31.10.2021

Amélie Nothomb - Mercure

 
Maaliskuussa 1923 nuori, hyvin asiallinen sairaanhoitaja Françoise saapuu Ranskan pohjoisrannikolla olevalle pienelle saarelle, jossa asustaa vanha rikas Omer Loncours, varsin merkillisessä talossa, jossa ei ole yhtään peiliä, ja jonne ei saa tuoda mitään heijastavia pintoja. Syynä tähän on Françoisen potilas, Omerin suojatti, orpo nuori nainen Hazel, joka loukkaantui maailmansodan pommituksissa ja sen jälkeen suhtautuu omien kasvojensa näkemiseen kauhulla ja on sulkeutunut taloon jo muutaman vuoden ajan. Omerin ja Hazelin omalaatuinen suhde on ehkä laillinen (Hazel on täysi-ikäinen eikä väkivalloin vankina) joskaan ei kovinkaan moraalinen, ja tähän Françoise päättää puuttua...

Vaikka kirja menneisyyteen sijoittuukin, ei Amélie Nothomb varsinaisesti historiallista romaania kirjoita: yritin tähyillä josko tämä kirja sopisi vielä avoimeen Helmet-haasteen kohtaan "Kirjassa eletään ilman sähköä", koska 1920-luvun alun yksinäinen saari kuulostaisi sellaiselta paikalta, mutta kirjassa ei anneta mitään viittausta aiheesta suuntaan tai toiseen, materiaaliset olosuhteet eivät selvästikään ole kiinnostuksen kohteena. 
 
Miljööstä tuli mieleen enemmän sadut tai legendat, erityisesti sellaiset joissa on hieman synkkä ja ahdistava tunnelma sekä arveluttava subteksti, tyyliin Ritari Siniparta, Kaunotar ja hirviö tai Prinsessa Ruusunen: Prinsessa Joka Ei Saanut Nähdä Omia Kasvojaan sopisi hyvin joukon jatkoksi. Ja kirjallisuusviittauksia toki heitellään ja erityisesti Hazel pohtii asioita luettujen kirjojen pohjalta...en valitettavasti ole vieläkään lukenut Stendhalin Parman kartusiaaniluostaria, joten en tiedä sen relevanssista, Monte Criston kreivin kyllä.

Ja varsinainen tarina on samaa sarjaa vaikkapa Hygiène de l'assassinin kanssa, nuoren naisen ja vanhan miehen välinen henkien taistelu, iso osa kirjasta on Françoisen keskusteluja Omerin tai Hazelin kanssa ja Hazelinkin kanssa käydyissä keskusteluissa Omer on läsnäolevana vähintäänkin salakuuntelijana...ja aiheena on rakkaus monissa muodoissaan, ystävyytenä, romanttisena, eroottisena, ristiriitaisena ja vaikeana. Nothomb on perinteiseen tapaan viehättävän häiritsevä, provosoiva ja ambivalentti, joten lukija saa kyllä ihan itsekin ajatella asioita ja selvitellä...

Ja erityisen ambivalentiksi tämän tekee se, että kirjassa on kaksi vaihtoehtoista lopetusta. Kirjailija oli kirjoittanut ensin yhden, mutta sitten toisen sen vastapainoksi, eikä lopulta osannut tai halunnut valita niiden väliltä (ja näissä ei päästä valitsemaan henkien taistelun osapuolien välillä, ennemminkin molemmissa Françoise ja Omer asettuvat samalle puolelle...yhdessä Hazelille koittaa vapaus, mutta Omerin teot ovat myös selvemmin oikeutettuja, toisessa Françoise korvaa Omerin mutta Hazelin manipulointi jatkuu...)

Kiehtova teos. En tätä nosta tekijänsä parhaimmaksi (varsinkin kun tämä vertautui niin paljon tuohon Salamurhaajan hygieniaan) mutta kyllä yhä sen verran vetää että eiköhän Nothombin lukemista jatketa...

