Agota Kristof - Hier (eilen)

Vuoden 2022 vaikuttavimmaksi lukukokemukseksi nousi Agota Kristofin trilogia: Le grand cahier, La preuve ja Le troisième mensonge, ja kun ne viime vuonna tulivat myös suomeksi, näkyi moni muukin olleen vaikuttunut. Kirjailijan seuraavaan kirjaan tarttuminen on siis hieman sekä mahdollisuus että uhka: ei se kai ihan niin hyvä voi olla, mutta mitä on luvassa?

Tämä pienoisromaani ilmestyi 1995, siis kolme vuotta Kolmannen valheen jälkeen, ja on toki tunnistettavasti saman kirjailijan teos: joitain samoja elementtejä ja teemoja mitä trilogiassakin, ja osa niistä on selvästi omasta elämästä ammennettuja, mutta asetelma on silti myös uusi.

Sandor Lester on töissä kellotehtaassa, iltaisin kirjoittaa (uuden kotimaansa kielellä, ei äidinkielellään) ja viikonloppuisin tapaa Yolandaa, jota ei rakasta: jostain on haaveisiin ilmestynyt nainen Line, josta Sandor ei kuitenkaan sen enempää tiedä, mutta pakkomielteisesti odottaa kuitenkin tämän saapumista...
Ja Sandorin oikea nimi ei ole Sandor, ja hän on valehdellut taustastaan ja syistä joista on lähtenyt kotimaastaan teini-ikäisena, ja salaisuuksia ja valheita on luvassa lisää, varsinkin sitten kun tehtaalle ilmestyy nainen nimeltä Line...

Jep, alkusivuilla Sandorista tuli kyllä mieleen rajan yli Unkarista paennut Claus, joskin tällä kertaa keskitytään uuteen kotimaahan ja siirtolaisen, pakolaisen, kokemuksiin. Tietysti lukija myös huomaa, että Kristof itse työskenteli Sveitsissä kellotehtaassa ja alkoi kirjoittaa ranskaksi äidinkielensä sijaan, eli omaa elämää on myös pelissä. Ja tyylissä on tuttuutta, Kristof pysyy varsin suoraviivaisessa kielessä, jonka toteavuus tuo merkillisen kontrastin groteskiin sisältöön (joskin sen suhteen tässä pysytään kyllä maltillisempana kuin trilogiassa, mutta epämiellyttäviä kokemuksia kyllä tässäkin on).

- N'ayez pas peur. Une année est très vite passée. Je travaille ici depuis dix ans.
- C'est terrible. Je ne le supporterai pas.
- Personne ne le supporte, et cependant personne n'en meurt. Certains deviennent fous, mais c'est rare.

Maahanmuuttajuus ja kokemukset vieraana uudessa maassa ovatkin nyt keskiössä (ja siinä mielessä verrokiksi nousi kuukausi sitten lukemani Kiputilahallitus). Sandor on asunut jo vuosia maassa, eikä ole mitenkään aikeissa palata takaisin Unkariin, mutta silti elämä on pysynyt juurettomana, sitoutumattomana, mä-olen-vaan-töissä-täällä; kulutetaan aikaa kunnes tullaan kirjailijaksi ja/tai haaveiden Line tulee, vaikka todellisuudessa oikein mistään ei tule oikein mitään (itsemurhakin epäonnistuu). 

Ja toisaalta esiin nousee uudessa kotimaassa nouseva uusi sosiaalinen verkosto ja sen tasoittamat sosiaaliset erot: henkilöt, jotka eivät vanhassa kotimaassaan olisi missään tekemisissä keskenään, pitävät nyt paljon enemmän yhtä, vaikka samalla on järkevää tietää, että jos palaisi takaisin kotimaahan, niin ne yhteydet katkeaisivat uudestaan, yhdistävä tekijä on siirtolaisuus...

