27.5.2020

Nathalie Sarraute - Le mensonge


Julkisiin kirjastoihin en vielä ole päässyt, niinpä katselin konventin kirjastosta mitä Shakespearen sisarukset -haasteeseen otollisia kirjoja löytyisi...ja löytyi Pléiade-sarjasta Nathalie Sarrauten kootut teokset, ja vaikka tuotantonsa onkin romaanipainotteista, oli mukana myös muutama näytelmä (mitä olen havainnut, hyvinkin monella kirjailijalla on tuotannossa myös jokunen näytelmä tai kuunnelma tai muu dramaattinen teksti, vaikka tunnetuin tuotanto olisikin muualla). Valitsin aika sattumanvaraisesti tekstin Le mensonge vuodelta 1966 (suomeksi "valhe").

Tämä on alunperin kirjoitettu radiokuunnelmaksi, vaikka lavallakin sitä on esitetty. Yhden näytöksen tekstissä kuitenkin toiminta rajoittuu joukkoon keskustelevia ihmisiä (ja aika paljon taidettiin pelata yksityiskohdilla ja nyansseilla, vihjeillä, kolmella pisteellä, ja varmastikin osa tästä meni minulta ohi. Tant pis.)

ROBERT : [...] C'est incroyable, le nombre de gens qui ont honte d'avoir de l'argent. Vous avez remarqué ? Tout le monde voudrait avoir un père prolétaire. Je trouve que c'est plutôt sain...
SIMONE : Oui, c'est très porté en ce moment, le genre "prolo"...C'est un genre...Chez les intellectuels surtout...

Ja keskustelun aiheena ovat sosiaaliset valheet ja miten niihin reagoida. Näytelmän ulkopuolinen hahmo on äänekkäästi köyhäillyt, ja vaikka moni tiesikin asian tilan niin antoi olla, mutta yksi hahmoista oli sitten kärkevästi huomauttanut isoisästä joka on rikas teollisuuspamppu ja jonka ainoa perijä puhuja oli...niin, pitäisikö tällaisten asioiden antaa olla vai pitääkö niihin reagoida? Ja puhe jatkuu muihin vastaaviin valheisiin...

Kiinnostavasti useampi esimerkki tulee sota-ajoilta, eri henkilöiden toiminnasta sota-aikana, tarinoista osallistumisesta vastarintaan yms. Onhan tunnettua, että Ranskassa tuota vastarintaliikettä, sen toimintaa ja siihen osallistumista on paisuteltu ja mytologisoitu hyvinkin runsaasti, kun noin muuten toiminta sodassa ei tunnetusti mennyt ihan putkeen, joten kyseleekö Sarraute tässä toisaalta kuinka oikeutettua se paisuttelu on ja toisaalta miten siihen reagoida, antaako vaan olla vaikka kaikki tietää ettei se ihan niin mennyt, vai julkisesti haastaa ja kyseenalaistaa (Sarraute itse oli juutalainen venäläisemigrantti, joka piileskeli läpi sodan, ei ole kai kokemuksistaan kauheasti puhunut, mutta ilmeisesti kokemuksia ei-niin-sankarillisuudesta löytyi ja niihin vihjataan...)

Kiinnostava teksti, vaikkei Sarrauten tyyli minun makuuni ihan olekaan osunut. Ehkä näitä voisi lukea lisääkin (sen verran lyhyitä ovat että ei kauaa mene, vaikkeivät tyylillisesti mitään välipaloja olisikaan). Haasteesta voin kuitenkin ottaa tällä ulkomaisen kuolleen naiskirjailijan, jota olen lukenut aiemminkin (Tropismeja joskus vuosia sitten).

