30.12.2020

Loppuvuoden ja vuoden luetut

Georges Simenon - La folle de Maigret
Luigi Pirandello - Vino nenä
Elfriede Jelinek - Ce qui arriva après le départ de Nora
Andrea Levy - Every Light in the House Burnin'
Robert W. Chambers - The King in Yellow
Michèle Perret - La légende de Mélusine
Saara Turunen - Tavallisuuden aave ja muita näytelmiä
Josef Škvorecký - Sins for Father Knox
Ahmed Madani - J'ai rencontré Dieu sur Facebook
Roger Vailland - Laki
Sherwood Anderson - Winesburg, Ohio
Molière - Les précieuses ridicules
Muriel Spark - Aiding and Abetting
Marguerite Yourcenar - Feux
Hermann Hesse - Rosshalde
Maria Vuorio - Metsäpapukaija

Paavi Franciscus - Fratelli tutti -kiertokirje
F.C. Copleston - Aquinas
René Girard - Celui par qui le scandale arrive
Fion, Penot & Tiffon - Voir le monde sans quitter la France
Carlo Rovelli - The Order of Time
Bernard Sesboüé - Jésus-Christ dans la tradition de l'Eglise
Bernard Sesboüé - Marie, ce que dit la foi
Noah Lemos - An Introduction to the Theory of Knowledge
James G. Williams - The Bible, Violence and the Sacred
Bernard rey - Nous prêchons un Messie crucifié

Viimeisen kolmen kuukauden aikana on taas tullut luettua kaikenlaista; jonkin verran kirittyä Helmet-haasteen viimeisiä kohtia mutta muutenkin.
Ja samalla ollaan vietetty täällä Ranskassa toinenkin confinement-jakso, ja nyt saa jännätä tuleeko kolmaskin, jahka nähdään millaiset tartuntaluvun ovat joulusta seuranneet...mutta kirjoja on riittänyt silti ihan hyvin luettavaksi (katsotaan missä vaiheessa ensi vuotta pääsee seuraavan kerran Suomessa käymään).

Ja vuoden lopulla on taas aika tarkastella vuoden lukemisia, excel-sulkeisia on taas harrastettu ja vertailtu pitkän aikavälin tuloksiin.
 

mies nainen x
englanti 133 126 1 260
suomi 82 54
136
ranska 80 26 2 108
saksa 45 13
58
japani 42 12
54
italia 42 2
44
venäjä 28 7 1 36
ruotsi 24 12
36
espanja 12 6 1 19
norja 12 5
17
tsekki 13 2
15
unkari 8 2 1 11
arabia 7 2 1 10
tanska 7 2
9
puola 5 4
9
viro 6 1
7
kiina 3 2
5
portugali 2 2
4
islanti 3
1 4
serbo-kroatia 3 1
4
muu

4 4
slovenia 2
1 3
slovakia 2 1
3
hollanti 1 2
3
kreikka 3

3
iiri
1 1 2
latina 1 1
2
katalaani
2
2
bengali 2

2
turkki 1

1
albania 1

1
urdu 1

1
bulgaria

1 1
latvia 1

1
malta 1

1
persia 1

1

574 288 15 877
 
---------------------------------------------------------
Tämän vuoden aikana luin yhteensä 53 kaunokirjallisuuteen luokittelemaani teosta (rajatapauksia toki oli että onko tämä nyt tietoa vai kaunoa), eli noin puolet siitä mitä olen monena vuonna lukenut...lukeminen sinänsä on tietysti iso osa elämää, mutta opiskelujutut, tietokirjat yms. luonnollisesti hotkaisevat siitä ison palan.

Lukuhaasteita tein kolmea: oma Shakespearen sisarukset rullaa yhä ensi vuoden puolelle mutta jo nyt olen varsin tyytyväinen sen etenemiseen, olen lukenut siihen suunnilleen sen verran mitä vuoden alussa mahdollisesti halusinkin (ja ilahduttavasti muutkin bloggarit ovat urakoineet siihen osumia, näytelmäbloggauksia on hyvin tullut lisää blogistaniin).
Runo2020 jäi vähän tyngäksi, viisi kirjaa on toki parempi kuin ei mitään mutta enemmänkin olisi voinut.
Helmet-haastetta en ihan saanut loppuun, 49/50 kohtaa kuitenkin, ja sen puuttuvan kohdan puuttumisen ennakoin jo hyvän aikaa sitten, näillä kulmilla ei ole kovinkaan helppoa saada käsiinsä saamelaiskirjallisuutta. Ja joitain muita kohtia venytettiin aika mielikuvituksellisesti, mutta ihan hyvin se meni. Ja ensi vuoden Helmet-haaste on jo julistettu ja siihen sopivia kirjoja olen jo silmäillyt.
 
Mutta tilastojen valossa, mitäs minä nyt sitten oikein luin? Vertailen taas tämän vuoden tuloksia pitkän aikavälin tuloksiin.
 
 
Lajityypeissä ravistellaan. Kuten odotettua näytelmät olivat hyvin edustettuina tänä vuonna, ja lyhytproosaakin tuli luettua keskiarvoa enemmän, pitemmän proosan ja erityisesti runouden kustannuksella. Lukukieli tietysti vaikuttaa, suomenkielinen tarjonta on rajatumpaa, ranskaksi taas luen mieluusti näytelmiä mutten niinkään runoja, eli ihan ilman näytelmähaastettakin luulen että se sektio pysyy merkittävänä...

 
Kirjailijoiden sukupuolijakauma asettuu selvästi pitkän aikavälin keskiarvoa lähemmäs tasapainoa, 28 mies- ja 24 naiskirjailijan teosta (ja yksi antologia jossa molempia). Jakauma on tavallaan yllättäväkin,  tuossa Shakespearen sisarukset -haasteessa tietoisesti valikoin ainakin muutaman naiskirjailijan teoksen, ehkä se sitten näillä pienemmillä lukumäärillä riitti sysäykseen. Toinen syy tietysti tulee seuraavista tilastoista.


 
Eli alkukielivalikoimasta: paitsi että kirjavalikoima on pienempi, myös kielivalikoima on rajoittuneempi, painottuen kolmeen lukukieleeni: käännöskirjallisuus jäi tänä vuonna suhteellisen vähiin, mutta vähän sitä tuli kuitenkin harrastettua (ja aiempina vuosina olin jo todennut korrelaation, että se luenko kirjoja alkukielellä vai käännöksinä vaikuttaa kirjailijoiden sukupuolijakaumaan...).
Tänä vuonna ei-niin-yllättäen ranskankielinen kirjallisuus meni ykkössijalle, vaikka englannin- ja suomenkielistäkin luin paljon sitä tasapainottamaan, pitkällä aikavälillä ei suuria muutoksia kuitenkaan näkynyt, joskin ranskankielinen kirjallisuus kirii eroa suomenkieliseen verrattuna...
Mutta tulevana vuonna voisi kuitenkin vähän lisää taas yrittää laajempaa kielivalikoimaa.
 

 
Mieskirjailijoiden kielivalikoima onkin aika lailla samansuuntainen kuin yleinen, ranska ykkösenä ja kolme lukuleltä muodostavat 3/4 kirjoista siinä missä pitkällä aikavälillä vain puolet...ja pitkällä aikavälillä ranska onkin jo melkein kirinyt suomen kiinni, ensi vuonna saatta mennä jo ohi...


Tänä vuonna naiskirjailijoidenkin kielivalikoima on selkeästi lähempänä yleistä kielivalikoimaa kuin edellisinä. Ranska ja englanti tasavahvoina, eli siinä missä brittinaiset ovat olleet jo pitkään suosiossa, onnistuin löytämään lisää myös niitä ranskalaisia. Ja käännöskirjoissakin pari espanjalaista ja saksalaista teosta lisäsivät valikoimaa...

Viime vuonna laskeskelin muitakin taulukoita etsien trendejä, tänä vuonna jätän väliin kun tuskin ne valtavasti ovat muuttuneet (paitsi sen suunnitellun osuuden verran että olen lukenut lisää naisten kirjoittamia näytelmiä).
Kokonaismäärät jäivät pienemmiksi mutta jakaumiin olen ihan tyytyväinen, en ainakaan näiden pohjalta bongaa mitään erityishaastetta itselleni ensi vuodeksi, jatketaan sillä mitä luettavaksi tulee.

28.12.2020

Maria Vuorio - Metsäpapukaija

 
Satunnaispoimintoja tämä Maria Vuorion runokirja, tekijästä en muistanut kuulleeni vaikka ilmeisen ansiokasta lastenkirjauraa löytyy (ja kas, tuolta Wikistä huomaan että olenkin lukenut esikoisensa, Köpi Käpälämäen, silloin kun kuuluin sen varsinaiseen kohderyhmään...kirja jota en ole ajatellut vuosikymmmeniin kun ei sitä juuri missään näe eikä siitä puhuta, mutta nimen nähdessä muistin silti heti lukeneeni...joskaan en juuri sisältöä). 

Tai oikeastaan tämän lajityyppi on aika vaikeasti määritettävä. Taitto on runokirjan, mutta kieli on kuitenkin varsin suorasanaista, kertovaa, lähempänä satua tai kerrottua tarinaa, contea. Mutta samalla kerrotuissa tarinoissa suhtaudutaan aika väljästi dramaattisiin vaatimuksiin, proosamaisesta kielestä huolimatta huomio on enemmän tunnelmissa, kuvissa kuin juonessa. Kirja antaa alaotsikokseen "satukuvia", mikä sopiikin ihan hyvin. 

