Ja sitten luetaan taas kirjoja. Olen aiemminkin maininnut, että hyvin helposti tartun minulle tuntemattomien kirjailijoiden novellikokoelmiin: silloinkin kun ne eivät varsinaisesti vakuuta, ovat ne yleensä olleet ainakin vaivattomia lukea, ja joukossa on kyllä myös ollut hyvinkin kiinnostavia tuttavuuksia. Tällä logiikalla matkaan on tarttunut myös tämä Intan Paramadithan valikoima, koska hei, indonesialaista feminististä kauhua, ei sellaista liian usein vastaan tule (teos on julkaistu osana sarjaa Weird Girls, jossa on kanssa Charlotte Perkins Gilmania, Angela Carteria, Yoko Ogawaa, Hitomi Kaneharaa jne.)
Kirjassa on kolmetoista novellia, joista pisimmätkin ovat alle kaksikymmentä sivua, ja vaikka tämä valikoima onkin, niin tyyli pysyy yhtenäisenä. Paramaditha käyttää paljon viittauksia myytteihin ja satuihin (niin Lumikkiin ja Tuhkimoon kuin joihinkin joita en tuntenut, olivatko elementit originaaleja vai ehkä Indonesiassa tuttuja) mutta samalla moni novelli on kuitenkin ankkuroitu moderniin Indonesiaan, niin vakavaraisiin kaupunkilaisiin kuin maalaiskyliin. Paramaditha ei mitään splatteria kirjoita, kauhua käytetään säästeliäästi mutta verta kuitenkin roiskahtaa tavalla tai toisella melkein joka novellissa, ja satu ja veri tuovat esiin myös jotain häiritsevän primordiaalista, jota moderni yhteiskunta ehkä haluaisi peittää mutta joka kuitenkin sekin purskahtelee esiin...
Veikkaisin pikaisesti että Paramaditha on Angela Carteria lukenut, vaikka ilmaisunsa onkin usein suorasanaisempaa (vai onko käännöksessä menetetty jotain), mikä toisaalta sopii minulle hyvin. Elegantin häiritseviä, tunnelmallisia tarinoita, toki näitä voi suositella kummafiktion harrastajille.
'Do you want some, Eva?'
For ten long seconds, she dangled the apple in front of me.
For ten long seconds, I gazed at her, the past roiling in my thoughts, the present refusing to vanish.
'Why that look on your face?' She giggled. 'I'm not going to poison you.'
I'd joined the design company a couple of months before, and my colleague had invited me over for a meal. Our chat about office politics had led to fond expressions of mutual support. When you grow up surrounded by vicious women, sisterhood becomes important.
But perhaps I was expecting something else.
The plump apple glistened, mouth-watering. Then she asked me if she looked like a witch. I observed her slender, damp fingers. No wrinkles, no blue, bulging veins.
'I'll cut it for you', she said.
She made the decision herself. She had no way of knowing that I couldn't look at an apple without thinking of Cousin Juli. Her ripe apples. Her glinting knife.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti