Beryl Bainbridge - According to Queeney

Ja taas palaan Beryl Bainbridgen tuotannon pariin: tämä on aika mones lukemani, ja tuotantonsa pysyy haastavana, ei mitenkään miellyttävänä mutta hyvin kiinnostavana...

Tämä kirja on Bainbridgen myöhempää tuotantoa, historiallinen romaani 1760-1780-lukujen Englannista ja kirjailija Samuel Johnsonista, joka kirjan alussa tulee hyvin pitkäaikaiselle vierailulle poliitikko ja panimomestari Henry Thralen luo, ja tulevina vuonsa on olennainen osa Thralen perheen elämää, elämää jota kuvataan episodimaisesti: varsinainen juoni, jos sellaista on, on epämääräinen, suurempaa huomiota saavat henkilöt ja näiden suhteet.

He was a good man, one she had come to like, not love, a sentiment she felt contrary to the proper order of affections existing between men and women. Her mother, who lived on a diet of vegetables and water and could not be accused of emotions disturbed by either spirits or meat, often referred to the dead Mr Salusbury as a 'monster she had been fond of to distraction'. At such times Mrs Thrale, observing the light of passion in her mother's eyes, felt envy. On Sundays, in church, she sometimes prayed, without fervour, to be persecuted by love.

Tärkeimmiksi henkilöiksi nousevat kannen maalauksessa (Sir Joshua Reynolds) esiintyvät kaksi naista, Henryn vaimo Hester Thrale ja tämän tytär Queeney: kuten kirjan nimikin vinkkaa, on jälkimmäinen isossa osassa näkökulmahenkilönä. Bainbridgen kirjoissa ei juuri mukavia ja miellyttäviä henkilöitä ole, ja sama pätee tässäkin: Hester on varsin viileä, kova ja itsekeskeinen äiti, ja Queeney pikkuvanha, hyvin älykäs ja hyvin kriittinen äitiään kohtaan (ja aikanaan tulee katkaisemaan suhteensa tähän Hesterin mennessä uusiin naimisiin). 

Bainbridgen ominainen groteskius on tietysti mukana, ja siihen Samuel Johnson henkilönä soveltuu hyvin, arvostettuna ja tavattoman älykkäänä mutta myös tavattoman eksentrisenä ja monista fyysisistä vaivoista kärsivänä. Mutta samalla tästä kirjasta oli varsin vaikea saada otetta: tapahtumat levittäytyvät tosiaan episodeiksi parin vuosikymmenen ajalle, ja ilmeisesti lukijalta odotetaan hieman parempaa aikakauden keskeisten henkilöiden tuntemista kuin mitä minulla on (tunnen Johnsonin ja mm. Oliver Goldsmithin nimeltä mutten ole lukenut näiltä mitään enkä tiedä henkilöinä näistä oikein mitään). Ja varsinkin kirjan alkuosa oli hankala, kun Queeney oli tällöin vasta vauvaikäinen ja näin kerrontaa ei voinut vielä ankkuroida tähän. Ja myöhemminkin vaikka henkilö- ja perhekuvauksista ja Bainbridgen kerronnasta saakin jotain irti, niin tuntui että suurempi perehtyneisyys aikakauteen olisi ollut hyödyksi tämän kirjan parissa. 

It struck Mrs Desmoulins how useless learning was in times of crisis; Mrs Williams knew French and Italian and scribbled poetry, yet failed to recognize madness; 'He is not anxious,' she screamed. 'He is out of his mind.'
'It is not our function to interfere,' pronounced Mrs Williams and closed her eyes, though they saw nothing when open.

Helmet-haasteessa tällä saa helposti kohdan 5. Kirjailijan nimikirjaimia ei esiinny omassa nimessäsi.

