24.11.2021

Maimu Berg - Pois

 
Lähes satunnainen kirjavalinta divarin hyllystä, kun joskus aikaa sitten kävin Suomessa. Mutta Taifuuni-kustantamolta ilmestyi aikoinaan joitain aika kiinnostavia teoksia itä- ja keski-Euroopasta, virolaista kirjallisuutta ihan mielelläni voisin lukea ja takakannen perusteella tämä vaikutti ehkä kiinnostavalta sillai muutaman vuoden takaisen Leningrad-Ost-Berlin-lukuhaasteen hengessä. 
Ja näköjään Maimu Bergiltä on muutama muukin kirja ilmestynyt suomeksi (tämän suomennos Hannu Oittinen), ja tämä oli näköjään hyvinkin tuoreeltaan käännetty, sekä alkuteos että käännös ovat vuodelta 1999.

Tapahtumat sen sijaan ovat syvällä neuvostoajassa, 60-luvun Virossa. Nuori taidemaalari Ennu ja filologian opiskelija Tamara tapaavat ja rakastuvat, mutta rakkaudessa on myötä- ja vastoinkäymisiä...ja kuinka nuori aviopari voi edes elää ja hengittää maassa, joka on historian poispyyhkäisemä ja valloittajan ankaran kontrollin alainen: halu pois, vapauteen, jonnekin missä voi hengittää, pakottaa keksimään keinot lähteä vaikka se pakottaisi jättämään taakseen niin paljon, ja mitä se lopulta on, vapaus...
 
Vapausko? Kenellä sitä muka on? Kun matkustaa turistilaumassa Kreikkaan tai Kanariansaarille, niin vapautta suo ennen kaikkea se, mitä täällä on tarjolla joka puolella ja halvalla - viina.
 
Tunnelma on yhtaikaa surumielistä ja huvittunutta: ajan ankeus ja harmaus tulevat kyllä esiin, joskus raadollisissakin yksityiskohdissa, ja toisaalta niihin otetaan tiettyä kapinallista etäisyyttä, joka leimaa monia henkilöitäkin: toki kaikenlaista joutuu tekemään ja kokemaan, mutta ilkikurinen hiljaisen kapinallinen henki, monissa muodoissaan, on kuitenkin monilla tallella...
Kerronta vaeltelee hieman tajunnanvirran tienoilla, subjektiivisten kokemusten ja aistimusten sarjoina, ja mukana on myös jonkin verran surrealistisen absurdeja osioita...piirre joka tuntuu tulevan kovin usein vastaan uudemmassa virolaisessa kirjallisuudessa ja johon, myönnetään, en ole kovin ihastunut: tässäkin tuntui jonkin verran sellaista tyhjäkäyntiä jota itse olisin karsinut pois.

Mutta kirjan ydin, rakkaustarina ja vapauden pohdinta, kyllä toimii. Viehätyin kuinka epäsentimentaalisena rakkauden kuvaus pysyy, samalla kun se kuitenkin tuntuu todelliselta ja aidolta: kyllä, Ennu ja Tamara tosiaan rakastavat toisiaan ja rakkaus vaikuttaa heihin, ja samalla he ovat myös erillisiä henkilöitä omilla luonteenpiirteillään, ympäristöllä, ajoilla ja paikoilla on omat vaikutuksensa ja asioita tapahtuu...
 
Samalla tavalla vapaudesta puhutaan, no, epäsentimentaalisesti, siinäkin on aitouden ja totuuden tuntua, ja samalla siitä esitetään huomioita, joita ei usein näe tarinoissa, joissa paetaan totalitarismin ikeen alta. 
Ja tällä aiheella tuntuu olevan laajempaakin resonanssia nykyaikana kansainvälisessä muuttoliikkeessä, millaiset voimat ja vaikuttimet ajavat ihmisiä pois, millaisia ihmisiä ja miten (siis ainakin silloin kun kyseessä ei ole ihan täysi humanitaarinen kriisi ja hengenhätä...)
Kirjan keskeisissä teemoissa löytyy siis myös universaalia antia heillekin, joita neuvosto-Viron 60-luku ei jaksa kiinnostaa. Ja jos se puoli taas kiinnostaa, niin toki silloin kirja on mitä suositeltavin (ja kirjailija on näköjään sopivasti Ennun ja Tamaran ikäluokkaa ja opiskellut Tartossa filologiaa, eli kerrotuissa kokemuksissa lienee myös jotain omaa)

Maailman silmissä heidän valtiotaan ja kansaansa ei ole ollut olemassa enää aikoihin, tsekkien esimerkin seuraaminen saattaisi palauttaa jotakin maailman mieleen mutta ilmeisesti virolaiset eivät edes halua olla olemassa. Heikkojen laiha ja tavallinen lohtu, että maailman silmissä kuollut on parempi kuin kokonaan kuollut. Aivan kuin kuolema olisi pahinta. Entä mitä varsinaista hätää heillä oikeastaan oli? Nälkä ei vaivannut, ei ollut työttömyyttä saati määräilevää isäntää, kaikki oli omaa, sen kun otat mitä haluat. Urakehitystä ei rajoittanut muu kuin omatunto, ja senhän saattoi yleensä helposti sivuuttaa.
Leif voi palatessaan kertoa järjestelmän miehelle rauhallisin mielin täyden totuuden, sillä ainakin se mieliala, johon hän kotimaassaan törmää, on imperiumimielinen ja sovitteleva, ja kaikenlainen usko muihin mahdollisuuksiin näyttää olevan mennyttä. Lammaskarjaa, jonka yli voi huoletta ajaa tankilla. Orjia vailla tulevaisuutta.

19.11.2021

Patricia Highsmith - The Black House

 
Olen Patricia Highsmithin runsaassa tuotannossa keskittynyt novellistiikkaan, novellikokoelmia olen lukenut aiemmin neljä (ja niistä pääosin pitänyt) kun taas romaanejaan olen lukenut vain yhden, sen kuuluisimman Lahjakkaan herra Ripleyn. Pitäisi ehkä enemmänkin.

Mutta tämä on taas novelleja, yksitoista kappaletta 70-80-luvun vaiheesta. Ja vaikka Highsmith joskus mielletään dekkarigenren edustajaksi ja tunnetaan psykologisista trillereistä, niin tässä ei sellaista kovin paljoa ole: mutta hieman hieman makaaberia ja groteskia, jotain hienokseltaan vääntynyttä ja väärää toki paljonkin: oli sitten nuori pariskunta, joka päättää adoptoida eläkeläisavioparin vanhainkodista luokseen asumaan mutteivät sitten osanneet odottaa mitä tuleman piti, tai diplomaatin vaimo, jota alkaa ahdistaa elämässä muukin kuin väijyvä tirkistelijä, tai poika, jonka sisar kuoli muutama kuukausi sitten ja joka rakentaa suuren leijan, tai mies jolla on kaksi tyttöystävää eikä aavistustakaan kumpaa rakastaa enemmän...
 
Ja toki myös usein aimo annos mustaa huumoria, joka yleensä tulee siitä, kun henkilöt tekevät jotain pahasti sosiaalisten normien vastaista ja samalla siinä on oma sisäinen logiikkansa, hiljaisista sodankäynneistä ja jännitteiden odottamattomista purkautumisista.
Ja parin novellin ohella joissa tapahtuu rikos on siellä yksi varsinainen dekkarikin, ensimmäinen novelli Something the Cat Dragged In on varsin herkullinen brittiläisen cozy mysteryn parodia, jossa tapahtuneesta murhasta huolimatta kaikki on niin seesteistä, kotoisaa ja järkevää, että tilanne vaikuttaa jo psykopaattiselta...

Ei ehkä mikään maailmoja mullistava teos (ja tekijällä on parempiakin kirjoja, esim. Eleven ja Little Tales of Misogyny tai tuo Ripley) mutta taitavan kirjailijan taidolla tehty kirja, jonka parissa kyllä viihdyin mainiosti. Ja jolla saan aika ohimenevällä maininnalla Helmet-haasteesta kohdan 22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä, The Kite-novellin poika omatoimisena alaikäisenä liikkuu paikasta toiseen pyöräillen.

12.11.2021

Serafim Seppälä - Antiikista Bysanttiin: Aatehistoriallisia murroksia

 
Kun jokunen kuukausi sitten selasin syksyn kirjakatalogeja, tämä Serafim Seppälän uutuus nousi välittömästi eniten odottamakseni kirjaksi: myöhäisantiikin henkisessä ilmapiirissä olen muutenkin viettänyt viime aikoina runsaasti aikaa, joten aikakautta esittelevä historiateos suomeksi on mitä tervetullein. 
Tosin tämä teos on nimenomaan aatehistoriaa, eli se perinteisempi historia, jossa hallitsijat hallitsee ja tapahtuu asioita (usein sotia, ja usein hallitsijoille) on jätetty pois, sen sijaan esitellään joukko valittuja yleisiä teemoja ja miten nämä ymmärrettiin antiikin ja myöhäisantiikin aikana Välimeren kulttuuriympäristössä, erityisesti filosofisessa kontekstissa (joka aikakautena oli erottamaton uskonnoista).
 
Kirjaan on valikoitu kaksitoista teemaa, kullekin oma lukunsa: sielun ja ruumiin yhteys, seksuaalisuus, lapset ja lapseus, ihonväri ja orjuus, näkeminen, tuoksut, ystävyys, suudelma, unet, kuolema, eläimet ja nauru. Ollaan siis perusasioiden äärellä, mutta niin kuuluukin: kirjan tehtävänä on nimenomaan selventää sitä aatteellista kontekstia, jossa aikakauden ajattelu on syntynyt, ja jonka ymmärtäminen on välttämätöntä jos haluaa sitä ajattelua ymmärtää. Oman osansa saavat hellenistiset filosofit eri aikakausilta, vähän latinalaisetkin, aikakauden uskonnolliset kultit, juutalaisuus, ja tietysti miten kristinuskon nousu valtauskonnoksi vaikutti asioihin (ja useimmiten kaikkien noidne ryhmien sisältäkin löytyy hyvin monenkirjavia kantoja ja ajatuksia).
 
Ajatukset ja käsitykset, ja termistö, ja kiinnostuksen kohteetkin, ovat ratkaisevasti erilaisia, eikä ole kovinkaan hedelmällistä lähteä tutustumaan vaikkapa hellenistisiin filosofeihin, kirkkoisiin tai muihin aikakauden ajattelijoihin olettaen, että heillä on samat käsitykset, ennakkoluulot tai merkitykset käytetyille termeille kuin mikä vallitsee nykyhetken Suomessa (tai Yhdysvalloissa). Moinen anakronistinen ja ennakkoluulojen filtteröimä luenta- ja tulkintatapa, jopa ihan akateemisten tutkijoiden piirissä, saa kyllä runsaasti piikittelyä kirjassa...
 
Ja samalla aihe ja sen käsittely tarkoittaa, että vaikka ei nyt olisikaan niin kiinnostunut (myöhäis)antiikin filosofeista, niin tässä on hyvä tilaisuus tutustua vaihteleviin ajatuksiin noista elämän perusasioista ja ehkä haastaa omiakin ennakkoajatuksia ja yleisiä käsityksiä: ehkä asiat eivät välttämättä olekaan niin kuin ne nykyään ymmärretään. Eli kirja sopii kyllä aiheittensa ja niiden käsittelyn puolesta kaikille joita kiinnostaa ajatella vaikkapa näkemistä, ystävyyttä, lapsia, unia, nauramista, seksiä jne. (henkilökohtaisesti pidin kiinnostavimpana lukua ystävyydestä, koska siinä haastetaan eniten nykykäsityksiä "ehkä asioiden ei edes tarvitse olla näin"-tavalla).
 
Seppälän kirjoitustyyli on selkeää ja helposti lähestyttävää (ja jonkin verran apologista erityisesti kreikkalaisten kirkkoisien suhteen, mutta kuitenkin asiallista), joten ote on mukavan populaari että tämä sopii monenlaisille lukijoille (ja toisaalta kirjallisuusviitteitä löytyy runsaasti niitä halajaville). Tietty haastavuus toki syntyy siitä, että kuten olen aiemminkin huomioinut, että myöhäisantiikki ja Bysantin historia jäävät usein helposti katveeseen, ne ovat useimmille joko täysin tuntemattomia tai vähintäänkin huonosti ymmärrettyjä ja ennakkoluulojen ja väärien käsitysten värittämää. Tässä kirjassa tosiaan keskitytään puhtaasti aatehistoriaan (eli ei edes käytäntöihin, miten vaikkapa lapsia oikeasti hoidettiin, vaan mikä oli filosofinen käsitys lapseudesta), eli lukija luultavasti nauttii teoksesta enemmän jos edes jonkinlainen käsitys aikakauden historiasta löytyy. 
Ja tietysti myös aikakauden filosofeista ja teologeista: ainakin sillä tasolla, että tunnistaa mikä ero on platonistilla ja stoalaisella, tai pysyy edes jotenkin kärryillä että keitä nämä Johannes Krysostomos ja Augustinus yms. nyt oikein ovatkaan.
Eli jonkinlaiset pohjatiedot kyllä varmasti parantavat kirjan lukemista, mutta eiköhän tästä kirjasta saa kiinnostavia ajatuksia vaikkei niin aikakautta tunnekaan (ja silloin ainakin saanee ennakkokäsityksiä ja -luuloja ravisteltua), ja ehkä pohjaa jatkaa aihepiiriin tutustumista.
 
Jepjep. Odotin kirjalta paljon ja odotukset palkittiin, eli jos (myöhäis)antiikin filosofia tai teologia millään tavalla kiinnostaa, niin kirja on suorastaan pakollista luettavaa, ja jos nyt on ylipäänsä kiinnostunut mistään, niin kannattaa silti vilkaista, tässä ollaan kuitenkin ajattelun, kulttuurin ja sivistyksen peruslähteillä.
Ja totean tässä, että voisin mielelläni kyllä lukea suomeksi jonkun perinteisemmänkin kattavan yleisteoksen myöhäisantiikista, koska aikakausi tosiaan ansaitsisi tulla paremmin tunnetuksi.

Arvostelukappale saatu kustantajalta.

9.11.2021

Jean-Paul Sartre - Huis clos & Les mouches (Suljetut ovet & Kärpäset)

 
 
Vaikka Jean-Paul Sartre onkin nimenä ja osin aatteinakin tuttu, en ole tuotantoaan aiemmin lukenut. Joten tämä kahden keskeisen näytelmän kokoelma on mitä otollisin tutustumiskohde.

Ensimmäisessä näytelmässä kolme henkilöä, vastikään kuolleita, tulevat suljetuksi samaan huoneeseen, jotka ensin valehtelevat mitä ovat eläessään tehneet, ja lopulta kun myöntävät tekemisensä, eivät silti saa rauhaa tosiltaan. Ja tästä näytelmästä on peräisin suosittu sitaatti, "helvetti on toiset ihmiset".
Sinänsä mielenkiintoinen yksityiskohta oli maininta, että huoneessa ei voi olla peilejä, henkilöt eivät voi nähdä itseään vaan vain tulla toisten näkemiksi ja määrittelemiksi...kun olin lukenut juuri Amélie Nothombin Mercuren, joka on myös kolmiodraama tilassa, jossa ei ole peilejä: viittaako Nothomb tähän näytelmään? 

Kärpäset oli myös tarinaltaan aiemmista lukemisista tuttu, taas yksi versio Oresteen ja Elektran tarinasta, josta oli jokunen kuukausi sitten myös lukenut toisen version. Ja Sartre taas tuo tarinaan paljon omaa yksilökeskeistä (ja tässä Nietzscheen päin vivahtavaa) filosofiaansa...

Mitäs minä nyt sitten näistä ajattelin. Molemmissa oli kiinnostavia kuvia ja visioita, ihan kirjallisella tasolla näissä kyllä on ansiota. Mutta ajatuksellisista ulottuvuuksista en jaksanut innostua : epäilemättä siinä oli jotain uutuutta kirjoitusaikaan 1940-luvulla, mutta filosofinen anti on niin tehokkaasti kyllästänyt nykyajan, että näiden mietteet olivat läpeensä nykypuheessa banaaleja, yleisesti hyväksyttyjä  kliseitä. On suorastaan ironista, että tästä yksilökeskeisyyden korostamisesta on tullut massojen umpiporvarillinen de rigueur -aate...

Tjooh. Yhtä hyvin olisin voinut katsoa vaikka telkkarista jotain Temptation Islandia tms. 
No, Kärpäsillä otan sentään Helmet-haasteesta kohdan 16. Kirjassa eletään ilman sähköä (Helvetissä ilmeisesti on sähköt, ainakin kirjan kannen mukaan).