Kaikki kymmenen runoa alkavat "Kun minä kuljin ja vaelsin / niin yhtäkkiä [...]" mikä lisää conte-maisuutta: kohtaamisia on monenlaisia, suuri osa niistä keskittyy luonnonilmiöihin, kevätkukkiin tai kiven vaiheisiin tai vaskitsan huoleen tai metsään karanneeseen papukaijaan...
Ja koska tapaan pitää tällaisesta conte-maisesta kerronnasta niin tokihan tässäkin oli viehättäviä juttuja. Perinteisessä lastenrunoudessa kai leikitellään yleensä enemmän kielellä, lorutellaan, tässä taas leikittely keskittyy kuviin ja ilmiöihin, joten en tiedä miten hyvin tämä vetoaisi lapsiin (varsinkin jotkut oudommat jutut, Lupausten saari tai Isoäiti...). Vai ovatko edes varsinaisena kohderyhmänä...nimensä mukainen omalaatuinen, lokeroita väistävä hybridi.
 
Niin kauas kuin pippuri kasvaa (ote)
 
Kun minä kuljin ja vaelsin,
niin yhtäkkiä sain käskyn mennä
niin kauas kuin pippuri kasvaa.
Tulipa kiire,
en eväitä ehtinyt laittaa
kun täytyi lähteä pinkomaan
ja miettiä juostessa, missä se on
se pippurin kasvupaikka. 
Ennen se oli meillä
kotona talon takana,
mutta kun muutettiin ja myllättiin,
paikka katosi, eikä
uutta osoitetta kukaan kertonut.
 
Turhan vähälle huomiolle jääneessä Runo2020-haasteessa tämä on viides kirja, ja ensimmäinen punainen kannessa olevan papukaijan tapaan. 
Ja taitaa olla myös vuoden viimeinen blogiin tuleva kirja, kesken oleva kirja mennee ensi vuoden alkuun...eli täytynee alkaa laskeskella taulukoita vuoden lukemisista...

26.12.2020

Hermann Hesse - Rosshalde

 
Joku vuosi sitten luin joitain Hermann Hessen kirjoja, ja sen verran ovat kiinnostaneet että lisää pitää.

Mutta en nytkään tartu niihin varsinaisesti maineikkaimpiin teoksiinsa, tämä romaani on käsiin tullut silloin joskus kun edellisen kerran Suomessa kävin...ja näin jouluaikaan luen sitten keskelle kesää sijoittuvan romaanin (suom. Aarno Peromies)

Kirjalle nimen antava Rosshalde on kartano, jossa asuu maineikas taidemaalari Johann Veraguth vaimonsa Adelen ja pienen poikansa Pierren kanssa. Tai kanssa ja kanssa...taiteilija majailee nykyään sivurakennuksessa ateljeen yhteyteen rakennetuissa huoneissa, rouva taas varsinaisessa, ylisuuressa, talossa, ja välit ovat varsin jäähtyneet ja etäiset: perheen vanhempi poika Albert, joka pitää voimakkaasti äitinsä puolta, on lähetetty sisäoppilaitokseen, Pierre taas ei puoltaan valitse.
Ja Pierre onkin ainoa syy, joka vielä pitää Veragutheja edes samassa pihapiirissä ja virallisesti perheenä, kumpikaan ei halua luopua Pierrestä. Mutta vaikka taiteilijana Johann onkin yhä taitavampi, on selvää että yksityiselämä on pahasti hunningolla, staattisessa solmussa joka ei ole hyväksi kellekään...tämän huomaa myös vieraileva ystävä joka kutsuu Johannin luokseen Intiaan, mutta tilannetta järkyttää myös Pierren äkillinen vakava sairastuminen...

Edellisiin lukemiini Hesseihin verrattuna tässä on tuttuja elementtejä, taiteilija kesäisessä miljöössä, ajautuminen umpikujaan tavalla joka suorastaan vaatii kriisiä, tunnistettavasti on sama kirjoittaja...noihin lukemiini verrattuna tässä pysytään kuitenkin tiukasti realismissa, tyyliltään siis kuitenkin aika romanttishenkisessä, mutta fantastista ainesta ei ole mukana.
Hessen hehkuvaan miljööseen oli taas kerran hyvin miellyttävä sukeltaa, vaikka noin tarinana tämä nyt ei kuitenkaan suurta vaikutusta tehnyt vaikkei mikään sinänsä vialla ollutkaan.

21.12.2020

Marguerite Yourcenar - Feux (Tulet)

 
 
L'amour est un châtiment. Nous sommes punis de n'avoir pas pu rester seuls.
 
Luin joskus vuosia sitten jonkun Marguerite Yourcenarin kirjaa Alexis, josta en tosin muista muuta kuin että se ei ollut ollenkaan minun juttuni (en edes sitä, luinko kirjan loppuun vai jätinkö kesken).

Mutta siitä oli jo vuosia, ja kun tästä Feux-kokoelmasta näin joitain kiinnostavan oloisia mainintoja niin kiinnosti tutustua (ja huomasin sittemmin että tämä on näköjään tullut suomeksikin nimellä Tulet). 

