Intan Paramaditha - Apple and Knife

Ja sitten luetaan taas kirjoja. Olen aiemminkin maininnut, että hyvin helposti tartun minulle tuntemattomien kirjailijoiden novellikokoelmiin: silloinkin kun ne eivät varsinaisesti vakuuta, ovat ne yleensä olleet ainakin vaivattomia lukea, ja joukossa on kyllä myös ollut hyvinkin kiinnostavia tuttavuuksia. Tällä logiikalla matkaan on tarttunut myös tämä Intan Paramadithan valikoima, koska hei, indonesialaista feminististä kauhua, ei sellaista liian usein vastaan tule (teos on julkaistu osana sarjaa Weird Girls, jossa on kanssa Charlotte Perkins Gilmania, Angela Carteria, Yoko Ogawaa, Hitomi Kaneharaa jne.) 

Kirjassa on kolmetoista novellia, joista pisimmätkin ovat alle kaksikymmentä sivua, ja vaikka tämä valikoima onkin, niin tyyli pysyy yhtenäisenä. Paramaditha käyttää paljon viittauksia myytteihin ja satuihin (niin Lumikkiin ja Tuhkimoon kuin joihinkin joita en tuntenut, olivatko elementit originaaleja vai ehkä Indonesiassa tuttuja) mutta samalla moni novelli on kuitenkin ankkuroitu moderniin Indonesiaan, niin vakavaraisiin kaupunkilaisiin kuin maalaiskyliin. Paramaditha ei mitään splatteria kirjoita, kauhua käytetään säästeliäästi mutta verta kuitenkin roiskahtaa tavalla tai toisella melkein joka novellissa, ja satu ja veri tuovat esiin myös jotain häiritsevän primordiaalista, jota moderni yhteiskunta ehkä haluaisi peittää mutta joka kuitenkin sekin purskahtelee esiin... 

Veikkaisin pikaisesti että Paramaditha on Angela Carteria lukenut, vaikka ilmaisunsa onkin usein suorasanaisempaa (vai onko käännöksessä menetetty jotain), mikä toisaalta sopii minulle hyvin. Elegantin häiritseviä, tunnelmallisia tarinoita, toki näitä voi suositella kummafiktion harrastajille.

'Do you want some, Eva?'
For ten long seconds, she dangled the apple in front of me.
For ten long seconds, I gazed at her, the past roiling in my thoughts, the present refusing to vanish.
'Why that look on your face?' She giggled. 'I'm not going to poison you.'
I'd joined the design company a couple of months before, and my colleague had invited me over for a meal. Our chat about office politics had led to fond expressions of mutual support. When you grow up surrounded by vicious women, sisterhood becomes important.
But perhaps I was expecting something else.
The plump apple glistened, mouth-watering. Then she asked me if she looked like a witch. I observed her slender, damp fingers. No wrinkles, no blue, bulging veins.
'I'll cut it for you', she said.
She made the decision herself. She had no way of knowing that I couldn't look at an apple without thinking of Cousin Juli. Her ripe apples. Her glinting knife.

Toivo Tarvas - Häviävää Helsinkiä

Alkukuusta julkaisemassani Suomen kirjat -listassani oli vielä muutamia aukkoja, joten etsin nyt tarkoituksella joitain sopivia ehdokkaita niihin, muutamien potentiaalisten kirjailijoiden bibliografioita katsomalla sekä Helmetin valikoimaa hakemalla. Ja kun lähikirjaston hyllyssä oli tämä Toivo Tarvaksen novellikokoelma vuodelta 1917, parinkymmenen vuoden takaisena Lasipalatsi-reprona, niin ensimmäinen ehdokas tuli siinä (muutamia muita täytyy näköjään tilata Pasilan kirjavarastosta...). Tekijästä en ollut aiemmin kuullutkaan, mutta oli näihin aikoihin näköjään naimisissa tutumman Aili Somersalon kanssa. 

Nimi vinkkaakin sisällöstä: kirjan kymmenen novellia ovat kaikki kuvia muutostilassa olevasta Helsingistä, jossa rakennetaan paljon uutta ja uuden tilalta pitää raivata sitten vanhaa. Ollaan siis hieman samalla asialla kuin muutamaa vuotta aikaisemmin valokuvaaja Signe Brander, ja novelleihin taltioidaan niin sokea tupakkakauppias, Punavuoren anniskeluliikkeitä tai vanha yleinen sauna kuin vanhan aatelissuvun puukartanokin, ja kaikilla sama kohtalo. Tunnelma on siis usein nostalgisen surumielinen, ajoin traaginenkin, kun katoavia rakennuksia jäävät kaipaamaan ihmiset, jotka hekin ovat myös pois raivautumassa edistyksen tieltä, mutta on kerronnassa myös omaa kepeyttään ja huumoriaan.

Hyvin miellyttävä kokonaisuus siis, ajan ja paikan kuvina tarinat ovat hyvinkin toimivia, ilmaisultaan ja käsiteltältä ympäristöltään hyvinkin tarkkoja, ja melkein kaikissa tarinoissa mukaan tulee juurikin alempien sosiaaliluokkien elämä, ja suomalaisittain harvinaisesti nimenomaan urbaanina. Kielessä on toki omat haasteensa, puhekieltä ja hieman slangiakin tulee mukaan, ja vaikka jotkut ilmaisut olivatkin tuttuja (kunhan mm. muisti että 'kundi' tarkoittaa vielä kirjaimellisesti asiakasta) tai saattoi arvata asiayhteydestä, mutta oli mukana joitain aika outojakin: mitä tarkoittaa että likat "keittävät hiirenviinaa"? Itkevät?

Kirjan on lukenut myös Ellen. 

Angus MacLellan - Stories from South Uist

En ole Angus MacLellanista ikinä ennen kuullutkaan, mutta tämä oli Ulko-Hebrideillä elänyt maamies ja tarinankertoja, jonka kansantarinarepertuaaria koottiin suuri valikoima 1960-luvulla, mm. tämän kirjan 42 tarinaa. Eikä gaelinkielistä kirjallisuutta nyt niin usein vastaan tule, joten uteliaisuus heräsi.

Tarinoiden kirjo on hyvinkin lavea: mukana on niin sankaritarinoita ja legendoja kaukaisesta myyttisestä menneisyydestä kuin humoristisia paikallisia anekdootteja, historiaa ja seikkailuja, rakkautta, kuolemaa, noitia, kummituksia...jotkut tarina-aihiot ovat laajemminkin levinneitä ja varioituja (mm. tarinan miksi merivesi on suolaista olen kyllä kuullut eri versiona aiemmin) ja jotkut taas arvatenkin hyvinkin paikallisia, ja tietysti mukana on aina skottilaista paikallisväriä (noidatkin käyttävät kieroja taikojaan varastaakseen laatuviskiä).

Kuten olen aiemminkin maininnut, pidän tyylinä tällaisesta kerrotun tarinan hengestä: MacLellan ei ole kansantarinan taloudellisin kertoja vaan tiputtelee sekaan yksityiskohtia, nimiä, yms (tai ehkä folkloristeilla on ollut enemmän intoa laittaa kaikki nämä muistiin): tämä toimii joidenkin tarinoiden kanssa hyvin, kun niihin tulee lisää väriä ja konkreettisuutta, ja toisaalta jotkut tarinat alkoivat olla niin täynnä nimiä ja detaljeja että oli vaikea pysyä mukana että kuka nyt olikaan kuka ja mitä tapahtui. Tässä painoksessa oli laitettu myös runsaasti viitteitä ja selityksiä, mutta jatkuva hyppiminen niihin taas katkoisi ihan vaan tarinasta nauttimista, mutta toki jos kansantieteellinen aspekti kiinnostaa suuresti, niin niistä löytyy materiaalia...

Toki lukiessa myös hämäsi tämä tarinoiden lavea skaala. Kirjassa on tosiaan joitain legendamaisia tarinoita kaukaisesta menneisyydestä (ja niissä kuvatuissa ihmisten käytöksissä ja tapahtumissa on omaa merkillistä äkkivääryyttä) ja sitten niiden perään tuleekin juttu jossa ollaan myös samoissa maisemissa mutta sitten tiputetaankin joku käänne joka paljastaa että nyt ollaankin siirrytty 1800-luvulle. Ja yliluonnollinenkin aines putkahtelee silloin tällöin esiin ja toisissa tarinoissa taas ei, joten odottamattomia käänteitä toki oli, mutta oma haasteensa oli säätää niiden kohdalla taas käsityksiä uusille raiteille.

