Maria Vuorio - Metsäpapukaija

 

Satunnaispoimintoja tämä Maria Vuorion runokirja, tekijästä en muistanut kuulleeni vaikka ilmeisen ansiokasta lastenkirjauraa löytyy (ja kas, tuolta Wikistä huomaan että olenkin lukenut esikoisensa, Köpi Käpälämäen, silloin kun kuuluin sen varsinaiseen kohderyhmään...kirja jota en ole ajatellut vuosikymmmeniin kun ei sitä juuri missään näe eikä siitä puhuta, mutta nimen nähdessä muistin silti heti lukeneeni...joskaan en juuri sisältöä). 

Tai oikeastaan tämän lajityyppi on aika vaikeasti määritettävä. Taitto on runokirjan, mutta kieli on kuitenkin varsin suorasanaista, kertovaa, lähempänä satua tai kerrottua tarinaa, contea. Mutta samalla kerrotuissa tarinoissa suhtaudutaan aika väljästi dramaattisiin vaatimuksiin, proosamaisesta kielestä huolimatta huomio on enemmän tunnelmissa, kuvissa kuin juonessa. Kirja antaa alaotsikokseen "satukuvia", mikä sopiikin ihan hyvin. 

Kaikki kymmenen runoa alkavat "Kun minä kuljin ja vaelsin / niin yhtäkkiä [...]" mikä lisää conte-maisuutta: kohtaamisia on monenlaisia, suuri osa niistä keskittyy luonnonilmiöihin, kevätkukkiin tai kiven vaiheisiin tai vaskitsan huoleen tai metsään karanneeseen papukaijaan...

Ja koska tapaan pitää tällaisesta conte-maisesta kerronnasta niin tokihan tässäkin oli viehättäviä juttuja. Perinteisessä lastenrunoudessa kai leikitellään yleensä enemmän kielellä, lorutellaan, tässä taas leikittely keskittyy kuviin ja ilmiöihin, joten en tiedä miten hyvin tämä vetoaisi lapsiin (varsinkin jotkut oudommat jutut, Lupausten saari tai Isoäiti...). Vai ovatko edes varsinaisena kohderyhmänä...nimensä mukainen omalaatuinen, lokeroita väistävä hybridi.

 

Niin kauas kuin pippuri kasvaa (ote)

 

Kun minä kuljin ja vaelsin,

niin yhtäkkiä sain käskyn mennä

niin kauas kuin pippuri kasvaa.

Tulipa kiire,

en eväitä ehtinyt laittaa

kun täytyi lähteä pinkomaan

ja miettiä juostessa, missä se on

se pippurin kasvupaikka. 

Ennen se oli meillä

kotona talon takana,

mutta kun muutettiin ja myllättiin,

paikka katosi, eikä

uutta osoitetta kukaan kertonut.

 

Turhan vähälle huomiolle jääneessä Runo2020-haasteessa tämä on viides kirja, ja ensimmäinen punainen kannessa olevan papukaijan tapaan. 

Ja taitaa olla myös vuoden viimeinen blogiin tuleva kirja, kesken oleva kirja mennee ensi vuoden alkuun...eli täytynee alkaa laskeskella taulukoita vuoden lukemisista...

Rakel Liehu - Valo, läheisyys

 

 

En ole tainnut ennen Rakel Liehua lukea, vaikka nimenä on tuttu, luettavaksi päätyi varsin satunnaisotannalla valittu runokokoelma uran alkupuolelta (vuodelta 1977). 

 

Ja, tyylinä tiukasti modernismi, sellainen hyvin hiottu, varsin viileä lajin edustaja, josta en tuntenut kovin usein saavani otetta, konkretiasta siirrytään sujuvasti abstraktiin ja yleiseen ja takaisin, mutta... 

Yhteistä kirjan kattavaa teemaa ei ole mutta mukana on yksi sarja "Virta", joukko runoja joissa virtaava joki puhuu elämästä, ihmisestä ja maailmasta, ja muissakin kirjan lyhyissä ja tiiviissä runoissa on kyllä jonkinlaista sarjallisuuden vihjeitä, peräkkäisissä runoissa on usein jotain yhdistävää, oli sitten tunturit, runous tai uskonnollinen kokemus...

 

Ja noiden jälkimmäisten parista tuntui löytyvän ne kirjan kiinnostavimmat pätkät, Liehu väläyttelee aika ajoin mystikon oivalluksia ja sanomattoman onnistunutta sanoittamista. On tässäkin siis hetkensä.

 

Runo2020-haasteessa tämä on sininen.

(ote Virta-sarjasta)

 

Alkulähteeni jo lauloi

merestä psalmejaan.

Älä pelkää, se sanoi,

se joka pakenee merta,

pysähtyy virtaamisessaan.

Kaukaa kuulen jo meren voimakkaan huudon.

Pian olen yhtä sen kanssa,

olen yhtä meren odottavan sielun kanssa,

eikä virtaamiseni lakkaa.

He sanovat sitä kuolemaksi.

Niin vähän

he tietävät elämästä.

John F. Deane - Toccata and Fugue

Irlantilaisesta runoilijasta, John F. Deanesta, ei ollut oikein mitään ennakkokäsitystä kun tartuin tähän teokseen, joka jakautuu kahtia: Toccata-osiossa kootaan valikoima aiemmissa kokoelmissa julkaistuja runoja, Fugue-osiossa taas on uutta.

Hum hum. Deanen tyyli oli aika raskasta lukea, sanasto on laaja ja sitä vyörytetään sen verran runsaasti, että kävi usein kovin työlääksi saada oikein mistään kiinni, mistä runoilija oikein puhuu ja miten...luontokuvastoa on paljon, lukuisia eläimiä (joista erityisesti ketun kanssa tavataan useamman kerran) ja kasvejakin, Jumalasta puhutaan ja vaimo kuolee...
Hetkittäin tässä sai jotain kiinnostavantuntuisia pätkiä ja lauseita, mutta kovin usein oli vain tekstimassa josta en oikein saanut mitään irti.

No, otan kuitenkin Helmet-haasteesta luonnon monimuotoisuuden, ja Runo2020-haasteeseen tämä menee mustan puolelle.

Milord thr Hare

The mist was smothering the grasses
like an army of spirits drugged in sleep

and there he was, big-fellow the hare,
as if he had grown, mushroom-silently, overnight;

I envied him his out-there-ness otherness,
his world surviving, original and young;

moved mincingly at first like a man-servant
with high-piled tray, then disappeared

at speed into some downstairs basement;
takes now post-prandial moments of composure

in the good air, land lord and local hero,
important as a parish priest and busybody,

surefooted in a world at odds with everything,
a watcher, like me, on the battlements of himself.

Alexander Pope - The Rape of the Lock

Jotkut ovat maininneet, että eivät koskaan lue tällaisissa vanhojen klassikkojen uusintapainoksissa tyypillisesti olevia laajoja esipuheita, koska niissä tavataan yleensä käsitellä kirjan sisältöä sen verran että spoilereita juonenkäänteistä riittää (minä en ole spoileriherkkä, joten yleensä luen ne, ainakin osittain: jotkut kriittiset laitokset alkavat perata jotain manuskriptien tekstivariaatioita yms sellaisella tasolla, että ne skippailen).

Tässä on teos, jonka lukukokemus ilman historiallista taustoitusta jäänee helposti "öö, mitäköhän mä just luin"-tasolle, siis kiitos Sophie Gee, ei se helppo ollut näinkään.
Tämä Alexander Popen eeppinen runoelma ei ole pituudella pilattu (nelisenkymmentä sivua), mutta Popen sanansäilä tekee tekstistä kyllä parodisen koukeroista, ja aihe taas perustuu tositapahtumiin, jotka kuohuttivat 1700-luvun alun seurapiirejä: Lord Petre oli tanssiaisissa leikannut kiharan neiti Arabella Fermorin hiuksista, ja tästä episodista siis syntyy tämä heroois-humoristinen runoelma, joka kirjaimellisesti nousee sfääreihin.

Taustoitusta: moinen hiuskiharan leikkaaminen olisi ehkä hyväksyttävää lasten leikkinä tai sitten ehkä jo vakaasti kihlautuneiden välillä, näin vaikka ilmeisesti lordin ja neidin välillä olikin jo orastavaa yhteisymmärrystä, se oli loukkaus seksuaalisella pohjavireellä. Kuvaavaa on runon Belindan (siis Arabellan) toive "Oh hadst thou, Cruel! been content to seize / Hairs less in sight, or any Hairs but these!" (jokainen sukupolvi kuvittelee keksineensä seksin, mutta kyllä se keksittiin jo ennen 1900-luvun jälkipuoliskoa).

Kepeän (mutta onko sittenkään niin kepeän) seurapiirihupailun verrokkina esitettiin melkein sata vuotta myöhäisempi Jane Austen, ja on näissä samaa tunnelmaa. Mutta lajityyppinä on tosiaan eeppinen runous, jonka johdosta "öö, mitäköhän mä just luin"-kokemusta ei ihan voinut välttää, varsinkin kun Popen kieli on tosiaan omalla tavallaan huikeaa ja omalla tavallaan aika työlästä (samoin kuin tätä nidettä koristavat Aubrey Beardsleyn piirrokset).

Behold, four Kings, in Majesty rever'd,
With hoary Whiskers and a forky Beard;
and four fair Queens whose hands sustain a Flow'r,
Th' expressive Emblem of their softer Pow'r;
Four Knaves in Garbs succinct, a trusty Band;
Caps in their heads, and Halberds in their hand;
And particolour'd Troops, a shining Train,
Draw forth to combat on the Velvet Plain.

The skilful Nymph reviews her Force with Care;
Let Spades be Trumps! she said, and Trumps they were.

Runo2020-haasteessa tämä taitaa kyllä olla sininen, ajoittain punainen mutta pääosin sininen. Ja Helmet-lukuhaasteessa luonnollisesti kohta 27. Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani.

Matti Paloheimo - Musta ilo

Satunnaisia poimintoja runohyllystä, Matti Paloheimon seitsemäs runokokoelma.

Kirjan runot ovat modernistista perinnettä, tiiviitä ja varsin suorasanaisia pohdintoja elämästä, sävy usein mietiskelevän filosofinen. Kirjan yleissävy on synkeähkö, usien itsetietoisesti sellainen, runoilija mainitsee itse yhdistävänsä patetian, profetian ja apatian, julistaa ilman kuuntelijoita ja ei kai sillä niin väliä lopulta ole...

Jonkin verran ikäkriisiäkin on ilmassa (hmm, Paloheimo oli tätä kirjoittaessa pari vuotta vanhempi kuin minä nyt eli siis ei edes kovin vanha), joka vetää mielen vellomaan yössä, pimeydessä, katoavuudessa ja maailmantuskassa. Usko horjuu, rakkaus on heikkona, toivo katoaa joskus näkyvistä ja silti joskus taas pilkahtelee näkyviin, pienissä hetkissä on myös iloja ja asiat voisivat olla huonomminkin.

Oli tässä hetkensä, alla siteerattava runo on yhä ajankohtaisempi kun ekologinen kriisi tulee koko ajan akuutimmaksi ja silti, kuinka vaikea on yhdistää tietoa ja toimintaa...

Runo2020-haasteeseen tämä menee ihan luonnostaan mustan joukkoon. Ja vuoden ensimmäinen kirja, joka ei sovi mihinkään kohtaan Helmet-lukuhaasteessa.

Ekologinen uni:
että kaikki palaisi ennalleen
niinkuin lapsuuden kesinä,
mäntyjen rauhaisa humina, kirjosieppojen
touhukkaat pesimäpuuhat,
järven tyyni pinta, jonka vain kalamiehen
laiska airo rikkoo,
rauhan valtakunta.

Sitten herään, astun ulos,
nuuhkaisen varovasti ilmaa, avaan
autoni oven, nostan kytkimen
ja otan jokapäiväisen paikkani
teloituskomppaniassa.