Eno Raud - Kadonneen pojan tapaus

 

Tällaisen huomasin kirjaston ilmaishyllyssä: NTK-sarjaa tuli joskus aikoinaan luettua useampikin teos, ja siinä sivussa pari LTK-sarjan kirjaa, mutta varsinaisesti uteliaisuuden herätti virolainen kirjailija: näköjään Eno Raudin tuotantoa on useampikin kirja tullut suomeksi, mutta en muista niitä nähneeni...(tämän suomensi Eva Lille)

Kolme kaverusta Meelik, Mart ja Kaur saavat kesävieraaksi vieraan tytön, Tiiun. Asia ei varsinaisesti innosta, ja mitä ne tytöt edes haluavat tehdä...mutta luovasti kaverukset keksivät vuokrata tytön seuraksi naapuruston pikku Toomaksen tämän isoveljeltä (20 kopeekkaa tunnilta). Mutta sitten Toomas selittämättömästi katoaa.

No, tässä mennään reippaasti enemmän huumorin kuin jännityksen puolelle, ja neljä sankariamme kyllä voivat pian esittää aika vahvan arvauksen mitä Toomakselle on tapahtunut, mutta tämän katoamisesta vastuussa oleva henkilö täytyy saada kiinni teostaan...ja vastaavasti tempauksen takana oleva henkilö vuorostaan joutuu tekemään moraalisia pohdintoja, että mitkä tekemiset nyt ovat yhä jotenkin puolustettavissa, ja mitkä taas eivät. Ja lopulta tapaus ratkeaa onnellisesti, ja tapausta selvitellessä kaverukset ja Tiiu huomaavat tulevansa hyvin toimeen keskenään.

Tjooh, kyllähän tämän huvikseen luki, ja yksinkertaisuudestaan huolimatta heitellään ihan kiinnostavia tvistejä lastendekkarigenreen. Ja  Helmet-haasteessa tämä menköön kohtaan 23. Cozy crime -dekkari (suunnilleen niin cozy kuin olla voi)

Jaan Kross - Sattumien summa

Eipä ole aiemmin tullut Jaan Krossia luettua, vaikka nimenä onkin tuttu. tämä teos (suom. Jouko Vanhanen) tuli mukaan viime kirjamessuilta, kun yhä vaan suosin novellikokoelmia kirjailijoihin tutustumisessa...

Tai mitenköhän näitä sitten määrittelisi: yhdeksässä tarinassa on varsin reilusti autofiktiota ja yhtä lailla taipumusta historialliseen esseeseen, mutta ilmeisesti sen verran sitä fiktiota että pysytään fiktiivisen kaunokirjallisuuden piirissä: Jaan Kross ja sukunsa tulevat kuitenkin tutuiksi. Kirjan yhdeksän novellia on kirjaan laitettu julkaisujärjestyksessä, mutta on niissä myös sisäistä kronologiaa: kirja alkaa lapsuuteen sijoittuvilla tarinoilla, ja aikuisuus ja vanhuus tulevat myöhemmin, vaikka joskus toki vanhempi näkökulmahenkilö muistelee menneitä.

Muistelma-luokittelua taas tukee monen tarinan varsin hortoileva luonne, aloitetaan yhdestä asiasta mutta päädytään anekdoottien ja assosiaatioden mukana runsaille sivupoluille, joista ehkä palataan ensimmäiseen asiaan tai sitten ei. Mukaan tulee todella runsaasti myös Viron lähihistoriaa Krossin elinajalta, ja voinen todeta tietojeni Viron historiasta maailmansotien välillä lisääntyneen moninkertaisesti (koska lähtötaso, myönnetään, oli lähes olematon: tästä huolimatta näihin historiakommentointeihin pääsi hyvin mukaan). Ja valtiotason ohella on myös mikrotaso, henkilötasoiset anekdootit ja kokemukset, hyvin mukana ja elävöittämässä...

Ilmeisesti novellituotantoa olisi ainakin kolme muutakin kirjaa, romaanien lisäksi. Ikään kuin luettavien kirjojen pino ei olisi jo tarpeeksi suuri.

Helmet-haasteessa tämä menisi muuallekin, mutta laitan kohtaan 3. Kirja liittyy Agatha Christieen: yhdessä novellissa mainitaan täysin ohimennen Hercule Poirot (viime vuonna kuittasin vastaavan Tove Jansson -kohdan myös satunnaisella maininnalla virolaisessa novellikokoelmassa, joten tämähän on jo perinne). 

