21.11.2026

Johannes Anyuru - Ixelles


Normaalisti kirjoitan lukemistani kirjoista nopeasti, usein 1-2 päivän sisällä kun olen kirjan lukenut (aika julkaisuun voi olla pitempi jos ajastan), eli varsinaista bloggausjonoa ei minulla ole, ja tekstini perustuvat nopeisiin vaikutelmiin. Nyt poikkean tästä: luin Johannes Anyurun kirjan (suom. Outi Menna) jo kuun alussa, mutta sen jälkeen ei ole ollut mahdollisuutta kirjoittamiseen kahteen ja puoleen viikkoon.

Anyurun kirja keskittyy Antwerpenin lähiöön, joka tunnetaan vain sen postinumeron, 2070, nimellä: lähiö on leimallisesti alempien sosiaaliluokkien, erityisesti maahanmuuttajia asuinpaikka, ihmisten joiden juurettomuutta kuvastaa hyvin ettei alueella ole varsinaista nimeä (kirjan aikana jotkut tahot pyrkivät aktiivisesti luomaan '2070':sta identiteetin, joillekin muille sellainen on ehkä sanattomasti tullutkin ja toki moni pyrkii siitä myös eroon). Ja nyt suunnitelmissa on, että lähes koko lähiö purettaisiin uusien liikennejärjestelyjen tieltä, ja lähelle rakennettaisiin uusia asuntoja hieman korkeammille sosiaaliluokille, gentrifikaation hengessä ja nykyiset asukkaat siirtyisivät, no, jonnekin muualle, jonnekin kauemmas.

Kirjassa on monia ääniä ja kertojia, mutta keskeiseksi henkilöksi nousee Ruth, kongolaisen äidin ja belgialaisen isän tytär, joka on aikoinaan kasvanut 2070:ssa mutta työskentelee nykyisin hyvinpalkattuna konsulttina. Työalana on julkisen keskustelun piilovaikuttaminen ja ohjaileminen, eräänlainen hienostuneempi versio trollitehtaasta, jonka operaatioissa tehdään tarkoin suunniteltuja julkisia kommentointeja ja kannanottoja, joiden avulla saadaan yleinen mielipide heilahtamaan haluttuun suuntaan, mutta kommentoijat (joskus sosiaalisen median profiileja, jotkut näyttelijöitä jotka näkyvät medioissa ja fyysisissäkin tapaamisissa) ovat tarkasti rakennettua fiktiota, heitä ei ole olemassa. Ruth siis työkseen valehtelee. Ja nyt tehtäväksi on tullut vaikuttaa 2070:ssa niin, että alueen asukkaat ihan myötämielisesti jättävät kotilähiönsä ja lähtevät jonnekin muualle, että alue saadaan purettua.

Ruthin suhde vanhoihin kotikulmiinsa on varsin epämääräinen: sinne ei ole palattu aikoihin, ja hän pitää taustansa mieluummin henkilökohtaisena salaisuutena: jo nuorena tyttönä hänellä oli tapana väittää olevansa Ixellesistä (kaupunginosa Brysselissä) ja lapselleen Emille hän ei ole kertonut totuutta taustastaan tai lapsen isästä, teini-ikäisen Ruthin raskausaikana tapetusta arabiteinistä Miosta, paikallisesta huumediileristä joka jo kuollessaan alkoi saada jonkinlaista myyttistä auraa...mutta nyt varhaisteini Em on alkanut kiinnostua enemmän juuristaan, ja toisaalta 2070:ssa on kuulemma alkanut liikkua poltettuja levyjä, joissa puhuu henkilö, joka väittää olevansa Mio...

"Naisella on osoite ja sometili ja hän vastaa sähköposteihin. Hänellä on jopa sosiaaliturvatunnus ja passi, vaikka hän ei voi matkustaa EU:n ulkopuolelle. Jos joku haluaa soittaa hänelle, olemme järjestäneet sitä varten ääninäyttelijän." Ruth hymyilee. "Hän on todellisempi kuin monet niistä ihmisistä, jotka ovat oikeasti olemassa." 

Olipahan erinomainen teos. Kirjan perustana on yhteiskunnallis-sosiologinen pohdinta jossa yhdistyvät sosiaaliluokat, maahanmuutto, identiteetti, kulttuuri ja sen ilmaisu, mediat, yhteiskunnallinen keskustelu, ja näihin liittyvät valta-asemat (kuten ne tapaavat yhdistyä tosielämässäkin). Mutta Ruthin ja hänen työnsä kautta näihin kysymyksiin liittyvä epäluuloisuus, usein hyvin perusteltukin, kasvaa: jos keskeisen henkilömme työnä ja erityisenä taitona on valehtelu, on lukijallekin selvää että kertojaa on pidettävä epäluotettavana, samoin muita kirjan ääniä, ketä sitten eniten. 

Samalla kyse on autenttisuudesta ja itsensä löytämisestä ja ilmaisusta, monien eri henkilöiden halusta olla jotain, että heillä olisi johonkin perustuva identiteetti ja ymmärrys keitä he ovat ja mihin he kuuluvat: sosiaalisista verkostoista niiden monissa muodoissaan, etnisyytenä, perheinä, uskontona, alakulttuureina, jengeinä, naapurustona... Ja yhteiskunnan haluttomuudesta tunnistaa ja tunnustaa näitä: kuinka paljon helpompaa onkaan jos ihmiset ovat vain jotain homogeenistä viskoositonta massaa, jota voi vapaasti käsitellä ja siirrellä miten haluaa, tai vastaavasti tulla nähdyksi vain yhden identiteetin varassa, niin että se määrittää kaiken. Mahdollisuudet vastustaa tätä massauttamista liittyvät aivan suoraan yhteiskunnalliseen valtaan sen monissa muodoissa: toisilla meistä ei ole mitään väliä keitä he ovat (/me olemme), keillä? Ja yhtenä välineenä käsitellä tätä on juuri myyttien ja uskonnollisuuden tasot: jos materiaalisessa maailmassa ollaan epätasapainossa, haetaan jotain muuta jossa olemassaololla olisikin jotain väliä. 