- Mais tu as choisi de t'enfuir est devenir rien du tout. Un ouvrier d'usine. Pourquoi ?
Je reponds:
- Parce que c'est en devenant rien du tout qu'on peut devenir écrivain. D'ailleurs, les choses se sont présentées ainsi et pas autrement.
- Tu dis ça serieusement, Sandor ? Qu'il faut devenir rien du tout pour être écrivain ?
- Je crois que oui.

Eipä tämä sen trilogian huikeuteen yllä, mutta kiinnostava teos tämäkin oli. Ja Helmet-haasteessa sopii vaikkapa kohtaan 9. Kirjassa joku karkaa.

Agota Kristof - Le troisième mensonge (Kolmas valhe)

 

Tämän vuoden lukukokemusten huippuja on tämä Agota Kristofin trilogia: toukokuussa luin esikoisromaanin Iso vihko, ja alkukuusta luettu jatko-osa La preuve jatkoi korkealla tasolla ja päättyi sen verran kiinnostavasti ja avoimesti, että jatkoa piti saada: ja yställisesti kolmas osa odotti Oxfamin hyllyssä ostajaa, joten mukaan ja luettavaksi. Uudemmissa ranskalaispainoksissa kaikki kolme kirjaa löytyvät usein yhteisniteenä, suomeksi näitä kahta jatko-osaa saataneen odottaa ensi vuodeksi.

Tietysti nimi tuli myös nyt esiin Hesarin listatessa kirjoja, joita hävitetään pois Moskovan kirjastoista, mukana siis myös Iso vihko. Ja täytyy kyllä todeta että sen tulkitseminen HLBT-propagandaksi vaatii aika hurjaa tulkintaa, vaikka se saattaa tietysti olla muullakin sisällöllään olla nyky-Venäjällä ärsyttävä...

Joka tapauksessa siis se jo yksittäisenä kirjana on yhä erinomaisen vaikuttava teos, ja nämä kaksi jatko-osaa (jotka eivät ole mitenkään itsenäisiä, edellisten osien lukemista odotetaan) lisäävät kokonaisuuteen sen verran uusia kerrostumia, että kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa: rohkenen sanoa, että trilogia on mestariteos. 

Mutta tähän kohtaan taas 

SPOILERIVAROITUS

heille jotka eivät edellisiä osia ole lukeneet.

Koska ei tästä voi paljoa sanoa kommentoimatta edellisiä...

 

 

Kirjan nimi vihjaa taas, että epäluotettavuudella on yhä suurempi osa kirjassa, käänne alkupuolen vain ehdottomien objektiivisten tosiasioiden dokumentointiin. Toinen osa tosiaan paljasti, että kaikki ei olekaan sitä miltä näyttää, että kertoja ei ole ollutkaan rehellinen...ja tästä päästään tähän kolmanteen teokseen, jossa rajan ylittänyt Claus, joka onkin oikeasti Lucas, kohtaa taaksejääneen veljen, Klausin. Ja samalla selviää kummankin omat tarinat, monimutkainen suhde ja miten se on johtanut siihen tilanteeseen josta Iso vihko kertoo, ja miksi se ei vastaa tapahtunutta (ovatko nämäkään kertomukset luotettavia? Ehkä eivät, mutta ainakin ne ovat koherentteja keskenään).

Velisuhde on tosiaan ollut hankala, ero on tapahtunut jo paljon aiemmin ja kumpikin on selvitellyt kaipaustaan ja yksinäisyyttään miten on tainnut, mutta kohtaaminen ei myöskään ole mitenkään lämmin. Ja mieleen tulee kuinka paljon tämä hankala suhe kuvastaa laajempaa sosiaalista ja poliittista tilannetta, jossa kirjat on kirjoitettu. Kuten tunnettua, Agota Kristof pakeni 21-vuotiaana (siis muutaman vuoden vanhempana sentään kuin Claus, vaikka samanikäinen kirjojensa kaksosten kanssa onkin) Unkarin kansannousua seurannutta neuvostomiehitystä Sveitsiin, jossa asui seuraavat vuodet. Iso vihko julkaistiin 1986, jolloin rautaesirippu oli yhä pystyssä ja Unkari sen toisella puolella, ja La preuven aikaan 1988 rajat erottivat yhä, joskin rakoilevasti, mutta tämän kirjan aikaan 1991 poliittinen tilanne oli jo hyvin erilainen, rajat avautuivat, ja länteen paenneet saattoivat palata kotikonnuille tapaamaan taakse jääneitä...

Mutta myllerryksissä objetiivisille totuuksille ei juuri ole ollut tilaa, selviäminen on valehtelua, mutta poliittinen vapautuminen ei aina poista tarvetta valheille, ja heillä jotka lähtivät ja heillä jotka jäivät on ollut omanlaisensa kamppailunsa ja katkeruutensa, ja sekin lienee yleismaailmallinen osa myös myöhemmissä ihmisiä jakavissa konflikteissa, kirja ei menettäne ajankohtaisuuttaan ihan heti.

Mielenkiintoinen tvisti on myös osoittaa, että vaikka Iso vihko olikin monella tapaa hyvin karu teos niin tyyliltään kuin tapahtumiltaan, se onkin ollut toiveajattelun tulos, kuvittelua että olisi edes näin eikä niinkuin todella oli...

Samalla se herätti miettimään myös omaa asemaani lukijana: saatoin blogata siitä kommentoiden sen ajankohtaisuutta ja kuinka se esitti järkyttäviä ihmiskohtaloita, mutta miten minun pitää suhtautua nyt tähän uuteen kerrostumaan jossa sen rehellisyys on haastettu, jossa se on esitetty toivekuvana?

Mieleen tuli aikoinaan lukemani toinen vaikuttava post-kommunistinen ruumiinavaus, Jachym Topolin The Devil's Workshop (jonka soisin yhä tulevan joskus suomeksi, vink vink esim. Tammi, kun kerran nyt nämä Kristofitkin julkaisette) ja sen kommentointi kauhuturismista. Onko kauhuturismi värittänyt omaa lukemistani, tapaa jolla peilaan kirjan tapahtumia niin kommunistisiin diktatuureihin kuin nykyiseen Ukrainan sotaan? Kuinka paljon tarinoiden pitää muuttua, että niistä tulee ulkopuolista minua koskettavia, onko valehtelu suojautumiskeino myös minua vastaan?

Certains d'entre nous recevaient des lettres que les infirmières leur distribuaient ou leur lisaient quand ils n'étaient pas capables de le faire. Plus tard, ceux qui n'étaient pas capables de lire, je leur lisais leurs lettres quand ils me le demandaient. En général, je lisais exactement le contraire de ce qui était écrit. Cela donnait par exemple : "Notre cher enfant, ,e guéris surtout pas. Nous sommes très bien sans toi. Tu ne nous manques pas du tout. Nous espérons que tu resteras où tu es, car nous n'avons aucune envie d'avoir un handicapé chez nous. Nous t'embrassons tout de même un peu, et sois sage, car ceux qui s'occupent de toi ont bien du mérite. Nous n'en ferions pas autant. Nous avons de la chance que quelqu'un d'autre fasse pour toi ce que nous devrions faire, car nous n'avons plus de place pour toi dans notre famille où tout le monde est en bonne santé. Tes parents, tes sœurs, tes frères." 

Celui à qui j'avais lu sa lettre me disait: "L'infirmière me l'a lue autrement, ma lettre."

Je disais: "Elle te l'a lue autrement, parce qu'elle ne voulait pas te faire de peine. Moi, je t'ai lu ce qui est écrit. Tu as le droit de savoir la vérité, je pense."

Il disait: "Oui, j'en ai le droit. Mais je n'aime pas la vérité. C'était mieux avant. L'infirmière avait raison de me lire la lettre autrement.

