Tiina Wagner & Kirsti Ellilä - Kaikki tiet vievät Roomaan

 

 

En voi väittää lähestyväni kirjaa objektiivisesti: kirjassa mukana olevissa henkilöissä on useampikin tuttu, ja toinen kirjoittajista oli kysellyt minultakin kiinnostusta osallistumiseen; päätin jättää tällä kertaa väliin, palataan asiaan jos tulee halua tehdä jatko-osa. Mutta hyvin kiinnostuneena tämä kuitenkin luin, ja kirjoitan mieleen tulevia ajatuksia (kustantaja Hemmingus lähetti kommentointikappaleen).

Eli kuten kannen alaotsikko lupaa, 17 suomalaista kertoo miten on aikuisiällä päätynyt katolisen kirkon täysivaltaiseen yhteyteen. Suomessahan katolisen kirkon ei-kovin-suuressa jäsenistössä (määrä on ollut tasaisessa kasvussa, lienemmekö nykyään noin 17000) suomalaissyntyisistä ihan merkittävän kokoinen osa on meitä aikuisena kirkkoon liittyneitä...ja siihen liittyy ihan omanlaisiaan kokemuksia ja prosesseja, ja toisaalta kuten kirjakin osoittaa, henkilöt ja kokemukset ovat myös niin monenlaisia että vaikea olisi nostaa mitään yleispätevää piirrettä joka kuvaisi kaikkia.

Suuri osa tulee tavanomaisesta luterilaisesta taustasta, jossa on oltu mukana vaihtelevan määräisellä innokkuudella, jotkut herätysliikkeistä, jotkut muista protestanttisista kirkoista, ja jotkut ihan uskonnottomasta taustasta.

Ihan en tiedä miten tekstit ovat muotoutuneet, oletettavasti perustuen haastatteluihin, jotka kirjailijat ovat sitten muotoilleet artikkeleiksi: tyylillistä yhtenäisyyttä teksteissa on, vaikka eri henkilöillä voi olla erilaisia painotuksia, mistä puhutaan enemmän ja mistä vähemmän. Ja eroja tosiaan on: vaikka jaettaisiinkin niin äkillisiä oivalluksia kuin pitkäaikaista sulattelua, niin millaisia nämä ovat kullekin olleet ja miten ovat niitä lähestyneet, siinä on paljon eroja: mystisistä unenomaisista visioista filosofisiin rationalisoituihin pohdiskeluketjuihin, satunnaisista kohtaamisista pitkäaikaisten tuttavuuksien (esim. puolison) vaikutuksiin, hädin tuskin tunnistetusta kaipauksesta harkittuun käytännöllisyyteen...

Wittgenstein kirjoitti aikoinaan Tractatuksessa, että "mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava" tarkoittaen filosofian ja uskonnon kieltä, joka ei sopinut niihin merkityksellisen kielen eksakteihin raameihin mitä hän asetti, ja kuitenkin korostaen "sen mistä ei voi puhua" tärkeyttä. Myöhemmässä ajattelussaan hän jatkoi ajatusta kielen mahdottomuudesta riittää siihen mitä uskonnolliset ideat yrittävät ilmaista, mutta vaikka tämä yritys ulottua kielen rajojen ulkopuolelle onkin mahdoton onnistua, on sen yrittäminen kuitenkin arvostettavaa.

Tässä on myös kirjan ansiokkuus ja haastavuus: varsin tavalliset ihmiset (siinä määrin kuin kukaan koskaan on tavallinen) puhuvat uskosta ja kokemuksista, sanallistavat sitä mikä väistää sanallistamista, niin paljon kuin monien traditioiden mystikot ovatkin yrittäneet niitä ilmaista...

Ja niinpä tässäkin kirjassa joidenkin henkilöiden henkisiin ja hengellisiin kokemuksiin ja prosesseihin pääsee helposti mukaan, niiden ilmaisu ja käsittely on minulle hyvin tunnistettavia, ja joidenkin toisten kertomusten aaltopituudelle on vaikea päästä, jotkut herättävät enemmän kummastusta tai jopa halua haastaa ajatuksia, väittää vastaan...ja luulenpa että eri lukijoille vaihtelee kenen kertomukset ovat läheisempiä ja kenen kaukaisempia.

 

Tämä on kuitenkin hyvin katolinen idea, että kirkkoon mahtuu monia suuntia, monia tapoja olla itsensä parhaalla mahdollisella tavalla, monenlaisia hengellisyyden muotoja, joista itse kullekin osa saattaa tuntua hyvinkin vierailta, oudoilta, käsittämättömiltä tai hedelmättömiltä, ja toisille taas se onkin juuri se mitä pitäisi olla. 

