Françoise Sagan - Un peu de soleil dans l'eau froide (Palanen aurinkoa vedessä)

Taas hieman Françoise Sagania: tuotantonsa on laaja ja sitä on aika runsaasti tullut luettua. Ja onhan näitä suomennettukin aika pino tuoreeltaan, ja huomaan tämänkin tulleen suomeksi nimellä Palanen aurinkoa vedessä (tämä alkuteos 1969, suomennos 1970), ja vaikka nykyään muistetaankin yleensä vain esikoisteos Tervetuloa ikävä, niin nämä Saganin kirjat ovat olleet hyvinkin tasalaatuisia.

Ja tekijälleen totutusti on taas luvassa ihmissuhdesotkuja viileällä täsmällisyydellä kuvattuna, joskin tällä kertaa sävy on vakavampi, hienovireisestä ilkikurisesta komediasta ollaan siirrytty traagisempaan suuntaan...

Gilles, nuorehko pariisilainen lehtimies, potee perinpohjaista tympääntymistä työhönsä, sosiaalisiin kuvioihinsa, avokkiinsa, aivan kaikkeen, sen verran vakavassa muodossa että masennusdiagnoosin saatuaan on aika vaihtaa maisemaa, lähteä joksikin aikaa lepäämään siskon luo Limousinin alueelle (pariisilaisittain katsottuna siis böndelle). Siellä paikallisissa "seurapiireissä" hän tapaa nuoren ja kauniin rouva Nathalien, joka mieltyy nopeasti ja päättäväisesti Gillesiin, ja rakkaus saa vastakaikua ja kehittyy pian sellaiseksi, että nathalie jättää miehensä ja muuttaa Gillesin kera Pariisiin. Mutta kuinka pitkälle Suuri Rakkaus kantaa?

Kirjassa mainitaan ihan nimeltä Anna Karenina, (spoileri, maalaa teksti näkyviin) ja onhan tässä aika paljon yhtäläisyyksiä niihin kuvioihin vaikka toki erojakin, ihan näkökulmahenkilöstä lähtien. Gilles kuvataan melkein julmalla terävyydellä niin vahvuuksine kuin runsaine heikkouksineen, ja vaikka rakkaus tuokin hieman aurinkoa kylmään veteen, niin ei sitä masennustakaan ihan noin vain pois pyyhitä vaikka se hetkeksi meneekin piiloon (nettikommenteissa huomaan muidenkin kiittelevän tätä masennuskuvauksena). Ja Nathalie on vaikuttava ja kiehtova henkilö, mutta päättäväisyydestään huolimatta myös sen verran varautunut, että kun näkökulma on tiukasti Gillesin, pysyy Nathalie (tarkoituksellisesti) lukijallekin hieman käsittämättömänä mysteerinä melkein loppuun asti. 

Vastikään oli taas puhetta viihdekirjallisuudesta, ja erityisesti sen romantiikkaan keskittyvästä puolesta, ja olen jo aikaa sitten kommentoinutkin näkemyksiäni "hömpästä" (käytän termiä sen suuremmin arvottamatta, viittaamaan enemmän erityisesti naisille suunnattuun juonivetoiseen romantiikkapainotteiseen kirjallisuuteen). Ja olen yhä itseni kanssa samaa mieltä, että en juurikaan arvosta nimenomaan mitään "aivot narikkaan"-lukutapaa, koska sellaista tarvitsevassa mielentilassa tekisin mieluummin jotain muuta kuin lukisin kirjaa, mutta genre ei määritä suoraan lukutapaa. Ja lukemassani proosassa pidän paljon kirjoista joissa henkilöt ja näiden suhteet ovat keskiössä, ja arvostan tyylillistä eleganssia ja kepeyttä (eri asia kuin keveys), jonka johdosta laadukas hömppä ja sen laitamilla oleva ja siitä vaikutteita ottava kirjallisuus kyllä kiinnostaa erinomaisesti, kun sellaista vain löytää (ongelmana lajissa pidänkin ennemmin lajityyppiä käsittelevän kritiikin puutetta). Françoise Saganin kirjat ovat varsin hyviä esimerkkejä lajissaan (no, kuten sanottu, tämä nimenomainen on enemmän vakavuuden kuin kepeyden puolella, muttei kuitenkaan liikaa), ja ehkä lajityypin käytäntöjen mukaisesti nämä ovatkin kadonneet valtavirrasta, vaikka aiheittensa puolesta syytä siihen ei olisikaan...

Ja Helmet-haasteessa tämä on toinen kirja kohtaan 47.-48. Kaksi kirjaa, joissa on samannimiset päähenkilöt, edellinen Gilles on täällä.

Françoise Sagan - Des yeux de soie (silkkisilmät)

Joulunpyhinä oli tietysti kaikenlaista aktiviteettia mutta tuli myös luettua mm. tämä Françoise Saganin novellikokoelma 70-luvun puolivälistä. 

