John Williams - Stoner (klassikkohaaste)

Ja taas on perinteisen klassikkohaasteen aika. En ole varma tohtisinko nimittää tätä John Williamsin romaania varsinaisesti klassikoksi, vaikka se onkin kirjoitettu ennen syntymään ja on nauttinut myöhemmin suurta suosiota (niin ulkomailla kuin Suomessakin, suom. Ilkka Rekiaro), mutta kun se on roikkunut sen verran pitkään henkilökohtaisessa "pitäisi joskus lukea"-kategoriassa, niin sopii kuitenkin haasteen puitteisiin.

Kirjan alusta tuli muistuma aikaa sitten lukemaani Lucy Gayheart -romaanin alkuun: Lucy, kuolemansa jälkeen, muistetaan yhä kotikaupungissaan lämmöllä, ei ehkä kovin usein mutta kuitenkin, kun taas William Stonerista jää jälkipolville vain pieniä muodollisuuksia vailla henkilökohtaisuutta. Ehkä molemmissa hahmoissa on omaa traagisuuttaan, mutta samalla myös kontrastia...
Ja tästä sitten siirtyminen alkuun ja tämän ihmiselämän läpikäyminen kronologisesti.

William Stoner kasvoi vaatimattomasti pienellä maatilalla Missourissa 1900-luvun vaihteessa perheensä ainoana lapsena, ja 19-vuotiaana vuonna 1910 lähti tekemään agronomi-opintoja yliopistoon. Kaikille opiskelijoille pakollinen englannin kielen ja kirjallisuuden kurssi kääntää kuitenkin pään, Stoner vaihtaa alaa ja valmistuu kirjallisuuden laitokselta, jonne jää opettajaksi: myöhemmin kohoten apulaisprofessoriksi muttei sitä ylemmäs. Uraa vaikeuttaa vakava riitautuminen laitoksen johtajan kanssa, akateemista tutkimusta tehdään hieman muttei ollenkaan niin paljoa kuin oikeasti haluttaisi, opetustyötä paljon enemmän ja ilmeisesti kohtalaisen menestyksekkäästi, vaikkei niin hyvin kuin Stoner, alaansa intohimoisesti suhtautuva, oikeasti haluaisi. Avioliitto nuoren Edithin kanssa alkaa palavalla rakastumisella ensisilmäyksellä, mutta käy nopeasti onnettomaksi, ja suhde ainoaan tyttäreenkin jää lopulta varsin etäiseksi...

Williams kirjoittaa miellyttävästi, henkilöt tuntuvat eläviltä ja näiden luonnehdinnassa on hyvä, tarkkanäköisyydessään hivenen ironinen sävy. Pikkusieluisia muodollisen kohteliaita valtataisteluja riittää niin työpaikalla kuin perhepiirissä, ja konflikteiksi yltyessään ovat niin uskottavasti kuvattuja että ovat lukijalle jo piinallisia, mutta ankeus kirjasta puuttuu.

Vaikka elämä onkin täynnä pettymyksiä ja riittämättömyyttä, ei Williams silti kirjoita tragediaa. Stoner tekee parhaansa ja katsotaan mihin se riittää: ei ehkä kovin pitkälle, mutta silti jotakuinkin paras on tehty ja pysytty uskollisena sille mikä on, ja on tehdyllä työllä varmastikin myös jotain saavutettu, vaikka ne saavutukset eivät olekaan niin selkeästi näkyvissä. Teemana on hiljainen uskollisuus omille periaatteille, ja erinomaisen kuvaava on kohtaus, jossa Stoner ja rakastettunsa Katherine (siis on eri henkilö kuin vaimonsa) ovat ulkopuolisen painostuksen vuoksi pakotettuja eroamaan: Stoner voisi toki hyvin jättää kaiken taakseen ja karata Katherinen kanssa, mutta silloin niin hän kuin Katherine eivät enää olisi heitä mitä ovat, eikä myöskään suhteensa...

