Aki Ollikainen - Kristuksen toinen tuleminen

Poleemisen nimen takana on varsin merkillinen kirja, jossa sodan ja sairauden vuosina tullaan poikkeuksellisen tietoiseksi elämän ja identiteetin hauraudesta.

 

Olen aiemmin Aki Ollikaiselta lukenut Nälkävuoden, jota yhä hyväksi muistelen, ja Mustan sadun, joka jätti vähän ristiriitaisemmat vaikutelmat, mutta kun tämän bongasin Siltalan uutuuskatalogista niin jo nimen perusteella oli selvää että kyllähän tätä pitää vilkaista.

Ja noiden edellisten kirjojen tapaan ollaan taas historiassa, vuosissa 1914-16, jossa seurataan kahta tarinalinjaa. Oopperalaulaja Aarne Oden sairastuu tuberkuloosiin ja päätyy parantolaan, hänen kohdallaan tauti ei ole kuolemaksi (vaikka monelle muulle onkin) mutta fyysisen kunnon ohella runnelluksi tulee niin henkinen kuin sosiaalinenkin osa elämää. Ja samaan aikaan Lapissa maallikkosaarnaaja, tilallinen Kustaa Anttola, julistaessaan tulta, tulikiveä ja synnintuntoa paikallisissa seuroissa, saakin äkillisen tietoisuuden että paikkakunnan yleinen hylkiö, pörrö äpärä Viljaami jota Kustaakin on usein kurittanut, onkin uudesti maailmaan tullut Kristus, ja tässä oivalluksessa on niin Kustaalla kuin muillakin pureskelemista...

Lyhyissä luvuissa hypitään kahden tarinan välillä, niiden yhteydestä lukija saa tietoa vasta puolivälissä, ja varsinainen tarinoiden yhtyminen antaa kyllä odottaa itseään (mutta kyllä ne siis toisiinsa liittyvät).

Vaikka historiallisessa miljöössä ollaankin, niin yhteydet nykyhetkeen tulevat kyllä väistämättä mieleen: ensimmäinen maailmansota jylisee vielä jossain kaukana mutta vaikutuksensa sillä on keisarikunnan pohjoiseenkin kolkkaan, ja toisaalta vaarallinen tartuntatauti äkkiarvaamatta ravistelee ihmiskohtaloita...

 

Ja siinä onkin kirjan läpi kulkeva teema, elämän hauraus, kuinka äkkiä se mitä pitikään varmana elämässä voikaan hajota ja mitä sen jälkeen tehdään, miten sovitella itsensä uuteen elämäntilanteeseen. Aarnelle sota oli jo ehtinyt aiheuttaa suunnitelmanmuutoksia, mutta keuhkotauti viimeistään hajottaa kaiken, laulaminen ei luonnollisesti tule kysymykseen, ystävät välttelevät kuin, no, tappavan kulkutaudin kantajaa, ja ikuiseksi vannottu rakkauskin jää siihen toiseen maailmaan. Ja parantolassa kohdataan taas monta muuta potilasta, joilla kaikilla oli varmastikin jotain muita suunnitelmia elämälleen kuin tubiparantola. Ja Kustaa taas...no, hänestä sanon lisää spoilerivaroitusten tuolla puolen.

 

Ja hauraus, epävarmuus ja murtumat ehkä heijastuvat juonenkuljetukseenkin. Sinänsä tapahtumat etenevät selkeässä järjestyksessä (joskin kahdessa rinnakkaisessa tarinalinjassa) mutta luulenpa, että juonivetoisten romaanien ystävät saavat tässä pettyä (ja erityisesti loppupuolella kirjaa, kun Aarne on Lapissa, tarinan ja henkilöiden intressit tuntuvat menevän toiseen suuntaan ennen hätkähdyttävää murtumaa loppukohtaukseen. Joskus asiat menevät rajusti eri tavalla kuin odottaisi).

Edellisten kirjojen tapaan erityisen nautittava piirre teoksessa on Ollikaisen kieli, lyyrinen ja kuitenkin kompaktin fyysinen: tuntemukset, kokemukset, ruumiillisuus välittyy lukijalle voimakkaasti, mikä onkin sopivaa kirjassa jossa runsasta huomiota saavat niin sairaudet kuin (mahdollinen) Kristuksen ruumiillistuminen (keuhkotautikuvausten lukeminen syysflunssan aikaan ei ehkä ollut paras mahdollinen ratkaisu). Ja kuitenkaan tämä kieli ei ole itsetarkoituksellisen maalailevaa, vaan pitää kyllä kirjan muut elementit mukana...

 

Väistämättä vertailen tätä Nälkävuoteen: eri kirja, ja se ankarassa kohtalokkuudessaan välitti kokemuksensa vahvemmin, mutta samalla kun se kokemuksen on välittänyt, luulen että se on tehtävänsä tehnyt. Tämä teos on, aiheeseen sopivasti, ennemmin mysteeri: merkillinen, häiritsevä, epätyydyttäväkin. Mitäköhän oikein luin? Pakko jäädä miettimään.

Muutamia sellaisia huomioita juonenkäänteistä, jotka vaativat SPOILERIVAROITUKSEN:

 

Sattumalta ennen tätä kirjaa luin ranskalaisfilosofi René Girardin kirjaa La route antique des hommes pervers, jossa Girard käsittelee Jobin kirjaa Raamatusta (ja erityisesti sen dialogeja) suhteessa muussakin tuotannossaan käsittelemäänsä syntipukkiteoriaan, mimeettiseen haluun ja kollektiiviseen väkivaltaan. Ja tämä väritti kyllä myös miten Kustaan ja Viljaamin osioita luin: Viljaami sopii varsin hyvin Girardin kuvaamaksi yhteisön syntipukiksi, joka on myös asema johon Kristus asettuu ja jonka tekee näkyväksi (ja tästä syystä Viljaamilla onkin myös ilmestysten jälkeenkin hyvä syy vältellä muita, koska suosio kääntyy nopeasti uudestaan väkivallaksi...)

Aarne toteuttaa taas Jobin roolia, alussa on paljon hyvää elämässä, mutta nopeasti se paljo katoaa...ja kärsimysten jälkeen jonkinlaista palautumista yhteiskunnan täysivaltaiseksi kansalaiseksi tapahtuu. Mutta Girard suhtautuu Jobin kirjan loppulukuun epäilyksellä, ja siihen on Aarnellakin syytä, lipsahtaminen samaan uhri-Kristuksen rooliin kuin mitä Viljaami kantaa käy yhä helposti.

 

Ja toisaalta Kustaa (ja arvattavasti moni muu seuroissaan) on ollut Elifasin leiriä ja tämän uskonkäsitystä, mutta äkillinen ilmestys Kristuksesta horjuttaa ja kyseenalaistaa tätä käsitystä: vakaat uskonkäsitykset, joihin on voinut nojata, ja joihin on koko oma identiteetti rakennettu, tulevat kyseenalaistetuiksi, perusta horjuu...ja havaitusti Kustaan saarnoihin tulee uusia ulottuvuuksia mutta samalla vanhoja teemoja pysyy yhä mukana (kuten muut kirjassa mainitsevat), kaikesta huolimatta Kustaa ei ole täysin kääntynyt väkivallan tieltä. (Ja ehkä tiedostamatta jossain ajatusten takana, kirvelee myös, että on mennyt kääntämään yleisen huomion Viljaamiin, ei olekaan enää itse huomion keskipisteenä.)

Niinpä lopussa päädytään kollektiiviseen väkivaltaan, jonka uhri on jokseenkin satunnainen, kuten syntipukki-skeemaan sopiikin, ja loppukohtaus suorastaan alleviivaa satunnaisuutta niin yllättävällä nopeudella, jolla siihen siirrytään edeltävästä kerronnasta, kuin uhrin yksilöllisen identiteetin katoamisella...  

Laitan Helmet-haasteessa tämän kohtaan 37. Kirjan kansi tai nimi saa sinut hyvälle mielelle, koska kukapa ei Kristuksen toisesta tulemisesta ilahtuisi.

Arvostelukappale saatu kustantajalta.

Tennessee Williams - Cat on a Hot Tin Roof (Kissa kuumalla katolla)

 

Totean, että Tennessee Williams keksii hyviä nimiä näytelmilleen, omalaatuisia mutta kiinnostavia kuvia jotka jäävät helposti elämään näytelmien ulkopuolellakin. 

Puolentoista vuoden takaisessa klassikkohaasteessa luin Williamsin kolmen näytelmän kokoelman, keskeisimpänä A Streetcar Named Desire (Viettelyksen vaunu), ja olivathan ne sen verran hyviä että lisääkin pitää. Nyt lukuvuoroon tuli näytelmä, jonka tunsin jo ennalta leffaversiona, versiona josta pokkarin leffakansi on napattu (tähtinä Paul Newman ja Elizabeth Taylor). 

 

Yhdysvaltojen etelävaltioissa suurella maatilalla vietetään Big Daddyn syntymäpäiviä. Mahdollisesti viimeisiä, koska Big Daddyn vatsakivut johtuvat parantumattomasta etenevästä syövästä, tämän tietävät osa paikallaolijoista mutteivät kaikki, esim. Big Daddy itse.  

Vähiten innokas juhlija on Big Daddyn poika Brick, urheiluselostaja, joka on keskittynyt viime aikoina elämässään välinpitämättömästi turruttamaan itseään alkoholilla. Brickin vaimo Maggie pitää kulisseja yllä, kiehnää Brickiltä rakkautta sen monissa muodoissa, mutta Bricklitä ei ole ollut tarjolla pitkään aikaan muuta kuin kytevää inhoa (asioille on tietysti syitä). Brickin veli Gooper ja tämän vaimo Mae taas yrittävät parhaansa mukaan mustamaalata yhä Big Daddyn suosiossa olevia Brickiä ja Maggieta, koska, no, iso perintö on kohta jaossa...

 

Epämiellyttävien henkilöiden myrkyllinen ihmissuhdesoppa siis käynnissä, pahempana kuin mitä leffasta muistan: kirjassa mukana olevissa kommenteissa kirjailija mainitsee kirjoittaessa alkaneensa sympata Maggieta kasvavassa määrin (ja näkyyhän se leffaversiossa), mutta ei tämäkään mitenkään pulmuseksi tässä nouse (kuinka paljon onkaan kyse aidosta rakkaudesta Brickiin, kuinka paljon vakaasta halusta olla palaamatta köyhyyteen, kuinka paljon tietoisuudesta omasta seksikkyydestä ja miten sitä käyttää...)

Edellisten lukemieni Williamsin näytelmien tapaan tähänkin voisi liittää sanoja "kiihko", "turhautuminen", "pakahduttava", mutta, no, jotenkin nämä henkilöt pysyivät minulle ihan vaan epämiellyttävinä, ja jotkut varsin karikatyyrisina, ilman että tavoitin näissä sitä traagista suuruutta, mikä nosti vaikkapa Viettelyksen vaunun loistavaksi.

 

Williams kirjoittaa tässäkin varsin runsaita näyttämöohjeita, myös joitain sellaisia taustoittavia nyansseja, jotka eivät tule oikein ilmi varsinaisessa dialogissa ja myös toiminnassa lienevät hankalia näyttää ymmärrettävästi, ja liian karikatyyrisyyden välttäminen lienee työlästä tässäkin monessa roolissa, eli näyttelijöiltä kyllä vaaditaan paljon (ja Williamsin kohdalla nimenomaan näytelmien lukeminen on erittäin suositeltavaa).

 

Tässä lukemassani versiossa oli lisäksi kaksi versiota viimeisestä, kolmannesta näytöksestä: ensin alkuperäinen, mutta kun Elia Kazan sovitti tätä Broadwaylle, esitti hän loppunäytöksestä joitain huomioita ja toiveita, joista osan perusteella Williams kirjoittu uuden version, vähän kivemman ja paremmin yleisöön menevän, muttei paljoa (ja silti minusta myös vähän tylsemmän ja vesitetymmän). Mukaanlukien sen, että niin Maggie että Brick näyttäytyvät hivenen parempina, ja ovat näin sopivampia rooleja myös Taylorille ja Newmanille (leffaversion piti tietysti siivota vielä hieman lisää, 50-luvun Hollywoodissa ei mainita esim. sodomiaa nimeltä vaikka siihen saatetaankin viitata...

Ei tekijänsä paras, mutta kyllähän tämän luki, ja Helmet-haasteessa tällä saa kohdan 27. Kirjaa on suositellut toinen lukuhaasteeseen osallistuva (haasteen FB-ryhmässä huutelin joku aika sitten suosituksia jo hyllystä löytyvistä kirjoista, ja tämä oli yksi ehdotetuista).

Karoliinalta löytyi bloggaus kirjasta, teatteriesitysbloggauksia oli useampi, linkitän Kirsin ja Tuulan.

Three Early Modern Utopias

 

...eli yhteisnide, jossa Thomas Moren Utopian seuraksi on laitettu kaksi lyhyempää tekstiä 1600-luvulta, Francis Baconin New Atlantis ja Henry Nevillen The Isle of Pines. 

Ja mitenköhän nämä tarinat asettaisi ryhmitellessä tekstejä fiktioon ja tietokirjoihin: periaatteessa kaikki kolme tekstiä ovat fiktiota, matkakertomuksen (1500-1600-luvuilla ilmeisen tärkeä kirjallisuuslaji) muotoon kirjoitettuja tekstejä, joissa kertojat seilaavat maailman merillä ja siinä vaiheessa kun eivät oikein itsekään enää tiedä missä ovat, sattuvat päätymään jokseenkin eristäytyneelle saarelle, jossa vallitsee jonkinlainen poikkeuksellinen yhteiskuntajärjestys. 

 

Mutta onhan tosiasia, että kaikissa kolmessa tekstissä keskeisenä pointtina on tarkastella kyseisiä yhteiskuntajärjestyksiä varsinaisen "hyvän tarinan" sijaan, ja siinä mielessä näitä lähinnä nykyään myös luetaan, poliittisfilosofisena spekulaationa Platonin Valtion hengessä (oletettavasti Bacon ja Neville tunsivat Moren tekstin, ja kaikki kolme Platonin...). Saman perinteen jotkut myöhemmät edustajat, kuten Gulliverin retket tai Robinson Crusoe, ovat pysyneet selvemmin fiktion puolella.

Ja utopian teema on minua hyvinkin paljon kiinnostanut: yllälinkatun Valtion ohella olen pari vuotta sitten kirjoittanut enemmänkin utopioista ja dystopioista (puheena mm. Augustinus, Huxley, Boye, Chesterton...), ja tässä välissä kanssa jotain aiheeseen liittyvää on tullut luettua (mm. Georges Jeanin Voyages en Utopie ei tullut blogiin asti, vaikka harkitsinkin, ja Jacques Ellulin apokalypsi-pohdinnoissa Uudella Jerusalemilla on roolinsa siinä missä vanhallakin) . Ja varmaan tulee lisääkin.

 

Kiinnostava jännite utopioissa on niiden saavuttamisen mahdottomuus: kaikille täysillä toimiva ihanneyhteiskunta ainakin pysyvänä mallina ei tule rajallisessa maailmassa mitenkään tapahtumaan ja yritykset kääntyvät helposti itseään vastaan (se taivaista laskeutuva Uusi Jerusalem ehkä on poikkeus, mutta se nimenomaan ei ole ihmispyrkimyksen tulos). 

Ja samalla utopian ihanteellisuus on aina jotain mitä kohti pitäisi aktiivisesti pyrkiä. Vaikkei olisikaan hyvä niin parempi voi kuitenkin olla kuin nykyinen, ja sitä mitä se hyvä voisi olla ja miten sitä kohti voisi pyrkiä on syytä pohtia...

Päämäärä on mahdottomuus, mutta liike on mahdollisuus, ja liikkeen suuntaakin olisi hyvä miettiä.

Tämä mahdottoman mutta tavoittelemisen arvoisen yhteiskunnan jännite, ihanteen etsintä ja mihin se voi johtaa, näkyy kyllä näissä varhaisissakin teoksissa.

Moren Utopia, joka antoi koko käsitteelle nimen, on kyllä varsin omalaatuinen teksti. Verhottu yhteiskuntakritiikki värittyy omalaatuisella huumorilla (vähän samanlaisella kuin Moren ystävän Erasmus Rotterdamilaisen) ja vaikka yhteiskuntamalli onkin rakennettu hyvinkin rationaalisin periaattein, on siinä myös oman mallinsa kyseenalaistavia elementtejä. 

Moren yhteiskunnassa piilee useammassakin kohtaa eräänlainen bait-and-switch-kikka, joka lienee ollut käytössä ihan tietoisesti: ensin luvataan jotain todella hienoa ja sitten sille asetetaan reunaehtoja ja poikkeuksia siinä määrin, että alkuperäinen hienous kyseenalaistuu...vapaa ja rationaalinen Utopian kansa ei tarvitse juuri lainkaan lakeja ja sääntöjä rauhalliseen eloon suuressa vapaudessa, mutta kovin paljon normeja tuntuu löytyvän, maassa vallitsee suuri homogeenisyys jossa asiat tehdään kaikkialla kovin samalla tavalla, ja monenlaista valtiollista kontrollia on käytössä.

Rauhanomainen Utopian kansa ei käy sotaa, paitsi tästä syystä. Ja tuosta, Ja siitä ja siitä. Ja joskus myös noistakin syistä. Kovin paljon niitä sotatilanteita löytyy maaksi joka ei osoita mitään kiinnostusta sotimiseen...

Ja niin edelleen, kun hieman ensimmäisen impression alle katsoo, niin harva asia on ihan niin hieno kuin miltä näyttää, utopian kuvauksessa on aimo annos ironiaa mukana. Ja kuitenkin samalla tämä yhteiskunta on eittämättä monella tavalla parempi kuin mitä Moren ajan Englanti oli, ironisuudesta huolimatta puolivillaisemmassakin Utopiassa on parannettu jo olemassaolevaa.

 

Baconin uuden Atlantiksen kuvaus jää keskeneräiseksi fragmentiksi. Pääosassa on Baconin ihannoima tieteellinen, erityisesti kokeellisten luonnontieteiden kehitys ja ihannointi, mutta jotkut ovat kiinnittäneet tekstissä huomiota myös salaseurahenkisyyteen, poliittinen järjestelmä jää ehkä tarkoituksellisestikin varsin hämäräksi...

Ja Nevillen The Isle of Pines muodostaa kiinnostavan kontrastin niin Baconin kuin sisäisesti itsensäkin kanssa: siinä missä Bacon suuntaa kohti tieteen voittokulkua ja järjestäytyneen muokkauksen yhteiskuntaa, Neville taas suuntaa takaisin luontoon, yltäkylläiseen hedelmälliseen luonnollisuuteen.

Lisäksi lyhyt teksti on kirjoitettu ja julkaistu kahdessa osassa: ensimmäisessä keskustarinassa nuori brittimies ja neljä naista selviävät ainoina haaksirikosta pienelle mutta hedelmälliselle ja rauhalliselle saarelle, joka on kuitenkin täysin eristäytynyt. Elinolosuhteissa ei ole valittamista, ja pian myös alkaa tulla jälkikasvua kaikille neljälle naiselle, ja niitä tuleekin sitten ihan reilusti, siinä määrin että jonkun vuosikymmenen päästä eletään jo varsin suurena yhteisönä, suurena patriarkaattisena perheenä rauhallista, mukavaa ja onnellista elämää...

Toinen osa toimii sitten tuon kehystarinana, muutamaa vuosikymmentä myöhemmin kun hollantilainen laiva sattuu löytämään saaren pari sukupolvea myöhemmät asukkaat...ja onhan saarella yhä monet asiat aika hyvin, mutta selvästi enemmän myös sisäisiä jännitteitä, ristiriitoja ja kapinointiakin, ja tätä kontrolloimaan saarelle on otettu käyttöön määriltään vähäiset mutta varsin drakoniaaniset lait. Patriarkaattiseen onnelaan on iskenyt rappeutuminen (ei tämäkään versio minusta varsinaisesti dystopia ollut, mutta ehkä sitäkin suuntaa jo tarkasteltiin).

 

Kiinnostava kolmikko, aiheen perustekstejä tietysti, mutta sellaisina näissä on hyvin mukana jo itsensä kyseenalaistaminen: sekä More että Neville (ja mahdollisesti myös Bacon) spekuloivat suuntaa kohti ihanteellisempaa yhteiskuntamallia, kukin omaan suuntaansa (More vahvimmin poliittisesti, Bacon tieteellisesti, Neville naturalistisesti) mutta samalla lähtökohtaisesti kyseenalaistavat ihannekuvansa: asiat eivät voi olla niin hyvin kuin niiden ehkä haluttaisiin olevan. Utopia pysyy kategorisesti saavuttamattomana.

Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 15. Kirja käsittelee aihetta, josta haluat tietää lisää, koska utopiat kiinnostavat yhä vain.

James M. Cain - Mildred Pierce

 

Täytyy myöntää, että tämä teos ei osunut ennakko-odotuksiini: James M. Cain on parhaiten tunnettu jännäreistä Nainen ilman omatuntoa ja Postimies soittaa aina kahdesti, ja tämäkin kirja on filmattu noir-jännärinä (pääosan esittäjän Joan Crawfordin suuria rooleja, ja tämä puolestaan inspiroi Sofia Coppolaa Sonic Youthin musiikkivideossa...)

Mutta kirja ei asetukaan jännärien genreen, vaan on psykologinen romaani rahasta, yhteiskuntaluokista yms, jossa konflikteja, juonitteluja ja petoksiakin löytyy, mutta niitä ratkotaan pääsääntöisesti lakien puitteissa (tästä on joku vuosi sitten tehty myös HBO-sarja, joka kai pysyi tiukemmin kirjan tarinassa ja rakenteessa).

 

Ollaan 30-luvun alun Kaliforniassa: Bert Pierce on menettänyt työnsä ja omaisuutensa, haaveita on mutta niin myös saamattomuutta niiden toteuttamiseen: vaimonsa Mildred antaa miehelleen lähtöpassit ja löytää siis itsensä kahden tyttären yksinhuoltajana, kiinnitetyssä talossa, jonka korot tulevat maksettaviksi muutamassa kuukaudessa, ilman varsinaista ammattia tai muuta hyödynnettäviä ominaisuuksia kuin keittotaito ja kauniit sääret. 

Näillä avuilla saadaan tarjoilijapaikka, jossa Mildred oppii tuntemaan ravintola-alaa sen verran, että pian herää ajatus omasta paikasta, ja kun tämä toteutuu ja menestyy, niin pian voidaan laajentaa toiseen ja kolmanteenkin paikkaan, ja rahaa alkaa olla mukavasti...

 

Niin päättäväinen ja talousasioissa taitavaksi paljastuva kuin Mildred onkin, on hänellä kuitenkin kaksi suurta heikkoutta: taipumus tutustua jokseenkin arveluttaviin miehiin, ja ylitsepursuava kiintymys tyttäreensä Vedaan, jo lapsesta alkaen aivan hillittömään snobiin, joka halveksii äitinsä uraa (vaikka raha tietysti kelpaa) ja yrittää nousta parempiin piireihin...

Rahasta siis puhutaan kirjassa paljon, se on mielessä silloin kun sitä ei ole, ja silloin kun sitä on, mutta luonnollisesti kun se tehdään omalla työllä, se haisee paistinrasvalta.

Cainin kerronta tässä kirjassa ei ole ihan tyylipuhtaan sujuvaa: erityisesti alku laahaa, kestää aimo tovi ennen kuin tarina lähtee kunnolla liikkeelle, ja senkin jälkeen tulee suvantokohtia, pieni jäntevöittäminen olisi tehnyt kirjalle hyvää. 

 

Mutta vahvat henkilöt ja näiden suhteet  kyllä ovat hyvä syy tutustua kirjaan. Nimihenkilö Mildred on kiehtova hahmo, alun nuori kotirouva, josta olosuhteiden niin vaatiessa sukeutuu kovapintainen, päättäväinen ja taitava bisnesnainen. Ihmissuhteissaan Mildred on ajoin naiivi ja epävarma, ja samalla myös ajoin häikäilemätön, nainen joka käyttää uutta omaisuuttaan ja sen tuomaa valtaa myös läheisiinsä, ja tämä laskelmoivuuden ja epävarmuuden yhdistelmä on kyllä herkullinen: Mildrediä on helppo sympata, mutta tämän huonot puolet ovat kyllä myös näkyvissä.

Ja sitten tietysti Veda, joka on kyllä erinomainen esimerkki hahmosta, jota varmaankin kaikki lukijat rakastavat vihata, läpeensä sietämätön olento. Ja niin kauhea kuin Veda onkin, on Mildredillä toki myös osuutensa tässä hyvin kipeässä äiti-tytär-suhteessa (jota Mildredin uusi miesystävä tietysti sotkee entisestään)

Jepjep, vaikka ei tässä dekkareita ja rikoksia olekaan, niin on tässä kuitenkin kovaksikeitetyn noirin henkeä, häikäilemättömyyttä ja synkeää käsitystä ihmisistä ja maailmasta, ja kohtalokasta traagisuuttakin. Kiinnostava teos (vaikka taisin kyllä leffasta pitää yhä enemmän).

"You made a slight mistake. It's not my legs that he likes me for, it's my money. And so long as it's that, we'll see who's the varlet and who's the boss. It may interest you to know that that's why he's so good friend of yours. he doesn't haul you over to your music lesson because he wants to. In fact he often complains about it. He does it because he has to. And surprising though it may be to you, he'll marry me, or not marry me, or do anything I say, so his proud gentlemanly belly can have something to eat."

Mildred got up, something haughty in her manner for a moment suggesting Veda. "So you see, what he sees in me is about what you see, isn't it? And unfortunately, you're in exactly the position he's in, too. You have to do what I say. The hand that holds the money cracks the whip. And I say there'll be no more money for you, not one cent, until you take back everything you've said, and apologize for it."

Helmet-haasteessa tämä menee kohtaan 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä (kyselin FB:n lukuhaasteryhmässä suosituksia isosta nipusta lukemista odottavia kirjoja, tämä sai emeritakirjastolaisen suosituksen)

Kari Hotakainen - Opetuslapsi

Maria on kasvanut sijaisperheessä, jolle on ollut tärkeämpää osoittaa maailmalle omaa hyveellisyyttä ottamalla sijoituslapsi kuin aito kiinnostus lapsesta, ja niin Maria sopeutuu varsin huonosti nätiksi nukeksi, joka osoittaisi yksiselitteistä kiitollisuutta tiedostavaan ylempään keskiluokkaan pelastetuksi tulemisesta.

Täysi-ikäisenäkin paikkaa maailmassa ei löydy: ulkokultaisessa maailmassa, jossa jokainen on oman onnensa seppä ja heikko-osaiset eivät vain yritä tarpeeksi vaan tyytyvät huonoon, ajautuminen pohjasakkaan on vaikeasti vältettävissä.

Mutta Maria päättää lähteä selvittelemään asioita elämästä ja maailmasta, ensin lapsuutta sijaisvanhempien ja teiniaikaisen työnantajan kanssa, ja sitten maailman nykytilaa kolmen kidnapatun henkilön kanssa, henkilöiden, jotka on valittu tekojensa ja elintapojensa perusteella edustamaan sitä, mikä maailmassa on pielessä.

Kirja alkaa, kun vanhan miehen otsanahkaan kaiverretaan hedelmäveitsellä sydämenkuvaa.

Aiemmin olen lukenut Kari Hotakaiselta pari vuosikymmenten takaista runo- ja novellikokoelmaa, ne nimekkäämmät romaanit ovat jääneet väliin. Tämä uutuus bongattuna kustantamon syysluettelosta vaikutti kuitenkin sen verran kiinnostavalta (niin kuvauksen kuin provosoivan nimensä puolesta), että piti hakea luettavaksi.

 

Ja nopeasti tuli mieleen toinen kirjailija, suuresti arvostamani Flannery O'Connor ja erityisesti romaaninsa The Violent Bear It Away. Asetelmissa on samaa: O'Connor kuvaa usein hyvin pisteliäästi ja ivallisestikin hymistelevää ulkokultaisuutta ja itsetietoista itsetyytyväisyyttä, jolla on vankkoja käsityksiä miten asioiden pitäisi olla, mutta joka ei osaa nähdä eroa sille miten haluaisi asioiden olevan, miten niiden pitäisi olla, ja miten ne todella ovat. Samat asenteet ovat myös Hotakaisen romaanissa hampaissa: yhdessä kirjassa laajalla kattauksella ja hyvinkin satiirisesti ja liioitellen kuvattuina.

O'Connorin romaanissa on myös äkkiväärä, runsasta uskonnollista kuvastoa pulputtava ja niitä omin tavoin ehdottomasti tulkitseva nuori päähenkilö, joka ajautuu jyrkkään ja väkivaltaiseen konfliktiin itsetyytyväisen maailmallisen setänsä kanssa (ja molemmat kirjat päättyvät liekkimereen, koska mitenkäs muuten?) 

Hotakaisen Maria käsittelee missiotaan ja puhuu paljon kristinuskon termejä, ja kostoretken akteissa on symbolista ritualisointia. Mutta Maria on myös yhtä lailla itsekeskeinen kuin tekojensa kohteet, niin paljon kuin Maria tulkitseekin omat kokemuksensa yleisinä ja yleismaailmallisina, hänen kielensä, symbolinsa ja rituaalinsa keskittyvät niin täysin hänen omiin kokemuksiinsa, että ne eivät juuri ole kenellekään muulle ymmärrettäviä, ja tämä luonnollisesti vain lisää turhautumista ja ruokkii konfliktia. Keskusteluissa toisten kanssa Maria viittaa jatkuvasti omiin kokemuksiinsa, mutta muiden mainitessa niistä, väittää että ei tässä ole kyse hänestä, vaikka kyse on hänestä taas seuraavassa lauseessa, omakohtainen tulkitaan jatkuvasti yleiseksi.

Maria on asettunut Jumalan juovuttavaan asemaan; kun tästä hänelle sanotaan, hän kieltää että on tehnyt näin, mutta tässä kirjassa moni muukin kieltää tekevänsä sitä mitä tekee...

Eipä silti, samaa toki tekevät kaikki muutkin, näkevät vain oman yksilöllisen asemansa ja näkökulmansa vailla mitään mielenkiintoa muita asemia kohtaan, ja toki Marian uskonnollinen termistö on näissä piireissä vahvasti vieraannuttavaa (huvittava oletettava ajatusvirhe kirjassa: yksi kidnapatuista, Purhehtija, sanoo ettei kuulu kirkkoon ja paria sivua myöhemmin sanoo että kuuluu kirkkoon. En näe syytä miksi henkilö valehtelisi kummassakaan kohdassa, mutta sanotaanko että henkilö on muuten kuin se olisi aika samantekevää kuuluuko kirkkoon vai ei...)

Kirjan nimi, Opetuslapsi, on monimielinen, kirjaimellinenkin. Maria ei ole biologinen lapsi, vaan otettu opetettavaksi omaksumaan ylemmän keskiluokan arvot, niiden mukaan elämään ja niitä edistämään. Tämä ei ole suoraan onnistunut, mutta Maria on kyllä silti mitä suurimmassa määrin omaksunut samat opit, niiden nurjan puolen: itsekeskeisen individualismin, jossa yhteinen ja jaettu maailma, elänänkokemukset ja jopa symbolit ja kieli hajoavat, ja vain väkivalta voi ulottua jakautuneen todellisuuden kuilujen yli. Maria on oppinut huomiotalouden kylmät lait niiden häviäjien puolelta, valinnanvapauden kultin valheellisuuden, ja kykenee näkemään toisten tekopyhyyden ja tyhjän puheen läpi (toisten, muttei täysin omansa, vaikka osittain senkin), ja tämän maailmankuvan opetuslapsena vie sen luonnolliseen johtopäätökseensä, kaikkien sotaan kaikkia vastaan.

Kirja näkynee monissa blogeissa syksyn mittaan, nostan jo ilmestyneistä esiin Marjatan ja Hannelen.

Ja Helmet-haasteessa tämä menee kohtaan 49. Kirja on julkaistu vuonna 2022.

Arvostelukappale saatu kustantajalta.

Julia Deck - Viviane Elisabeth Fauville

 

Te olette Viviane Elisabeth Fauville. Olette 42-vuotias, teillä on pieni lapsi, ja aviomies joka on juuri jättänyt teidät. Eilen puukotitte psykiatrinne kuoliaaksi.

 

Kirja tuli luetuksi täsmävalintana Helmet-haasteeseen: Olin jo aiemmin kuullut suosituksia Julia Deckistä ja tämän kirjoista, ja huomasin, että tämän esikoisromaani on saanut Prix du premier roman de l'université d'Artois -palkinnon ja sopii siis kohtaan 45. Palkittu esikoisteos. Kirja oli ilmeisesti ehdokkaana myös pariin muuhun kirjallisuuspalkintoon, ja huomiota sai jo sen ilmestyminen Les Editions de Minuit -kustantamossa: sen julkaisuohjelma on linjaa Marguerite Duras - Alain Robbe-Grillet - Samuel Beckett, ei siis tunnettu kustantamona, joka julkaisee esikoisromaaneja.

Perusasetelmaltaan kirja ammentaa siis dekkareista, vaikka luulen että genren innokkaammista harrastajista moni ehkä pettyisi, genren konventioista mennään sivuun...Viviane on siis tosiaan tappanut psykiatrinsa, mutta seuraavissa poliisitutkimuksissa tulee esiin, että epäiltyjä on muitakin, ja vaikuttaa siltä, että moni näistä olisi paremminkin motivoitu, että epäilyissä Viviane hieman sivuutetaan (varsinaista motivaatiota ei kuitenkaan ole, ja päähenkilömme tunnetaan niin omistautuvana äitinä kuin arvostettuna työntekijänä hyvässä asemassa). Mutta kun kerronta seuraa Vivianen tekemisiä ja ajatuksia, niin tulee kyllä ilmi että ehkä murhaan johtanut mielenhäiriö ei ollutkaan hetkellinen, että ihan kaikki patongit eivät ole nyt korissa...

Kirjan kerronnan toteutus on varsin omalaatuinen: suurin osa kirjasta on kerrottu Vivianelle toisessa persoonassa teititellen, mutta väliin tulee myös lukuja kolmannessa ja ensimmäisessä persoonassa ja toisessa persoonassa sinutellen...kerronnan selkeä rikkonaisuus luonnollisesti vain lisää tunnetta että nyt ei ole Vivianen päässä asiat hyvin. Onko kertoja (edes se teitittelevä, tai joku muu) kaikkitietävä, vai esittääkö vain sellaista? Ainakin kannattaisi epäillä kertojien luotettavuutta...

Ja toki on yleisestikin häiritsevän vieraannuttavaa, kun kerronta on tällaista. Oletteko, Viviane, oman elämänne subjekti ja haluatteko edes olla? Ja toisaalta niin päähenkilöä kuin monia muitakin henkilöitä luonnehtisin varsin itsekeskeisiksi, ja ehkä siitä syntyvät myös kontrastit mitä Vivianen sisäisessä elämässä tapahtuu ja miten muut tämän näkevät ja miten tätä kohtelevat.

Omalaatuinen teos, jännä vaikkei ehkä trillerinä...ehkä tämä on sitten ihan oikeassa paikassa, polar lukijoille jotka lukevat enemmän Duras'ta ja Beckettiä kuin varsinaisia dekkareita.

George Mackay Brown - The Masked Fisherman

 

Täysin sattumalta on tämä novellikokoelma hyllyyn päätynyt, en kirjailijasta ollut aiemmin kuullut, vaikka skottikirjailija George Mackay Brown ilmeisesti arvostusta nauttikin...mutta perinteisellä linjallani otan helposti luettavaksi novellikokoelmia kirjailijoilta, joita ei ennalta tunne.

Yhteisenä aiheena parinkymmenen novellin kokoelmassa on tapahtumapaikka, Orkneyn saaret Skotlannin pohjoiskärjessä: paikka on toki myös kirjailijalle tuttu, siellä vietti lähes koko elämänsä ja ilmeisesti on miljöönä myös isossa osassa muuta tuotantoa...

Ja jaetun miljöön vuoksi sekalaiset toistuvat elementit ja yksittäiset paikat tulevat tutummiksi vaikkei saariryhmästä tätä ennen niin paljoa tietäisikään.

Ja oikein muuta yhteistä novelleilla ei sitten olekaan, aikaskaalassa liikutaan sujuvasti tuhannen vuoden skaalalla, joskus yksittäisessäkin kertomuksessa: historialliset juuret ovat saarella selvästi vahvasti läsnä, ja jotkut elämänmuodot eivät niin valtavasti muutu. Orkneyinga-saagat ovat olleet tekijällä tuttuna vaikuttajana, harvoin suorana, mutta noihin viikinkiasutuksen aikoihin viittaa tai sijoittuu muutamakin juttu, joskin useammin piktien ja muiden kelttien näkökulmasta. 

Hauska kontrasti edelliseen lukemaani kirjaan, Koskisen Kalevanpoikien kronikkaan, kun tässä kristillisyys oli jo asettunut saarille ja kelttiluostarit ovat saarten kulttuurista keskiötä siinä vaiheessa kun viikinkipakanat saapuvat, joskus hyökäten, ryöstäen ja valloittaen, joskus käydäkseen kauppaa tai muista syistä...ja toisaalta esim. The Nativity Bell and the Falconer -novellista tuli vahvasti mieleen Algerian Tibhirinen munkeista kertovan Des hommes et des dieux -elokuvan joulukohtaus. 

 

Tyylikirjo on myös lavea, löytyy juonivetoista kertomusta, pitkää anekdoottia, tunnelmapalaa, historiallista legendaa, fragmenttia, mysteeriä. Itse asiassa tästä tuli jotenkin mieleen hieman Neil Gaimanin novellikokoelmat; Mackay Brown ei kirjoita spefiä (okei, parissa tarinassa on jotain) mutta vähän samanlaista otetta näissä, erityisesti ajan ja tyylin kirjavuudessa ja legendan ja realismin rajassa, kuitenkin on (enkä sinänsä olisi yllättynyt jos Gaiman olisi Mackay Brownia lukenut).

Sen verran monipuolinen kokoelma että varmaan jokainen jotain hyviä tarinoita löytää (ja tuskin kukaan kaikista pitää, jos ei satu olemaan ihan valtava Orkney-fani).

Omiin suosikkeihini kuuluu ainakin The Eve of St Thomas (kirjailija etsii kadonnutta inspiraatiota, juuriaan ja itseään), The Tree and the Harp (taloudenhoitajan tyttärelle selviää miksi rikas vanha rouva on niin äkäinen), The Stone Rose (kirjoitustaidon keksiminen), The Winter Song (tunnelmapala pojan joululaulukierroksesta)...

Sometimes an inquisitive soul would make an attempt to see the child. Anna couldn't stay indoors always. She had to go sometimes to see to her two sheep, and to the grocery van that stopped at the end of the road every Friday morning.

Three times Bella Scad tried to get into the house to see the child, when Anna was at field or well or van. And three times the door was locked! A door locked! - such a thing had never been known in the island before. The queer lass had turned the key in the lock and put it in her apron pocket before leaving the house.

(Anna's Boy)

Helmet-haasteessa ei ole monta kohtaa enää jäljellä, tämä olkoon 39. Novellikokoelma

JP Koskinen - Kalevanpoikien kronikka

 

Vaikka olen JP Koskisen varsin runsaan tuotannon teoksista kuullut mm. kanssabloggaajilta, ja ollut kirjailijaa kuulemassa myös kirjatapahtumissa, niin tähän asti meni että ensimmäinen kirjansa tuli luettua, kun se on viile Suomen reissulta mukaan tarttunut, aika satunnaisella valinnalla.

Eipä silti, aihe ja aikakausi kyllä oli kiinnostava; kalevalaiset sankarit Väinö, Seppo ja Ahti seilaavat kohti Miklagårdia eli Bysanttia, mukanaan kertoja, Kalevalasta unohtunut Väntti, Ahdin äpärä ja Väinön kasvatti. Väntti ei ehkä suuri soturi ole, mutta liukas suustaan ja taitava tarinankertoja, joka runoilee toisten saavutukset parhain päin niin että niistä saa komeita tarinoita, ja jos tosiasioista pitää vähän joustaa niin joustetaan...

 

Ja matkalla ja Bysantissa Väntti sitten pikkuhiljaa kuulee mitä edellisellä matkalla tapahtui ja miksi ollaan toistamiseen samalla suunnalla...ja sitten onkin jo aika palata takaisin kotikonnuille valmistautumaan lännestä tulevaan hyökkäykseen.

 

Tarinankerronta on isossa osassa kirjaa, Väntin varsinaisten kokemusten ohella kirja on täynnä kerrostuneita sisätarinoita, kun eri henkilöt kertovat aiemmista tapahtumista kukin omasta näkökulmastaan, ja omilla intresseillään, eikä kukaan oikein saa tarinaa kerrottua loppuun: niinpä Väntilla riittää kokoonparsittavaa, varsinkin kun kertomuspätkissä on keskinäisiä ristiriitaisuuksia...ja tietysti monella on paljon muutakin sanottavaa, joka saattaa pitää paikkansa tai sitten ei. 

Loppupuoliskolla siirrytään selvemmin sisällyttämään Kalevalasta tuttuja tapahtumia selkeämmin historialliseen kontekstiin ja "kuinka ne oikeasti ovat tapahtuneet": mikä se sampo nyt oikein oli ja miten Lemminkäisen Tuonelanjoen reissu oikeasti meni jne. Ja kun nämä kerrotaan kuitenkin Väntin kautta, kertojan joka itse avoimesti myöntää epäluotettavuutensa, niin eivät nämäkään versiot ole mitään kuivakkaa historiallista realismia (eikä fantastisempia elementtejäkään vältetä). Tavallaan keskeisenä elementtinä on ajatus, että todellisuudessa sankarit ovat aina lyhyempiä, lihavempia ja kajumpia kuin tarinoissa (ja Kalevalansa lukeneet toki tietävät, että eivät ne tarinoiden sankarit siinäkään mitään puhtoisia onnistujia tapaa olla)

Ja näppärästi Kalevalan tarinoista siirrytään sujuvasti Erik-kuninkaan ristiretkeen ja piispa Henrikin surmavirteen, jossa siinäkin tapahtumien taustat päätyvät olemaan hieman erilaisia kuin miten ne on kerrottu, vaikka itse tapahtumat tuttuja ovatkin...

 

Mutta tavallaan kirja jakautuu kahteen osaan, joista lopulta pidin enemmän alkupuolesta, Bysantin tapahtumista. Jälkipuoliskossa toki arvostan miten nuo vanhat tarinat on sidottu toisiinsa ja laajempaan historialliseen kontekstiin, ja jotkut ratkaisut ovat toki hyvinkin näppäriä (ja jotkut taas näppäriä tavalla, joka ei ole yksiselitteisesti kehu) mutta kokonaisuus oli kovin hyppivä ja toisaalta tiesin jo tarpeeksi hyvin mihin suuntaan mennään, alkupuolen mysteerisyys ja ihan oikea waltariaanisen seikkailun tuntu toimivat paremmin.

 

Vaikka kirjassa tosiaan otetaankin askel lähemmäs historiallista realismia, niin henkilöiden puheenparsissa viljellään kuitenkin mahtipontisen kalevalaista retoriikkaa ja runollista kieltä, joka näköjään ei ole kaikkia lukijoita niin ihastuttanut, mutta minusta se oli kyllä erinomaisen viihdyttävää.

Ilokseni tämän luin, ja kun Koskinen on tämän jälkeen jatkanut Pyhän Maan ristiretkien parissa, niin ehkä niiden parissa voisi jatkaa.

 

Helmet-haasteessa tämä sopii vaikkapa kohtaan 14. Kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta (Erik-kuninkaan ristiretki, piispa Henrikin surma)

 

Kirjasta ovat bloganneet myös Kirsi, Tuija, Jari Olavi, Tuomo...

Henry de Montherlant - La reine morte (kuollut kuningatar)

Navarren infanta on saapunut Portugalin hoviin, koska Portugalin vanheneva kuningas Ferrante suunnittelee pojalleen don Pedrolle avioliittoa, joka olisi molemmille maille edullinen. Mutta don Pedro ilmoittaakin yllättäen, että häntä ei avioliitto prinsessan kanssa kiinnosta, hänellä on jo doña Inès. Tässäkin olisi ehkä vain järjestelykysymys, että avioliitto ja rakkaus voisivat elää sujuvasti rinnakkain (myös Infanta on 17 ikävuodestaan huolimatta poliittisesti määrätietoinen vailla romanttisia haavekuvia, ja näin potentiaalisesti myötämielinen järjestelyille), mutta Pedro ja Inès ovat jo menneet salaa naimisiin, ja Inès odottaa lasta, ja tämä hankaloittaa selvästi asioita...

 

Kuningas Ferrante suhtautuu myötämielisen positiivisesti niin Infantaan kuin Inèsiin (poikansa Pedron kanssa välit ovat tulehtuneemmat) mutta ongelma tässä kuitenkin on, ja pääministeri huomauttaakin varsin merkitsevästi ja painokkaasti, että ongelma ratkeaisi, jos doña Inès esim. ei olisi olemassa, tai ainakaan elävien kirjoissa.

 

L'Infante : Je ne suis pas encore parvenue à comprendre comment on peut aimer un homme. Ceux que j'ai approchés, je les ai vus, presque tous, grossiers, et tous, lâches. Lâchete : c'est un mot qui m'évoque irrésisteblement les hommes.

Inès : N'avez-vous donc jamais aimé, Infante?

L'Infante : Jamais, par la grâce de Dieu.

Inès : Mais sans doute avez-vous été aimée?

L'infante : Si un homme s'était donné le ridicule de m'aimer, j'y aurais prété si peu d'attention que je n'en aurais nul souvenir.

 

Henry de Montherlant oli jo tuottelias romaanikirjailija, kun 40-luvun alussa teatteriryhmä otti yhteyttä, että kiinnostaisi tehdä joku klassinen espanjalaisdraama, Lope de Vegaa tai Tirso de Molinaa tjsp. Montherlant lueskeli läpi kokoelmaa näytelmiä, mutta oikein mikään ei oikein houkuttanut kokonaisuudessaan, vaikka kiinnostavia yksityiskohtia olikin, joten päätti sitten kirjoittaa oman näytelmän, joka toki ammensi vaikutteensa barokki-Espanjasta...

 

Joku aika sitten luin Montherlantin myöhemmän näytelmän, jossa laittoi Don Juanin tarinan uuteen uskoon, ja siinä missä siinä vedettiin jo farssin puolelle, niin tässä pysytään vielä tragediassa, hienoisella piikikkyydellä tosin. Ferrante on omalla tavallaan ylevä ja moraalinen hahmo, joka olisi mielellään tahtonut Infantan olevan oma poikansa, mutta tämän saaminen edes miniäksi (valtioliittolaisuuksista puhumattakaan) on vaikeuksissa...eikä Ferrante tahdo doña Inèsille mitään pahaa, mutta tosiasia on että tämä on hankalasti tuhoamassa suunnitelmat. Ja haluttomuudessaan ratkaista ongelma ilmeisimmällä tavalla Ferrante näyttää heikolta hallitsijalta, mikä on vaarallista koko valtakunnalle...

Inèsin ja Infantan välinen kontrasti on myös huomattava: Infanta on terävä, määrätietoinen ja täysin vailla sentimentaalisuutta, siinä missä Inès on pumpulinpehmeä, herttaisen yksinkertainen, ei haaveile muusta kuin rauhallisesta perhe-elämästä ja tavallisesta rakastavasta kotiarjesta, ja näin ollen, haaveilee tästä mitä suurimmassa määrin väärän miehen kanssa. Ja vaikka nämä kaksi voisivatkin asettua kamppaileviksi kilpailijoiksi samasta miehestä (don Pedro näppärästi katoaa lavalta suuren osan näytelmää ajaksi), pitävät nämä myös toisistaan, ja myös Infanta parhaansa mukaan yrittää pelastaa Inèsin olemasta ongelma, joka täytyy ratkaista. 

 

Ferrante : Et je suis fatigué de vous, de votre existence. Fatigué de vous vouloir du bien, fatigué de vouloir vous sauver. Ah! pourquoi existez-vous? Enrageant obstacle que celui des êtres! Un fleuve, une montagne, on comprend, on accepte. Mais une pauvre chose molle de chair et des nerfs, qui se tient droit on ne sait comment... Allons, tout ce que j'ai fait est détruit.  

Näytelmän nimi jo vinkkaa mihin suuntaan ollaan menossa, ja tapahtumat etenevät tragedian mukaan: Inès ei varoituksista huoli ajoissa, ja kuningas moraalisten kamppailujensa jälkeen päätyy kuitenkin olemaan kuningas ja lähettämään muutaman sotilaan rosvoiksi naamioituneina hoitamaan ongelma (mutta kuoleman täytyy tapahtua nopeasti. Joidenkin tappojen pitää olla hitaita, mutta tämän täytyy olla nopea). Mutta Ferrante saakin sairaskohtauksen ja menehtyy itse samaan aikaan kun Inèsin ruumis tuodaan hoviin, ja kun uusi kuningas Pedro kohdistaa kaiken surunsa Inèsiin, myös hovin huomio ympäröi tämän ja kuollut kuningas jää kuolemassaan sivuun...

Se miten yksilön, moraalisenkin, tapaa käydä kun tehdään politiikkaa, on toki raadollisesti näytelmän keskiössä, mutta kiinnostava oli myös lopun huomio kuinka nopeasti se, mikä on oikein ja mikä väärin valtiollisessa mielessä, muuttuvat ja kuinka kohtalokkain seurauksin, välttämättömästä uhrista tulee rakastetumpi kuoltuaan (hmm, ehkä René Girardilla olisi jotain sanottavaa tästä näytelmästä), ja välttämättömän uhraajan suunnitelmat voivat unohtua nopeasti riippumatta siitä mitä niiden eteen on tehty. 

Mietin myös näytelmän kirjoitusajankohtaa, ja että sanotaanko tässä verhotun symbolisesti jotain natseista, jotain lohdullista että tilanteet muuttuvat ja valta vaihtuu (joskin Montherlant lasketaan kollaboraattorien joukkoon, vaikkei aktiivisempia ollutkaan ja näin tuomionsa jäi vähäiseksi). (spoilereita, maalaa hiirellä teksti näkyviin)

Helmet-haasteessa tämän voisi laittaa vaikkapa kohtaan 31. Kirjassa on jotain sinulle tärkeää, koska hei, ihmisen arvo, politiikka, valta, moraali.

Dorothy B. Hughes - The Blackbirder

Julie Guille, amerikkalaissyntyinen mutta koko elämänsä Ranskassa asunut rikas seurapiirityttö, lähti pakoon Pariisista natsien tullessa. Pakomatka on tuonut tytön lainsuojattomana pakolaisena New Yorkiin, ja Julie välttelee nyt niin poliiseja kuin Gestapon agenttejakin. Satunnainen kohtaaminen (satunnainen? Onko sittenkään?) vanhan maailman puolitutun kanssa johtaa siihen, että tuttu ammutaan Julien kotikadulla, ja oli ampuja ja syynsä mikä taho tahansa, Julien vähäinenkin turvallisuuden tunne haihtuu, ja on aika vaihtaa maisemaa.

 

Viittana kuolleen tutun osoitekirjasta löytynyt nimi, Julie suuntaa kohti Uutta Meksikoa, toiveenaan löytää internointileirille viety serkkunsa Fran ja/tai salaperäinen Blackbirder, lentäjä joka salakuljettaa pakolaisia Meksikon rajan yli molempiin suuntiin, mutta samalla tiellä on muitakin, ja tietenkään kaikki ei ole sitä miltä ensin on vaikuttanut...

 

Potentiaalisesti tutustumisen arvoisia jenkkijännäreitä etsiessä Dorothy B. Hughesin nimi tuli vastaan, ja kirjaansa perustuvan noir-klassikkofilmin In a Lonely Place olenkin jo nähnyt. Kirjaa en sen kummemmin valinnut, tämä vuoden 1943 jännäri tuli käytettynä vastaan joten otin tämän.

 

Ja ansionsa ja heikkoutensa tässä kyllä on. Tarina etenee varsin reipastahtisena pageturnerina, kun juonenkäänteet seuraavat toisiaan, mutta ei tämä nyt varsinaisesti juonella vakuuttanut. Kirjoitusajankohta on myös hyvin näkyvissa, kirjassa on aimo annos valistushenkistä war effortia, jota voi ehkä arvostaa ajan hengen kuvauksena tai sitten ei.

Mutta tunnelma kyllä toimii, Julien vainoharhaisuuteen ja jännittyneeseen pakoon uppoutuu hyvin, kuka tahansa voi olla salainen vakooja, agentti, murhaaja, mikään paon etappi ei anna kuin ohikiitävän turvallisen hengähdystauon...ja samalla toki lukija joutuu arpomaan mikä osa paranoiasta on oikeutettua ja mikä olosuhteiden väsyttämän mielen harhaisuutta. Tässä mielessä Julie on myös mainio päähenkilö: aktiivinen nuori nainen, joka reagoi nopeasti tilanteisiin, pärjääjä vaikeissa tilanteissa, muttei kuitenkaan mikään supernainen: reaktiot ovat nopeita, mutteivät aika ehkä parhaita, ja huonompiakin valintoja tulee tehtyä. Positiivisella tavalla jokanainen, joka olosuhteiden pakosta on joutunut hankalaan tilanteeseen. 

Näkemäni nettikommentoijat suosittelevat tämän sijaan ennemmin lukemaan vaikka sen In a Lonely Placen tai The Expendable Manin, ja saattavat olla hyvinkin oikeassa: sujuvasti kirjoitettu mutta usein aika keskinkertainen jännäri, ja jos olisi tekijänsä ainoa kirja, ei varmaankaan olisi ansainnut uusintapainosta. Mutta ansioita on sen verran, että tuotannosta voisi hyvin löytyä parempaakin...

Helmet-haasteessa tällä saa kohdan 8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua. 

 

And she saw the gray man. In the uniform-crowded depot, she saw only the gray man; He was seated on a stool at the soda counter, right. She controlled flight. She was Julie Guille. He didn't know her. as long as she remained Julie Guille,  he couldn't know her. Julie Guille was a pampered, luxurious refugee from Paris. Not Paris. From a vague, large, overrun France. Julie Guille had always had everything material for which she wished; if it were sunshine in March, she would have sunshine. She went the few steps to the newsstand, bought magazines by size and shape, this large one, this medium, these small. Reading matter.

Slavenka Drakulić - Aivan kuin minua ei olisi

Ei ole helppo kirja lukea, eikä siitä kirjoittaa.

Kirjan (suom. Seija Uuskoski) kehyksissä ollaan ruotsalaisessa sairaalassa vuonna 1993, jossa bosnialaispakolainen S on juuri synnyttänyt lapsen. Pojan, jonka isä on tuntematon, alkunsa on saanut jossain niistä useista joukkoraiskauksista. S on ilmoittanut että antaa lapsen adoptoitavaksi, eikä halua sitä edes nähdä, mutta jostain sekaannuksesta johtuen se kuitenkin nyt on S:n huoneessa ja itkee.
Palataan vuosi ajassa taaksepäin, keskelle sotaa, kun S, pienen bosnialaisen maalaiskylän opettaja, viedään monen muun kanssa pois kylästä. Päämäärää ei kerrota etukäteen, tai kuinka pitkäksi aikaa, tai miten valmistautua, mutta valmistautua pitää. Kohteeksi paljastuu vankileiri, miehet toiseen, naiset ja lapset toiseen. Ja leiri on oma sulkeutunut, eristynyt maailmansa, jossa vallitsee painajaisen logiikka.

 

Olen aiemmin yhden Slavenka Drakulićin kirjan lukenut, The Taste of a Man, ja hyvin erilaisista miljöistä huolimatta jotain samoja piirteitä näissä kirjoissa näkyy. Draculić  kirjoittaa taitavasti fyysisiä kokemuksia, kirjassa tuntuu ruumiillisuus, ja silti yksityiskohtaista kauhumässäilyä ei juuri näy, sävy on ennemminkin toteava: nämä ovat olosuhteet ja niissä elettiin (ja kun kirja perustuu lukuisiin haastatteluihin, juuri tätä tarinaa ei ehkä ole kenellekään tapahtunut mutta epäilemättä kaikki sen osaset).

Ja kirjan groteskit tapahtumat, henkilöiden teot ja tekemättä jättämiset asettuvat omaan sisäiseen logiikkaansa, joka on ulkopuolelta katsottuna ehkä hyvinkin vieras, mutta omat syynsä niissä on, lukija harkitkoon ovatko syyt hyviä vai huonoja...

Ilmeinen verrokki kirjalle on Primo Levin Auschwitz-kuvaus Tällainenko on ihminen. Levin vankitoveri oli kaivertanut ruoka-astiaansa muistutuksen "älä yritä ymmärtää", mutta Draculić ja S yrittävät. Leirin vangeilla tavoitteena on vain pysyä hengissä, se ohjaa olemista, tekoja ja tekemättä jättämisiä, ja kuitenkin mihin se oikeuttaa? Ja omalla tavallaan leirin vartijat ja sotilaat ovat myös järjestelmän, sodan vankeja, jotka myös ovat omalta osaltaan pakotettuja tottelemaan sotaa, ja kuitenkin mihin se heitä oikeuttaa, minkä verran nämä voivat valita, voisiko olla toisin? Kirjassa tarkastellaan vankeudessa tapahtuvan järjestelmällisen epäinhimillistämisen mekanismeja; missä ovat inhimillisyyden rajat, onko pelkkä eloonjääminen riittävää vai miten pitää kiinni ihmisyydestään...

 

Oma painokkuutensa tulee siitä, että melkein kaikista henkilöistä käytetään vain nimen alkukirjaimia: vain sairaalan ruotsalainen huonetoveri Maj ja vastasyntynyt tyttärensä Britt ovat etuoikeutettuja nimiin. Ja kehystilanne on muutenkin merkityksellinen: S on ymmärrettävästi suhtautunut raskauteensa vihamielisesti, eikä ole ajatellut sisällään kasvavaa asiaa muuna kuin sairautena, mutta joutuu nyt sekaannuksen oikusta kohtaamaan huomion, että kyseessä on todellinen ihminen. 

 

Missä ovat inhimillisyyden rajat, mitä sota haluaa niille tehdä, ja mitä minä haluan, tai voin, niille tehdä?

Erinomainen kirja (jonka ovat lukeneet myös Jonna, Anki, Elegia, Reija...

S ei vastaa hymyyn. Hän ajattelee että hänen elämänsä on täysin toisenlaista. Majlla on isänmaa. S on Bosniasta ja se merkitsee sitä, ettei hänellä ole isänmaata. Majn lapsella, pienellä tytöllä, on jo nimi. Sen nimi on Britt. Sillä on varmasti isä, jonka etunimi, sukunimi, ammatti, silmien väri ja tavat tiedetään. Majn lapsella on kaikki: isä, äiti, oma kieli, isänmaa ja turvallisuutta. Sillä pienellä olennolla jonka S synnytti, ei ole mitään.

Anita Brookner - Hotel du Lac (Rantahotelli)

 

Tämä Anita Brooknerin kirja on vilahdellut ehkäjoskusluettavana jo jonkin aikaa, nimi on tullut esiin vähän myöhempänä edustajana arvostamieni brittinaiskirjailijoiden jatkumossa, ja Booker-voittajana vuodelta 1984 sitä on ilmeisesti myytykin ihan hyvin, joten myös käytettyjen kirjojen kaupoissa on tuttu näky...

 

"I hate you," she shouted, hopefully.

Kirjailija Edith Hope, hyvän matkaa yli kolmikymppinen ja yhä naimaton, on aiheuttanut sosiaalisissa piireissään skandaalin (jonka luonne kyllä paljastuu loppupuolella kirjaa), ja lähin ystävä päätti toimittaa tämän joksikin aikaa sveitsiläiseen hotelliin lepäämään ja miettimään mitä tuli tehtyä...no, visiitti on hyvä aika kirjoittaa seuraavaa kirjaa, ja kirjeitä salaiselle rakastajalle, mutta pian Edith ajautuu myös hotellin muiden vieraiden, melkein kaikki naisia, vaikutuspiiriin, ja nämä ovatkin aika kirjava ja erikoinen joukko. Ja samalla visiitti saa pohtimaan itseä, tehtyjä valintoja...

Hienostunut hotelli valikoi asiakkaansa, ja nyt ollaan jo varsinaisen lomakauden ulkopuolella, joten vieraita ei ole paljoa ja pian hotelli sulkeekin jo ovensa talvikaudeksi. Ja samat piirteet ehkä pätevät moniin vieraisiin, elämässä ollaan jo siirrytty varsinaisen "seasonin" jälkeiseen aikaan, ja vastaanoton sulkeminen on jo häämöttämässä...

Brittileidien perinteessä pysytään, lähimmiksi verrokeiksi nousevat Barbara Pym ja Elizabeth Taylor, samanlaisessa hienovireisessä ihmissuhdesopassa, jossa reflektoidaan oman roolin vaatimattomuutta sosiaalisessa ympäristössä liikutaan. Brookner on varmaan Pyminsä lukenut, kirjassa vilahtaa parikin kertaa maininta "excellent women"ista, joihin Edith ei kaikesta huolimatta kuulu, vaikka monen silmissä sellaiselta näyttääkin...ja Taylorin monien kirjojen tapaan pisteliäs metatietoisuus, kirjallisuuden ja ihmiselämän varsin kinkkinen ja harhainenkin suhde on isossa osassa kirjaa (ja henkilökaarti on tietysti varsin Taylor-mainen). (Ja tietysti yhteys näkyy isossa joukossa herkullisesti muotoiltuja fraaseja ja kappaleita joita tekisi mieli siteerata tänne...) 

Verrokkeihinsa nähden Brooknerin kirja on kuitenkin avoimemmin piikittelevä, sanoisin jopa vihaisempi, joskin se vihaisuus näkyy lähinnä sarkasmin syvemmässä hyisyydessä. 

 

"And what is the most potent myth of all?" she went on, in the slightly ringing tones that caused him to make a discreet sign to the waiter for the bill. "The tortoise and the hare," she pronounced. "People love this one, especially women. Now you will notice, Harold, that in my books it is the mouse-like unassuming girl who gets the hero, while the scornful temptress with whom he has had a stormy affair retreats baffled from the fray, never to return. The tortoise wins every time. That's a lie, of course," she said pleasantly, but with authority, the kiwi fruit slipping back unnoticed onto her plate.

Aloin myös miettiä hotellia kirjan miljöönä, näitä hotelleihin, pensionaatteihin yms. sijoittuvia kirjoja on kuitenkin tullut luettua useita, ja erityisesti brittikirjallisuus suosii näitä...omalaatuinen sosiaalinen ympäristö, jossa kaikki ovat hieman irrallaan omasta kontekstistaan, ihmiset eivät varsinaisesti tunne toisiaan, tulevat ja menevät, mutta varsinkin näissä hotelleissa joissa vieraat oleskelevat pitempään, kenttä on auki monenlaisille sosiaalisille peleille, mistä näihin sosiaalisiin nyansseihin keskittyvät kirjailijat saavatkin paljon ammennettavaa.

Samalla aloin pohtia tuleeko mieleen yhtään suomalaista kirjaa, jossa hotelli olisi keskeinen miljöö. Ei tullut.

Bloggauksia löytyi: Tiina, Margit, Jokke, Zephyr, Erja...näköjään mielipiteitä jakava teos ja kirjailija, osa pitää ja osa tylsistyy. 

Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä: takaumia riittää.

Amadou Hampâté Bâ - Petit Bodiel (pikku Bodiel ja muita tarinoita savannilta)

 

Reilu vuosi sitten luin malilaisen kirjailijan ja kansantieteilijän Amadou Hampâté Bân laatiman kokoelman satuja ja kertomuksia, Il n'y a pas de petite querelle. Ja sen verran viihdyttävähän se oli, että etsin lisää, eli toisen kokoelman peul- ja bambara-kansojen tarinoita.

Vaikka samalla asialla ollaan, tämän kirjan rakenne on hieman erilainen: kirjan aloittaa 80 sivun mittainen tarina pikku Bodielista, jäniksestä, johon on ehkä koottu useammastakin tarinasta aihioita, mutta vaikka tarina onkin helposti jaoteltavissa kolmeen osaan, on näissä kuitenkin selkeä tarinan kaari...

Pikku Bodiel on kirjan alussa varsinainen heittiö, laiska ahmatti, huonotapainen, häpeäksi vanhemmilleen...ja niin kuin äitinsä onkin katsonut tämän käytöstä läpi sormien, lopulta hänkin saa tarpeekseen ja vaatii että pikku Bodielin on ryhdistäydyttävä. Sankarimme päättääkin näin tehdä, ja vieläpä matkustaa taivaaseen itse Allawalamin puheille. Vaiheiden kautta päästään perille, ja pikku Bodiel kertoo tilanteesta ja pyytää suosionosoitusta...Allawalam osoittaa armoaan, kun sankarimme kauniisti pyytää ja tekeepä sen vielä totellakseen äitiään, ja antaa pikku Bodielille tämän pyytämää oveluutta runsaalla mitalla.

Palattuaan taas maahan pikku Bodiel huijaa savannin mahtavat, setä Elefantin ja setä Virtahevon, tuottamaan rikkauksia, ja näiden rikkauksien avulla voi vihdoin osoittaa äidille, että on tullut joksikin.

Joskaan äiti ei pidä oveluutta kaikkein parhaana omaisuutena mitä Allawalamilta voi pyytää (eikö viisaus olisi ollut parempi), ja paheksuu lisää kun pikku Bodiel alkaa suunnitella nousevansa uusien rikkauksiensa ja oveluutensa avulla savannin kuninkaaksi, ja alkaapa vielä pitää itseään Allawalamin vertaisena...

Ja näistä närkästyy myös Allawalam, niin suurista luuloista kuin äidin tahtoa vastaan menemisestä, ja huonostihan siinä sitten tietysti käy. Hybris on hybristä savannillakin.

Loput kirjasta koostuu sitten lyhyistä faabeleista, legendoista ja muista tarinoista, useat ovat parin kolmen sivun mittaisista, usein opettavaisia tai jotenkin elämän tosiasioita selittäviä, kerrottuna eläimillä tai ihmisillä (ja hengillä ja vilahtelee paholainenkin mukana). Tarina-aineksissa on toki paljon tuttua ja yleismaailmallista, ja toisaalta kyllähän näissä välittyy myös paljon kiinnostavia näkymiä toisiin kulttuureihin ja elinolosuhteisiin (ja ainakin osa tarinoista sisältää myös aineksia joiden johdosta näitä ei ehkä kannata kertoa suomalaispilteille iltasaduiksi...vaikka nämä niistä ehkä suuresti huvittuisivatkin). 

Kokoelmana tosin pidin enemmän siitä edellisestä, siinä tarinat olivat sopivamman mittaisia, ihmesatuja joissa saatti kehitellä teemoja mutta joissa ei silti ollut mitään ylimääräistä: tässä pikku Bodielin tarina oli kuitenkin jo hieman turhan pitkä ja muut taas faabelien tapaan kovin suoraviivaisia. Mutta toki ilokseni tämänkin luin. 

Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 29. Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa: moraaliset opetukset ovat hyvin esillä (nyrkkisääntönä, kannattaa totella äitiä).

Tuula-Liina Varis - Muotokuvamaalarin tytär

Bloggaus ei ihan ehtinyt naistenviikolle, vaikka sen aikana tämän luin.

Tuula-Liina Varis on nimenä tuttu (ja olen joskus kirjamessuilla häntä kuullutkin) mutta toistaiseksi oli jäänyt lukematta, niinpä viime Suomen reissulla oli mukaan tarttunut tämä novellikokoelma. 

Viisi isompaa novellia, yksi lyhyiden juttujen sarja ja lopussa lyhyt kooste mietteitä kirjailijan työpäiväkirjasta. Ja kuten kansikin jo kertoo, keskiössä on sukupolvien väliset, usein varsin hankalatkin, suhteet sekä ajan tuomat muutokset elämään, oli kyse sitten lapsen kasvamisesta aikuiseksi (tai joskus siitä kieltäytyminenkin, joka onnistuu paremmin tai huonommin...) tai aikuisen vanheneminen (josta kieltäytyminen tapaa onnistua huonommin). Ikä ei ole vain numero, fyysiset, psyykkiset ja sosiaaliset muutokset kulkevat toisiinsa liittyen ja eivät ole kovinkaan usein hallittavissa...

Paljon huomiota saa vanhojen ihmisten kohtelu yhteiskunnassa, näkökulma voi olla niin sänkyyn sidotun vanhuksen, jonka luona käyvillä avustajilla ei ole aikaa kuin kaikkein välttämättömimpään, tai keski-ikäisen, jonka vanhemmat ovat omalla tavallaan jatkuvan avun tarpeessa, mutta muutokset voivat olla odottamattomia ja häiritseviäkin...kirjailija oli tämän ilmestyessä lähellä 70 ikävuotta (ja täytti vajaa kuukausi sitten 80 vuotta, myöhästyneet onnittelut), ja aihehan on toki muutenkin esillä ja ihan aiheesta, eikä se ainakaan helpottumisen ja selkenemisen merkkejä osoita.

Vakavista aiheista huoliimatta teksti on selkeän sujuvaa lukea. Varsinaisesti hauskaa tekstiä tämä ei ole, mutta väitän kuitenkin että kaikki kirjallisuus, jossa yhdistetään sujuvuus psykologiseen tarkkuuteen ja havainnoinnin selkeyteen sillä tasolla, mitä Varis tekee, on väistämättä jotenkin humoristista, vaikka sitten rivien välissä; tavalla jota pidän kyllä miellyttävänä.

 

Ajoittain tosin se selkeys on liioiteltuakin, alleviivaavaa: ensimmäisessä novellissa Nuket lukijalle tulee mieleen, että päähenkilö käyttää nukkeja yrityksissä jotenkin hallita elämää ja ympäröivää todellisuutta, ja sitten se ajatus kirjoitetaan suoraan auki. novelliin: samanlaista alleviivaavaa aukikirjoittamista löytyi muuallakin, ja tietysti se, että kirjan loppuun laitetaan osia työpäiväkirjasta, on myös vähän samaa. Vähän epämääräisempi avoimeksi jättäminen ja tulkinnanvaraisuuden käyttö olisi ollut tervetullutta. 

 

Oikeastaan mieleen tuli, että novellien sijaan minua kiinnostaisikin lukea Varikselta esseitä tai muuta samantyylistä kaunokirjallista asiatekstiä; kirjailijan tuotannossa keskeisessä osassa näkyykin olevan pakinat, kolumnit ja vastaavat tekstit, ja se näkyy kyllä myös tässä kirjassa, jonka keskeisissä ansioissa on paljon samaa kuin hyvissä pakinoissa...

Luulenpa, että Varikselta tartun seuraavaksi johonkin kirjoituskokoelmaan fiktion sijaan.

Helmet-haasteessa mennään kohtaan 36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää: sukupolvista on puhe, ja näiden elämää seurataan...

Tatu Vaaskivi - Pyhä kevät

Täsmävalintoja Helmet-haasteeseen: Tatu Vaaskivi oli naimisissa aiemmin keväällä lukemani Elina Vaaran kanssa, ja Vaara on kirjoittanut tämän teoksen esipuheen. Ja Vaaskivi kuoli sen verran varhain, kolmikymppisenä vuonna 1942, että tuotantoa on ehtinyt Projekti Lönnrotiin.

Luettavaksi valikoitui aika summittaisella valinnalla postuumi romaani Pyhä kevät. Tai oikeastaan vain kirjan alkupuoli on tullut valmiiksi, suunnitteilla oli ilmeisen massiivinen teos pääsiäisviikon tapahtumista Pyhällä Maalla n. vuonna 30, mutta tässä ilmestyneessä osiossa lukuisat henkilöt, Jeesus ja opetuslapset mukaanlukien, eivät ehtineet vielä edes Jerusalemiin asti...

 

Paljon pohjataan siis evankeliumeissa kuvattuihin tapahtumiin ja henkilöihin, ja näkökulmahenkilöt tulevat enemmän sivuhenkilöistä: Jerusalemia kohti matkustavat Jeesuksen ohella omista suunnistaan Pontius Pilatus, Herodes Antipas ja Herodias, Jairus, ja Jeesuksen seurueessakin huomiota saavat niin monet opetuslapset kuin myös vaikkapa seurueessa olevat naiset.

 

Ja henkilöt saavat kyllä runsaasti lihaa luittensa ympärille: evankeliumien esitettyjä tapahtumia, ja suoria muistumia Jeesuksen teoista ja puheista, lainataan suoraan (Johannes Kastajasta puhumattakaan), mutta näiden ympärille sitten kehitetään henkilöille taustaa, historiaa, omaa syvyyttä...ja tokihan näin korostuu myös kaikenlaiset ristiriidat ja heikkoudet, jotkut Vaaskiven tulkinnat henkilöistä ovat varsin yllättäviä, ja esim. Jeesuksen seurueesta tulee kyllä vahvasti esiin, että vielä on kovin rajallinen ymmärrys mitä tässä oikein ollaan tekemässä ja mistä siinä Valtakunnassa on oikein kyse (mikä toki onkin hyvin evankeliumien kuvausten mukaista, mutta se tulee kyllä vahvasti esiin).

 

Vaaskiven tyyli on hyvin rehevää ja yltäkylläistä, teksti vyöryttää yksityiskohtia, niin aistikokemuksia kuin historiallisia detaljeja: luultavasti liikaa jotakuinkin kaikille lukijoille (ja paikoin kirjailija eittämättä kuulostaa ihan vaan brassailevalta taustatietojensa määrän esittelijältä). Mutta kyllä se myös luo onnistuneesti tunnelmaa, kirjan alkuosien tapahtumissa on odottava, hieman painostava ja kasvavan jännittynyt tunnelma, ja sama tunnelma on myös kirjailijan tyylissä. Ja omakohtaisesti tunnelmaa kasvatti, että lukuolosuhteet sopivat hyvin kirjaan, luin tätä painostavan helleaallon kourissa...

Mutta on hyvin vaikea sanoa, miten hyvin tuollainen tyyli toimisi koko kirjan mittaisena, miten tyyli sopisi vaikkapa pitkäperjantaille vai tapahtuisiko siinä jotain muutoksia (tai ylipäänsä miten rytmitetty tai kuinka massiivinen teos tästä oli tarkoitus tulla).

Oma hankaluutensa paljon paikallisia ja historiallisia detaljeja vilisevässä tyylissä on toki myös, että tämä lukemani teksti oli Lönnrotiin konedigitoitu versio jonka tekstissä löytyi ihan runsaasti skannaukseen liittyviä typoja (siunaa -> siimaa, Saba -> Saha, Iisain -> lisäin jne) joten jotkut muutkin oudommat sanat saivat pohtimaan, ovatko ne oikein kirjoitettuja... 

Maria Magdalenan patsas nimikkobasilikassaan Vézelayssa

Kirja ei ehkä ole ilmeisin valinta naistenviikolle, mutta kyllähän kirjailija nostaa esiin tapahtumien naisia, omassa osassaan ovat niin Pilatuksen vaimo kuin Herodias, ja tosiaan Jeesuksen seurueessa olevat naiset (ei näiden kuvaus tosin mitenkään positiivista ole, mutta toki mietityttää miten kehittyisivät kirjan aikana...)

Ja tänään juhlitaan Maria Magdalenaa, joka tietysti tästäkin kirjasta löytyy, ja jota opetuslapset ja erityisesti seurueen muut naiset avoimesti halveksivat, huora mikä huora, rammat ja sokeat vielä ymmärtää mutta tuollaisten paikka ei ole Messiaan lähellä....ja henkilönä myös kuvattu varsin omintakeisesti, suttuinen umpimielisyys antaa Magdalenasta melkeinpä vajaamielisen kuvan...ja tätä kautta on myös henkilö, josta erityisesti jäi kiinnostamaan, että mitenköhän Vaaskivi oli aikeissa tätä käsitellä. Jalkojen voitelu ainakin oli tulossa...

Maria Magdalenan reliikki Saint Maximinissa. Legendan mukaan evankeliumin tappahtumien jälkeen Magdalena saapui Provenceen ja asettui erakoksi läheiseen Saint Baumin luolaan, missä eli elämänsä viimeiset vuodet

Helmet-haasteessa tällä tosiaan otan toisen osuman kohtaan 47.-48. Kaksi kirjaa, joiden kirjoittajat kuuluvat samaan perheeseen tai sukuun, Elina Vaaran tarjotessa sen ensimmäisen.

Ensi aluksi Jairus oli tuntenut syvää vastenmielisyyttä Magdalan tytärtä kohtaan. Näki selvästi, että nainen oli porttojen tavoin kiihoittanut norsunluisella puikolla kulmakarvojensa kasvua, niin että ne riippuivat kuin sysimusta sammal hänen raukeanpaksujen silmälautojensa päällä; puuttui vain syyrialaisen ilotytön patalakki! Ja typerä, vastenmielisen typerä hän oli elottomine valkoisine silmämunineen, joissa vielä kuvasteli lapsensilmien ohut sinerrys ja joiden porsliiniseen hohtoon mustat terät melkein kokonaan hävisivät. Seuratessaan Jeshuaa nainen ei käyttänyt hänestä koskaan muuta nimitystä kuin "rabbuuni" tahi "mestari". Jairus luuli huomaavansa, että myös kalastajaveljekset Andreas ja Simon hädin tuskin sietivät häntä seurassaan, sietivät samoin kuin suvaitaan lempeätä eläintä, vasikkaa, joka on ilman talutusköyttä lähtenyt seuraamaan ihmisryhmää. Esimies ei päässyt tuntemuksesta, että Magdalan naisen olemusta ympäröi, ei kyyhkyslakkojen ja värjäämöjen, vaan läävän uho. Mikä hänen nimensä oli? Kuinka tahansa, hän oli kyyhkyskaupungin entinen lutka, tuon muuratun kaupungin tyttäriä, jonka lähteissä Mooseksen sisar oli parantunut pitalista, mutta joka oli kohta sata vuotta ollut ylen kuuluisa veltoista, tylsistä ilotytöistään.

Comtesse de Ségur - Les deux nigauds (kaksi hölmöä)

 

Kuten kannessa olevasta tarrasta näkee, on tämä ilmaiskiertoon tarkoitettu teos. Olen aikoinani lukenut ranskalaisen lastenkirjallisuuden klassikon Les malheurs de Sophie, ja tokihan voi kokeilla kirjailijan muutakin tuotantoa: tämä ilmestyi alunperin 1863, eli viitisen vuotta tuon Sophie-kirjan jälkeen.

Samassa hengessä mennään, eli nuori päähenkilö tekee tyhmyyksiä ja sitten saa kärsiä ja hävetä. Mutta siinä missä Sophie oli oikeasti pieni lapsi, ja kirja varsin episodimainen, tämänkertaiset Simplicie ja Innocent ovat jo teini-iän kynnyksellä, ja tässä on enemmän jatkuvaa tarinaa. Lapset ovat kasvaneet Bretagnen maaseudulla, mutta kärttävät nyt kovasti että haluavat Pariisiin, se on unelmien täyttymys...ja tätä kärtetään sen verran päättäväisesti, että vanhemmat myöntyvät, eivät lähde itse mutta lähettävät Simplicien Pariisissa asuvan tädin luo ja Innocentin opiskelemaan poikakouluun...

Ja sitten saa kärsiä ja hävetä. 

Toki päähenkilöillä on paljon "maalaistollot kaupungissa"-kommelluksia, ja luonteenvikojakin joiden kanssa joutuu kasvokkain. Ja samalla lasten täti on kyllä varsin...hankala persoona, ja Innocentin koulukin aika kauhea laitos, ja muutenkin Pariisi asukkainen näyttää runsaasti nurjia puolia ja ainakin minun näkökulmastani myös varsin kohtuutonta käytöstä...

Ja opettavainen tarina kun on kyseessä, niin onhan se myös tarkoituksellista, mutta joo, sitä kärsimystä, häpeää ja ongelmia tulee nyt sen verran kovalla syötöllä vailla suvantoja, että lukukokemus kävi aika raskaaksi. Sen verran, että vaikka kirja ei pitkä olekaan, niin kesken jättäminen silti houkutti...ja "no, ainakin tästä voi kirjoittaa blogiin" oli yhtenä motivaattorina loppuunlukemiselle :)

Tuolla Sophie-bloggauksessa pohdin jo kirjallisuuksien välittämiä lapsuuskäsityksiä, ja yhä niissä tuntuisi olevan pohjaa...ranskalaisessa kulttuurissa on hyvin esillä ajatus lapsista pikku hölmöinä, jotka ehkä jossain vaiheessa oppivat ihmisten tavoille, ja ennen kuin oppivat, aiheuttavat vahinkoa itselleen ja muille: lapsuus on jotain josta on opittava pois (ja toisaalta tuon kääntöpuolena tekemisissä on kuitenkin kohtalaisesti vapautta, hyväksytään luonnonlakina että lapset tekevät tyhmyyksiä ja aina saa kärsiä ja hävetä, aikuiselle on parempi olla liikoja välittämättä...) 

Ja kun nämä Segurin kreivittären kirjat ovat luonteeltaan opettavaisia, tämä ajatus korostuu erityisesti, sellaisella tasolla, jossa toisenlaiseen lapsuuskäsitykseen, kuten vaikka nokkeliin rationalistilapsiin tai filosofisiin villeihin, tottuneilla voi olla sulattelemista...

Helmet-haasteessa otan kohdan 43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan (ainakin toteutetaan haave, oikeudenkäynti, alaikäiset päähenkilöt, en haluaisi olla mukana...) 

Ja hei, tämähän sopii naistenviikolle (kirjailija Sofian nimipäivä on tosin toukokuussa, ja Simplicien nimeä ei kalenterista kai edes löydy...)

Amara Lakhous - The Prank of the Good Little Virgin of Via Ormea

 

 

Kun joku aika sitten kävin Roomassa, niin pitihän sieltä poimia mukaan myös jotain maan kirjallisuutta jollain luettavalla kielellä, ja tämä tuli mukaan (jotain muuta myös, siitä lisää myöhemmin). 

Vaikka paikallisuus onkin venyvää, tämä kirja sijoittuu Torinoon (ja kirjailija Amara Lakhous taas on syntyisin Algeriasta eli katselee italialaista kulttuuria maahanmuuttajan etäisyydellä). 

Päähenkilö Enzo Laganà on torinolaisen sanomalehden rikosreportteri, joka on suuntaamassa lomalle suomalaisen tyttöystävänsä, vaalean Tanian, kanssa, kun kaupungissa alkaa kuohua: viisitoistavuotias Virginia, hyveellinen, kiltti, puhtauden mallikappale, on raiskattu, raiskaajina kaksi romaninuorta läheisestä leiristä. Tai näin tyttö ainakin itse sanoo (kirjan nimi vinkannee pitääkö väite paikkansa). 

Tämä tietysti innostaa paikallisia poliittisesti radikaaleja tahoja järjestämään mielenilmaisukulkueen, jonka päämääränä on siivota romanisaasta kaupungista...ja Enzon esimiehet taas osoittavat huomattavaa selkärangattomuutta populismin edessä, mitä tulee rehelliseen uutisointiin.

Enzon kerrontaan limittyy myös mustalaisleirissä elävän Drabarimoksen kerronta, entisessä elämässään Patrizia oli sijoitusneuvoja pankissa, mutta lopen kyllästyneenä elämäänsä on nyt naamioitunut romaniksi ja elää näiden keskuudessa, ja on naisella laajempiakin juonia...

Hmm. Tehdään yhteiskunnallista satiiria populismista, journalistisesta vastuusta, muukalaisvihamielisyydestä (vaikea puhua maahanmuuttajista, jos Piedmontin sintit ovat asuneet alueella keskiajasta asti...), yhteiskunnan valtasuhteista, pankeista ja sijoitusmarkkinoista jne. 

Epäilemättä yhteiskunta antaa paljon suoraa materiaalia satiiriin, aiheet ovat hyviä ja niistä nousee ihan hyviä pointteja...ja, no, tämän kirjan lukijakunnasta varmaan huomattava osa on sillai sopivasti poliittisesti asennoitunutta että tämä kirja siloittelee heitä niin ahkerasti myötäkarvaan, että satiirisuus jää niin kovin helpoksi ja löysäksi, eikä tässä kirjassa kovin paljoa muuta annettavaa ole...Patrizia/Drabarimoksen puoli kirjasta oli se kiinnostavampi osa ja siitä olisi ehkä voinut saada kehiteltyä paremman kirjan, varsinainen päähenkilö Enzo taas oli aika turha klisee.

Lukihan tämän mutta ei kirja ollut niin hyvä kuin olisi voinut olla.
Helmet-haasteessa sai sentään muuten minulle hankalan kohdan eli 22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä (pari sähköpostia).