Ei siis tavattoman helppoa ja sulavaa luettavaa, mutta toki tästä monta hyvää tarinaa löytyi.

Kosti Koskinen - Ihmeellinen kuherruskuukausi

Tässäpä teos joka oli vaipunut hyvin tehokkaasti unholaan: paremmin taidemaalarina tunnettu Kosti Koskinen sai julki ainoaksi jääneen novellikokoelmansa 1930, mutta vaikka kustantajana oli iso WSOY, teos jäi ilmeisen vähälle huomiolle eikä kai myynytkään juuri mitään: ilmeisesti alkuperäisen painoksen ulkonäkö ei antanut oikein mitään vinkkejä sisällöstä, ja nimikin viittaa jonnekin romanttisen komedian tylsemmän päädyn puoleen. Mutta 2000-luvun puolella kirjailija ja omalaatuisen kirjallisuuden harrastaja Boris Hurtta oli huvikseen napannut epämääräisen näköisen tuntemattoman kirjan luettavaksi, ja siitä innostunut, ja innostukseen tarttui toinenkin omalaatuisen kirjallisuuden harrastaja Juri Nummelin, jonka kautta tuli myös tämä lukemani uusintapainos joku vuosi sitten. Ja näiden kahden intoilun kautta itsekin kiinnostuin tästä vanhemman kotimaisen spefin epäilemättä omalaatuisimmasta teoksesta...

Teos omalta osaltaan liittyy 1920-luvun tulenkantajien suosimaan kauhukirjallisuuden trendiin, johon liittyvää kirjallisuutta on minunkin tullut jonkin verran luettua, mutta vie lajia kyllä vahvasti omaan suuntaansa. Teos osoittelee kyllä ihan avoimesti Edgar Allan Poen suuntaan, ja tiedä sitten mitä muita lajityypin teoksia Koskinen mahtoi tuntea (Lovecraft? Chambers? Machen? goottiromantikot? Wells? Stevenson?). 'Moran luostarissa' ja 'Prinsessa Metefa' ovat tarinoiltaan konventionaalisimmat ja perinteisimmät jutut, joissa aikakauden hengessä ammennetaan eksotismista: 'Moran luostarissa' ollaan goottilaishenkisessä Espanjassa ja 'Prinsessa Metefa' taas liittyy aikakauden hengessä Egyptin hautalöytöihin, mutta kumpikin erottuu lajissaan omalaatuisella unenomaisella, häiritsevän uhkaavalla tunnelmalla ja joillain varsin värikkäillä ja mielikuvituksellisilla kuvailuilla ja yksityiskohdilla (Nummelin arvelee Moran luostarissa olevan suomalaisen kirjallisuuden ensimmäinen saatananpalvontakuvaus). 

Ja nämä piirteet ovat kolmessa muussa novellissa vielä vahvemmin mukana: erityisesti aloitusnovelli 'Orta' on kaikessa unenomaisessa hämäryydessään vaikuttava, tässä tarinassa on vaikea sanoa mitä siinä lopulta oikein tapahtuu ja mikä on totta ja mikä ei, mutta varmaa on että jotain siinä on pahasti väärin. Mutta sama häiritsevyys ja uhkaavuus leimaa koko kirjaa, Koskinen ei tyydy vain ekspressionismiin vaan siirtyy reippaasti surrealismin puolelle, alitajjunan syövereistä ammennetaan kaikenlaista mutta ihan vaan vihjailevan psykologisen kauhun sijaan kumma tulee vasten lukijan kasvoja (ja toisaalta aikakauden kotimaisen kauhukirjallisuuden toinen suosikkitrendi, kansanperinnepohjaisuus, sivuutetaan täysin).

Outo, hämärä, häiritsevä, tunnelmallinen teos: hyvä että tämä on saatu kaivettua esiin historian unohduksesta uusille lukijoille. Tähän uusintapainokseen on liitetty mukaan myös viisi Koskisen muuta tarinaa, joista neljä on ilmestynyt lukemistolehdissä 1920-luvulla ja yksi julkaisematon käsikirjoitus: julkaisematon 'Unihirviö oli näistä kiinnostavin, mutta ei näistä mikään varsinaisen kokoelman tasolle noussut. Ja jos alkuteoksen joitain ilmeisiä lyöntivirheitä on tähän korjattu, niin niitä kyllä riittää tässäkin painoksessa varsin paljon, ja aika moni niistä on tyypillinen painetun tekstin skannauksessa syntyvä typo, jossa kaksi kirjainta luetaan yhdeksi tai yksi kirjain kahdeksi (tyyliin 'mitä' -> 'niitä'), virheellisiä kappalejakoja yms.: näitä on harmittavankin paljon. Kansi sen sijaan vinkkaa nyt paremmin että tämä ei ehkä ole tylsä yritelmä romanttiseksi komediaksi...

Niminovellin perusteella otan Helmet-haasteessa tällä kohdan 34. Kirjassa mennään piiloon.  

Per Faxneld - Uhripuu

Poimintoja kirjastosta. Per Faxneld ei ollut ennestään tuttu, mutta selailun perusteella kirja vaikutti kiinnostavalta (suom. Satu Grönroos): 44 lyhyttä tarinaa kansanperinnekauhun piiristä, kukin tasan neljän sivun mittainen joista yksi sivu oli varattu Mimmi Strinnholmin tummanpuhuville vinjettikuville (kannesta näkee tyyliä). 

Olen aiemmassa blogissa jo kirjoittanut Lauri Simonsuuren toimittamasta kokoelmasta Myytillisiä tarinoita, joka tulisi mainituksi jos pitäisi lähteä listaamaan kaikkien aikojen suosikkikirjojani. Samassa agraarisen vanhakumman hengessä tämän Uhripuunkin tarinoita kerrotaan: melkein kaikissa ollaan jossain 1800-luvun tienoilla Ruotsissa, tyyli pysyy aika yksinkertaisena ja napakkana, ja kauheita asioita tapahtuu. 

Täyttä pastissia ei kuitenkaan tehdä: tekstit ovat kaunokirjallisempia, määrämittaisuus vaatii kuitenkin hieman enemmän tapahtumien kehittelyä kuin mitä folkloristiset uskomuskertomukset monesti tekivät, ja esim. avoimia lopetuksia käytetään tässä paljon enemmän. Ja huomaan kyllä myös että kirjailijan moraaliset sensibiliteetit ovat sidoksissa ennemmin 2000-lukuun kuin kuvattuihin tapahtuma-aikoihin...

Nuo piirteet saattavat ehkä tehdä teksteistä helpommin lähestyttäviä autenttisen folkloristiikan karuuteen ja äkkivääryyteen verrattuna, mutta samalla ainakin minusta tämä suhteellisen moderni sisäsiistiys ennemminkin laimentaa kummuuden tuntua, joka minua tässä kuitenkin eniten kiinnosti, vaikka sinänsä teoksessa on paljon varsin oivaltavaakin groteskiutta: toisia ideoita taas ehkä valittu tyyli ja formaatti kahlehtikin. Tiukasta formaatista ja yhtenäisyydestä johtuen en myöskään oikein osaa nostaa mitään yksittäisiä tarinoita toisten edelle, vaikka lukiessa toki huomionarvoisuuden eroja olikin. Teos kuitenkin seisoo nautittavalla kokonaistunnelmallaan ja tyylikkäällä toteutuksellaan. 

Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä: se oli kirjastossa nostettu esille pöydälle, jonka tulkitsin kirjaston työntekijän suositukseksi. 

Matti Järvinen (toim.) - Musta paholainen

Jokunen vuosi sitten luin antologian Synkkä satu, kokoelmallisen vanhoja suomalaisia kauhutarinoita: Nysalor-kustantamon pääjehu Matti Järvinen oli koonnut 1900-luvun alkupuolelta vanhoista lehdistä ja muista lähteistä kauhun piiriin kuuluvia tarinoita. Osa kirjailijoista olivat nykyäänkin kuuluisia, osa ehkä aikanaan tunnettuja mutta bibliografioiden maininnoiksi jääneitä, ja jotkut, erityisesti tunnistamattomien nimimerkkien taakse jääneet, ovat lähes tuntemattomia. Kokoelma oli sen verran mainio, että nappasin nyt luettavaksi sen eräänlaisen jatko-osan, tai samalla periaatteella tehdyn toisen kokoelman. 