Lukiessa mieleen tuli mm. miten Kirkko ymmärtää pyhimykset ja pyhien yhteyden: jotkut pyhimyksistä ovat valovoimaisen näkyviä ja vaikuttavia hahmoja jotka tekevät suuria tekoja, jotka Kirkko virallisesti tunnustaa pyhiksi ja esikuvallisiksi hahmoiksi, mutta samalla pidetään mielessä, että on myös suuri määrä anonyymeja pyhiä, joiden pyhyys ei kiinnitä suurta huomiota, ei paljastu vaikuttavissa teoissa ja voi olla kätketty jopa henkilön lähipiiriltä tai henkilöltä itseltäänkin...ja vaikka näitä ei tässä maailmassa virallisesti voidakaan nimetä ja esikuviksi nostaa, niin näiden pyhyys on silti olemassaolevaa ja he ovat tasavertaisesti osa pyhien yhteyttä. 

Tämä kirja havainnollistaa saman ajatuksen näkymättömästä sankaruudesta, joka paljastuu ehkä kovin niukasti edes Stonerille itselleen, mutta joka silti on. Ja tämä oli kiinnostava aihe, kiinnostavasti käsiteltynä.
Muita bloggauksia löytyy paljon: Kirsi, Kirsi, Mannilainen, Riitta, Villis, Amma...

En siltikään vielä tiedä nimittäisinkö tätä varsinaisesti klassikoksi: se on ollut kunnolla huomion kohteena kuitenkin vasta muutamia vuosia ja tätä kautta sen vaikutukset myöhempään kulttuuriin eivät ehkä ole vielä oikein tulleet näkyviksi? Ja olin myös hieman yllättynyt, että vaikka kirja sijoittuukin suurelta osin yliopiston kirjallisuustutkimuksen ja -opetuksen piiriin, niin siinä itsessään on kovin niukasti näkyviä viittauksia kirjallisuuteen, eikös ne ole kirjallisuustutkimusfiktion peruselementtejä?

-----------------------------------------------------------------

 

Klassikkohaasteessa ollaan taas mukana: pari kertaa on jäänyt välistä, mutta aiemmin haasteen puitteissa olen lukenut Rikoksen ja rangaistuksen, Rouva Bovaryn, Draculan, Faustin, Sonetteja Lauralle, Suuren seikkailun, North and Southin, Valtion, Viettelyksen vaunun, Gilgamesin, Kultaisen vasikan, Pinocchion, Arosuden ja Rosencrantz and Guildensternin. Kaikki lukemisen arvoisia, vaikka kaikista en niin innostunutkaan, mutta sehän onkin tosi klassikoille ominaista.

Ja toki oma pointtinsa klassikkohaasteessa on lukea mitä muut ovat lukeneet, onko uusia ajatuksia tutuista kirjoista, onko kiinnostavan kuuloisia teoksia jotka pitää ottaa omalle lukulistalle tai sitten kirjoja jotka saavat jäädä jatkossakin lukematta mutta joista on kuitenkin hyvä tietää jotakin (kuten että luultavasti ei halua sitä lukea): tämänkertainen kattaus löytyy Ankin kirjablogista.

Eric-Emmanuel Schmitt - Milarepa

On tullut muutama Schmittin kirja luettua, ja varmaan tulee lisääkin. Tämä kirja kuuluu samaan Cycle d'invisible -sarjaan kuin pari vuotta sitten lukemani Oscar et la dame rose, ja on itse asiassa sarjan ensimmäinen osa: kukin kirja on pienoisromaani, jossa käsitellään jotain uskontoa tai muuta aatetta ja sen jotain keskeistä teemaa tarinan keinoin. Tässä osassa aiheena on buddhalaisuus.

Simon näkee toistuvasti unta Tiibetistä, ja tuntematon nainen sanoo hänen olevan uudelleensyntynyt Svastika, 1000-luvulla eläneen buddhalaiserakko Milarepan setä, joka vihasi Milarepaa, ja on tästä syystä päätynyt syntymään uudelleen satatuhatta kertaa kertomaan tämän tarinaa...Tämä on lyhyt teos, alunperin kirjoitettu dramaattiseksi monologiksi teatterissa esitettäväksi (ja näin ollen hyvin myös luettavissa yhdeltä istumalta): niteeseen tulee hieman lisäsivuja liitteenä olevalla haastattelulla, jossa Schmitt kertoo suhteestaan buddhalaisuuteen ja syistä kirjoittaa tämä kirja. 

Ja, no, tapa, jolla henkilöt sekoittuvat toisikseen, on kiinnostava: monologin henkeen tarina kerrotaan minä-muodossa, jossa puhujina ovat niin Simon, Svastika kuin Milarepa, ja tämä identiteettien liittyminen toisiinsa on ihan pointtina kirjassa. Mutta muuten kun olen ihan tarpeeksi jo lukenut kuvauksia niin buddhalaisesta kuin vaikkapa kristillisestä tai islamilaisesta monastis-mystisestä perinteestä ja mietiskelystä, niin se varsinainen Milarepan tarina oli sisällöltään jo varsin tuttu (vaikken juuri tätä ollutkaan ennen tuntenut), ja muut osuudet jäivät kuitenkin vähän sekaviksi.

Ei mitenkään Schmittin parhaimmistoa, mutta varmaan tuon Cycle d'invisible -sarjan lukemista jatkan. Ja saihan tällä Helmet-haasteessa kohdan 2. Kirjassa tehdään taikoja (nuori Milarepa harjoitti mustaa magiaa)

Helvi Hämäläinen - Suden kunnia

Joku vuosi sitten luin Helvi Hämäläisen kiinnostavan historiallisen romaanin Kolme eloonherätettyä, jonka jälkeen uteloitti sitten tämä, suunnilleen samoihin aikoihin samoihin maisemiin sijoittuva pienoisromaani. 

Siis taas ollaan parin vuosituhannen takaisessa Juudeassa, nyt 60-luvun loppupuolella: Rooma hallitsee maata varsin mielivaltaisesti herättäen juutalaisväestössä kasvavaa vastarintaa, ja lukija toki tietää tulossa olevan kapinan, joka tulee päättymään Jerusalemin temppelin hävitykseen vuonna 70. Kirjan kertojana on Simon Accolainen, juutalaista syntyperää mutta Rooman armeijassa palveleva sotapäällikkö, jolle Rooman kunnia on aina ollut tärkeämpi kuin Jerusalemin...mutta ankaran moraalisena on helppo havaita että Juudean roomalaiset hallitsijat toimivat moraalittomasti ja myös Rooman kannalta typerästi: laki on joutunut arvottomiin käsiin (ja prokuraattorin vihamielinen suhtautuminen juutalaisiin kohdistuu toki myös Simoniin). 

Stoalaisuutta ei suoraan mainita, mutta Simon on kyllä stoalaisten hyveiden ruumiillistuma, ja tästä tuleekin kirjan keskeinen jännite: mikä on eettisesti oikea tapa toimia, kun valta ja laki on arvottomien raakalaisten käsissä? Simon pitää kiinni omista eettisistä arvoistaan ja kunniantunnosta, niin henkilökohtaisella kuin palvelemansa maan tasolla, ja samalla pyrkii hillitsemään niin roomalaisten harjoittamaa sortoa kuin alaistensa ylilyöntejä ja halukkuutta siirtyä kapinallisten leiriin...mutta toki tilanne kahden tulen välissä on kestämätön.

Stoalaisuuden henki lyö leimansa myös kerrontaan: siinä missä aiemmin lukemissani Hämäläisissä ilmaisu on varsin lyyristä, tässä ollaan toteavampia: asioiden arvot ja arvottomuudet huomioidaan, mutta niitä ei tietenkään pidä sanankääntein toisikseen muutettavan. 

Vahva eettinen ulottuvuus on kiinnostavaa, ja sellaisena kirjan problematiikka on tietysti pysynyt (valitettavan) ajankohtaisena, niin samalla alueella nykyään kuin muuallakin maailmassa...

