29.10.2023

Marcel Pagnol - Topaze

Marcel Pagnol Topaze näytelmä ranska


Taas pitkästä aikaa Marcel Pagnolia: pari aiempaa näytelmää on ollut aikoinaan blogissa, ja nyt sitten ensimmäinen suuri menestys, Topaze vuodelta 1928. Paitsi näytelmänä, teksti on menestynyt myös elokuvakässärinä, wikipedia listaa yhdeksän filmisovitusta: kaksi näistä Pagnolin itsensä ohjaamia, mutta leffaversioita on syntynyt myös Yhdysvalloissa, Englannissa, Egyptissä, Kiinassa, Ruotsissa, eli vetoa yli kulttuurirajojen on...

Kansikuva paljastaakin miljöön: nimihenkilö Topaze on opettaja yksityiskoulussa, ehdottoman rehellinen ja ahkera mutta eipä tuolla arvostusta saa, ennemminkin tulee hyväksikäytetyksi (koulun johtajan tytär sysii omia töitään Topazen tehtäväksi ja Topaze tekee...)
Ja kun erään oppilaan äiti, rikas paronitar, tulee vierailemaan koulussa ja ihmettelemään mahtaako hänen poikansa todistuksessa olla virhe, niin Topaze naivin järkkymättömästi ei löydä todistuksesta mitään virhettä vaikka koulun omistaja kuinka innokkaasti vihjailee sellaisen löytämisen puolesta, poika on perustellusti luokan heikoin...paronitar poistuu loukkaantuneena, ja lähtöpassit koulusta saa myös Topaze.

Mutta toisen oppilaan tädillä, vaikutusvaltaisen poliitikon rakastajattarella, onkin esittää tarjous: poliitikon (hyvin epämääräiset) bisnekset tarvitsevat uutta riippumatonta asiainhoitajaa (tai siis bulvaania jonka nimissä bisnekset tehdään), ja tähän hommaan voisi sopia hyväuskoinen hölmö, tai siis luotettava mies joka on juuri vapautunut edellisistä työtehtävistään.
Naiivi Topaze suostuu ja tajuaa vasta vähän ajan päästä millaisiin bisneksiin on sotkeentunut...mutta ankarien omantunnontuskien lomassa saakin huomata, että uusi, opettajanpalkkaa huomattavasti suurempi varallisuus saa kanssaihmisissä paljon enemmän arvostusta kuin rehellisyys ja ahkeruus koskaan...

Komediassa riittää huumoria, mutta moraalisen satiirin ruoska kyllä viuhuu: raha ehkä vääjäämättä korruptoi niin omistajansa kuin kanssaihmisetkin, mutta se korruptio kyllä kelpaa ilomielin tarpeeksi monelle, ja rehellisyydestä ja ahkeruudesta jää vain luu käteen...ja silti tämä toteutetaan sellaisella kepeydellä, jossa ranskalaisilla on runsaita perinteitä. Topaze on mainio hahmo ja herkullisia ovat kyllä myös monet muutkin henkilöt, kyllä ymmärrän hyvin että tämä on ollut menestys ja poikinut lukuisia versioita.

Tour de France par écrit -haasteessa otan tällä Marseillen: kirjassa ei mainita tapahtumapaikkaa, mutta kirjailija on leimallisesti osa Marseillen seudun kulttuuria.

22.10.2023

Sōseki Natsume - Unta kymmenen yötä ja muita kertomuksia

Sōseki Natsume Unta kymmenen yötä ja muita kertomuksia japani novelli

Vaikka tähänastiset Sōseki Natsume -suomennoksen rajoittuvat yhteen romaaniin, Kokoro, on kirjailija kotimaassaan hyvin arvostettu, ja häntä on yleisesti pidetty japanilaisen modernin kirjallisuuden isänä, jonka vaikutus näkyy läpi koko 1900-luvun. 

Natsume eli lapsuutensa Meiji-restauraation aikana, jolloin Japani avautui ulkomaailmaan, ja toimi englanninkielisen kirjallisuuden professorina. Tämä aihe epäilemättä vaikutti kirjailijan tuotantoon, mutta samalla suhde opetusaiheeseen ei ollut mitenkään ongelmaton, ja jos jotain yhteyksiä voisikin pohtia ja havainnnoida, yhtä huomionarvoinen on suuri jännite japanilaisen ja länsimaisen kulttuurin välillä, aihe joka toki näkyi vahvasti myös monilla Natsumen seuraajilla 1900-luvun japanilaisessa kirjallisuudessa.

Viime vuosina japanilaista kirjallisuutta on taas tullut aika hyvää tahtia suomeksi, Haruki Murakamin aallossa muitakin nuorempia tekijöitä, mutta samalla myös joitain klassikkovalintojakin, kuten Akutagawan Hammasrattaat tai Osamu Dazain tuore novellikokoelma...joten hyvä että nyt saamme myös Natsumea. 

Mutta kun Kokoro on jo tullut aikoinaan, niin olisi odottanut jatkoksi muita kuuluisia romaanejaan, Minä olen kissa (blogattu), Botchan (luettu muttei blogattu) tai Kusamakura...näiden sijaan saammekin kaksi hyvin tiiviin novellikokoelman yhteisniteen (yhdessä ja saatesanoineen sivumäärä jää alle kahdensadan) Aleksi Järvelän suomennoksena. Pidän valintaa erikoisena, mutta novellien ystävänä kelpaa kyllä hyvin minulle.

Novellit ilmestyivät alunperin lehtijulkaisuina (niinkuin iso osa muustakin Natsumen tuotannosta) 1908-1910. Ensimmäinen puolisko on yhtenäisempi kymmenen novellin sarja, jonka osista moni alkaa "Näin tällaista unta" ja muissakin tunnelma on hyvin unenomainen. Jälkimmäisen puoliskon Kevätvalon tarinoita on 25, ja niissä sekoittuvat konkreettisemmat kokemukset ja muistot niin kirjailijan nykyhetkestä kuin myös aiemmasta opintomatkasta Englantiin (kuinka paljon näissä on totta? En tiedä) muihin vaihtelevan arkisiin kertomuksiin ja myös joihinkin tarinoihin jotka jakavat edellisen sarjan unenomaisuuden...

Jos juonivetoisuutta tarinoihinsa kaipaa, ei tämä kirja palvele: lyhyet tarinat ovat enemmän jossain fragmentin, lastun ja proosarunon välimaastossa, tapahtumat jäävät usein varsin epämääräisiksi ja avoimiksi ja pääosassa on vahva tunnelma, usein mystisen merkillinen oltiin sitten unessa tai ei. Usein varsin melankolinen, joskus painajaismainenkin, mutta usein myös humoristinen (vaikkakin hienovaraisemmin kuin esim. Minä olen kissa -romaanissa). Ja tunnelmakuvina tämä on kyllä mainio kattaus, ja luulenpa ainakin Yasunari Kawabatan näitä lukeneen, sen verran samaa henkeä näissä on hänen tuotantonsa kanssa (ja toki luultavasti myös moni muu Ryunosuke Akutagawasta Haruki Murakamiin). 

Jos japanilainen kirjallisuus kiinnostaa, niin tämä on tietysti luettava (ja tietysti toisaalta jos tâhänastiset kokemukset ovat olleet huonoja, niin ei tämä tilannetta muuttane), sen verran ollaan kulttuurisessa ytimessä.

Näin tällaista unta.
Selässäni oli viisivuotias lapsi. Poika oli varmasti minun, mutta outoa kyllä hän oli jotenkin menettänyt näkönsä ja hänen päänsä oli ajeltu kaljuksi. Kysyin milloin oikein menetit näkösi. Voi, se oli jo kauan, kauan sitten, hän vastasi. Ääni oli epäilemättä lapsen, mutta sanat kuulostivat kuin aikuisen lausumilta. Vieläpä kuin tasavertaisen suusta.
Pellot viheriöivät molemmin puolin. Polku oli kapea. Silloin tällöin haikaran valkea muoto pilkahti pimeydessä.
- Taisimme tulla pelloille, kuului selästä.
- Mistä tiesit? kysyin kääntäen kasvojani taaksepäin.
- Haikarahan se on, joka laulaa, hän vastasi.
Ja totisesti, silloin haikara parkaisi kahdesti.
Vaikka lapsi oli omani, hän herätti minussa pelkoa. Kun kantaa jotain tällaista selässään, ei tiedä mihin vielä joutuu. Mietin, olisiko joki paikka, jossa siitä voisi hankkiutua eroon, kun samassa näin pimeyden keskellä suuren metsän. Juuri kun ajattelin josko tuolla, selästäni kuului ivallinen hymähdys.

Kustantajalta saatu arvostelukappale.

16.10.2023

Sylvia Borgström - Muistojeni kynttilöitä

Sylvia Borgström Muistojeni kynttilöitä muistelma kirja

Varsin omalaatuiset vaiheet tällä muistelmateoksella: se ilmestyi alunperin 1944 Iso-Britanniassa nimellä Let's Light the Candles, kirjoittajana Paul Waineman, jolta oli aiemmin ilmestynyt muutamia romaaneja 1900-1910-luvuilla. Salanimen takaa löytyy suomalaissyntyinen, mutta englantilaiseen kartanoon muuttanut seurapiirikaunotar Sylvia Borgström (1870-1962), joka oli alunperin suosinut pseudonyyminä miehen nimeä; miksi tämä teos on myös julkaistu pseudonyyminä, en tiedä, koska eihän tässä edes yritetä mitään illuusiota että teoksen tekijä olisi joku muu kuin Euroopan seurapiireissä sujuvasti liikkuva suomalais-englantilainen kartanonrouva...

Vaikka teos oli mahdollisesti suunnattu pääasiassa omalle lähipiirille (ja tuleville jälkeläisille), se saavutti kuitenkin kohtalaisen suosion, koska sota-aikana moni selvästi kaipasi juuri jotain tällaista: leppoisan humoristisesti tarinoituja muisteluja menneestä maailmasta ja sen kauneudesta. Suomennos teoksesta tuli kuitenkin vasta nyt, SKS:n kustantamana, Osmo Pekosen käännöksenä ja Sylvian tyttärentyttären Diana Kaleyn toimittamana (ja Dianalta sain oman kappaleeni lahjaksi, kiitos).  

Kirjan metaforinen nimi vinkkaa tyylistä: Sylvia sytyttelee muistojen kynttilöitä yhden toisensa jälkeen, lyhyissä luvuissa kerrotaan anekdootteja ja muistellaan yksittäisiä tuokiokuvia. Mitenkään kaikenkattavaa ja systemaattista muistelu ei ole ja kronologiakin tuntuu ajoittain summittaiselta. Sylvia on taitava tarinoitsija, joskin samalla mieleen hiipii kysymys onko joskus tarinankerronnan kutsumus vienyt mukanaan ja värittänyt todellisuutta (varsinkin kun tämä kirja on ilmeisesti kirjoitettu suurelta osin muistinvaraisesti kirjailijan oleskellessa Skotlannissa, kun kotikartano oli päätynyt armeijan käyttöön).

Koska kaikenlaistahan on Sylvialle sattunut. Borgströmit olivat huomattava suku 1800-luvun Suomessa, joten yhteyksiä on maan kaikkiin silmäätekeviin, ja myös ulkomailla liikkuessa liikutaan seurapiireissä, niin Italian palatseissa kuin Englannin kartanoissa. Niinpä kirjan sivuilla vilahtavat niin Mannerheim ja Topelius kuin kuningas Edvard VII, Sigmund Freud, paavi Pius X jne, ja aikanaan vävyksi tulee tsaari Nikolai II:n sisarenpoika... Nimiä ja tuttavuuksia ja anekdootteja näistä pudotellaan vaikuttavia määriä (ja tähän painokseen on lisätty runsaasti alaviitteitä taustoittamaan kuka kukin on): Sylvia epäilemättä on ainakin hieman snobi. 

Mutta samalla osaa myös tarpeen tullen astua ulos snobiudesta ja heittäytyä seikkailuihin. Sylvia on positiivisella tavalla itsetietoinen, toimeenpaneva ja ilkikurinenkin, ei mikään ansarikukkanen, ja kun täytyy purjehtia läpi parin maailmansodan ja muutaman muun mullistuksen, niin onhan se hyvä, ja samalla tulee paljon hyviä juttuja kerrottavaksi...

Toki anekdootista toiseen siirtyvässä muistelussa on aukkojakin: huomasin, että puoliso Herbert McDougall kohdataan ja tämän kanssa mennään naimisiin, mutta tämän jälkeen tästä on vain pari satunnaista mainintaa (ja Jane Austenini lukeneena huomasin myös, että Sylvia ei ollut mitenkään nuori mennessään naimisiin...), samoin mm. muu kirjallinen ura sivuutettiin hyvin ohimennen. Muistelut painottuvat muutenkin lapsuuteen ja nuoruuteen, Belle Epoque -kauteen, ja toisaalta ihan tuoreimpiin vaiheisiin, maailmansotien välinen aika vilahtaa nopeasti ohi. 

Kirjoitustyyli on eittämättä hivenen vanhanaikaista ja maalailevaa, hyperbolaa ei säästellä kuten ei myöskään elämänmyönteisyyttä ja vankkumatonta optimismia. Mihinkään psykologiseen syväluotaavuuteen ei ryhdytä, mutta tekstistä välittyy silti hyvin muistelijan persoona, ja persoona on varsin viehättävä: ymmärrän kyllä hyvin, että kirja toimi sodan keskellä eskapisminälkään.

Samalla minulle, nykylukijalle, teos oli antoisa aikakautensa kansainvälisen eurooppalaisten seurapiirien kuvauksena, maailman, jossa ihmiset sujuvasti siirtyvät paikasta toiseen toistensa vieraiksi ja kaikki tuntevat kaikki tai jos eivät vielä tunne, tutustuvat. Kuinka laajan ja samalla tiheän verkoston aristokratia muodostikaan: kuningashuoneet olivat toki yhteyksissään omaa luokkaansa, mutta muutenkin verkosto oli kosmopoliittinen, ja tässä verkostossa liikkuivat myös hyvin kontaktoituneet liikemiessuvut kuten Borgströmit. Ja Sylvia on myös hyvin mukana tässä maailmassa, on sinut sen kanssa ja pelaa sen säännöillä (joihin kuuluu myös säännöistä poikkeaminen silloin kun se on tarpeen). Mitä mieltä tästä sitten olisikaan (mieleen tulee joitain kitkerämpiä kuvauksia samasta maailmasta) niin tokihan tästä on kiinnostava lukea.

Kirjan runsas taustoittava aineisto on nykylukijalle myös hyvin hyödyllinen: siinä missä aikakauden brittilukija olisi ehkä vielä pysynyt jotenkuten mukana (ja osa viittauksista oli epäilemättä tarkoitettukin lähinnä omalle lähipiirille ja sukulaisille), teoksessa on informatiiviset alaviitteet. Kirjaan on toimitettu myös Borgströmin suvun taustaa selventävä esipuhe ja jälkikirjoitus mitä Sylvialle ja perheenjäsenille tapahtui kirjan kirjoittamisen jälkeen, ja valokuvaliitteiden ja Pekosen suomennoksen kera tämä painos on erinomaisen luettava, vetävästi kirjoitettu annos mikrohistoriaa.

Kirja on luettu myös Kirsin Book Clubissa, ja Helmet-lukuhaasteessa otan tällä kohdan 44. Kirja kuuluu genreen eli kirjallisuuden lajiin, jota et lue yleensä (muistelmia ja omaelämäkertoja ei tule mitenkään paljoa luettua).

Miten merkillisiä ovatkaan muistot! Miksi tuo muistikuva palautui mieleeni juuri nyt, ääriviivoiltaan yhtä tarkkana kuin mustasta paperista leikattu siluetti, kun hetki sitten näin mielessäni vain kaalimaan viivasuorat rivistöt?
Ajatukset ovat muistin tuulispäitä, ja nyt sai tuulenpuuska kynttiläni lepattamaan.
Ehkäpä minun ei olisi pitänyt sytyttää kynttilöitä näin avoimesti sellaisen pyhäkön eteen, jonka vain minä voin nähdä - muistin pyhäkön.
Rakastan kuitenkin muistin kätkettyä temppeliä, ja kynttiläni jatkavat urhoollisesti palamistaan. Ehkä jokunen kyynelkin valahtaa niiden äärellä, mutta lopulta hymy voittaa. Minulla on elämänusko, ja on vieläkin: elämä on ihmeellinen, ja niin on myös mielikuvituksen salattu elämä, jossa ruusujen terâlehdet eivät koskaan varise, rakkaus ei milloinkaan viilene eikä aurinko ikinä lakkaa paistamasta.
Sanakirjassa tällaista elämänasennetta tietääkseni nimitetään optimismiksi, mutta en välitä sanakirjoista. Pärjään ihan hyvin ilmankin sanakirjoja enkâ välitä käyttää hakuteoksiakaan. Mihin niitä tarvitaan? Muisti on niin paljon parempi, herkullisempi ja kevyempi: aivan kuten kohokas tai uunijäätelö päihittää keitetyt rasvamyvyt ja riisivanukkaat.
Nyt asialle voi jo nauraa, mutta minä melkeinpä vihasin Englantia niiden jähmeiden vanukkaiden vuoksi, joita meille syötettiin, kun saavuimme Kentiin. Ajattelin, että ihmiset, jotka syövät itsensä tönköiksi, pakostakin muuttuvat kaalinkerärivistöksi, eikä se edes ole heidän oma vikansa.  

