31.3.2020

Alkuvuoden luetut



Vuoden kolmen ensimmäisen kuukauden aikana on tullut luettua seuraavia kirjoja:

Carson McCullers - The Ballad of the Sad Cafe
Dino Buzzati - Muuan rakkaus
Elizabeth Gaskell - North and South
Anna Gavalda - Je voudrais que quelqu'un m'attende quelque part
Pierre Beaumarchais - Le barbier de Séville
Charles Dickens - Complete Ghost Stories
Helvi Hämäläinen - Kolme eloonherätettyä
Minna Canth - Papin perhe
Corinne Fleurot - Contre toute attente
Boris Hurtta - Talo Mörövuoren juurella
Matti Paloheimo - Musta ilo
Christopher Fry - Curtmantle
Antti Tuuri - Aavan meren tuolla puolen

Jourdain de Saxe - Lettres à Diane d'Andalo
Josef Pieper - Four Cardinal Virtues
Bernard Rey - Vivre avant et après la mort
Un chartreux - Le discernement des esprits
Aristoteles - Nicomachean Ethics
Herbert McCabe - Law, Love & Language
Ambroise-Marie Carré - La sainteté
jne.

Tietopuolen kirjoista ei tule kirjoitettua juurikaan tänne, vaikka luettua tulee (ja vaikuttavat ehkä sitten siinä miten kirjoitan muista asioista). Joitain tullee käsiteltyä täällä, jos niistä on jotain erityistä sanottavaa...

Mutta, kaunokirjallisuutta on luettu 13 teosta (pari muuta aloitin mutta jätin johonkin toiseen hetkeen), eli ihan tyydyttävästi ottaen huomioon että tuota muutakin luettavaa ja tekemistä riittää, ja niitä ei hetkauta edes koronan aiheuttamat liikkumiskiellot.
 
Helmet-haasteeseen on samoin napsittu 13 kohtaa (yhden kohdan olen napannut ei-fiktiolla, tuo Paloheimon runokirja ei sopinut oikein mihinkään kohtaan), eli tällä tahdilla kyllä saisin yli 50 kirjaa luettua vuoden aikana haasteeseen, mutta tuleeko sopivia (ainakin haastekohdissa on pari kinkkistä).
Runo20-haasteeseen sen sijaan on tullut vasta yksi osuma, pitää skarpata...
Ja Shakespearen sisaruksiin on kerätty neljä näytelmää, eli huomattavasti vähemmän kuin esim. Ketjukolaajalla, mutta kyllä tämä tästä, vähimmäisvaatimus on jo tullut ainakin katettua.

Nyt on kesken pari kaunokirjallisuuden teosta (uudempaa ja vanhempaa), ja samoin pari sellaista tietokirjaa, jotka ehkä päätyvät blogiin jossain muodossa, ja hyllyssä odottaa vaikka mitä kiinnostavaa.


mies nainen muu
englanti 128 121 1 250
suomi 80 51
131
ranska 72 21 2 95
saksa 44 11
55
japani 41 12
53
italia 40 2
42
venäjä 28 7 1 36
ruotsi 24 12
36
norja 12 4
16
espanja 11 4 1 16
tsekki 12 2
14
unkari 8 2 1 11
arabia 7 2 1 10
tanska 7 2
9
puola 5 4
9
viro 6 1
7
kiina 3 2
5
portugali 2 2
4
islanti 3
1 4
slovenia 2
1 3
slovakia 2 1
3
muu

3 3
serbo-kroatia 3 1
4
hollanti 1 2
3
kreikka 3

3
iiri
1 1 2
latina 1 1
2
katalaani
2
2
bengali 2

2
turkki 1

1
albania 1

1
urdu 1

1
bulgaria

1 1
latvia 1

1
malta 1

1
persia 1

1

553 270 14 837

28.3.2020

Antti Tuuri - Aavan meren tuolla puolen


Varsin vähäiseksi on jäänyt Antti Tuurin tuotannon lukeminen, olen minä joskus aikoinaan jonkun romaaninsa lukenut. Mutta ajoittain olen ollut kuulemassa Tuuria puhujana (ja hyvin innostavana sellaisena), ja sitä kautta jonkun vuoden kirjamessujen haastattelusta oli käsitys mistä kirjansa Tangopojat kertoo...joten sitä lukematta tartuin sitten tähän itsenäiseen jatko-osaansa.

