Kalle Ankas Pocket Special - Rio

Sitten täsmäluentaa Helmet-haasteeseen: kohta 27, 'Jossain maassa kielletty kirja, joka on julkaistu 2000-luvulla' ei ollut mitenkään inspiroiva, kun ne jossain kielletyt kirjat joita luen tapaavat olla vanhempia, minua ei nyt oikeasti huvita lukea mitään amerikkalaista YA-kirjaa, joka on poistettu jonkun koulukirjaston valikoimasta, eikä muutkaan haastekohdan yhteydessä yleensä mainitut kirjat kuulostaneet kovin houkuttelevilta (tai sitten olivat kirjoja, joita ei järkevästi saa käsiinsä: esim. jossain mainittu nepalilainen karttakirja olisi hyvinkin voinut olla selaamisen arvoinen, mutta ei taida löytyä Helmet-valikoimista).

Mutta sitten muistin tämän kirjan, tai nimenomaan sen kansikuvan. Tämä Kalle Ankas Pocket -erikoisnumero on tehty juhlistamaan Brasiliassa pelattuja jalkapallon MM-kisoja 2014, ja siihen ja vastaaviin julkaisuihin eri maissa teki temaattisen kansikuvan Andrea Freccero. Mutta kun samaa kantta käytettiin pari vuotta myöhemmin suomalaisessa Rio, ohoi! -taskukirjassa, oli kannen Cristo Redentor -patsaan mukaelma sensuroitu pois. Siksi siis tämä kirja piti lukea ruotsiksi, koska kansi on Suomessa kielletty.

Ja ehkä itsesensurointi oli kustantajalta ihan mielekäskin päätös, koska tuosta kannestahan voisi Hämeenlinnassa tulla korvausvaatimuksia: Kristus on Suomessa kauhistus. 

Niin, sisällöstä sitten. Kalle Ankas Pocket Special -tyyliin kirjaan on koottu varsin sekalainen joukko taskukirjasarjoja, jotka jotenkin liittyvät Etelä-Amerikkaan. Aarteita etsitään useissa tarinoissa, karnevaalit ja jalkapallot ovat mukana ja pari omalaatuista mysteeriäkin mahtuu mukaan.

Kolme sarjoista on brasilialaista tuotantoa, joita ei kovin usein eurolehdissä näe, mutta valitut jutut olivat aika mitättömiä lyhyitä jalkapallojuttuja. Parissa tanskalaistuotannossa kolutaan viidakkoa, mutta eivät nämäkään mitään huippuja ole...

Suurin osa sarjoista on italialaistuotantoa, ja kun valikointia on tehty vuosien varrelta, niin tekijäjoukossa ovat edustettuna paljon perinteisiä isoja nimiä (ja niukemmin uutta polvea). Mutta vaikka vanhempi Giorgio Cavazzano, Massimo de Vita ja myös Luciano Gatto ja Guido Scala piirtäjinä ilahduttavatkin, niin tämän kirjan tarinat eivät ole tekijöidensä terävintä kärkeä.

Paras onkin jätetty viimeiseksi, eli Guido Martinan ja Giovan Battista Carpin Duck Dorado Guldkungen. Klassisen ihmesadun elementtejä pyöritellään, kun altavastaajana tullut nuorin sisarus (tässä Tupu, Lupu ja Hupu) saavat hyvyydellä ja viisaudella palkkansa, ja ahneet ja itsekkäät vanhemmat sisarukset (tai siis Roope ja Aku) saavat kärsiä ja hävetä, mutta sinne päästessä riittää pitkässä tarinassa tvistejä...
Eihän tämä ole moraliteetiltaan mitenkään hienovarainen, mutta vanhemmissa italialaisissa tarinoissa ei keskeisten hahmojen konflikteja muutenkaan säästellä, ja kun ollaan vielä ihmesadun kaavassa niin Martina pääsee toteuttamaan tuon mukavalla räväkkyydellä, ja Carpin taide on tietysti myös ilo silmälle. 

Thomas Römer - Psaumes interdits (kielletyt psalmit)

Joku aika sitten kun erään veljen kanssa juttelin uskonnollisesta, ja erityisesti kristillisestä musiikista, mainitsin yhdeksi suosikikseni Black Sabbathin levyn Master of Reality (vuodelta 1971). Maininta yllätti keskustelukumppanini, koska metallimusiikin kunnia-arvoisia pioneereja ei ei yleensä tässä kontekstissa huomioida, mutta, no, levyn kappaleista 'After Forever' ei ole kannaonotossaan mitenkään hienovarainen ja kiertelevä: 

"Could it be you're afraid of what your friends might say
If they knew you believe in God above?
They should realize before they criticize
That God is the only way to love"

Samaa henkeä löytyy myös kappaleessa 'Lord of This World', ja vaikka esim. 'Children of the Grave' tai 'Into the Void' ovatkin vähemmän spesifisiä, on niiden eettisessä pohdinnassa ammennettavaa. Ja kristillisesta kuvastosta ja mentaliteetista teemojaan ottavia kappaleita löytyy pitkin uraa: keskustelukumppanini kiinnitti huomioni hieman myöhemmin yhtyeen viimeiseen levyyn 13 (2013) ja sen kappaleeseen 'God Is Dead?'

"But still the voices in my head
Are telling me that God is dead
The blood pours down
The rain turns red
I don't believe that God is dead"

Mutta levynä Master of Reality on toiminut esikuvana kokonaiselle alalajille: doom metal on musiikillisesti hitaampaa, painostavan raskaampaa ja melankolisempaa, ja moni artisti käyttää tuotannossaan myös kristillistä symboliikkaa, siitä riippumatta onko tunnustava kristitty tai ei: kappaleina voisi nostaa esiin vaikkapa Candlemass -yhtyeen 'Samarithan' tai Troublen 'Psalm 9'.

Näissä kappaleissa, Black Sabbathissa ja metallimusiikissa ylipäänsä minua kiinnostaa hengellisessä mielessä teemat joita ei yleensä löydä perinteisemmissä hymneissä: epäilyn, epätoivon ja synkkyyden tunteet, epäoikeudenmukaisuuden, tekopyhyyden ja väkivallan kokemukset, moraalinen närkästys, suuret eksistentialistiset kysymykset ilman helppoja ratkaisuja. Teemat jotka ovat kuitenkin osa myös kristittyjen elämää, ja jotka nekin tarvitsevat ilmaisumuodon. Ja vaikka hymnistiikka ei olekaan aina pysynyt näissä mukana, on näissä aiheissa kuitenkin runsaasti raamatullisia esikuvia, ja kun aihe minua kiinnostaa, niin luen niitä käsitteleviä kirjoja myös, kuten vaikkapa tämän Thomas Römerin teoksen Psaumes interdits (ja aiemmin mm. Enzo Bianchin kirjan saman aiheen parista, ja René Girardia jne)

Raamatun psalmeissa, kuten rukouksissa yleensäkin, löytyy kahta mahdollista lähestymistapaa joilla ihminen ottaa suhdetta Jumalaan: ylistykset ja pyynnöt. Ja näitä voi luokitella pitemmälle alaluokkiin, joista tässä kirjassa nostetaan esiin nk. kirouspsalmit: pyyntörukoukset, joissa toivotaan että joku toinen, joka on tehnyt vääryyttä rukoilijalle, saa ansaitsemansa rangaistuksen, mieluiten väkivaltaisesti ja mieluiten korkojen kera, huudetaan kostoa.

Näitä kirouspsalmeja nimitetään joskus myös "kielletyiksi psalmeiksi", koska ne on jätetty pois liturgisesta käytöstä. Liturgisen vuoden aikana messun lukukappaleina tai hetkipalveluksissa laulettuina käydään läpi melkein kaikki psalmit, mutta sissältönsä vuoksi pois on kokonaan jätetty kolme (58, 83 ja 109), ja lisäksi osia joistain muista psalmeista (mm. 137:8-9). Nämä toki ovat yhä mukana Raamatussa (voit mennä lukemaan ne vaikka heti, ja varmaan huomata miksi ne ovat arveluttavia) mutta on pidetty parempana että ne eivät ole osa Kirkon yhteisöllistä rukousta.

Samalla Römer, ja jotkut muutkin, näkevät näissä omaa mielekkyyttä, että niillä on omat hyvät syynsä olla ylipäänsä olemassa ja perusteensa miten ne ovat syntyneet ja millaisissa olosuhteissa, ja että niillä on paikkansa Raamatussa, ja tarvittaessa myös Raamatun lukijan elämässä. 

Miotä väkivaltaisiin ilmaisuihin tulee, ne on kirjoitettu väkivaltaisissa olosuhteissa, kuvasto oli tuttua ajan kaikille osapuolille (sotilasmahti Assyria suorastaan ylpeili kaikilla julmuuksilla, joita harjoitti valtaansa ylläpitääkseen). Mutta samalla näiden kirouksien motivaationa on nimenomaan oikeudenmukaisuuden jano, niissä pyydetään Jumalalta sitä oikeudenmukaisuutta, mitä muuten on niukasti tarjolla. Römer huomauttaa, että kirous oli ennen kaikkea heikon ase, käytettävissä silloin kun mitään muuta ei ollut tarjolla. Tämä näkyy myös psalmeissa, jossa kiroajana on yksilö tai kokonainen kansa, mutta kohteena on joku mahtavampi joka mahtinsa turvin harjoittaa törkeää epäoikeudenmukaisuutta, ja kiroajalla ei ole muuta esittää kuin pyyntörukouksensa Jumalalle. Törkeitä epäoikeudenmukaisuuksia ja valtaepätasa-arvoja psalmien kirjoittajien aikana riitti niin yksilötasolla kuin kansana (Israel oli usein aika pikkutekijä joka jäi jalkoihin Egyptin, Assyrian, Babylonian jne jyllätessä) joten niin riitti kirottavaakin.

Ja nykyaikana, onko väkivaltaisuus, epäoikeudenmukaisuus, valtaepätasa-arvot jne. kadonneet maailmasta? Niin yksilötasolla kuin kansakuntienkin? Kirjassa mainitaan Ukraina, jolta ei välttämättä ihan kauhean suuria sympatioita tällä hetkellä virtaa Venäjän suuntaan, ja mieleeni tuli myös miten suhtautua nykyiseen Israeliin raamatullisen Israelin laulujen ja profeettojen läpi katseltuna...ja varmaan moni yksityishenkilökin löytää aiheita ja kohteita kirouksille, vaikkei ehkä muuta voikaan. Ja toisaalta vallanpitäjien intresseissä on toki pyyhkiä, estää, sensuroida nämä ilmaisut, koska ne on yleensä kohdistettu heitä vastaan, ja toisaalta he eivät näitä heikkojen aseita tarvitse: väkivaltansa he voivat toteuttaa muutenkin kuin verbaalisesti.

Hengellisessä mielessä rukouksina näillä on myös oma arvonsa: useimpien meistä elämä ei kuitenkaan ole jatkuvaa auvoa, vaan elämässä on myös epätoivoa, ahdistusta, raivoakin, ja tunnekuohuissa ei aina kykene olemaan kohtuullinen ja maltillinen. Mutta kun psalmien tunnerekisteri ulottuu kirouksiin asti, se kertoo, että myös nämä kokemukset ja tunteet ovat esitettävissä ja ilmaistavissa Jumalan edessä: ei tarvitse olla tekopyhä hymistelijä, joka esittää parempaa kuin onkaan, Jumala näkee sen läpi kuitenkin.

Eikä tämä sallivuus rajoitu vain psalmeihin eikä vain koston vaatimuksiin toisille. Profeetta Jeremia menee vielä pitemmälle, ja kiroaa syntymänsä päivän (Jr 20:14-18) ja toivoo ettei olisikaan olemassa; koska kaikki elämä tulee Jumalasta, on tämän kirouksen kohteena itse Jumala. Ja kuitenkin Jeremia on samalla mitä esimerkillisin profeetta ja Jumalan mies. Samanlaisen kirouksen syntymäänsä (ja siis Jumalaa) kohtaan julistaa Job (3:2-10), ja kuitenkin vastaukseksi Jobin maltillisemmat ja kohtuullisemmat keskustelukumppanit, joiden arvoja Jobin julistukset eivät vastaa, saavat kuulla Jumalalta, että "te olette puhuneet minusta vastoin totuutta, toisin kuin palvelijani Job" (42:8). Epäilyn, epätoivon, epäoikeudenmukaisuuden kokemuksilla ja niiden ilmaisuilla on selvä paikkansa ja roolinsa: epätoivon hetkellä on oikeutettua huutaa.

Samalla on kuitenkin syytä tehdä ero yksityisen ja liturgisen rukouksen välillä: jälkimmäisessä Kirkko rukoilee yhteisönä, ja tässä kontekstissa kirouspsalmit on päätetty jättää pois käytöstä, mutta kristitylle kuuluu tietysti molemmat rukouslajit. (Ja samaan tapaan en ole kannattamassa vaikkapa 'Children of the Grave'n tai 'Lord of This World'in käyttöä liturgisena musiikkina, vaikka pidän niitä arvossa henkilökohtaisemmassa mietiskelyssä).

Otan Helmet-lukuhaasteessa tällä kohdan 34. Kirja kertoo Ukrainasta. Siitäkin.

Ruwen Ogien - La liberté d'offenser (vapaus närkästyttää)

 

Kun olen aiemmin jo tutustunut ilmaisunvapaudesta käytyihin keskusteluihin (joista osa on päätynyt blogiinkin), niin ranskalainen filosofi Ruwen Ogien tuli esiin erityisesti minimalistisen etiikan edustajana, siis tiukimpien laajan ilmaisunvapauden kannattajien piiristä. Joten pitihän joku teoksensa etsiä luettavaksi että ajattelu tulisi tutuksi, ja tämä vaikutti sopivalta.

Nimen kääntäminen suomeksi ei ole ihan helppoa: sanakirjakäännös verbille "offenser" on "loukata", mutta loukkaamisella on suora henkilökohde, mikä ei sovi tämän kirjan aiheeseen: tässä on kyse mielenpahoittamisesta, yleisestä närkästyttämisestä, skandaliseeraamisesta, yleensä ilman tietoista kohdistettua ärsyttämistä: niinpä käännökseksi tarjoan vähän laimeaa "vapaus närkästyttää". 

 

Alaotsikko "le sexe, l'art et la morale" taas asemoi varsinaiseen aiheeseen, eli pornografiaan ja taiteeseen, erityisest seksuaalisesti eksplisiittiseen taiteeseen. Yleisemmässä keskustelussa näiden välillä halutaan usein nähdä ero ja korostaa taiteen, no, taiteellisia arvoja, jotka tekevät siitä ei-pornografiaa, mutta Ogien on haluttomampi näin tekemään: tällainen erottelu ei ole moraalin eikä etenkään lain suhteen mitenkään vakaalla pohjalla.

Ohjaava moraalinen periaate on "älä vahingoita muita, siinä kaikki". Keskeisenä kysymyksenä on siis suostumus, silloin kun (aikuisten moraalisesti vastuullisten henkilöiden) molemminpuoleinen suostumus on kunnossa niin sen puitteissa voi tehdä mitä tahansa. Ogien suhtautuu tähän suostumukseen varsin yksinkertaisena, asiana joka on kun se ilmaistaan, sen kummemmin käsittelemättä mahdollisia olosuhteita, esim. tilanteisiin liittyviä valtasuhteita. Toteutuuko suostumus esim. mielenterveydellisten ongelmien tai riippuvuuksien liittyessä valintoihin? Tai vaikkapa taloudellisten valtasuhteiden? Ogien suhtautuu myönteisesti prostituutioon, joten suhtautuuko myönteisesti myös vaikkapa casting couchiin, tilanteisiin joissa seksiä vaihdetaan käteisen rahan sijasta vaikkapa työtehtäviin, uraedistymiseen jne? Vaan tuohan on isossa osassa #metoo-kampanjassa...

Toisaalta Ogienin esittämä kritiikki toisesta ääripäästä on myös oikeutettu, suostumuksen loputon kyseenalaistaminen ja alitajuisten taustavaikuttimien etsintä, joita voi halutessaan jatkaa niin pitkään, että koko suostumuksen käsite pitää hylätä, koska sitä ei voi koskaan tunnistaa tai ilmaista. Päädyttäisiin siis tilanteeseen, jossa joko suostumuksella ei ole mitään väliä, tai vaihtoehtoisesti kaikki henkilöiden välinen kanssakäyminen on kategorisesti moraalitonta, koska on potentiaalisesti vastoin todellista suostumusta...

Ogien erottelee myös loukkaavan (tai närkästyttävän) toiminnan, joka vahingoittaa todellisia henkilöitä ja loukkaavan toiminnan, joka kohdistuu vain symboleihin ja abstraktioihin, ja katsoo, että vain ensimmäiset ovat moraalisesti tuomittavia, jälkimmäiset ovat loukkauksia vailla todellisia uhreja. Mutta tässäkin asioita kuitataan kädenheilautuksella tarkentamatta missä olosuhteissa on kyse mistä.

 

Ogien katsoo ettei sananvapaus ulotu esim. rasistisiin ja seksistisiin kannanottoihin, muttei sen kummemmin erottele milloin kannanotto kohdistuu todellisiin henkilöihin ja milloin symboleihin, jotka pysyvät abstraktioina silloinkin kun ne liittyvät johonkin ihmisryhmään ja ovat näiden arvostamia. Ogien kyllä kritisoi tällaisten yhteyksien tarkoituksellista etsimistä ja ilmaisee, että moni julkisuudessa puitu ihmisryhmiin kohdistuva vihapuhe kohdistuu todellisuudessa abstraktioihin ilman todellisia loukkausten uhreja (esim. Jyllands-Postenin Muhammed-pilakuvat). Mutta tämä kysymys jää sen syvemmin käsittelemättä, joten epäselväksi jää mikä lopulta on rasismia, seksismiä jne.

Ja toki laajemminkin esim. prostituution tai pornografian mahdolliset sekundaariset haittavaikutukset, dehumanisaatio, esineellistävän ihmiskuvan yhteiskunnallinen edistyminen jne ohitetaan kädenheilautuksella (ja vastaavasti vaikka valokuvatussa tai filmatussa lapsipornossa aikuisten välinen suostumus ei toteudukaan, muunlainen fiktiivinen lapsiporno, esim. mielikuvituksesta piirretty tai kirjoitettu, on okei).

Kiinnostava kysymys on kuitenkin, missä määrin moraalisia näkemyksiä ja valintoja voi, tai pitää, toteuttaa lakeina. Missä määrin lait voivat perustua moraalisiin periaatteisiin. Tai, herraparatkoon, esteettisiin periaatteisiin, pitäisikö huonon maun olla laitonta (ja huomattava osa pornografian vastustuksesta argumentoidaan kuitenkin esteettisistä näkokohdista...)

Kantin kategoriset imperatiivit varmasti soveltuisivatkin laeiksi, joskin jotkut voivat kritisoida kuinka moraalista Kantin moraali on. Mutta jos ajattelen vaikkapa hyve-etiikkaa, jossa hyveistä ensimmäinen, jonka toimintaan muut hyveet perustuvat, on viisaus, kyky harkita olosuhteita ja niiden perusteella tehdä oikeita valintoja vallitsevissa olosuhteissa (kuten Tuomas Akvinolainen opettaa) niin kieltämättä se soveltuu varsin huonosti laeiksi...

(ja Ogien tietysti laajentaa laeista puhumisen valtiollisen lainsäädännön ja sensuurin ulkopuolelle, myös yksittäisten painostusryhmien toimintaan, jotka kuitenkin katsovat että heidän ehdottamansa moraaliset valinnat tulisivat olla yleispäteviä)

Kirjassa on paljon sellaista jota olisin valmis kyseenalaistamaan, Ogien sivuuttaa paljon tärkeitä asioita ja tarkennuksia nopeasti ja näin yksinkertaistaen päästää ajattelunsa usein liian helpolla.
Ja yleislinja on tietysti hyvin liberaali, sellaisella "heikot sortuu elon tiellä, älä tee virheitä elämässä"-tavalla, jonka kanssa en ole samaa mieltä, vaikka sen puitteissa suurissa linjoissa Ogien eteneekin suht johdonmukaisesti...

Mutta kiinnostavia pointteja tässä kyllä myös nostetaan esiin, ansaittuakin kritiikkiä vähintäänkin heikosta argumentaatiosta ja ristiriitaisesta ajattelusta, ja joitain olennaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä laista, moraalista ja ilmaisunvapaudesta (ja kiva määrä kiinnostavan näköisiä kirjallisuusviitteitä, joista saanee lisää puitavaa). 

Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 17. Kirja on aiheuttanut julkista keskustelua tai kohua: en tiedä onko juuri tämä kirja herättänyt keskustelua vai oliko se jo edellinen, mutta ainakin se osallistuu pyörivään ilmaisunvapauskeskusteluun, ja kun kirjailija tuli toisaalla vastaan nimenomaan osana tätä keskustelua...

Les Désobeissants - Désobeir par le rire (tottelemattomuus nauramalla)

Kun viime kuussa kävin kirjamessuilla, tämä pieni kirja uteloitti: kansalaistottelemattomuuden oppikirja, erityisteemana huumorin ja naurun käyttö. Blogin lukijat ehkä muistavat, että olen aiemmin blogannut ranskalaisesta satiirista, parodiasta ja huumorista ja erityisesti sen suhteesta yhteiskunnalliseen keskusteluun, erityisesti sananvapauden näkökulmasta (täällä ja täällä), ja aiheesta kiinnostaa kyllä jatkaa, joten siksi tämäkin anarkistishenkinen teos tuli luettavaksi. Kirja on osa sarjaa, jonka osissa on esillä muilla tavoin rajattuja aiheita, erityisesti niitä joihin liittyen ollaan tottelemattomia (sota, kolonialismi, Big Brother, seksismi, prekariaatti, asuntopula, mainonta...), tässä kirjassa painotetaan metodeja.

Ja nimenomaan erilaisia happeningeja, mielenosoituksia, performansseja, parodisia tapahtumia, klovneriaa jne., sekä niiden jo harjoitettua käyttöä eri tarkoituksissa ja historiaa, että hieman myös vinkkejä miten kannattaa toimia jos itse haluaa näitä keinoja käyttää. Joitain tempauksia en ainakaan itse pitänyt mitenkään huvittavina, vaikka tässä teoksessa korostetaankin juuri väkivallatonta vastarintaa (historiassa puhutaan jonkin verran alan uranuurtajista kuten amerikkalaisesta Yippies-ryhmästä, josta toki myös mainitaan että nämä eivät aina olleet väkivallattomia...)

Joskin huumoria, parodiaa yms ei teoksessa juurikaan problematisoida. Kirja alkaa: "L'humour pour faire tomber les tyrans? Le rire pour désobeir? Oui, dix fois oui! Le rire est l'un des outils privilégiés de la lutte pour le bien commun, pour ceux qui n'ont parfois que la force de la vérité pour vaincre l'oppression..."

 

Meillä on totuus, tuolla on vihollinen, jonka manipulointia ja sortoa vastustetaan huumorilla...vaan sivuutetaan, että huumoria käytetään yhtä lailla manipulointiin, totuuden verhoamiseen ja sortoon. Humoristisuus ja naurettavaksi tekeminen on populismin tärkeä ase, esitetään naurettavana kun monimutkaisiin ongelmiin tarjotut yksinkertaiset ratkaisut eivät tule käyttöön, argumentoidaan olkiukoin jne. Ja lopulta huumorin käyttöön poliittisissa spektaakkeleissa vaikuttaa suuresti myös miten mediat päätyvät näitä esittämään, huumori on eittämättä hyvää materiaalia medioille mutta niiden sisältö riippuu kuitenkin suuresti poliittisista valtasuhteista...

Tätä puolta sivutaan lopulta noin sivun verran, esitettäessä huomioita minkälaisessa toiminnassa huumori ja nauru toimivat hyvin ja millaisissa huonosti. Kirjassa käsitellyt keinot soveltuvat hyvin kun tavoitteena on sekasorto ja shokeeraavuus, mutta myös uusien kiinnostuneiden värvääminen toimintaan tai jännitteiden lieventäminen tilanteissa, joissa väkivallan uhka on ilmeinen. 

Mutta samalla huonosti aiheeseen sopiva parodisuus voi kääntää potentiaalisesti myötämielisiä aihetta vastaan, huumoria ei välttämättä ymmärretä, se voi peittää alleen varsinaisen poliittisen aiheen, joka halutaan nostaa esiin ja tehdä tapahtumasta vain tyhjän spektaakkelin, ja se voi mahdollistaa vastapuolen kuittaamaan esitetty aihe pelleilynä. 

Niinpä huumorin ja parodian käyttöä pitää aina harkita, sopiiko se tapahtumaan ja aiheeseen vai ei, ja miten toteutettuna...

Tämä puoli kirjassa minua kiinnosti eniten, harmi että se jäi kuitenkin varsin lyhyeksi. Kirja tarjosi myös joitain muita lähteitä, joihin voisi käydä tutustumassa...

Helmet-haasteessa otan tällä kirjalla kohdan 23. Pieni kirja.

Erich Fromm - The Fear of Freedom (ja sananvapaudesta)

 

Kevyttä kesälukemista: Erich Fromm, saksalainen mutta Yhdysvaltoihin asettunut psykoanalyytikko kirjoittaa vapaudesta ja yksilön yhteiskunnassa suhtautumisesta siihen: mukana on fasismin psykologian analyysia (vuonna 1942, eli kun nk. tilanne oli päällä) mutta paljon muitakin kehityskulkuja Euroopan ja maailman historiassa...Tämä lukemani versio on brittipainos, amerikkalainen tunnetaan nimellä The Escape from Freedom, ja on näköjään suomennettu pariin otteeseen nimillä Vaarallinen vapaus ja Pako vapaudesta.

Kirjan nappasin hyllystä luettavaksi aiheen vuoksi, kun olen tässä viime aikoina muutenkin ollut kiinnostunut sananvapauden problematiikasta (kts. postaukset Revue de Pressesta ja Charlie Hebdosta) erityisesti sen uusissa kehityksissä.

En lähde nyt sen kummemmin erittelemään koko sisältöä, Frommin ajatuksia tai omia jatkomietteitä niistä: kirjan ajatusten pohjalta voisi pohtia onko uusmoralismi sadomasokistista tai onko sillä yhteyksiä kalvinistiseen ihmiskäsitykseen joko suoraan tai kapitalismin kautta mutta nyt en viitsi. 

Sen sijaan nostan esiin ajatuksen kahdesta vapaudesta, niiden välisestä suhteesta ja tasapainosta tai sen puutteesta.

Fromm nostaa esiin eron negatiivisen ja positiivisen vapauden välillä: negatiivinen vapaus on vapautta jostain ("freedom from"), irtautumista ulkoisesta kontrollista tai auktoriteetin sanelemista säännöistä, kun taas positiivinen vapaus on vapautta johonkin ("freedom to"), mahdollisuuksia toimia ja toteuttaa itseään. Tilanteessa, jossa nämä kaksi eivät ole tasapainossa, jossa vallitsee laaja negatiivinen vapaus mutta puutteellinen positiivinen vapaus, seurauksena on ahdistusta ja turvattomuutta, kun ulkoisen auktoriteetin tuoma turvallisuus ja järjestys puuttuu, mutta positiiviset puolet rajoittuvat vain harvoihin (useimmiten heihin joilla on riittävästi varallisuutta).  

Tämä negatiivisen ja positiivisen vapauden epätasapaino nimenomaan sananvapauden suhteen liittyy ajatuksiin joita olin pyöritellyt aiemminkin.

Sensuuri, ulkoiset instituutiot jotka sanelevat mitä saa tai ei saa sanoa/julkaista saattavat olla vaiennettuja, eli negatiivinen vapaus on edennyt hyvin, mutta sensuroivien instituutioiden sijaan on tullut sosiaalisesti hyväksyttävien ajatusten konformismi, mediat ja kuuluvuus ovat epätasaisesti ja valtasuhteiden mukaisesti jakautuneet, ja monet tahot, myös sellaiset jotka ovat aiemmin hyötyneet edistyvästä liberalismista ja laajasta sananvapaudesta, puolustavat saavutettuja etujaan parhaansa mukaan, vaikka sitten polkemalla vapauksia.

Mikä sitten on positiivinen vapaus, ja miten se on edistynyt nykyisessä yhteiskunnassa? Näen sinä tässä tapauksessa yhtäläisen, tasapuolisen mahdollisuuden osallistua julkiseen keskusteluun sen kaikissa muodoissa, tulla kuulluksi kokonaisena vastuullisena ihmisyksilönä ja täysipainoisena osana yhteiskuntaa. Ja tämän toteutuminen antaa kyllä odottaa itseään...

Ja mitä tälle voi tehdä? Normien ja lakien pohjalta on positiivisen vapauden kasvattaminen varsin hankalaa, lopulta isossa osassa on asenne, ihan yksilötasolla (aiemmin olen maininnut sananvapauteen liittyvän velvollisuuden kuunnella). Mutta samalla ainakin minusta on selvää että positiivinen vapaus ei edisty sillä että negatiivista vapautta vähennetään.

Frommin mukaan individuaatiossa ei voida palata aiempaan, vaikka turvallisuus houkuttaisikin emme voi palata äitimme kohtuun edes väkivalloin, yksilönä tämä on mahdotonta ja yhteisöinäkin totalitarismin lupausten ja käytännön välillä on perustavalaatuinen ero...
En kuitenkaan näe (eikä kai Frommkaan) että individuaation päämääränä olisi solipsismi, että yksilön kypsyys olisi suoraan verrannollinen yksilön isolaatioon, vaan ennemmin ihmisen kypsään ja täysipainoiseen osallistumiseen yhteiskuntaan.

 

(Ja tuosta tulee mieleen toinen vastikään lukemani kirja, Jacques Ellulin Conférences sur l'Apocalypse de Jean, jossa Ellul huomauttaa että vaikka Raamattu alkaakin paratiisista, sinne ei olla kuitenkaan palaamassa: suuntana ja päämääränä ei ole puutarha, jossa ihminen palaa olemaan yksinomaan ihminen vailla muita ominaisuuksia, vaan Johanneksen ilmestyksen mukaan Uusi Jerusalem, siis kaupunki, siis yhteisö jossa ihminen on muiden ihmisten keskuudessa)

Charlie Hebdo -erikoisnumero #24 (ja ilmaisunvapaudesta muutenkin)

 

Voiko kirjablogissa käsitellä aikakauslehtiä? No, oma blogi, omat säännöt, ja sitäpaitsi tässä puhutaan kuitenkin aika paljon kirjallisuudesta, ja teemoiltaan jatkaa hyvin siitä mihin aiempi postaus ranskalaisen satiirisen ja epäsovinnaisen journalismin histoririikista päättyi, joten nostan esiin. 

Kyseessä on siis Charlie Hebdo -lehden erikoisnumero, jossa teemana on cancel-kulttuuri, identiteettipolitiikasta ja "woke"-kulttuurista juontuva sensuuri ja muut ajankohtaiset ilmiöt. Ilmiöt ovat enemmän voimissaan Yhdysvalloissa, mutta Ranskassakin näkyvät siinä määrin, että Charlie Hebdon kaltaiset jyrkät sananvapauden kannattajat reagoivat...kuvituksella joka ei ole aina kovinkaan hienovaraista, ja artikkeleilla, haastatteluilla ja kolumneilla joissa taas asioita tarkastellaan kantaaottavasti mutta kuitenkin laajasti (haastateltavina kirjailijat Marie-Aude Murail, John Boyne ja Thomas Chatterton Williams, kaikilla oma historiansa aiheen parissa).

Erityisesti kritisoitavina on pari hyvin ongelmallista ajatusta. Ensimmäinen on kyvyttömyys, tai haluttomuus, erottaa tekijää ja tekoa tai teosta toisistaan. Teoksen arvo määrittyy yksinomaan tekijän moraalisen puhtauden (ja varsinkin sen puutteen) perusteella, ja toisaalta jos joku tekee jotain kiistanalaista, tämä henkilö kokonaisuudessaan ja kaikki hänen tekonsa ovat tuomittavia, tämä henkilö on pyyhittävä kokonaan pois yhteiskunnasta (mm. painostus työpaikasta erottamiseen on tyypillistä, liittyi työ sitten kiistanalaiseen asiaan tai ei). Ja näitä tuomioita jakavat painostusryhmät, joiden toiminta on kyllä erinomainen virtuaalinen vastine lynkkauksille...

 

Elävien henkilöiden ohella historiallisten henkilöiden käsittely on myös kiinnostavaa. Yhdysvalloissa sellaiset henkilöt kuin Abraham Lincoln ja Paul Revere ovat jo kääntyneet ei-toivotuiksi henkilöiksi, ja kun Martin Luther Kinginkin siteeraamisesta voi saada potkut työstä niin eiköhän tämäkin kohta haluta pyyhkiä pois historiasta. Ja Iso-Britanniassa vaikkapa Winston Churchill...ja jos seuraamme logiikkaa että tuomittavan henkilön kaikki teotkin on tuomittava, niin loogisesti päästään mitä mainioimpaan johtopäätökseen, että natsien vastustus on väärin.

Toinen runsaasti kritisoitu ajatus on näkemys, että minkään ihmisryhmän kokemukset ovat kategorisesti täysin käsittämättömiä ja vieraita kaikille muille. Tästä ajatuksesta juontuvat näkemykset kuka saa kirjoittaa kenestäkin, kuka näyttelijä saa tulkita mitä roolia jne jne, eli ihmiset redusoidaan yksinomaan etnisyytensä, sukupuolensa tms edustajiksi siinä missä aiemmin mainittu Martin Luther King vaati että ketään ei saisi arvioida ihonvärinsä perusteella, tämä neorasismi vaatii, että jokainen on arvioitava ihonvärinsä perusteella. 

 

Ja jos pidämme kiinni ajatuksesta, että kokemukset eivät yksinkertaisesti ole ymmärrettävissä kenellekään muulle, ja tästä syystä jonkin ihmisryhmän kokemuksista ei voi kirjoittaa kuin kyseisen ryhmän edustajat, niin sama pätee yhtä lailla myös lukemiseen: esim. valkoisella lukijalla ei ole mitään syytä lukea kenenkään mustan kirjailijan kirjaa, koska tämän kokemukset ja näin ollen myös tämän kirjoittaminen on täysin mahdotonta ymmärtää (ja toisinpäin). Eikä ole syytä rajoittua vain kirjallisuuteen...näin ollaan näppärästi luotu teoreettinen perusta, jonka ainoa mielekäs johtopäätös on apartheid, joka perustuu juuri tuohon ajatukseen. Minä muistan kyllä yhä sen ajan kun Etelä-Afrikka luopui moisesta mallista (sitä en sentään kun Jim Crow -lait lakkautettiin Yhdisvalloissa), mutta näköjään se sitten halutaan takaisin.

 

"Emme hyväksy tulla pelastetuksi muiden kuin mustien toimesta!"

Oma huvittava piirteensä tässä lehdessä on, että Charlie Hebdo on kuitenkin poliittisesti selkeästi vasempaan päin kallellaan, joten "omien" suunnalta tulevat sensuurivaatimukset aiheuttavat kyllä kuohuntaa...ja sitähän ei arvosteta tippaakaan, että tällainen linja mahdollistaa äärioikeiston asemoitumisen perustelemaan kantansa "sananvapaudella", jolloin ei suotta tarvitse perustella kantoja niiden järkevyydellä...

Paljon huomiota lehdessä saavat aiheet, joita yllä linkittämässäni Dutreixin ja Bletnerin Revue de presse -sarjakuvassa tulivat loppupuolella mainituiksi, mutta joiden käsittelyyn ei siinä ollut tilaa tai valmiuksia, eli Internet ja julkaisujen levittäminen sananvapauden kynnyskysymyksenä.

Uudet sensorit vaikuttavat suurelta osin sosiaalisessa mediassa, erityisesti esiin nostetaan Twitter, jossa mobilisoidaan lynkkauspartioita aktivismikampanjoita, jotka kohdistetaan yleensä kaupallisiin toimijoihin: painostetaan yrityksiä erottamaan työntekijät, jotka esittävät vääriä mielipiteitä tai luopumaan yhteistyöstä tällaisten tahojen kanssa, painostetaan kustantajia ja kirjakauppoja välttämään hankalien aiheiden käsittelyä ainakaan sellaisilla tavoilla, jotka eivät ole täysin demagogien ortodoksian mukaisia jne.

Tämän toiminnan moraalisesta ongelmallisuudesta kirjoitin jo aiemmin, lukekaa sieltä mitä mieltä olen kapitalistisesta sosiaalidarwinismista, ja tämänkin lehden jutuissa nousee esiin, että vaikutukset tapaavat olla helpompia jo etabloituneille ja menestyksekkäille tekijöille (JK Rowlings tai haastateltu John Boyne selvinnevät hyvin) mutta huomattavasti hankalampia vaikkapa pätkätöistä eläville akateemisille tutkijoille, tai aloitteleville kirjailijoille. Ilmaisuvapaus korreloi taloudellisen riippumattomuuden kanssa...(todettakoon muuten, että tässä lehdessä ei ole yhtään mainosta, mikä epäilemättä helpottaa Charlie Hebdon mahdollisuuksia pitää linjansa. Samoin ainakin Le canard enchainé -sanomalehti on tunnetusti ja perinteisesti ollut mainokseton...)

 

Holhottu journalismi

Mitä voi sanoa rasismista? / Ajatellaan reaktioita Twitterissä / Voi sanoa että tuhmat eivät ole kilttejä.
Mitä voi sanoa insestistä? / Ajatellaan reaktioita Twitterissä / Voi sanoa että tuhmat eivät ole kilttejä.
Mitä voi sanoa islamismista? / Ajatellaan reaktioita Twitterissä / Voi sanoa että tuhmat eivät ole kilttejä.

Entä ilmaisunvapaus? / Se päättyy kun närkästys Twitterissä alkaa.

Huolestuttavana pidetään myös erilaisten nettialustojen varsin epämääräistä ja läpinäkymätöntä moderointia ja sensuuripolitiikkaa. Dutreixin ja Bleitnerin sarjakuvassa kritisoidusta somealustojen "emme ole vastuussa mistään, kunhan vaan tehdään rahaa"-linjasta on muututtu, mutta millä perusteella Twitterissä, Facebookissa ja vastaavissa poistetaan ja blokataan yksittäisiä viestejä tai kokonaisia tilejä? (Ja vastaavasti toisia ei poisteta...siinä missä Trump blokataan, lehdessä nostetaan esiin joitain Twitter-tilejä jotka tyynesti jatkavat toimintaansa vaikka sisältö on varsin...merkillistä (mm. Sayyid el Khamenei, Devlet Bahçeli, Kiinan suurlähetystö USAssa). Ja toki myös monia tilejä pyritään blokkaamaan ilmiantomobilisoinnilla, moderaattorien painostuksella yms. Infosodassa on toki näppärää kun keskustelukenttä onnistutaan valtaamaan omamielisille vaimentamalla hankalat vastaväitteet.

 

Ja luonnollisesti myös vaikkapa nettikauppa Amazonissa kiistanalaisia aiheita käsittelevät kirjat, elokuvat yms. saattavat ihan vaan kadota valikoimasta. Kuka päättää ja millä perusteella, mitkä argumentit ja mielipiteet saavat kuulua ja mitkä eivät? Ottaen huomioon kuinka suuri osa Yhdysvaltain kirjamyynnistä kulkee jo Amazonin kautta, vaikutus ei ole vähäinen. Todettakoon, että USAn Amazonin valikoimista löytyvät kyllä mm. Unabomber-manifesto ja Mein Kampf (molemmille muuten sivustolla 4.5/5 tähteä, eli aika kovat suositukset).

Jännä kaksoisvalotus syntyi, kun tämän lehden artikkelien rinnalla luin Wole Soyinkan esseekirjaa Climate of Fear. Se on viiden esitelmän sarja 2000-luvun alusta, jonkin aikaa WTC-iskujen jälkeen, ja aiheena on terrori, oli harjoittajana sitten terroristiryhmät, totalitaristiset valtiot tai vainoon ja lynkkauksiin mobilisoidut väkijoukot, New Yorkissa, Nigeriassa tai Pohjois-Irlannissa...tahot jotka pyrkivät pelolla rajaamaan mitä saa sanoa tai tehdä, poliittisista aktivisteista taiteilijoihin. 

Koska pohjimmiltaanhan parasta on että aktiiviseen sensuuriin ei tarvitse ryhtyä kuin harvoin, parasta on autosensuuri, että tekijät ihan itse välttävät kiistanalaisia aiheita, vääriä mielipiteitä, epäsovinnaisuutta, ja tämä onnistuu parhaiten pelolla, oli se pelko sitten salaisen poliisin yöllinen vierailu, laukaus polvilumpion läpi tai työpaikan ja toimeentulon menetys...

 

Soyinkan esimerkit painottuvat afrikkalaisiin diktatuureihin (runsaimmin omia kokemuksia Sanni Abachan Nigeriasta, mutta puheena on myös Zaire, Etiopia, Algeria jne), mutta niistä johdetut laajemmat tulkinnat ja pohdinnat löytävät kyllä resonanssia muuallakin (huomiota saavat myös vaikkapa Lockerbie, Rushdien fatwa, Pohjois-Irlanti...), ja vaikka käytetyt keinot ovatkin erilaisia, niin kyllä cancel-kulttuurin infosoturit sijoittuvat moraalisesti kanssa varsin hyvin Soyinkan kirjan aihepiiriin. 

Toki maailmassa on ollut muutoksia ihan näin 20 vuodenkin aikana, sellaisia joita Soyinka ei ole kyennyt näkemään, kuten Internetin vaikutus. Samoin Soyinka esittää että verrattuna 1900-lukuun, 2000-luvulla terrori olisi erityisesti uskonnollisten ryhmien käyttämää, ja vaikka kieltämättä monissa Afrikan maissa tässä on pohjaa, niin hyvin on politiikka pitänyt kiinni terrorin periaatteista ympäri maailmaa, Venäjä, Kiina, lukuisat äärioikeistolaiset ryhmät, ja nyt myös monet identiteettipoliittiset painostusryhmät (just tänään Ylen etusivulla on puhetta Nicaraguasta.)

 

Soyinka nostaa esiin kiinnostavan paradoksin demokratian puolustajille: onko usko demokratiaan niin vahva, että se kestää myös demokraattisiin prosesseihin perustuvan toiminnan, jonka pyrkimyksenä on demokratian lakkauttaminen?

Kysymys ei ole puhtaan teoreettinen, esimerkiksi nostetaan 1990-luvun Algeria, jossa demokraattisissa vaaleissa valtaan pyrki puolue, jonka ohjelmaan avoimesti kuului demokratian lakkauttaminen. 

Vastaava kysymys voidaan tietysti myös esittää sananvapaudesta: onko sananvapaus niin ehdoton, että sen piiriin kuuluu myös sellainen kommunikaatio, jonka pyrkimyksenä on sananvapauden rajoittaminen? 

Ja jos vastaa ei, niin uskooko sitten oikeasti siihen mihin sanoo uskovansa?

Ilmaisunvapaus on sen verran monisuuntainen aihe, ja myös jatkuvasti ajankohtainen, joten enköhän ainakin itse jatka aiheeseen perehtymistä, ja eiköhän aihe tule esiin myös täällä (edellyttäen että kuolemanpartio ei tule käymään tulevina öinä tai Googlen läpinäkymätön moderointipolitiikka ei päätä poistaa blogia...)

Romain Dutreix & Toma Bletner - Revue de presse (ja hieman sananvapaudesta)

 

Luin tämän sarjakuvan jo joku aika sitten, lähinnä napaten sen piirtäjä Dutreixin vuoksi (herran tuotanto ei ole laaja mutta se mitä olen nähnyt on ollut erinomaista), mutta albumikin on sen verran erinomainen että ansaitsi uudelleenluennan ihan vaan että voin sen esitellä blogissa.

 

Kyseessä on alunperin Libération-sanomalehdessä, ja sittemmin Fluide Glacial -sarjakuvalehdessä ilmestynyt strippi, jossa esitellään ranskalaisen satiiristen ja epäkonformististen julkaisujen historiaa; siis satiirisia huumorilehtiä poliittisella painotuksella tai ilman, ja joitain muitakin aatteellisia julkaisuja, radikaalimpia taidelehtiä yms. 

Alkaen ancien regimen ajoista ennen suurta vallankumousta, meidän päiviimme asti (julkaisuvuosi tällä on 2016, eli mukana on terrori-isku Charlie Hebdon toimitukseen tammikuussa 2015, mutta sen jälkeenkin on tapahtunut jo joitain käänteitä, jotka varmaankin myös ansaitsisivat huomiota...).

 

Teos on tietysti niin syvällä kiinni ranskalaisessa kulttuurissa ja historiassa, että allekirjoittaneelle tästä menee hyvä määrä yksityiskohtia ohi, tai useimmiten houkuttavat tutustumaan. Teoksen suomentaminen ei ole oikein mitenkään mielekästä, mutta samalla tähän tutustuminen on kyllä erinomaisen suositeltavaa monestakin syystä. 

Teos tarjoaa erinomaisen ikkunan ranskalaiseen kulttuuriin ja historiaan, ja jotkut kirjassa olevat ilmiöt näkyvät kyllä myös suomalaisessa uutisoinnissa ja keskustelussa (kuten vaikka tuo Charlie Hebdon tapaus) joten niiden taustoja on hyvä ymmärtää. Ja tietysti puheena on julkaiseminen, ilmaisun ja sanan vapaus, niiden perusteet ja käytäntö, asiat joita sietää tarkastella ihan ympäri maailmaa ja jotka ovat ajankohtaisia myös Suomessa myös toukokuussa 2021.

 

Stripissä Ludvig XIV ja Denis Diderot

 

Ja kuten kirjasta tulee ilmi, kyseinen aihe on Ranskassa ollut merkittävässä asemassa, ja siitä on kamppailtu jo vuosisatojen ajan, ja kamppailtavaa riittää...

Kirja alkaa tosiaan 1600-luvulta ennen suurta vallankumousta: ancien regimessa painoluvat tulivat kuninkaalta, mikä luonnollisesti vaikutti suuresti siihen mitä sai sanoa ja julkaista, mutta mm. valistusfilosofit olivat kyllä jo kärkkäästi kritisoimassa ja kannattamassa julkaisuvapautta...Suuri vallankumous sekoitti pakkaa, mutta sen jälkeenkin Ranskan hallitsijalla on suhteellisen paljon valtaa, ja aika moni sitä myös on käyttänyt myös...

1800-luvulla tapahtuneissa vallankumouksissa liberalismilla on ollut iso rooli, ja yhteisenä keskeisenä kysymyksenä juurikin julkaisuvapaus (ja tältä ajalta alkaa myös varsinaisesti poliittisen pilakuvan ja satiirin perinne). Uusia lehtiä perustetaan paljon, osa lakkaa ja osa lakkautetaan kun vapauksia vuoroin höllätään ja vuoroin kiristetään...

 

1900-luvun alussa valtio ja kirkko erotetaan toisistaan, ja laïcitén myötä myös uskonnot tulevat runsaammin satiirin kohteeksi (aluksi tietysti katolinen kirkko vallitsevana, joskin kun valtion uskonnollista neutraaliutta pidetään periaatteellisena lähtökohtana, julkaisuvapaus kaikkiin uskontoihin liittyen katsotaan periaatteeksi). 

Ranska kokee myös natsimiehityksen, joka luonnollisesti vaikuttaa myös julkaisuvapauteen, ja tämän jälkeen kasvavaa levottomuutta monissa siirtomaissa, erityisen tärkeänä ja traumaattisena vaiheena Algerian sota, jonka aikana tietysti myös julkaisemista ja sananvapautta pyrittiin rajoittamaan (ja presidentti Charles de Gaulle oli tunnettu varsin autoritaarisista otteistaan). 

Ja eräänlaisena kulminaationa toukokuu 1968. Vuoden 1968 aikalaismottoihin ei kuulunut "il est interdit d'interdire" (kieltäminen on kiellettyä), mutta se on sittemmin jäänyt edustamaan merkittävässä määrin ajan henkeä...

Tuo historia, ja runsas edustus monella tapaa radikaaleja intellektuelleja, anarkisteja, surrealisteja jne julkisessa keskustelussa, ovat pitäneet huolta siitä, että yleinen kulttuurinen ilmapiiri suhtautuu sananvapauteen ja julkaisuvapauteen itsessään tärkeinä ja puolustettavina arvoina ja niinpä suhtautuminen esim. Charlie Hebdon julkaisulinjaan on varsin salliva, ja muussakin kulttuurissa näkyy helposti varsin räväkkää ja provosoivaa ilmaisua...(olen toisaalla myös seurannut että moni ihan tavallinenkin ranskalainen sarjakuva on usein ongelmallista Yhdysvalloissa, koska niissä pelataan niin paljon mm. stereotyypeillä, niinpä syytökset eurooppalaisen sarjakuvan kasuaalista rasismista ovat yleisiä...)

 

Ja kentällä kyllä toimii myös tekijöitä, joille sananvapauden absoluuttisuus on niin keskeinen aate, että provosointi on jo itsetarkoituksellista. Ajatus, että jonkin pitäisi olla loukkaamatonta ja pilkkaamisen yläpuolella on suorastaan vaatimus tehdä siitä pilkkaa...ajoittain saatetaan käydä oikeudessa, ja ajoittain saadaan myös tuomioita, mutta arvokeskustelu ei voi ollakaan vain kysymys siitä mikä on laillista ja mikä ei, muutenhan oltaisiin yhä 1700-luvun tilanteessa. 

 

Stripissä Jean-Jacques Pauvert ja Bob Siné

 

Albumissa on esillä mm. Jean-Jacques Pauvert ja Bob Siné, joilla oli hyvinkin linjana että kaikkea voi ja pitää julkaista: jälkimmäisen Siné Massacre -lehti sai yhdeksällä numerollaan aikaan yhdeksän oikeusjuttua, ja myöhemmästä Enrage-lehdestään mainitaan mm. numero jossa julkaistiin sivukaupalla natsipropagandaa, ilman mitään sen kummempaa kommentointia, ihan vaan koska sitä pitää voida julkaista. 

Charlie Hebdokin syntyi aikoinaan, kun samojen tekijöiden Harakiri Hebdo oli joutunut sensuurin kohteeksi Charles de Gaullen kuolemaa käsittelevän jutun vuoksi: tästä inspiroituneena tekijät aloittivat uuden lehden Charlie Mensuel -sarjakuvalehden spinoffina (Charlie viittasi siis Tenavien Jaska Jokuseen, vaikka samalla nyt myös Charles de Gaulleen). Edes varsin yleisen ohjeen kuolleiden kunnioittamisesta ei siis anneta olla julkaisuvapauden tiellä...ja Harakiri Hebdon toimintakuvauksena olikin olla "bête et méchant", tyhmä ja ilkeä.

 

Stripissä Charb, Cabu, Georges Wolinski ja tekijät

 

Suomessa päin on ollut esillä lähinnä Charlie Hebdon Muhammed-pilakuvat, ja lehden linjaa on oikeutettu toteamalla että samalla tavalla lehdessä pilkataan Jeesusta. Tämä toteamus on keskinäisenä vertailuna jo ontuvaa, koska islamin ja kristinuskon asema ranskalaisessa yhteiskunnassa ei kuitenkaan ole mitenkään tasapuolinen, vaikka valtion silmissä olisivatkin tasavertaisia, ja toisekseen kristinuskoon on perinteisesti kuulunut pyhän kuvallinen ilmaisu, ja kärsivä palvelija (mm. Jesaja 52:13-53:12), nöyryys ja ristin hulluus (mm. 1 Kor 1:18-31) ovat olennainen osa kristillistä teologiaa ja hengellisyyttä (Kristuksen herjaaminen löytyy uskonnollisessa taiteessa perinteisenä kuva-aiheena, ja myös modernissa taiteessa ja mystiikassa heikkouden, kärsimyksen ja nöyryytyksen meditointi on merkittävää...), siinä missä islamissa tämä on vierasta. 

 

Mutta erityisesti huomio ontuu siinä, että pitkälle sekularisoituneessa Suomessa kumpikaan aihe ei suurelle osalle yleisöä ole kovinkaan merkittävä. Otetaan kohteeksi ennemmin vaikka sotaveteraanit, saamelaiset tai black lives matter, ja katsotaan tuleeko enemmän kierroksia...

Paperilehtien julkaisemisen kannattavuus on Ranskassakin laskenut, joten lehtien määrä laskee. Joitain yhä porskuttaa (mm. täysin kaikkien julkaisumallien vastaisesti toimiva Le Canard Enchaîné), ja jotkut ovat siirtyneet nettiin, vaikka varsinaisesti non-konformistisen ja satiirisen paperijournalismin kulta-aika oli 60-70-luvuilla...

Varsin kyynisesti suhtaudutaan sosiaalisen median sisällön laatuun ja näiden takana olevien digijättien laissez-faire-kunhan-ei-sotke-bisneksiä-linjaan. Kirjan julkaisemisen jälkeenhän on esiin noussut runsaasti lisää huomestuneisuutta näiden digijättien kontrolliin, tarkalleen ottaen kenellä, tai kuinka rajatulla joukolla, on valtavasti mahdollisuuksia vaikuttaa siihen kenen ääni vaiennetaan ja kenen korostetaan, ja millä perusteella näitä päätöksiä tehdään...kyllä, tämä on sananvapauden kannalta valtava ongelma.