Muutama sama kirjailija on päätynyt tähänkin kirjaan, ja joitain uusia on myös mukana...mutta täytyy kyllä todeta että kuratointityö tuossa ensimmäisessä kokoelmassa oli ehkä sen verran onnistunutta, että tässä täytyi jo tyytyä vähän heikompaan tasoon. Toki Topelius osaa yhä tarinoida, Aarnio, Onni W. Arima ja Konrad Lehtimäki pitävät puolensa ja Kailas on Kailas, mutta silti, ei näiden tarinoiden valikoima taida mitenkään loputon olla.

Kuten esipuheessa huomautetaan, kauhukirjallisuutta ei kovin genretietoisesti 1900-luvun alkupuolella varsinaisesti edes tehty, joten tyylilajina on paljon kansantarinamaisia kummitusjuttuja fiktiomuotoon sovitettuna, ja myös joitain ihmesatuja joissa nyt sattui olemaan vähän makaaberimpi henki. Toki mukana on myös jonkin verran eksotiikkaan vetoavaa pulppia (mm. A. Emil Virtasalo ja Unto Koskela) ja sitten se Kailaan ekspressionistinen tunnelmapala...

Oma kiinnostava sivujuonteena näissä on ollut vasemmistolehdissä julkaistut tarinat, joissa aatteen, moraalin ja oikeudenmukaisuuden teemoja esitetään hyvinkin räväkällä kauhukuvastolla (tässä mm. Hilda Tihlä). Kristillisillä puolilla ehkä innokkain helvettimaalailu on jo jäänyt taakse (tai se ei Suomessa edes purkautunut kaunokirjallisesti), mutta kyllä tämä muissakin aatteissa voidaan käyttöön valjastaa...mutta kauhufiktion vahva moraalinen ulottuvuus on omalla tavallaan hyvin kiinnostava piirre, ja kun se tuodaan läpi näinkin selvästi (joillekin muille moinen osoittelevuus ja tendenssikirjoittaminen on ehkä myrkkyä).

Nysalor-kustantamo on muutenkin kunnostautunut alalla, julkaisten runsaasti sekä uudelleentoimitettua vanhaa että uutta spefiä, genrerajoja reippaasti venyttäen. Kaipa laajasta valikoimasta tulee tänne lisääkin poimittavaa...

Helmet-haasteessa yksittäisillä novelleilla saisi monenlaisia haastekohtia täyteen, mutta kun tällainen vanhempi kaunokirjallisuus pohjautuu romantiikan ajan taiteeseen, niin laitanpa kirjan kohtaan 7. Romanttinen viihdekirja. 

Unto Seppänen - Jumala kulkee

Pikkuhiljaa edistetään myös Suomen kirjat -haastetta poimimalla luettavaksi sopivan kuuloisia kirjoja minulle vhemmän tutuilta kirjailijoilta aukkovuosille: vuodelta 1929 löytyi tällainen Unto Seppäsen novellikokoelma. 

Kirjailijasta olen nimen joskus nähnyt mutta en muuten tiennyt tästä mitään, mutta kirjan aloittavasta niminovellista tuli heti mieleen tulenkantajat: sokean päähenkilön aistikokemuksia kuvataan kovin ekspressionistisesti ja myrskyisästi, vähän kauhusävyihinkin flirttaillen, mieleen tulevat Kailas ja Vaara ynnä muut. Ja kun kirjailijatietoja kävin sitten katsomassa, niin näköjään Seppänen nuorena näissä piireissä liikkui, vaikka näköjään kunnostautui enemmän karjalaisen elämänmuodon usein leikkisänä kuvaajana (ja kas, kirjaansa perustuvan elokuvan Evakko olen nähnyt, Ville Salmisen varsin epätasaisen tuotannon paras filmi). 

Ja molempia puolia löytyy kyllä kirjan novelleista, on niin humoristisia kansankuvauksia kuin modernia sykettäkin. Ja siitä tuleekin hieman ongelmallista, mitään linjaa ei kirjassa oikein ole, tuntuu että Seppänen ottaa tässä varsin selvästi muodikkaita vaikutteita muilta, mutta aika moni novelli jää mitäänsanomattomaksi, muodikkuus on tärkeämpää kuin omat ansiot. No, niminovelli on eittämättä tunnelmallinen, ja 'Hei, hevonen!' ja 'Elämän rinteellä' olivat kanssa symppiksiä, eli kirja osuu kyllä "tulipahan luettua"-kategoriaan.

Helmet-haasteessa laitan kirjan vaikkapa kohtaan 41. Kirjan kansi tai nimi on mielestäsi kaunis: oman aikakautensa ominaista grafiikkaa, joka viehättää kyllä minua. 

Manu Kuutti - Pörri

Kirjan kannen perusteella en oikein tiennyt mitä odottaa, ja kun kyseessä on tekijänsä esikoisteos, niin tuotannon tai maineen perusteella ei ennakkotietoja ollut, mutta kuten olen aika ajoin maininnut, mielelläni tartun novellikokoelmiin minulle aiemmin tuntemattomilta kirjailijoilta, on ne yleensä vaivan väärtejä.

Tai mitenköhän tämän teoksen sitten luokittelisi: kirjassa on 133 lyhyttä tekstiä, melkein kaikki yhden sivun tai alle, ja tyylejä on kerrotuista anekdooteista jonnekin proosarunojen tai aforististen huomioiden suuntaan. Ja tekstit liittyvät yhteen, fragmenteista muodostuu kuva nimihenkilö Jani Pörrin ja tämän sekalaisen ystäväjoukon elämästä: monia tekstejä voi makustella erilläänkin sen verran kun mieli tekee, ja osa ehkä voisi sopia dramaattisen ääneenluennan materiaaliksi, mutta henkilöiden ja näiden suhteiden parempi hahmottaminen taas vaatii asioiden yhdistelyä ja kokonaisuuksien hallintaa (enkä itse tainnut ihan pysyä mukana kaikissa).  

Vaikka varsinaisesti huumorikirjasta ei olekaan kyse, on yleissävy, no, huvittunut: ironiaa on vahvasti mukana mutta sellaisella leppoisan ymmärtävällä tavalla. Päähenkilöt ovat siinä vaiheessa, jossa röpöttely, bändihommat yms. ovat olennainen osa elämää mutta jossa ne eivät enää ehkä voi olla koko elämä, ja tästä murrosvaiheesta, joka yhdestä kulmasta katsottuna voi näyttää rappiolta, vaikka aika usein myös aika seesteiseltä ja herttaiselta. Ja tästä ristiriidasta, vilisevien kulttuuriviittauksien ja hohdokkaan fraseerauksen ja banaaliuden tasapainotteluista, riittää ammennettavaa. 

Toisaalla huomaan mainitun Bukowskin: en ole lukenut vaikka maineelta tunnen, sen sijaan mieleen tuli vähän joku aika sitten lukemani Tapani Rytöhongan sarjakuvat, heille joille tekijä on tuttu (ja ei kirjan kannen tehnyt Juho Juntunenkaan ole myöskään kaukana), ehkä myös koherentimpi versio Richard Brautiganista. Kirjailija on taitava sanankäyttäjä ja fraseeraaja, joskin fragmenttisia esikoiskirjoja lukiessa, olivat ne sitten runoa tai proosaa, mieleen tulee kuinka paljon niissä oli pöytälaatikkoon koottuja sormiharjoituksia kun laajempien kokonaisuuksien kanssa ollaan vielä epävarmoja. Tämä käy tälläkin kertaa mielessä, mutta jos pitäisin sitä häiritsevänä, en lukisi tuntemattomien kirjailijoiden novellikokoelmia, ja jatko näyttää mitä sitten tulee. 

Love is All Around

Jani ja Anton käyvät työväenopiston kitarakurssia, jonka mairealta opettajalta Jani on saanut erityisluvan käyttää bassoa. Muiden soittaessa kuusikielisillään Love is All Aroundin sointuja, hän aika ajoin napauttaa tšekkiläisen diskobasson vapaata kieltä. Toista kertaa kaksikko ei näin hidastempoiselle kurssille tule, mutta juuri silloin Janin tyhjälle pupetille ilmestyy poikien rakkauselämiin liittymätön kihlasormus. Sormus on vaaleansinisessä kirjekuoressa, jossa lukee Jarkolle, ja se on viereisessä luokassa neulovan, pelokkaan ex-tyttöystävän jättämä. Vuosia myöhemmin Janin koulukaveri, rakkauden riepottelema Jarkko, päätyy ensin poliisiksi, sitten politiikkaan. Maailma on julma. 

Kirjan on lukenut myös Ellen. Ja Helmet-haasteessa olkoon 5. Kirjassa on epilogi eli jälkisanat (kirjassa on luku nimeltä Epilogi). 

Jyrki Vainonen - Tutkimusmatkailija ja muita tarinoita

Olen aiemmin lukenut pari muuta Jyrki Vainosen novellikokoelmaa, nyt vuoroon tämä esikoisensa, HS:n kirjallisuuspalkinnon voittaja (varsinkin kun Helmet-haasteessa on aiheesta haastekohta).

Ja onkin huomionarvoista, että mainstream-kirjallisuuspalkinto on haettu tässä määrin genrefiktioon nojaavalla teoksella. Monissa tarinoissa arkitodellisuus on nytkähtänyt hieman vinoon, ajoittain ihan kauhun ja fantasian puolelle: aika monta tarinaa voisin hyvin kuvitella lukevani esim. Portti-lehdestä (jonka toiseen alumniin, Maarit Verroseen, Vainosta helposti vertaa). Muutenkin yksittäisissä tarinoissa tuli usein mieleen tietty genretuttuus, ilman että se asettui ihan selviksi nimettäviksi vaikutteiksi. 

Tällä kertaa novellien välille ei ole rakennettu mitään yhtymiä, aiheiden ja tyylien kirjo on suuri. Reaaliset ajan ja paikan lait horjuvat, joskin kiinnostavaksi kontrastiksi usein korostetaan konkreettisuutta, materiaalisia yksityiskohtia: ristiriita on kiinnostava. 

Novelleissa suositaan myös avoimia loppuja, joskin vaihtelevalla menestyksellä, Ajoittain toimii, mutta joskus jäädään vain roikkumaan ilmaan, tietty dramaattinen tyydyttävyys uupuu: joissain novelleissa asioita vain tapahtuu ilman että mitään yhdistävää suhdetta, edes symbolista, tapahtumien kokijaan olisi (biologi Rolandsenin kotiin alkaa ilmestyä massoittain kärpäsiä: entäs sitten?). 

Olen tämänhenkisiä juttuja lukenut aika paljon, pidän lajista joten kirjaan suhtaudun myötäsukaisesti (ja suosikeikseni voisin nostaa tässä tarinat Uhri, Parantola ja Pelurit), mutta Vainonen ei vieläkään hurmaa minua.     

Puiset silmät ja muita liettualaisia novelleja

Vanhan Neuvostokirjallisuutta-sarjan kirjoja olen aika ajoin lueskellut ennenkin; nyt vuoroon tämä kokoelma liettualaisia novelleja, koska ei liettualaista kirjallisuutta kauhean usein tule vastaan...

Ulla-Liisa Heino on koonnut 21 novellin valikoiman ja suomentanut ne venäjän kautta: kukin novelli on eri kirjailijalta, ja aikaskaala ulottuu vuodesta 1898 1980-luvun alkuun. Novellin mainitaan alkusanoissa olevan liettualaisen kirjallisuuden keskeinen ja suosittu muoto, eli valikoitavaa varmaankin riitti.

Lukiessa tuli kyllä nopeasti mieleen, että onko tekstien valikoinnissa noudatettu jotain erityistä painotusta vai onko tämä tällaisenaan kattava esitys. Antologian alkupuolta nimittäin leimaa aikamoinen ankeus, novelli toisensa perään pohjatonta kurjuutta. Ajoittain varsin vahvasti kuvattua kurjuutta, mutta tämän perusteella ei kyllä tekisi mieli olla missään tekemisissä Liettuan kanssa...Uudemmissa novelleissa tulee hieman lisää sävyjä, realistinen psykologinen ja vakava novelli on yhä valttia, joten humoristisempi Ensi rakkaus ja surrealistisempi Keräilijä erottuvat edukseen (joskin kyllä myös niminovelli ja Veronika siivoaa potilashuoneita ovat aika symppiksiä). 

Mutta tosiaan hieman mietitytti onko tarkoituksellisesti korostettu neuvostoaikaa edeltävän ajan kurjuutta, ja neuvostoajalla tuodaan enemmän sävyjä mukaan...pitäisi ehkä lukea lisää vaikka kokoelman aloittavaa Julia Zemaitea. Tällaisena luin kokoelman läpi mutta myönnän ettei suosikkieni joukkoon noussut...

Pari bloggausta teoksesta löytyi, Margit ja Ketjukolaaja. Ja Helmet-haasteessa tämä menisi vaikkapa kohtaan 17. Kirjan nimessä on jokin kansallisuus, kun lasken tuon alaotsikon mukaan.

Jaan Kross - Sattumien summa

Eipä ole aiemmin tullut Jaan Krossia luettua, vaikka nimenä onkin tuttu. tämä teos (suom. Jouko Vanhanen) tuli mukaan viime kirjamessuilta, kun yhä vaan suosin novellikokoelmia kirjailijoihin tutustumisessa...

Tai mitenköhän näitä sitten määrittelisi: yhdeksässä tarinassa on varsin reilusti autofiktiota ja yhtä lailla taipumusta historialliseen esseeseen, mutta ilmeisesti sen verran sitä fiktiota että pysytään fiktiivisen kaunokirjallisuuden piirissä: Jaan Kross ja sukunsa tulevat kuitenkin tutuiksi. Kirjan yhdeksän novellia on kirjaan laitettu julkaisujärjestyksessä, mutta on niissä myös sisäistä kronologiaa: kirja alkaa lapsuuteen sijoittuvilla tarinoilla, ja aikuisuus ja vanhuus tulevat myöhemmin, vaikka joskus toki vanhempi näkökulmahenkilö muistelee menneitä.

Muistelma-luokittelua taas tukee monen tarinan varsin hortoileva luonne, aloitetaan yhdestä asiasta mutta päädytään anekdoottien ja assosiaatioden mukana runsaille sivupoluille, joista ehkä palataan ensimmäiseen asiaan tai sitten ei. Mukaan tulee todella runsaasti myös Viron lähihistoriaa Krossin elinajalta, ja voinen todeta tietojeni Viron historiasta maailmansotien välillä lisääntyneen moninkertaisesti (koska lähtötaso, myönnetään, oli lähes olematon: tästä huolimatta näihin historiakommentointeihin pääsi hyvin mukaan). Ja valtiotason ohella on myös mikrotaso, henkilötasoiset anekdootit ja kokemukset, hyvin mukana ja elävöittämässä...

Ilmeisesti novellituotantoa olisi ainakin kolme muutakin kirjaa, romaanien lisäksi. Ikään kuin luettavien kirjojen pino ei olisi jo tarpeeksi suuri.

Helmet-haasteessa tämä menisi muuallekin, mutta laitan kohtaan 3. Kirja liittyy Agatha Christieen: yhdessä novellissa mainitaan täysin ohimennen Hercule Poirot (viime vuonna kuittasin vastaavan Tove Jansson -kohdan myös satunnaisella maininnalla virolaisessa novellikokoelmassa, joten tämähän on jo perinne). 

Invicta Imaginária - Viinipunk I: Tynnyrisota

Yksi piirre, joka minua on jo jonkin aikaa kiusannut spefissä, on sen kulttuurinen rajoittuneisuus. Melkein kaikki kansainvälisesti tunnettu spefi tuntuu olevan englanninkielistä, uudempi useimmiten kotoisin Pohjois-Amerikasta, ja vaikka paikallisia ja kansallisia skenejä olisikin olemassa, sen pohjalla olevat vaikutteet ovat kuitenkin vahvasti amerikkalaiskeskeisiä, muut jäävät tuntemattomaksi ja mahdolliset hedelmälliset yhteydet syntymättä. Paradoksaalisesti genre, jonka keskeisenä jujuna pitäisi olla innovatiivisuus ja ajatusten kehittelyn vapaus, onkin piilevästi tarpeettoman yksipuolinen ja rajoittunut.

Tästä syystä ilahduttaa, kun käännösspefiä tulee myös muualta. Osuuskumma on mukana kansainvälisessä projektissa, jossa tarkoituksena on tuoda suomeksi spefiä Portugalista ja Ukrainasta (ja vastaavasti joitain suomalaistuotoksia päätyy noille kielille), ja ensimmäinen tarjokas suomeksi oli ilmestynyt kirjamessuille, josta sen päätin napata luettavaksi (suom. Tarja Härkönen).

Kyseessä on usean tekijän temaattinen antologia vaihtoehtohistoriaa: 1910-luvulla Portugalissa oli jatkuvaa poliittista sekasortoisuutta, mutta heidän vuoden 1918 sisällissotansa jäi vähäiseksi historialliseksi alaviitteeksi. Tämä kuitenkin inspiroi tämän kirjan tekijöitä, jotka kehittivät vaihtoehtohistoriallisen jatkumon, huomattavasti laajemman konfliktin pohjoisen Porton kuningaskunnan ja Lissabonin tasavallan välillä, ryyditettynä runsailla bioteknologisilla innovaatioilla: portviinistä energiansa saavat mechat ovat esillä kirjan esittelyssä, varsinaisessa teoksessa ne ovat vähemmässä osassa, mutta muita kiinnostavia ideoita erityisesti viinitarhojen ympärille on kyllä kehitetty...

Usean tekijän antologiat ovat usein epätasaisia, niin tämäkin, ja heikommat osat ovat päätyneet kirjan loppuun: viimeinen lyhyt fragmenttinen novelli fiktiivisiä tietokirja-artikkeleita ei jaksanut innostaa, ja sitä edeltävien kahden novellin mukanaoloa en oikein ymmärtänyt ollenkaan: niissä oli mukana jotain samaa teknologiaa kuin muussa kirjassa, mutta kun ne vaikuttivat sijoittuvan muutamaa vuosikymmentä myöhempään aikaan, eivät ne luun kirjan kuvaamaan sotaan liittyneet. Ja walesilaisella kirjoittajalla portugalilainen paikallisväri tuntui paljon alleviivatummalta ja päälleliimatummalta kuin muilla (ihan irrallisina novelleina ne voisivat olla ok, mutta tässä kirjassa väärässä paikassa)

Olen näköjään Kirjavinkkien Mikon kanssa samaa mieltä novelleista: kirjan keskellä olevat kolme Joãoa (Ventura, Rogaciano, Barreiros) muodostavat kirjan kovan ytimen scifi-ideoineen, politiikkoineen ja juonitteluineen. Mutta kirjan kahdessa ensimmäisessä lyhyessä tarinassa (tekijöinä Joel Puga ja Carlos Eduardo Silva) oli oma viehätyksensä: kukaan kirjassa ei yritä tyylillisesti tavoitella 1920-luvun henkeä, kerronta on modernimpaa, mutta näiden kahden tarinan kohtalokkuudessa ja melodraamassa on aikakauden henkeä, mikä antaa oman tärkeän osuutensa kokonaisuudelle. 

Kiinnostava teos siis, ja ilmeisesti samaan maailmaan on tehty toinenkin antologia: tuleeko sekin sitten suomeksi, ja mitä muuta mahtaa samassa projektissa olla luvassa, jään kiinnostuneena odottamaan. 

Helmet-haaste avataan kohdalla 14. Kirjassa on robotti, drooni tai jokin vastaava laite (vaikka, kuten sanottu, ne mechat jäivät aika vähiin) 

Rex Stout - Liian monta etsivää

Taas palaamme Rex Stoutin dekkarisankarin Nero Wolfen pariin. Olen sarjan osia lukenut satunnaisessa järjestyksessä ilman suunnitelmallisuutta, mutta varsin tasalaatuisina ovat toimineet hyvin kun kaipaa luotettavaa perusdekkaria. Ja pidän yhä tästä yhdistelmästä brittiläistä arvoitusdekkaria ja amerikkalaista kovaksikeitettyä napakasti tarjoiltuna, ja luen myös sillä kielellä millä kirjat nyt sattuvat käsiin tulemaan, alkukielellä tai suomennoksina (tämän suomensi Sirkka-Liisa Sjöblom).

Tämä teos on sieltä uran puolivaiheilta 1950-luvulta, ja onkin kolmen pitkän tarinan kokoelma. Ensimmäisessä rikas mies vaikuttaa kuolleen keuhkokuumeeseen, mutta Wolfe pyydetään tarkastelemaan juttua onko siinä jotain epäilyttävää (tietysti on). Toisessa diplomaattisten neuvottelujen yhteydessä yksi diplomaatti kalautetaan hengiltä, ja kolmannessa (josta suomennoksen nimi on peräisin) Wolfe ja Goodwin päätyvät itse murhajutun keskeisiksi epäillyiksi, samoin kuin muutama muukin yksityisetsivä, ja näin urkkimaan saadaan mobilisoitua reilusti isompi joukko etsiviä kuin Wolfen ha Goodwinin vakio-apurit. Kahdessa jälkimmäisessä jutussa Wolfe myös normaalitavoistaan poiketen lähtee pois kotoaan ja jopa New Yorkista (hivenen vastentahtoisesti, ja ottaen huomioon juttujen komplikaatiot, haluttomuus on ymmärrettävää).

Olen aiemmin valitellut, että vaikka yleensä novelleista pidänkin, niin arvoitusdekkarien genressä ne eivät ole suosikkejani: näissä ei yksinkertaisesti ole tilaa kehitellä tarpeeksi hyviä arvoitusjuonia jotka ovat kuitenkin genren keskeinen juju. Ja se pätee myös tässä, vaikka puhutaankin aika pitkistä novelleista, 70-80 sivun tarinoista. Mutta toisaalta se kovaksikeitetty puoli pelastaa aika paljon, nokkelaa sanailua ja sopivasti tyyliteltyjä henkilökuvia ja tilanteita saadaan kuitenkin mukaan. Eli tapansa mukaan tämäkin oli tasalaatuinen, viihdyttävä ja toimiva lukupaketti, ei ihan mitä tilasin mutta ei valittamista.  

Danilo Kiš - The Encyclopedia of the Dead

Olen aikoinaan lukenut pari suomennettua Danilo Kišin kirjaa, kirjailijan osin omaan elämään ja lapsuuteen perustuvaa trilogiaa, joka toki yltyi ajoin aika kummalliseksi ja unenomaiseksi.

Ja nyt sitten tuli luettavaksi novellikokoelma, joka oli varsin harvakseen julkaisevan kirjailijan viimeinen julkaistu teos (kuoleman jälkeen tuli muutama postuumi teos). Yhdeksän novellin kokoelmassa näkyy kyllä joitain tuttuja teemoja noista omaelämäkerrallisista kirjoista, mutta mennään myös kauempaan historiaan, legendoihin, uniin...kuolema toki on aika lailla mukana kaikissa tarinoissa, ja rakkauskin omalla tavallaan.

Jorge Luis Borgesin vaikutus näkyy varsin vahvasti tässä, vaikka siinä missä minulle Borgesissa korostuu leikkisyys ja huumorikin, Kiš vetää enemmän vereslihalla, ja huumori, ajoittain olemassaoleva, on enemmän piilossa ja piikikkäämpää. 'Simon Magus' voisi olla legenda johon Borgesin olisi tarttunut, ja niminovelli on varsin borgesiaaninen idea, Tukholman kuninkaallisen kirjaston kellarissa sijaitseva valtava kirjakokoelma, johon on koottu maailman kaikkien kuolleiden elämäntarinat (vuoden 1789 jälkeen, ja vain sellaisten henkilöiden jotka eivät esiinny muissa tietosanakirjoissa): kertoja pääsee tutustumaan paikkaan ja etsii sieltä artikkelin isästään, joka oli kuollut vain kuukautta aiemmin.  