Tangopojat siis kertoo 60-luvulla Ruotsiin Volvon tehtaille lähteneistä siirtolaisista, joiden ympärille sitten muodostuu myös omanlaista paikalliskulttuuria, mukaanlukien tansseja joissa tarvitaan soittajia.
Tässä kirjassa taas ollaan edetty nykyhetkeen (tai siis varmaan ilmestymisvuoden 2018 tienoille), jolloin Sauli, luultavasti tuo Tangopoikien päähenkilö, on juuri kuollut. Saulin kolme lasta palaa vanhempien kotiin äidin tueksi ja asioita järjestelemään, vaan samalla nouse emyös toinen huoli, yhden lapsista tyttärentyttären kouluun on aamulla heitetty polttopullo ja seuranneessa epäjärjestyksessä tyttö on kadonnut, ja tytön äiti ja muutama muu lähtee etsimään tyttöä...

En tiedä kuinka pitkälle tuo Tangopojat oikein ulottui, oliko se isompikin sukusaaga vai pysyikö se 60-luvulla jolloin suvun jäsenten tässä kirjassa kuvatut myöhemmät vaiheet olisivat uutta tietoa, mutta hyvin tämä kuitenkin itsenäisenäkin toimi (varmaan olisi tietysti ollut parempi jos olisi lukenut jatkona edelliselle).

Parinsadan sivuisessa yhdenpäivänromaanissa, jossa on neljä minäkertojaa, käydään siis läpi ihan runsas määrä kokemuksia (jotkut sukulaiset toki kuitataan vain maininnalla). Tuurin kieli on hillittyä, toteavaa peruslausetta, ja tapahtumasarja etenee erinomaisen sujuvasti.
Mutta sujuvuudesta huolimatta ei teos mitenkään yksinkertainen ole, tarinavetoisuuteen yhdistyy filosofisia ulottuvuuksia, tasoja ja symboleita, yhteyksiä itsensä ulkopuolelle: tuosta ja historian ja nykyhetken yhteenkietoutumisesta tuli mieleen muutama lukemani Kirsti Ellilän kirja.

Nykyhetken Ruotsia ei kuvata mitenkään onnellisena maana, kansankodin kulisseja yrittävät jotkut pitää yllä, mutta konfliktit kytevät monessa suunnassa, niin ongelmalähiöissä kuin äärikansallismielisissä...maahanmuuttajuus ja etnisyys on puheissa ja kokemuksissa jatkuvasti, vertailu kantaruotsalaisiin (ja kantaruotsalaisten harjoittama vertailu) ja muihin maahanmuuttajaryhmiin, ja kokemukset ovat pinnalla myös toisen ja kolmannen polven ruotsinsuomalaisissa...siirtolaisuuskokemukset läpäisevät koko kirjan (yhdestä henkilöstä ei tainnut koskaan selvitä kansallisuus, kun sitä ei nostettu esille niin ehkä tämäkin oli ruotsinsuomalainen, tai sitten lopulta etnisyysrajat ylittävä sulautuminen). Siirtolaisuuden teema on niin ylikorostunut, että kirja ei sinänsä tunnu edes yrittävän enää olla varsinaisesti "realistinen" vaan nimenomaan teeman käsittelyä ja pohdintaa yleisellä tasolla, vaikka näiden henkilöiden kautta kuvattua.

Ja kuitenkin kaipaus parempaan, se on jatkuva ja yleismaailmallinen. Kirjan nimi lienee tuttu Satumaa-tangon alkusäkeenä, ja ei tämä kirja voisi ollakaan minkään muun niminen. Kirjan suomalaiset (tai vanhempansa) ovat tulleet meren toiselle puolelle haaveiden perässä ja vetäneet muitakin mukaansa, vaikka ei se satumaa sitten olekaan, ja lisää samanlaisia tulee muualta, paremman elämän perässä. Ja toisaalta turkkilainen Raul aikoo palata toisaalle, Turkkiin, jossa voi olla ihminen, hyvä on muualla.
Ja lopulta, kuten mm. Jaakko Heinimäki oli todennut, Satumaa menisi sanojen (ja hartauden) puolesta hyvin virrestä, ja tätäkin puolta nostetaan esiin niin kirjan riveillä kuin rivien välissä. Miten taivasikävä ja siirtolaisuus liittyvätkään toisiinsa, ja mitä ajatella kirjan lopetuslauseesta...

Isät olivat tässä myös varsin keskeisessä asemassa, monenlaiset paremmat ja huonommat, osa oli läheisempiä ja osa etäisempiä, osa biologisia ja osa ei...Sauli, Mauri, Petteri, Erik, Raul, Leo, lapsiensa suhteesta näihin isiinsä voisi etsiä allegorioita yksilön suhteesta isänmaahan (tai isäpuolimaahan).

Haa, Helmet-lukuhaasteesta tällä saa kohdan 22. Kirjassa on epäluotettava kertoja. Kaikilla neljällä kertojalla on omat näkemyksensä mutta sanotaanko että yksi on selvästi epäluotettavampi (tai kuten hän itse asian ilmaisee, se on yksi hänen luovuutensa ilmenemismuodoista).
Kirjaa on luettu blogeissa, mm. Arja, Tuija, Tuija, Mrs Karlsson, Anu...

23.3.2020

Jordanus Saksilainen - Kirjeitä Andalon Dianalle

Dianan elämästä

Diana d'Andalo on suosikkipyhimyksiäni: varhainen dominikaaninunna, jonka elämässa riitti taisteluja, mutta joka ne kohtasi rohkean päättäväisesti.


Diana syntyi vuoden 1200 tienoilla Bolognassa mahtavaan pohjois-italialaiseen Carbonesi-sukuun, perheensä oli kaupungissa sen ulkopuolellakin vaikutusvaltainen ja aktiivinen niin politiikan kuin armeijan piirissä (ja ajan hengessä tietysti myös kirkon puitteissa): yksi Dianan veljistä mainitaan myös Danten Jumalaisessa näytelmässä (jossa ghibelliini-sympatioidensa vuoksi on sijoitettu Helvetin puolelle...).
Nuori Diana mainitaan myös älykkääksi, kauniiksi, sivistyneeksi (osasi todistettavasti ainakin lukea ja kirjoittaa latinaa, mikä tuona aikana ei ollut itsestäänselvyys), omapäiseksi ja varsin maalliseksi aatelisneidoksi.

Vuonna 1218 ensimmäiset dominikaanit saapuvat Bolognaan: sääntökunta on perustettu 1216 Toulousessa, mutta heti alusta lähtien alkoi levittäytyä pitkin Eurooppaa, ja tärkeinä kohteina ovat juuri varhaiset yliopistokaupungit Pariisi ja Bologna. Tulokkaat aloittavat saarnaamisaktiviteettinsa pienessä kirkossa kaupungin laitamilla, ja koska tämä oli uusi juttu kaupungissa niin Diana muutamine ystävineen menee kuuntelemaan...ja saarnaaja, Orleansin Reginald, tekeekin valtavan vaikutuksen ja Diana kokee kääntymyksen ja alkaa kaivata sisaren elämää.
Reginaldin puhelahjat keräävät kuulijoita, mutta myös Diana käyttää aktiivisesti yhteyksiään ja vaikutusvaltaansa (niin perheessä kuin seurapiireissä) dominikaanien hyväksi, ja hyvin nopeasti Bolognaan tulee hyvin aktiivinen ja elävä dominikaaniyhteisö. Ja kun samaan aikaan Pariisissa alku on ollut nihkeämpi ja Toulousen alueella oli puhjennut sisällissota, niin Bolognasta tuli de facto varhaisen sääntökunnan sydän.

Seuraavana vuonna, 1219, Diana antaa sisarlupaukset Dominicukselle, mutta tässä vaiheessa Dianan perhe kääntyy vastarintaan, ja omalla vaikutusvallallaan torppaavat yritykset perustaa sisarten luostari Bolognaan. Diana kantaa ulkoisesti hienoja perheensä aseman mukaisia pukuja ja koruja joskin yksityisesti elää jo askeettisemmin ja aktiivisesti rukoillen, että voisi elää sisarena...

1221 Maria Magdalenan muistojuhlan aikaan Diana tekee muutaman ystävänsä kanssa pienen vierailun läheiseen Ronzanon luostariin, mutta retkessä on taka-ajatus: Diana vilahtaakin luostariin sisälle ja jää sinne sisareksi. Ei tosin kovin pitkäksi aikaa: kun Dianan perhe saa tästä kuulla, hyökkäävät he Ronzanoon ja hakevat Dianan takaisin pakolla: tässä rytäkässä Dianalta murtuu pari kylkiluuta, jonka vuoksi hän joutuu vuoteenomaksi pitkäksi aikaa, ja ne vaivasivat kyllä lopun elämää.
Dominicus vierailee sairasvuoteella, mutta pari viikkoa myöhemmin kuolee itse; synkältä näyttää siis Dianan toiveiden toteutuminen. Muutamaa kuukautta myöhemmin Diana kuitenkin karkaa uudestaan Ronzanoon, ja tällä kertaa perhe päättää antaa olla, mutta jäädään pattitilanteeseen, dominikaanisisarten luostarin perustamista Bolognan alueelle vastustetaan yhä (mielessäni kuvittelen ylläolevat tapahtumat toimitetun italialaisella aksentilla ja runsaalla elekielellä).

Pattitilanteen laukaisee vihdoin Dominicuksen seuraaja sääntökuntamestarina, Jordanus Saksilainen, joka onnistuu suostuttelemaan Dianan perheen myötämieliseksi, ja niinpä Pyhän Agneksen luostari saadaan perustettua. Mutta jottei liian helppoa ole, eletään alkuvuodet aikamoisessa köyhyydessä ja Bolognankin alueella soditaan (ja sisarten luostari on varsinaisen kaupungin ulkopuolella, siis varsin suojaton).
Ja luostarin asema pysyi pitkään varsin epävarmana: sääntökunnassa oli varsin suurta vastustusta pitäisikö siihen edes kuulua sisarten luostareita, koska nämä vaativat sekä materiaalisia resursseja että veljien työtä ja aikaa, ja näin ollen sitovat resursseja, jotka ovat poissa sääntökunnan varsinaisesta tehtävästä. Asiasta käydään kädenvääntöä ja Diana jatkaa yhteyksiensä käyttämistä ja luostarin puolustamista, vedoten kirjeillä Jordanukseen, paaviin ja muihin tahoihin, keskustelu jatkui aimo tovin mutta Diana säilytti puolustusvoittonsa ja kontemplatiiviset sisaret pysyivät sääntökunnassa.
Ja perheeseenkin, ainakin osaan, pysyy myötämieliset yhteydet, ja jotkut perheenjäsenet muodostavat luostarin lähipiiriä eräänlaisina maallikkodominikaanien esiasteena. 

J'ajoute quelques mots pour ta consolation. Je t'ai vue dernièrement en rêve, dans mon sommeil; il me semblait que tu me parlais d'une façon si vraie et si sage que lorsque je m'en souviens, j'en ressens encore de la joie; et tu me disais: Le Seigneur m'a dit ces paroles: "Moi, Diane, Moi, Diane, Moi, Diane..." et Il a ajouté de même plusieurs fois: "Je suis bon, je suis bon, je suis bon..." Sache que ces paroles me paraissent grandement consolantes.

Kirjasta


Luostariajoilta on peräisin myös tämä lukemani kirja, kokoelma autenttisia kirjeitä, joita Jordanus Saksilainen lähetti vuosien varrella Dianalle ja Pyhän Agneksen sisarille. Kokoelman 50 kirjettä on kirjoitettu latinaksi, olin aiemmin lukenut vanhemman ranskankielisen käännöksen niistä ja nyt tämän uudemman (tai tällä kertaa luin enemmän runsaita taustoittavia viitteitä: vaikka kirjeissä ei yleensä päiväyksiä olekaan mainittu ja paikkojakin vain joskus, voidaan ne silti suunnilleen sisältönsä perusteella ajoittaa), ja käännöksiä on myös ainakin englanniksi ja varmaan monilla muillakin sivistyskielillä.
Valitettavasti Dianan kirjeet eivät ole säilyneet, vaikka kirjeet ja uutiset selvästi kulkevat molempiin suuntiin, tosin luultavasti hankalammin Jordanukselle: Diana pysyi koko loppuelämänsä luostarissa, kun taas Jordanus sääntökuntamestarina oli jatkuvasti matkustamassa paikasta toiseen ympäri tunnettua maailmaa (dominikaanit levisivät hyvin nopeasti Espanjasta, Portugalista ja Brittein saarilta pohjoismaihin, Puolaan ja Palestiinaan 1220-1230-luvuilla, ja sääntökuntamestarin työhön kuului reissata kaikkialla, aikakauden menetelmillä eli lähinnä kävellen). Ja keskiaikaisten kirjeiden säilytys on muutenkin ollut hyvin vähäistä, Jordanus on kirjoittanut runsaasti kirjeitä muuallekin mutta mikään niistä ei ole säilynyt, tämä kokoelma on varsin poikkeuksellinen.

Kirjeistä suurin osa on kirjoitettu suoraan Dianalle, mutta nekin on selvästi tarkoitettu kaikkien sisarten luettavaksi/kuultavaksi. Ne sisältävät paljon hengellistä ohjausta ja ohjeistusta (huvitti että suunnilleen puolessa kirjeistä korostettiin että sisarten ei pidä liioitella askeettisia harjoituksia, lihan kuoletuksessa voi liioitella mutta hyveiden harjoittamisessa ei, joten kannattaa keskittyä jälkimmäiseen...ajan hengessä askeettinen intomieli epäilemättä ajoittain vaati hillitsemistä), mutta samalla ne ovat myös täysin aitoja kirjeitä, joissa kerrotaan ainakin muutamalla rivillä mitä kuuluu, jaetaan suruja ja iloja, tervehditään yhteisiä tuttavia jne.
Kokoelmana tästä välittyy ennen kaikkea ystävyys, molemminpuolisena (vaikka toinen puoli kirjeenvaihdosta puuttuukin) ja ajan myötä ennestään syvenevänä. Toinen osapuoli pysyy fyysisesti paikallaan, toinen reissaa ympäri maailmaa mutta henkinen yhteys säilyy, kehittyy ja kantaa molempia osapuolia.

Kirjeitä on noin 15 vuoden ajalta: 1236 Diana kuolee (kuolinsyy ei ole tiedossa), ja luultavasti Jordanus ei saa sanaa tästä, koska on tuolloin Palestiinassa...ja paluumatkalla hukkuu laivan joutuessa haaksirikkoon: omalla tavallaan osuvaa tässä ystävyyssuhteessa, että kumpikaan ei jäänyt suremaan toista tämän kuoleman jälkeen.

J'ai su que tu t'étais blessée au pied; et j'ai mal à ton pied. Te voilà avertie de te montrer désormais plus prudente, et en ce qui est de ton pied, et en ce qui est de tout ton corps.

Pyhistä

Mistä minä sitten oikein puhun, kun sanon, että Diana d'Andalo on yksi suosikkipyhimyksistäni, mitä tarkoitan sillä, mitä pyhimykset ovat?

