Jyrki Vainonen - Tutkimusmatkailija ja muita tarinoita

Olen aiemmin lukenut pari muuta Jyrki Vainosen novellikokoelmaa, nyt vuoroon tämä esikoisensa, HS:n kirjallisuuspalkinnon voittaja (varsinkin kun Helmet-haasteessa on aiheesta haastekohta).

Ja onkin huomionarvoista, että mainstream-kirjallisuuspalkinto on haettu tässä määrin genrefiktioon nojaavalla teoksella. Monissa tarinoissa arkitodellisuus on nytkähtänyt hieman vinoon, ajoittain ihan kauhun ja fantasian puolelle: aika monta tarinaa voisin hyvin kuvitella lukevani esim. Portti-lehdestä (jonka toiseen alumniin, Maarit Verroseen, Vainosta helposti vertaa). Muutenkin yksittäisissä tarinoissa tuli usein mieleen tietty genretuttuus, ilman että se asettui ihan selviksi nimettäviksi vaikutteiksi. 

Tällä kertaa novellien välille ei ole rakennettu mitään yhtymiä, aiheiden ja tyylien kirjo on suuri. Reaaliset ajan ja paikan lait horjuvat, joskin kiinnostavaksi kontrastiksi usein korostetaan konkreettisuutta, materiaalisia yksityiskohtia: ristiriita on kiinnostava. 

Novelleissa suositaan myös avoimia loppuja, joskin vaihtelevalla menestyksellä, Ajoittain toimii, mutta joskus jäädään vain roikkumaan ilmaan, tietty dramaattinen tyydyttävyys uupuu: joissain novelleissa asioita vain tapahtuu ilman että mitään yhdistävää suhdetta, edes symbolista, tapahtumien kokijaan olisi (biologi Rolandsenin kotiin alkaa ilmestyä massoittain kärpäsiä: entäs sitten?). 

Olen tämänhenkisiä juttuja lukenut aika paljon, pidän lajista joten kirjaan suhtaudun myötäsukaisesti (ja suosikeikseni voisin nostaa tässä tarinat Uhri, Parantola ja Pelurit), mutta Vainonen ei vieläkään hurmaa minua.     

Puiset silmät ja muita liettualaisia novelleja

Vanhan Neuvostokirjallisuutta-sarjan kirjoja olen aika ajoin lueskellut ennenkin; nyt vuoroon tämä kokoelma liettualaisia novelleja, koska ei liettualaista kirjallisuutta kauhean usein tule vastaan...

Ulla-Liisa Heino on koonnut 21 novellin valikoiman ja suomentanut ne venäjän kautta: kukin novelli on eri kirjailijalta, ja aikaskaala ulottuu vuodesta 1898 1980-luvun alkuun. Novellin mainitaan alkusanoissa olevan liettualaisen kirjallisuuden keskeinen ja suosittu muoto, eli valikoitavaa varmaankin riitti.

Lukiessa tuli kyllä nopeasti mieleen, että onko tekstien valikoinnissa noudatettu jotain erityistä painotusta vai onko tämä tällaisenaan kattava esitys. Antologian alkupuolta nimittäin leimaa aikamoinen ankeus, novelli toisensa perään pohjatonta kurjuutta. Ajoittain varsin vahvasti kuvattua kurjuutta, mutta tämän perusteella ei kyllä tekisi mieli olla missään tekemisissä Liettuan kanssa...Uudemmissa novelleissa tulee hieman lisää sävyjä, realistinen psykologinen ja vakava novelli on yhä valttia, joten humoristisempi Ensi rakkaus ja surrealistisempi Keräilijä erottuvat edukseen (joskin kyllä myös niminovelli ja Veronika siivoaa potilashuoneita ovat aika symppiksiä). 

Mutta tosiaan hieman mietitytti onko tarkoituksellisesti korostettu neuvostoaikaa edeltävän ajan kurjuutta, ja neuvostoajalla tuodaan enemmän sävyjä mukaan...pitäisi ehkä lukea lisää vaikka kokoelman aloittavaa Julia Zemaitea. Tällaisena luin kokoelman läpi mutta myönnän ettei suosikkieni joukkoon noussut...

Pari bloggausta teoksesta löytyi, Margit ja Ketjukolaaja. Ja Helmet-haasteessa tämä menisi vaikkapa kohtaan 17. Kirjan nimessä on jokin kansallisuus, kun lasken tuon alaotsikon mukaan.

Jaan Kross - Sattumien summa

Eipä ole aiemmin tullut Jaan Krossia luettua, vaikka nimenä onkin tuttu. tämä teos (suom. Jouko Vanhanen) tuli mukaan viime kirjamessuilta, kun yhä vaan suosin novellikokoelmia kirjailijoihin tutustumisessa...

Tai mitenköhän näitä sitten määrittelisi: yhdeksässä tarinassa on varsin reilusti autofiktiota ja yhtä lailla taipumusta historialliseen esseeseen, mutta ilmeisesti sen verran sitä fiktiota että pysytään fiktiivisen kaunokirjallisuuden piirissä: Jaan Kross ja sukunsa tulevat kuitenkin tutuiksi. Kirjan yhdeksän novellia on kirjaan laitettu julkaisujärjestyksessä, mutta on niissä myös sisäistä kronologiaa: kirja alkaa lapsuuteen sijoittuvilla tarinoilla, ja aikuisuus ja vanhuus tulevat myöhemmin, vaikka joskus toki vanhempi näkökulmahenkilö muistelee menneitä.

Muistelma-luokittelua taas tukee monen tarinan varsin hortoileva luonne, aloitetaan yhdestä asiasta mutta päädytään anekdoottien ja assosiaatioden mukana runsaille sivupoluille, joista ehkä palataan ensimmäiseen asiaan tai sitten ei. Mukaan tulee todella runsaasti myös Viron lähihistoriaa Krossin elinajalta, ja voinen todeta tietojeni Viron historiasta maailmansotien välillä lisääntyneen moninkertaisesti (koska lähtötaso, myönnetään, oli lähes olematon: tästä huolimatta näihin historiakommentointeihin pääsi hyvin mukaan). Ja valtiotason ohella on myös mikrotaso, henkilötasoiset anekdootit ja kokemukset, hyvin mukana ja elävöittämässä...

Ilmeisesti novellituotantoa olisi ainakin kolme muutakin kirjaa, romaanien lisäksi. Ikään kuin luettavien kirjojen pino ei olisi jo tarpeeksi suuri.

Helmet-haasteessa tämä menisi muuallekin, mutta laitan kohtaan 3. Kirja liittyy Agatha Christieen: yhdessä novellissa mainitaan täysin ohimennen Hercule Poirot (viime vuonna kuittasin vastaavan Tove Jansson -kohdan myös satunnaisella maininnalla virolaisessa novellikokoelmassa, joten tämähän on jo perinne). 

Invicta Imaginária - Viinipunk I: Tynnyrisota

Yksi piirre, joka minua on jo jonkin aikaa kiusannut spefissä, on sen kulttuurinen rajoittuneisuus. Melkein kaikki kansainvälisesti tunnettu spefi tuntuu olevan englanninkielistä, uudempi useimmiten kotoisin Pohjois-Amerikasta, ja vaikka paikallisia ja kansallisia skenejä olisikin olemassa, sen pohjalla olevat vaikutteet ovat kuitenkin vahvasti amerikkalaiskeskeisiä, muut jäävät tuntemattomaksi ja mahdolliset hedelmälliset yhteydet syntymättä. Paradoksaalisesti genre, jonka keskeisenä jujuna pitäisi olla innovatiivisuus ja ajatusten kehittelyn vapaus, onkin piilevästi tarpeettoman yksipuolinen ja rajoittunut.

Tästä syystä ilahduttaa, kun käännösspefiä tulee myös muualta. Osuuskumma on mukana kansainvälisessä projektissa, jossa tarkoituksena on tuoda suomeksi spefiä Portugalista ja Ukrainasta (ja vastaavasti joitain suomalaistuotoksia päätyy noille kielille), ja ensimmäinen tarjokas suomeksi oli ilmestynyt kirjamessuille, josta sen päätin napata luettavaksi (suom. Tarja Härkönen).

Kyseessä on usean tekijän temaattinen antologia vaihtoehtohistoriaa: 1910-luvulla Portugalissa oli jatkuvaa poliittista sekasortoisuutta, mutta heidän vuoden 1918 sisällissotansa jäi vähäiseksi historialliseksi alaviitteeksi. Tämä kuitenkin inspiroi tämän kirjan tekijöitä, jotka kehittivät vaihtoehtohistoriallisen jatkumon, huomattavasti laajemman konfliktin pohjoisen Porton kuningaskunnan ja Lissabonin tasavallan välillä, ryyditettynä runsailla bioteknologisilla innovaatioilla: portviinistä energiansa saavat mechat ovat esillä kirjan esittelyssä, varsinaisessa teoksessa ne ovat vähemmässä osassa, mutta muita kiinnostavia ideoita erityisesti viinitarhojen ympärille on kyllä kehitetty...

Usean tekijän antologiat ovat usein epätasaisia, niin tämäkin, ja heikommat osat ovat päätyneet kirjan loppuun: viimeinen lyhyt fragmenttinen novelli fiktiivisiä tietokirja-artikkeleita ei jaksanut innostaa, ja sitä edeltävien kahden novellin mukanaoloa en oikein ymmärtänyt ollenkaan: niissä oli mukana jotain samaa teknologiaa kuin muussa kirjassa, mutta kun ne vaikuttivat sijoittuvan muutamaa vuosikymmentä myöhempään aikaan, eivät ne luun kirjan kuvaamaan sotaan liittyneet. Ja walesilaisella kirjoittajalla portugalilainen paikallisväri tuntui paljon alleviivatummalta ja päälleliimatummalta kuin muilla (ihan irrallisina novelleina ne voisivat olla ok, mutta tässä kirjassa väärässä paikassa)

Olen näköjään Kirjavinkkien Mikon kanssa samaa mieltä novelleista: kirjan keskellä olevat kolme Joãoa (Ventura, Rogaciano, Barreiros) muodostavat kirjan kovan ytimen scifi-ideoineen, politiikkoineen ja juonitteluineen. Mutta kirjan kahdessa ensimmäisessä lyhyessä tarinassa (tekijöinä Joel Puga ja Carlos Eduardo Silva) oli oma viehätyksensä: kukaan kirjassa ei yritä tyylillisesti tavoitella 1920-luvun henkeä, kerronta on modernimpaa, mutta näiden kahden tarinan kohtalokkuudessa ja melodraamassa on aikakauden henkeä, mikä antaa oman tärkeän osuutensa kokonaisuudelle. 

Kiinnostava teos siis, ja ilmeisesti samaan maailmaan on tehty toinenkin antologia: tuleeko sekin sitten suomeksi, ja mitä muuta mahtaa samassa projektissa olla luvassa, jään kiinnostuneena odottamaan. 

Helmet-haaste avataan kohdalla 14. Kirjassa on robotti, drooni tai jokin vastaava laite (vaikka, kuten sanottu, ne mechat jäivät aika vähiin) 

Rex Stout - Liian monta etsivää

Taas palaamme Rex Stoutin dekkarisankarin Nero Wolfen pariin. Olen sarjan osia lukenut satunnaisessa järjestyksessä ilman suunnitelmallisuutta, mutta varsin tasalaatuisina ovat toimineet hyvin kun kaipaa luotettavaa perusdekkaria. Ja pidän yhä tästä yhdistelmästä brittiläistä arvoitusdekkaria ja amerikkalaista kovaksikeitettyä napakasti tarjoiltuna, ja luen myös sillä kielellä millä kirjat nyt sattuvat käsiin tulemaan, alkukielellä tai suomennoksina (tämän suomensi Sirkka-Liisa Sjöblom).

Tämä teos on sieltä uran puolivaiheilta 1950-luvulta, ja onkin kolmen pitkän tarinan kokoelma. Ensimmäisessä rikas mies vaikuttaa kuolleen keuhkokuumeeseen, mutta Wolfe pyydetään tarkastelemaan juttua onko siinä jotain epäilyttävää (tietysti on). Toisessa diplomaattisten neuvottelujen yhteydessä yksi diplomaatti kalautetaan hengiltä, ja kolmannessa (josta suomennoksen nimi on peräisin) Wolfe ja Goodwin päätyvät itse murhajutun keskeisiksi epäillyiksi, samoin kuin muutama muukin yksityisetsivä, ja näin urkkimaan saadaan mobilisoitua reilusti isompi joukko etsiviä kuin Wolfen ha Goodwinin vakio-apurit. Kahdessa jälkimmäisessä jutussa Wolfe myös normaalitavoistaan poiketen lähtee pois kotoaan ja jopa New Yorkista (hivenen vastentahtoisesti, ja ottaen huomioon juttujen komplikaatiot, haluttomuus on ymmärrettävää).

Olen aiemmin valitellut, että vaikka yleensä novelleista pidänkin, niin arvoitusdekkarien genressä ne eivät ole suosikkejani: näissä ei yksinkertaisesti ole tilaa kehitellä tarpeeksi hyviä arvoitusjuonia jotka ovat kuitenkin genren keskeinen juju. Ja se pätee myös tässä, vaikka puhutaankin aika pitkistä novelleista, 70-80 sivun tarinoista. Mutta toisaalta se kovaksikeitetty puoli pelastaa aika paljon, nokkelaa sanailua ja sopivasti tyyliteltyjä henkilökuvia ja tilanteita saadaan kuitenkin mukaan. Eli tapansa mukaan tämäkin oli tasalaatuinen, viihdyttävä ja toimiva lukupaketti, ei ihan mitä tilasin mutta ei valittamista.  

Danilo Kiš - The Encyclopedia of the Dead

Olen aikoinaan lukenut pari suomennettua Danilo Kišin kirjaa, kirjailijan osin omaan elämään ja lapsuuteen perustuvaa trilogiaa, joka toki yltyi ajoin aika kummalliseksi ja unenomaiseksi.

Ja nyt sitten tuli luettavaksi novellikokoelma, joka oli varsin harvakseen julkaisevan kirjailijan viimeinen julkaistu teos (kuoleman jälkeen tuli muutama postuumi teos). Yhdeksän novellin kokoelmassa näkyy kyllä joitain tuttuja teemoja noista omaelämäkerrallisista kirjoista, mutta mennään myös kauempaan historiaan, legendoihin, uniin...kuolema toki on aika lailla mukana kaikissa tarinoissa, ja rakkauskin omalla tavallaan.

Jorge Luis Borgesin vaikutus näkyy varsin vahvasti tässä, vaikka siinä missä minulle Borgesissa korostuu leikkisyys ja huumorikin, Kiš vetää enemmän vereslihalla, ja huumori, ajoittain olemassaoleva, on enemmän piilossa ja piikikkäämpää. 'Simon Magus' voisi olla legenda johon Borgesin olisi tarttunut, ja niminovelli on varsin borgesiaaninen idea, Tukholman kuninkaallisen kirjaston kellarissa sijaitseva valtava kirjakokoelma, johon on koottu maailman kaikkien kuolleiden elämäntarinat (vuoden 1789 jälkeen, ja vain sellaisten henkilöiden jotka eivät esiinny muissa tietosanakirjoissa): kertoja pääsee tutustumaan paikkaan ja etsii sieltä artikkelin isästään, joka oli kuollut vain kuukautta aiemmin.  

Mukana on myös laajahko essee The Protocols of the Elders of Zion -kirjasta ja sen historiasta, joskin Kiš päätyi värittämään jotain historian hämäriin jääneitä käänteitä ja tästä syystä määritti teoksen fiktioksi, novelliksi 'The Book of Kings and Fools' (aika lailla tuntuu tunnettua historiaa kuitenkin seuraavan). Ja tausta-atuksena ei ilmeisesti ollut vain debunkata suosittu salaliittoteoria, vaan myös piikitellä sellaista "lukeminen kannattaa aina", jossa kirjat  ovat kategorisesti hyvän puolella: tässäpä esimerkki (tai useampikin) kirjasta, jonka vaikutusta voidaan selvästi pitää negatiivisena maailman kulkuun. 

Kokoelma vaelteli moneen suuntaan: osa novelleista meni minulta ihan vaan ohi, ja jotkut olivat, ehkä tarkoituksellisestikin, aika raskaita lukea (Kiš osaa myös pitkät virkkeet ja koukeroisen kielen: tekisi mieli siteerata tähän vaikka The Legend of the Sleepersista joku pätkä, mutta ei se vastaisi koko kirjaa), vaan mukana oli myös varsin kiinnostavia juttuja (esim. nuo tässä mainitut). Eivät nuo suomennetut romaanitkaan mitään hilpeitä ole, mutta tämä tuntui silti raskaammalta, ottakaa varoituksena tai kehuna... 

Lena Andersson - Tutkielma inhimillisestä käyttäytymisestä

En ole ruotsalaisen Lena Anderssonin kirjoja lukenut, vaikka niitä on näköjään kohtalainen määrä suomeksikin viime vuosina tullut, vaan tämä uusin vaikutti kiinnostavalta joten otetaan luettavaksi (suom. Sanna Manninen).

Teoksen laji on sellaista "onko tämä novellikokoelma vai romaani"-tyyppiä, josta pidän: periaatteessa kaikki kirjan luvun toimivat myös itsenäisinä novelleina, kukin nimetty tarinan keskeisen naisen mukaan (naisen, joka ei välttämättä ole näkökulmahenkilö), mutta nämä myös liittyvät toisiinsa, tarinoissa on paljon samoja henkilöitä ja ne viittailevat ahkerasti toistensa tapahtumiin, kommentoivat toistensa henkilöitä. Ja tästä limittymisestä tuleva kokonaisuus on enemmän kuin osien summa, samojen henkilöiden ja tapahtumien näkeminen eri näkökulmista ja eri asenteilla on tärkeässä osassa kirjaa.

Andersson luonnehtii alkusanoissa tekstejä moraliteeteiksi, ja tämä pätee, tarinoissa on hyvin usein kyse moraalista, tekemisistä ja tekemättä jättämisistä, niiden vaikutteista ja niiden usein julkisesta arvottamisesta: erityisesti performatiivinen moralismi, oman moraalisen position kyseenalaistamattomuus, hyvesignalointi ja siihen liittyvä sosiaalinen valta, on Anderssonin hampaissa ja siinähän riittääkin ironisoitavaa.

Ruotsalainen yhteiskuntakin on sellainen, että siellä saa vapaasti puhua ja ilmaista mielipiteensä, kunhan vain sanoo vain oikeita asioita ja mielipiteet ovat oikeita, eikä sekään riitä kun toisen pitää päästä todistamaan että hänen sanomisensa ja mielipiteensä ovat oikeammassa kuin muiden. Ja ei-ruotsalaisuus on jotenkin täysin käsittämätöntä missään muussa mielessä kuin kehittymättömyydessä vielä Ruotsin tasolle.

Sävy on viileän tarkkaileva ja kaikessa toteavuudessaan varsin piikikäs, tarinat ja niiden käsittelemät ilmiöt, tilanteet, tyypit yhtaikaa tunnistettavia ja tolkuttomia. Lukiessa mieleen tulivat jotkut Maarit Verrosen kirjat (kuten Normaalia elämää), Fay Weldon tai Patricia Highsmithin Little Tales of Misogyny, ja viimeiseen liittyen, ei ole sattumaa, että tämän kirjan inhimilliset käyttäytyjät ovat kaikki nimenomaan naisia, esillä olevat käytökset tuntuvat esiintyvän tyypillisemmin juuri naisilla...(pitäisikö misogyynien lukea enemmän naiskirjailijoita? Sopivilla valinnoilla saisi aikamoista validointia näkemyksilleen, but I digress).

Ehkä kirjan teemoja parhaiten tiivistävä tarina on Olga, jossa Ruotsissa asuva venäläinen naisopettaja ajautuu konfliktiin koulun rehtorin kanssa: Olgalle on tärkeää ymmärtää mikä sisäinen järjestelmä ja rakenne vallitsee pintatason ilmiöiden taustalla (kuten sanojen epäsäännöllinen taivutus, miksi nämä sanat eikä jotkut muut), kun taas rehtori on kiinnostunut yksinomaan siitä miltä asiat näyttävät, ja Olgan ajattelu on tällöin täysin käsittämätöntä ja tämän pitää heti lopettaa moinen. Ja siinä että rehtori järkähtämättömästi on ymmärtämättä Olgaa on luonnollisesti ongelmana, että Olga ei toisaalta tulleena ymmärrä ruotsalaista yhteiskuntaa. Ja, no, sen lisäksi että vastakkain ovat henkilö, joka melkein refleksinomaisesti analysoi ja kyseenalaistaa ja toisaalta henkilö, joka ei analyyseja tarvitse koska hän tietää olevansa oikeassa, niin siihen päälle koulun rehtorin ja ulkomaalaisen tulokasopettajan välinen valtasuhde ei määrity ajatuksen kirkkauden ja läpitunkevuuden perusteella...

Vaihtuvasti hauska ja kauhistuttava, molemmilla tavoilla ajatuksia herättävä, olihan tämä erinomainen teos: täytynee Anderssonin muuhunkin tuotantoon tutustua. 

Saarinen & Vuokko-Syrjänen (toim.) - Pahoittelut rikinkatkun johdosta

Tämä novelliantologia herätti huomioni sen pompahtaessa näköpiiriini: Osuuskumman antologiat ansaitsevat aina ainakin olemassaolon huomioinnin, ja piirin tekijöiltä (vaikka eir kustantajalta) edellinen lukemani paketti Tämä jalka ei ole minun oli oikein antoisa. Ja tokihan helvetti aiheena kiinnostaa: Danten ja Miltonin ja Lewisin ja Gaimanin ja Careyn ja monen muun näkemykset myyttisestä paikasta/tilasta ovat tuttuja, ja parhaimmillaan aiheesta tosiaan saa hyvinkin kiinnostavaa juttua aikaan: mikä ja millainen helvetti oikein on, miten se toimii, miten se vertautuu muihin vaihtehtoihin, miksi se on jne. Samalla toki on todettava etten ehkä ole helpoin yleisö, kun aiheen käsittelyssä monenlaisia mestareita on jo nähty, joten odotustason laitan korkeaksi.

Novelliantologioilta on toki aina aiheellista odottaa epätasaisuutta, ja ei-niin-yllättäen sitä löytyy tässäkin. Mutta siinä missä tuo edellinen kehokauhukokoelma oli pääosin osumia, tässä mentiin useammin hutien puolelle. Yleinen ongelma oli, että käsitykset helvetistä pysyivät kovin kliseisinä, pinnallisina turistimatkoina ilman että aiheesta oli oikein mitään kiinnostavaa sanottavaa, ja vaikka helvetti-kliseeseen koplataan pyramidihuijauksia, tosi-tv:tä tai konsulttijargonia niin ei se olennaisesti syvennä klisettä (tai sano mitään kovin kiinnostavaa myöskään niistä toisista aiheista). Novellit ovat sujuvasti kirjoitettuja ja niin myös luettavia, mutta oikea inspiraatio tuntuu olevan haussa.

Pari kirjoittajaa käytti teemaa varsin nimellisesti, tehden toisenlaisen spefijutun jossa oli jotain helvetiksi nimitettyä mutta jonka olisi hyvin voinut jättää poiskin: mm. Frida Burnsin tarina oli aika kiinnostava, joskin olisi toiminut ehkä paremminkin jos helvetti-viittaukset olisi häivytetty kokonaan taustalle...ja nämä vain nimellisesti teemaan liittyvät tarinat eivät ainakaan vahvista antologiaa kokonaisuutena.

Ironisena käänteenä aiempaan kommenttiini pinnallisista turistimatkoista, kirjan ehkäpä kiinnostavin tarina, Toni Saarisen 'Irtiotto', toteutti juurikin tuon: ryhmä turisteja vierailee helvetissä, jossa löytyvät pakettimatkojen tutut elementit...pinnallisuus ja kliseisyys oli käännetty vahvuudeksi, ja siinä sivussa onnistuttu sanomaan hieman enemmän helvetistä, ja siinä sivussa myös ihmiselämästä yleensä (ja turismista yhtenä sen ilmentymänä).

Mainitsen myös Maija Nyströmin 'Ei mitään pestävää' huomionarvoisena novellina: helvetin idea liittyy elettyyn elämään ja muihinkin vaihtoehtoihin, kuten oikein on, eli tässä helvetissä on kiinnostavaa ideaa, ja toteutuskin toimii.

Mutta kirjana suosittelen siltikin ennemmin vaikka Dantea ja C.S. Lewisia. Vaikka uudelleenluettuna.

 Edit: otsikon nimet korjattu  

Raija Oranen - Nainen joka söi junassa appelsiinin

Hyllyjä selatessa käsiin osuu kaikenlaista, kuten tämä Raija Orasen esikoiskirja, novellikokoelma vuodelta 1977: tuossa vaiheessa tuotantoa oli muutaman näytelmän verran, ja toimittajantyötäkin, eli kirjoittajataustaa oli jo, ja tietysti lisää on sittemmin tullut runsaasti.

Ohuessa kirjassa on neljä pitkähköä novellia, kaikissa naisnäkökulmahenkilö, ja kaikissa poliittista väritystä: nimitarinassa vanha rouva matkustaa poikansa luo kaupunkiin, muistellen niin omaa elämäänsä kuin poliittisesti aktiivisempaa naapuriperhettä, erityisesti sota-aikana, toisissa novelleissa naivi tyttö aikuisuuden kynnyksellä etsii paikkaansa elämässä ja yhteiskunnassa samalla kun orastava poliittinen herääminen kohtaa Prahan kevään, tai nuori yksinhuoltajaäiti on tekemisissä vanhemman sukupolven kanssa, sen erilaisissa kokemuksissa ja elämänratkaisuissa...

Kirja tuntuu olevan hyvin vahvasti kiinni tietyssä ajanjaksossa, 70-luvun lopulla. Sota-aikaan on omanlaisensa vinkkeli, jossa siihen on jo tullut reilusti ajallista etäisyyttä, ja silti se on myös yhä näkyvissä tavoilla jotka sittemmin ovat haipuneet. Ja poliittisuus tietysti: Oranen on myöhemmin tuonut esiin taistolaismenneisyytensä, ja se ei varsinaisesti tule yllätyksenä kun tämän lukee, ja samalla siihen innokkaimpaan ja kritiikittömimpään vasemmistolaisuuteen tunnutaan jo otettavan etäisyyttä.
Huvittava kontrasti syntyi kun luki kirjan takakantta ja kansiliepeitä, jossa kirja esitellään hyvinkin aatteen agit-prop-palolla, kun itse tarinat ovat kuitenkin ambivalentimpia, poliittisuus on läsna mutta epävarmempana, epäonnistuvampana tai kriittisempänä. Mikä sopii minulle hyvin. 

Eivät nämä mitenkään novellisuosikeikseni nousseet, mutta Oranen tekee kuitenkin aika mainiota henkilökuvausta jo tässä, ja ehkä romaanit ovat kuitenkin se oma alansa (on tuolla bibliografiassa näköjään pari myöhempääkin novellikokoelmaa, mutta aika pienen osan tuotannosta muodostavat). Ja tosiaan, ajankuvana tässä oli kiinnostavuutta, joten ihan hyvä kun tuli luetuksi. 

Ja ei, kirjan nimessä ei ole pilkkua. 

Helmet-haasteessa, öö, laitetaan tämä vaikka kohtaan 41. Kirjan tapahtumat sijoittuvat aikakauteen, jolla et haluaisi elää: kirjan ilmestyessä olin jo mennyt syntymään, eikä tämä nyt katastrofaalista olisi ollut, mutta olen kuitenkin ihan tyytyväinen että näihin ilmiöihin on jo ajallista etäisyyttä. 

Kätlin Kaldmaa - Pieni terävä veitsi

Olen mainintoja nähnyt Kätlin Kaldmaan aiemmin suomennetuista romaaneista, mutta kun tapaan itse suosia novellikokoelmia kirjailijoihin tutustumiseen niin tämä uutuuskokoelma nousi lukulistalle (suom. Outi Hytönen). 

Ja olipahan kokoelma. Kymmenessä novellissa on pohjimmiltaan hieman sisällöllistä yhteyttä: suuressa osassa ovat tytön tai nuoren naisen kasvu ja pärjääminen yksinäisyydessä ja sosiaalisessa paineessa, oli se sitten ulkoista tai lähinnä kokijan pään sisässä ja kasvun tilanne voi olla laaja kehityskaari tai hetkittäinen tilanne. Mutta ilmenemistavat ja tyylillinen kirjo on laaja: perinteisen suoraa kerrontaa, psykologista luotausta, satu- ja legendamaisuutta, tajunnanvirtaa, tilitystä. Joissain ei näennäisesti tapahdu paljoakaan, joissain hyvinkin paljon, ote voi olla maanläheisen realistinen, maagisempi tai sitten runsaan fantastinen, ja niin huumori kuin traagisuuskin ovat käytössä, joskus samassa tarinassa. 

Kaldmaan runoilijatausta näkyy kyllä kirjassa. Joidenkin novellien kerronnassa toki, mutta erityisen huomiotaherättävästi erikoisissa typografisissa ratkaisuissa: miten teksti, ja muutkin elementit, on aseteltu sivulle, on merkityksellistä (eli äänikirjan kuuntelija kyllä missaa jotain olennaista). Jotkut näistä typografisista keinoista eivät minulle oikein auenneet tai eivät tuntuneet niin mielekkäiltä, mutta esim. 'Uuden ajan lapsen' sivuille leviävä mustuus oli kyllä vaikuttava. Niminovellissakin erikoinen tekstiasettelu toimii: nuoren turistin seikkailuissa kreikkalaisella saarella ei sinänsä tapahdu paljoa, mutta jatkuva suuntien tekstuaalinen korostaminen tuo tarinaan kiinnostavan paranoidin sävyn, kokija on akuutisti hyvin tietoinen ympäristöstään ja samalla flirttailee mahdollisella vaaralla. Ihan pelkkänä tekstinä tuo sävy olisi paljon näkymättömämpi ja novelli tylsempi.

Toki kun novellien kirjo on näin leveä, niin epätasaisuutta ja hajanaisuutta ei voi välttää. Noiden edellämainittujen novellien ohella 'Ailill' ja 'Selibaatti' viehättivät, mutta mm. 'Lastensuojelupäivä' jäi täysin vieraaksi, ja jotkut muutkin luki kun ne kirjassa olivat, mutta tullen niiden olemassaolon pian unohtamaan, eli novellistien superluokkaan en Kaldmaata ole tämän perusteella nostamassa, osumien ohella heikompiakin iskuja tulee.

Mutta monipuolisuudessaan ja innovatiivisuudessaan tämä on kyllä erinomainen tutustuminen kirjailijaan, jokainen löytänee tästä jotain kiinnostavaa ja huiput kyllä palkitsivat lukijan. Mutta kirjailijalaadusta pystyneen muodostamaan paremman kuvan vasta muihin kirjoihinsa tutustumalla.

Kirjan on lukenut myös Omppu.
Ja Helmet-haasteessa tästä tuli yllätysosuma kohtaan 32. Kirja liittyy jollain tavalla Tove Janssoniin: yhdessä novellissa pientä lasta verrataan Myyhyn.

R.A. Lafferty - The Best of R.A.Lafferty

Olen aika ajoin nähnyt mainittavan R.A.Laffertyn nimen puhuttaessa 1960-70-luvun scifikirjallisuuden uudesta aallosta, mutta tämän tuotantoa ei ole ollut kovin helppo löytää. Suomeksi ei ole tietenkään mitään (ei taida olla edes yksittäisiä novelleja seuralehdissä, mikä on jo aika harvinaista), englanninkielisiäkin uusintapainoksia tuntuu olevan aika nihkeästi, eikä niitä kaupoissa juuri ole. Ja kuitenkin Laffertysta puhutaan, usein ylisanoin: vaikuttaa että hän on ennemmin kirjailijoiden kirjailija kuin suuren yleisön.

Tämä novelliantologia kuitenkin löytyi, ja tavallaan vahvistaa tuota arveluani: paksussa paketissa on 22 novellia, ja Neil Gaimanin yleisen esipuheen ohella jokaisella novellilla on myös oma esipuheensa (ja parilla jälkisanat), kirjoittajina spefin merkkihenkilöitä (Ellison, Delany, Silverberg, Willis, Kress...)

Ja toisaalta nämä novellit ovat kummallisia, tavalla, joka saa aika monen perinteisemmän scifi-kirjoittajan näyttämään aika mielikuvituksettomalta. Ajoittaisia genrekonventioita on, mutta silloinkin kerronnan rakenteet menevät usein aika vinksalleen: perinteisen juonivetoisuuden ja high concept -spefi-ideoiden ystävät saanevat usein pettyä (ja se on varmaan pitänyt Laffertyn poissa varsinaisesta suuren yleisön suosiosta. Näistä olisi myös hyvin vaikea tehdä leffoja).

