Naguib Mahfouz - Akhenaten, Dweller in Truth

Olen jo muutaman Naguib Mahfouzin kirjan lukenut, ja niistä sen verran pitänyt että tämäkään kirja tuskin jää viimeiseksi luetuksi. 

Tässä pienoisromaanissa Mahfouz käyttää taas tuttua tekniikkaansa, saman tarinan kertomista useista eri näkökulmista, voimakkaasti värittyneistä ja osin ristiriitaisistakin. Tällä kertaa aihe on historiallinen, faarao Akhenaten (joka tunnetaan myös nimellä Ekhnaton) ja tämän lyhyehkö mutta maata perinpohjaisesti mullistanut valtakausi.

Ollaan faarao Tutankhamunin valtakaudella. Nuori Meriamun, joka oli vain lapsi Akhenatenin aikaan, näkee autioituneen kaupungin, Akhetatenin, ja epämääräisistä maininnoista kiinnostuneena haluaa selvittää paremmin mitä oikein tapahtui, mikä on totuus faaraosta joka on julistettu kerettiläiseksi ja jonka perintö on raunioitumassa autiomaassa. Ja kun Akhenatenin vaikutusvaltaiset aikalaiset ovat hengissä, Meriamunin isä (joka arvostaa totuuden etsintää) käyttää omaa vaikutusvaltaansa, että Meriamun voi lähteä haastattelemaan asianosaisia.

Jos Waltarin Sinuhen on lukenut niin henkilökaartissa löytyy tuttuja nimiä: Nefertiti, Haremhab, Ay, Mutnedjmet...oliko Bek tai Meri-Ra kanssa mukana, historiallisia henkilöitä ovat kyllä, jotkut muut tämän kirjan henkilöt varmaan eivät.

Ja kaikilla on oma tarinansa kerrottavana. Keskeiset tapahtumat menevät kaikilla samaan tapaan (ja kertoja skippaakin liiallisen toiston toteamalla että "tässä kohtaa tämän henkilön kertomus ei tuonut uutta tietoa") mutta tietysti omilla painotuksilla ja yleensä omaksi eduksi. Akhenaten mullisti valtakunnan proto-monoteistisellä kultillaan ja halusi poistaa kaikki muut. Ja seuraajistaan jotkut olivat aidosti uuden uskonnon kannattajia ja sellaisina pysyivät, osa ehkä hyvin aikein alussa mutta lopulta pettyivät ja hylkäsivät tämän, jotkut olivat selvästi opportunistisesti liikkeellä kääntyivät Atenin puoleen kun siitä oli hyötyä ja hylkäsivät tämän kun siitä oli hyötyä, ja osa vastusti vaihtelevin tavoin joko koko Atenin kulttia tai sitten sen jyrkkää monoteistista asemaa ja muiden kulttien hävittämistä.

Samoin Akhenateniin henkilönä kohdistui sekä suurta ihailua ja arvostusta että inhoa, vihaa ja halveksuntaa, ja asenteita noiden väliltä (ja moni Akhenatenin arvostajakin oli sitä mieltä, että tämä ei ollut sopiva faaraoksi). Toistettuihin tosiasioihin limittyy arveluja, tulkintoja, juorujakin jotka saattavat olla valetta tai totta...

Akhenatenin henkilö piirtyykin lopulta aika selväksi, paljosta ollaan samaa mieltä riippumatta siitä tulkitaanko sitä myötä- vai vastamielisesti. Nefertitistä tietysti puhutaan myös paljon, ja tämä muodostuukin suuremmaksi mysteeriksi: viaton tyttönen joka ei ymmärtänyt mihin joutui, aidosti rakastava puoliso, viisas poliittinen vaikuttaja, häikäilemätön huora, vallanhimoinen juonittelija, manipuloinnin väline? Lopulta myös Nefertiti hylkäsi Akhenatenin, mutta miksi, ja omasta tahdostaan vai pakosta?  

Todistajia on monta, ja joitain asioita voi näistä haarukoida, vaikka totuuden löytäminen pysyykin hankalana...ja oma ironinen tasonsa tulee siitä, kuinka moni julistaa tyytyväisyyttä ja onnellisuutta hallitsevan faarao Tutankhamunin valtakauteen, kun historiallisesti Tutankhamun tunnetaan varsin mitättömänä hallitsijana ja Mahfouzin toisessa kirjassa tämä aiheesta tuomitaankin.

Tietysti herää myös kysymys halusiko Mahfouz kirjoittaa ihan vaan pienen historiallisen tulkinnan vai haluaako kommentoida jollain tavalla omaa aikaansa. Sillä perusteella mitä kirjailijan tuotantoa tunnen, pidän jälkimmäistä todennäköisempänä. Vertautuuko Akhenaten Anwar Sadatiin (kirja on vuodelta 1985, siis muutama vuosi Sadatin murhan jälkeen, ja tämän perintö lienee ollut varsin ristiriitainen)? No, en tunne tarpeeksi Egyptin sisäpolitiikkaa tai lähihistoriaa lähteäkseni viemään pohdintoja pitemmälle.

Uskonnon, tradition ja politiikan yhteenkietoutuminen on teemana myös esillä, ja tässäkin on paljon tulkittavaa vaikka totuutta onkin vaikea löytää...siinä missä moni muu pitää jumalten kultteja ja traditiota näppäränä käsikassarana politiikassa ja pelaavat näillä saavuttaakseen poliittista valtaa, mutta mitä kun joku ottaakin sen uskonnon (tai muun aatteen) vakavissaan. Ja vaikka se uusi uskonto julistaa (ja harjoittaakin) rauhaa ja rakkautta, mutta kauniista ajatuksista huolimatta johtaa korruptioon, sekasortoon, diktatuuriin, valtion uhkaavaan romahtamiseen (okei, tässäkin on ehkä yhtymäkohtia Sadatin epäonnistuneeseen liberalismiin, Amunin pappien edustaessa islamin kääntymistä islamismiksi...)
Niin, mikä tässäkään on totuus?

Helmet-haasteessa laitetaan kirja kohtaan 24. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin: kirjassa ollaan niin Thebesissä kuin Akhetatenissa, kun nämä vuorollaan ovat pääkaupunkeja. 

Jokha Alharthi - Celestial Bodies

Naistenviikon lopuksi kirja, joka on jo hetken ehtinyt odottaa lukemista: muutaman vuoden takainen Booker Internationalin voittaja, ja arabiankielinen kirjallisuus nyt muutenkin uteloittaa...

Jokha Alharthin romaani kertoo yläluokkaisesta omanilaisperheestä kolmessa sukupolvessa (ja myös tähän perheeseen liittyvistä muista henkilöistä ja suvuista), keskittyen erityisesti naisiin, perhe-elämään ja kotiin, mutta tämän mikrokosmoksen kautta tarkastellaan myös yhteiskunnan rajuja murroksia 1900-luvun aikana. Saliman sukupolvi on vielä juurtunut hyvin traditionaalisiin, feodaalisiin malleihin joissa myös orjuus on yhä voimissaan (vaikka virallisesti se onkin aikapäiviä sitten lakkautettu), tyttärensä Mayya, Asma ja Khawla elävät murroskautta jossa tyttöjen elämä on ollut hyvin kontrolloitua ja avioliitto naisen elämän tärkein asia, mutta koulutustakin alkaa eri tavoin olla tarjolla ja ihmiset alkavat siirtyä kohti suuria kaupunkeja, ja Mayyan tytär London taas kuuluu koulutettuun moderniin sukupolveen ulkomaisin yhteyksin...

Did she want Asma to know the value of the freedom that marriage would give her? She'd be one of the women now, and finally she would have the right to come and go, to mix freely with the older women and listen to their talk, to attend weddings, all of them, near and far, and funerals too. Now she would be one of the women who sat around their coffee in the late mornings and then again at the end of the day. She would be invited to lunch and dinner, and she would issue her own invitations, since she was no longer merely a girl. Marriage was her identity document, her passport to a world wider than home. 

Kerrontaratkaisu on omalaatuinen: paljon lyhyitä lukuja joissa vuoroin kaikkitietävä kertoja kertoo eri henkilöistä, ja vuoroin minäkertojana Abdallah, Mayyan aviomies ja Londonin isä, jolla on myös hyvin kompleksinen perhetausta...ja kronologia hajoaa usean vuosikymmenen ajalle: kun itse pidän fragmenttisesta kerronnasta niin tämä toimi minulle hyvin (vaikka kirjan alussa olevaa keskeiset henkilöt listaavaa sukupuuta pitikin konsultoida aika ajoin, koska henkilöitäkin on paljon: äänikirjana tämä olisi varmaan tuskaisempi) mutta jos lukijan mielestä kirjan pitää edetä suoraviivaisen kronologisesti, ei kannata edes yrittää...

Kulttuurishistoriallinen murros kerrottuna perheyksikön kautta on toki tuttu ja toimiva resepti: lukiessa mieleen tulivat niin Tanizakin Makiokan sisarukset kuin Wuolijoen Niskavuoret: maisemissa, tavoissa ja perinteissä on toki eroja mutta henkilöissä ja näiden suhteissa aika paljon myös samaa.

Alharthin kuvaamat piirit ovat ylempiä luokkia, joiden elämässä toki perinteisesti on monia tiukkoja rajoitteita, ja toisaalta sitten myös monenlaisia mahdollisuuksia. Ja vaikka näidenkin naisten elämissä on omat raaminsa, niin monenlaisia elämiä niissä voi tehdä. Ja joskus elää raamien ulkopuolellakin, kuten beduiini Qamar, jonka kanssa Saliman puolisolla Azzanilla on suhde, tai venyttää niitä hyvinkin pitkälle kuten orjanainen Zafira, jonka vaikutusvalta kauppias Sulaymanin taloudessa on suuri, ja joka on käytännössä Abdallahin kasvattiäiti...

Avioliitot ja muutkin sosiaaliset suhteet saavat paljon huomiota, mutta kirja ei kyllä anna kovin positiivista kuvaa romanttisesta rakkaudesta: Khawlan ja Londonin avioliitot, jotka sille perustuvat, ovat, no, epäonnistuneita, kun taas Asman ja Khalidin harkittu järkiliitto on varmaan kirjan tasapainoisin.

This is a man? This guy? As far as I am concerned what marriage is doesn't have a lot to do with love. Love is dreams, marriage is for real: life, responsibility, children. No illusions. The right person is the one who respects and honours you, and you feel totally comfortable with, the one who will be a father you can be proud of, for your children's sake. Not someone with a stupid inferiority complex who makes you feel jealous. Love, he said. Hah! I swear I thought you had some brains, London.

Myönnän että tietoni Omanin historiasta ennen tätä kirjaa olisi voitu kirjoittaa postimerkille, joten kiintoisa hyppäys uuteen kulttuuripiiriin (jotain tuttua yleisarabialaisuutta toki on), ja vieläpä kun kirja on erinomainen niin sopii suositella muillekin.

Naistenviikon kirjahaasteen kolmas kirja, ja Helmet-haasteessa tämä olkoon 3. Booker- tai Pulitzer-palkinnon voittanut kirja.

 

Naguib Mahfouz - The Day the Leader Was Killed

Lisää Naguib Mahfouzin pienoisromaaneja: Miramarin luin vuosi sitten, muutamia muita sitä ennen, ja ei tämäkään varmaan viimeiseksi jää...

Kirjailijan tutut piirteet ovat kyllä hyvin mukana: taas kerran tapahtumasarjaa kuvataan usean kertojan näkökulmasta, ja taas kerran Egyptin politiikkaa olisi hyvä tuntea hieman enemmän kuin mitä oikeasti nyt tunnen. Kirjan nimen päivä on kuudes lokakuuta 1981, jolloin presidentti Anwar Sadat murhattiin: kirjassa tämä tapahtuma sijoittuu vain televisioruudulle, mutta ei jää ainoaksi kuolemaksi kirjassa...

Kirjan kolme kertojaa ovat kairolaisen keskiluokkaisen perheen vanha patriarkka Muhtashimi Zayed, tämän pojanpoika Elwan ja Elwanin morsian (ja naapuri ja kollega) Randa. Sadatin ajama markkinaliberaali Infitah-talouspolitiikka on johtanut suureen tuloerojen kasvuun, elinkustannukset nousevat, rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät, ja keskiluokkainenkin perhe voi huomata elinehtojensa kapenevan...mistä seuraa että Elwanilla ei ole taloudellisia mahdollisuuksia asettua elämään omillaan ja perustamaan perhettä, joten kihlaus Randan kansa venyy ilman olennaista toivoa että asiat muuttuisivat. Ja Elwanin ja Randan naimaton esimies, vanhempi ja varakkaampi Anwar Allam, osoittaa kiinnostusta Randaa kohtaan ja vastaavasti tämän sisar, samoin varakas leski, puolestaan pitää Elwanista...

Sadan sivun pienoisromaanissa on pienten ihmisten pienimuotoista draamaa, jonka henkilöt epäilemättä edustavat myös kokonaisia yhteiskuntasektoreita, talouden ja politiikan vaikutusta hyvin konkreettisestikin koko elämän alueelle. Ei tämäkään nyt ihan suosikikseni Mahfouzin tuotannosta noussut, mutta kiinnostava kirja kuitenkin, varsinkin näin eduskuntavaalien alla luettavaksi.

Helmet-lukuhaasteessa laitetaan vaikka kohtaan 2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta (no, ei Elwan lapsi ole mutta). Ja Sadan vuoden lukuhaastee etenee, tämä on 1980-lukua.

Naguib Mahfouz - Miramar

 

Ja dekkariviikon jälkeen kirja, jossa myös kuolee yksi henkilöistä epämääräisissä olosuhteissa, mutta ei egyptiläisnobelisti Naguib Mahfouz varsinaisesti dekkareita kuitenkaan kirjoita.

 

Olen aiemmin jo lukenut muutaman suomentamattoman Mahfouzin kirjan, ja niistä pitänyt, joten jatketaan tällä romaanilla: edellisten tapaan luin englanniksi, mutta tämä on ilmestynyt myös suomeksi Keltaisessa kirjastossa. Ja olisi varmaan kannattanut lukea suomeksi, koska nettikommenttien perusteella siinä oli hyvin taustoittavat viitteet selittämässä kirjan tapahtuma-ajan poliittisia tilanteita...mitä tässä lukemassani versiossa ei ollut. 

Ja sanotaanko että Egyptin sisäpolitiikka 1960-luvulla ja sitä ennen ei ole kauhean tuttua, ja se on varsin merkittävässä osassa kirjaa (jotain pystyi toki päättelemään, että jonkinlainen sosialistinen vallankumous on päällä, mutta aika paljon puheita ja henkilöiden suhtautumisia asioihin jäi hieman epäselviksi...)

 

Ollaan siis Egyptissä, Aleksandriassa, jossa kreikkalaisperäinen leskirouva Mariana pyörittää pientä Miramar-pensionaattia, niin pientä ettei sitä olla vielä vallankumouksessa kansallistettu...

Ja pitempiaikaisiksi asukkaiksi asettuu kaksi vanhempaa miestä ja kolme nuorempaa, kaikki varsin erilaisia, niin yhteiskunnallisissa asemissa että luonteissa on eroja...niin, ja sitten on pensionaattiin palvelijaksi tuleva nuori nainen Zohra, joka kiinnittää toki Miramarin vieraiden huomion, ja lisää vastakkainasetteluja nuorempien miesten kesken (vanhempi Amer Wagdi taas suhtautuu Zohraan enemmän isällisesti...). Ja skismoja tulee, ja sitten tosiaan yksi kuolemakin.

Tapahtumasarja kuvataan neljän kertojan näkökulmasta, ensin vanhan Amerin ja sitten kolmen nuoren miehen toimesta: tapahtumasarja on sinänsä varsin selkeä ja kertomusten välillä ei ole Rashomon-henkisiä ristiriitoja, mutta toki kukin henkilö näkee ja tietää sellaista mitä muut eivät, ja suhtautuvat toisiinsa ja tapahtumiin hyvinkin eri lailla, ja lukijoille välittyy näin laajempi kuva tapahtuneesta ja ehkä yhteisöstä ja jopa Egyptin yhteiskunnallisesta tilanteesta laajemminkin.

Mahfouz on käyttänyt samaa ideaa, useaa kertojaa kuvaamassa samaa tapahtumasarjaa, muutenkin, ainakin aiemmin lukemassani Wedding Songissa, ja onhan tämä tosiaan mainio kerrontatapa, ja henkilöillä on hyvin omat äänensä: Amer on entinen lehtimies, joka on jotakuinkin sysätty eläkkeelle menneisyyden raakkina, ja etsii nyt vain rauhaa pohtia ovatko tehdyt valinnat olleet oikeita, Hosny varakkaan perheen tyhjäntoimittaja, joka yhdistää itsetietoisen snobismin katkeraan kateellisuuteen, Mansour politiikkaan sotkeutunut introvertti intellektuelli, epävakaa ja petollinen, ja Sarhan köyhistä oloista noussut häikäilemätön opportunisti. 

Hieman mietitytti (enkä varmastikaan ole ainoa) että jos käytetään useita kertojia, miksi vain nämä, kun Miramarin yhteisöön kuuluu kuitenkin seitsemän henkilöä...ja kun Zohra on siinä määrin tapahtumien keskiössä, niin toisten huomion kohde kuin itsekin aktiivinen ja päättäväinen toimija, eikö tämän olisi pitänyt myös saada oma lukunsa omalla kertojaäänellä.

Ja toisaalta tuntuu että silloin tämä olisi ollut ihan eri kirja...Zohra tosiaan on tapahtumien keskipisteessä, ja jos olisi vielä kertoja, niin silloin tämä romaani olisi ollut Zohran tarina. Ja luulenpa että varsin moni lukija olisi tarttunut silloin liikaa tämän versioon, että näin oikeasti tapahtui, ja näin sivuuttanut muut kertojat. Oma haasteensa syntyisi myös siitä, että kaikki mukaan tulleet kertojat ovat varsin, no, epämiellyttäviä henkilöitä, eli kerrontadynamiikan mukaan vastaava negatiivisuus olisi pitänyt saada myös Zohralle, mutta muuten tapahtumissa tämä kuvataan hyvin positiivisesti ja positiivisena henkilönä...

Ehkä Zohran tarina olisi sekin ollut hyvä romaani, mutta ilmeisesti ei se, jonka Mahfouz halusi tässä kirjoittaa. Kirjan nimi on Miramar, ja se kuvaa yksittäisten henkilöiden sijaan lopulta enemmän yhteisöä, ja myös läpileikkausta ympäröivästä yhteiskunnasta (tuskin on sattumaa, että henkilöt ovat näin erilaisia, kuin sosiaalisia arkkityyppejä).

 

"It's not you! It's people's stupidity. These rigid barriers, these stinking facts! What can I do?"
"What can you do indeed?" she says, her eyes narrow with rage. "Turn me into a woman like the one from yesterday?"

"Zohra!" I say desperately. "If you loved me as much as I love you, you'd understand me better."

"I do love you," she says acidly. "It's a mistake I can't help."

"Love is stronger than everything. Everything."
"Everything except your problems," she says contemptuously.

 

Jos lähtisin laittamaan lukemiani Mahfouzin kirjoja paremmuusjärjestykseen, niin tämä ehkä jäisi viimeiseksi, mutta se kertoo enemmän kovasta vertailutasosta: tämänkin kirjan mielelläni luin, mutta ihan niin kovaa vaikutusta se ei tehnyt kuin muut...

Helmet-haasteessa otan kohdan 19. Kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa.
Pari bloggausta löytyi, Margit ja Mia.