

- Kirja keskittyy täysin englantilaisen edvardiaanisen maalais-aatelin perhehuoliin. Kyllä. 

 

- Juonessa on melodramaattisia käänteitä, mutta oikeasti sillä ei ole juurikaan merkitystä, kerronta ei tee myönnytyksiä juonenkuljetukselle. Kyllä.

 

- Kerronta on koukeroista, hyvin muodollista, täynnä nyansseja ja hienovaraisia sävyjä, ja vaatii lukijalta jatkuvaa tarkkaavaisuutta. Kyllä. 

- Ironisuus, jatkuva analyyttisuus ja vihjailu ja perheen tiiviisiin keskinäisiin suhteisiin keskittyminen on lähes klaustrofobista. Kyllä.  

Kirjailijalla on oma tyylinsä, jota toteuttaa johdonmukaisesti, ja tämä on kirjailijansa kirja.

"Oh dear, oh dear!" said Henry Clare.

His sister glanced in his direction.

"They are pecking the sick one. They are angry because it is ill."

"Perhaps it is because they are anxious," said Megan, looking at the hens in the hope of discerning this feeling.

"It will soon be dead," said Henry, sitting on a log with his hands on his knees. "It must be having death-pangs now."

Another member of the family was giving his attention to the fowls. He was earnestly thrusting cake through the wire for their entertainment. When he dropped a piece he picked it up and put it into his own mouth, as though it had been rendered unfit for poultry's consumption. His elders appeared to view his attitude either in indifference or sympathy.

"What are death-pangs like?" said henry, in another tone.

(kirjan ensimmäiset rivit)

Tavallaan tuntuu, että Compton-Burnett pyrkii eristämään mahdollisimman puhdasta proosaa kaikesta muusta kirjallisesta kuona-aineksesta.

Juonivetoisuutta ei ole, tapahtumia sinänsä on mutta merkittävätkin juonenkäänteet saattavat sijoittua kerronnan ulkopuolelle, niin että ne esitetään vain mainintoina, tai sekoittuvat koukeroisten keskustelujen sekaan: mitään erityistä huomiota niille ei anneta. Kieli on hyvin hiottua, mutta mistään runollisuudesta ei voida puhua, lyyrisellä ilmaisulla ei ole sijaan tässä umpiproosassa. Henkilöissä on ehkä psykologista syvyyttä, mutta se esitetään täysin behavioristisesti puheena ja toimintana (kaiken muun puheen ja toiminnan seassa), ja kieltämättä henkilöt pyrkivät piilottamaan psykologiansa tehokkaasti...

Jos haluaa lukea kirjoja Tärkeistä Aiheista, polttavista yhteiskunnallisista ja filosofisista kiistakysymyksistä, niin, no, näissä kirjoissa kerrotaan edvardiaanisen maalaisaatelin pienimuotoisista perhehuolista...ilman omakohtaisuutta, dokumentaarisuutta tai tositarinaisuutta (Compton-Burnett on yhteiskuntaluokasta, joka ei näissä kirjoissa esiinny, perheenä tai palveluskuntana). Ja kuitenkin jos haluaa lukea modernia avantgardistista ja kokeellista kirjallisuutta, näissä on lähes pilkallista vanhanaikaisuutta...(joka ei toki kaikkia hämää, monien brittikirjailijoiden ohella mm. ranskalaisen nouveau romanin johtotähdissä oli Compton-Burnettin ihailijoita).

Jep, tämä on proosaa, ja mielekäs syy lukea tätä on että haluaa lukea juuri tätä, proosaa an sich.

 

Varmasti on monia lukijoita, joille tämä ei mene yhtään. Minulle silloin tällöin, sopivassa mielentilassa (ja kun en yritä lukea väsyneenä. Luultavasti äänikirjoinakin nämä olisivat aika kauheita, siinä määrin aktiivista huomiota tämä teksti vaatii).

 

"Will you give up the housekeeping?"

"Yes. I resent being supplanted, but I am glad to give it up. I don't mind the trivial task, but I dislike being known to do it. I am sensitive to opinion."

"Most people are like that."

"I don't think they can be, when I am."

"Don't you take any interest in household things? I take so much."

"I want to have a soul above them, and to be thought to have one."

"I have a soul just on their level. Do you think we have souls?"

"No," said ursula.

"Do you mind that?"

"Not yet; I am only thirty-two; but when I am older I shall mind it; when extinction is imminent. Now it is too far away."

 

Helmet-haasteessa taidan laittaa kirjan kohtaan 34. Kirjailijan nimessä on luontosana.

 

Ai niin, mitä tässä tapahtuu: Catherine Clare oli jättänyt miehensä Cassiuksen ja pariskunnan kaksi pientä poikaa kymmenisen vuotta aiemmin. Cassius on mennyt uusiin naimisiin Flavian kanssa, perhe on kasvanut kolmella lapsella mutta Flavia pyrkii kohtelemaan kaikkia lapsia tasapuolisesti. Nyt Catherine kuitenkin ilmoittaa, että ei voi olla erossa lapsistaan. Cassius ja Flavia toivottavat tämän tervetulleeksi, mutta tapahtumilla on monenlaisia seuraamuksia.

Eric-Emmanuel Schmitt - Oscar et la dame rose (Oscar ja Roosamamma)

 

 

Joku aika sitten luin kokoelmateoksen Eric-Emmanuel Schmittin näytelmiä, ja pidin lukemastani sen verran, että lukemista on ollut tarkoitus jatkaa. Ja tätäkin teosta on ilmeisesti esitetty teatterin lavalla, vaikka varsinaisesti näytelmästä ei ole kyse: kirjeromaanin muoto kuitenkin sopii monologimuotoon, eikä tämä teos ole pituudella pilattu.

Excusez-moi, j'avais oublié que, vous aussi, un jour, vous alliez mourir.

 

Kirjeiden kirjoittaja on Oscar, kymmenen vuotta. Oscarin leukemia ei ole reagoinut hyvin hoitoihin, ja lääkäri ja vanhemmat väistelevät aihetta asioiden todellisesta tilasta, niinpä Oscar alkaa kirjoittaa kirjeitä Jumalalle, purkaakseen ajatuksiaan...ja näissä kirjeissä puidaan sitten Oscarin kokemuksia ja ajatuksia elämästä ja kuolemasta. 

Ajatus kirjeistä tuli yhdeltä sairaalan vapaaehtoiselta seuranpitäjältä, vanhalta rouvalta, jota Oscar kutsuu Mamie-Roseksi, ja joka on suorapuheisempi ja ehkä viisaampi kuin moni muu (entisenä painijana on oppinut kaikenlaista, myös suoraa puhetta).

Tämä on osa Schmittin kirjoittamaa Cycle de l'invisible -sarjaa, jonka itsenäisissä osissa käsitellään eri uskontoja (ja ilmeisesti muitakin aatteita), tähän mennessä sarjassa on kahdeksan osaa. Tässä osassa fokuksessa on kristinusko, ja siitä erityisesti elämän, ruumiillisuuden ja kärsimyksen kysymykset: miksi elämä on sellainen kuin se on. Sopivasti, koska inkarnaatio ja ainutkertaisen ihmiselämän eläminen, sellaisena kuin se on, on kristinuskossa keskeinen aihe, ja kysymykset tulevat akuuteiksi myös vaikkapa lastensairaalassa...

Noissa aiemmin lukemissani näytelmissä Schmitt oli jo näyttänyt kiinnostusta filosofisiin ja uskonnollisiin kysymyksiin, samoin kuin tässä, ja arvostan sitä miten tämä on tehty: kerronta on sinänsä aika yksinkertaista, asioiden tilan sellaisenaan ottavaa ja humorististakin, ja samalla aiheeseen suhtaudutaan sen ansaitsemalla vakavuudella. Ei selitellä kärsimystä pois, että sitä ei ole, se on vaan illuusio, vaan nimenomaan että kärsimys on, siinä missä kaikki muukin elämä, lyhyt tai pitkä. Sitoudutaan filosofiseen realismiin.

Ja samalla kärsimykseen, ja elämään ylipäänsä, suhtaudutaan mysteerinä, jota ei ole redusoitu itsetyytyväiseksi osoitteluksi, kivaksi imeläksi mietelauseeksi jonka voi painattaa satoihin oheistuotteisiin (Pikku prinssi, ajattelen sinua).

Joskin, myönnetään, voisin ottaa kahvimukin tai t-paidan tekstillä "Anteeksi, olin unohtanut että jonain päivänä tekin kuolette".