Ja, no, suhteeni Yourcenarin tuotantoon pysyy viileän etäisenä...
Tämä on yhdeksän lyhytproosaluvun, novellin tai proosarunon kokoelma, kukin keskittyen myyttiseen tai myyttisiä ulottuvuuksia käsittävään historialliseen henkilöön. Suurin osa antiikin Kreikasta (Faedra, Akilles, Antigone, Phaedon, Sapfo...), Kreikan ulkopuolelta ainoana Maria Magdalena.
Osasta jutuista en saanut oikein mitään irti, proosarunot jäivät epämääräisiksi tekstimassoiksi, mutta oli joukossa joitain aika kiinnostaviakin tekstejä (mainitsen ainakin Akilleen kutomassa naisten joukossa, Klytaimnestran apologian teostaan ja tarina Kaanaan häistä (jossa Yourcenarin viittaamassa legendassa morsiusparina olisi Maria Magdalena ja opetuslapsi Johannes, liitto ymmärrettävästi kariutui jo alkumetreillä...)
Noiden pitempien tekstien välillä on sitten lyhyiden proosakatkelmien, aforismien tai mietteiden sarjoja, aiheena yleensä rakkaus niinkuin se kirjan pitemmissä tarinoissa on ollut käsiteltynä. Nämä viehättivät.

En tiedä olisinko arvostanut suomennoksen lukemista enemmän, veikkaisin kuitenkin että en...pidän aivan luultavana että Yourcenar on oikeasti ansiokas kirjailija ja proosarunon ja kielen nautiskelijat varmaan voisivat nauttia tästä enemmän, itse toki aina arvostan kiinnostavien asioiden tekemistä legenda-aineksella mutta noin kokonaisuutena voi mennä taas hetki jos annan seuraavan mahdollisuuden Yourcenarille...

Mutta Helmet-lukuhaasteesta tällä saa kohdan 26. Kirjailijan sukunimi alkaa kirjaimella X, Y, Z, Å, Ä tai Ö.

20.12.2020

Fion, Penot & Tiffon - Voir le monde sans quitter la France

 
Tämän kirjan idea on niin viehättävä, että se pitää laittaa blogiin: Céline Fion, Natasha Penot ja Jean Tiffon ovat koonneet maailmanmatkaajan oppaan, vuosimalli 2020. 
 
Tänä syksynä ilmestyneen kirjan esipuheessa ilmaistaa diskreetisti että aina ei ole mahdollista matkustaa kauas, joskin tautien aiheuttamien matkustusrajoitusten sijaan esiin nostetaan mm. ympäristökysymykset tai taloudelliset syyt niin rahan kuin ajankäytön suhteen. Joten miten olisi kotimaanmatkailu, jossa sopivilla valinnoilla voi kuitenkin hakea maailmanmatkailuun verrattavia kokemuksia (ilman passeja ja viisumeita ja pienemmällä hiilijalanjäljellä), Manner-Ranskassa kuitenkin riittää diversiteettiä.

Kirjassa esitellään 47 matkakohdetta, kukin neljän sivun verran, ja lopuksi laajemmin Pariisin kohteita. Kussakin jutussa on tyypillinen kuva jostain kohteesta ympäri maailmaa ja rinnalla samantyylinen kuva Ranskan matkakohteesta, ja sen jälkeen hieman selostusta kyseisestä kohteesta ja sen kiinnostavista erityispiirteistä. 
 
Mini-Suomi esimerkiksi löytyisi Vosgesin metsistä koillis-Ranskasta, jonne viimeisin jääkausi on muokannut pieniä järviä ja soita, ja 600 metrin korkeudessa ilmastokin on sopivasti pohjois-eurooppalaisempi. 
Muita verrokkeja löytyy niin Kreikalle ja Irlannille kuin Brooklynille, Malille, Thaimaalle...joissain kohdissa ehkä joutuu hieman käyttämään mielikuvitusta, että vaikka tiettyjä visuaalisia yhteyksiä löytyykin, ehkä niillä tuolla vähän matkan päässä Bretagnen rannikolla olevilla Glénanin saarilla on jotain pieniä eroja Polynesian Bora-Boran kanssa...
 

Ja tietysti Ranska on maisemiltaan, luonnoltaan ja ilmastoiltaan hyvin monenkirjava maa (juustovalikoimasta puhumattakaan), eli monessa muussa maassa ei varmaankaan kotimaanmatkailu anna näin laajoja mahdollisuuksia ja vastaavan teoksen tekeminen vaikkapa Suomessa voisi olla koko lailla työläämpää.

Otan tällä kirjalla Helmet-haasteesta kohdan 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja (no, tämä oli tyrkyllä esiteltävien uutuuksien pöydällä)

17.12.2020

Muriel Spark - Aiding and Abetting

 
Vaikka yleensä assosioinkin yhteen fanittamiani 1900-luvun jälkipuoliskon brittinaiskirjailijoita kuten Muriel Sparkia ja Barbara Pymiä, onhan todettava että on näillä myös aika paljon eroa: siinä missä Pymin kirjoissa on kaikissa paljon samaa miljöötä ja henkeä, Sparkin kirjoissa ei aloittaessa voi arvata mihin tällä kertaa päädytään.

Tällä kertaa ollaan Pariisissa, psykiatri Hildegard Wolfin vastaanotolla, jonne saapuu mies joka kertoo olevansa lordi Lucan, englantilainen jaarli joka 25 vuotta sitten murhasi perheensä lastenhoitajan ja yritti murhata vaimonsa, ja on ollut siitä lähtien kadoksissa. Omituisemmaksi jutun tekee, että Hildegard Wolfilla on ennestään jo potilas joka myös kertoo olevansa kadonnut lordi Lucan...
Ja poliisille asiasta ilmoittaminen saattaisi olla ongelmallista, koska esiin saattaisi tulle ensimmäisen lordi Lucanin tietämä fakta, että Hildegard Wolf onkin oikealta nimeltään Beate Pappenheim, stigmaatikkona esiintynyt huijari joka on myös etsintäkuulutettu valeihmeiden avulla tehdyistä petoksista...

Kirja on inspiroitunut oikeasta tapahtumasta, John Bingleyn, Lucanin 7:n jaarlin tekemä murha ja katoaminen tapahtui 1974, ja tämä kirja mahdollisesti inspiroitui lordin virallisesta julistamisesta kuolleeksi 1999. En muista tapauksesta kuulleeni, mutta epäilemättä on ollut varsin huomiota herättävä tapaus (ja se mitä Spark kertoo vastaa noita Wikipedian kertomia tietoja, se mitä muuta Spark jutusta kertoo, niiden todenperäisyydestä en tiedä).

Aihe on siis varsin raflaava, ja kirjassa rakennellaan myös symbolisempaa ja filosofisempaa tasoa, ja vereen liittyviä merkityksiä nousee esiin, stigmatisaatiossa, kuukautisveressä, teurastuksessa, murhassa, tai vaikka verenperintönä (lordi Lucan on varsin itsetietoisesti aristokraatti jonka verenperintö selvästi oikeuttaa kaikenlaiseen, ja muut aristokraatit ovat myös avustamalla ja pimittämällä mahdollistaneet 25 vuoden pakomatkan...)
 
Eli kiinnostavia ideoita tässä alettiin heitellä, mutta huomasin jossain vaiheessa että kirjaa ei ollut enää kovin paljoa jäljellä ja ei se vielä ollut oikein kunnolla päässyt liikkeelle lunastamaan lupauksiaan...ja ei se niin tehnyt myöskään niiden viimeisten lukujen aikana, lopussa sidottiin juonenpätkiä yhteen mutta lopputulos oli kuitenkin lässähdys, hyvä alku jota ei kuitenkaan onnistuta käyttämään. Hyviä hetkiä ja kyllähän tämän luin, mutta Sparkin tuotannossa tämä oli pettymys.

15.12.2020

René Girard - Celui par qui le scandale arrive

 

 
Joku aika sitten tuli vastaan ranskalaisen filosofin René Girardin nimi kiinnostavissa merkeissä: puheena oli väkivalta ihmisyhteisössä, sen syyt ja ilmenemismuodot. Ideat uteloittivat mutta päädyinkin lukemaan ensimmäisenä laajempana tutustumisena sopivasti löytynyttä James Williamsin kirjaa The Bible, Violence and the Sacred, jossa luetaan Raamattua, erityisesti Vanhaa testamenttia joskin myös jonkin verran evankeliumeja Girardin mimeettisen halun ja syntipukkiteorian läpi (Girard itse oli jo käsitellyt laajemmin evankeliumeja), ja kiinnostus sen kuin kasvoi, joten jatkoin tällä: kolme esseetä ja laaja haastattelu, jossa käydään läpi Girardin tuotannon keskeisiä ideoita ja vähän reunamiakin.

Keskeisenä kiinnostuksen kohteena on siis mimeettinen halu, ihminen haluaa jotain koska toisella on se, tai tulla joksikin koska toinen on sitä: tila johon sekoittuu niin ihailua kuin vihamielisyyttä. Jos halun toteuttamisen mahdollisuudet ovat rajalliset (kuten esim. koska se toinen haluaa pitää omansa ja sitä ei riitä kaikille) seurauksena on kriisi, ja mahdollisesti yhteisölle turmiollinen kaikki-kaikkia-vastaan, mutta kriisi ratkaistaan valitsemalla enemmän tai vähemmän satunnaisesti joku yksilö syntipukiksi, jota vastaan kaikki muut kääntyvät (fyysisellä väkivallalla, yhteisöstä karkottamisella jne). Ja kun näin yhteisön jänniteet on laukaistu kuin ihmeen kautta (koska varsinaisesti tämä prosessi tapahtuu tiedostamatta), syntipukkiin liitetään ainakin jälkeenpäin myös pyhiä ominaisuuksia...