Juhan Paju - Haapsalun saunamurhat

Satunnainen löytö kirpparilta, mutta dekkareita ei-niin-tavallisilta kulttuurialueilta voi hyvin ottaa luettavaksi, ja kustantaja Taifuuni on kiinnostavia kirjoja julkaissut (suom. Samuli Juvonen).

Haapsalu on pieni kaupunki Viron luoteisrannikolla, ja sinne Juhan Paju on sijoittanut dekkarinsa (jolle on näköjään tullut suomeksi pari jatko-osaakin). Liikemies Ants Riisenin kuolema ei vaikuta mitenkään kummalliselta, mies on kuollut juopottelujuhlien jälkeen saunaan, sydän petti. Mutta miehen leski väittää että kyseessä on murha, ja kun myöhemmin sama seurue kokoontuu samaan paikkaan samoin juopotteluaikein, ja sen seurauksena toinen mies katoaa, niin vaikuttaa että jotain on pielessä, ja miliisimajuri Toivo Kivistik tarttuu työhön. Vaikka tai koska juttuun on myös sekaantunut nuori tarjoilijatar jonka viehätykselle Kivistik ei ole immuuni...

Tjooh. Juoneltaan tämä nyt ei mitenkään kovin suurta vaikutusta tehnyt, mutta miljöö on tavallaan kiinnostava: kirja on ilmestynyt alunperin 1990, ja ollaan vielä nimellisesti neuvostoajassa mutta kyllähän se vetää sen verran havaittavasti viimeisiään että käytännössä ollaan jo omillaan: murros on jo niin pitkällä ettei siihen edes oikein kiinnitetä huomiota. Ja, no, muuten tämän luki aika kivuttomasti mutta tuskin jään muistelemaan.   

Mati Unt - Niin kerrotaan

Olen jotain Mati Untin tuotantoa vuosien varrella lukenut, blogiin on päässyt yksi näytelmä. Alkukielinen nimi on Räägivad eli suoraan suomennettuna 'puhuvat', ja tämäkin kirja etenee aika näytelmämaisesti: melkein pelkkinä vuorosanoina, joskin näyttämöohjeita ei ole ja muutaman keskeisemmän henkilön ohella on usein epämääräisenä pysyvä joukko muita henkilöitä, kommentoimassa kuin kreikkalainen kuoro mutta sen verran määrittelemättömästi ettei tätä kai kuitenkaan ole ensisijaisesti näyttämölle tarkoitettu vaan kirjana luettavaksi. (suomennos Eva Lille)

Yhteen kokoontuu sekalainen joukko henkilöitä, ensimmäiset vuorosanat lausuvat epämääräiset 'ensimmäiset', 'toiset', 'muut', 'mies', 'suuttuneita ääniä', kunnes esiin nousee sihteeri Eerika kertomaan muutaman päivän takaista kokemusta, kuinka töiden jälkeen hän ottaa taksin mennäkseen kotiin, mutta jostain syystä taksi kääntyykin eri paikkaan, järven rannalle ja pysähtyy sinne. Eerikasta tilanne tuntuu uhkaavalta, mutta kun paikalle tulee toinenkin auto niin taksi jatkaa matkaa ja nyt oikeaan osoitteeseen.  Eerika on järkyttynyt kokemuksesta, ja puhuessaan siitä miehelleen, ystävättärelleen ynnä muille ja näiden puhuessa eteenpäin, epäselvän uhkaava tilanne alkaa paisua moneen suuntaan ja yhdistyä muihin tapahtumiin. Raiskattiinko Eerika? Vai tapettiinko hänet? Pari päivää myöhemmin tapettiin joku taksikuski, vai oliko se että taksikuski oli tappanut jonkun, vai että taksikuski oli tappanut toisen taksikuskin, ja oliko joku näistä sama mies joka oli raiskannut ja tappanut Eerikan (vaikka Eerika siis on paikalla kertomassa tapahtumista, kuten myös taksikuski) Puhe polveilee moneen suuntaan, ja muut tuovat esiin omia näkemyksiään, näkökulmiaan ja kokemuksiaan ja kovin rajallisesti kukaan ketään tuntuu kuuntelevan... 

Untin kirjoissa tuntuu olevan tällaista hämmentävää ja aika häiritsevääkin unenomaisuutta: juonivetoisuutta ei kannata odottaa mutta kyllä tämä silti myös kertoo varsin osuvasti yhteisöjen kommunikointia tai sen rikkinäisyyttä, juoruja ja huhuja...ja vaikka kirja onkin reilu 40 vuotta vanha, niin tuliko minulle mieleen sosiaalisen median toiminta, kun maailmassa tapahtuu jotain skandalöösiä tai sellaiselta näyttävää? Vaikuttavasti Unt analysoi ilmiötä jota ei ollut vielä olemassakaan kirjan ilmestyessä. Varsin mainio teos siis.  

Ja Helmet-haasteessa voisin laittaa vaikka kohtaan 20. Kirjasta tulisi mielestäsi hyvä elokuva tai tv-sarja: elokuvaversio menettäisi jonkin verran epämääräisyyttään, mutta voisi siitä kuitenkin tulla hyvin toimiva.  

Haluan olla luonnollinen, terve, samantekevää mitä vielä, - kunnollinen, hyvä...ymmärrättehän, mutta kirjailijat toitottavat minulle päivittäin, ettei se ole mahdollista. Kun menen kirjastoon, tunnen ilmassa jotain rietasta. Kuulen kuumeista kuiskinaa ja riettaiden seireenien yninää. Helpottaa taas hengittää, kun olen raittiissa ilmassa! Älkää ymmärtäkö minua väärin. Kirjallisuus on oikein mukava harrastus kun elämä sujuu kuten sen tulee sujua. Vasta kriisitilanteessa ymmärtää minkälaista soopaa se oikeastaan on. Silloin siitä ei saa tukea. 

Kätlin Kaldmaa - Pieni terävä veitsi

Olen mainintoja nähnyt Kätlin Kaldmaan aiemmin suomennetuista romaaneista, mutta kun tapaan itse suosia novellikokoelmia kirjailijoihin tutustumiseen niin tämä uutuuskokoelma nousi lukulistalle (suom. Outi Hytönen). 

Ja olipahan kokoelma. Kymmenessä novellissa on pohjimmiltaan hieman sisällöllistä yhteyttä: suuressa osassa ovat tytön tai nuoren naisen kasvu ja pärjääminen yksinäisyydessä ja sosiaalisessa paineessa, oli se sitten ulkoista tai lähinnä kokijan pään sisässä ja kasvun tilanne voi olla laaja kehityskaari tai hetkittäinen tilanne. Mutta ilmenemistavat ja tyylillinen kirjo on laaja: perinteisen suoraa kerrontaa, psykologista luotausta, satu- ja legendamaisuutta, tajunnanvirtaa, tilitystä. Joissain ei näennäisesti tapahdu paljoakaan, joissain hyvinkin paljon, ote voi olla maanläheisen realistinen, maagisempi tai sitten runsaan fantastinen, ja niin huumori kuin traagisuuskin ovat käytössä, joskus samassa tarinassa. 

Kaldmaan runoilijatausta näkyy kyllä kirjassa. Joidenkin novellien kerronnassa toki, mutta erityisen huomiotaherättävästi erikoisissa typografisissa ratkaisuissa: miten teksti, ja muutkin elementit, on aseteltu sivulle, on merkityksellistä (eli äänikirjan kuuntelija kyllä missaa jotain olennaista). Jotkut näistä typografisista keinoista eivät minulle oikein auenneet tai eivät tuntuneet niin mielekkäiltä, mutta esim. 'Uuden ajan lapsen' sivuille leviävä mustuus oli kyllä vaikuttava. Niminovellissakin erikoinen tekstiasettelu toimii: nuoren turistin seikkailuissa kreikkalaisella saarella ei sinänsä tapahdu paljoa, mutta jatkuva suuntien tekstuaalinen korostaminen tuo tarinaan kiinnostavan paranoidin sävyn, kokija on akuutisti hyvin tietoinen ympäristöstään ja samalla flirttailee mahdollisella vaaralla. Ihan pelkkänä tekstinä tuo sävy olisi paljon näkymättömämpi ja novelli tylsempi.

Toki kun novellien kirjo on näin leveä, niin epätasaisuutta ja hajanaisuutta ei voi välttää. Noiden edellämainittujen novellien ohella 'Ailill' ja 'Selibaatti' viehättivät, mutta mm. 'Lastensuojelupäivä' jäi täysin vieraaksi, ja jotkut muutkin luki kun ne kirjassa olivat, mutta tullen niiden olemassaolon pian unohtamaan, eli novellistien superluokkaan en Kaldmaata ole tämän perusteella nostamassa, osumien ohella heikompiakin iskuja tulee.

Mutta monipuolisuudessaan ja innovatiivisuudessaan tämä on kyllä erinomainen tutustuminen kirjailijaan, jokainen löytänee tästä jotain kiinnostavaa ja huiput kyllä palkitsivat lukijan. Mutta kirjailijalaadusta pystyneen muodostamaan paremman kuvan vasta muihin kirjoihinsa tutustumalla.

Kirjan on lukenut myös Omppu.
Ja Helmet-haasteessa tästä tuli yllätysosuma kohtaan 32. Kirja liittyy jollain tavalla Tove Janssoniin: yhdessä novellissa pientä lasta verrataan Myyhyn.

Anton Tammsaare - Judit

Luen nyt virolaisen kansalliskirjailijan Anton Tammsaaren tuotannosta vähän epätavallisempia teoksia: pari vuotta sitten viimeinen romaani Hornanperän uusi paholainen, ja nyt sitten raamatullinen näytelmä Judit. 

Näytelmä perustuu samannimiseen deuterokanoniseen kirjaan, jossa Assyria vainoaa Juudeaa. Sotapäällikkö Holoferneksen piirittäessä Betulian kaupunkia nuori kaunis leski Judit saapuu sotaleiriin ja tekee vaikutuksen Holofernekseen mutta se onkin juoni, Holoferneen nukkuessa Judit katkaisee tämän kaulan ja palaa kotikaupunkiinsa pään kanssa. Assyrialaisten armeija joutuu sekasortoon ja juudealaiset pelastuvat neuvokkaan ja rohkean naisen vuoksi.

Teksti on inspiroinut monenlaista taidetta (mm. Artemisia Gentileschin maalauksia) ja näytelmiäkin on ilmeisesti muutama. Tammsaare ei kuitenkaan tee vain toisintoa raamatullisesta tarinasta, vaan kääntää sen huomattavasti monimutkaisemmaksi: sankaritarinasta tuleekin tragedia antiikin tyylillä filosofialla ryyditettynä. 

Judit itse on kompleksinen hahmo, jonka suunnitelmissa ehkä on pieneltä osin koko kansan etu, mutta ei sellaisella rakastavalla uhrautuvaisuudella kuin mihin lähtötarina viittaa, hurskas leski on ennemminkin olotilaansa pettynyt ja ensisijaisesti omaa etuaan tavoitteleva. Pyrkimyksenä on ennemminkin houkutella Holofernes hylkäämään herransa ja julistautumaan itse kuninkaaksi (ja Judit toki hyvin voisi olla kuningatar ja synnyttää prinssejä ja prinsessoja). Melankolinen ja itseironinen Holofernes saattaa kyllä viehättyä Juditista, mutta ei tämän toiveista, ajatus kuninkuudesta ei houkuta. Ja niin hylkäyksen jälkeen Holofernes päätyy kohtaloonsa, ja Juditilla taas on vielä uusia komplekseja puitavina, ja lopussa on kitkeryyttä yleisestä voitonriemusta huolimatta...

Tammsaarella on Raamattu-tulkinnassaan varsin uskontokriittinen ote, ja myös hyvin oikukkaat väkijoukot näyttäytyvät varsin negatiivisesti...ja oikeastaan Tammsaaren versio antaisi kyllä paljon materiaalia René Girard -henkiselle kollektiivisen väkivallan ja syntipukkiteorian luennalle (ja kas, bloggaamassani Girardin kirjassa on tuo sama Gentileschin maalaus kannessa).

Esko Karppanen on näytelmän suomentanut ja esittelytekstillä varustanut, ja mukana on myös muutama kuva vuoden 1960 esityksestä. Ilahdun että näytelmäkäännöksiä julkaistaan kirjoina (ja näiden puuttumisista aiemmin usein valittanut) ja tekstiä luki muuten sujuvasti, mutta aloin kiinnittämään huomiota lukuisiin puuttuviin possessiivisuffikseihin ("Minun ruukut on lyöty rikki, minun astiat käännetty nurin, minun kotini on ryöstetty"). Kiinnitin siihen huomiota ensin Holoferneen puheessa ja ajattelin että ehkä sillä kuvataan tämän vierautta, mutta ei, Judit ja muut myös viljelivät sitä, ja sen verran että alkoi ihmetyttää oliko siinä joku systemaattisuus, mutta en sitä huomannut (kun niitä myös paljon oli, kuten tuossa ylläolevassa sitaatissa näkyy (samaan on kiinnittänyt Tuglas-seuran teksti näytelmästä huomiota, ja kääntäjä kommentoikin sen olevan tarkoituksellista, näytelmä on kuitenkin puhuttua tekstiä jossa suffikseja pudotellaan).