Beryl Bainbridge - A Weekend With Claude

 

Hum. Useita Beryl Bainbridgen kirjoja olen jo lukenut, eivätkä nämä vieläkään päästä kovin helpolla: häiritseviä teoksia täynnä epämiellyttäviä ja eksentrisiä henkilöitä, epämääräisen banaaleja kohtauksia, joiden välisiä yhteyksiä on joskus vaikea hahmottaa...ja kun viimeksi luin kirjailijan viimeisen teoksen, The Girl in the Polka Dot Dress, niin nyt sattui sitten luettavaksi ensimmäinen julkaistu teos (ensimmäinen kirjoitettu, Harriet Said, sai kustantajilta hylsyjä ja julkaistiin muutamaa vuotta myöhemmin).

Ja joo, tekijänsä teos on tämäkin. Antiikkikauppias Claude on myymässä kirjoituspöytää, ja sen laatikosta löytyy sinne aiemmin laitettu valokuva ja kirje, valokuva joka esittää muutamaa ystävää jotka olivat joitain vuosia aiemmin viikonloppuvierailulla Clauden luona...ja tästä hypätään kertomaan viikonlopun tapahtumista kolmen ystävän kertomana.

Tai, no, kaikki kolme, Lily, Victorian Norman ja Shebah, puhuvat tietysti mieluiten itsestään. Kaikilla on varsin omanlainen äänensä ja tyylinsä kertoa, mutta mikään niistä ei ole erityisen selkeä, ja tietty outous, eksentrisyys ja läpinäkymättömyys tuntuu kaikissa (Claudesta, Edwardista ja Juliasta puhumatakaan), joten kirjan luettuani on vasta hämärä kuva siitä mitä viikonlopun aikana tapahtui ja erityisen hämärää miksi (mm. se mihin kansikuva viittaa...)

Merkillinen kirja, Bainbridge näyttää kyllä banaalin ja groteskin taitojaan, joskin sanoisin silti että edellälinkattu Harriet Said tai Bottle Factory Outing tekevät sen terävämmin.

'Dont you bloody well know?' I shouted, because I don't have to be polite to Norman. Friends we are. Friends! Lily did a painting last winter of the three of us sitting on the sofa, with the paraffin lamp dangling just above my head. Why she had to put that in I can't imagine, though there may be some symbolism. It was very clever, the painting, because though she couldn't have intended to capture it quite so subtly, we all looked so joined together by blobs of paint, so chummily bunched together, and yet on each of the three faces (though it doesn't look in the least like me - and whe she had to paint those scarves round my head I don't know) there was such a look of distaste, such enmity in spite of the friendly grouping. And that's how we are really. I despise this so-called friendship, and I despise Victorian Norman and his disrespect, and I despise lily for her so-called kindness, because she never stops picking my brains and taking the credit for it. They are all headed for disaster and they all approach it with such overwhelming ennui and lassitude. It hardly matters where I'm heading or in what frame of mind, seeing I was born in 1899 and have received nothing but blows on the head ever since.

Beryl Bainbridge - The Girl in the Polka Dot Dress

 

Ajoittain mietin että miksiköhän oikein luen Beryl Bainbridgen kirjoja, useimmiten silloin kun olen lukemassa yhtä. Nämä ovat häiritseviä, täynnä epämiellyttäviä henkilöitä ja tilanteita, banaalit kohtaukset liittyvät epämääräisesti toisiinsa tavalla jossa dramaattista juonenkuljetusta ei juuri harrasteta...tämä on viides lukemani, ja tuotantoaan on ilahduttavasti vielä tarjolla, koska jotain tavattoman vetävää näissä kuitenkin on.

Tämä on huomionarvoinen kirjailijan viimeisenä teoksena, joka jäi jossain määrin kesken: oletettavasti ei kovin paljoa puutu, mutta jos tyylinsä on aiemminkin vihjailevan elliptistä, niin että lukija pikkuhiljaa kirjan aikana alkaa vasta ymmärtää mistä tässä oikeçin on kyse, niin tässä varsinainen lopetuskin jää pois: elementit ovat kyllä saapuneet paikalleen, mutta tarkalleen ottaen mitä Bainbridge aikoi kertoa Robert Kennedyn murhasta, vai aikoiko lopulta kertoa mitään, se jää lukijan mietittäväksi (mutta näköjään nainen pilkullisessa hameessa on kirjan ulkopuolellakin liitetty tapahtumiin).