8.10.2023

G.K.Chesterton - The Ballad of the White Horse

Kirjani oli kansikuvaton, siispä Uffingtonin valkoinen hevonen (kuva: Wikipedia)

Onkin taas mennyt hetki kun olen viimeksi lukenut eeppistä runoutta.
G.K. Chestertonin tuotantoa olen lukenut sieltä täältä, Mies joka oli torstaina on vilahtanut blogissa, Isä Brown -tarinoita olen lukenut yhden kokoelmallisen ja esseitään myös aimo nipun, ja nyt sitten tämä teos, joka on mainittu yhdeksi viimeisistä merkittävistä perinteisistä eepoksista englannin kielellä...

Runo kertoo Alfred Suuresta, Wessexin kuninkaasta 800-luvun loppupuolella, ja Ethandunen taistelusta, jossa voitti Guthrumin johtamat tanskalaishyökkääjät ja tuli ensimmäiseksi Englannin kuninkaaksi (ja näin ja muutenkin vaikutti suuresti myöhempään historiaan). Chesterton kirjoittaa balladinomaisesti ja itsekin myöntää, että painotuksensa on enemmän legendoissa, taruissa ja symboleissa kuin historiallisissa faktoissa. Niinpä Ethandunen taistelu on sijoitettu lähelle Uffingtonia, koska sen valkoisella hevosella on temaattinen osansa siinä tarinassa minkä Chesterton haluaa kertoa (nykyinen konsensus taistelun sijainnille on Edington), ja mukana on muutakin legendaarista ainesta. Kirjan ideana ei selvästi olekaan luoda historiallista illuusiota vaan puhutella kirjailijan omaa aikaa (ja yhtäläisyyksiä niihin esseihinsä voi kyllä löytää).

Varsinainen Ethandunen taistelun kuvaus vie ison osan kirjasta, ja täytyy sanoa että se ei niin suuresti kiinnostanut. Runsaasti taisteluun osallistuvia kuninkaita ja muita mahtimiehiä, jotka vuorollaan hyökkäävät tai puolustautuvat, kuolevat tai pysyvät hengissä...mutta kirjan muissa osissa kyllä on ansionsa: sotaan valmistautuminen tai leipäepisodi puoltavat paikkansa, ja luku jossa Alfred kierteleväksi harpistiksi naamioituneena tutustuu tanskalaisten leiriin oli jo erinomainen. 

Tolkien ei kuulemma kovin paljoa tästä eepoksesta perustanut, juurikin johtuen Chestertonin varsin vapaasta suhtautumisesta historiaan ja aikalaiskulttuureihin. Robert E. Howard sen sijaan oli fani, ja vaikka noin yleisesti ottaen Howardin ja Chestertonin yhetys ei olekaan ilmeinen, luonteet ja kirjoittajalaadut tuntuvatkin menevän aika eri suuntiin, on tässä teoksessa jotain samaa tunnelmaa kuin mitä Howard myöhemmin kirjoittaisi novelleihinsa Conanista ja muihin historiallisiin aikakausiin sijoittuvista sankareistaan...

"What have the strong gods given?
Where have the glad gods led?
When Guthrum sits on a hero's throne
And asks if he is dead?

"Sirs, I am but a nameless man,
A rhymester without home,
Yet since I come of the Wessex clay
And carry the cross of Rome,

"I will even answer the mighty earl
That asked of Wessex men
Why they be meek and monkish folk,
And bow to the White Lord's broken yoke;
What sign have we save blood and smoke?
Here is my answer then.

"That on you is fallen the shadow,
And not upon the Name;
That though we scatter and though we fly,
And you hang over us like the sky,
You are more tired of victory,
Than we are tired of shame.

"That though you hunt the Christian man
Like a hare on the hill-side,
The hare has still more heart to run
Than you have heart to ride.

"That though all lances split on you,
All swords be heaved in vain,
We have more lust again to lose
Than you to win again.

"Your lord sits high in the saddle,
A broken-hearted king,
But our King Alfred, lost from fame,
Fallen among foes or bonds of shame,
In I know not what mean trade or name,
Has still some song to sing.