Näiden teemojen perustalle nousee sitten tarina, joka on moniäänistä yhteisökuvausta mutta samalla mysteeri. Ruthin ympärille kehittyvästä salaisuuksien ja valheiden verkoista tuli mieleen vahvasti myös Philip K. Dickin scifiklassikko Hämärän vartija, soluttautuja-agentista joka saa tehtäväkseen tarkkailla omaa peitepersoonaansa, ja tietty häivähdys scifiä onkin harkittua: Anyuru oli kommentoinut että kirja sijoittuu noin minuutin päähän tulevaisuuteen, ja se, että tuo sanottiin kaksi vuotta sitten ei sitä varsinaisesti muuta. Tyylillisesti monen kertojaäänen käytössä on ajoittain vaikea pysyä mukana, varsinkin kun näitä selittävää ainesta voi olla niukasti, että kuka on kuka ja missä ajassa, ja kun mysteeri ja epäluotettavuus ovat perusoletuksia. Mitenkään juonivetoinen kirja tämä ei ole, mutta siinä kuitenkin on sisäinen narratiivinsa, jonka lukija voi palapelinä koostaa kerronnan fragmenteista, kunhan hyväksyy että kaikki palat eivät tunnu osuvan yksiin ja osa paloista jää puuttumaan...jos tämä häiritsee, niin häiritsee kirjakin, mutta minulle tämä sopii hyvin.

Kirjassa ei muistaakseni käyty kertaakaan Ixellesissä, se on symboli jostain muusta. Naamio (jota on ehkä myös se, että ruotsalainen kirjailija sijoittaa teoksensa Belgiaan). 

Helmet-haasteessa saan tällä teoksella viimeisen puuttuvan haastekohdan, 11. Kirjassa on 400–500 sivua. Ja kirjasta löytyy vuoden parin takaa useita bloggauksia, linkkaan nyt Annelin, Annelin, Kaisan, Riston, Tiinan...

1.11.2026

Moira O'Neill - Songs of the Glens of Antrim


Satunnaisia löytöjä taas. Moira O'Neill on irlantilais-kandalainen runoilija, jolta ilmestyi tämä runokokoelma vuonna 1900: teoksen nimessä mainittu Antrim on yksi Pohjois-Irlannin kreivikunnista saaren koilliskärjessä. 

Tyylilajina on balladirunous: runot ovat laulumaisia, ei varsinaisesti kertovia mutteivät vailla dramaattista ainesta, ja paljon ammennetaan juurikin elämästä Irlannissa, sen luonnosta ja ihmisistä, ja kansanlaulun tyyliä tässä selvästi haetaan. En sitten tiedä onko O'Neill kääyttänyt kuinka paljon varsinaista folkloristista aineistoa näissä vai onko kyseessä vain valittu tyyli: mukana on kuitenkin myös pari runoa, jotka kuvaavat siirtolaisuutta Kanadassa (jonne O'Neill oli jo lähtenyt tämän kokoelman ilmestyessä) ja toisaalta pari runoa viittaa juurikin siirtolaisen kaiholla muistojen Irlantiin, eli oma elämä on kyllä näkyvissä kokoelmassa. 

Kielessä käytetään murteellista kieltä, sellaisella tavalla että kuitenkin sain varsin hyvin selvän siitä ja antaen mukavaa lisäväriä tekstille. Jjoskin olisi ehkä kiva kuulla tämä myös ääneen lausuttuna: ei-standardikieliset sanat ja rakenteet vielä ymmärsin, mutta aika ajoin jouduin ihmettelemään miten tuo ja tuo sana rimmaavat keskenään, jommassakummassa on eri ääntämys kuin mihin olen tottunut, mutten tiedä kummassa...

Marriage

I met an' ould caillach I knowed right well on the
    brow o' Carnashee :
"The top o' the mornin'!" I says to her, "God
    save ye!" she says to me :
        "An' och! if it's you,
        Tell me true,
        When are ye goin' to marry?"
"I'm here," says I, "to be married to-morrow,
Wi' the man to find an' the money to borrow."

"As sure as ye're young and fair," says she, "one day
    ye'll be ugly an' ould.
If ye haven't a husband, who'll care," says she, "to
    call ye in out o' the could?
        Left to yerself,
        Laid on the shelf,-
        Now is yer time to marry. 
Musha! don't tell me ye'll be married to-morrow,
Wi'  the man to find an' the money to borrow."

"I may be dead ere I'm ould," says I, "for nobody
    knows their day.
I never was fear'd o' the could," says I, "but I'm
    fear'd to give up me way.
        Good or bad,
        Sorry or glad,
        'Tis mine no more when I marry.
So here stand I, to be married to-morrow,
Wi'  the man to find an' the money to borrow."

The poor ould caillach went down the hill shakin'
    her finger at me.
"'Tis on top o' the world ye think yerself still, an'
    that's what it is," says she.
        But then was the day
        Dan MacIray
        Had me promise to marry. 
So here stand I, to be married to-morrow,-
The man he is found, but the money's to borrow.