Il pleurait. 

Agota Kristof - La preuve (Todiste)

 

Toukokuussa luin Agota Kristofin esikoisromaanin Iso vihko, ja se kolahti kyllä sen verran lujaa, että trilogian toinen osa piti hankkia luettavaksi (kolmatta osaa ei vielä ole, mutta se nousi kyllä haettavaksi jahka ranskankielisiä kirjavalikoimia pääsen seuraavan kerran penkomaan).

Ja nythän Isosta vihosta oli tullut uusi suomenkielinen painos Keltaisessa kirjastossa, joten se on näkynyt taas blogeissa ja muualla kirjakeskusteluissa, ja tämä aiemmin suomentamaton Todiste on kuulemma tulossa ensi keväänä.

Vaikka kyseessä onkin trilogia, niin tuo ekan osan voi lukea myös itsenäisenä teoksena. Tämä sen sijaan on ehdottomasti toinen osa, kirja alkaa tarkalleen siitä tilanteesta mihin edellinen päättyi, ja itse taas päättyy sen verran avoimesti, että kyllä, seuraavakin osa on luettava. 

Koska kirjasta on aika vaikea sanoa mitään viittaamatta siihen mitä edellisessä (erityisesti sen lopussa) tapahtui, on tässä kohtaa

SPOILERIVAROITUS

heille jotka eivät ole vielä Isoa vihkoa lukeneet

Tuntuu että ranskankielisessä nimessä on sanaleikki: 'La preuve' on 'todiste', mutta hyvin lähellä oleva sana 'l'épreuve' taas 'koetus'. Kaksoset Claus ja Lucas olivat edellisessä kirjassa harjoittaneet itseään sietämään nälkää, kylmää, loukkauksia, sitä mitä kovalla maailmalla on tarjottavana, mutta koko kirjan ajan kaksoset olivat tehneet kaiken yhdessä: nyt oli aika opetella uusi asia, ero toisesta. 

Claus oli ylittänyt tarkkaan vartioidun rajan, ja Lucas jää isoäidin mökkiin. Sopeutuminen uuteen elämäntilanteeseen on koettelemus, mutta omalla tavallaan elämä palautuu raiteilleen, ja kun Claus puuttuu ja Lucas kasvaa nuoreksi mieheksi, elämään tulee enemmän tilaa muille ihmisille: kaksoset eivät enää muodosta omaa tiivistä yksikköään muuta maailmaa vastaan. Ystävyyksiä muodostuu, ja erityisen tärkeäksi tulee nuori koditon nainen Yasmine ja tämän pieni vammainen poika Mathias...

Ja kuitenkin Lucas odottaa Clausin paluuta ja kirjoittaa yhä vihkoihin kaikkea mitä elämässä tapahtuu, yhä samalla hyvin toteavalla ja tosiasioihin keskittyvällä tyylillä (eli kirjan kielellinen ilmaisu pysyy yhä varsin samanlaisena kuin edellisessä osassa). 

Ympäröivästä, suljetusta ja totalitaristisesta yhteiskunnasta (joka on yhä selvimmin luettavissa sodanjälkeiseksi Unkariksi) tulee jonkin verran enemmän uutisia, vaikka mitään paikannimiä tai muuta tarkempaa mainitaan. Ja mielenkiintoinen kerronnallinen ratkaisu on, että vaikka yhteiskunnan kauhuistakin tulee enemmän juttua (niin moni on vankilassa, niin paljon on kiellettyä, niin moni kuolee arveluttavissa olosuhteissa) niin konkreettisina tekoina tämä pysyy poissa kuvasta, nimillä esiintyvät aktiiviset henkilöt ovat pääsääntöisesti ystävällisiä ja eettisiäkin, terrorin ja sorron takana ovat nimettömät ja kasvottomat voimat...mutta kerrotaanko kaikkea?