Ja olisiko kirjailija vielä muokannut jotenkin edeltäviä osioita, sitä ei tiedä.

Presently Rose nudged his arm. She asked if he'd lost his way. He told her that his stepfather's sister had once lived nearby. "There was an argument," he said. "I was asleep. Back then, I didn't understand what it was about."

Rose asked if he'd been frightened, shaken from his bed without explanation. She herself, she said, had spent most of his childhood crouched on the stairs listening to her parents calling each other names. "It was scary," she said, "but it made me strong."

He couldn't agree with her. "This aunt was six foot," he confided, "with eyes the colour of steel."

"So what?" she replied.

"It shattered me," he blurted, and instantly regretted his choice of words. He didn't want her to think of him as a man in pieces.

Noniin, mistäs on kyse: Rose, nuori englantilaisnainen, on saapunut toukokuussa 1968 Yhdysvaltoihin. Rose ja amerikkalainen Washington Harold eivät varsinaisesti tunne toisiaan, olivat tavanneet Englannissa yhteisten tuttaviensa luona, ja tuli ilmi että heillä on toinenkin yhteinen tuttu, Dr Wheeler, jolla on ollut merkittävä vaikutus Rosen menneisyydessä, ja nyt Rose on tullut Haroldin luo tarkoituksenaan mennä tapaamaan Dr Wheeleria, ja Harold auttaa tässä missiossa (ja Haroldilla on omat syynsä tavata Dr Wheeler, ja Rose auttaa löytämään hänet...)

Parivaljakko vaeltaa asuntoautossa halki Yhdysvaltojen, Baltimoresta Los Angelesiin, vieraillen Haroldin (ja Dr Wheelerin) omalaatuisten tuttavien luona ja kohdaten matkan varrella muita ihmisiä ja tapahtumia, ja neljäs kesäkuuta päästään Los Angelesiin, kun Dr Wheeler on jollain tavalla mukana Robert Kennedyn vaalikampanjassa...

Tapahtumasarjana siis varsin suoraviivainen matka, mutta ei Bainbridge ollenkaan niin helpolla lukijaa päästä.

Molemmat päähenkilöt ovat erillisinä henkilöinä aika epämiellyttäviä ja rikkinäisiä, eivätkä tosiaankaan tule hyvin toimeen keskenään, eivät ymmärrä toisiaan ja ovat nopeasti toisiinsa pettyneitä. Rose on kolmekymppinen mutta antaa itsestään huomattavasti nuoremman, suorastaan lapsellisen tai henkisesti vajaan vaikutelman, ja on pohjattoman itsekeskeinen...ei itsekäs, mutta pyörii omissa muistoissaan eikä ole kiinnostunut oikein mistään muusta kuin omasta menneisyydestään, ja Harold taas on neuroottinen kontrollifriikki, joka ei tule toimeen oikein kenenkään kanssa, ja alkaa pian halveksia Rosea...

 

Päähenkilöiden välinen yhteisymmärrys on siis varsin horjuvaa, ja lukijankin ymmärrystä koetellaan, sen verran pikkuhiljaa tässä valotetaan mistä oikein on kysymys, keitä nämä henkilöt ovat, mitä he tekevät ja miksi, keskustelut ovat katkonaisia, täynnä toistensa ohi puhumisia ja väärinymmärryksiä, tapahtumat tuntuvat banaaleilta silloinkin kun periaatteessa ne olisivat dramaattisia, mutta kaiken läpäisee mysteerin tuntu ja piilevä uhka, jotain pahaa tulee tapahtumaan tai on jo tapahtunut (harva kirjailija osaa kirjoittaa niin hyvin epämääräistä uhkaa kuin Beryl Bainbridge).

