Romain Dutreix & Toma Bletner - Revue de presse (ja hieman sananvapaudesta)

 

Luin tämän sarjakuvan jo joku aika sitten, lähinnä napaten sen piirtäjä Dutreixin vuoksi (herran tuotanto ei ole laaja mutta se mitä olen nähnyt on ollut erinomaista), mutta albumikin on sen verran erinomainen että ansaitsi uudelleenluennan ihan vaan että voin sen esitellä blogissa.

 

Kyseessä on alunperin Libération-sanomalehdessä, ja sittemmin Fluide Glacial -sarjakuvalehdessä ilmestynyt strippi, jossa esitellään ranskalaisen satiiristen ja epäkonformististen julkaisujen historiaa; siis satiirisia huumorilehtiä poliittisella painotuksella tai ilman, ja joitain muitakin aatteellisia julkaisuja, radikaalimpia taidelehtiä yms. 

Alkaen ancien regimen ajoista ennen suurta vallankumousta, meidän päiviimme asti (julkaisuvuosi tällä on 2016, eli mukana on terrori-isku Charlie Hebdon toimitukseen tammikuussa 2015, mutta sen jälkeenkin on tapahtunut jo joitain käänteitä, jotka varmaankin myös ansaitsisivat huomiota...).

 

Teos on tietysti niin syvällä kiinni ranskalaisessa kulttuurissa ja historiassa, että allekirjoittaneelle tästä menee hyvä määrä yksityiskohtia ohi, tai useimmiten houkuttavat tutustumaan. Teoksen suomentaminen ei ole oikein mitenkään mielekästä, mutta samalla tähän tutustuminen on kyllä erinomaisen suositeltavaa monestakin syystä. 

Teos tarjoaa erinomaisen ikkunan ranskalaiseen kulttuuriin ja historiaan, ja jotkut kirjassa olevat ilmiöt näkyvät kyllä myös suomalaisessa uutisoinnissa ja keskustelussa (kuten vaikka tuo Charlie Hebdon tapaus) joten niiden taustoja on hyvä ymmärtää. Ja tietysti puheena on julkaiseminen, ilmaisun ja sanan vapaus, niiden perusteet ja käytäntö, asiat joita sietää tarkastella ihan ympäri maailmaa ja jotka ovat ajankohtaisia myös Suomessa myös toukokuussa 2021.

 

Stripissä Ludvig XIV ja Denis Diderot

 

Ja kuten kirjasta tulee ilmi, kyseinen aihe on Ranskassa ollut merkittävässä asemassa, ja siitä on kamppailtu jo vuosisatojen ajan, ja kamppailtavaa riittää...

Kirja alkaa tosiaan 1600-luvulta ennen suurta vallankumousta: ancien regimessa painoluvat tulivat kuninkaalta, mikä luonnollisesti vaikutti suuresti siihen mitä sai sanoa ja julkaista, mutta mm. valistusfilosofit olivat kyllä jo kärkkäästi kritisoimassa ja kannattamassa julkaisuvapautta...Suuri vallankumous sekoitti pakkaa, mutta sen jälkeenkin Ranskan hallitsijalla on suhteellisen paljon valtaa, ja aika moni sitä myös on käyttänyt myös...

1800-luvulla tapahtuneissa vallankumouksissa liberalismilla on ollut iso rooli, ja yhteisenä keskeisenä kysymyksenä juurikin julkaisuvapaus (ja tältä ajalta alkaa myös varsinaisesti poliittisen pilakuvan ja satiirin perinne). Uusia lehtiä perustetaan paljon, osa lakkaa ja osa lakkautetaan kun vapauksia vuoroin höllätään ja vuoroin kiristetään...

 

1900-luvun alussa valtio ja kirkko erotetaan toisistaan, ja laïcitén myötä myös uskonnot tulevat runsaammin satiirin kohteeksi (aluksi tietysti katolinen kirkko vallitsevana, joskin kun valtion uskonnollista neutraaliutta pidetään periaatteellisena lähtökohtana, julkaisuvapaus kaikkiin uskontoihin liittyen katsotaan periaatteeksi). 

Ranska kokee myös natsimiehityksen, joka luonnollisesti vaikuttaa myös julkaisuvapauteen, ja tämän jälkeen kasvavaa levottomuutta monissa siirtomaissa, erityisen tärkeänä ja traumaattisena vaiheena Algerian sota, jonka aikana tietysti myös julkaisemista ja sananvapautta pyrittiin rajoittamaan (ja presidentti Charles de Gaulle oli tunnettu varsin autoritaarisista otteistaan). 