Vaikka Lucas ja Claus ovatkin vihkoon kirjoittamissaan asioissa pyrkineet ehdottomaan totuudenmukaisuuteen ja objektiivisuuteen, kirjassa tulee kyllä ilmi, että ilmaisussa on kyllä aukkoja, kaikkea ei ole kerrottu, objektiiviset faktat saattavat johtaa harhaan...

Ja lisäksi ihmettelin kirjan alkupuolella, että vaikka Claus onkin kadonnut, niin kummasti oikein kukaan muu kuin Lucas ei tunnu tätä kaipaavan tai edes viittaavan tämän katoamiseen millään tavalla...ja, no, kirjan loppupuolella alkaa jo vahvasti ihmetellä että kuinka suuri osa tästä tai edellisestä kirjasta onkaan oikeasti luotettavaa kerrontaa, mitä on tapahtunut ja mitä ei...(spoileri, maalaa teksti hiirellä näkyviin). Se seuraava osa täytyy tosiaan etsiä luettavaksi. Hakekaa te tämä jahka se suomeksi ilmestyy, ja sitten kun olette Ison vihon jo lukeneet.

Agota Kristof - Le grand cahier (Iso vihko)

 

Kirjailija Agota Kristof on syntyjään unkarilainen, mutta muutti parikymppisenä Sveitsiin, ja tuotantonsa on kirjoitettu pääosin ranskaksi: aluksi näytelmiä, mutta sittemmin myös proosaa, kuten tämä esikoisromaaninsa vuodelta 1986 (teos on näköjään ilmestynyt suomeksikin nimellä Iso vihko, ainoana Kristof-suomennoksena). 

Ja onpahan kirja. Tällä hetkellä tietysti hyvinkin ajankohtainen, kun kirjan maa on sodassa (maata tai sotaa ei tarkemmin nimetä, mutta jos tämän lukee tapahtuvaksi toisen maailmansodan aikana Unkarissa, on tuskin pielessä), joten tämä kirja ei ole mitenkään helpottavaa eskapismia uutisotsikoista...mutta ei tämä kyllä ole helpottavaa eskapismia muissakaan maailman tilanteissa. 

Kirjan me-kertoja, noin kymmenvuotiaat kaksospojat, tulevat äitinsä tuomina Suuresta kaupungista Pieneen kaupunkiin, isoäidin luo: Suurta kaupunkia pommitetaan ja ruoasta on pulaa, joten vanhemmat toimittavat lapset pois, sukulaisten hoiviin tai tarvittaessa vaikka vieraiden luo, kuka vain näitä ottaa vastaan. Isoäidin mielestä tytär olisi voinut viedä poikansa ennemmin jollekin vieraalle.

 

Kirjan alusta lähtien tulee selväksi, että isoäiti ei ole mikään mukava pullantuoksuinen vanharouva, vaan saita, häijy ja häikäilemätön eukko jota naapurit nimittävät Noita-akaksi ja josta sanotaan että on myrkyttänyt miehensä. Ja kirjan alusta lähtien tulee selväksi, että kaksoset kyllä ovat vielä häikäilemättömämpiä, ja silloin kun eivät osaa pitää puolensa, opettelevat.

Kirja on tosiaan kerrottu me-muodossa: kaksoset ovat aina yhdessä, ja kuvaillessaan tekemisiään, silloin kun tekevät yksittäin jotain "yksi meistä soittaa huuliharppua samalla kun toinen laulaa", sen tarkemmin yksilöitymättä. Kaksoset eivät leiki, vaan tekevät työtä, opiskelevat (omaehtoisesti, niin teoreettisia kuin käytännön asioita) ja harjoittelevat (myös omaehtoisesti): liikkumattomuutta, syömättömyyttä, kivunsietoa, loukkausten sietoa, kaikenlaisen sellaisen sietämistä mitä täytyy ehkä sietää.

Ja kirjoittavat tapahtumia Isoon vihkoon, suoralla toteavalla kielellä joka pyrkii täydelliseen objektiivisuuteen, jättäen pois subjektiiviset mielipiteet tai epämääräiset käsitteet.

