Tämä kirja uteloitti aiheensa perusteella: kirjailija Jean-Louis Fournier kirjoittaa tyttärestäänMariesta, joka on tullut uskoon ja on nyt kääntynyt entisestä elämästään kontemplatiiviseen elämänmuotoon. Fournier itse, sekulaari ikonoklastinen humoristi, joka on käsitellyt paljon myös kristinuskoa purevaan sävyyn, käsittelee nyt sitten suhdettaan tyttäreensä, suhdetta joka on luonnollisesti muuttunut paljon.
Un jour, tu m'as demandé ce que je pensais si tu étais religieuse.
C'était il y a plus de dix ans, on venait d'emménager dans notre maison de Paris. Je t'ai répondu tout de suite que je serais flatté. J'ai même ajouté : "Dieu est très fair play avec moi. Après tout ce que j'ai écrit sur lui, il me donne une fille religieuse. Il n'est pas rancunier."
Kirja on määritelty romaaniksi, mutta mukana olevat henkilöt ovat todellisia, eli oltaneen jossain autofiktion hämärällä kentällä, jossa on hankala sanoa kuinka paljon tässä on totta ja kuinka paljon ei...
Fournier kirjoittaa hyvin subjektiivisesti tyttärelleen ja tyttärestään, suhde on muuttunut kompleksisemmaksi ja isä valittaa miksei tytär voi olla samanlainen kuin ennen...
Tu étais charmante et drôle.
Elle est devenue une dame grise, sérieuse comme un pape.
Elle est sévère, elle plaisante moins, elle est dogmatique, autoritaire, elle aime bien faire la morale aux autres.
Les autres, ceux qui ont toujours tort.
Tu t'habillais fort joliment de couleurs vives, tu n'avais pas peur d'être excentrique, même parfois extravagante, tu dénichais aux puce, pour une misère, des fringues étonnantes.
Elle ne se maquille plus. Elle est toujours belle, elle ressemble à un officier de l'Armée du Salut.
Maintenant, elle porte du classique, des vêtements sombres, couleurs muraille.
Le loden avant la bure ?
Ja sillä perusteella mitä kerrotaan mietityttää kyllä tyttären tekemiset. Hän ei ole mennyt mihinkään sääntökuntaan sisareksi, vaan elää kontemplatiivista elämää omaehtoisesti, yhdessä miehen, jota kutsutaan tässä Monseigneuriksi, kanssa. Ja tässä kuviossa on kyllä mukana juttuja jotka kuulostavat kovin lahkolaisilta, ja tekemisissä ja puheissa on paljon sellaista, jota ihmettelin ja sellaista kohdatessani kritisoisinkin.
Samalla kuitenkin mietitytti kuinka paljon kerrotussa on kirjailijan ilmeistä taipumusta provosointiin, kuinka paljon on totta ja kuinka paljon projisoituja omia ennakkoluuloja, ja kuinka paljon yleistä valitusta siitä kun ihmiset muuttuvat eivätkä ole enää sellaisia kuin millaisiksi minä haluan heidät ajatella...
Jälkimmäistä pointtia kirjailija pohtii itsekin, kuinka vaikeaa lopulta on todella ymmärtää ketään muuta ja kuinka sanaa "onnellinen" ei pitäisi käyttää koskaan muussa kieliopillisessa yhteydessä kuin yksikön ensimmäisessä persoonassa. Ja kirjan lopussa tytär myös kirjoittaa lyhyen vastineensa joihinkin kirjassa esitettyihin huomioihin.
Aihe tosiaan on ainakin minua kiinnostava (ja pohdin kuinka moni ajattelee minusta samoin), mutta autofiktiivisyys on ongelmallista: kirja ei ole rehellisesti fiktiota mutta ei tähän myöskään voi suhtautua objektiivisena tai kunnolla edes subjektiivisena näkökulmana. Eli mitä jää jäljelle? En tiedä.
Helmet-haasteessa tämä sopii kohtaan 30. Kirja, jossa ei ole nimettyjä tai numeroituja lukuja.