Olen monesti ajatellut että barbaarit - ja Flaccus on heidän kaltaisensa - voisivat omistaa koko maailman veistokset, koko Rooman aarteiston, Jerusalemin temppelin ja sen aarteet omistamatta silti enempää kuin puusankonsa, metallittomat ja surkeat asumuksensa ja aseensa. Sillä tajuamatta kulttuurin arvoa raakalainen on sama raakalainen, elipä hän millaisen kulttuurin keskellä hyvänsä. Flaccukselle ei ole olemassa roomalaista oikeutta enempää kuin raakalaiselle roomalaisen hopeasepän työtä.

Tämä menee Helmet-haasteessa kohtaan 46. Kirjan kannen pääväri on musta tai kirjan nimessä on sana musta.

Tiziano Scarpa - Stabat Mater

Jokunen vuosi sitten luin Tiziano Scarpan suomennetun esikoiskirjan Silmät halsterissa, joka oli jäänyt mieleen sen verran kummallisena kirjana, että kun vastaan tuli tämä teoksensa niin pitihän se ottaa luettavaksi. No, tämä on suhteellisesti ottaen konventionaalisempi (ja on voittanut arvostetun Strega-palkinnon 2009) muttei tämäkään juonivetoisen lukuromaanin ystävien ykkösvalinta olisi.

16-vuotias Cecilia on pian syntymänsä jälkeen luovutettu venetsialaiseen Ospedale della Pietà -orpokotiin, jonka muurien sisällä on viettänyt koko elämänsä: unettomana, yön pimeinä tunteina, hän kirjoittaa pieniä kirjelappuja tuntemattomalle äidilleen, joissa kovaan sävyyn pohtii kuka tämä on ja miksi on tyttärensä hylännyt, kuvailee elämäänsä, keskustelee käärmehiuksisen naisen kanssa joka sanoo olevansa Cecilian kuolema (ja näin saman tuntemattoman äidin tytär, koska on syntynyt yhdessä Cecilian kanssa...)

La raison pour laquelle je vous maudis est peut-être que vous m'avez donné les instruments pour vous maudire. Comprenez-vous, Madame Mère ? Réfléchissez. Si j'avais vécu près de vous, je vous aurais peut-être détestée tout autant ou même plus qu'il m'arrive de vous détester ici. Mais avec une différence de taille : je ne crois pas que sous votre toit, palais ou chaumière qu'il soit, j'aurais reçu l'éducation qu'on m'a donnée ici. Sous votre toit, je crois qu'on ne m'aurait même pas appris à lire ni à écrire. Soyez maudite, vous qui avez permis à ma malédiction de prendre forme.

Orpokoti on tunnettu myös musiikkikouluna, ja sen tyttöorkesteri, jossa Cecilia soittaa viulua, on tunnettu ja arvostettu, varsinkin kun koulun musiikkimestariksi saapuu nuori Antonio Vivaldi (ollaan siis 1700-luvun alussa). Ja Vivaldin vaikutuksesta Ceciliakin alkaa ajatella enemmän musiikkia ja sen merkityksiä, ja sitä kautta myös elämää ja maailmaa, ja mitä niillä/niissä aikoo tehdä.

- Qu'est-ce qui compte ?
- Aimer. Donner de l'amour, pas le recevoir. Aimer et non pas être aimé.
- Je te croyais plus désabusée. Plus dure.
- Tu sais, il faut être beaucoup plus désabusée pour aimer que pour être aimé. Pour ne rien attendre de personne.

Tuossa aiemmin lukemassani Scarpan kirjassa olevat piirteet, esseistisyys ja fyysisyys, ovat tässä vähäisemmissä määrin mutta ovat kuitenkin: Cecilian pohdiskeluissa äidilleen, keskusteluissa kuoleman kanssa, ja myöhemmin huomioissa Vivaldin ajatuksista ja ideoista on analyyttisyyttä, vaikka ajatuksia kehitellään fragmenttisarjoina ja joskus aforistisesti. Ja orpokodissa vietetään hyvin suojattua elämää ja musisointikin tehdään näkymättömissä ristikon takana, ikäänkuin abstraktiona, mutta toki ihminen on niin mieli kuin ruumiskin, ja kun kirjassa äideistä on puhe, niin syntymisen mysteerikin on vahvasti mukana. 