Ja eräänlaisena kulminaationa toukokuu 1968. Vuoden 1968 aikalaismottoihin ei kuulunut "il est interdit d'interdire" (kieltäminen on kiellettyä), mutta se on sittemmin jäänyt edustamaan merkittävässä määrin ajan henkeä...

Tuo historia, ja runsas edustus monella tapaa radikaaleja intellektuelleja, anarkisteja, surrealisteja jne julkisessa keskustelussa, ovat pitäneet huolta siitä, että yleinen kulttuurinen ilmapiiri suhtautuu sananvapauteen ja julkaisuvapauteen itsessään tärkeinä ja puolustettavina arvoina ja niinpä suhtautuminen esim. Charlie Hebdon julkaisulinjaan on varsin salliva, ja muussakin kulttuurissa näkyy helposti varsin räväkkää ja provosoivaa ilmaisua...(olen toisaalla myös seurannut että moni ihan tavallinenkin ranskalainen sarjakuva on usein ongelmallista Yhdysvalloissa, koska niissä pelataan niin paljon mm. stereotyypeillä, niinpä syytökset eurooppalaisen sarjakuvan kasuaalista rasismista ovat yleisiä...)

 

Ja kentällä kyllä toimii myös tekijöitä, joille sananvapauden absoluuttisuus on niin keskeinen aate, että provosointi on jo itsetarkoituksellista. Ajatus, että jonkin pitäisi olla loukkaamatonta ja pilkkaamisen yläpuolella on suorastaan vaatimus tehdä siitä pilkkaa...ajoittain saatetaan käydä oikeudessa, ja ajoittain saadaan myös tuomioita, mutta arvokeskustelu ei voi ollakaan vain kysymys siitä mikä on laillista ja mikä ei, muutenhan oltaisiin yhä 1700-luvun tilanteessa. 

 

Stripissä Jean-Jacques Pauvert ja Bob Siné

 

Albumissa on esillä mm. Jean-Jacques Pauvert ja Bob Siné, joilla oli hyvinkin linjana että kaikkea voi ja pitää julkaista: jälkimmäisen Siné Massacre -lehti sai yhdeksällä numerollaan aikaan yhdeksän oikeusjuttua, ja myöhemmästä Enrage-lehdestään mainitaan mm. numero jossa julkaistiin sivukaupalla natsipropagandaa, ilman mitään sen kummempaa kommentointia, ihan vaan koska sitä pitää voida julkaista. 

Charlie Hebdokin syntyi aikoinaan, kun samojen tekijöiden Harakiri Hebdo oli joutunut sensuurin kohteeksi Charles de Gaullen kuolemaa käsittelevän jutun vuoksi: tästä inspiroituneena tekijät aloittivat uuden lehden Charlie Mensuel -sarjakuvalehden spinoffina (Charlie viittasi siis Tenavien Jaska Jokuseen, vaikka samalla nyt myös Charles de Gaulleen). Edes varsin yleisen ohjeen kuolleiden kunnioittamisesta ei siis anneta olla julkaisuvapauden tiellä...ja Harakiri Hebdon toimintakuvauksena olikin olla "bête et méchant", tyhmä ja ilkeä.

 

Stripissä Charb, Cabu, Georges Wolinski ja tekijät

 

Suomessa päin on ollut esillä lähinnä Charlie Hebdon Muhammed-pilakuvat, ja lehden linjaa on oikeutettu toteamalla että samalla tavalla lehdessä pilkataan Jeesusta. Tämä toteamus on keskinäisenä vertailuna jo ontuvaa, koska islamin ja kristinuskon asema ranskalaisessa yhteiskunnassa ei kuitenkaan ole mitenkään tasapuolinen, vaikka valtion silmissä olisivatkin tasavertaisia, ja toisekseen kristinuskoon on perinteisesti kuulunut pyhän kuvallinen ilmaisu, ja kärsivä palvelija (mm. Jesaja 52:13-53:12), nöyryys ja ristin hulluus (mm. 1 Kor 1:18-31) ovat olennainen osa kristillistä teologiaa ja hengellisyyttä (Kristuksen herjaaminen löytyy uskonnollisessa taiteessa perinteisenä kuva-aiheena, ja myös modernissa taiteessa ja mystiikassa heikkouden, kärsimyksen ja nöyryytyksen meditointi on merkittävää...), siinä missä islamissa tämä on vierasta. 

 

Mutta erityisesti huomio ontuu siinä, että pitkälle sekularisoituneessa Suomessa kumpikaan aihe ei suurelle osalle yleisöä ole kovinkaan merkittävä. Otetaan kohteeksi ennemmin vaikka sotaveteraanit, saamelaiset tai black lives matter, ja katsotaan tuleeko enemmän kierroksia...

Paperilehtien julkaisemisen kannattavuus on Ranskassakin laskenut, joten lehtien määrä laskee. Joitain yhä porskuttaa (mm. täysin kaikkien julkaisumallien vastaisesti toimiva Le Canard Enchaîné), ja jotkut ovat siirtyneet nettiin, vaikka varsinaisesti non-konformistisen ja satiirisen paperijournalismin kulta-aika oli 60-70-luvuilla...

Varsin kyynisesti suhtaudutaan sosiaalisen median sisällön laatuun ja näiden takana olevien digijättien laissez-faire-kunhan-ei-sotke-bisneksiä-linjaan. Kirjan julkaisemisen jälkeenhän on esiin noussut runsaasti lisää huomestuneisuutta näiden digijättien kontrolliin, tarkalleen ottaen kenellä, tai kuinka rajatulla joukolla, on valtavasti mahdollisuuksia vaikuttaa siihen kenen ääni vaiennetaan ja kenen korostetaan, ja millä perusteella näitä päätöksiä tehdään...kyllä, tämä on sananvapauden kannalta valtava ongelma.

 

Bletner ja Dutreix toteavat myös, että non-konformistisissa julkaisuissa ei ole kyse vain itse julkaisemisesta, vaan yhtä lailla myös levityksestä ja saatavuudesta: jos lehteä ei ole saatavissa mistään, voidaan miettiä toteutuuko julkaisuvapaus vaikka painaminen olisikin ollut mahdollista. Laaja, riippumaton ja julkaisuvapauteen sitoutunut levitysverkosto on yhtä lailla välttämätön: aihetta raapaistaan albumissa samalla todeten että se on liian laaja tässä käsiteltäväksi.

Tässä vaiheessa voi taas miettiä Suomen tilannetta, Ranskassa sentään riittää itsenäisiä kirjakauppoja hyvinkin monipuolisilla linjoilla, Suomessa levityskanavat ovat suuressa määrin muutaman ketjun hallussa...

Olen sanan-, ilmaisu- ja julkaisuvapautta pohtinut aiemminkin, mm. tuolloin hieman Charlie Hebdon terrori-iskujen jälkeen. Aihe pysyy ajankohtaisena, uusia kysymyksiä nousee esiin, ja mm. tämä albumi (ja ranskalaiseen kulttuuriin tutustuminen muutenkin) on antanut lisää ajateltavaa ja uusia näkökulmia ajan ilmiöiden ja uusien keskustelujen seuraamiseen.

 

Ongelmahan on, että jos haluaa näppärästi ulkoistaa moraaliset valinnat jonkun muun tehtäväksi, niin oikeudenmukainen kommunikaatio on ylipäänsä edes mahdollista vain sen kahdessa ääripäässä: joko täysin vapaa ja rajoittamatoon kommunikaatio, tai täydellinen kommunikaation lakkauttaminen. 

Kaikissa noiden välimuodoissa täytyy tehdä hankalia arvovalintoja, ja yhteiskunnan ja lakien tasolla on kysyttävä kuka ne valinnat tekee, kenen arvoja edustetaan? Vastaus: ne joilla on riittävä poliittinen ja taloudellinen valta. Eroaako tilanne ancien regimen olosuhteista joissa painoluvat haettiin kuninkaalta ja jossa taloudellista ja poliittista valtaa ei saa arvostella, onko eroa onko tyranneja yksi vai useampi?

Vihapuhetta ei voi objektiivisesti määritellä, sitä voi käsitteenä väännellä sisällyttämään ihan mitä tahansa mikä ei miellytä. Esim. kirjabloggaajana jos kirjoitan negatiivisen arvion kirjasta, loukkaan julkisesti kirjailijaa ja yritän estää häntä harjoittamasta kirjailijan ammattia (kustantamoista, kirjakauppiaista yms. puhumattakaan), ja näin pyrin polkemaan maahan kirjailijan ihmisoikeuksia, jotka on kirjattu YK:n ihmisoikeuksien julistukseen. 

Kirjabloggaamisen erottaa vihapuheesta vain se, että sitä ei ole sellaiseksi tahdottu määritellä, ja/tai sen tahtojilla ei ole ollut riittävästi valtaa toteuttaa tahtoaan. Toistaiseksi (Terveisiä Riku Korhoselle).

 

Koska en havaitusti ole itse suuntaamassa kohti kaiken kommunikaation lakkauttamista, joudun siis tarkastelemaan kentän toista laitaa. 

Ongelmahan on, että jotta sananvapaus voisi olla oikeudenmukaista, se asettaa hyvin paljon vastuuta kaikille osapuolille, mahdollisesti enemmän kuin kukaan voi absoluuttisesti kantaa, joskin voisin haluta uskoa, että siihen suuntaan voi kuitenkin pyrkiä...

 

Vastuuta on paitsi sanojalla, myös, tai ehkä erityisesti, kuulijalla. Ajoittain kommentoidaan että sanoa saa vapaasti mutta minulla ei ole mitään tarvetta tai halua kuunnella. Tässä on kuitenkin huomioitava, että on etuoikeus olla sellaisessa asemassa, että voi olla kuuntelematta itselleen vieraita tai epämiellyttäviä asioita tai että niillä ei ole vaikutusta omaan elämään, monilla ei tätä mahdollisuutta ole tai se on hyvin rajoitettu. Päinvastoin, yksilön velvollisuus on aktiivisesti etsiä, tutustua ja pohtia myös sellaisia ajatusmalleja, jotka ovat itselle vieraita ja mahdollisesti myös epämiellyttäviä, ja etsiä kuultavaksi myös niitä ääniä, joilla on vaikeuksia saada äänensä kuuluville. Ja tässä tarkoitan todellista avoimuutta, ei pyrkimystä tarkoitushakuiseen väärinymmärrykseen tai omien ennakkoluulojen projisointiin toiseen (tätä harrastetaan nykyisessä polarisoituneessa "keskustelu"kulttuurissa ihan tarpeeksi, ja se on syöpä).

Myös usein esillä olevat vaatimukset boikoteille, painostus ja henkilöiden maalittaminen näiden esittämien ajatusten perusteella on syvästi ongelmallista, koska sananvapauden kannalta ero vaikkapa terrori-iskun Charlie Hebdon toimitukseen ja boikottikampanjan välillä ei ole ollenkaan niin suuri, että sillä kannattaisi rehennellä...kumpikin perustuu valtaan ja valtasuhteisiin, tuli se valta sitten siitä että sinulla on tuliase tai että sinulla on poliittista ja taloudellista vaikutusvaltaa, jolla voit vaientaa toisen.
 

Menetelmissä toki on eroja. Kuten Maaria Ylikangas toteaa, suuri vastustus ole juurikaan vaikuttanut JK Rowlingin asemaan, tällä on itsellään sen verran tarpeeksi menestystä ja vaikutusvaltaa, että myrskyt eivät kovin helposti hetkauta. Jossain määrin arveluttavampana voidaan pitää vaikkapa Suomen sarjakuvaseuran päätöstä sulkea Sangatsu-kustantamo pois Helsingin sarjakuvafestivaaleilta yhtiön työntekijän yksityishenkilönä esittämien kommenttien vuoksi (no, festivaaleja fyysisenä tapahtumana ei pidetty ja kyseiselle firmalle festivaalit eivät ilmeisesti ole muutenkaan kovin merkittävä), ja vastaavia yrityksiä mm. saada henkilö erotettua työstään kyllä löytyy. 

 

Painostamiset ja maalittamiset toimivat sitä paremmin, mitä vähemmän omaa vaikutusvaltaa ja taloudellista turvaa niiden kohteella on, eli ne lisäävät yhteiskunnallista epätasa-arvoa, jossa sananvapautta on vain rikkailla ja vaikutusvaltaisilla. Onko tällainen sosiaalidarwinismi todellakin kannatettava suunta?

Ja joka tapauksessa on todettava, että yhdellä hetkellä kovaan ääneen julistaminen että "Je suis Charlie" ja seuraavalla hetkellä JK Rowlingin ja vastaavien boikotointivaatimukset on irvokasta tekopyhyyttä. 

Olen yhä sitä mieltä, että "sananvapaus" on varsin arveluttava argumentti: mitään tekoa ei oikeuta se, että teon saa tai voi tehdä. Mutta samalla on ilmeistä, että sananvapaus on välttämättömyys oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa, ja vaikka vallanpitäjien etujen mukaista olisikin sitä rajoittaa, tätä rajoittamista pitää kategorisesti vastustaa: Aurinkokuninkaan hovi ei houkuttele.

 

Luulenpa, että joudun siis tekemään itse moraalisia valintoja ja miettimään tekojeni vaikuttimia ja oikeutuksia, en voi ulkoistaa moraalia muille. Luulenpa että okeudenmukaisuuteen pyrkivä kommunikaatio on mahdollista vain, jos Tuomas Akvinolaisen opetus omastatunnosta ja hyveistä on totta. Ja jos kommunikaatiolla ei pyri oikeudenmukaisuuteen, niin sitten sitä ei edes kannata tehdä.