7.11.2021

Tertullianus - Traité du baptême (Kasteesta)

 
 
Kainiitit olivat toisella vuosisadalla pohjois-Afrikassa vaikuttanut gnostilainen lahko, joka oli linjaltaan sieltä äärimmäisestä päästä: ruumis on sielun vankila, luotu maailma on läpeensä paha samoin kuin sen luojademiurgi (ja tästä syystä Raamatun "pahikset" kuten Kain olivatkin niitä suurimpia ihailtavia henkilöitä, siitä siis nimi) jne. Ryhmä oli sen verran äärimmäinen että laajempi vaikutuksensa henkiseen ilmastoon ja historiaan jäi varsin vähäiseksi, suurimpana kontribuutiona ehkä se, että inspiroivat karthagolaista kirkkoisää Tertullianusta kirjoittamaan tämän kirjan.

Yksi kainiittien keskeisistä teologisista linjauksista oli kasteen, kristillisen kirkon perustavalaatuisen sakramentin, hylkääminen (koska luotu maailma on paha, eivät pyrkimykset tuomaan sille minkäänlaista pelastusta voi myöskään olla hyviä, ja näihin kuuluu luonnollisesti myös kaste), ja tähän tarttuu Tertullianus. Kuten Uuden testamentin kirjoista käy ilmi, oli kaste ollut merkittävä osa alkukirkon toimintaa alusta alkaen (ja tunnettu käytäntö myös juutalaisuudessa ennen kristillisyyttä) mutta tarkempi tietämys miten kastetta vietettiin ja miksi, miten se ymmärrettiin, jää varsin fragmenttiseksi: tämä De baptismo 200-luvun alussa on ensimmäinen laajempi teos aiheesta. 

Tertullianus on vahva apologisti, jonka selkeää kirjoitustyyliä on hyvin miellyttävä lukea: teologis-filosofiset linjauksensa eivät ehkä aina ole niin hienovireisiä tai systemaattisia, kiinnostus on argumentoinnissa ja että kuulija/lukija ymmärtää ja vakuuttuu (ja tästä huolimatta teoksissaan on kyllä myös teologista innovaatiota yllin kyllin, samoin kuin näitä näkökulmia oman aikansa aatteisiin). 
 
Ja vaikka reettori yrittääkin vakuuttaa sanoillaan, niin mitään laimeaa kaikkia miellyttävää relativismia ei harrasteta, Tertullianus on kyllä omissa kannoissaan hyvinkin suora ja jyrkkäkin. Ja myöhemmin siirtyi valtakirkon linjasta kohti montanolaisuutta, jonka kirkkokäsitys ja oppi oli sopivasti jyrkempi ja puristisempi (tästä syystä vaikka Tertullianus on hyvin arvostettu kirkkoisä, kirjoittaja ja teologi, häntä ei ole kanonisoitu pyhimykseksi...)  

Tämä mainio tyyli löytyy tästäkin kirjasta: kirjassa esitetään napakasti kasteen keskeinen symboliikka, hengellinen merkitys ja käytäntöjä. Kiinnostavaa on, että periaatteet ja käytännöt ovat hyvin pitkälle samat kuin seuraavinakin vuosisatoina, eli kasteen muoto ja sisältö oli kehittynyt pitkälle jo alkukirkon aikana, ja Tertullianuksen esittämät symbolit ja tulkinnat löytyvät jatkossa monelta muultakin.
 
Suurin eroavaisuus lienee siinä, että Tertullianus suhtautui kielteisesti lapsikasteeseen ja oli sitä mieltä, että kastettavan pitäisi olla aikuinen: tosin se, että aihe ylipäänsä on esillä, kertoo jo, että lapsikastettakin harjoitettiin. Ja syyt vastustukseen löytyvät siitä, että kasteessa aiemmin tehdyt synnit pyyhitään pois, mutta kasteenjälkeisten syntien sovitus oli tuolloin vielä tuntematon, nykyisenkaltainen ripin sakramentti muodostui vasta noin tuhat vuotta myöhemmin...ja marttyyrikirkon aikana esim. luopious oli hyvinkin akuutti ilmiö ja luopioiden mahdollisuus palata kirkon yhteyteen oli hyvinkin runsaasti puhuttanut ja mielipiteitä jakanut aihe. Ja muutenkin nuorella ihmisellä on paljon houkutuksia syntiin ja suurempi mahdollisuus langeta, joten liian nuorena ei pitänyt kastetta hakea...