Tiiviistä koosta, kerronnan tietystä kepeydestä ja päähenkilön iästä tätä voisi ajatella lastenkirjaksi, mutta vähän luulen että kyllä tämä on aikuiselle lukijakunnalle toimivampi. Aikuiselle, jonka on hyvä muistaa ne sanat, kenen kaltaisten on Jumalan valtakunta (Mk 10:14)...kun kerronnassa tärkeässä osassa on lapsikertojan ironia, toisissa kohdissa aikuislukija ehkä tietää enemmän kuin kertoja, toisissa taas lapsen suorempi näkökulma puhkaisee aikuiset illuusiot ja tosiasioiden kiertelyt.

Bon d'accord, je suis normal mais je suis con, aussi, non?

Joten kyllä Schmitt onnistuu varsin hyvin kokoamaan kristinuskon keskeisiä piirteitä. Pitää ne muutkin kirjat lukea, mitä piirteitä nostetaan esiin buddhalaisuudesta, islamista, animismista jne.

 

Helmet-haasteessa voisin laittaa tämän kohtaan 5. Kirjassa sairastutaan vakavasti (vaikka kirjaimellisesti ottaen se ei siihen sovikaan, vakavasti on sairastuttu jo ennen kirjan alkua). 

 

Kirja on luettu myös Kirjavinkeissä.

Kamel Daoud - La préface du nègre

 

 

Pieni novellikokoelma kirjailijalta, josta en ole kuullutkaan: kyllä, näitä tulee poimittua aika helposti lukulistalle, varsinkin jos ne tarjoavat kurkistusikkunan myös vähälle tuntemiselle jääneeseen kulttuuriin, paikkaan tai aikaan eikä vain yksittäiseen kirjailijaan. 

 

Tämänkertainen Kamel Daoud on algerialainen, ranskaksi kirjoittava, toimittaja ja kirjailija, ja tämän kokoelman viisi novellia on alunperin vuodelta 2008. Kerronnan lajina on tajunnanvirta, ollaan sitten Ateenan olympialaisissa maratoonarin pään sisässä tai taksimatkalla jossa kuski selostaa vuolaasti ajatuksiaan asioista ja niiden vieristä...ja pääosassa on Algeria, elämä algerialaisena, ja sitä ei kuvata järin positiiviseksi, ennemmin eksistentiaalisen ahdistuksen lähteeksi. 

Ja puhetta on islamista, länsimaista, roduista ja käsityksistä niistä, lentokoneista ja arabien monimutkaisesta suhteesta niihin, Robinson Crusoen Perjantaista...

 

Mutta on yhä todettava, että en oikein ole tajunnanvirran ystävä. Näissä novelleissa on joitain hienoja pätkiä ja ajatuksia, joissa on makusteltavaa ja ehkä siteerattavaa, mutta ei tämä nyt oikein minun kirjani ollut.

 

"J'ai dépassé l'âge idéal pour les grosses révélations et pourtant je viens d'en avoir une : ce peuple est plus petit vu de près que vu du ciel."   

Otan Helmet-haasteessa tällä kohdan 18. Kirjan on kirjoittanut toimittaja.

Josef Škvorecký - The Republic of Whores

 

Jatkan tsekkiläisen Josef Škvoreckýn tuotantoon tutustumista: aikoinaan 1001 Books You Must Read -listalta bongasin kirjan Ihmismielten insinööri, teoksesta en ollut ikinä kuullutkaan mutta sen verran kiinnostava teos oli, että lisääkin piti. Takana on myös kolme dekkarinovellikokoelmaa, jotka nekin peilaavat kommunistiajan Tsekkoslovakian tuntoja ja kokemuksia, viimeisin täällä, ja kaikki kirjat ovat tietysti myös täynnä yhteyksiä muuhun kirjallisuuteen (jota tässäkin vilahtelee ainakin viittauksina).

Nyt palaamme muun proosan pariin, vuoteen 1953, ja Danny Smirickyn elämään armeijassa, sotamanöövereja harjoittelemassa panssaripataljoonassa.

Smiricky oli päähenkilönä myös tuossa Ihmismielten insinöörissä, eli kyseessä lienee kirjailijan alter ego ja kokemukset perustunevat ainakin osittain omiin (ja Škvorecký suorittikin kaksivuotisen asepalveluksensa samaan aikaan), mutta mahtoiko todellisuus sitten oikeasti olla tällaista mustan huumorin sävyttämää farssia, en tiedä...