Romaanejaan ja näytelmiään olen lukenut aiemminkin ja muutamasta blogannutkin, ja jos niiden perusteella olisi arvellut mitä tässäkin teoksessa on luvassa, niin olisi ollut oikeassa: elegantteja kuvauksia sotkuisista ihmissuhteista, kepeyttä ja vakavuutta usein päähenkilöiden väärin annostelemina. Saganin romaanit eivät nekään ole mitenkään pituudella pilattuja, joten nämä lyhyet novellit ovat sitten vielä kompaktimpia, keskittyen vain yksittäiseen tilanteeseen ilman laajempia kehittelyjä, usein hivenen humoristiseen kitkerällä sivumaulla kuten kirjailijalle sopii.

Ja vaikka Saganilla onkin varma tyyli, niin muutama tarina jäi paremmin mieleen. Minua viehätti mm. La paupière de gauche, jossa nainen on matkalla jättämään miesystävänsä, mutta juuttuminen junan vessaan saa ajattelemaan asioita uusiksi...tai L'inconnue, jossa vaimo saapuu matkalta vähän liian aikaisin ja huomaa kotonaan selviä merkkejä että mies ei ole ollut yksin, ja tämä vielä menisi mutta kun mukana on myös ystävätär joka huomaa samat asiat, millainen olisi sopiva asenne omaksua tällaisessa tilanteessa...tai Le soleil se couche aussi -novellin Hemingway-parodisuus.

Ei mitenkään parasta tuotantoaan mutta kyllä Saganin lukija tämänkin lukee.

Tämä taitaa olla tämän vuoden viimeinen fiktiokirjabloggaus, jotain sarjakuvia ja faktapuolta tullee luettua mutta päätykö mitä blogiin, saa nähdä. Kohta pitää valmistella myös perinteinen loppuvuoden lukukooste, piirakka- ja palkkidiagrammeineen, ja uusi Helmet-haastekin julistetaan kohta, jonka pohjalta voi sitten katsella mitä ottaisi luettavaksi tammikuussa.

Françoise Sagan - Château en Suède (Linna Ruotsissa)

Poiminta ilmaishyllystä, Françoise Saganin näytelmätuotantoa. Saganin romaaneja 50-luvulta olen lukenut muutaman, ja näytelmiäkin pari, nyt sitten näytelmä vuodelta 1960, eli suoraan noiden lukemieni romaanien perään.

Ja onhan tämä taas varsin tuttua: joukko ihmisiä ja näiden ihmissuhdesotkuja, rakkausjuttuja joissa rakkauden vastakaiut ovat vähän niin ja näin...

Ja tapahtuu nykyajassa, vaikka kannen vaatetus kieliikin muusta: kirjan nimessä olevan linnan Ruotsissa haltijat ovat sisarukset Agathe ja Hugo, ja Agathella on erikoinen historiallinen päähänpinttymä, jota myötäilläkseen linnan asukkaat pukeutuvat kuin 1700-luvulla...

Hugolla on myös omat päähänpinttymänsä, kaksi vaimoa, joista jälkimmäisen, Eleonoren velikin loisii linnassa. Ja kun linnaan saapuu vierailulle etäinen sukulainen, nuori Frederic, jonka hölmö nuori sydän menee rakastumaan Eleonoreen, niin sinänsä rauhallinen vaikkakin omalaatuinen elämä hämmentyy...

Ihmettelin aluksi että miksi tämä näytelmä on sijoitettu Ruotsiin, kun kirjan tunnelma on kuitenkin aika lailla samanhenkistä kuin hyvin ranskalaisissa romaaneissaan. On sinä omaa pointtiaan, linnan erillisyys ulkomaailmasta vaatii jonkin verran etäisyyttä, ja lumituiskut eristävät sen vielä tehokkaammin, ja toisaalta pitää olla kuningaskunnassa, jossa nykyaikana voi vielä olla kunnon aatelisia...ja ehkäpä Ruotsissa on Ranskasta päin katsottuna jotain viehättävää eksotiikkaa :)

(nyt tuli jotenkin mieleen se parodia, jossa Kubrickin Hohdosta oli leikattu traileri joka näyttää romanttiselta komedialta...)

 

Mutjoo. Tarina tosiaan muistuttaa paljon romaanien hienovireisiä ihmissuhdekomedioita, mutta niiden siirtäminen teatterilavalle vaatii ehkä sitten sen verran liioittelua ja voimakkaampia korostuksia, että vire kärsii, meno on jo liian karrikoitua. Saganin dialogia lukee ilokseen, mutta onhan tämä kuitenkin heikompi kuin nuo aiemmat romaaninsa.

 

Helmet-haasteessa tämä menee vaikkapa kohtaan 2. Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa: lumella on merkittävä osuutensa tilanteen luonnissa.