Mukana on myös laajahko essee The Protocols of the Elders of Zion -kirjasta ja sen historiasta, joskin Kiš päätyi värittämään jotain historian hämäriin jääneitä käänteitä ja tästä syystä määritti teoksen fiktioksi, novelliksi 'The Book of Kings and Fools' (aika lailla tuntuu tunnettua historiaa kuitenkin seuraavan). Ja tausta-atuksena ei ilmeisesti ollut vain debunkata suosittu salaliittoteoria, vaan myös piikitellä sellaista "lukeminen kannattaa aina", jossa kirjat  ovat kategorisesti hyvän puolella: tässäpä esimerkki (tai useampikin) kirjasta, jonka vaikutusta voidaan selvästi pitää negatiivisena maailman kulkuun. 

Kokoelma vaelteli moneen suuntaan: osa novelleista meni minulta ihan vaan ohi, ja jotkut olivat, ehkä tarkoituksellisestikin, aika raskaita lukea (Kiš osaa myös pitkät virkkeet ja koukeroisen kielen: tekisi mieli siteerata tähän vaikka The Legend of the Sleepersista joku pätkä, mutta ei se vastaisi koko kirjaa), vaan mukana oli myös varsin kiinnostavia juttuja (esim. nuo tässä mainitut). Eivät nuo suomennetut romaanitkaan mitään hilpeitä ole, mutta tämä tuntui silti raskaammalta, ottakaa varoituksena tai kehuna... 

Lena Andersson - Tutkielma inhimillisestä käyttäytymisestä

En ole ruotsalaisen Lena Anderssonin kirjoja lukenut, vaikka niitä on näköjään kohtalainen määrä suomeksikin viime vuosina tullut, vaan tämä uusin vaikutti kiinnostavalta joten otetaan luettavaksi (suom. Sanna Manninen).

Teoksen laji on sellaista "onko tämä novellikokoelma vai romaani"-tyyppiä, josta pidän: periaatteessa kaikki kirjan luvun toimivat myös itsenäisinä novelleina, kukin nimetty tarinan keskeisen naisen mukaan (naisen, joka ei välttämättä ole näkökulmahenkilö), mutta nämä myös liittyvät toisiinsa, tarinoissa on paljon samoja henkilöitä ja ne viittailevat ahkerasti toistensa tapahtumiin, kommentoivat toistensa henkilöitä. Ja tästä limittymisestä tuleva kokonaisuus on enemmän kuin osien summa, samojen henkilöiden ja tapahtumien näkeminen eri näkökulmista ja eri asenteilla on tärkeässä osassa kirjaa.

Andersson luonnehtii alkusanoissa tekstejä moraliteeteiksi, ja tämä pätee, tarinoissa on hyvin usein kyse moraalista, tekemisistä ja tekemättä jättämisistä, niiden vaikutteista ja niiden usein julkisesta arvottamisesta: erityisesti performatiivinen moralismi, oman moraalisen position kyseenalaistamattomuus, hyvesignalointi ja siihen liittyvä sosiaalinen valta, on Anderssonin hampaissa ja siinähän riittääkin ironisoitavaa.

Ruotsalainen yhteiskuntakin on sellainen, että siellä saa vapaasti puhua ja ilmaista mielipiteensä, kunhan vain sanoo vain oikeita asioita ja mielipiteet ovat oikeita, eikä sekään riitä kun toisen pitää päästä todistamaan että hänen sanomisensa ja mielipiteensä ovat oikeammassa kuin muiden. Ja ei-ruotsalaisuus on jotenkin täysin käsittämätöntä missään muussa mielessä kuin kehittymättömyydessä vielä Ruotsin tasolle.

Sävy on viileän tarkkaileva ja kaikessa toteavuudessaan varsin piikikäs, tarinat ja niiden käsittelemät ilmiöt, tilanteet, tyypit yhtaikaa tunnistettavia ja tolkuttomia. Lukiessa mieleen tulivat jotkut Maarit Verrosen kirjat (kuten Normaalia elämää), Fay Weldon tai Patricia Highsmithin Little Tales of Misogyny, ja viimeiseen liittyen, ei ole sattumaa, että tämän kirjan inhimilliset käyttäytyjät ovat kaikki nimenomaan naisia, esillä olevat käytökset tuntuvat esiintyvän tyypillisemmin juuri naisilla...(pitäisikö misogyynien lukea enemmän naiskirjailijoita? Sopivilla valinnoilla saisi aikamoista validointia näkemyksilleen, but I digress).

Ehkä kirjan teemoja parhaiten tiivistävä tarina on Olga, jossa Ruotsissa asuva venäläinen naisopettaja ajautuu konfliktiin koulun rehtorin kanssa: Olgalle on tärkeää ymmärtää mikä sisäinen järjestelmä ja rakenne vallitsee pintatason ilmiöiden taustalla (kuten sanojen epäsäännöllinen taivutus, miksi nämä sanat eikä jotkut muut), kun taas rehtori on kiinnostunut yksinomaan siitä miltä asiat näyttävät, ja Olgan ajattelu on tällöin täysin käsittämätöntä ja tämän pitää heti lopettaa moinen. Ja siinä että rehtori järkähtämättömästi on ymmärtämättä Olgaa on luonnollisesti ongelmana, että Olga ei toisaalta tulleena ymmärrä ruotsalaista yhteiskuntaa. Ja, no, sen lisäksi että vastakkain ovat henkilö, joka melkein refleksinomaisesti analysoi ja kyseenalaistaa ja toisaalta henkilö, joka ei analyyseja tarvitse koska hän tietää olevansa oikeassa, niin siihen päälle koulun rehtorin ja ulkomaalaisen tulokasopettajan välinen valtasuhde ei määrity ajatuksen kirkkauden ja läpitunkevuuden perusteella...

Vaihtuvasti hauska ja kauhistuttava, molemmilla tavoilla ajatuksia herättävä, olihan tämä erinomainen teos: täytynee Anderssonin muuhunkin tuotantoon tutustua. 

Saarinen & Vuokko-Syrjänen (toim.) - Pahoittelut rikinkatkun johdosta

Tämä novelliantologia herätti huomioni sen pompahtaessa näköpiiriini: Osuuskumman antologiat ansaitsevat aina ainakin olemassaolon huomioinnin, ja piirin tekijöiltä (vaikka eir kustantajalta) edellinen lukemani paketti Tämä jalka ei ole minun oli oikein antoisa. Ja tokihan helvetti aiheena kiinnostaa: Danten ja Miltonin ja Lewisin ja Gaimanin ja Careyn ja monen muun näkemykset myyttisestä paikasta/tilasta ovat tuttuja, ja parhaimmillaan aiheesta tosiaan saa hyvinkin kiinnostavaa juttua aikaan: mikä ja millainen helvetti oikein on, miten se toimii, miten se vertautuu muihin vaihtehtoihin, miksi se on jne. Samalla toki on todettava etten ehkä ole helpoin yleisö, kun aiheen käsittelyssä monenlaisia mestareita on jo nähty, joten odotustason laitan korkeaksi.

Novelliantologioilta on toki aina aiheellista odottaa epätasaisuutta, ja ei-niin-yllättäen sitä löytyy tässäkin. Mutta siinä missä tuo edellinen kehokauhukokoelma oli pääosin osumia, tässä mentiin useammin hutien puolelle. Yleinen ongelma oli, että käsitykset helvetistä pysyivät kovin kliseisinä, pinnallisina turistimatkoina ilman että aiheesta oli oikein mitään kiinnostavaa sanottavaa, ja vaikka helvetti-kliseeseen koplataan pyramidihuijauksia, tosi-tv:tä tai konsulttijargonia niin ei se olennaisesti syvennä klisettä (tai sano mitään kovin kiinnostavaa myöskään niistä toisista aiheista). Novellit ovat sujuvasti kirjoitettuja ja niin myös luettavia, mutta oikea inspiraatio tuntuu olevan haussa.

Pari kirjoittajaa käytti teemaa varsin nimellisesti, tehden toisenlaisen spefijutun jossa oli jotain helvetiksi nimitettyä mutta jonka olisi hyvin voinut jättää poiskin: mm. Frida Burnsin tarina oli aika kiinnostava, joskin olisi toiminut ehkä paremminkin jos helvetti-viittaukset olisi häivytetty kokonaan taustalle...ja nämä vain nimellisesti teemaan liittyvät tarinat eivät ainakaan vahvista antologiaa kokonaisuutena.