25.10.2021

Tuukka Ahopelto - Roiskeita ajan taustapeilissä

 
Moni kirjailija aloittaa kirjoittamisen runokirjalla, silloinkin kun siirtyy myöhemmin proosaan: lyhyessä muodossa on helpompi lähestyä haastetta, että kirjoittaa kirjan (ja toisaalta ehkä terveempi tapa kohdata se haaste kuin laatia pöytälaatikkoon ensimmäinen 500-sivuinen osa kymmenosaisesta sarjasta...) 
Tuukka Ahopelto on ilmeisen sitoutunut prosaisti, mutta periaate on sama: tämä esikoiskirjansa on tiivis kokoelma muutaman sivun pituisia fragmentteja: hetkellisiä tunnelmakuvauksia, tapahtumia ja akteja. Novelleiksi en näitä kutsuisi, joistain tuli mieleen pakinat silloin kun niiden kirjoittaja ei yritä olla ha-ha-hauska vaan introspektiivinen, mutta nimitetään näitä nyt fragmenteiksi.
 
Lähtöoletuksena odotin teoksen olevan epätasainen, koska sellaisia omakustanne-esikoiskokoelmat tapaavat olla, ja kirjailijan nettisivut antoivat ymmärtää, että kyseessä ovat vielä jonkinlaiset kirjalliset sormiharjoittelut. Kokoelma oli kuitenkin odotettua tasalaatuisempi, selvästikin Ahopellolla on tekstin tuottamisen taito jo hyppysissään. Ja toisaalta fragmenttien kerronnassa on paljon yhteistä: miljööt vaihtuvat, samoin henkilöt mutta kerronta on minämuotoista preesensissä, tapahtumat usein varsin arkisia ja banaaleja, kertoja on hiljainen tarkkailija tai ehkä puurtaja jonka työpanos (tai tekijä) jää usein vaille huomiota, ja joka ei tarkkailijan asemastaan juuri persoonaansa tuo esille: mieleen tulivat ajoittain Antti Hyryn tai Maarit Verrosen kerronta.
 
Tuosta syntyy kokoelmalle yhtenäinen linja, joka kääntää huomion ansiokkaasti arkisiin, sinänsä mitättömiin tapahtumiin ja tekoihin (tällaisista minua viehättivät mm. Mies nro 12 tai Saunanlämmittäjä), ja Selfiekeppi-tarinassa sanotaan olennainen ääneen:
"Jokainen on oman tarinansa sankari, minäkin omani, mutta melko monessa tarinassa olen vain kasvoton sattumalta paikalle osunut sivuhenkilö." 
 
Olisinko kaivannut kuitenkin hieman enemmän vaihtelua, vaikka se olisi johtanut epätasaisempaan kokoelmaan? Ehkä.
Tekstifiilistelijä varmaan nauttii vielä enemmän näistä tunnelmakuvauksista vielä enemmän, itse jäin monesti kaipaamaan vähän enemmän, no, tarinaa, ja eniten miellyttivät ne fragmentit joissa oli kuitenkin jotain jännitettä tai saavutetaan jonkinlainen resoluutio, vaikka se resoluutio olisikin että mitään ei tehdä (Valo yksinäisten yllä, Hiljaisen taivaan tuijottaja, Lumisen torpan maustekaappi, Rullallinen rakkautta...)
 
Lukiessa mieleen tuli myös julkaiseminen yleensä, kun lukiessa satuin taas nettivirrassa näkemään joitain negatiivisin ennakkoluuloin varustettuja kommentteja omakustanteista...ja tavallaan tässäkin kirjassa tulee vahvasti fiilis että aloitteleva kirjailija harjoittelee, ja joku toinen kirjailija olisi ehkä pitänyt nämä vielä pöytälaatikossa...
Ja toisaalta, olen sen verran ahkerasti seurannut myös vaikkapa sarjakuva- ja musiikkikulttuuria, jossa on ihan normaalia tehdä julkaisuja jo hyvissä ajoin, omakustannesarjis, demo-EP jne, se on luonnollinen ja orgaaninen osa taiteen tekemistä ja siihen usein jopa kannustetaan (esim. niissä maissa joissa on sarjakuvateollisuutta ja siis mahdollisuus ammattilaiseksi usein sanotaan että jo julkaistu sarjakuva, missä muodossa tahansa, on parempi käyntikortti kuin hieno portfolio joka on vain portfolio), ja niihin tutustumisessa on myös oma ilonsa, silloinkin kun kaikki ei ole vielä ihan viimeisen päälle. 
Kirjallisuudessa tuota toki näkee hieman vähemmän, ja silloin kun nähdään niin siihen helposti suhtaudutaan varsin epäluuloisesti tai jopa kielteisesti, ja kieltämättä kirjan lukeminen vaatii usein enemmän aikaa ja vaivaa kuin digipainolehdykän luku tai parikymmenminuuttisen demon kuuntelu...mutta silti tuon kirjallisuuskulttuurisen ennakkoluulon haluaisin ilomielin vaimenevan. 
 
Samalla toki demo on demo, ja rohkenen odottaa seuraavalta teokselta enemmän. Kirjailija on osoittanut osaavansa tuottaa luettavaa tekstiä, mitä kirjailija aikoo taidollaan tehdä?

Arvostekukappale saatu kirjailijalta.
 
Kirjasta ovat bloganneet myös Henna ja Anki

22.10.2021

Ryu Murakami - Piercing

 
 
Kirja alkaa vahvalla kuvalla: nuori isä on keskellä yötä muutamakuukautisen tyttärensä kehdon ääressä, puristaen kädessään jääpiikkiä. Hän ei halua käyttää sitä, mutta pelko että tulee sitä käyttämään on akuutti.
 
Sinänsä vähän alle kolmikymppisen Kawashiman elämässä kaikki on hyvin, ainakin nyt: hyvä työ mainosfirmassa, rakas vaimo ja nyt myös rakas tytär. Kaikki ei ole ollut aiemmin hyvin, mutta unettomuus ja unikauhuhäiriö on menneisyyttä...mutta nyt ne ovat palanneet, mukanaan painostava halu, joka vie jääpiikki kädessä kehdon ääreen (ja jääpiikkiä on käytetty aiemminkin, Kawashiman silloiseen naisystävään).
Kawashima keksii kyllä myös ratkaisun tähän kriisiin: tilanne varmastikin laukeaa, jos hän voi piikittää jonkun toisen hengiltä, ei niin tärkeää kenet...joten aletaan suunnitella täydellistä murhaa, mutta kun suunnitellulla uhrilla, SM-klubilta tilatulla prostituoidulla Chiakilla, on, jos mahdollista, vielä hatarampi ote todellisuudesta, niin suunnitelmiin tulee aikamoisia mutkia.
 
Olen nyt muutaman Ryu Murakamin kirjan lukenut, ja onhan tämä tunnistettavasti samaa linjaa kuin In the Miso Soup ja Audition ja Almost Transparent Blue...Murakami kommentoi usein japanilaista yhteiskuntaa, erityisesti sitä kuinka se on kadottanut sielunsa ja korvannut sen kaupallisella tyhjyydellä ja hyväksikäytöllä, ja tämä purkautuu sitten seksin, väkivallan raadollisina yhteenkietoutumina...ja kuten tuosta alkuasetelmasta voi päätellä, tässäkin kyllä tuota riittää.
 
Joskin tällä kertaa yhteiskunnallisuus on häivytetty selvemmin taka-alalle ja keskitytty päähenkilöihin, ja samalla tarina käy perinteisemmäksi trilleriksi, jonka juoni on kyllä varsin arvaamaton, siinä vaiheessa kun Kawashiman suunnitelmat menevät puihin niin ei voi tosiaankaan arvata että mitenköhän tässä käy, kuka tappaa, kenet ja miten vai mitä tapahtuu...
Ja toisaalta, siitä huolimatta mitä sekä Kawashima että Chiaki ajattelevat ja tekevät kirjan aikana, molemmat on esitetty omalla omalaatuisella tavallaan sympaattisiksi hahmoiksi, ja tapa kuinka nämä onnistuvat ymmärtämään toisiaan väärin ja tekemään vääriä johtopäätöksiä tuo kirjaan vaikutteita romanttisesta komediasta (ja se lienee harkittua, Murakamilla vaikuttaa olevan varsin omalaatuinen ja itsetietoinen huumorintaju).
 
Samalla tuo hienovarainen komediallisuus ja sympaattisuus puhkaisee mahdollisen yrityksen tehdä päähenkilöistä jotenkin pateettisen traagisia, tai säälittäviä, ja toisaalta ajatusten ja tekojen raakuus ja hirviömäisyys estää yritykset pitää niitä oikeutettuina...lopputuloksena on, että päähenkilöt ovat ihan vaan inhimillisiä, ja ottaen huomioon kontekstin, se on aikamoinen saavutus. 
 
Walking through the Kabuki-cho district of Shinjuku two nights ago, he'd confirmed that most of the freelance streetwalkers were from overseas, particularly South-East Asia. Among the advantages of choosing such a woman was the fact that any search for her would be half-hearted at best, since she was unlikely even to be in Japan legally. But it was essential that the flesh he pierced with the icepick be as white as possible. And now that he thought about it, not even a fair-skinned foreigner would do. If the victim didn't speak Japanese well, it would be difficult to set things up properly, and, besides, it was imperative that her expressions of terror and anguish be in Japanese. Why? He wondered about that for a moment but stopped when an image of his mother threatened to form in his mind. He must concentrate only on the business at hand.

16.10.2021

Konstantin Paustovski - Valkoista kultaa

 

Miten minulle tulikaan mieleen Friedebert Tuglas -sitaatti: "[Ä]lkäämme etsikö huonosta kirjasta sitä, mitä siinä ei ole, nimittäin hyvää kirjaa - yhtä turhaan kuin psykologi etsisi huonosta ihmisyksilöstä hyvää.
Huonoimmatkaan kirjat eivät ole vähemmän kiinnostavia kuin monet ihmiset ympärillämme." 
Konstantin Paustovskin novellimaisista luvuista koostuva pienoisromaani olisi aika omalaatuinen tapaus hyvän kirjallisuuden mittapuilla mitattuna, mutta oma kiinnostavuutensa sen neuvostorealismissa on.
 
Heti ensimmäisenä piirteenä se, että vaikka tässä kirjassa ihmisiä onkin, niin varsinainen päähenkilö on maantieteellinen paikka: Kara-Bugazin lahti Kaspianmeren itäpuolella, nykyisessä Turkmenistanissa. Lahti, jonka omalaatuiset geologiset ominaisuudet johtavat valtavaan suolaisuuteen, ja näin ollen paikka on toisaalta elämälle varsin vihamielinen, ja toisaalta sisältää suuria luonnonrikkauksia...
Kirjan luvut sitten kertovat miten lahtea ensin havainnoidaan tiedeyhteisön tarpeisiin ja sitten aletaan miettiä ja suunnitella miten lahteen kertyviä mineraaleja voi hyödyntää, ja samalla kehittää ympäröivää autiomaata inhimillisemmäksi ympäristöksi...eli suht lyhyen kirjan aikaskaala ulottuu kuitenkin 1800-luvun puolivälistä kirjoitusaikaan vuoteen 1932.
 
Ja sosialistisen realismin hengessä emme siis tosiaankaan kerro tarinoita uniikkien lumihiutaleiden rappioporvarillisesta napaantuijottelusta vaan teollisuuden kehityksestä, mikä, myönnetään, on ajoittain nautittuna varsin viehättävä näkökulma (varsinkin kun omakin koulutukseni on suuntautunut luonnontieteisiin, niin on mukava lukea kirjallisuutta, jossa luonnontieteet ovat kunnolla esillä). 
Ja sosialistisen realismin hengessä poliittinen aattellisuus on selvästi mukana, ja se ei ole mitään pullamössörelativismia; kyllä minä silti arvostan, että kirjailija vaivautuu laittamaan teoksiinsa yhteiskunnallista, poliittista ja moraalista ulottuvuutta silloinkin kun en ole sen kanssa kaikesta samaa mieltä tai kun se ei edusta nykyisen maailmanjärjestyksen keskeisintä mainstreamia. Tai erityisesti silloin.

Ja hei, myönnän että ennen kirjaan tarttumista en ollut ikinä kuullutkaan Kara-Bugazista, ja se onkin maantieteellisesti ja geologisesti kiinnostava alue (ja Turkmenistan laajemminkin on jäänyt aika tuntemattomaksi). 
Ja Paustovski kirjoittaa kuitenkin varsin sujuvasti ja napakasti, ja aikaperspektiivistäkin tulee uusia ulottuvuuksia: ei se neuvostoihminen nyt sitten onnistunut muuttamaan autiomaata puutarhaksi, ja tuolta wikiartikkelista huomaan, että näköjään Kara-Bugazissa tehtiin myöhemmin se, mitä kirjan alussa varoitettiin tekemästä...
Ja tietysti kirjassa kerrotaan että aikanaan kun fossiiliset polttoaineet alkavat loppua, niin kapitalistiset maat alkavat sotia näistä kuluvista resursseista, kun parempi vaihtoehto olisi kääntää huomio aurinko- ja tuulivoiman käyttöön (30-luvun alussa ei vielä ydinvoima ollut tunnettu vaihtoehto...)

Eli joo, vaikken tätä nyt ole ihan heti nostamassa "hyvän kirjan" määritelmän piiriin, niin kiinnostava se kyllä oli. 
 
Horobryh pilkkasi virallista idän eksotiikkaa. Hän rakasti idässa vallan muuta: punaruskeita hiekka-aavikoita, puuvillan kukkimista, postikameleja, Gindukušin patoa ja veden puhdistamoja. Samarkandin moskeijoihin hän suhtautui kunnioittavasti, mutta ainoastaan arkkitehtonisina saavutuksina. Saadin runous ei hänen mielestään ollut muuta kuin vanhan viekkaan persialaisen kukkaskieltä, jolla runoilija sumutti lapsellisten šaahien päitä. Saadin mietelauseista hän piti arvossa ainoastaan yhtä ja toisteli sitä usein topografeille: "Jos kuljet ontuvan kanssa, niin koukista jalkaasi, jottei hänen linkkaamisensa olisi niin näkyvää."
Tämä itämaisen kohteliaisuuden huipentuma huvitti Horobryhiä.
- Parempi että juotte teetä, hän ehdotti Prokofjeville. - Kertokaa tutkimuksistanne Tšikišljarissa. Se on paljon kiinnostavampaa. 
 
Helmet-haasteessa otan tällä kohdan 38. Kirja on käännetty hyvin. En osaa sanoa, onko juuri tämä Juhani Konkan suomennos hyvä, mutta ei se myöskään häirinnyt, ja Konkka on kuitenkin varsin ansiokas venäläisen kirjallisuuden kääntäjä.

Kirjan on lukenut myös Margit.

11.10.2021

Molière - L'école des femmes (Naisten koulu)

 
 
Vajaa vuosi sitten luin Molièren ensimmäisen menestysnäytelmän Sievistelevät hupsut, ja nyt sitten on vuorossa seuraava suurta huomiota saavuttanut näytelmä L'école des femmes, joka on suomennettu perinteisesti nimellä Naisten koulu (tarkempi olisi varmaankin "vaimojen koulu", koska vaimoa tässä ollaan tekemässä).
 
Vähän päälle nelikymppinen Arnolphe on tähän saakka vältellyt avioliittoa, johtuen lähes pakkomielteisestä aisankannattamisen pelosta. Nyt kuitenkin on suunnitelmana astua aviosäätyyn, nuoren Agnès-neidon kanssa, joka on mahdollisimman tehokkaasti pidetty erossa maailman menosta viattomuuden tilassa, jotta aviorikoksen mahdollisuus ei edes tulisi nuoren vaimoehdokkaan mieleen, paras vaimo on naivi ja tietämätön vaimo...ja, no, komedian lakien mukaan voi arvata kuinka hyvin tuo onnistuu. Arnolphe päätyy vieläpä nuoren rakastajan Horacen uskotuksi...

ARNOLPHE
[...] Mais une femme habile est un mauvais présage,
Et je sais ce qu'il coûte à de certaines gens
Pour avoir pris les leurs avec trop de talents.
Moi, j'irais me charger d'une spirituelle
Qui ne parlerait rien que cercle et que ruelle,
Qui de prose et de vers ferait de doux écrits,
Et que visiteraient marquis et beaux esprits,
Tandis que, sous le nom de mari de Madame,
Je serais comme un saint que pas un ne réclame ?
Non, non, je ne veux point d'un esprit qui soit haut,
Et femme qui compose en sait plus qu'il ne faut.

Tämä oli kohuttu näytelmä omana aikanaan, johtuen varsin kyynisistä suhtautumisista avioliittoa ja miesten ja naisten suhteita kohtaan (ja samoja teemoja ja tarinaideoita vie myöhemmin pitemmälle Choderlos de Laclos mainiossa kirjeromaanissaan Les liaisons dangereuses), ja nykyaikana varmaan skandalöösi hieman toisella tavalla (nelikymppinen mies on groomannut jo vuosien ajan nyt 17-vuotiaasta suojatistaan itselleen vaimoa...), vaikka näytelmää on luonnehdittu myös protofeministiseksi, keskeinen pilan kohden on kuitenkin Arnolphen projekti, pakkomielteet ja käsitykset millainen kunnon vaimon pitää olla.

Nostaisin aika lailla samat ansiot tästä kuin tuosta edellisestä näytelmästä, Molière piirtää varsin viiltävästi inhimillisiä heikkouksia, ja kuvaa näitä värikkäällä kielellä ja dialogilla (tällä kertaa vuorosanoissa on jopa riimit...), mutta toisaalta tässäkin varsinainen tarina on lopulta aika simppeli,  suuri osa dramaattisesta toiminnasta tapahtuu näköpiirin ulkopuolella ja siitä vaan puhutaan, ja muutenkin tarinan kuljetus ei selvästikään ole Molièren keskeisiä taitoja, loppukin vaan, no, tapahtuu.  
Kielen hienoudet menevät yhä aika korkealla, mutta näissä lukemissani painoksissa on yhä varsin hyvät selitykset ja juonessa ja hahmoissa pysyy kuitenkin mukana...mutta lopulta minua viehätti kuitenkin enemmän se Sievistelevät hupsut kaikessa puheenparren eksentrisyydessään (ja samalla molemmat ovat vähän "lukihan tämän"-osastoa, edes ranskalaisen teatterin piiristä en suosikeikseni nosta).

Nyt kuitenkin otan tällä Helmet-haasteessa kohdan 33. Kirjassa opetetaan jokin taito. Agnèsille opetetaan hyvän vaimon taitoja kuten viattomuutta, mutta voiko viattomuutta lopulta opettaa...

4.10.2021

Grace Paley - The Little Disturbances of Man

 
Kun näitä Viragon julkaisemia pokkareita sattuu käytettyinä jossain divareissa, kirppiksillä yms. tulemaan vastaan, niin ainakin vilkaisen mistä on kyse, muutaman hyvän kirjan olen löytänyt ja linjan yleistaso on ollut varsin johdonmukainen ja mainio.

Joten nyt vuoroon uudelleenjulkaisu amerikkalaisen Grace Paleyn esikoisnovellikokoelmasta vuodelta 1959. Amerikkalaisen, usein juutalaisen, perhe-elämän, ahtaan urbaanin arjen varsin pisteliään humoristisia kuvauksia...

Mutta eivät nämä nyt minuun oikein toimineet. Mieleen tuli ajoittain Ellen Gilchrist, tai Fay Weldon, paitsi että luin mieluummin Gilchristiä tai Weldonia kuin Paleyta. Niinkuin usein, oli tässäkin kokoelmassa jotain novelleja jotka olivat ihan ok (Goodbye and Good Luck, An Interest in Life, The Contest...), ja saattaa olla että Paley on toiminut vaikuttajana muille kirjailijoille ja varmaankin on ollut huomionarvoisempi kun tämä kokoelma alunperin ilmestyi, mutta minä nykylukijana en näistä jaksanut innostua.
Myönnetään että kerronta ei tee tätä helpommaksi, novellit käyttävän minäkertojaa joka ei ihan liikoja selittele tai ekspositioi, ja kieli on ehkä luonnollisen tuntuista mutta samalla vilisee aikakauden viittauksia, fraaseja ja puhekieltä, joista tulee parhaimmillaan varsin tyylikkäita pätkiä mutta joiden merkitys jää helposti selittämättömäksi. Pari novellia päädyin lähinnä selaamaan kun alusta pitäen en saanut mitenkään kiinni mitä niissä tapahtuu, missä ollaan, kuka kertoja tai muut henkilöt on...
 
One day in August, in a quiet little suburb hot with cars and zoned for parks, I, Charles C. Charley, met a girl named Cindy. There were lots of Cindys strolling in the woods that afternoon but mine was a real citizen with yellow hair that never curled (it hung). When I came across her, she had left the woods to lie around her father's attic. She rested on an army cot, her head on no pillow, smoking a cigarette that stood straight up, a dreamy funnel. Ashes fell gently to her chest, which was relatively new, covered by dacron and Egyptian cotton, and waiting to be popular.
I had just installed an air conditioner, 20 per cent off and late in the season. That's how I make a living. I bring ease to noxious kitchens and fuming bedrooms. People who have tried to live by cross ventilation alone have thanked me.
(An Irrevocable Diameter -novellin alku)
 
Helmet-haasteessa kirjan ensimmäinen novelli, Goodbye and Good Luck, osuu yhä avoimeen kohtaan 13. Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin. Haastekohdan nappaaminen yhden novellin perusteella on vähän tylsää, mutta alustavasti sen voin siihen merkata jos ei parempaa täytettä löydy...
 
Ja yksi kirjan novelleista, Nainen - nuori ja vanha, on julkaistu suomeksi antologiassa Pahoja tyttöjä & villejä naisia, josta on blogannut Ariel.