Tsekkiläisessä kirjallisuudessa sotilasfarssilla on tietysti vankat perinteet, alan klassikko on Jaroslav Hašekin Sotamies Švejk (jota valitettavasti en ole lukenut vielä), ja joka tässäkin kirjassa vilahtaa ohimennen (yksi upseereista käyttää nimeä verbinä, epäilee että sotamiehet vain svejkeilevät). Škvoreckýn kirjassa sen sijaan ei sodita, Smiricky ja muut yrittävät lusia asepalveluksensa mahdollisimman pienellä resistanssilla läpi.

Mistä tulikin mieleen, että en muista juurikaan muista lukeneeni kirjoja, joissa aiheena olisi rauhanajan asepalvelus, armeija-aiheiset kirjat tapaavat painottua sotatilanteisiin ja muihin dramaattisiin hetkiin, mutta mites ihan vaan se rauhanajan simulaatio. 

Leffoissa näitä olen nähnyt, niin kotimaisia (vanhemmissa filmeissä sotilasfarssi oli ihan oma alagenrensä) kuin ulkomaisia, ja he joilla on miespuolisia tuttavia ovat saattaneet joskus joutua kuuntelemaan inttimuisteloja, mutta onko minkä verran kirjoitettu kaunokirjallista proosaa puuhastelusta Santahaminassa, Vekaranjärvellä tai Dragsvikissa, ei tuule äkkipäätä mitään mieleen (Lapinjärven sivarikeskuksen opetusjaksosta voisi kanssa saada jotain aikaan...)

Tässä kirjassa meno on kuitenkin varsin hurjaa, kovempaa kuin niissä suhteellisen kilteissä leffoissa joissa pääosassa oli nuori Lasse Pöysti, ja oma ulottuvuutensa tulee tietysti ajasta ja paikasta: paitsi tehokas toiminta sotatilanteissa, tärkeää oli myös sotilaan aatteellinen ja poliittinen valveutuneisuus ja oikeaoppisuus, ja tähän liittyvää koulutusta ja toimintaa on myös riittämiin (hyvin vaihtelevalla menestyksellä, korostettakoon) ja tietysti rohkealla Tsekkoslovakialla on mallina ja esimerkkinä tuo loistelias Neuvostoliitto...

Mietin tuota kirjan nimeä: tsekkiläisen alkuteoksen nimen Google Translate kertoo olevan yksinkertaisesti "panssaripataljoona", ja englanninkielinen provokatiivisempi nimi on nostettu Danny Smirickyn suht ohimenevästä itseinhoisesta puuskahduksesta...mutta kun kirjailija on englannin professori, on hän oletettavasti ollut hyvin tietoinen käännöksestä ja sen nimeämisestä, ja kirjan alaotsikko "A Fragment from the Time of the Cults" vinkkaa, että ei tässä ehkä ihan vaan tavallista humoristista dokumentaatiota kokemuksista tehdä, vaan halutaan sanoa jotain ajasta ja yhteiskunnasta...

 

Ja ehkä "huorien tasavalta" sanoo jotain asevelvollisuusjärjestelmästä, jonka toiminta perustuu simulaatioon ja näyttelemiseen, että pitää esittää hierarkiassa ylemmille, että on ihan tosissaan ja omasta tahdostaan haluamassa tehdä tätä juttua, joka ei todellisuudessa yhtään kiinnosta ja jota tekee kun on pakko (erityisesti totalitaristisessa poliittisessa järjestelmässä, joka haluaa valvoa ei vain tekoja vaan myös ajatuksia), ja varmastikin myös Tsekkoslovakiasta suhteessa Neuvostoliittoon... 

(ja joka tapauksessa kirjan nimi toimii hyvänä litmustestinä, jos kirjan nimestä tulee fiilis että ei tätä halua lukea niin voin kertoa että sisältöä ei tosiaankaan silloin halua lukea)

 

En nostaisi tekijänsä terävimmäksi kirjaksi, mutta lukiessa kyllä niin nauroin kuin kauhistelin, eli on tällä kirjalla paikkansa.

Helmet-haasteessa tämä olkoon 40. Kirja kertoo maasta, jota ei enää ole (Tsekkoslovakia).