Pour decider si c'est "Bien" ou "Pas bien, nous avons une règle très simple : la composition doit être vraie. Nous devons décrire ce qui est, ce que nous voyons, ce que nous entendons, ce que nous faisons.

Par exemple, il est interdit d'écrire : "Grand-Mère ressemble à une sorcière" ; mais il est permis d'écrire : "Les gens appellent Grand-Mère la Sorcière."

Il est interdit d'écrire : "La Petite Ville est belle", car la Petite Ville peut être belle pour nous et laide pour quelqu'un d'autre.

De même, si nous écrivons : "L'ordonnance est gentil", cela n'est pas une vérité, parce que l'ordonnance est peut-être capable de méchancetés que nous ignorons. Nous écrirons donc simplement : "L'ordonnance nous donne des couvertures."

Nous écrirons : "Nous mangeons beaucoup de noix", et non pas : "Nous aimons les noix", can le mot "aimer" n'est pas un mot sûr, il manque de précision est d'objectivité.

Kiinnostavasti tulee ilmi, että vaikka kaksoset eivät ehkä ole lähtökohtaisestikaan käytökseltään ihan normaaleimpia, ja ovat älykkyydessään laskelmoivia erityisesti oman etunsa suhteen, tämä suuntautuu nimenomaan sopeutumaan vallitseviin epävakaisiin olosuhteisiin parhaalla mahdolla tavalla ja tiukimmalla mahdollisella rationalismilla. Ja kaksosilla on hyvin tiukka oikeudenmukaisuuden tunto: hyviin tekoihin vastataan vastapalveluksilla (ehkä koska kaksoset eivät halua tuntea kiitollisuutta ketään kohtaan mutta kuitenkin), saatetaan ottaa asioita epärehellisinkin keinoin muttei koskaan enempää kuin tarvitaan, kun jotain luvataan lupaus pidetään, naapurin kerjäläistyttöä autetaan kun tämä apua tarvitsee...ja kuitenkin kaikkea läpäisee ankara kylmyys, mihin olosuhteet ovat pakottaneet. Jotkut muut sopeutuvat toisilla tavoilla, tai eivät sopeudu jolloin käy huonosti...

Vaikuttava kirja, joka myös päättyy dramaattisesti, ja on niin luettavissa itsenäisenä teoksena, vaikka tämä onkin ensimmäinen osa trilogiasta: muita osia ei ole suomennettu, mutta taidan ne kuitenkin etsiä käsiini.

Huomasin myös maininnan, että tämä oli jossain vaiheessa aiheuttanut suurempaakin kohua ja keskustelua, kun joukko närkästyneitä vanhempia oli nostanut äläkän, kun kirjaa oltiin suositeltu äidinkielentunnilla 14-15-vuotiaille. Yleensä tällaiset tapahtumat ovat vain hysteeristä ylireagointia, mutta myönnetään että tässä kohtaa päädyin ihmettelemään opettajaa ja opetusohjelmaa, koska kyllähän tämä yltyy ajoittain aika hurjaksi. ..onhan tämä vähän "trigger warning: kaikki"-teos, ja vaikka tapahtumilla ei yleensä mässäillä, niin niitä ei myöskään kätketä kielikuviin (ja toisaalta lyhyt toteavuus antaa lukijalle paljon tilaa kuvitella mitä on tapahtunut...) Vaikka sananvapauteen suhtaudunkin yleisesti myötämielisesti, niin ikärajat ovat kuitenkin ihan hyvä juttu...

Ja tiedoksi siis kaikille herkille lukijoille, jos ei vielä tullut selväksi, ette halua lukea tätä kirjaa.

Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 10. Kirjan nimi on mielestäsi tylsä. Onhan se vähän.

 

 Pari bloggausta löysin suomennoksesta, Elina ja Linnea.