Anton Tammsaare - The Misadventures of the New Satan (Hornanperän uusi paholainen)

Kävin alkuvuodesta Tallinnassa kokoustapaamassa tuttuja, ja samalla hieman turisteilemassa (vaikka kaupunki onkin lähellä, olin tätä ennen käynyt Tallinnassa vain pari kertaa aika lyhyillä vierailuilla, eli turisteilulle oli syytäkin).

Ja kun siellä olin, niin pitihän käydä myös Rahva Raamatissa katsomassa, josko löytyisi jotain kivaa virolaista kirjallisuutta kielellä, jota osaisin jopa lukea, ja valikoimasta tämä vaikutti kiintoisalta. Anton Tammsaare on Viron arvostetuimpia kirjailijoita (sellaisella "kuva 25 kroonin setelissä"-tasolla) ja tämä viimeinen romaaninsa vuodelta 1939 on käännetty 60-luvulla myös suomeksi nimellä Hornanperän uusi paholainen; tämä englanninnos on sen sijaan parin vuoden takainen.

 

Kirja alkaa taivaan porteilla, kun Saatana kuulee pyhältä Pietarilta, että Jumala on tehnyt johtopäätöksen, että ihminen on kykenemätön haluamaan pelastusta, ja näin ollen ei olisi oikeutettua lähettää enää ketään helvettiin (tai taivaaseenkaan, sen puoleen, ehkä on parempi että ihmisiä ei vain ole). Saatana tästä hätääntyy, että eikö saisi enää uusia sieluja, ja joutuu näin todistamaan itse, että kyllä vain ihmiselle on mahdollista haluta pelastusta. Tulemalla itse ihmiseksi ja todistamalla omalla elämällään että pelastus on mahdollinen, jotta helvetti voisi jatkaa olemassaoloaan...

 

Niinpä Viron maaseudulle vaimonsa Liseten kanssa ilmestyy iso, vahva, mutta jokseenkin omalaatuisesti käyttäytyvä Jürka vuokraviljelijäksi hoitamaan syrjäistä ja autioitunutta rappiotilaa nimeltä The Pit, jonka viljelijöitä on perinteisesti kutsuttu lempinimellä Old Nick...

Kirjan teologia ei ehkä kestä kriittistä tarkastelua, kyse on enemmän kansantarujen logiikasta ja tyylistä, muistumia on hieman Myytillisten tarinoiden piruista ja näiden kohtaamisista ihmisten kanssa, joskin kehystarinaa lukuunottamatta yliluonnollisuuden kanssa ollaan hyvin säästeliäitä, ja Jürka ei todellakaan ole terävin kynä penaalissa. Sen verran äkkiväärä tekemisissään, jääräpäinen ja omaa logiikkaansa tiukasti noudattava kuitenkin, että elämän kuvauksessa on silti varsin tarumaisia käänteitä. 

Hieman kansantarumaisen karrikoitu on myös keskeinen ihmishenkilö Ants, lähiseudun suurtilallinen ja kiero kuin korkkiruuvi. Alussa kun talo pitää saattaa asuttuun kuntoon, Jürka ottaa Antsilta velkaa, ja jotenkin siitä velasta ei ikinä vapauduta, siitä Ants pitää huolen, kun haluaa pitää hyvän työmiehen taksvärkkiä tekemässä. Ja mitä tahansa käänteitä tapahtuukin, ja mitä tahansa Jürka tekeekin, niin siitä voi olla varma että taloudelliset voitot korjaa Ants...

Ajoittain tästä tuli mieleen reippaasti satiirisempi versio Hurskaasta kurjuudesta, vuokraviljelijöiden ja torpparien ahdinko ja riisto oli tässäkin hyvin keskeisenä piirteenä, vaikka kerronta onkin ilkamoivampaa.

Kirja liikkuu suorastaan hämmentävällä ketteryydellä rekisteristä toiseen. Kerronnassa on tosiaan paljon vaikutteita kansantarinoista, mutta ajoittain yllytään myös lajille epätyypillisempiin psykologisiin luotauksiin ja väliin heitetään taas moraalisteologisia pohdintoja (Jürka tietää olevansa Saatana ja sanoo sen jopa ääneen, sellaisella vakaumuksella ja uskolla, että muutkin henkilöt joutuvat pohtimaan asioita). 

Kerronta on satiirista ja humoristista, monille juonenkäänteille ja villin omalaatuisella logiikalla eteneville runsaille keskusteluille nauroin ääneenkin, mutta samalla satiiri on tietysti myös vakavasta asiasta ja humoristisemman kerronnan väliin iskevät paatokselliset hetket myös tuntuvat (kirjassa eletään joitain vuosikymmeniä köyhällä maaseudulla 1900-luvun alkupuolella. Ihmisiä kuolee. Ja vaikka kuinka olisi Saatana, ei se ole koskaan triviaali tapahtuma).

Ja vaikka tässä ollaan yhteiskunnallisia satiirikkoja ja kirjaimellisesti hyvän ja pahan, pelastuksen ja kadotuksen äärellä, niin henkilöiden jakautuminen hyviin tai pahoihin ei ole ollenkaan niin yksiviivaista: ihmiset elävät elämäänsä, Antsissakin on hyviä puolia, viranomaiset ovat virkavelvollisuuksistaan huolimatta ihan tolkullisia, ja vaikka Tammsaare ilmeisesti yleisesti suhtautui epäluuloisen kriittisesti kristillisyyteen, on pastori kirjan sympaattisimpia henkilöitä. Ja Jürka itse tietty. Ja silti, kaikenlaista tapahtuu...

Jotenkin tuo kaikki saadaan kuitenkin ehkä hieman episodimaiseksi, mutta kuitenkin toimivaksi kokonaisuudeksi: se se on taitoa.

Tätä lukiessa yllämainitun Hurskaan kurjuuden ohella vartailukohdiksi mieleen hiipi hieman Selma Lagerlöfin samoin runsaasti kansantarinoista ammentavat kirjat (ja noista Tammsaare on ehkä ollutkin tietoinen), mutta enemmän päädyin ajattelemaan Latinalaisen Amerikan maagista realismia: niin Virossa kuin oltiinkin, ei tässä olisi paljoa tarvinnut yksityiskohtia vääntää että oltaisiin voitu yhtä hyvin olla jossain Brasilian tai Meksikon maaseudulla, ja kirjan hengessä on jotain samaa kuin lukemissani Gabriel Garcia Marquezissa, Jorge Amadossa, Laura Esquivelissa...

Erinomaisen kiehtova kirja. Tosin ilmeisesti Tammsaaren muu tuotanto on realistisempaa, tämä oli myöhäinen poikkeus, joka olisi ehkä kehittynyt kaudeksi jos kirjailija ei olisi kuollut vuotta myöhemmin.

Helmet-haasteessa tällä voisi ottaa vaikkapa kohdan 35. Kirjassa on oikeudenkäynti, niitä on parikin. 

 

[Jürka ja Ants keskustelevat, Jürkan väärennetyt henkilöpaperit ovat herättäneet viranomaisten kiinnostuksen]

"And what about my certificate?"

"You bought it, that's all. You bought it from a Jew, blaming Jews is the fashion nowadays. You can pile anything you like on Jews. If you're asked something you can't answer, just say you've forgotten, your missus knew but she had died. It's her memory that wouldn't let her live. And remember this: the less you talk the better, because people take most of the words you say wrongle. True, they might even misinterpret your silence, but still it happens less often. So the fewer words the better. As for your soul's salvation, you can talk all you want about it, no one will take you seriously anyway."

"But I myself do."

"Never mind, others will think you don't mean it. These days, believing in salvation is as indecent as blowing your nose with your fingers."

"I do that," Jürka said. 

"I do, too. But not everyone belongs to the chosen people like you and I," Ants said. "I want salvation as much as you do, but not everyone does. Nowadays the whole world believes in one thing only: the hotter the hell on earth, the nearer is heaven...That's why it's made so hot for people, big nations and small..."  