Alunperin Girard kiinnitti huomiota mimeettisen halun ilmenemiseen kirjallisuustutkimuksessa, mutta tämän alkuhavainnon perusteella alkoi perehtyä antropologiaan: saattoi pohtia missä asemassa mimeettinen väkivalta on ollut ylipäänsä ihmisyhteisöjen ja kulttuurin muodostumisessa, mutta erityisesti huomiota saivat varhainen uskonnollisuus, uhrijärjestelmät ja muut tavat kontrolloida tätä väkivaltaa.
 
Ja kuten sanottu, yhteisöt ja yksilöt eivät yleensä ole tietoisia tämän väkivallan harjoittamisesta, mutta sen merkkejä on kuitenkin helppo löytää: Girard viittailee Raamattuun, kuningas Oidipukseen, Shakespeareen, Dostojevskiin, ja toki myös tarinoiden ulkopuolelle: näin joulun alla sopivasti yhdessä tämän kirjan esseessä käsitellään lahjojen antamista ja saamista ja siihen liittyviä jännitteitä ja stressiä (no, kun lahjojen tarkoituksena on purkaa mimeettisiä kriisejä ja käsitellä naamioidusti uhrimenoja jotka korvaavat lynkkaamisen tarpeen, niin ei mikään ihme että tulee stressiä), ja joku aika sitten puolivakavissani heitin idean josko pahuudessa rypevien skandinaavidekkarien nykyisessä suosiossa olisi kyse yhteisön tarpeesta syntipukkimekanismille (saati sitten sekalaisissa uutisissa joita näen). Keskeisen teeman parista ulotutaan myös muualle, uhrijärjestelmistä siirrytään sujuvasti pohtimaan etnosentrismiä jne.

Sen verran laajasti alkaa havaintoja ja niiden tulkintoja muodostua että alkaa jo epäilyttää onko jotain pielessä kun joku teoria alkaa selittää jo liian hyvin asioita...mutta kiinnostuneena jatkan maailman tarkkailua. Ja ainakin tässä kirjassa Girard onnistuu myös esittämään asiansa selvästi ja viihdyttävästikin, pitää varmastikin jatkaa tuotantoonsa tutustumista.

Koska tämä teos oli myös paraikaa tekemässäni etiikan kurssissa tyrkyllä kirjalistassa, otan Helmet-haasteesta kohdan 19. Kirja, jota luet yhdessä jonkun kanssa (ehkä vähän kaukaa haettu, mutta kun viimeisiä kohtia haasteessa täytetään...)

10.12.2020

Molière - Les précieuses ridicules (Sievistelevät hupsut)

 
 
Tämä olisi jo melkein klassikkohaasteeseen kuuluvaa tavaraa, vaikka joskus ikuisuus sitten olen jonkun Molièren näytelmän lukenut (taisi olla Luulosairas), mutta kovin vähiin on jäänyt...ja kun näytelmähaasteen on julistanut ja ranskaksi lukee, niin on pakollinen rasti, sen verran korkealla on arvostus.
 
Tämä Sievistelevät hupsut ei ole aivan esikoisteos, mutta ensimmäinen suurempaa huomiota saavuttanut teoksensa vuodelta 1659. Teos linkittyy "lukeminen ei kannata aina"-teemaan Don Quijoten, Northanger Abbeyn ja monen muun vanhemman komedian tapaan. Kunnon porvari Gorgibus ja kaksi tytärtään Magdelon ja Cathos ovat tulleet Pariisin seurapiireihin, ja tyttöset ovat omaksuneet aikakauden hienostelevia tapoja ja puheenpartta reilusti teennäisyyteen asti, nämä on omaksuttu erityisesti aikakauden romanttisista romaanisarjoista. Kaksi potentiaalista, ja asemaltaan sopivaa, kosijaa saavat täysin välinpitämättömän kohtelun, koska naimisiinhan mennään vasta kymmenosaisen kirjasarjan lopussa, ei alussa, kaikkihan sen nyt tietävät.
Hylätyt kosijat päättävät lähettää tyttöjen luo palvelijansa, jotka ovat omaksuneet aatelismiesten elkeitä, ja nämä saavatkin paljon paremman vastaanoton...

Molièren huomattavimmat ansiot ovat eittämättä perustavalaatuisten ihmisluonteiden, erityisesti niiden heikkousten, kuvaajana: näytelmän henkilöt ovat tyyppejä mutta hyvin yleismaailmallisia ja ajasta riippumattomia. Vaikka 1600-luvulle näytelmä onkin sijoitettu niin kyllä se kertoo jotain myös hipstereistä, tosi-tv:stä, saippuaoopperoista ja somesta...
Myös dialogi on arvostettua: näin vieraskielisenä en tietenkään voi ihan täysillä siitä nauttia, mutta tämän lukemani painoksen runsaat alaviitteet joissa selvitettiin kielen muuttuneita ilmaisuja, sievistelevän puheenparren aakkosia ja muita seikkoja toki auttoi huomattavasti, ja noita luonnetyyppiominaisuuksia kyllä tuli esiin dialogissa.