Abstraktion ja konkreettisuuden välinen jännite tulee esiin musiikissa, Vivaldi järkyttää totuttuja tapoja sävellystensä kuvallisuudella (jota Cecilia kritisoi). Samalla Cecilia joutuu kuitenkin kyseenalaistamaan myös irrallisuutensa ja öiset abstraktit käsityksensä mikä äitinsä voisi olla, ja mitä olisi elämä jossa häntä ei olisi hylätty orpokotiin. Ja olisiko abstraktius sittenkin turvallisempaa, olisiko vähemmän kivuliasta ja epätoivoista olla tietämättä ja kokematta...

"[...]Nous allons mettre en musique la plus grande peur de cette ville. Une tempête en mer, les bateaux à deux doigts du naufrage mais qui...
- C'est infantile d'imiter les bruits du monde, l'a interrompu une voix. La musique ne peut imiter que nos idées." C'est moi qui parlais ainsi.
Mon outrecuidance a plongé la sale de répétition dans le silence. Mes camarades semblaient paralysées. La consternation a empêché soeur Marianna de réagir. Seul don Antonio ne s'est pas démonté.
"Tu as raison, c'est la chose la plus stupide que j'aie écrite, mais elle me permet de toucher toutes les oreilles, m'a-t-il répondu. Nous devons avoir l'humilité de nous faire comprendre. Et l'ingéniosité d'utiliser notre complexité pour en tirer de la simplicité."

Kirjailija mainitsee jälkisanoissaan Vivaldi-ihailustaan, joka tietysti näkyy myös kirjassa, mutta toki tämä on Cecilian kirja, ja tämä piirtyy kiinnostavana hahmona: siinä määrin että vaikka tämä ei tosiaan kovin juonivetoinen teos olekaan, jäin silti miettimään mitäköhän tälle tapahtui kirjan lopun jälkeen. 

Orpokoti ja Vivaldin yhteys siihen ovat tosiaan historiallisia faktoja, vaikka jälkisanoissaan kirjailija sanoo ottaneensa myös taiteellisia vapauksia historian suhteen (mm. kirjassa kantaesitetään Neljä vuodenaikaa, vaikka tosiasiassa se sävellettiin parikymmentä vuotta myöhemmin). Helmet-haasteessa tällä otan kohdan 8. Kirjan nimessä on perheenjäsen.

Delaf - Le retour de Lagaffe (Pielisen paluu)

Viime vuoden kirjauutuuksista yksi Ranskassa suurta huomiota saanut on tämä uusi Gaston Lagaffe -albumi. Gaston, joka suomeksi tunnetaan nimellä Niilo Pielinen, on André Franquinin Spirou-lehteen aikoinaan tekemä strippisarja, joka eittämättä on ranskalais-belgialaisen sarjakuvan suuria klassikoita, ja minunkin kaikkien aikojen suosikkisarjisten joukossa. 

Franquin teki sarjaa säännöllisesti 80-luvun alkuun, ja epäsäännöllisemmin vuoteen 1991 saakka, ja siinä missä toisen tunnetun sarjansa Piko ja Fantasio oikeudet pysyivät Dupuis-kustantamolla (Franquin ei ollut sarjan luoja, vaikka onkin sen tunnetuin tekijä), oikeudet Niilon hahmoon (ja Marsupilamiin, Piko-sarjojen tunnettuun sivuluomukseen) Franquin piti itsellään kunnes hieman ennen kuolemaansa myi ne Marsu-tuotantoyhtiölle. Jonka Dupuis osti kymmenisen vuotta sitten. 