Maimu Berg - Pois

 

Lähes satunnainen kirjavalinta divarin hyllystä, kun joskus aikaa sitten kävin Suomessa. Mutta Taifuuni-kustantamolta ilmestyi aikoinaan joitain aika kiinnostavia teoksia itä- ja keski-Euroopasta, virolaista kirjallisuutta ihan mielelläni voisin lukea ja takakannen perusteella tämä vaikutti ehkä kiinnostavalta sillai muutaman vuoden takaisen Leningrad-Ost-Berlin-lukuhaasteen hengessä. 

Ja näköjään Maimu Bergiltä on muutama muukin kirja ilmestynyt suomeksi (tämän suomennos Hannu Oittinen), ja tämä oli näköjään hyvinkin tuoreeltaan käännetty, sekä alkuteos että käännös ovat vuodelta 1999.

Tapahtumat sen sijaan ovat syvällä neuvostoajassa, 60-luvun Virossa. Nuori taidemaalari Ennu ja filologian opiskelija Tamara tapaavat ja rakastuvat, mutta rakkaudessa on myötä- ja vastoinkäymisiä...ja kuinka nuori aviopari voi edes elää ja hengittää maassa, joka on historian poispyyhkäisemä ja valloittajan ankaran kontrollin alainen: halu pois, vapauteen, jonnekin missä voi hengittää, pakottaa keksimään keinot lähteä vaikka se pakottaisi jättämään taakseen niin paljon, ja mitä se lopulta on, vapaus...

 

Vapausko? Kenellä sitä muka on? Kun matkustaa turistilaumassa Kreikkaan tai Kanariansaarille, niin vapautta suo ennen kaikkea se, mitä täällä on tarjolla joka puolella ja halvalla - viina.

 

Tunnelma on yhtaikaa surumielistä ja huvittunutta: ajan ankeus ja harmaus tulevat kyllä esiin, joskus raadollisissakin yksityiskohdissa, ja toisaalta niihin otetaan tiettyä kapinallista etäisyyttä, joka leimaa monia henkilöitäkin: toki kaikenlaista joutuu tekemään ja kokemaan, mutta ilkikurinen hiljaisen kapinallinen henki, monissa muodoissaan, on kuitenkin monilla tallella...

Kerronta vaeltelee hieman tajunnanvirran tienoilla, subjektiivisten kokemusten ja aistimusten sarjoina, ja mukana on myös jonkin verran surrealistisen absurdeja osioita...piirre joka tuntuu tulevan kovin usein vastaan uudemmassa virolaisessa kirjallisuudessa ja johon, myönnetään, en ole kovin ihastunut: tässäkin tuntui jonkin verran sellaista tyhjäkäyntiä jota itse olisin karsinut pois.

Mutta kirjan ydin, rakkaustarina ja vapauden pohdinta, kyllä toimii. Viehätyin kuinka epäsentimentaalisena rakkauden kuvaus pysyy, samalla kun se kuitenkin tuntuu todelliselta ja aidolta: kyllä, Ennu ja Tamara tosiaan rakastavat toisiaan ja rakkaus vaikuttaa heihin, ja samalla he ovat myös erillisiä henkilöitä omilla luonteenpiirteillään, ympäristöllä, ajoilla ja paikoilla on omat vaikutuksensa ja asioita tapahtuu...

 

Samalla tavalla vapaudesta puhutaan, no, epäsentimentaalisesti, siinäkin on aitouden ja totuuden tuntua, ja samalla siitä esitetään huomioita, joita ei usein näe tarinoissa, joissa paetaan totalitarismin ikeen alta. 

Ja tällä aiheella tuntuu olevan laajempaakin resonanssia nykyaikana kansainvälisessä muuttoliikkeessä, millaiset voimat ja vaikuttimet ajavat ihmisiä pois, millaisia ihmisiä ja miten (siis ainakin silloin kun kyseessä ei ole ihan täysi humanitaarinen kriisi ja hengenhätä...)

Kirjan keskeisissä teemoissa löytyy siis myös universaalia antia heillekin, joita neuvosto-Viron 60-luku ei jaksa kiinnostaa. Ja jos se puoli taas kiinnostaa, niin toki silloin kirja on mitä suositeltavin (ja kirjailija on näköjään sopivasti Ennun ja Tamaran ikäluokkaa ja opiskellut Tartossa filologiaa, eli kerrotuissa kokemuksissa lienee myös jotain omaa)

Maailman silmissä heidän valtiotaan ja kansaansa ei ole ollut olemassa enää aikoihin, tsekkien esimerkin seuraaminen saattaisi palauttaa jotakin maailman mieleen mutta ilmeisesti virolaiset eivät edes halua olla olemassa. Heikkojen laiha ja tavallinen lohtu, että maailman silmissä kuollut on parempi kuin kokonaan kuollut. Aivan kuin kuolema olisi pahinta. Entä mitä varsinaista hätää heillä oikeastaan oli? Nälkä ei vaivannut, ei ollut työttömyyttä saati määräilevää isäntää, kaikki oli omaa, sen kun otat mitä haluat. Urakehitystä ei rajoittanut muu kuin omatunto, ja senhän saattoi yleensä helposti sivuuttaa.