Tämän painoksen taustaselvityksissä tuli myös esiin, kuinka näytelmä saavutti suosiota monenlaisten yleisöjen keskuudessa: Pariisissa naurettiin naiveille maalaisille ja maaseudulla taas teennäisille kaupunkilaistavoille, molemmat luennat ovat näytelmässä.
 
Mutta onhan myös todettava että juonen ja tapahtumien suhteen tämä on tosi köykäinen näytelmä: jossain nykyisessä tv-sitcomissa menisi ehkä puolituntisen jakson yhtenä sivujuonena, lukiessa jäin vähän ihmettelemään että tässäkö se nyt oli...jos hahmot ilmaisevatkin itseään sanallisesti hyvin, niin eivät he kovin paljoa muuta tee. 

Näytelmä lisää Shakespearen sisarukset -haasteeseen, ja tämän avulla nappaan myös historiallinen lukija -tittelin: aiemmilla näytelmillä olen jo tutustunut 1700-2000-lukuihin ja tällä on vuorossa 1600-luku. 
Ja Helmet-haasteeseen laitan tämän kohtaan 3. Kirja johon suhtaudut ennakkoluuloisesti: arvelin että 1600-luvun ranska olisi liian hankalaa luettavaa, mutta hei, kyllä tämä sujui tällä Larousse-painoksella jossa oli tosiaan paljon selittävää materiaalia, alaviitteitä yms. Ihan pelkkänä näytelmätekstinä tämän olisi ehkä myös lukenut ja idean käsittänyt, mutta aika paljon olisi myös mennyt ohi...

8.12.2020

Kirjabloggaajien joulukalenteri 8.12.

 
Tervetuloa kirjabloggaajien perinteisen joulukalenterin kahdeksanteen luukkuun. Eilinen luukku löytyy Tarukirja-blogista, huomenna mennään Kirjaimia-blogiin ja koko kalenterilista löytyy Luetaanko tämä -blogista.

Kirjojen sijaan esittelenkin tänään elokuvan, joka on noussut ainakin omaan joululeffakaanoniini korkealle: Satoshi Konin ohjaama animaatio Tokyo Godfathers. Alunperin leffa on ilmestynyt vuonna 2003, eli ei ole luonnollisestikaan ollut osa lapsuuden joulujeni perinteitä, tutustuminen on tapahtunut vasta aikuisiällä (eikä tämä ihan pienimpien elokuva olekaan, kohderyhmä sillai teineistä isovanhempiin).
 

Elokuva alkaa jouluyönä, jossa päähenkilöt syövät jouluillallista asunnottomien soppakeittiössä: Gin on alkoholisoitunut vaikeuksiin joutunut entinen liikkeenpitäjä, Hana entinen drag queen joka joutui kadulle poikaystävänsä tapaturmaisen kuoleman jälkeen, ja Miyuki kotoa karannut teinityttö. 
Suunnatessaan majapaikkaansa kohti kolmikko löytää roskakasasta pienen hylätyn vauvan ja pyynnön pitää tästä huolta. Ei tätä heitteille voi jättää, ja päähenkilömme lähtevät etsimään lapsen perhettä...ja tällä matkalla kohdataankin paljon erilaisia ihmisiä ja tilanteita, juonenkäänteitä riittää, ja vauvan ohella myös kolmikko kohtaa omat menneisyytensä ja joutuvat niiden kanssa tekemään tiliä...

Jouluelokuvaperinteiden mukaisesti suunnataan kohti onnellista loppua, ja siihen pääsemiseen tarvitaan onnellisia yhteensattumia, ja tällaiset ratkaisut saattavat hyvin helposti näyttää, no, imeliltä ja korneilta. Tokyo Godfathers ratkaisee tämän ongelman kiinnostavasti, katsojaa suorastaan tykitetään ihmeellisillä yhteensattumilla ja juonenkäänteillä, tempo ei anna aikaa tuhahtaa kyynisesti "no niinpä tietenkin": kun sankarimme ovat missiolleen lähteneet ja päättävät auttaa jotakuta joka on vielä avuttomammassa tilassa, niin seurauksena on eräänlainen "charmed life", katsoja hyväksyköön että tässä on nyt johdatus pelissä ja ihmeiksi luokiteltavia tapahtumia nyt vain tapahtuu (noin muuten leffa kyllä välttelee kaikenlaisia suoria viittauksia yliluonnollisiin elementteihin).

Ja leffa käyttää myös samaa ideaa kuin Frank Capra mm. Ihmeellinen on elämä -elokuvassa: jotta onnellinen loppu olisi todella tehokas, sitä ennen pitää olla uskottavasti onneton ja käydä tarpeeksi syvällä. Synkkiä hetkiä, onnettomuutta ja ponnistelua siis riittää kyllä myös.