Ennalta-arvaamattomia ja surrealistisia kertomuksia jotka lainailevat henkeä myös paljon "tall tale"-perinteestä, liioittelevien kalajuttujen ja legendojen perinteestä. Mieleen tuli mm. Mark Twain, ja toisaalta Laffertyn kotoisan Oklahoman intiaaniperinne näkyy useammassa tarinassa...ja toisaalta kyllä pystyn kuvittelemaan että Neil Gaiman ja Samuel Delany ovat omat vaikuttimensa näistä ottaneet. 

Okei, joihinkin novelleihin en ainakaan tällä luennalla saanut nyt oikein mitään otetta, mutta viehättävän vinksahtaneita tarinoita kyllä riitti: voisi mainita vaikkapa legendamaisen Narrow Valleyn jonka tieteiskirjallisuudessa tieteenä on maantiede ja topologia, Thus We Frustrate Charlemagnen periaatteessa perinteisen idean, mutta erinomaisen hauskasti kerrottuna, tai The World as Will and Wallpaperin ja Ride a Tin Can -novellin omalaatuiset yhdistelmät surullisuutta ja hilpeyttä...(sen enempää noista tai muistakaan en halua kertoa, koska näissä oma hupinsa on että tarinat kehittyvät niin odottamattomiin suuntiin).

Nykyään en ole mitenkään valtavan innokas spefi-lukija, mutta tällaiset genre-konventioista yllättäviin suuntiin päätyvät teokset kyllä maistuvat. 

Helmet-haasteessa tämä ansainnee päätyä kohtaan 6. Kirjassa on prologi eli esipuhe, sen verran lukuisia niitä kirjaan on päätynyt. 

"[...] Were we all well adjusted, we would ossify and die. The world is kept healthy only by some of the unhealthy minds lurking in it. The first implement made by man was not a scraper or Celt or stone knife. It was a crutch, and it wasn't devised by a hale man."
"Perhaps you should rest," a functionary said in a low voice, for this sort of rambling nonsense talk had never been heard at an awards dinner before.
"Know you," said Albert, "that it is not the fine bulls and wonderful cattle who make the new paths. Only a crippled calf makes a new path. In everything that survives there must be an element of the incongruous. Hey, you know the woman who said, 'My husband is incongruous, but I never liked Washington in the summertime.'"
Everybody gazed at him in stupor.
"That's the first joke I ever made," Albert said lamely. "My joke-making machine makes them a lot better than I do." He paused and gaped, and gulped a big breath. "Dolts!" he croaked out fiercely then. "What will you do for dolts when the last of us is gone? How will you survive without us?"
Albert had finished. He gaped and forgot to close his mouth. They lead him back to his seat. His publicity machine explained that Albert was tired from overwork, and then that machine passed around copies of the speech that Albert was supposed to have given.
It had been an unfortunate episode. How noisome it is that the innovators are never great men, and that the great men are never good for anything but just being great men.
(Eurema's Dam)

Olga Palo - Aion kertoa nyt kaiken

Nimi on ironinen: kaiken kertominen on tietysti mahdotonta, mutta toki sitä voi silti aikoa tai sanoa aikovansa, pettääkö siinä sitten itseään vai muita.

Pitänee taas hieman kuroa suomalaista kirjallisuutta kiinni, ja kirjastosta nappasin tämän suht uuden novellikokoelman mukaan. Ilmeisesti Olga Palon esikoisproosateos, vaikka muunlaisia tekstejä onkin tehty, esseitä, tietokirjallisuutta, käsikirjoituksia...

Ja tavallaan se tässäkin näkyy: kirjan novelleja yhdistää teema, mutta tyylit ovat monenlaisia, esseistisiä, fragmenttisia, lyhyttä ja pitkää, tekstillisesti hyvin itsetietoista. Palo ei juurikaan kerro tarinoita, mutta kirjoittaa tarinoista, niiden kertomisesta ja kertojista, ihmisistä jotka selittävät omaa elämäänsä itselleen ja muille, ja näiden selittämisten mekanismeista, jotka niin paljastavat kuin piilottavat.

Jatkuvaa teemaa lähestytään sen verran monelta kantilta ja monella tyylillä, että itseään ei tarvitse toistaa enempää kuin haluaa. Metatietoisuus ja niin itsepetoksen kuin petollisen yhteiskunnan kuvaukset asettavat monen tekstin tunnelmaksi ironisuuden, joskin, myönnetäköön, jokunen huti mahtuu mukaan: mm. Yks juttu olisi jotenkin siedettävä kolmen ruudun Fok_It-strippinä, mutta edes neljä sivua on liikaa. Ja joskus ironia tuntuu vähän liian helpolta (mm. Lehdistökatsaus, tai Leila, joskin jälkimmäinen onnistuu olemaan silti hauska). 

Hyviä juttuja mahtuu kyllä myös mukaan, erityisesti kirjan alkupään novelleista löytyi kiinnostavia juttuja niin yksinään kuin sarjanakin, ja sen jälkeinen vähän epätasaisempikin materiaali kyllä sisälsi myös oivalluksia ja kantoi tämän lukijan loppuun asti, jossa sitten odotti summaava yhteenveto, Eräänlainen omakuva, eli punainen lanka pysyy mukana. 

Rohkenen odottaa mielenkiinnolla jatkotuotantoa. 

Helmet-haasteeseen tämä menee kohtaan 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä: kirjaston pöydällä tämä oli siihen tapaan esillä että tulkitsen suositukseksi.
Ja muitakin näkemyksiä löytyy: Omppu (jolta jo kysyin mahtaako Olga Palo olla tämän salanimi, koska muutama novelli kuulosti kovasti häneltä), Mikko, Ina, Sivumerkkejä... 

Minä puolestani kirjoitan päiväkirjaani ylös erilaisia museioita, joissa olen vieraillut. Jos en kirjoittaisi museoita päiväkirjaan en ikinä muistaisi missä olen käynyt. Siltikin voin vain vaivoin muistaa, mitä museoissa oli. Olen käyttänyt tunteja ja taas tunteja vanhoissa taloissa katsellen vanhoja tavaroita, joita en enää muista Nyt muistan asioita vain lukemalla ne päiväkirjastani, joten lienee syytä kysyä onko perusteltua väittää, että muistan niitä laisinkaan. Voisin kai lukea Harry Potteria jos se olisi kirjoitettu käsin päiväkirjaani ja uskoisin, että se tapahtui minulle täällä Lontoossa. Yhtä kaikki, on hauskaa lukea, mitä itselle on tapahtunut. Ja kun olen lukenut omat päiväkirjani riittävän moneen kertaan, muistan ainakin mitä niissä lukee, ja voin opetella muistoni ulkoa.

(päteekö tuo kirjabloggaamiseen? En mene nyt siihen...)

Murathan Mungan - Les gants et autres nouvelles (käsineet ja muita novelleja)

Kuten olen usein maininnut, tartun aika herkästi novellikokoelmiin kirjailijoilta, joista en ole koskaan kuullutkaan. Tuoreimpana esimerkkinä turkkilainen Murathan Mungan. 

Kirjan kymmenen novellia on järjestetty kirjoitusajan mukaan kronologisesti, 1990-luvun lopulta 2000-luvun lopulle. Ja täytyy todeta että omaan makuuni kiinnostavimmat olivat varhaisemmat novellit, hieman selkeämmillä tilanteilla, henkilöillä ja tarinoilla: loppupään novelleissa en usein enää oikein saanut kiinni miten mikään kuvattu tapahtuma, henkilö, tilanne, liittyi mihinkään...

Oliko näissä jotain kommetaaria vallitseviin yhteiskunnallisiin tilanteisiin Turkissa? Ehkä, mutta jos oli, meni se pääasiassa minulta ohi. Keskiössä olivat enemmän ihmissuhteet, parisuhteet, lasten ja vanhempien suhteet yms. Ja varsin usein joku henkilö ymmärtää itsestään jotain sellaista josta ei ollut tietoinen, tai ei halunnut tunnustaa.

Niminovellissa ei-enää-nuori nainen haluaa avioliiton joka perustuu miellyttävään kumppanuuteen ilman niitä romanttisia intohimoja ja rakkaushömpötyksiä. Ja samanhenkinen mies löytyy, ja hyvin miellyttävä kumppanuus sujuukin, vaikka pian nainen huomaakin kuinka vähän miehestään tietääkään (ja ehkä myös omista tuntemuksistaan). 

120-kiloinen teini laihduttaa 70-kiloiseksi nuorukaiseksi, ja tarkkailee miten ihmisten suhtautuminen muuttuu. Eronnut isä etsii kontaktia etäiseen poikaansa.Ja niin edelleen.