 

Bletner ja Dutreix toteavat myös, että non-konformistisissa julkaisuissa ei ole kyse vain itse julkaisemisesta, vaan yhtä lailla myös levityksestä ja saatavuudesta: jos lehteä ei ole saatavissa mistään, voidaan miettiä toteutuuko julkaisuvapaus vaikka painaminen olisikin ollut mahdollista. Laaja, riippumaton ja julkaisuvapauteen sitoutunut levitysverkosto on yhtä lailla välttämätön: aihetta raapaistaan albumissa samalla todeten että se on liian laaja tässä käsiteltäväksi.

Tässä vaiheessa voi taas miettiä Suomen tilannetta, Ranskassa sentään riittää itsenäisiä kirjakauppoja hyvinkin monipuolisilla linjoilla, Suomessa levityskanavat ovat suuressa määrin muutaman ketjun hallussa...

Olen sanan-, ilmaisu- ja julkaisuvapautta pohtinut aiemminkin, mm. tuolloin hieman Charlie Hebdon terrori-iskujen jälkeen. Aihe pysyy ajankohtaisena, uusia kysymyksiä nousee esiin, ja mm. tämä albumi (ja ranskalaiseen kulttuuriin tutustuminen muutenkin) on antanut lisää ajateltavaa ja uusia näkökulmia ajan ilmiöiden ja uusien keskustelujen seuraamiseen.

 

Ongelmahan on, että jos haluaa näppärästi ulkoistaa moraaliset valinnat jonkun muun tehtäväksi, niin oikeudenmukainen kommunikaatio on ylipäänsä edes mahdollista vain sen kahdessa ääripäässä: joko täysin vapaa ja rajoittamatoon kommunikaatio, tai täydellinen kommunikaation lakkauttaminen. 

Kaikissa noiden välimuodoissa täytyy tehdä hankalia arvovalintoja, ja yhteiskunnan ja lakien tasolla on kysyttävä kuka ne valinnat tekee, kenen arvoja edustetaan? Vastaus: ne joilla on riittävä poliittinen ja taloudellinen valta. Eroaako tilanne ancien regimen olosuhteista joissa painoluvat haettiin kuninkaalta ja jossa taloudellista ja poliittista valtaa ei saa arvostella, onko eroa onko tyranneja yksi vai useampi?

Vihapuhetta ei voi objektiivisesti määritellä, sitä voi käsitteenä väännellä sisällyttämään ihan mitä tahansa mikä ei miellytä. Esim. kirjabloggaajana jos kirjoitan negatiivisen arvion kirjasta, loukkaan julkisesti kirjailijaa ja yritän estää häntä harjoittamasta kirjailijan ammattia (kustantamoista, kirjakauppiaista yms. puhumattakaan), ja näin pyrin polkemaan maahan kirjailijan ihmisoikeuksia, jotka on kirjattu YK:n ihmisoikeuksien julistukseen. 

Kirjabloggaamisen erottaa vihapuheesta vain se, että sitä ei ole sellaiseksi tahdottu määritellä, ja/tai sen tahtojilla ei ole ollut riittävästi valtaa toteuttaa tahtoaan. Toistaiseksi (Terveisiä Riku Korhoselle).

 

Koska en havaitusti ole itse suuntaamassa kohti kaiken kommunikaation lakkauttamista, joudun siis tarkastelemaan kentän toista laitaa. 

Ongelmahan on, että jotta sananvapaus voisi olla oikeudenmukaista, se asettaa hyvin paljon vastuuta kaikille osapuolille, mahdollisesti enemmän kuin kukaan voi absoluuttisesti kantaa, joskin voisin haluta uskoa, että siihen suuntaan voi kuitenkin pyrkiä...

 

Vastuuta on paitsi sanojalla, myös, tai ehkä erityisesti, kuulijalla. Ajoittain kommentoidaan että sanoa saa vapaasti mutta minulla ei ole mitään tarvetta tai halua kuunnella. Tässä on kuitenkin huomioitava, että on etuoikeus olla sellaisessa asemassa, että voi olla kuuntelematta itselleen vieraita tai epämiellyttäviä asioita tai että niillä ei ole vaikutusta omaan elämään, monilla ei tätä mahdollisuutta ole tai se on hyvin rajoitettu. Päinvastoin, yksilön velvollisuus on aktiivisesti etsiä, tutustua ja pohtia myös sellaisia ajatusmalleja, jotka ovat itselle vieraita ja mahdollisesti myös epämiellyttäviä, ja etsiä kuultavaksi myös niitä ääniä, joilla on vaikeuksia saada äänensä kuuluville. Ja tässä tarkoitan todellista avoimuutta, ei pyrkimystä tarkoitushakuiseen väärinymmärrykseen tai omien ennakkoluulojen projisointiin toiseen (tätä harrastetaan nykyisessä polarisoituneessa "keskustelu"kulttuurissa ihan tarpeeksi, ja se on syöpä).

Myös usein esillä olevat vaatimukset boikoteille, painostus ja henkilöiden maalittaminen näiden esittämien ajatusten perusteella on syvästi ongelmallista, koska sananvapauden kannalta ero vaikkapa terrori-iskun Charlie Hebdon toimitukseen ja boikottikampanjan välillä ei ole ollenkaan niin suuri, että sillä kannattaisi rehennellä...kumpikin perustuu valtaan ja valtasuhteisiin, tuli se valta sitten siitä että sinulla on tuliase tai että sinulla on poliittista ja taloudellista vaikutusvaltaa, jolla voit vaientaa toisen.
 

Menetelmissä toki on eroja. Kuten Maaria Ylikangas toteaa, suuri vastustus ole juurikaan vaikuttanut JK Rowlingin asemaan, tällä on itsellään sen verran tarpeeksi menestystä ja vaikutusvaltaa, että myrskyt eivät kovin helposti hetkauta. Jossain määrin arveluttavampana voidaan pitää vaikkapa Suomen sarjakuvaseuran päätöstä sulkea Sangatsu-kustantamo pois Helsingin sarjakuvafestivaaleilta yhtiön työntekijän yksityishenkilönä esittämien kommenttien vuoksi (no, festivaaleja fyysisenä tapahtumana ei pidetty ja kyseiselle firmalle festivaalit eivät ilmeisesti ole muutenkaan kovin merkittävä), ja vastaavia yrityksiä mm. saada henkilö erotettua työstään kyllä löytyy. 

 

Painostamiset ja maalittamiset toimivat sitä paremmin, mitä vähemmän omaa vaikutusvaltaa ja taloudellista turvaa niiden kohteella on, eli ne lisäävät yhteiskunnallista epätasa-arvoa, jossa sananvapautta on vain rikkailla ja vaikutusvaltaisilla. Onko tällainen sosiaalidarwinismi todellakin kannatettava suunta?

Ja joka tapauksessa on todettava, että yhdellä hetkellä kovaan ääneen julistaminen että "Je suis Charlie" ja seuraavalla hetkellä JK Rowlingin ja vastaavien boikotointivaatimukset on irvokasta tekopyhyyttä. 

Olen yhä sitä mieltä, että "sananvapaus" on varsin arveluttava argumentti: mitään tekoa ei oikeuta se, että teon saa tai voi tehdä. Mutta samalla on ilmeistä, että sananvapaus on välttämättömyys oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa, ja vaikka vallanpitäjien etujen mukaista olisikin sitä rajoittaa, tätä rajoittamista pitää kategorisesti vastustaa: Aurinkokuninkaan hovi ei houkuttele.

 

Luulenpa, että joudun siis tekemään itse moraalisia valintoja ja miettimään tekojeni vaikuttimia ja oikeutuksia, en voi ulkoistaa moraalia muille. Luulenpa että okeudenmukaisuuteen pyrkivä kommunikaatio on mahdollista vain, jos Tuomas Akvinolaisen opetus omastatunnosta ja hyveistä on totta. Ja jos kommunikaatiolla ei pyri oikeudenmukaisuuteen, niin sitten sitä ei edes kannata tehdä.