---------------------------------------------

Kirjoitanpa vielä jotain tuosta Bibliothèque de la Pléiade -sarjasta, koska se on Ranskassa käsite: hyvin korkean profiilin kirjasarja, jonka teokset eivät ole ulkoisella koolla pilattuja, mutta kun ne on painettu ohuelle raamattupaperille ja fonttikin on aika pientä, niin Sarrauten kootut teoksetkin kriittisine nootteineen mahtuvat yhteen helposti käteen sopivaan niteeseen (jossa nyt sattuu olemaan päälle parituhatta sivua), ja muilta kirjailijoilta löytyy sarjassa myös yhden tai useamman niteen koottuja teoksia. Ja tämä on selkein tapa määrittää kuuluuko kirjailija Kirjallisuuden Kaanoniin: jos tuotanto löytyy Pléiadeista, on tekijä etabloitu klassikko.

Tietysti nämä ovat myös kohtalaisen paljon kalliimpia kuin taviskirjat, ja ranskalaiset kirjakaupathan eivät juuri harrasta vauhdikasta kirjan kiertoa ja varastoa tyhjentäviä alennusmyyntejä, joten arvo säilyy (käytettyinäkin hinnat ovat yleensä korkeammat kuin tavallisissa uusissa kirjoissa). Mutta tietysti näitä kuuluu löytyä joitain jokaisesta sivistyneestä kirjahyllystä...

23.5.2020

Matti Järvinen (toim.) - Synkkä satu


Tällaisen bongasin Suomessa käydessäni. Nysalor-kustantamon tuotantoon olen tutustunut aiemminkin, linjassa on useampi näitä antologioita jokseenkin tuntemattomista vanhoista tarinoista (joiden tekijänoikeudet ovat rauenneet), joissa Matti Järvinen on kuitenkin ihan hartaudella tehnyt toimitustyötä, kuratointia, kielenkorjausta ja tarvittaessa uusittuja käännöksiä (ja teosten hinnatkin pysyvät kohtuullisina).

Tässä kokoelmassa, kuten kannesta näkyy, aiheena ovat kummitukset, ja tekijöinä tunnetumpia ja tuntemattomampia 1800-luvun lopulta ja 1900-luvun alusta. Z. Topeliuksen ja Samuli Paulaharjun tiesin (joskaan en tiennyt että Paulaharju kirjoitti fiktiota), joitain aikakauden kirjailijoita joita en kuitenkaan ole ennen lukenut enkä monista edes kuullut (Elvira Willman, Aaro Vallinmäki, Selma Anttila, Knut Karmanne...) ja mukaan mahtuu myös yksi selvittämätön nimimerkki, Aino...

Taso vaihtelee toki reippaasti, samoin aiheet ja lähestymistavat, eivätkä kaikki kummituksetkaan ole ihan sitä miltä näyttävät). Paljon löytyy varsin perinteisen folkloristisen kummitusjutun tyyliä ja niiden juttujen kertominen voikin olla tarinan raamina (mm. Hilda Tihlän Lauantai-ilta metsämailla), ja joidenkin juttujen ideat olivatkin jo tuttuja lukemistani kansantieteellisemmistä kummitusjuttukertomuksista. Jotkut lähtevät enemmän lyyrisen ihmesadun tielle (Selma Anttilan Rakkaus ja kuolema), mutta mukaan mahtuu myös kiihkeänkuumeista eksotiikkaa (mm. Jalmari Karan Okura), yhteiskunnallista allegoriaa (Elvira Willmanin Murhaenkeli) tai ihan puhdasta pulppia (mm. Knut Karmanteen Tiflisin kummitus).

Enemmän kuin juonillaan, parhaat tarinat erottuivat tunnelmallaan ja ilmaisuillaan, joihin tietty vanhahtavuus sopi hyvin. Olihan Väinö Vuorion Kylän ainoa punainen varsinaiselta tarinaltaan aika köykäinen mutta kuvastoltaan, sanotaanko, mieleenjäävä (eikä suositella herkemmille lukijoille), Aaro Vallinmäen Lyijypalasessa tarinan perusidea oli toisista lähteistä tuttu mutta silti toteutus oli kuitenkin originelli, Topelius nyt tietysti osaa kertoa tarinan ja niinpä Tuhkakeskiviikon morsian ei petä, Paulaharjun Paksujalka noitavainajan ajomiehenä viehätti myös vahvalla miljööllään (runsaista lappalaismurreilmaisuista johtuen alaviitteet olivat tarpeen, en tiedä olivatko ne mukana alkujulkaisussa vai tähän painokseen lisättyjä) ja jotkut muut jutut voivat olla ehkä hieman roskaa mutta ovatpahan värikästä roskaa.
Ja Fredrik Berndtsonin nimitarina tietysti oli vaikuttava, vaikka se kesken jääkin (kirjailija ei saanut sitä kirjoitettua loppuun, niinpä vain pari osaa ilmestyi lehdissä) joten se muodostuukin enemmän avoimeksi tunnelmapalaksi...mutta tunnelma on kyllä hallussa.

Erinomaisen viihdyttävä kokoelma siis, joidenkin näiden tekijöiden tuotantoa voisi ehkä lukea enemmänkin jos jossain divarinkulmassa tai kirjaston kirjavarastossa sattuu tulemaan vastaan.

Helmet-haasteessa olen tätä miettinyt kohtaan 47.-48. Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet (toinen kirja odottaa hyllyssä lukuvuoroa), jos se toinen kirja sattuukin jäämään kesken niin sopisi kyllä myös kohtaan 21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta. Topeliuksen Tuhkakeskiviikon morsian alkaa näin:
""Ja aikooko ruukinpatruuna todellakin pitää häät itse tuhkakeskiviikkona?""
Kirjallisessa tunnebingossa osutaan useampaankin kohtaan, laitetaan vaikka Kirja sai minut irvistämään (vaikka kauhukirjallisuutta onkin, ei varsinaisesti pelottanut, mutta olihan tässä aika irvistyttäviä kohtia...)

20.5.2020

John F. Deane - Toccata and Fugue


Irlantilaisesta runoilijasta, John F. Deanesta, ei ollut oikein mitään ennakkokäsitystä kun tartuin tähän teokseen, joka jakautuu kahtia: Toccata-osiossa kootaan valikoima aiemmissa kokoelmissa julkaistuja runoja, Fugue-osiossa taas on uutta.

Hum hum. Deanen tyyli oli aika raskasta lukea, sanasto on laaja ja sitä vyörytetään sen verran runsaasti, että kävi usein kovin työlääksi saada oikein mistään kiinni, mistä runoilija oikein puhuu ja miten...luontokuvastoa on paljon, lukuisia eläimiä (joista erityisesti ketun kanssa tavataan useamman kerran) ja kasvejakin, Jumalasta puhutaan ja vaimo kuolee...
Hetkittäin tässä sai jotain kiinnostavantuntuisia pätkiä ja lauseita, mutta kovin usein oli vain tekstimassa josta en oikein saanut mitään irti.

No, otan kuitenkin Helmet-haasteesta luonnon monimuotoisuuden, ja Runo2020-haasteeseen tämä menee mustan puolelle.

Milord thr Hare

The mist was smothering the grasses
like an army of spirits drugged in sleep

and there he was, big-fellow the hare,
as if he had grown, mushroom-silently, overnight;

I envied him his out-there-ness otherness,
his world surviving, original and young;

moved mincingly at first like a man-servant
with high-piled tray, then disappeared

at speed into some downstairs basement;
takes now post-prandial moments of composure

in the good air, land lord and local hero,
important as a parish priest and busybody,

surefooted in a world at odds with everything,
a watcher, like me, on the battlements of himself.

16.5.2020

Sigrid Undset - Kevät


Norjalainen nobelistikirjailija Sigrid Undset tunnetaan kai parhaiten historiallisista romaaneistaan: yhden tällaisen olen lukenut, samoin kuin esseekokoelmansa (jossa myös historiallisia tapahtumia sivutaan). Tämä vanhempi romaaninsa (alunperin ilmestynyt 1914, Väinö Jaakkolan suomennos 1924 josta sitten on otettu tämä uusi painos vuonna 1990) sijoittuu kuitenkin vakaasti nykyaikaan (tai siis kirjoitusaikaan).

Torkild ja Rose ovat lapsuudenystäviä, molemmat varsin ongelmallisista perheistä: Torkildin perheessä perhesuhteet ovat aika nimellisiä, kukaan ei oikein tule toimeen toistensa kanssa lapsena tai aikuisena, ja Rose taas on varsin läheisriippuvan leskiäitinsä ainoa lapsi, molemmat tietysti myös taloudellisesti varsin ahtaalla...kasvetaan aikuisiksi, ja ystävyys jatkuu läheisyyden ja etäisyyden vaihdellessa, Torkild toki päätyy rakastamaan Rosea (samoin kuin veljensä Aksel) ja Rose taas ei oikein tiedä mitä tuntee, ei ainakaan rakkautta, mutta päättää kuitenkin mennä naimisiin Torkildin kanssa, mutta vaikeutensa tässä liitossa on...

Alkupuoli kirjasta tuntui aika tuskastuttavalta, lapsuuskuvauksista en jaksanut innostua vaikka ne jatkon kannalta merkityksellisiä olivatkin, ja nuoruusaikakin oli vähän, no, muodoton, ja tilannetta ei varsinaisesti parantanut suomennoksen selvästi vanhentunut kieli (jos kirjailija olisi ollut tuntematon, olisi ehkä ollut suurempi houkutus jättää kesken alkumetreillä, Undsetille olin kuitenkin valmis antamaan mahdollisuuksia). Torkildin ja Rosen päästessä naimisiin kirja löytää kuitenkin fokuksensa, ja jälkipuoliskon suhdekuvaus kyllä kiinnosti psykologisessa hienovireisyydessään, ja aviosuhteen kuvauksessa on kyllä varsin moderni ote (vaikkei välttämättä ympäristössä, tässäkin kirjassa otetaan itsestäänselvyydeksi että naimisiin mentyään Rose jättää konttorityönsä ja keskittyy kodinhoitoon).
Liiton molemmat osapuolet ovat kyllä oikein sympaattisia (eli mitään Huojuvaa taloa tai muita perhehelvettejä ei esitetä) mutta kompleksinsa on molemmilla ja liitossa tätä myötä myös vaikeutensa, sekä henkilökohtaista että yhteistä kasvua tarvitaan...

"Mutta minä tiedän pilkulleen, miten koko juttu on käynyt. Sinä olet tietysti kysellyt häneltä sata ja seitsemänkymmentä seitsemän kertaa päivällä ja yöllä: rakastatko minua, rakastatko minua niinkuin minä rakastan sinua, rakastatko minua kuolemaan asti, rakastatko minua kunnollisesti, uskallatko tehdä ristin kaulasi poikki siitä -. Ja sitten poloinen miettii, kunnes pää on ihan pyörällä, ja sitten hän sanoo, "kunpa vain sen tietäisin", ja sitten sinä retkahdat tuolille ja sanot: minä kuolen - oi jumala -."

Tätä lukiessa edellisessä postauksessa pyöritellyt ajatukset utopioista ja dystopioista jatkoivat päälläoloaan, sovellettuna avioliiton yhteisöön, ja Ketjukolaaja mainitseekin kommenteissa "rakkauden ylistämi[s]en. Rakkaus kuulemma kohottaa kaksi ihmistä jopa tähtien yläpuolelle kun oikein makoisasti sattuu. Ilmankos syntyy avioeroja, kun tämän tapainen utopiakupla poksahtaa ensimmäiseen terävämpään särmään", ja Undset tuntuu olevan aika lailla samoilla linjoilla. Yksi ulkopuolinen huomauttaa Torkildille että tämä rakastaa vaimoaan liikaa, se ei ole hyväksi (ilmeisesti koska näin Torkild ei pysty henkisesti tasapainottamaan Rosea sen särmän jälkeen, vaikka tämä sitä tarvitsisi) ja tuossa yllä Torkildin entinen heila pitää järjellisyyden puolustuspuhetta...
Ja voisi sanoa, että niin kauan kuin rakkaus tuntuu suhteessa itsetarkoitukselliselta tavoittelun, melkeinpä obsession, aiheelta, se on vaikeuksissa, mutta kun huomio kääntyy muualle, voi rakkaus paremmin.
Ja muut henkilöt ovat sitten monenlaisissa muissa suhteissa omine kehityskulkuineen...

Oliisn alkupuolta karsinut jonkin verran muodokkaammaksi (ja tietystä muodottomuudesta olen näköjään kritisointu tuota toistakin lukemaani Undsetin romaania) ja suomennos tosiaan vaatisi hieman päivittämistä, mutta ihan olen tyytyväinen että tämän luin.
Helmet-haasteessa tämä sopii mainiosti kohtaan 10. Kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa (Norjassa ei paljoa vähempää ole mutta kuitenkin).

Kirjan on lukenut myös Reeta.

9.5.2020

Utopioista ja dystopioista

Kun olen tuttujen kanssa puhunut nykyisestä elämänmallistani dominikaanisessa sääntökunnassa, ja on kyselty arkielämästa ja materiaalisesta puolesta, olen ajoittain maininnut että tämä on vähän kuin kommunistinen utopia, paitsi että on toiminut paremmin viimeiset 800 vuotta...

Utopioiden ja dystopioiden merkillinen suhde on ollut mielessä jo pitempään. Aikoinaan on esitetty hyvä kysymys miksi nykyaikana kirjallisuudessa ja muussa fiktiossa erilaiset dystopiat ovat niin suosittuja kun taas utopioita ei käytännössä löydy juuri lainkaan, mm.Huxleyn Uljasta uutta maailmaa ja Boyen Kallokaiinia olen lukenut juuri niiden (anti-)utopisuudesta käsin: molemmissa yhteiskunnan arvot ja yksilöt on muokattu olemaan järjestelmälle myötämielisiä ja suurin osa yksilöistä oli ilmeisesti noin suunnilleen onnellisia, joten miksi nämä kirjat eivät kuitenkaan olen utopioita? Ja tietysti sosialistikirjallisuuden lukuhaastekin vei saman aihepiirin äärelle...

Ja kun noviisivuoden aikana perehdyttiin hartaudella pyhän Augustinuksen Sääntöön (jonka noudattamiseen dominikaanit sitoutuvat), niin mietin sitä myös utopiakirjana, suhteessa Uljaaseen uuteen maailmaan yms.
Ajatuksia vei eteenpäin vastikään lukemani G.K. Chestertonin esseekokoelma Heretics, jonka joissain kohdissa myös puhutaan hyvästä, yhteisöistä, ajatusmalleista yms. ja tietysti nyt yhä päällä oleva koronaviruksen aiheuttama globaali poikkeustila, jossa elämisen olosuhteita on jouduttu joukolla pohtimaan...  

Augustinus kirjoitti sääntönsä 400-luvun Karthagossa, eli aika kauan sitten aika erilaisessa kulttuurissa, joten onhan siinä kohtia, joiden lukeminen vaatii historiallisen kontekstin kautta tulkitsemista: koska emme elä Rooman valtakunnassa 400-luvulla, olisi sen kirjaimellinen noudattaminen nykyaikana lähinnä erikoisuudentavoittelua, jossa hukataan säännön hengellinen sisältö. Jos traditio ei ole elävää, se ei ole myöskään relevanttia, kun taas elävä traditio on parhaimmillaan aarreaitta, josta riittää ammennettavaa.
Säännön hengellinen sisältö kuitenkin on yhä erinomaisen relevanttia tavaraa, ja kirjaimellisellakin tasolla aika moni kohta, koska Augustinus kirjoitti aika vähän tarkkoja ohjeita yksittäisiin tekoihin, keskittyen huomattavasti enemmän pyrkimyksiin, hyveisiin, yhteisön sisäisiin suhteisiin yms.

Siitä syystä Dominicus kyseisen säännön aikoinaan valitsikin, se on sopivan joustava ja sopeutuva aktiivisen, rajapinnoilla toimivan ja niihin mukautuvan sääntökunnan tarpeisiin, ja voi sanoa tulkitsemisen ja joustavuuden olevan osa dominikaanien perinnettä.
Mutta toisaalta vaikka tradition elävyys vaatiikiin tulkintaa niin pitää olla varovainen missä määrin tulkinnan pohjana kannattaa käyttää yksilön hetkellisiä oikkuja, mikä minua juuri tällä hetkellä sattuu huvittamaan, missä määrin juuri minua juuri nyt kannattaa käyttää arvottamisen mittarina. Sitä kovin mielellään selittelee asioita itselleen parhain päin ja itsepetos on helppoa ja hauskaa...joten pitää lähtökohtaisesti suhtautua edes jonkin verran myötämielisesti myös niitä tradition osia kohtaan joita ei juuri sillä hetkellä ymmärrä tai joista ei satu nyt erityisemmin pitämään, koska mieli voi muuttua ja joidenkin asioiden merkitys ja arvo avautuu vasta sen jälkeen kun niihin on jonkin aikaa tutustunut (kts myös kaurapuuro, verot, algebra, lenkkeily...).

Yksi keskeinen ajatus, joka säännön tutkiskelussa korostui, oli että utopiassa ei voi elää jos utopiassa ei halua elää. 
Kun koronan johdosta iso osa yhteiskuntaa meni maaliskuussa kiinni (täällä Ranskassa jyrkemmin kuin Suomessa, ulkonaliikkumiskiellot ilman hyvää syytä, kaikkien ei-välttämättömien kauppojen yms. sulkeminen ja niin edelleen) La vie -lehdessä haastateltiin benediktiinimunkki François Cassingena-Trévedya eräänlaisena asiantuntijana rajatun elinpiirin kokemuksessa, kun monet munkit ja nunnat valitsevat vapaaehtoisesti samantyylisen elämän, kammiossa pysymisen ja sosiaalisten kontaktien rajoittamisen, mitä nyt kaikki saivat kokea...ja tämäkin heti alussa korostaa olennaisena erona sitä, että luostareissa tämä elämänmuoto on valittu, ei pakotettu, ja siksi muodollisesti samantyyliset elämät ovat kokemuksina hyvin erilaiset.
Samoin Augustinus korostaa pyrkimyksiä ja sen haluamista, että yhteisö toimii hyvin, koska jos tuota ei halua, niin eihän se silloin tietenkään toimi, vaikka toimintatavat olisivat kuinka hyvin mietittyjä. Ja tämä on ongelma Huxleylla ja Boyella (vaikka molemmilla onkin kovasti panostusta yksilöiden arvojen muokkaamiseen väkisin yhteisölle myötämieliseksi, mutta myös sen verran uskoa vapaaseen tahtoon, että muokkauksen toimivuudella on rajansa).

G.K. Chesterton, paradokseista viehättynyt loogikko, esseissään esitti, että yhteisö joka ajattelee päämäärää ja pyrkii siihen on aktiivisempi, tehokkaampi ja terveempi kuin yhteisö, joka ajattelee vain keinoja ja prosesseja, mutta on haluton miettimään mihin ollaan menossa. Chesterton kritisoi oman aikansa relativisteja, jotka kaunein fraasein välttelevät kysymään (saati sitten vastaamaan) mikä on hyvää:
"The modern man says, "Let us leave all these arbitrary standards and embrace liberty." This is logically rendered, "Let us not decide what is good, but let it be considered good not to decide it." He says, "Away with your old moral formulae; I am for progress." This, logically stated, means, "Let us not settle what is good; but let us settle whether we are getting more of it." He says, "Neither in religion nor morality, my friend, lie the hopes of the race, but in education." This, clearly expressed, means, "We cannot decide what is good, but let us give it to our children.""

Ja tavoiteltavan hyvän pitäisi tietysti olla loogisesti koherentti, epämääräisistä hyvien vibojen pilvistä ei oikein suuntaa oteta ja moraalia rakenneta, ja jos suunta on ristiriitainen, sitä ovat myös toimintatavat...

Toinen keskeinen ajatus on jatkuvan epäonnistumisen tunnustaminen. Ihmisvoimin utopian rakennusprojektissa ei onnistuta, ja jumalisella avullakin ei tämän maailman aikana täydellisyyttä saavuteta, joten varsin suuren huomion saakin oikea asennoituminen siihen, että se toinen, minusta itsestäni puhumattakaan, ei olekaan täydellinen. Paradoksaalisesti hyvällä asennoitumisella epätäydellisyyteen ja heikkouteen voidaan saavuttaa enemmän kuin onnistumisella...

Ja samoin paradoksaalisesti voi ajatella että matka kohti utopiaa on itsessään utopia, vaikka samalla sen päämäärän pitää olla itsensä ulkopuolella...ja tämä ei toteudu Huxleyn Uljaassa uudessa maailmassa, jossa suurin osa ihmisistä ei tavoittele mitään ja ovat lopulta yhteisön kannalta tarpeettomia, ja ne jotka johonkin pyrkivät, pyrkivät nimenomaan säilyttämään yhteisön itsensä vaikka voisi sanoa, että sillä ei ole enää tarkoitusta (sen lisäksi siis että en jaa kyseisen yhteiskunnan nautinnon ihannetta).

-----------------------------------------------------
Mutta mistä tulevat taas lukuisat ja kovin suositut dystopiat, mikä on dystopia?

Mieleen tulee, että nykyaikaisen länsimaisen ihmisen ajattelumallissa korostuu hyvin voimakkaasti individualismi ja riippumattomuuden halu, joka aiheuttaa vähintäänkin epäluuloisen suhtautumisen yhteisöllisyyteen. Vaikka ristiriitaisesti tämä ei näy minään erakkouden ja aidon riippumattomuuden pyrkimyksenä, toisia pidetään kuitenkin lähellä, itseä tarkastellaan suhteessa toisiin vaikka sitten vain erottumista korostamaan (ja tietysti konsumerismissa pitää jatkuvasti olla jotain johon verrata itseä, jotta jatkuva tyytymättömyyden tila pysyisi yllä: tämä ei onnistuisi vuorenhuipulla asuvien erakkojen tai kartusiaanien kanssa).
Valinnanvapaus on korkein mahdollinen arvo, mutta koska valintojen tekeminen rajaisi valinnanvapautta, sitä ei haluta käyttää tai ainakin kaikki valinnat pitää vesittää merkityksettömiksi, jotta ne eivät rajaisi mitään pois.

Nämä ovat apofaattisia ihanteita, joita on hyvin vaikea esittää muuten kuin negaation  ja vastakohtiensa kautta, joten esiin astuvat dystopiat. Nykyaikaisen ihmisen ihanteita esitetään parhaiten dystopioissa, joissa ympäristöstään erottuva päähenkilö ei voi toteuttaa ihanteitaan ja arvojaan, mutta haluaa. 
Luulen, että dystopiat ovat uusi utopia.