Parissa novellissa on mukana sivuhenkilönä homoseksuaali kirjailija, ja mietin liittyvätkö nämä novellit jotenkin yhteen, mutta ehkä eivät muuten kuin kirjoittajansa kautta (en varsinaisesti yllättynyt wikipedian maininnasta Munganin omasta seksuaalisesta suuntauksesta, joten ehkä näissä tarinoissa jos on kirjailija on homo). Jonkinlaista ironiaa näissä kuvauksissa toki on: toisessa päähenkilö, tavattoman kaunis mies, kaveeraa kirjailijan kanssa, joka on toki kertaheitolla umpirakastunut, mutta päähenkilömme ei jaa kiinnostusta, ja toisessa naisreportteri kuuntelee kirjailijan haastattelunauhaa ja äkkiä tunnistaa itsessään syvän ja perusluonteisen inhon homoseksuaalisuutta kohtaan, vaikka samalla ei voi hyväksyä ajatusta että olisi homofoobikko...

Kuitenkin. Muutama ihan kiinnostava novelli, mutta kokoelmana ei nyt lopulta minuun niin hyvin  toiminut. Tuli luettua.

Sylvi-Sanni Manninen - Helmikauppias ja viinipuu

Tällainen teos on joskus tarttunut mukaan: en ollut kirjailijasta ennen kuullutkaan mutta näköjään Sylvi-Sanni Manninen on ehtinyt kaikenlaista tehdä: ensimmäinen psykologiasta väitellyt vainen Suomessa, joka on tehnyt myös kansainvälistä akateemista uraa taidepsykologian ja yliherkkien ihmisten parissa...
Ja julkaissut pari kokoelmaa satuja, joita on ilmeisesti kirjoittanut terapiakäyttöön, ja kyseiset kokoelmat on koottu tähän yhteisniteeseen (joka ei sekään ole kovin paksu...)

Olen aiemmin maininnut pitäväni kerrotun tarinan tyylistä kirjallisuudessa ja niinpä satumuotokin kiinnostaa sen verran, että tämä tuli luettavaksi (ja niitä on tullut luettua, linkkaan nyt vaikka Bân). Mutta näissä tarinoissa huomaa että ne on kyllä nimenomaan kirjoitettu: mukana on perinteisiä satuelementtejä, prinsessoja, taikajalokiviä, jonkin kaukaisen ja mahdottoman kuuloisen etsimistä jne. mutta tyyli on lähempänä runsaasti maalailevaa proosarunoa, ja toisaalta tarinaa eteenpäin vievää muotoa, dramaattisia kaaria, ei juuri noudateta.

Erityisesti vanhemman Viinipuu-kokoelman sadut ovat kovin muodottomia, tarinan alkuosalla ei välttämättä ole juurikaan tekemistä tarinan loppuosan kanssa, asioita vain tapahtuu peräkkäin...myöhemmässä Helmikauppias-kokoelmassa tarinoihin tulee hieman enemmän koherenssia, mutta ei se niissäkään ole mitenkään tärkein asia.

Joten näiden tarinoiden olisi aika hankala toimia suullisena perinteenä, jossa kaikilla mukaan tulevilla seikoilla tapaa olla joku merkitys kokonaisuuden kannalta, ja jos ei ole, se karsiutuu helposti pois kerronnassa: muodon puutteessa tarinat hajoavat.

Ehkä nämä toimivat paremmin juurikin terapiatilanteissa, tietty satu puhuttelemassa juuri tiettyä henkilöä, jolloin perinteisen sadun tiukempi rakenne ohjaisi liian raskaalla kädellä kuulijaa/lukijaa, ja tilanteessa on parempi vain antaa sarjan kuvia virrata ja lukijan löytää ehkä jotain puhuttelevia yksityiskohtia...mahdollista, mutta minä en ole kirjan parissa terapiassa, vaan lukemassa tarinoita, joten kirja menee minulla ohi.

Helmet-haasteessa saan tällä kuitenkin kohdan 20. Kirjan on julkaissut pieni kustantamo. En ollut Iliaasta kustantamona ennen kuullutkaan, mutta toimi ilmeisesti aktiivisen paikallisesti Pohjois-Karjalassa useiden vuosien ajan.

Peter Høeg - Tales of the Night (Kertomuksia yöstä)

Olen toki Peter Høegin nähnyt mainittavan usein, mutta tuotantoonsa ei ole tullut tartuttua, ei edes siihen Lumen tajuun...mutta tapani mukaan, kun vastaan tuli novellikokoelma, niin voihan kokeilla.

Ihan sekalaisten tarinoiden kokoelma tämä ei ole, kahdeksan novellin välillä on selviä yhteyksiä...paikoissa hajotaan moneen suuntaan, ollaan Kongossa tai Portugalissa tai Ranskassa tai aika usein Tanskassa (ja kaikissa tarinoissa on joku yhteys Tanskaan), mutta kaikki novellit sijoittuvat ainakin osin 19. maaliskuuta 1929; monessa pohjustetaan kyseistä päivää (ja yötä) edeltävilla tapahtumilla, ja yksi novelli sijoittuu suurelta osin muutamaa vuotta myöhemmäksi, joskin siinäkin maaliskuulla 1929 on tehtävänsä.

Vaikka tapahtumissa onkin kirjoa (pettynyt matemaatikko matkustaa Joseph Conradin kanssa afrikkalaisessa junassa, kaupunki eristäytyy uhkaavalta kulkutaudilta, järkähtämättömän oikeustuntoinen tuomari rakastuu provokatiiviseen dekadenttiin kirjailijaan...) niin jollain tavoin novellit tapaavat kietoutua rakkauden ympärille, ja myös tarinankerronnalla novellien sisällä on tärkeä rooli, monella on tarinansa kerrottavana...ja ongelmallistahan se rakkaus usein on, varsinkin kun siitä sellaista tekee, joten on tarinoita kerrottavana kun vaan joku kuuntelee.

Mietitytti myös melkein kaikissa novelleissa näkyneet uskonnolliset viittaukset (tai ehkä niitä oli jokaisessa enkä vain kiinnittänyt aina huomiota) jotka nousivat esiin taustalla, mutta tavallaan ne aina purkautuivat toisin keinoin, oli korvikkeena sitten taide, tiede, edistys, hyväntekeväisyys, politiikka (ja jos sitä korvikeasemaa ei ymmärrä, on seuraukset helposti epätyydyttäviä). Ja ehkä tästä rakkaudesta, tarinankerronnasta ja uskonnon sublimaatiosta seuraa myös itsensä etsiminen...linkittyviä teemoja, joihin on kuitenkin saatu runsaasti variaatiota, samaa novellia ei kirjoiteta kahdesti.

Ihan kiinnostava valikoima jonka kiinnostuneena luin, vaikka saapi nähdä kuinka paljon tästä muistan esim. puolen vuoden kuluttua. 

Helmet-haasteessa ollaan täsmäluentavaiheessa, ja tanska sopii kohtaan 32. Kirja on kirjoitettu alun perin kielellä, jolla on korkeintaan 10 miljoonaa puhujaa. Ja pikagooglauksella löytyi Susannan postaus.

"One of the things I never understood was the audience. But this much I did grasp: that for our spectators - who were small in number, so small that I have wondered whether the public for which we danced did not in fact consist of the same few thousand people filling the theatre day in, day out - for them, the place was a temple. They made a sort of pilgrimage to it. They came to see people on the stage who had faith, perhaps because they themselved did not trust anyone, even God. And they came to hear how it sounds when someone prays for something or other, perhaps because they themselves did not know of anyone or anything they believed would listen to them. And they came to see fasting, and I am convinced that this had something to do with the fact that in their daily lives they were so busy accumulating things that they had to come and see people who willingly practiced self-denial in order to catch a glimpse of God.
"Obviously there must have been other reasons, too, for their turning up. But right now, this evening, I cannot think of any.

Kelosaari & Suntila (toim.) - Tämä jalka ei ole minun

Luin tämän kehokauhu-novellikokoelman ensimmäiset tarinat sairaalassa vuoroani odottaessa, eli temaattisesti hyvin sopivissa tunnelmissa. Lajityyppi on siis kiinnostava mutta suhtaudun siihen usein myös tietyllä hirtehisellä huumorilla, kun ei tämä nyt ihan tuntematon osa arkea ole...