 

Philopsona cooked them lunch, the ingredients homegrown, even the chicken. The birds, she trumpeted, were her pride and joy, each one with a name and fondled from birth. She never allowed anyone but herself to wring their necks. "It wouldn't be right," she assured Rose. "They need somebody they can fucking trust!" The one they were about to devour was called Nessie.

 

Ja oma osuutensa tuossa epämääräisessä uhkassa on miljööllä, vuoden 1968 Yhdysvalloissa jännitteitä riitti. Martin Luther King oli tapettu huhtikuussa, ja tämän seurauksena mellakoita riehui ympäri maata, Vietnamissa sodittiin, John F Kennedyn murha oli yhä akuuttia lähihistoriaa, Andy Warholia ammuttiin (tosiaan tämä tapahtui 3. kesäkuuta, kaksi päivää ennen kuin Robert Kennedy ammuttiin) ja tosiaan kirja suuntaa lopussa hotelliin, jossa Robert Kennedy ammutaan...ja muutenkin väkivalta ja sen uhka piilee jatkuvasti taustalla odottamassa. Ja toisaalta matkalla kohdataan hyvinkin monenkirjavia henkilöitä ja tapahtumia, luoden surrealistista ja arvaamatonta tunnelmaa (ja kun katselee uutisia nykyisistä Yhdysvalloista, ei tässä niin paljoa ole muututtu kuin toivoa voisi).

Bainbridge oli itse myös matkustanut Yhdysvalloissa 1968, eli jotain varmasti perustuu omiin kokemuksiin, en sitten tiedä kuinka paljon. Tai onko Rosessa kuinka paljon Bainbridgeä (jos on, on omakuva hyvin ironinen). Ja mietin myös ovatko Rose ja Harold jonkinlaisia ironisia karikatyyreja kansallisuuksistaan, Rose Iso-Britanniasta ja Harold Yhdysvalloista...

Tätä lukiessa verrokeiksi tuli mieleen kaksi muuta brittiä, Kazuo Ishiguro ja Ivy Compton-Burnett. Ishiguron kirjoissa jujuna usein on, että ne avautuvat hitaasti, lukijan ymmärrys mistä oikein on kyse avautuu vähitellen vihjailujen ja etsimisen kautta, ja samoin Compton-Burnett vaatii lukijaltaan tarkkaavaisuutta, kerronta etenee banaaleilla kohtauksilla, joissa ei dramaattisesti revitellä, tarina on kerronnaltaan realismille ehdottoman alisteinen, vaikka olisikin sinänsä varsin tolkuton (ja Bainbridge ja Compton-Burnett jakavat myös massiivisen ironisuuden). 

 

Kolmas mieleen tullut verrokki oli Samuel Beckettin Huomenna hän tulee, Dr Wheeler pysyy kirjassa mysteerinä, ja koko missiossa etsiä Wheeler on usein aika surrealistinen tuntu, samoin kuin monissa tilanteissa joihin päädytään...

Neljänneksi osaseksi tässä sekoituksessa heitän The Sunin ja Daily Mirrorin: Bainbridge ammentaa henkilöitään ja näkökulmiaan yleensä alemmista sosiaaliluokista.

"Drink," she said, "is a necessity for people who write. It makes the words come." She then launched into a story about a woman she'd known who had always drunk whisky before writing short stories, but as she'd never got them published she'd turn to stealing library books, hundreds of them, which she sold to secondhand bookshops. It was very profitable and gave her a good life.

"I guess she ended up in jail," he ventured.

"No," she said. "She ended up in a mansion in Somerset."

Niinkuin näissä tapaa käydä, Bainbridge lukukokemuksena ei ole mitenkään mukavaa mutta jälkimaku on vahva, nämä jättävät jäljen, tällaisena keskeneräisenäkin (joskin tästä syystä suosittelen kuitenkin mieluummin jotain muuta kirjojaan, esim. The Bottle Factory Outing tai Harriet Said).

Helmet-haasteessa otan tällä kohdan 9. Kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella.