Martti Leiwo & Minna Seppänen (toim.) - Latinan kielen historia

Huomioin Gaudeamuksen uutuusluettelosta tämän teoksen, ja vaikutti sen verran kiinnostavalta, että pitihän se luettavaksi hankkia. Ja olihan se kiinnostava: kuten kirjoittajatkin toteavat, latinan historia kielenä on poikkeuksellisen laaja ja monipuolinen, pitkästä historiasta löytyy dokumentaatiota reilun 2500 vuoden ajalta, ja vaikka kieli lakkasikin olemasta kenenkään elävä äidinkieli (ja sitä ennenkin jo eriytynyt voimakkaasti), on sillä ollut runsaasti käyttöä ja kehitystä senkin jälkeen, myös laajasti varsinaisen kulttuuripiirinsä ulkopuolella. Jos joku yksittäinen kieli ansaitsee kootuksi historiansa, niin latina, ja tähän tarpeeseen on nyt kiitettävästi tartuttu.

Näitä piirteitä sitten eri tutkijat käsittelevät omissa luvuissaan: huomion saa niin arkaainen latina, klassinen muoto, myöhäisantiikin ja varhaiskeskiajan kielet, sydänkeskiaika ja modernin ajankin kielimuodot, runoudessa, proosassa, tieteen ja filosofian kielenä...(omassa blogissanikin luetut latinaksi kirjoitetut kirjat levittäytyvät isolle aikaskaalalle, ja kirjoittajista Tuomas, Egeria ja Tertullianus on mainittu myös tässä kirjassa)

Ja itse kielen ohella puhutaan tietysti kielien kehityksestä yleensä, sekä kielitietoisuudesta: miten ja milloin ihmiset ymmärsivät onko oma puhuttu ja kuultu kieli latinaa vaiko jo eriytynyttä joksikin muuksi kieleksi, miten kielen standardit muodostuvat (jo varhain Ciceron ja Caesarin latina katsottiin kultakaudeksi, ja Senecan ja Tacituksen jo hopeakaudeksi: millä perusteilla näitä standardeja muodostettiin, miksi ja millä vaikutuksilla?). 
Ja puhutaan myös kielihistorian tutkimisesta ja metodeista, kielen ei-äidinkielisestä käytöstä ja sen vaikutuksista jne. ja sivussa tietysti tulee aimo annos Euroopan historiaa (kuinka tärkeä Kaarle Suuren vaikutus olikaan jne).

Kirja on kyllä vakaasti tieteellinen, eli kovin popularisoivalle linjalle ei mennä. Lukijan ei tarvitse osata latinaa (kaikki tekstinäytteet on käännetty) eikä tarvitse olla edes harrastelijana perehtynyt filologiaan, mutta sanoisin että jompikumpi noista ehdoista on hyvä toteutua että tästä kirjasta varsinaisesti nauttisi. Ja jos osuu molempiin kategorioihin (kuten minä teen) niin silloin tämä on tietysti ihan välttämätön. Kirja mahdollistaa myös hyppivämmän lukutavan, eli jos vain joku tietty osa-alue kiinnostaa niin siihen liittyvät luvut ovat itsneäisesti luettavissa, ja lukujen sisälläkin oli kyllä osioita jotka itse päädyin vain silmäilemään läpi, mutta kyllä tästä silti sain irti myös suurempia kokonaisuuksia ja kaaria. 

He, joita aihe kiinnostaa, voivat huomioida kirjan olemassaolon ja etsiä luettavaksi. Jos aihe ei yhtään nappaa, niin tuskinpa tämä kirja näkemystä muuttaisi, joten lukekoot jotain muuta. Helmet-haasteessa otan tällä kohdan 11. Tietokirja, joka on julkaistu 2020-luvulla.   

Dhuoda - Manuel pour mon fils (käsikirja pojalleni)

Tänä vuonna paastokirjanani on ollut Dhuodan, 800-luvulla eläneen aatelisnaisen, laatima ohjekirja 16-vuotiaalle pojalleen Guillaumelle. Olen bongaillut joitain näitä varsin kaukaisten aikojen naisten kirjoittamia kirjoja, pari vuotta sitten bloggasin Egerian Matkasta Pyhälle maalle, ja siinä bloggauksessa mainitsin aiempia luettuja: Marie de France, Bingenin Hildegard, Avilan Teresa, Christine de Pisan, Sienan Katariina, Sarashina, Rabi'a...joten Dhuodastakin olin tietoinen ja houkutti lukea (ja seuraavaksi Margery Kempe? Assisin Clara? Marguerite Porete? Sei Shonagon? Onhan näitä).

 

Ja luin tämän tosiaan paastokirjana, aloitin tuhkakeskiviikkona ja joka päivä luin kaksi lukua, ja kun lukuja oli 81 niin viimeisen luin siis hiljaisen viikon maanantaina. Tähän tarkoitukseen tämä oli ehkä vähän hassu valinta, koska lukujen pituudet vaihtelivat rajusti, osa oli yhden lauseen mittaisia, toiset taas useita sivuja.

 

Jos tätä kirjaa ei olisi, ei Dhuodan nimi olisi jäänyt historiaan, aikakauden kronikoista tätä ei löydy. Puolisonsa Bernard, Septimanien herttua, samoin kuin kirjan saaja, poika Guillaume, kyllä löytyvät, koska omalta osaltaan osallistuivat karolingisen ajan poliittisiin kuohuntoihin: kirjan kirjoitusaika, 841-843 on itse asiassa ollut hyvinkin kuohuvaa ja vaikeaa aikaa. Bernard kuoli 844 kuningas Kaarle Kaljun tuomitsemana, ja Guillaumekaan ei kauaa elänyt, omien poliittisten kahinoittensa seurauksena hänet mestattiin 849 (siis 24-vuotiaana). Dhuodan vaiheista tässä vaiheessa ei tosiaankaan ole tietoja (edes oliko näissä vaiheissa enää hengissä: kirjan lopulla Dhuoda valittaa kyllä olevansa sairas, ja antaa ohjeet mitä haluaa kirjoitettavaksi hautamuistomerkkiinsä, joskin tällainen hyvissä ajoin valmistautuminen omilla epitafeilla oli ilmeisesti aikakaudelle tyypillistä). 

 

Ja luulenpa, että kirjan kiinnostavuus on suurimmalta osin sen historiallisessa kontekstissa ja siitä mitä se kertoo omasta ajastaan ja maailmastaan; en nyt sanoisi, että tässä olisi ollut jotain valtavaa oivallusta jota ei muistakin lähteistä löytäisi. Esitellään kristillisen uskon peruskäsitteitä, erityispaino kolminaisuusopissa, jonka ympärillä oli jonkinasteista skismaa aikakauden länsi-Euroopassa. Puhutaan hyveistä, paheista, uhista, elämän vaiheista (kuolemanjälkeinen elämä tietysti mukaanlukien), kunnioituksesta ja hyvästä käytöksestä, kenen puolesta esirukoilla, käydään läpi hieman numerologiaa, laaditaan opettavainen runo, jonka alkukirjaimista muodostuu Guillaumen nimi...ja tosiaan lopussa Dhuoda laatii myös oman epitafinsa.

Karolinginen aika tunnetaan hyvinkin patriarkaalisena, lojaalisuus isälle (ja vanhemmille yleensä) on suuressa arvossaan ja ohittaa jopa muut yhteiskunnalliset velvollisuudet ja lait, ja tässäkin kirjassa isä tulee tosiaan Jumalasta seuraavana listatessa ketä kunnioitetaan...

 

Tämäntyyppiset pienet opettavaiset manuaalit, mukana kuljetettavat "peilit" ovat ilmeisesti hyvinkin tyypillisiä: tämä teos tunnetaan karolingisen renessanssin hyvänä edustajana, ja tietysti huomattavana myös sillä perusteella, että kirjoittaja on maallikko ja nainen. 

Ja Dhuoda tosiaan antaa kuvan aikakaudelleen hyvin sivistyneestä naisesta, viittailee sujuvasti Raamatun ohella Augustinukseen, Gregorius Suureen, Isidorus Sevillalaiseen, joihinkin oman aikansa merkittäviin kirjoittajiin ja ajattelijoihin...ja tätä sivistystä Dhuoda haluaa välittää myös pojalleen.

 

Henkilöhistoriallisesti on myös kiinnostavaa, että ilmeisesti valtakunnan asiat pitivät Bernardin hyvin tehokkaasti liikkeessä pitkin maata siinä missä Dhuoda oli kotonaan. Ilmeisesti puolisot tapasivat toisiaan varsin harvoin, joten Dhuoda hoiti talouttaan varsin itsenäisesti...ja mietityttävänä yksityiskohtana ensimmäinen poika Guillaume syntyi sopivasti häiden jälkeen, mutta toinen poika vasta viistoista vuotta myöhemmin (siis puolisen vuotta vähän ennen kuin Dhuoda aloittaa kirjoittamisen). Oliko muita lapsia, pieninä kuolleita, tai mainitsematta jääneitä tyttöjä, vai ovatko nämä tosiaan ainoat lapset (on siis huomioitava, että puolisot tosiaan tapasivat toisiaan hyvin harvoin...): ei tämä nyt kuitenkaan oikein sovi siihen kliseiseen ajatukseen, että historiallinen nainen olisi vain tahdoton synnytyskone ilman mitään muuta sisältöä elämälleen...

 

Kirjoitusajankohta oli tosiaan kuohuvaa  ja väkivaltaistakin aikaa, ja se heijastuu toki myös siinä mitä Dhuoda opettaa: hengellinen kamppailu on osa spiritualiteettia, ja muutenkin ajan henki tulee kyllä esiin, ja Dhuoda on omalla paikallaan tässä järjestelmässä (jos siis lukija odottaa 2000-lukulaista radikaalifeminismiä, lukija saa pettyä). 

Laitan tämän kirjan nyt myös kategoriaan "historialliset kuriositeetit", joka tarjoaa kuitenkin ikkunan omaan aikaansa. Helmet-haasteessa tämä olkoon kirja kohtaan 16. Kirjan luvuilla on nimet.

Tertullianus - Traité du baptême (Kasteesta)

 

 

Kainiitit olivat toisella vuosisadalla pohjois-Afrikassa vaikuttanut gnostilainen lahko, joka oli linjaltaan sieltä äärimmäisestä päästä: ruumis on sielun vankila, luotu maailma on läpeensä paha samoin kuin sen luojademiurgi (ja tästä syystä Raamatun "pahikset" kuten Kain olivatkin niitä suurimpia ihailtavia henkilöitä, siitä siis nimi) jne. Ryhmä oli sen verran äärimmäinen että laajempi vaikutuksensa henkiseen ilmastoon ja historiaan jäi varsin vähäiseksi, suurimpana kontribuutiona ehkä se, että inspiroivat karthagolaista kirkkoisää Tertullianusta kirjoittamaan tämän kirjan.

Yksi kainiittien keskeisistä teologisista linjauksista oli kasteen, kristillisen kirkon perustavalaatuisen sakramentin, hylkääminen (koska luotu maailma on paha, eivät pyrkimykset tuomaan sille minkäänlaista pelastusta voi myöskään olla hyviä, ja näihin kuuluu luonnollisesti myös kaste), ja tähän tarttuu Tertullianus. Kuten Uuden testamentin kirjoista käy ilmi, oli kaste ollut merkittävä osa alkukirkon toimintaa alusta alkaen (ja tunnettu käytäntö myös juutalaisuudessa ennen kristillisyyttä) mutta tarkempi tietämys miten kastetta vietettiin ja miksi, miten se ymmärrettiin, jää varsin fragmenttiseksi: tämä De baptismo 200-luvun alussa on ensimmäinen laajempi teos aiheesta. 

Tertullianus on vahva apologisti, jonka selkeää kirjoitustyyliä on hyvin miellyttävä lukea: teologis-filosofiset linjauksensa eivät ehkä aina ole niin hienovireisiä tai systemaattisia, kiinnostus on argumentoinnissa ja että kuulija/lukija ymmärtää ja vakuuttuu (ja tästä huolimatta teoksissaan on kyllä myös teologista innovaatiota yllin kyllin, samoin kuin näitä näkökulmia oman aikansa aatteisiin). 

 

Ja vaikka reettori yrittääkin vakuuttaa sanoillaan, niin mitään laimeaa kaikkia miellyttävää relativismia ei harrasteta, Tertullianus on kyllä omissa kannoissaan hyvinkin suora ja jyrkkäkin. Ja myöhemmin siirtyi valtakirkon linjasta kohti montanolaisuutta, jonka kirkkokäsitys ja oppi oli sopivasti jyrkempi ja puristisempi (tästä syystä vaikka Tertullianus on hyvin arvostettu kirkkoisä, kirjoittaja ja teologi, häntä ei ole kanonisoitu pyhimykseksi...)  

Tämä mainio tyyli löytyy tästäkin kirjasta: kirjassa esitetään napakasti kasteen keskeinen symboliikka, hengellinen merkitys ja käytäntöjä. Kiinnostavaa on, että periaatteet ja käytännöt ovat hyvin pitkälle samat kuin seuraavinakin vuosisatoina, eli kasteen muoto ja sisältö oli kehittynyt pitkälle jo alkukirkon aikana, ja Tertullianuksen esittämät symbolit ja tulkinnat löytyvät jatkossa monelta muultakin.

 

Suurin eroavaisuus lienee siinä, että Tertullianus suhtautui kielteisesti lapsikasteeseen ja oli sitä mieltä, että kastettavan pitäisi olla aikuinen: tosin se, että aihe ylipäänsä on esillä, kertoo jo, että lapsikastettakin harjoitettiin. Ja syyt vastustukseen löytyvät siitä, että kasteessa aiemmin tehdyt synnit pyyhitään pois, mutta kasteenjälkeisten syntien sovitus oli tuolloin vielä tuntematon, nykyisenkaltainen ripin sakramentti muodostui vasta noin tuhat vuotta myöhemmin...ja marttyyrikirkon aikana esim. luopious oli hyvinkin akuutti ilmiö ja luopioiden mahdollisuus palata kirkon yhteyteen oli hyvinkin runsaasti puhuttanut ja mielipiteitä jakanut aihe. Ja muutenkin nuorella ihmisellä on paljon houkutuksia syntiin ja suurempi mahdollisuus langeta, joten liian nuorena ei pitänyt kastetta hakea...

Tuomas Akvinolainen - Enkelit ja filosofia

 

Muistelin aikoinaan kirjamessuilla Serafim Seppälän kritisoineen liiallista ja yksipuolista kiinnostusta enkeleitä kohtaan, vertauksena nuori neito, joka, saadessaan rakkauskirjeen, alkaa perehtyä yksityiskohtaisesti postilaitoksen historiaan ja sen toimintaan kirjeiden kuljettajana...

No, tervetuloa Tuomas Akvinolaisen, keskiajan suurimman skolastikon, ajatteluun. Toki Tuomas antaa kaiken aiheellisen huomion niiden rakkausviestien lähettäjään ja sisältöön, mutta samalla onhan se nyt aivan tavattoman kiinnostavaa miten viesti kulkee, millaisia ovat nämä aineettomat olennot ihmisen ja Jumalan välimaastossa.

Ja mitään enkeliterapioita ei harrasteta, lähestymistapa on filosofinen perustuen Aristoteleen hylemorfistiseen teoriaan, ja tästä edeten päätellen sen mitä päätellä voi enkelien ominaisuuksista: siinä missä muu luomakunta on aineen ja muodon yhdistelmä, enkelit ovat aineettomia, pelkkiä aktiivisia muotoja. Ja jos olento on aineeton intellekti, mikä on sen suhde paikkaan, miten se liikkuu, miten kommunikoi, miten se tietää jotain, onko enkeleillä vapaa tahto, miten enkelistä tulee paha...

Kirjaan on koottu Tuomaan pääteoksen Summa theologiae enkeleitä käsittelevät luvut, jotka Reijo Työrinoja on kääntänyt ja varustanut selityksin ja kirjallisuusviittein, ja teoksessa on myös mittava johdanto.

Tuomaan Summa esittelee ajatuksensa hyvin systemaattisessa muodossa skolastisen perinteen mukaisesti: on aihe (vaikkapa kysymys 52, "Enkelin suhteesta paikkaan"), aiheeseen liittyvät tarkemmat kysymykset (Onko enkeli paikassa? Voiko enkeli olla samalla keraa useassa eri paikassa? Voiko samassa paikassa olla useita enkeleitä?) ja kunkin kysymyksen vastaukseksi esitetään 2-5 numeroitua väitettä (joiden päätelmistä Tuomas tapaa olla eri mieltä), näiden jälkeen Tuomas esittää oman vastauksensa ja numeroitujen väitteiden kumoamiset.

Kun sitä oppii lukemaan ja kun tuntee edes jotenkin käytetyn termistön ja taustalla olevat teoriat ja lähteet (Aristoteles ja Raamattu tietysti, mutta myös aristoteeliset kommentaattorit Avicenna, Averroes, Avicebron ja Boethius ja kirkkoisät kuten Augustinus ja Dionysius Areopagita usein mainittuina) niin ajattelu ja argumentaatio on selkeästi esitettyä. 

(Mainittakoon että kysymys kuinka monta enkeliä voi tanssia neulankärjellä, se on peräisin myöhemmältä ajalta Rabelais'lta. Mutta Tuomaan vastaus olisi "yksi", aineettomuudesta huolimatta samassa paikassa ei voi olla useampia enkeleitä yhtaikaa).

 

Ja jos argumentaatioformaatti tuntuu raskaalta, niin Työrinojan selityksissä on nostettu esiin kunkin luvun keskeiset ajatukset, ja johdannossa enkeliteorian laajat linjat, sekä tietysti hyvin arvokasta vertailua muihin aikakauden ajattelijoihin: skolastiikka tuotti muitakin enkeliteoreetikkoja kuin Tuomaan, ja nämä eivät olleet suinkaan kaikki samaa mieltä asioista.

Työrinojan lähestymistapa ei tosin edes yritä olla erityisen popularisoiva, lukijalta odotetaan omaehtoisesti kiinnostusta ja mielellään perehtyneisyyttäkin keskiaikaiseen filosofiaan ja sen metafyysisiin koukeroihin (ja myönnän että itsekin siirryin joissain kohdissa enemmän selailemaan, vilkaisemaan käsitellyt kysymykset läpi sen tarkemmin uppoutumatta esitettyihin argumentteihin).

Vaikka jotkut saattaisivat pitää enkeleitä varsin esoteerisena pohdinnan aiheena ja Tuomaan aatoksia varsin spekulatiivisina, se on suurelta osin juurikin spekulaatiota hylemorfismista: jos enkelit ovat aineettomia muotoja, ihmisissä taas on aine ja muoto, joten mitkä ihmisten ominaisuuksista tulevat tuosta yhteenliittymisestä ja mitkä taas ovat puhtaan intellektin ominaisuuksia? Kysymystä mikä on ihminen tarkastellaan myös sitä kautta mikä ihminen ei ole.

Lukiessani tätä kirjaa ajatukseni siirtyivät myös vertailemaan esitettyjä ajatuksia enkelien ominaisuuksista myöhemmin esitettyyn filosofiseen käsitteeseen noosfääri, biosfäärin osa jossa ihmisen älyllinen toiminta on pääosassa.

Esim. Internetissä ja erityisesti sosiaalisessa mediassa ihmisten ominaisuuksissa alkaa olla jotain samaa kuin enkelien ominaisuuksissa. Olemme aineettomia, vaikka voimmekin omaksua jonkun fyysistä ruumista muistuttavan olemuksen (kuvina, videoina, niminä...). emme havaitse toisiamme suoraan aistipohjaisesti vaan ajattelun akteina (esim. kirjoitan tätä tekstiä, ja te, joiden olemassaoloa en suoraan aisti, voitte päätellä tekstistä että sillä on kirjoittaja, eli minä olen olemassa). Voin siirtyä "paikasta" "toiseen" silmänräpäyksessä, esim. samalla kun kirjoitan tätä tekstiä voin käydä tykkäämässä kissavideosta Facebookista mutta varsinaisesti sillä hetkellä kun olen Facebookissa tykkäämässä kissavideota en kirjoita tätä tekstiä. 

Ja toisaalta vain minä olen tällä hetkellä "tässä paikassa", kun luet tätä tekstiä tällä sivulla, on siinä vain minun ajatteluni akti, joudut siirtämään huomiotasi vähän alemmas jotta näkisit mahdollisen toisen henkilön mahdollisen kommentin. Tähän asiaan liittyviä ajatuksia olen pyöritellyt aiemmin sananvapauspohdinnoissani: vapaus liittyy myös levitykseen ja saatavuuteen, siihen että jotkin "paikat" ovat tärkeämpiä ja näkyvämpiä kuin toiset ja jos niissä keskeisimmissä paikoissa tapahtuvat ajattelun aktit ovat yksipuolisia, se vääristää kokonaisuutta silloinkin kun toisenlaiset aktit olisivat mahdollisia marginaalisemmissa paikoissa...

Ja kieltämättä kysymys enkelien autuaallisuudesta tai pahuudesta tuo mieleen kasvavaa julkista suosiota saavuttavan tavan sekoittaa henkilön tekojen ja itse henkilön moraalinen arvostelu: jos henkilön yksi teko on moraalisesti tuomittava, on koko henkilö kaikkine tekoineen moraalisesti tuomittava.

 

Ja kuitenkin, edes noosfäärissä ihminen ei ole enkeli eikä sellaiseksi luotu: siitä ristiriitatilanteesta varmaan sitten johtuu että Facebook, Twitter ja muut eivät kuitenkaan ole taivaallisen harmonian tyyssijoja, vaikka rationaalisesti ajateltuna niissä ehkä olisikin potentiaalia moiseen...

Esoteeriselta kuulostavasta aiheestaan riippumatta kirja siis herätti paljon ajatuksia, mikä onkin mitä sopivin tarkoitus kirjalle. Tuomas Akvinolainen on piipahtanut blogissa jo parissa muussakin postauksessa, ja varmaan tulee niin tekemään jatkossakin, niin perusasioita käsittelee että ajatukset taipuvat moneen suuntaan. 

 

Kirja on arvostelukappale kustantajalta.

Egeria - Matkapäiväkirja (Itinerarium Egeriae)

Tämän vuoden paastokirjana luin Egerian matkapäiväkirjaa pyhiinvaellukselta Pyhällä Maalla 380-luvulta. Lukemisen aloitin siis tuhkakeskiviikkona helmikuun lopussa, ja joka päivä luin yhden luvun, ei enempää eikä vähempää, mutta kun kirjassa oli lukuja 49 niin meni vähän pääsiäisenkin puolelle...

Kirjan valinnassa ei kauheasti harkintaa käytetty, satuin vähän ennen paastonajan alkua näkemään maininna tästä teoksesta, yhdestä vanhimmista tunnetuista naiskirjoittajan kirjoittamista teoksista, ja samoin yhdestä vanhimmista tunnetuista kristillisistä pyhiinvaelluskertomuksista, ja kun vielä huomasin ranskannoksen ilmestyneen Sources Chretiennes -sarjassa niin otin luettavaksi.

Kovin paljoa Egeriasta ei tiedetä muuta kuin mitä tekstistä itsestä tulee ilmi, ja tekstistä ei tule ilmi mm. kirjoittajan nimeä (se on selvinnyt toisesta säilyneestä lähteestä) tai ajankohtaa (kuvattujen paikkojen ja tapahtumien perusteella konsensus ajoittaa matkan 380-luvulle), ja oma hankaluutensa tulee siitä, että meidän aikaamme säilynyt käsikirjoitus on epätäydellinen, siitä puuttuu alku ja loppu  ja keskeltäkin pari sivua (joitain aukkoja on voitu täydentää muista lähteistä, kirjaan ja myös sen puuttuviin osioihin ovat viitanneet muut myöhemmât kirjoittajat).

Tunnetuissa osissa Egeria kuitenkin matkustaa varsin laajasti (yhteensä matka kesti ainakin kolme vuotta, mahdollisesi pitempäänkin), kirja alkaa Siinailta, Jerusalemissa ja Palestiinan alueilla ollaan pitkään, mutta matkataan myös nykyisten Syyrian, Irakin ja Turkin alueilla...matkaoppaana Raamattu (Vetus Latina -versio, Vulgatan kääntäjä Hieronymus oli Egerian aikalainen) ja tietysti paikalliset traditiot ja matkaoppaat.
Jälkipuoliskossa kirjassa taas kuvaillaan miten Jerusalemissa vietetään liturgista vuotta, mm. varsin yksityiskohtaisesti hiljaisen ja pääsiäisviikon menoja (sen puolesta tämä osuikin varsin hyvin paastonajan lukemiseksi).

Egerian kotimaana pidetään Galliaa tai Espanjaa, ja vaikutusvaltaa oli sen verran että pystyi itsenäisesti hyvin matkustamaan vuosikausia ja oli hyvin vastaanotettu minne menikin (täysin ainutlaatuista tämä ei tietenkään ollut, tiedetään esim. Hieronymoksen lähipiirissä Jerusalemissa olleen monia roomalaisnaisia, joita Pyhä Maa on vetänyt puoleensa).

Mutta samoin, vaikka kovin henkilökohtaisella otteella Egeria ei huomioitaan kirjoitakaan, välittyy tekstistä myös uteliaisuus ja tarkka havainnointikyky: Eri paikkoja tosiaan käydään katsomassa hyvinkin runsaasti ja laajasti, ja niiltä osin mitä niiden kuvauksia voidaan tarkistaa muista aikalaislähteistä, arkeologiasta tai maantieteestä, havainnot ovat pääosin hyvin luotettavia.

Tämä on tuonut teokselle runsaasti akateemista kiinnostusta. Egerian teos kiinnostaa arkeologeja kuvattujen paikkojen osalta, millaisia ne olivat 380-luvulla ja samoin millaisia traditioita paikkoihin yhdistettiin tuolloin.
Samoin teos kiinnostaa liturgian historian tutkijoita, koska Egerian aikana nykyinen liturginen kalenteri alkoi pikkuhiljaa saada muotonsa, joten kuvaukset miten Jerusalemissa mm. vietettiin pääsiäistä tuolloin ovat hyvin informatiivisia (samoin kuin aukkokohdat, on merkillistä jos Egeria jättää mainitsematta jotain ilmeistä: hyvä esimerkki on Siinainmatkan sijoittuminen joulu-tammikuulle, jolloin Egeria mainitsee loppiaisenvieton, mutta ei sanallakaan viittaa jouluun. Ja ilmeisesti joulu oli vielä tuolloin tuntematon juhla (ensimmäiset paikalliset maininnat jouluvietosta sijoittuvat juuri samaan aikaan kuin Egeria pyhiinvaellustaan teki, ja Jerusalemissa se alkoi vasta 400-luvun puolella).
Samoin kielitieteilijät ovat kiinnostuneita Egerian kielestä, jossa alkaa näkyä merkkejä latinan eriytymisestä paikallisempiin romaanisiin kieliin, puhdasta klassista latinaa Egeria ei kirjoita...

Omalta osaltani myönnän kiinnostukseni teokseen olleen ja pysyneen suurelta osin kuriositeettitasolla: 300-luku on tietysti hyvin kiinnostava aikakausi historiallisesti ja täynnä vaikuttavia ajattelijoita ja kirjoittajia, joten kun aikakaudelle osuu myös naiskirjailija niin tokihan pitää ainakin tutustua.
Vaikka samalla on myös myönnettävä, että jos ei satu tuntemaan intohimoa jotain yllâmainittua aihetta kohtaan niin voi tämä aika kuivakkaa luettavaa olla, ei tässä sillai tarinaa, seikkailua tai draamaa ole. Mutta kuitenkin sellainen teos että vähintään olemassaolo on hyvä tietää, vaikkei lukisikaan.

Tuossa mielessä olen toki aiemminkin harrastanut näitä varhaisia naiskirjailijoita, 1600-lukua edeltävistä blogiin asti on päätynyt Marie de France, Bingenin Hildegard ja Avilan Teresa (ja ainakin viimeksimainittua pitäisi lukea lisää), ja blogin ulkopuolella Katariina Sienalainen, Christine de Pisan, Sarashina, Rabi'a...
Sei Shonagonin ja Murasaki Shikibun tietysti tiedän, ja hyllyssä olisi odottamassa ainakin Dhuoda, Assisin Clara, Vadstenan Birgitta, Marguerite de Navarre, Norwichin Julian, joukko saksalaismystikoita 1200-1300-luvuilta jne. Ja kävin vilkuilemassa Wikipedian sivuilta joukkoa muita vanhoja naiskirjailijoita, ja onhan niitä iso joukko (osa tosin yhden tai muutaman runon perusteella, ja jotkut krediitit ovat historioitsijoiden suuresti kyseenalaistamia).

Historiaa on tarjolla heille, jotka jaksavat lukea.

Helmet-lukuhaasteessa tällä osutaan kohtaan 43. Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja, kyseessä ei ole mikä tahansa kirjasarja vaan se kaikkein paras: Sources Chretiennes, sarja kriittisiä laitoksia patristisista ja keskiaikaisista teksteistä. Tämä on sarjan osa 296, yhteensä tällä hetkellä osia on päälle 600 (ja sarjassa on mukana noista edellämainituista Dhuoda, Clara ja Helftan Gertrude).

 

Edit helmikuu 2021: Suomen patristinen seura on juuri julkaissut Anni Maria Laaton suomennoksen kirjasta nimellä Matka Pyhälle maalle. 

Jordanus Saksilainen - Kirjeitä Andalon Dianalle

Dianan elämästä

Diana d'Andalo on suosikkipyhimyksiäni: varhainen dominikaaninunna, jonka elämässa riitti taisteluja, mutta joka ne kohtasi rohkean päättäväisesti.

Diana syntyi vuoden 1200 tienoilla Bolognassa mahtavaan pohjois-italialaiseen Carbonesi-sukuun, perheensä oli kaupungissa sen ulkopuolellakin vaikutusvaltainen ja aktiivinen niin politiikan kuin armeijan piirissä (ja ajan hengessä tietysti myös kirkon puitteissa): yksi Dianan veljistä mainitaan myös Danten Jumalaisessa näytelmässä (jossa ghibelliini-sympatioidensa vuoksi on sijoitettu Helvetin puolelle...).
Nuori Diana mainitaan myös älykkääksi, kauniiksi, sivistyneeksi (osasi todistettavasti ainakin lukea ja kirjoittaa latinaa, mikä tuona aikana ei ollut itsestäänselvyys), omapäiseksi ja varsin maalliseksi aatelisneidoksi.

Vuonna 1218 ensimmäiset dominikaanit saapuvat Bolognaan: sääntökunta on perustettu 1216 Toulousessa, mutta heti alusta lähtien alkoi levittäytyä pitkin Eurooppaa, ja tärkeinä kohteina ovat juuri varhaiset yliopistokaupungit Pariisi ja Bologna. Tulokkaat aloittavat saarnaamisaktiviteettinsa pienessä kirkossa kaupungin laitamilla, ja koska tämä oli uusi juttu kaupungissa niin Diana muutamine ystävineen menee kuuntelemaan...ja saarnaaja, Orleansin Reginald, tekeekin valtavan vaikutuksen ja Diana kokee kääntymyksen ja alkaa kaivata sisaren elämää.
Reginaldin puhelahjat keräävät kuulijoita, mutta myös Diana käyttää aktiivisesti yhteyksiään ja vaikutusvaltaansa (niin perheessä kuin seurapiireissä) dominikaanien hyväksi, ja hyvin nopeasti Bolognaan tulee hyvin aktiivinen ja elävä dominikaaniyhteisö. Ja kun samaan aikaan Pariisissa alku on ollut nihkeämpi ja Toulousen alueella oli puhjennut sisällissota, niin Bolognasta tuli de facto varhaisen sääntökunnan sydän.

Seuraavana vuonna, 1219, Diana antaa sisarlupaukset Dominicukselle, mutta tässä vaiheessa Dianan perhe kääntyy vastarintaan, ja omalla vaikutusvallallaan torppaavat yritykset perustaa sisarten luostari Bolognaan. Diana kantaa ulkoisesti hienoja perheensä aseman mukaisia pukuja ja koruja joskin yksityisesti elää jo askeettisemmin ja aktiivisesti rukoillen, että voisi elää sisarena...

1221 Maria Magdalenan muistojuhlan aikaan Diana tekee muutaman ystävänsä kanssa pienen vierailun läheiseen Ronzanon luostariin, mutta retkessä on taka-ajatus: Diana vilahtaakin luostariin sisälle ja jää sinne sisareksi. Ei tosin kovin pitkäksi aikaa: kun Dianan perhe saa tästä kuulla, hyökkäävät he Ronzanoon ja hakevat Dianan takaisin pakolla: tässä rytäkässä Dianalta murtuu pari kylkiluuta, jonka vuoksi hän joutuu vuoteenomaksi pitkäksi aikaa, ja ne vaivasivat kyllä lopun elämää.
Dominicus vierailee sairasvuoteella, mutta pari viikkoa myöhemmin kuolee itse; synkältä näyttää siis Dianan toiveiden toteutuminen. Muutamaa kuukautta myöhemmin Diana kuitenkin karkaa uudestaan Ronzanoon, ja tällä kertaa perhe päättää antaa olla, mutta jäädään pattitilanteeseen, dominikaanisisarten luostarin perustamista Bolognan alueelle vastustetaan yhä (mielessäni kuvittelen ylläolevat tapahtumat toimitetun italialaisella aksentilla ja runsaalla elekielellä).

Pattitilanteen laukaisee vihdoin Dominicuksen seuraaja sääntökuntamestarina, Jordanus Saksilainen, joka onnistuu suostuttelemaan Dianan perheen myötämieliseksi, ja niinpä Pyhän Agneksen luostari saadaan perustettua. Mutta jottei liian helppoa ole, eletään alkuvuodet aikamoisessa köyhyydessä ja Bolognankin alueella soditaan (ja sisarten luostari on varsinaisen kaupungin ulkopuolella, siis varsin suojaton).
Ja luostarin asema pysyi pitkään varsin epävarmana: sääntökunnassa oli varsin suurta vastustusta pitäisikö siihen edes kuulua sisarten luostareita, koska nämä vaativat sekä materiaalisia resursseja että veljien työtä ja aikaa, ja näin ollen sitovat resursseja, jotka ovat poissa sääntökunnan varsinaisesta tehtävästä. Asiasta käydään kädenvääntöä ja Diana jatkaa yhteyksiensä käyttämistä ja luostarin puolustamista, vedoten kirjeillä Jordanukseen, paaviin ja muihin tahoihin, keskustelu jatkui aimo tovin mutta Diana säilytti puolustusvoittonsa ja kontemplatiiviset sisaret pysyivät sääntökunnassa.
Ja perheeseenkin, ainakin osaan, pysyy myötämieliset yhteydet, ja jotkut perheenjäsenet muodostavat luostarin lähipiiriä eräänlaisina maallikkodominikaanien esiasteena. 

J'ajoute quelques mots pour ta consolation. Je t'ai vue dernièrement en rêve, dans mon sommeil; il me semblait que tu me parlais d'une façon si vraie et si sage que lorsque je m'en souviens, j'en ressens encore de la joie; et tu me disais: Le Seigneur m'a dit ces paroles: "Moi, Diane, Moi, Diane, Moi, Diane..." et Il a ajouté de même plusieurs fois: "Je suis bon, je suis bon, je suis bon..." Sache que ces paroles me paraissent grandement consolantes.

Kirjasta

Luostariajoilta on peräisin myös tämä lukemani kirja, kokoelma autenttisia kirjeitä, joita Jordanus Saksilainen lähetti vuosien varrella Dianalle ja Pyhän Agneksen sisarille. Kokoelman 50 kirjettä on kirjoitettu latinaksi, olin aiemmin lukenut vanhemman ranskankielisen käännöksen niistä ja nyt tämän uudemman (tai tällä kertaa luin enemmän runsaita taustoittavia viitteitä: vaikka kirjeissä ei yleensä päiväyksiä olekaan mainittu ja paikkojakin vain joskus, voidaan ne silti suunnilleen sisältönsä perusteella ajoittaa), ja käännöksiä on myös ainakin englanniksi ja varmaan monilla muillakin sivistyskielillä.
Valitettavasti Dianan kirjeet eivät ole säilyneet, vaikka kirjeet ja uutiset selvästi kulkevat molempiin suuntiin, tosin luultavasti hankalammin Jordanukselle: Diana pysyi koko loppuelämänsä luostarissa, kun taas Jordanus sääntökuntamestarina oli jatkuvasti matkustamassa paikasta toiseen ympäri tunnettua maailmaa (dominikaanit levisivät hyvin nopeasti Espanjasta, Portugalista ja Brittein saarilta pohjoismaihin, Puolaan ja Palestiinaan 1220-1230-luvuilla, ja sääntökuntamestarin työhön kuului reissata kaikkialla, aikakauden menetelmillä eli lähinnä kävellen). Ja keskiaikaisten kirjeiden säilytys on muutenkin ollut hyvin vähäistä, Jordanus on kirjoittanut runsaasti kirjeitä muuallekin mutta mikään niistä ei ole säilynyt, tämä kokoelma on varsin poikkeuksellinen.

Kirjeistä suurin osa on kirjoitettu suoraan Dianalle, mutta nekin on selvästi tarkoitettu kaikkien sisarten luettavaksi/kuultavaksi. Ne sisältävät paljon hengellistä ohjausta ja ohjeistusta (huvitti että suunnilleen puolessa kirjeistä korostettiin että sisarten ei pidä liioitella askeettisia harjoituksia, lihan kuoletuksessa voi liioitella mutta hyveiden harjoittamisessa ei, joten kannattaa keskittyä jälkimmäiseen...ajan hengessä askeettinen intomieli epäilemättä ajoittain vaati hillitsemistä), mutta samalla ne ovat myös täysin aitoja kirjeitä, joissa kerrotaan ainakin muutamalla rivillä mitä kuuluu, jaetaan suruja ja iloja, tervehditään yhteisiä tuttavia jne.
Kokoelmana tästä välittyy ennen kaikkea ystävyys, molemminpuolisena (vaikka toinen puoli kirjeenvaihdosta puuttuukin) ja ajan myötä ennestään syvenevänä. Toinen osapuoli pysyy fyysisesti paikallaan, toinen reissaa ympäri maailmaa mutta henkinen yhteys säilyy, kehittyy ja kantaa molempia osapuolia.

Kirjeitä on noin 15 vuoden ajalta: 1236 Diana kuolee (kuolinsyy ei ole tiedossa), ja luultavasti Jordanus ei saa sanaa tästä, koska on tuolloin Palestiinassa...ja paluumatkalla hukkuu laivan joutuessa haaksirikkoon: omalla tavallaan osuvaa tässä ystävyyssuhteessa, että kumpikaan ei jäänyt suremaan toista tämän kuoleman jälkeen.

J'ai su que tu t'étais blessée au pied; et j'ai mal à ton pied. Te voilà avertie de te montrer désormais plus prudente, et en ce qui est de ton pied, et en ce qui est de tout ton corps.

Pyhistä

Mistä minä sitten oikein puhun, kun sanon, että Diana d'Andalo on yksi suosikkipyhimyksistäni, mitä tarkoitan sillä, mitä pyhimykset ovat?

Lyhyesti, pyhät ovat henkilöitä, jotka kirkko asettaa esimerkeiksi Jumalan toiminnasta, kristillisestä elämästä ja hyveistä. Vaikka Jumala onkin näkymätön ja ihmisymmärrykselle tavoittamaton, on Hän myös ottanut konkreettisen muodon parituhatta vuotta sitten Palestiinassa, tunnemme hänet nimellä Jeesus. Jo Jeesuksen elämä, persoona ja opetus antaa opastusta miten elää ja olla, ja tätä opastusta laajentaa se, että Raamatussa on mukana neljä evankeliumia, jotka kaikki painottavat hieman eri asioita ja näyttävät kukin hieman eri näkökulman Jeesukseen.
Mutta Jeesuskin oli yksi henkilö, joka eli tietyssä ajanhetkessä ja paikassa, tietyssä ruumiissa ja sosiaalisessa asemassa ja koki tiettyjä tapahtumia, joista kaikkia tai edes osaa me emme voi edes yrittää replikoida. Mutta meillä on myös pyhät, naiset ja miehet, jotka, sanotaanko, ovat pukeutuneet Kristukseen, ja antavat opastusta miten elää kristittynä toisissa olosuhteissa. Diana oli keskiaikainen italialainen aatelisneito, joka omalla tavallaan eli esimerkillisen elämän, ja muitakin pyhiä keskiaikaisia italialaisia aatelisneitoja varmasti löytyy, jotka tekivät eri asioita ja elivät erilaisen elämän, jotka myös olivat hyviä ja esimerkillisiä, ja toisaalta keskiaikaisen italialaisen aatelisneidon esimerkissä on ammennettavaa myös minulle, joka en ole mitään noista.

Henkilökohtaisesti minua puhuttelee Dianassa tämän rohkeus ja päättäväisyys puolustaa sitä mitä pitää oikeana tarvittaessa vaikka läheisiään vastaan, mutta samalla ei kääntänyt näitä vihollisiksi: on siinä jumalallista.
Joissain muissa ansiokkaissa pyhimyksissä nuo hyveet eivät sen kummemmin näy, mutta näissä korostuvat taas jotkut muut hyveet, jotka Dianalla eivät olleet näkyviä.

(Pari teknistä huomiota:
Kirkon kanonisoidut pyhimykset eivät ole mikään eksklusiivinen vain-nämä-ovat-pyhiä-ryhmä: oletusarvoisesti pyhiä on paljon lisää, suuri osa jää laajemman maailman havaitsematta, kanonisoidut ovat nimenomaan esimerkkejä.
Ja virallisesti Diana, samoin kuin yllämainitut Jordanus ja Reginald, ovat autuaita: näiden esimerkillisyys on kirkon tunnustama, mutta tunnettavuus, muistopäivien vietto yms. on paikallisempaa, nämä kolme ovat dominikaanien sääntökunnan kunnioittamia, mutteivät yleensä löydy muista pyhimyskalentereista.)

Or donc, pendant que vous avez la lumière, marchez avec la lumière afin que les ténèbres ne vous gagnent; marchez, dis-je, dans la lumière de votre Dieu.

Sivuhuomiona 

Tuli mieleen myös, että kun nyt on populaareissa historiateoksissa tullut kovasti esille historian aktiiviset naiset, niin näissä sankaritarinoita tytöille yms. koosteissa en ole pintapuolisella tarkastelulla juurikaan huomannut Avilan Teresaa, Katariina Sienalaista, Hildegard Bingeniläistä, Juliana Norwichlaista, Lisieuxin Teresaa, Edith Steinia, Vadstenan Birgittaa, Helftan Gertrudia jne (tietysti Dianasta puhumattakaan).
Mietin että onko kyse koosteiden huonosta historiantuntemuksesta, vai onko ajatus että nämä ovat jo tarpeeksi tunnettuja ja tunnustettuja joten eivät sinänsä tarvitse korostamista, kun muu maailma alkaa pikkuhiljaa nousta sille ymmärryksen tasolle jossa katolinen kirkko on ollut jo vuosisatoja...(jälkimmäinen ehdotus ei ole varsinaisesti omani, vaan mukaelma ajatuksesta, jonka Sigrid Undset esitti Angela Merici -esseessään).

Otan tällä kirjalla Helmet-lukuhaasteesta kohdan 44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa (vaikka se ei olekaan kaikki mukana).