Lajityyppinä on siis kauhukirjallisuuden alalaji, jossa pelon ynnä muiden tunteiden lähteenä toimii kokijan oma keho, sen hallitsemattomuus, vieraus, pelottavat muutokset. Lajissa on siis mahdollisuudet hyvinkin groteskiin menoon, ja tätä puolta kirjasta kyllä löytyy, ja kuten olen aiemminkin maininnut, niin ruumiillisuuden kuin groteskiuden käsittely kaunokirjallisuudessa kiinnostavat mnua.

Kolmentoista novellin kirjoittajat ovat tuttuja nimiä Osuuskumman teosten lukijoille (vaikka tämä kirja onkin Tajuntamedian julkaisu), ja kirjoa löytyy, liikutaanko arkisemmassa vai scifimiljöössä, keskitytäänkö pelkotiloihin vai lomitetaanko mukaan mustaa huumoria...taso pysyy kuitenkin mainion luettavana, varsinaisia huteja ei ole vaikka paria tarinaa heikentääkin ennalta-arvattavuus tai sitten niin överiksi vetäminen että tehot alkavat hukkua...

Suosikkini, Janos Honkosen 'Eläimet huutaa, ihmiset ei huuda', on tavallaan perinteinen makaaberi moraliteetti Roald Dahlin aikuistarinoiden tai Alfred Hitchcock esittää-sarjan tapaan, korostetulla visvaisuudella toki, erinomaisen toimiva novelli (mutta hammaslääkäripelkoisille trigger-varoitus). Artemis Kelosaaren humoristisempi 'Älköön mikään koskaan muuttuko' viehätti myös (ja kierosti toi mieleen joku aika sitten lukemani Eeva Joenpellon...)
Scifipainotteiset Nupposen 'Lisko', Katajalan 'Kappaleina' ja Korpisen 'Yön labyrintti' olivat myös antoisampaa antia. 

Bloggauksia löytyy Evarialta ja Kirjavinkeistä. 

Helmet-haasteessa moni muu ehkä laittaisi pienen kustantamon kohtaan, minä taas 15. Kirja, jolla on vähintään kolme tekijää.

F. Scott Fitzgerald - The Crack-Up

...ja muita lyhyitä tekstejä. Olen aikoinani F. Scott Fitzgeraldin Kultahatun ja yhden novellikokoelman lukenut, nyt pitkästä aikaa toinen, kun sattui sopivasti vastaan. Ja kun Helmet-haasteessa kaivataan kirjaa joka sijoittuu 1920-luvulle: Fitzgerald on hyvin leimallisesti kyseisen vuosikymmenen ääni, ja tuo sen esiin itsekin.

Kirjan kymmenestä tekstistä viisi ensimmäistä ovat omaelämäkerrallisia, kirjoitettu 30-luvulla mutta joissa katsotaan 20-lukua (ensimmäinen on vieläpä nimeltään 'Echoes of the Jazz Age'), joten aiheeseen on otettu jo hieman etäisyyttä, ja toisaalta suhdetta leimaa vahva nostalgia.

Myönnän, että nostalgia on minulle joskus aika sokea piste: se ei omakohtaisesti tapaa olla kovin yleinen tai voimakas tunne, enkä myöskään oikein ikinä jaksa innostua siitä kulttuurituotteissa. On kirjoja, leffoja, tv-ohjelmia joista saatan huomata, että jahas, tässä yritetään nyt ruokkia nostalgiaa, ja yleensä näiden parissa ruokittu tunne minulla on tylsistyminen. Toisaalta toiset aikakaudet kiinnostavat minua ennemmin niiden etäännyttävän vaikutuksen johdosta, kuinka asiat ovat yhtaikaa jotenkin tuttuja ja tunnistettavia ja toisaalta varsin kummallisia, joten sadan vuoden takainen nostalgia alkaa lipsua jo hieman tuohon toiseen kategoriaan...

Joskin eroksi tulee, että Fitzgerald kirjoittaa selvästi ihmisille, jotka muistavat 20-luvun ja ehkä ymmärtävät puolinaisista vihjeistä mistä puhutaan, mutta taas näin 2020-perspektiivistä tekstit käyvät ajoin aika kryptisiksi (laajempi perehtyneisyys Fitzgeraldin henkilöhistoriaan olisi ehkä myös eduksi). On niissä hetkensä, hyviä fraaseja yms. 

Viisi novellia taas tulevat niin 20- kuin 30-luvulta, ja näköjään suomeksikin näitä on ripoteltu eri kokoelmiin, eli varsinainen yhtenäinen kokoelma tämä ei ole: tietty haikeus ja "takana loistava tulevaisuus"-henki näissä toki näkyy. Ja voinee näistäkin löytää viittauksia kirjailija omaan elämään (Pat Hobby ilmeisesti on jonkinlainen alter ego, ja mahtaako 'Financing Finnegan' olla myös kirjailija itseirvailua). 'Babylon Revisited' (johon kirjan kansi viittaa) oli varsin kiva, samoin 'Pat Hobby Himself', muut luki.

Fitzgerald pysyy minulla "ihan kiva"-kategoriassa: kyllä näitä lukee mutta tuskin jäisi harmittamaan vaikkei lukisikaan.  

The whole golden boom was in the air - its splendid generosities, its outrageous corruptions and the torturous death struggle of the old America of prohibition. All the stories that came into my head had a touch of disaster in them - the lovely young creatures in my novels went to ruin, the diamond mountains of my short stories blew up, my millionaires were as beautiful and damned as Thomas Hardy's peasants. In life these things hadn't happened yet, but I was pretty sure living wasn't the reckless, careless business these people thought - this generation just younger than me. 

Eric-Emmanuel Schmitt - Concerto à la mémoire d'un ange (konsertto erään enkelin muistolle)

Jatkan Eric-Emmanuel Schmittin tuotannon lukemista, muutamasta on tullut blogattua ja lisää lienee tulossa, koska sen verran olen näistä pitänyt...

Tällä kertaa vuorossa on novellikokoelma: neljä pitkähköä novellia ja kirjailijan jälkisanat. Schmitt sanoo kirjoittavansa novellikokoelmansa jonkinlaista yhtenäisyyttä tavoitellen, ei vain kokoelmiksi joissa on sekalaisia kertyneitä novelleja vaan sarjoiksi (ja pohtii onko romaani novelliin verrattuna muotona jotenkin pikkuporvarillinen, ei ehkä kovin vakavissaan kun molempia muotoja kirjoittaa).

Ja yhtenäistä teemaa tässä kokoelmassa on, vaikka henkilöt ja paikat vaihtelevat: kyse on moraalisista valinnoista, elämän suunnan muutoksista. Henkilömme joutuvat kohtaamaan menneet tekonsa, tähänastisen elämänsä ja päättämään mitä sen kanssa tekevät: onko muutos edes mahdollinen, ja jos on, valitako se ja mistä syistä? Jotkut valinnat päätyvät paremmin kuin toiset, joskus mahdollisuus elämän suunnan muutoksiin hylätään, ja joskus lopputulos on, no, ambivalentti.
Joka tarinassa vilahtaa symbolisesti pyhän Rita Cascialaisen, toivottomien tapauksien suojelijan, hahmo: esirukoilevana pyhimyksenä, hoitokodin nimenä, kyynisen tehtailijan kauppatavarana...

Vanha misantrooppinen nainen, jonka huhutaan myrkyttäneen kolme aviomiestään, tutustuu nuoreen pappiin, ja halutessaan tämän jakamattoman huomion, alkaa tunnustaa tälle kaikkia menneitä tekemisiään, laajasti ja yksityiskohtaisesti.
Merimies saa laivalle viestin tyttärensä kuolemasta, mutta viesti ei ole sen tarkempi, ja miehellä on neljä tytärtä. Ja nyt myös syytä ajatella suhdettaan jokaiseen näistä ja perheeseensä yleensä.
Ranskan presidentin vaimo toteaa alkaneensa inhota sitä mitä hänestä ja miehestään on tullut ja petettyjä ihanteita, ja kulissien takana alkaa puolisoiden välinen kylmä sota.

En elle survivait, malgré l'ascension sociale, l'élève des Beaux-Arts qui avait choisi l'anticonformisme et des études sans débouchés, la jeune fille sauvage qui préférait manger des pâtes pendant des mois que de subir le joug de ses parents, la femme libre qui avait rencontré Henri dans un bar près d'Assas sans croire que leur histoire durerait. Vingt-cinq ans plus tard, l'etudiante bohème se trouvait menottée à la gloire, figée en personnage officiel, Mme Morel, première dame de France, épouse du président de la Republique, épinglée dans le cadre doré du palais élyséen.
- En tout cas, ce qui est certain, c'est que cette bonne femme, là, sur les photos, je ne la fréquenterais pas.

Nimitarina (joka vuorostaan on ottanut nimensä Alban Bergin viulukonsertosta) kuulemma inspiroi koko kirjan. Alku on kuin suoraan jostain klassista musiikkia käsittelevästä mangasta: kaksi lahjakasta nuorta muusikkoa, teknisesti taitava, kunnianhimoinen ja häikäilemättömän itsekeskeinen pianisti Chris ja inspiroituneen rento viulisti Alex ovat yhdessä kansainvälisellä musiikkileirillä. Konflikti on yhdensuuntaista, Chris tuntee alemmuudentuntoa Alexin suhteen, ja leirin johtaja vitsailee näiden olevan kuin Kain ja Abel...
Ja yllättäen vähän ennen kotiinlähtöä Alex joutuu onnettomuuteen ja paikalla oleva Chris, no, ei reagoi niin kuin pitäisi vaan poistuu paikalta. Ja luullen että on aiheuttanut Alexin kuoleman, Chris palaa kotiinsa...
Vuosia myöhemmin Chris on ohjaajana ongelmanuorten hoitokodissa: Alexin kuoleman jälkeen Chris on hylännyt entisen elämänsä ja on omistautunut muiden auttamiseen. Mutta paikalle tulee Alex, joka ei kuollutkaan mutta vammautui vakavasti, ja entisestä viattoman puhdashenkisestä ja inspiroituneesta muusikosta on tullut katkeroitunut, kyyninen, häikäilemätön miljonääri joka on hautonut kostoa jo vuosien ajan...ja Kainin ja Abelin tarinaa päästään näyttelemään uudestaan, vaihtuneilla rooleilla. 

Schmittin tuotannosta tulee mieleen hieman maanmiehensä Michel Tournier, molemmat ovat leimallisesti tarinankertojia, jotka punovat teoksiinsa paljon filosofisista, eettistä, myyttistä, uskonnollista aineistoa. Mutta siinä missä Tournierin punonta on usein hengästyttävänkin tiheää (mikä on hyvä), Schmitt on tietoisesti kepeämpi (mikä myös on hyvä): jälkisanoissa Schmitt mainitsee Italo Calvinon Kuusi muistiota -teoksen ohjenuorakseen ja se sopiikin hyvin tuotantonsa malliksi...
Ja minä viihdyn näiden parissa erinomaisesti.

Mitäs kohtia Helmet-haasteessa vielä on auki? Sopivasti venyttämällä voi sanoa että 33. Kirjassa muutetaan maalle osuu ainakin pariin novelliin, eikä siihen kohtaan ole muuten varsinaisesti tunkua...

Jean Rhys - Sleep It Off Lady

Olen useampi vuosi sitten lukenut kaksi Jean Rhysin romaania, Kvartetti ja Siintää Sargassomeri, ja niihin sen verran myötämielisesti suhtautunut, että enemmänkin on ollut harkinnassa, vaikken suoraan olekaan rynnännyt tuotantoaan haalimaan. Ja Rhys on toki ollut muutenkin hyvin esillä, ei sinänsä minkään uutisarvonsa vuoksi, mutta tasaisesti hyvät kirjat ovat löytäneet uusia lukijoita (asiaa auttaa tietysti myös, että Rhysin kirjat ovat antoisia feminismin tai kolonialismin vinkkelistä katsottuna, joten moderni aika on kiinnostuneempi kuin mitä 1920-30-luku ehkä oli). 

Tämä novellikokoelma on viimeinen Rhysin elinaikana ilmestynyt teos, vuodelta 1976 kun kirjailija oli jo hyvän matkaa päälle kahdeksankymppinen. Ja, no, kyllä tämä Jean Rhysin kirja on, ja mitä ilmeisimmin ammentaa runsaasti myös kirjailijan omasta elämästä.

Kuusitoista novellia ovat sisältönsä mukaisessa aikajärjestyksessä, 1800-luvun lopulta kirjoitusaikaan, ja tapahtumapaikat vastaavat hyvin missä Rhys itse milloinkin oli: ensimmäiset novellit sijoittuvat Karibialle, sitten Englantiin, 20-luvulla ollaan Pariisissa ja sitten palataan taas Englantiin. Ja alussa näkökulmahenkilöt ovat nuoria ja lopussa vanhoja.

Tuttuja pienimuotoisia sosiaalisten suhteiden viiltäviä analyyseja on toki myös mukana, ja naisia jotka tuntuvat ajautuvan tapahtumissa ja sosiaalisten verkostojen paineissa ja joiden on vaikea saada tahtoaan läpi tai ilmaistuksi joskus edes itselleen...

Rhysin kynä on ollut terävä loppuun asti, ja novellit tuntuvat modernimmilta kuin mitä 1800-luvulla syntyneeltä kirjailijalta odottaisi. Mutta samalla ei tämä nyt tuotantonsa kärkeä ole, taitavan kirjailijan pieniä fragmentteja. Jos kirjailija ei ole ennestään tuttu niin kannattaa lukea ennemmin niitä romaaneja, mutta toki Rhys on tässä teoksessa niin vahvasti mukana, että faneilleen tämä varmasti on antoisa lisä tuotannossa.

Helmet-haasteessa tämä olkoon 34. Kirjan nimessä on käsky tai kehotus. Ei mitenkään ystävällinen sellainen.

Mooses Mentula - Musta timantti

Novellistiikan ystävänä tämäkin kirja on ollut jo jonkin aikaa lukuaikeissa, no tulipahan nyt (ja tâmän jälkeen Mooses Mentula onkin keskittynyt romaanimuotoon).

Tarinoiden kokoelmaksi tässä on jännä rakenne: ensimmäinen ja viimeinen novelli liittyvät toisiinsa yhteisen henkilön kautta, jälkimmäinen on jatkoa ensimmäisen tapahtumille vaikka näkökulma onkin eri. Ja keskellä olevat tarinat taas on järjestetty suunnilleen keskushenkilöiden iän mukaan, ensimmäisissä on lasten kokemuksia, viimeisissä taas ollaan eläkeiän molemmin puolin...vaikka tarinoilla ei sen kummempia yhteyksiä olekaan (ja oletan ettei niitä ole tässä järjestyksessä kirjoitettu), niin rakenne antaa kuitenkin kokoelmalle luonnetta ja kehottaa tarkastelemaan teosta myös kokonaisuutena, ei vain nippuna yksittäisiä tarinoita. 

Väistämättä tulee tehtyä vertailuja myös alkukuussa lukemaani Apatosauruksen maahan, koska nämä teokset oli julkaistu yhteisniteenä. Molemmissa kirjoissa miljöö on aika arkinen mutta Mentula ei absurdiutta viljele, ja huumoriakin niukemmin. Joissain tarinoissa on toki veijariluonnetta mukana, samoin kuin hieman karrikointia, mutta nämäkin piirteet kääntyvät usein yhteiskunnallisesti kommentoiviksi: vaikka tyyli on sujuva niin leppoisaksi välipalaksi tämä sopii heikommin.

Monia novelleja yhdistää myös, sanoisinko, pohjoinen ulottuvuus: ollaan jossainpäin Pohjois-Suomea tai ainakin isojen kaupunkien ulkopuolella, ja tässäkin on mukana yhteiskunnallista kärkevyyttä, oli puhe sitten työttömyydestä tehtaan kadottua tai thaimaalaisista marjanpoimijoista (jälkimmäisiä käsittelevä novelli sai hyytävää lisäulottuvuutta kun muutama päivä sitten näiden riistosta oli taas juttua uutisissa...)
Mutta eipä tässä monella muullakaan mene kovin hyvin.

Hyvä kokoelma josta ne purevimmat, Huoltaja, Eksoottinen kosketus ja Pätkätyö kairassa, jäivät vahvimmin mieleen, mutta tasalaatuinen teos tämä kuitenkin oli.

Ja kirjasta on bloggauksia: Salla, Kirsi, Ketjukolaaja, Jori, Kirjavinkit...

Helmet-haasteessa täsmävalintoja olisi kaksi, joista auki on 38. Kirjan kannessa tai nimessä on käsi tai kädet.