92 minuuttiin on pakattu siis varsin kunnioitettava määrä juonta, niin huumoria, draamaa kuin jännitystäkin, ja edetään sellaisella ripeydellä että on kuin katsoisi elokuvallis-narratiivista vastinetta yksipyöräisellä ajavalle jonglöörille: koko ajan on pieni riski että kohta menee överiksi ja jos tekijä hidastelisi ja takeltelisi, niin kaikkia palloja ei pystyisi pitämään ilmassa. Mutta pallot pysyvät ilmassa, vaikea tasapainottelu on saatu toimimaan, elokuva tekee sen mitä pitääkin.

Oma kiinnostava ulottuvuutensa on myös elokuvan jouluisuus. Sinänsä tarina kolmesta asunnottomasta jotka löytävät pienen vauvan voisi sijoittaa mihin ajankohtaan tahansa, ja kuten sanoin elokuva välttelee selkeitä ja suoria viittauksia transsendenttiin ja yliluonnolliseen, ja suorien jouluviittauksienkin suhteen ollaan varsin hillittyjä.
Jouluisuus tuleekin elokuvan läpäisevästä hengestä: perusasetelma hyödyntää kyllä seimikuvaelman symboliikkaa, päähenkilömme ovat päivitetty versio paimenista kedolla, ja seimessä kapaloidussa lapsessa, joka on kuka tahansa lapsi, korostuu avuttomuus; sen kummemmin alleviivaamatta sanotaan kuitenkin jotain hyvin olennaista jouluyön mysteeristä ("Totisesti: kaiken minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle." Matt. 25:40)

7.12.2020

Kirjabloggaajien klassikkohaaste lähestyy


Muistuttelen tässä tulevasta klassikkohaasteesta tammikuun lopussa: reilu puolitoista kuukautta aikaa, eli ilmoittautua voi yhä hyvin, ja jos kirjaa ei ole vielä valinnut niin valintaa sietää ainakin alkaa miettiä. Ja jos on paksun kirjan valinnut niin lukeminenkin kannattaa pikkuhiljaa aloitella...(myös että sen voi tarpeen tullen vielä vaihtaa jos ensimmäinen valinta ei lähdekään yhtään vetämään).

Lisätietoja ja listaa jo ilmoittautuneita löytyy elokuun postauksesta.

Tervetuloa mukaan, klassikot ovat aina ajankohtaisia!

4.12.2020

Sherwood Anderson - Winesburg, Ohio (Pikkukaupunki)

 
Tämän kirjan olen napannut mukaan jostain puoli-ilmaiseksi, nimi oli etäisesti sen verran tuttu että jotain klassikkomaineta nautti, joten kokeilla voi. Ja kun huomasin tämän näkemässäni Ernest Hemingwayn suosikkikirjojen listassa, niin senhän saa näpsästi Helmet-haasteeseen kohtaan 36. Tunnetun henkilön suosittelema kirja.
 
 And then one night when it rained Alice had an adventure. It frightened and confused her.
 
Sherwood Andersonin tunnetuin kirja on jossain novellikokoelman ja romaanin välimaastossa, sarja novelleja, jotka kaikki sijoittuvat kuvitteelliseen pikkukaupunkiin Ohiossa, kukin keskittyen yhteen henkilöön jotka luonnollisesti näkyvät myös toisten tarinoissa...mutta varsinaista romaanimaista tarinakaarta tässä ei kehitellä ja kukin novelli olisi luettavissa myös yksinään (vaikka niin jotain menettäisikin).

Kirja ei ole kovin pitkä ja näitä kohtuumittaisia novellikokoelmia voi lukea vaikka puurtaen läpi vaikkei niin nappaisikaan. Niinkuin kävi. Tämä maailmanaika oli varmastikin oikein huono lukea sarja novelleja joissa toistuvat ahdistus, yksinäisyys, paikoilleenjuuttuminen, hukkaan valuvat toiveet; täytyy sanoa että Winesburg on aika masentava paikka silloinkin kun ei siellä mikään ole ihan katastrofaalisen huonosti. 
Mutta luulen että en olisi näihin suuremmin ihastunut muulloinkaan. Tyylistä tuli mieleen vähän joku aika sitten lukemani James Joycen Dublinilaisia, ja ilmeisesti Anderson oli aikamoinen esikuva seuraavalle amerikkalaiselle kirjailijasukupolvelle, Ernest Hemingwayn ohella mainitaan William Faulkner, John Steinbeck, Thomas Wolfe...mutta totuuden nimissä on mainittava että en minä oikein noiden kenenkään suuri fani ole.

Oli tässä jotain luettavia novelleja, Hands ja The Untold Lie ainakin, ja muissakin joitain hienoja lauseita, mutta puurtamiseksi lukeminen meni.
Pari muuta bloggausta kirjasta löytyi: Savannilla ja Valopolku