Vuoden 2022 alussa Dupuis sitten ilmoitti alkavansa tuottaa uutta versiota Niilosta, ja sarja alkoi ilmestyä taas sivu kerrallaan Spirou-lehdessä, ja nyt viime syksynä sitten ensimmäinen uusi kokooma-albumi. Franquinin tytär Isabelle Franquin on vastustanut ajatusta ja vei asian oikeuteen jo tuotantovaiheessa (koska isänsä, ainakin 80-luvulla, vastusti ajatusta että kukaan muu tekisi Niiloa hänen jälkeensä) ja asiasta on riittänyt oikeudellista vääntöä...ja kun rakastetusta klassikkosarjasta tehdään uutta versiota, niin moni muukin sarjakuvakentällä toimija on ilmaissut äänekkäästi mielipiteitään, usein ihan periaatteen vuoksi jo ennen kuin kukaan oli nähnytkään ensimmäistäkään kappaletta uutta sarjaa...

No, itse en ole niin ihastunut auteur-kulttiin ja suhtaudun varsin avomielisesti uusiin tulkintoihin: jos ne ovat hyviä, hyvä, jos huonoja, eivät ne alkuperäisen arvoa vähennä. Ja huomiota kiinnitti myös uusi tekijä Delaf (kanadalainen Marc Delafontaine), joka oli jo ennestään tuttu vaimonsa Dubucin kanssa tekemästä Les Nombrils -sarjasta: kolmesta teinitytöstä kertova strippisarja on ollut ranskalais-belgialaisen koulukunnan 2000-luvun suosikkeja (ihan oikeasti, älkää antako ensivaikutelman hämätä), joten lähtöasetelma on ainakin kiinnostava. Joskin samalla mietitytti, että Nombrilsin vetovoima on erityisesti henkilöiden ja näiden suhteiden kuvauksissa (niin karrikoidusti kuin se tehdäänkin) ja vaikka tarina kerrotaankin yhden sivun gageissa, muodostuu niistä laajempia dramaattisia kokonaisuuksia, ja nämä eivät ole ominaisuuksia joita Niilo Pielisessä juuri on...

Delaf kyllä tuntee sarjansa, erityisesti alkupuoli albumista on hyvinkin uskollista Franquin-pastissia, jossa vilisee sarjan tutut hahmot ja toistuvat gagit, mutta ei tämä silti ihan vanhan toistoa ole. Nykyaikaistustakaan ei ole tehty, sarjan alussa Niilo palaa pitkältä lomalta toimitukseen, mutta mm. tekniikka on aika lailla samanlaista kuin Franquinin aikaan (mm. lankapuhelimista tulee parikin juttua, samoin toimitustyössä ei tietokoneita näy). 

Ja samalla Delafin piirteitä tulee myös esiin: vaikka Niilo onkin yhä joka sivun keskeinen vaikuttaja ja kaoottinen voima, nousevat muut henkilöt kerronnassa suurempaan rooliin kuin Franquinilla, ja albumin jälkimmäiselle puoliskolle muodostuu useamman sivun mittainen pitempi tarinajatkumo Franquin-originaaleista, jotka pitää saada painoon...ja toki muutenkin kerronnassa näkyy joitain ratkaisuja, jotka ovat tunnistettavaa Delafin tyyliä, joita Franquin ei olisi tehnyt samalla tavalla. Onko tämä hyvä vai huono riippunee lukijasta.

Oliko tämän olemassaolo välttämätöntä? No ei ollut.
Luinko tämän mielelläni? Kyllä, klassisten sarjojen uudelleenlämmityksistä tämä on kyllä paremmasta päästä (ja parempi kuin Franquinin loppuaikojen stripit, joista en ole varma onko niitä suomeksi julkaistukaan).
Arvelenko sarjalle pitkää jatkoa? En tiedä, mutta jos niin käy, niin sarja muokkautunee vähitellen kauemmas Franquin-pastissiudesta. 

Helmet-haasteessa tämän voisi laittaa vaikka kohtaan 37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita: ei ehkä henkilökohtaisesti minulle, mutta on tämän teoksen olemassaoloon moni suhtautunut hyvinkin suurin tuntein.