Leif voi palatessaan kertoa järjestelmän miehelle rauhallisin mielin täyden totuuden, sillä ainakin se mieliala, johon hän kotimaassaan törmää, on imperiumimielinen ja sovitteleva, ja kaikenlainen usko muihin mahdollisuuksiin näyttää olevan mennyttä. Lammaskarjaa, jonka yli voi huoletta ajaa tankilla. Orjia vailla tulevaisuutta.

Friedebert Tuglas - Kultainen rengas

 

 

Olen aiemmin lukenut virolaisen Friedebert Tuglasin aforistisia fragmentteja ja yhden romaanin, nyt sitten vuorossa novelleja.

Kuudentoista novellin kokoelman Tuglas on kuulemma valikoinut itse, ja jälkisanat laatinut Raili Kilpi-Hynynen (joka on ehkä myös suomentaja? Varsinaisesti ei suomentajaa ole teoksessa mainittu).

Ja aika merkillisen paketin Tuglas on koonnut. Kirjassa esitellään koko uraa, joten novellit on ryhmitetty jonkinlaisiksi temaattisiksi ryhmiksi kronologian sijaan, ja mukana on niin 1900-1910-luvuilla kuin 1940-1950-luvuilla kirjoitettuja novelleja (ilmeisesti tuossa välissä ei kovin paljoa kaunokirjallisuutta kirjoittanut vaan enemmän muuta).

Ja tyylillisestikin mennään hämmentävän moniin suuntiin, Tuglasia on vaikea sijoittaa mihinkään yhteen tyylisuuntaan. Paikoin ollaan hyvinkin tiukasti kiinni realismissa, erityisesti maaseutukuvauksissa, mutta sävy voi olla humoristinen, tai ironinenkin (Rakkauskirje, Viha), yhtä hyvin kuin traaginen (Ihmissyöjät). Ja joskus taas lähdetään romantiikan tai ekspressionismin suuntaan...värikkäästi maalailevilla kuvailuilla saadaan elävää tuntua ja toisaalta aatteelliset allegoriat tulevat kyllä vahvasti esiin...

Pari novellia on lähellä vertauskuvauksellisia faabeleita eikä ensimmäinenkään novelli (Popi ja Huhuu), jonka kertoja on koira, nyt varsinaisesti koirista kerro josymmärrättemitätarkoitan...ja jotkin novellit flirttailevat vähän vuosisadan alun kauhuromantiikan suuntaan (mieleen tuli joskus tämä antologia) mutta kirjan niminovelli on jo ihan sitä itseään, ja kirjan päättää täysiverinen scifinovelli Viimeinen tervehdys, toisen maailmansodan aikana kirjoitettu postapokalypsi jossa on ehditty sotia pari maailmansotaa lisää. 

Kustantaja huomioonottaen esillä on toki niin sosialistista idelogia kuin sellaista yleisempääkin vapauden kaihoa, ja ehkä kirjoittamisajankohtien maailman myllerryksisä johtuen yleissävy kirjassa ei tosiaankaan ole erityisen hilpeä ja kevyt, mutta tosiaan tässä mennään tyyleissä niin moneen suuntaan että varmaan aika monelle lukijalle jotain löytyy...

Vaan täytyy kyllä sanoa että yleinen taso kirjassa pysyy kyllä korkeana. Vaikkei nyt varsinaisesti yhtään uutta suursuosikkia löytynytkään, niin ei myöskään yhtään varsinaista hutia, ideoita on ja tunnelmia vielä enemmän. 

Helmet-haasteesta saa tällä kohdan 27. Kirjan päähenkilö on eläin: ei nyt koko kirjan, mutta ensimmäisen novellin Popi ja Huhuu kertoja Popi on koira, jonka isäntä lähtee pois ja kun ei tulekaan takaisin ottaa Huhuu isännän paikan...