Ironisena käänteenä aiempaan kommenttiini pinnallisista turistimatkoista, kirjan ehkäpä kiinnostavin tarina, Toni Saarisen 'Irtiotto', toteutti juurikin tuon: ryhmä turisteja vierailee helvetissä, jossa löytyvät pakettimatkojen tutut elementit...pinnallisuus ja kliseisyys oli käännetty vahvuudeksi, ja siinä sivussa onnistuttu sanomaan hieman enemmän helvetistä, ja siinä sivussa myös ihmiselämästä yleensä (ja turismista yhtenä sen ilmentymänä).

Mainitsen myös Maija Nyströmin 'Ei mitään pestävää' huomionarvoisena novellina: helvetin idea liittyy elettyyn elämään ja muihinkin vaihtoehtoihin, kuten oikein on, eli tässä helvetissä on kiinnostavaa ideaa, ja toteutuskin toimii.

Mutta kirjana suosittelen siltikin ennemmin vaikka Dantea ja C.S. Lewisia. Vaikka uudelleenluettuna.

 Edit: otsikon nimet korjattu  

Raija Oranen - Nainen joka söi junassa appelsiinin

Hyllyjä selatessa käsiin osuu kaikenlaista, kuten tämä Raija Orasen esikoiskirja, novellikokoelma vuodelta 1977: tuossa vaiheessa tuotantoa oli muutaman näytelmän verran, ja toimittajantyötäkin, eli kirjoittajataustaa oli jo, ja tietysti lisää on sittemmin tullut runsaasti.

Ohuessa kirjassa on neljä pitkähköä novellia, kaikissa naisnäkökulmahenkilö, ja kaikissa poliittista väritystä: nimitarinassa vanha rouva matkustaa poikansa luo kaupunkiin, muistellen niin omaa elämäänsä kuin poliittisesti aktiivisempaa naapuriperhettä, erityisesti sota-aikana, toisissa novelleissa naivi tyttö aikuisuuden kynnyksellä etsii paikkaansa elämässä ja yhteiskunnassa samalla kun orastava poliittinen herääminen kohtaa Prahan kevään, tai nuori yksinhuoltajaäiti on tekemisissä vanhemman sukupolven kanssa, sen erilaisissa kokemuksissa ja elämänratkaisuissa...

Kirja tuntuu olevan hyvin vahvasti kiinni tietyssä ajanjaksossa, 70-luvun lopulla. Sota-aikaan on omanlaisensa vinkkeli, jossa siihen on jo tullut reilusti ajallista etäisyyttä, ja silti se on myös yhä näkyvissä tavoilla jotka sittemmin ovat haipuneet. Ja poliittisuus tietysti: Oranen on myöhemmin tuonut esiin taistolaismenneisyytensä, ja se ei varsinaisesti tule yllätyksenä kun tämän lukee, ja samalla siihen innokkaimpaan ja kritiikittömimpään vasemmistolaisuuteen tunnutaan jo otettavan etäisyyttä.
Huvittava kontrasti syntyi kun luki kirjan takakantta ja kansiliepeitä, jossa kirja esitellään hyvinkin aatteen agit-prop-palolla, kun itse tarinat ovat kuitenkin ambivalentimpia, poliittisuus on läsna mutta epävarmempana, epäonnistuvampana tai kriittisempänä. Mikä sopii minulle hyvin. 

Eivät nämä mitenkään novellisuosikeikseni nousseet, mutta Oranen tekee kuitenkin aika mainiota henkilökuvausta jo tässä, ja ehkä romaanit ovat kuitenkin se oma alansa (on tuolla bibliografiassa näköjään pari myöhempääkin novellikokoelmaa, mutta aika pienen osan tuotannosta muodostavat). Ja tosiaan, ajankuvana tässä oli kiinnostavuutta, joten ihan hyvä kun tuli luetuksi. 

Ja ei, kirjan nimessä ei ole pilkkua. 

Helmet-haasteessa, öö, laitetaan tämä vaikka kohtaan 41. Kirjan tapahtumat sijoittuvat aikakauteen, jolla et haluaisi elää: kirjan ilmestyessä olin jo mennyt syntymään, eikä tämä nyt katastrofaalista olisi ollut, mutta olen kuitenkin ihan tyytyväinen että näihin ilmiöihin on jo ajallista etäisyyttä. 

Kätlin Kaldmaa - Pieni terävä veitsi

Olen mainintoja nähnyt Kätlin Kaldmaan aiemmin suomennetuista romaaneista, mutta kun tapaan itse suosia novellikokoelmia kirjailijoihin tutustumiseen niin tämä uutuuskokoelma nousi lukulistalle (suom. Outi Hytönen). 

Ja olipahan kokoelma. Kymmenessä novellissa on pohjimmiltaan hieman sisällöllistä yhteyttä: suuressa osassa ovat tytön tai nuoren naisen kasvu ja pärjääminen yksinäisyydessä ja sosiaalisessa paineessa, oli se sitten ulkoista tai lähinnä kokijan pään sisässä ja kasvun tilanne voi olla laaja kehityskaari tai hetkittäinen tilanne. Mutta ilmenemistavat ja tyylillinen kirjo on laaja: perinteisen suoraa kerrontaa, psykologista luotausta, satu- ja legendamaisuutta, tajunnanvirtaa, tilitystä. Joissain ei näennäisesti tapahdu paljoakaan, joissain hyvinkin paljon, ote voi olla maanläheisen realistinen, maagisempi tai sitten runsaan fantastinen, ja niin huumori kuin traagisuuskin ovat käytössä, joskus samassa tarinassa. 

Kaldmaan runoilijatausta näkyy kyllä kirjassa. Joidenkin novellien kerronnassa toki, mutta erityisen huomiotaherättävästi erikoisissa typografisissa ratkaisuissa: miten teksti, ja muutkin elementit, on aseteltu sivulle, on merkityksellistä (eli äänikirjan kuuntelija kyllä missaa jotain olennaista). Jotkut näistä typografisista keinoista eivät minulle oikein auenneet tai eivät tuntuneet niin mielekkäiltä, mutta esim. 'Uuden ajan lapsen' sivuille leviävä mustuus oli kyllä vaikuttava. Niminovellissakin erikoinen tekstiasettelu toimii: nuoren turistin seikkailuissa kreikkalaisella saarella ei sinänsä tapahdu paljoa, mutta jatkuva suuntien tekstuaalinen korostaminen tuo tarinaan kiinnostavan paranoidin sävyn, kokija on akuutisti hyvin tietoinen ympäristöstään ja samalla flirttailee mahdollisella vaaralla. Ihan pelkkänä tekstinä tuo sävy olisi paljon näkymättömämpi ja novelli tylsempi.

Toki kun novellien kirjo on näin leveä, niin epätasaisuutta ja hajanaisuutta ei voi välttää. Noiden edellämainittujen novellien ohella 'Ailill' ja 'Selibaatti' viehättivät, mutta mm. 'Lastensuojelupäivä' jäi täysin vieraaksi, ja jotkut muutkin luki kun ne kirjassa olivat, mutta tullen niiden olemassaolon pian unohtamaan, eli novellistien superluokkaan en Kaldmaata ole tämän perusteella nostamassa, osumien ohella heikompiakin iskuja tulee.

Mutta monipuolisuudessaan ja innovatiivisuudessaan tämä on kyllä erinomainen tutustuminen kirjailijaan, jokainen löytänee tästä jotain kiinnostavaa ja huiput kyllä palkitsivat lukijan. Mutta kirjailijalaadusta pystyneen muodostamaan paremman kuvan vasta muihin kirjoihinsa tutustumalla.

Kirjan on lukenut myös Omppu.
Ja Helmet-haasteessa tästä tuli yllätysosuma kohtaan 32. Kirja liittyy jollain tavalla Tove Janssoniin: yhdessä novellissa pientä lasta verrataan Myyhyn.

R.A. Lafferty - The Best of R.A.Lafferty

Olen aika ajoin nähnyt mainittavan R.A.Laffertyn nimen puhuttaessa 1960-70-luvun scifikirjallisuuden uudesta aallosta, mutta tämän tuotantoa ei ole ollut kovin helppo löytää. Suomeksi ei ole tietenkään mitään (ei taida olla edes yksittäisiä novelleja seuralehdissä, mikä on jo aika harvinaista), englanninkielisiäkin uusintapainoksia tuntuu olevan aika nihkeästi, eikä niitä kaupoissa juuri ole. Ja kuitenkin Laffertysta puhutaan, usein ylisanoin: vaikuttaa että hän on ennemmin kirjailijoiden kirjailija kuin suuren yleisön.

Tämä novelliantologia kuitenkin löytyi, ja tavallaan vahvistaa tuota arveluani: paksussa paketissa on 22 novellia, ja Neil Gaimanin yleisen esipuheen ohella jokaisella novellilla on myös oma esipuheensa (ja parilla jälkisanat), kirjoittajina spefin merkkihenkilöitä (Ellison, Delany, Silverberg, Willis, Kress...)

Ja toisaalta nämä novellit ovat kummallisia, tavalla, joka saa aika monen perinteisemmän scifi-kirjoittajan näyttämään aika mielikuvituksettomalta. Ajoittaisia genrekonventioita on, mutta silloinkin kerronnan rakenteet menevät usein aika vinksalleen: perinteisen juonivetoisuuden ja high concept -spefi-ideoiden ystävät saanevat usein pettyä (ja se on varmaan pitänyt Laffertyn poissa varsinaisesta suuren yleisön suosiosta. Näistä olisi myös hyvin vaikea tehdä leffoja).

Ennalta-arvaamattomia ja surrealistisia kertomuksia jotka lainailevat henkeä myös paljon "tall tale"-perinteestä, liioittelevien kalajuttujen ja legendojen perinteestä. Mieleen tuli mm. Mark Twain, ja toisaalta Laffertyn kotoisan Oklahoman intiaaniperinne näkyy useammassa tarinassa...ja toisaalta kyllä pystyn kuvittelemaan että Neil Gaiman ja Samuel Delany ovat omat vaikuttimensa näistä ottaneet. 

Okei, joihinkin novelleihin en ainakaan tällä luennalla saanut nyt oikein mitään otetta, mutta viehättävän vinksahtaneita tarinoita kyllä riitti: voisi mainita vaikkapa legendamaisen Narrow Valleyn jonka tieteiskirjallisuudessa tieteenä on maantiede ja topologia, Thus We Frustrate Charlemagnen periaatteessa perinteisen idean, mutta erinomaisen hauskasti kerrottuna, tai The World as Will and Wallpaperin ja Ride a Tin Can -novellin omalaatuiset yhdistelmät surullisuutta ja hilpeyttä...(sen enempää noista tai muistakaan en halua kertoa, koska näissä oma hupinsa on että tarinat kehittyvät niin odottamattomiin suuntiin).

Nykyään en ole mitenkään valtavan innokas spefi-lukija, mutta tällaiset genre-konventioista yllättäviin suuntiin päätyvät teokset kyllä maistuvat. 

Helmet-haasteessa tämä ansainnee päätyä kohtaan 6. Kirjassa on prologi eli esipuhe, sen verran lukuisia niitä kirjaan on päätynyt. 

"[...] Were we all well adjusted, we would ossify and die. The world is kept healthy only by some of the unhealthy minds lurking in it. The first implement made by man was not a scraper or Celt or stone knife. It was a crutch, and it wasn't devised by a hale man."
"Perhaps you should rest," a functionary said in a low voice, for this sort of rambling nonsense talk had never been heard at an awards dinner before.
"Know you," said Albert, "that it is not the fine bulls and wonderful cattle who make the new paths. Only a crippled calf makes a new path. In everything that survives there must be an element of the incongruous. Hey, you know the woman who said, 'My husband is incongruous, but I never liked Washington in the summertime.'"
Everybody gazed at him in stupor.
"That's the first joke I ever made," Albert said lamely. "My joke-making machine makes them a lot better than I do." He paused and gaped, and gulped a big breath. "Dolts!" he croaked out fiercely then. "What will you do for dolts when the last of us is gone? How will you survive without us?"
Albert had finished. He gaped and forgot to close his mouth. They lead him back to his seat. His publicity machine explained that Albert was tired from overwork, and then that machine passed around copies of the speech that Albert was supposed to have given.
It had been an unfortunate episode. How noisome it is that the innovators are never great men, and that the great men are never good for anything but just being great men.
(Eurema's Dam)

Olga Palo - Aion kertoa nyt kaiken

Nimi on ironinen: kaiken kertominen on tietysti mahdotonta, mutta toki sitä voi silti aikoa tai sanoa aikovansa, pettääkö siinä sitten itseään vai muita.

Pitänee taas hieman kuroa suomalaista kirjallisuutta kiinni, ja kirjastosta nappasin tämän suht uuden novellikokoelman mukaan. Ilmeisesti Olga Palon esikoisproosateos, vaikka muunlaisia tekstejä onkin tehty, esseitä, tietokirjallisuutta, käsikirjoituksia...

Ja tavallaan se tässäkin näkyy: kirjan novelleja yhdistää teema, mutta tyylit ovat monenlaisia, esseistisiä, fragmenttisia, lyhyttä ja pitkää, tekstillisesti hyvin itsetietoista. Palo ei juurikaan kerro tarinoita, mutta kirjoittaa tarinoista, niiden kertomisesta ja kertojista, ihmisistä jotka selittävät omaa elämäänsä itselleen ja muille, ja näiden selittämisten mekanismeista, jotka niin paljastavat kuin piilottavat.

Jatkuvaa teemaa lähestytään sen verran monelta kantilta ja monella tyylillä, että itseään ei tarvitse toistaa enempää kuin haluaa. Metatietoisuus ja niin itsepetoksen kuin petollisen yhteiskunnan kuvaukset asettavat monen tekstin tunnelmaksi ironisuuden, joskin, myönnetäköön, jokunen huti mahtuu mukaan: mm. Yks juttu olisi jotenkin siedettävä kolmen ruudun Fok_It-strippinä, mutta edes neljä sivua on liikaa. Ja joskus ironia tuntuu vähän liian helpolta (mm. Lehdistökatsaus, tai Leila, joskin jälkimmäinen onnistuu olemaan silti hauska). 

Hyviä juttuja mahtuu kyllä myös mukaan, erityisesti kirjan alkupään novelleista löytyi kiinnostavia juttuja niin yksinään kuin sarjanakin, ja sen jälkeinen vähän epätasaisempikin materiaali kyllä sisälsi myös oivalluksia ja kantoi tämän lukijan loppuun asti, jossa sitten odotti summaava yhteenveto, Eräänlainen omakuva, eli punainen lanka pysyy mukana. 

Rohkenen odottaa mielenkiinnolla jatkotuotantoa. 

Helmet-haasteeseen tämä menee kohtaan 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä: kirjaston pöydällä tämä oli siihen tapaan esillä että tulkitsen suositukseksi.
Ja muitakin näkemyksiä löytyy: Omppu (jolta jo kysyin mahtaako Olga Palo olla tämän salanimi, koska muutama novelli kuulosti kovasti häneltä), Mikko, Ina, Sivumerkkejä... 

Minä puolestani kirjoitan päiväkirjaani ylös erilaisia museioita, joissa olen vieraillut. Jos en kirjoittaisi museoita päiväkirjaan en ikinä muistaisi missä olen käynyt. Siltikin voin vain vaivoin muistaa, mitä museoissa oli. Olen käyttänyt tunteja ja taas tunteja vanhoissa taloissa katsellen vanhoja tavaroita, joita en enää muista Nyt muistan asioita vain lukemalla ne päiväkirjastani, joten lienee syytä kysyä onko perusteltua väittää, että muistan niitä laisinkaan. Voisin kai lukea Harry Potteria jos se olisi kirjoitettu käsin päiväkirjaani ja uskoisin, että se tapahtui minulle täällä Lontoossa. Yhtä kaikki, on hauskaa lukea, mitä itselle on tapahtunut. Ja kun olen lukenut omat päiväkirjani riittävän moneen kertaan, muistan ainakin mitä niissä lukee, ja voin opetella muistoni ulkoa.

(päteekö tuo kirjabloggaamiseen? En mene nyt siihen...)