Antoine de Saint-Exupéry - Vol de nuit (yölento)

Kaikkihan toki tuntevat Pikku prinssin, ja olenhan minäkin siitä blogannut, mutta Antoine de Saint-Exupéryn ensimmäinen suurta huomiota herättänyt kirja on tämä reilu kymmenen vuotta aiemmin ilmestynyt pienoisromaani.

Kirja perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin postilentäjänä Etelä-Amerikassa. Kaupallinen lentoliikenne on 20-30-luvun vaihteessa vasta kehitteillä, samoin kuin tekniikka, jonka puutteista johtuen yöllä lentäminen on vaarallista. Mutta kuitenkin "yöllä menetetään se etumatka joka päivällä saadaan laiva- ja junaliikenteestä", joten paine tehdä yölentoja on kuitenkin kova, ja niinpä myös postilentäjät ovat niitä alkaneet harjoittaa...

Kirjan tapahtumat keskittyvät yhteen yöhon, jolloin Patagonian alueella riehuu iso sykloni, jonka alueelle osuu myös Fabienin kone. Tapahtumia seurataan niin Fabienin kuin päätepisteen Buenos Airesin näkökulmasta, kun alkaa näyttää yhä selvemmältä että tässä ei tule onnellista loppua, myrsky voidaan välttää nousemalla pilvien yläpuolelle mutta laskeutuminen on mahdotonta, ja polttoainetta ei riitä myrskyn ulottumattomiin pääsemiseen...mitä suurimmassa määrin siis mies vs luonto -konflikti, oli taistelijana sitten Fabien vastaan myrsky tai lentofirman pomo Rivière vastaan yö.

Ja tapahtumien dramaattisuudesta huolimatta Saint-Exupéry ei yritä heruttaa mitään jännäriä juonenkäänteillä: kerronta on ennemminkin pohdiskelevaa, henkilöiden kokemuksia ja impressioita aforistisen runollisesti kuvaavaa. Vaikka lentämisessä tiettyä romanttisuutta onkin, niin suurta koneromantiikkaa tässä ei harrasteta: ylevämmäksi nostetaan tietty uhrimieli, valmius heittäytyä vaaraan jonkun yhteisen periaatteen vuoksi, vaikka sitten toimivan lentoliikenteen edistämiseksi epäilijöitä vastaan, mikä saa lentäjät suostumaan näihin vaarallisiin yölentoihin. Ja joskus yhdelle kaikkien puolesta käy myös huonosti. 

Sitä voi sitten itse kukin arvioida miten moiseen uhrautuvuuden ylevöittämiseen suhtautuu. Minulle tuli mieleen edellinen lukemani kirja, jota Orwell nimitti fasistiseksi, että niin, mitenköhän tämän kirjan yksilön uhrautumiset suuremman kokonaisuuden hyväksi ja sen ylevöittäminen sitten pitäisi asennoida...ja toisaalta sitten hieman aiemmin luettu teos, jossa yksilöt heittäyvät vaaraan sellaisen yhteisöllisen asian puolesta johon uskotaan (tai samaan teokseen liittyen, eivät heittäydy: onko silloin kyse että ei uskota asiaan vai mistä). 

Ja tietysti tuli mieleen Hayao Miyazaki ja elokuvansa joissa lentäminen on hyvinkin romanttisesti mukana, kuten Porco Rosso tai Nausicaa...lienee Saint-Exupérynsa lukenut. Ja että en ollut tullut ajatelleeksi niitä olosuhteita joissa vajaa sata vuotta sitten lennettiin ja juurikin yölentojen vaarallisuutta (itsehän olen sujuvasti istunut lentokoneen kyydissä hyvinkin iltoina ja öinä...)

Viehättävä, ajatuksia herättelevä pieni kirja siis.

Ja kun ensipainoksesta löytyi jo André Giden esipuhe, niin Helmet-haasteessa tämän laitan kohtaan 22. Kirjaa on suositellut kirjailija.

