Antti Tuuri - Alkemistit I: Maallinen rakkaus & II: Taivaalliset häät

Tämä Antti Tuurin kaksiosainen romaani uteloitti jo ilmestyessään: kun kerran itsekin olen luonnontieteitä opiskellut ja työksikin tehnyt, niin aihepiiriin liittyvä romaani on huomion arvoinen (silloinkin kun kyseessä on alkemian sivujuonne varsinaisen tieteellisen kemian sijaan), ja esoteeriset liikkeet swedenborgilaisista ruusuristiläisiin antava jännittävän lisämausteen, kun kyseessä ovat todelliset historialliset henkilöt (ja historiallisia on myös ainakin osa tapahtumista, joskaan ei varmastikaan kaikki). 

 

Ensimmäisessä osassa ollaan pääosin Uudessakaupungissa 1700-luvun loppupuolella: minäkertoja, nuori maanmittari Carl Bergklint, jättää toimensa ryhtyäkseen Vuorikapteenin, aatelisen vuorineuvoksen August Nordenskiöldin, kanssa valmistamaan kultaa: Nordenskiöld on asiaan perehtynyt ja antaa ymmärtää että hänellä on varma resepti, Aivan Täydellinen Käsitys Ainoasta ja Todellisesta Alkemiallisesta Menetelmästä. 

 

Kulta ei tietystikään ole varsinainen päämäärä, tavoitteena on tulla Uudeksi Ihmiseksi, ja kullanteon tavoitteena onkin valmistaa sitä niin paljon että se menettää voimansa ja koko ihmiskunta näin vapautuu sen kahleista ja nousee uudelle henkisyyden tasolle...

Tätä puolta ei niin korosteta sponsoreille: kullanteko on varsin hidas prosessi, joka vaatii paljon varoja, ja näitä varoja Nordenskiöld sitten kiertelee pyytämässä ja lainaamassa ympäri Ruotsin valtakuntaa ja kuningasta myöten, pikkusieluiset Uudenkaupungin porvarit kun eivät anna sysiä tai muita tarveaineita kuin kilisevää kultaa vastaan.

 

Niinpä tekeminen pääsee hankalasti alkuun ja on jatkuvasti katkolla varojen vähäisyyden vuoksi. Omat ongelmansa tuovat myöt naiset: Vuorikapteenin vaimo Anna Charlotta ei suuremmin kullantekoprosessia arvosta, eikä paljoa muutakaan ja tuo sen kyllä ahkerasti ilmi, ja uuskaupunkilaisen kauppiaan kaunis tytär Katariina taas laittaa kertojan pään pyörälle...

 

Bergklintin kerronta on hyvin tasaista, toteavaa peruslausetta ja raportoitavaa, melkein kuin labramuistiinpanoja kirjoittaisi, ja kertoja itse on varsin moraalinen, suoraselkäinen, projektiin uskova ja Korkealle Vuorelle aktiivisesti pyrkivä ja Vuorikapteenillekin uskollinen silloin kuin kukaan muu ei ole eikä välttämättä edes kannattaisi...

Mutta tekemistä yllä riittää vaikka niin moni asia onkin kovaa vastamäkeä ja hankala päästä edes alkuun...mutta sellaista se Korkealle Vuorelle nouseminen on. Ja hakematta tuli mieleen vertailu nykyiseen akateemiseen pätkätyöläisyyteen, projektit vaativat pitkäjänteisyyttä mutta valmista nyt sitten kultaa kun resursseja ei saa kuin tipoittain vaikka mitä luvataan, ja iso osa ajasta kuluu niiden keräämisessä.

Ja tietysti pyörittelen päätäni aikakauden tekemisille niin tieteen kuin hengellisyyden parissa: tieteellisiä teorioita kehitellään enemmän esteettisessä mielessä, mikä kuulostaa hyvältä, minkä halutaan olevan totta tai mitä muut auktoriteeteiksi katsotut (ansaitsivat sitten sen määreen tai eivät) ovat sanoneet, empirismi ja arvostelukyky ovat toissijaisia...

Ja aika lailla sama vaivaa näitä esoteerisia spiritualiteetteja, joita myös kehitellään enemmän esteettisessä mielessä kuin minkään varsinaisen viisauden tai arvostelukyvyn ohjaamina, ja joilla kovin moni, Vuorikapteeni ensimmäisenä, lähinnä oikeuttaa tolkutonta käytöstään. Mutta samalla kertoja Bergklintilla on kuitenkin jokseenkin oikeansuuntaisia pyrkimyksiä, vaikka viisaudessa onkin vielä opettelemista (ja viisaus, prudentia, on tunnetusti hyve johon kaikkien muiden hyveiden toimiminen perustuu). 

 

Mutta pidin kuitenkin tästä kirjasta, viihdyttävä teos jossa tarina jää kuitenkin vielä kesken...

   

Joten toisessa osassa jatketaan Bergklintin ja Nordenskiöldin yrityksiä kasvattaa kultaa uunissa.

Ja ymmärrän että tämä kirja täytyi tehdä mutta samalla on pakko todeta että se on parivaljakosta selvästi heikompi...

Sankarimme jättävät Uudenkaupungin taakseen ja siirtyvät Tukholmaan,ja samalla kirjasta näin puuttuvat ensimmäisen kirjan piristykset Anna Charlotta ja Katariina...ja samalla kirjassa ei lopulta tapahdu juurikaan mitään merkittävää, ja tällöin kertojan lakoninen, toteava ja raportoiva tyyli alkaa käydä jo pahasti rasittavaksi: ei laaksoa ei kukkulaa. Pahin esimerkki on kirjan alkupuolella oleva 80 sivun kuvaus purjehduksesta sumppuveneellä Tukholmaan, joka detaljirikkaudessaan ja realismissaan on varmaan tosi jees jos on kiinnostunut purjehtimisesta Saaristomerellä, ja meille muille se on lähinnä turruttavan pitkä osio joka ei liity yhtään mitenkään yhtään mihinkään. 

Vuorikapteeni alkaa käyttäytyä entistä holtittomammin, kun taas Bergklint alkaa salaa toveriltaan kääntyä syvemmälle (tai korkeammalle) esoteeriseen mystiikkaan, mutta parivaljakon kiinnostuksien eroonkasvaminen ei mitenkään ilmeiseksi tule tai kriisiydy, ja taas kerran kerronnan lakonisessa toteavuudessa on niin niukasti itsereflektiota, että tämän mystisen etsiskelyn käsittely ei kehity niin kiinnostavaksi kuin se voisi olla...

Niinpä kirja vaan jurnuttaa loppuun, jossa on sentään hieman piristystä. Bergklint on henkilönä sen verran sympaattinen että lukijana suorastaan toivoo että jonkinlaista onnistumista olisi luvassa, vaikka historiallisen taustan tuntien tietääkin että konventionaalisessa mielessä onnistumista ei kannata odottaa...mutta epäkonventionaalisemmassa mielessä matka ei ole ollut päämäärätön.

Hankala kokonaisuus: Tuuri tarttuu kiinnostavaan aiheeseen, miljöössä ja hahmoissa on realistista historiallista tuntua ja ensimmäinen osa vetää hyvin, mutta ei sisällä koko tarinaa...joten toinen osa piti kertoa mutta tällaisena se ei oikein toimi. Senkin sisällössä olisi ehkä ollut aineksia parempaan mutta samalla olisi kertojaratkaisua ja -tyyliä pitänyt radikaalisti muuttaa, mikä taas olisi tehnyt väkivaltaa ensimmäiselle osalle...

 

No, Helmet-haasteessa otan ykköskirjalla kohdan 44. Kirjassa on reseptejä (niiden sisältöä ei esitetä kirjan kerronnassa, mutta reseptejä kuitenkin on), ja kakkosella 45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija.  

Kirjoista löytyy muutamia bloggauksia: Kirjavinkit, Amma, Juri, Keijo, Jaana...

Antti Tuuri - Aavan meren tuolla puolen

Varsin vähäiseksi on jäänyt Antti Tuurin tuotannon lukeminen, olen minä joskus aikoinaan jonkun romaaninsa lukenut. Mutta ajoittain olen ollut kuulemassa Tuuria puhujana (ja hyvin innostavana sellaisena), ja sitä kautta jonkun vuoden kirjamessujen haastattelusta oli käsitys mistä kirjansa Tangopojat kertoo...joten sitä lukematta tartuin sitten tähän itsenäiseen jatko-osaansa.

Tangopojat siis kertoo 60-luvulla Ruotsiin Volvon tehtaille lähteneistä siirtolaisista, joiden ympärille sitten muodostuu myös omanlaista paikalliskulttuuria, mukaanlukien tansseja joissa tarvitaan soittajia.
Tässä kirjassa taas ollaan edetty nykyhetkeen (tai siis varmaan ilmestymisvuoden 2018 tienoille), jolloin Sauli, luultavasti tuo Tangopoikien päähenkilö, on juuri kuollut. Saulin kolme lasta palaa vanhempien kotiin äidin tueksi ja asioita järjestelemään, vaan samalla nouse emyös toinen huoli, yhden lapsista tyttärentyttären kouluun on aamulla heitetty polttopullo ja seuranneessa epäjärjestyksessä tyttö on kadonnut, ja tytön äiti ja muutama muu lähtee etsimään tyttöä...

En tiedä kuinka pitkälle tuo Tangopojat oikein ulottui, oliko se isompikin sukusaaga vai pysyikö se 60-luvulla jolloin suvun jäsenten tässä kirjassa kuvatut myöhemmät vaiheet olisivat uutta tietoa, mutta hyvin tämä kuitenkin itsenäisenäkin toimi (varmaan olisi tietysti ollut parempi jos olisi lukenut jatkona edelliselle).

Parinsadan sivuisessa yhdenpäivänromaanissa, jossa on neljä minäkertojaa, käydään siis läpi ihan runsas määrä kokemuksia (jotkut sukulaiset toki kuitataan vain maininnalla). Tuurin kieli on hillittyä, toteavaa peruslausetta, ja tapahtumasarja etenee erinomaisen sujuvasti.
Mutta sujuvuudesta huolimatta ei teos mitenkään yksinkertainen ole, tarinavetoisuuteen yhdistyy filosofisia ulottuvuuksia, tasoja ja symboleita, yhteyksiä itsensä ulkopuolelle: tuosta ja historian ja nykyhetken yhteenkietoutumisesta tuli mieleen muutama lukemani Kirsti Ellilän kirja.

Nykyhetken Ruotsia ei kuvata mitenkään onnellisena maana, kansankodin kulisseja yrittävät jotkut pitää yllä, mutta konfliktit kytevät monessa suunnassa, niin ongelmalähiöissä kuin äärikansallismielisissä...maahanmuuttajuus ja etnisyys on puheissa ja kokemuksissa jatkuvasti, vertailu kantaruotsalaisiin (ja kantaruotsalaisten harjoittama vertailu) ja muihin maahanmuuttajaryhmiin, ja kokemukset ovat pinnalla myös toisen ja kolmannen polven ruotsinsuomalaisissa...siirtolaisuuskokemukset läpäisevät koko kirjan (yhdestä henkilöstä ei tainnut koskaan selvitä kansallisuus, kun sitä ei nostettu esille niin ehkä tämäkin oli ruotsinsuomalainen, tai sitten lopulta etnisyysrajat ylittävä sulautuminen). Siirtolaisuuden teema on niin ylikorostunut, että kirja ei sinänsä tunnu edes yrittävän enää olla varsinaisesti "realistinen" vaan nimenomaan teeman käsittelyä ja pohdintaa yleisellä tasolla, vaikka näiden henkilöiden kautta kuvattua.

Ja kuitenkin kaipaus parempaan, se on jatkuva ja yleismaailmallinen. Kirjan nimi lienee tuttu Satumaa-tangon alkusäkeenä, ja ei tämä kirja voisi ollakaan minkään muun niminen. Kirjan suomalaiset (tai vanhempansa) ovat tulleet meren toiselle puolelle haaveiden perässä ja vetäneet muitakin mukaansa, vaikka ei se satumaa sitten olekaan, ja lisää samanlaisia tulee muualta, paremman elämän perässä. Ja toisaalta turkkilainen Raul aikoo palata toisaalle, Turkkiin, jossa voi olla ihminen, hyvä on muualla.
Ja lopulta, kuten mm. Jaakko Heinimäki oli todennut, Satumaa menisi sanojen (ja hartauden) puolesta hyvin virrestä, ja tätäkin puolta nostetaan esiin niin kirjan riveillä kuin rivien välissä. Miten taivasikävä ja siirtolaisuus liittyvätkään toisiinsa, ja mitä ajatella kirjan lopetuslauseesta...

Isät olivat tässä myös varsin keskeisessä asemassa, monenlaiset paremmat ja huonommat, osa oli läheisempiä ja osa etäisempiä, osa biologisia ja osa ei...Sauli, Mauri, Petteri, Erik, Raul, Leo, lapsiensa suhteesta näihin isiinsä voisi etsiä allegorioita yksilön suhteesta isänmaahan (tai isäpuolimaahan).

Haa, Helmet-lukuhaasteesta tällä saa kohdan 22. Kirjassa on epäluotettava kertoja. Kaikilla neljällä kertojalla on omat näkemyksensä mutta sanotaanko että yksi on selvästi epäluotettavampi (tai kuten hän itse asian ilmaisee, se on yksi hänen luovuutensa ilmenemismuodoista).
Kirjaa on luettu blogeissa, mm. Arja, Tuija, Tuija, Mrs Karlsson, Anu...