Mainio piirre oli että kukin kertoja oli nimennyt jonkun pyhimyksen, jonka nimissä heidät oli katoliseen kirkkoon otettu, joka toimii esirukoilijana ja joka kyseiselle kertojalle on erityisen tärkeä, ja kaikilla tämä pyhimys oli eri, kuvastamassa että maailmassa toimivassa kirkossa voi olla monella tapaa pyhä, joskus hyvin erilaisiakin piirteitä korostaen (olen pari vuotta sitten kirjoittanut enemmänkin aiheesta) 

Tähän liittyen mainitsen myös että tuosta syystä kirjoitan varsin harvakseltaan tänne blogiin varsinaisesta hengellisestä kirjallisuudesta, silloinkin kun sitä luen, koska siinä korostuu se että se mikä saattaa minulle olla tärkeää ja puhuttelevaa ei välttämättä ole sitä muille, ja toisinpäin mikä toisille on vaikuttavaa ei ehkä ole sitä minulle. Tuo pätee tietysti kaikkeen kirjallisuuteen, mutta uskonnollisen kokemuksellisen ilmaisun piirissä se vain korostuu. En myöskään kovin innokkaasti suosittele mitään yksittäisiä teoksia, mieluummin vain kehotan tutustumaan monipuolisesti monenlaiseen ajatteluun ja ilmaisuun, mielellään myös itseä haastaen, löytämään sen mikä on tärkeää.

 

Ja myös tuo piirre, suuri henkilökohtaisuus ja intiimiys, välittyy tässä kirjassa. Kertojat puivat niitä vaiheitaan ja syitään, jotka olivat johtaneet päätokseen tulla katoliseksi, ja tietysti sen omankin henkisen kynnyksen ylittämisen jälkeen seuraa vielä kirkon määräämä kuukausien tai vuoden mittainen harkinta-aika jolloin tutustutaan kirkon elämään, seurakuntaan ja oppiin, ja tietysti kirkkoon otonkin jälkeen on vielä koko loppuelämä elettävänä: ja näissä onkin läpikäymistä.

 

Olen kiinnostuneena huomioinut, että uudemmassa kotimaisessa kirjallisuudessa tuntuisi taas löytyvän enemmän uskonnollisiksi tunnistettavia teemoja avoimemmin käsiteltynä, perinteisempien suoraviivaisen materialismin tai mahdollisimman epämääräisenä säilytetyn henkisyyden ohella, mutta silti tämän kirjan kertomuksissa on jotain, no, hätkähdyttävää: puheena ovat asiat joista vallitsevassa yhteiskunnassamme ei ole totuttu puhumaan eikä kuulemaan. Suositeltava kirja siis erityisesti kaikille, joiden mielestä yhteiskunnassamme tabut on murrettu: se, että tabut vaihtavat paikkaa ei tarkoita että ne katoavat.

 

Joitain termejä ja opillisia käsitteitä, jotka katolilaisille lienevät tuttuja mutta muille ehkä eivät, on selitetty. Toisaalta joitain perinteisiä kiistakapuloita esim. kirkon sosiaalisesta ja eettisestä opetuksesta heitellään tekstin sijaan, ja jotkut näistä jäivät mietityttämään juuri siksi, että niitä ei sen kummemmin sitten pohjustettu: tietenkään niiden tarkempi käsittely ei edes kuulu tämän kirjan piiriin, mutta samalla niistä tuli joskus vaikutelma että ne eivät sillai varsinaisesti perustuisi mihinkään, että olisivat jollain huutoäänestyksellä ratkaistuja että kirkko opettaa näin eikä toisella tavalla...näitä jäi mietityttämään, ja luulenpa, että joitain lukijoita ne saattavat ärsyttää enemmänkin.

Ja takakanteen pääytyneestä virheellisestä väitteestä, että yksi haastateltavista olisi ainoa suomalainen dominikaaniveli, olenkin jo kustantajalle huomauttanut, mainitsen sen erratana myös tässä.      

Mutta niin. Jonkin tällaisen teoksen kokoamisesta on ilmeisesti puhuttu jo pitkään Suomen katolilaisten keskuudessa, sillai "olisi kiva jos joku tekisi"-tasolla, ja nyt sellainen on sitten konkretisoitunut, ja lopputulos on onnistunut, kiitos tästä.

Tutustumisen arvoinen teos kaikille heille, jotka haluaisivat ymmärtää kanssaihmisiään paremmin. 

Tarkoituksella säästelin viimeisen luvun lukemista pari ylimääräistä päivää, että sain tämän loppuun vuoden 2023 puolella, ja nappaan Helmet-lukuhaasteesta kohdan 9. Kirjan kirjailija kuuluu vähemmistöön, ja kirja kertoo tästä vähemmistöstä.

Kirsti Ellilä - Lepra

Aloitan disclaimerilla: sain kirjan kirjailijalta, joka on jo pitempiaikainen tuttu, ja olen itsekin ollut mukana somessa pohtimassa joitain kirjan taustatietokysymyksiä kuten että mikä eläin se kloaakkirotta mahtaa olla (taisin veikata tanrekkia). Jos siis väittäisin, että tämä on vuoden paras kirja, niin siihen kannattaisi suhtautua varauksella, siispä en niin tee.

Lepra on historiallinen romaani Oriveden leprasairaalasta 20-luvulla (ja vähän myös 50-luvulla). Diakonissa Matilda saapuu sairaalaan sisarensa pyytämänä ja samantien päätyy paikan johtajattareksi, koska sisar Helmi on sairas: sanovat että se olisi lepraa, että vaikka tauti onkin heikosti tarttuva ja hidas niin ehkä varotoimenpiteet eivät olekaan riittäviä...
Kun lepraan ei ole parannuskeinoa niin sairaalan hoidokit ovat eristyksissä muusta maailmasta käytännössä lopun elämäänsä, hitaasti rappeuttavan ja stigmatisoivan tautinsa kanssa, mutta ihminen haluaa olla ihminen myös laitoksessa, ja sopeutuminen ei ole helppoa.

Valtio huolehti leprasairaalasta, mutta se oli kylmä ja kolkko rakastaja. Se ei ollut kiinnostunut ihmisestä. Mitä leprasairas ajatteli, mitä toivoi, mistä haaveili, valtiolle se oli samantekevää. Valtio maksoi kulut ja oletti, että sairas siitä kiitollisena ymmärsi käyttäytyä siivosti, eikä levittäisi tautia eteenpäin. Valtio ei huolehtinut leprasairaasta tämän itsensä vuoksi, vaan niidne, jotka olivat terveitä ja joiden ei pitänyt joutua tartuntavaaraan ja sairastuessaan lisätä valtion menoja. 
Juho ja Aune eivät halunneet kuulua pelkästään valtiolle.

Huomasin kirjassa tuttuja teemoja kirjailijan edellisistä kirjoista, ja teos tuntui melkein jatkolta Tuntemattomien historialliseen tasoon, jossa sisällissodan jälkeen päädytään Tammisaaren vankileirille, josta tämä kirja alkaa. Mutta teoksen pohdinnat ja teemat ovat alustettuja jo Kaivatut-kirjassa, keskeisinä suuret kysymykset ihmisyydestä ja elämästä.

Ellilän ihminen on psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Kenenkään henkilön teot eivät ole irrallaan muista, niillä on aina vaikutuksensa ympäröiviin ihmisiin ja vastaavasti ympäröivillä ihmisillä on aina osansa yksilön elämässä, näitä vaikutuksia ei aina pysty ennakoimaan, niin hyvässä kuin pahassa, ja vaikka tapahtumahetkellä se olisikin huomaamaton niin seuraukset voivat tulla esiin ajan kanssa. Ihminen ei koskaan elä vain itselleen, mikään teko ei koske vain itseä, egoistinen individualismi ei täällä toteudu.
Mielenkiintoisena piirteenä kaikissa noissa kirjoissa on mukana myös fyysistä sairastusta, jota on kuitenkin vaikea diagnosoida, ja jossa fyysinen oirehdinta tuntuu liittyvän vahvasti henkisiin ja sosiaalisiin ongelmiin, joskus syvälle kätkettyihinkin...ihminen on kokonaisuus jossa tekoja, ajatuksia, nykyisyyttä ja menneisyyttä, henkeä ja ainetta ei voi näppärästi isoloida.

Tässä kirjassa isolaation ongelma nousee keskeiseksi, puhutaan sitten leprasta (sairaus) tai Leprasta (sairaala). Monta kertaa tuodaan esiin että leprapotilas on huomattavasti kalliimpi yhteiskunnalle kuin tavallisen sairaalan potilas, nämä ovat erikoistapauksia, eivät ketä tahansa, mutta nämä pidetään eristyksissä, jopa yhteisön sisällä toisistaan, koska tärkeintä on tartunnan välttäminen...ja Aune, usein huonosti osaansa tyytyvä ja käyttäytyvä suljetaan usein koppiin, eristyksiin kunnes oppii olemaan.
Ja toisaalta, suljetuissa laitoksissa voi myös kukoistaa monenlaiset väärinkäytökset, joilla ei koeta olevan niin väliä kun eihän niitä kukaan näe, tehdään salaa ja kukaan ei saa tietää.

Ja tauti itsessään ei ole mikä tahansa tauti...jos Raamattua alkaa lukea kannesta kanteen niin pian päätyy varsin hyydyttäviin osioihin, Leviticuksen ja Numerin loputtoman tuntuisiin puhtaussääntöihin joissa spitaalistakin puhutaan paljon. Tämä vanhatestamentillinen spitaali ei tosin luultavasti ollut meidän aikamme lepraa vaan jotain muuta ihotautia, tai jopa symbolisempaa, koska Laissa ei vain ihminen vaan myös vaatteet ja talot voivat sairastaa spitaalia. Jos asiaa miettii niin kaikkihan nuo, ihmisen iho, vaatteet ja talot, ovat rajapintoja, joilla erotetaan ja järjestetään maailmaa siihen mikä on sisällä ja siihen mikä on ulkona, ja spitaali on näiden rajojen häiriö, hallitsemattomien siirtymien ja kaaoksen mahdollistaja ja siksi pelottava. Ihon avautuessa pysyville haavoille myös ihmisen integriteetti on uhattuna, ja nämä vaikeat tapaukset sitten eristetään yhteisöstä omaan piiriinsä ja sairausluokitukseen (noiden rajojen ja kategorioiden ja niiden välillä siirtymisen kontrollointi näkyy muutenkin niissä pentateukin puhtaussäännöksissä).

Tavallaan tähän liittyy myös kirjassa keskeisenä oleva diakonissan kutsumus. Luterilaisessa maassa ei tunneta luostarilaitosta, mutta käytännössä diakonissien elämässä oli paljon samoja piirteitä kuin nunnien tai apostolisten sisarten elämässä, erottaudutaan joistain elämän osa-alueista että voitaisiin toivon mukaan toteuttaa paremmin toisia, ja tätäkin kontrolloidaan rajoilla, puvuilla, käyttäytymisellä jne. Ja ennen kaikkea sen kontrollin pitää tulla sisältä, sisäiselle integriteetille ei tee hyvää rajojen hallitsematon rikkominen silloinkaan kun kukaan ei saa tietää...
Joillain tavoin diakonissa Matildan ja leprasairaiden odotettavat elämät muistuttavat toisiaan, molemmat elävät Leprassa, mutta Matildalle se on kuitenkin yhä valinta, potilaille ei.

Yhteisen riippuvuuden ja sosiaalisen vastuun rinnalla kulkee jatkuvasti ajatus yksilön arvokkuudesta, jokaisen ihmiselämän arvokkuudesta, huolimatta olosuhteista tai elämän muodoista, ja nämä liittyvät yhteen: silloinkin kun yksilö itse ei pysty arvokkuuttaan tiedostamaan tai sitä puolustamaan niin muiden on se tehtävä.

Erinomaisen laajalle leviävät kirjan filosofiset ajatukset, mutta Ellilälle ominaisesti mennään kuitenkin tarina edellä ja muu tuodaan sillai salaviisaasti esiin. Minäkertoja on suuren osaa kirjasta piilossa mutta mukana kuitenkin, Matildan ajatuksia seurataan paljon ja muitakin ääniä kuuluu (ja Aunen ääni kirjan loppupuolella oli kyllä vaikuttava). Ihan historiallisten lukuromaanien kannattajille tässä on varmaan liikaa pohdintaa, mutta minulle tässä oli hyvä tasapaino.

Inhimillisesti tarkastellen siinä oli kovin vähän juhlimista, että Aune oli syntynyt maailmaan. Aunen elämään oli mahtunut paljon kärsimystä, eikä parempaa ollut luvassa. Mutta jos hän ei uskonut Aunen elämän kallisarvoisuuteen, niin mitä syytä kenenkään heistä oli siinä tapauksessa jatkaa työtä täällä tai missään.

 Kirjan ovat lukeneet myös mm. Kirsi, Arja, Tuija, SusuPetal, Marjatta...