James Hadley Chase - No Orchids for Miss Blandish (ei kukkia neiti Blandishille)

Olen tästä James Hadley Chasen esikoisromaanista kuullut muutaman kerran Kyösti Salovaaran blogissa, joten kun sattui kirja tulemaan vastaan, niin pitäähän kokeilla: vuonna 1939 julkaistu kovaksikeitetty jännäri oli ilmestyessään suuri menestys, ilmeisesti erityisesti toisen maailmansodan sotilaiden keskuudessa, mutta jakoi myös mielipiteitä...ja ymmärtäähän kyllä miksi. Hadley Chase näköjään muokkasi kirjasta 60-luvun alussa uuden version, mutta tämä lukemani on vanhempi (samoin kuin kirjan kaksi suomennosta, Ei kukkia neiti Blandishille ja Ei kukkia tytölle). 

Neiti Blandish on perijätär, jonka tuleva vierailu yökerhossa näyttävä timanttikoru kaulassaan herättää huomiota jo etukäteen alamaailmassa: kolmen pikkurikollisen joukkio päättää ryöstää korun, mutta keikka ei mene ihan putkeen ja korun mukana napataan mukaan myös neiti Blandish, tarkoituksena vaatia lunnaita tämän miljonääri-isältä. Mutta toinen, huomattavasti kovaotteisempi, rikollisjengi kiinnostuu tästä keikasta ja tapettuaan ensimmäiset kolme rikollista nappaavat korun ja tytön itselleen...ja vaikka lunnaat maksetaan, niin jengin johtohahmo, jälkeenjäänyt mutta häikäilemättömän väkivaltainen Slim, on kiinnostunut tytöstä.
Ja kun poliisi jahtaa alkuperäistä ryhmää, joka on kadonnut jälkiä jättämättä, niin neiti Blandish pysyy kadoksissa kuukausikaupalla, ennen kuin asiat alkavat taas nytkähdellä eteenpäin...

Tjooh. Brittiläinen Hadley Chase kirjoitti tämän ilmeisesti vastineena amerikkalaisille kovaksikeitetyille jännäreille, James M. Cainin yms. raadollisuudelle mutta vedettynä vielä pitemmälle, vielä synkemmäksi ja väkivaltaisemmaksi. Ja joo, onnistuu tässä: kirja on synkkä ja sadistinen, vaikka varsinaisia graafisia kuvauksia tapahtumista tulee mukaan vain vähänlaisesti (joten Nordic Noirille yms jäi vielä nokiteltavaa sadismikuvauksissaan, vaikka sen perusta onkin tässä jo laskettu). 

Ja samalla kirjassa ei kovin paljoa muuta kiinnostavaa löydy. Brittikirjailija sijoittaa tapahtumat Amerikkaan, joten miljöökuvaus perustuu ilmeisesti pääosin luetuista rikostarinoista napattuun, eli jää kovin ohueksi. Saman tekee henkilökuvaus: Chasen dekkari Fenner on jokseenkin persoonaton, ja ohuita ovat muutkin henkilöt: ohimenevä sivuhenkilö Anna oli joukon kiinnostavin tapaus. Yhteskunnallisista sävyistä, kuten siitä että rikolliset ja poliisit erottaa parhaiten siitä että jälkimmäiset ovat paremmin järjestäytyneitä, on tehty huomiota, mutta tämäkin jää kirjassa lopulta aika kehittymättömäksi, toteutuu paremmin muilla kirjailijoilla. Ja sellainen melankolinen kohtalokkuuskin, joka antaa monille 30-luvun amerikkalaisille jännäreille oman kiehtovan auransa, jää tässä puuttumaan...eli oikeastaan tämän puolto tuntuu olevan ihan vaan raakuudessa.

Eli tavallaan ymmärrän aseman jännärikirjallisuuden historiallisessa kehityksessä, mutta tässä kohtaa pidän otettua suuntaa huonompana. 

Uudessa  Helmet-haasteessa tämä sopisi muutamaankin kohtaan, mutta aloitetaan vaikkapa kohdalla 40. Kirjassa on erittäin kylmä tai kuuma: kirjan alussa vallitsee helleaalto, ja ensisivuilla jokaisen henkilön ensimmäiset huomiot kommentoivat että onpas kuuma.