Lyhyesti, pyhät ovat henkilöitä, jotka kirkko asettaa esimerkeiksi Jumalan toiminnasta, kristillisestä elämästä ja hyveistä. Vaikka Jumala onkin näkymätön ja ihmisymmärrykselle tavoittamaton, on Hän myös ottanut konkreettisen muodon parituhatta vuotta sitten Palestiinassa, tunnemme hänet nimellä Jeesus. Jo Jeesuksen elämä, persoona ja opetus antaa opastusta miten elää ja olla, ja tätä opastusta laajentaa se, että Raamatussa on mukana neljä evankeliumia, jotka kaikki painottavat hieman eri asioita ja näyttävät kukin hieman eri näkökulman Jeesukseen.
Mutta Jeesuskin oli yksi henkilö, joka eli tietyssä ajanhetkessä ja paikassa, tietyssä ruumiissa ja sosiaalisessa asemassa ja koki tiettyjä tapahtumia, joista kaikkia tai edes osaa me emme voi edes yrittää replikoida. Mutta meillä on myös pyhät, naiset ja miehet, jotka, sanotaanko, ovat pukeutuneet Kristukseen, ja antavat opastusta miten elää kristittynä toisissa olosuhteissa. Diana oli keskiaikainen italialainen aatelisneito, joka omalla tavallaan eli esimerkillisen elämän, ja muitakin pyhiä keskiaikaisia italialaisia aatelisneitoja varmasti löytyy, jotka tekivät eri asioita ja elivät erilaisen elämän, jotka myös olivat hyviä ja esimerkillisiä, ja toisaalta keskiaikaisen italialaisen aatelisneidon esimerkissä on ammennettavaa myös minulle, joka en ole mitään noista.

Henkilökohtaisesti minua puhuttelee Dianassa tämän rohkeus ja päättäväisyys puolustaa sitä mitä pitää oikeana tarvittaessa vaikka läheisiään vastaan, mutta samalla ei kääntänyt näitä vihollisiksi: on siinä jumalallista.
Joissain muissa ansiokkaissa pyhimyksissä nuo hyveet eivät sen kummemmin näy, mutta näissä korostuvat taas jotkut muut hyveet, jotka Dianalla eivät olleet näkyviä.

(Pari teknistä huomiota:
Kirkon kanonisoidut pyhimykset eivät ole mikään eksklusiivinen vain-nämä-ovat-pyhiä-ryhmä: oletusarvoisesti pyhiä on paljon lisää, suuri osa jää laajemman maailman havaitsematta, kanonisoidut ovat nimenomaan esimerkkejä.
Ja virallisesti Diana, samoin kuin yllämainitut Jordanus ja Reginald, ovat autuaita: näiden esimerkillisyys on kirkon tunnustama, mutta tunnettavuus, muistopäivien vietto yms. on paikallisempaa, nämä kolme ovat dominikaanien sääntökunnan kunnioittamia, mutteivät yleensä löydy muista pyhimyskalentereista.)

Or donc, pendant que vous avez la lumière, marchez avec la lumière afin que les ténèbres ne vous gagnent; marchez, dis-je, dans la lumière de votre Dieu.

Sivuhuomiona 

Tuli mieleen myös, että kun nyt on populaareissa historiateoksissa tullut kovasti esille historian aktiiviset naiset, niin näissä sankaritarinoita tytöille yms. koosteissa en ole pintapuolisella tarkastelulla juurikaan huomannut Avilan Teresaa, Katariina Sienalaista, Hildegard Bingeniläistä, Juliana Norwichlaista, Lisieuxin Teresaa, Edith Steinia, Vadstenan Birgittaa, Helftan Gertrudia jne (tietysti Dianasta puhumattakaan).
Mietin että onko kyse koosteiden huonosta historiantuntemuksesta, vai onko ajatus että nämä ovat jo tarpeeksi tunnettuja ja tunnustettuja joten eivät sinänsä tarvitse korostamista, kun muu maailma alkaa pikkuhiljaa nousta sille ymmärryksen tasolle jossa katolinen kirkko on ollut jo vuosisatoja...(jälkimmäinen ehdotus ei ole varsinaisesti omani, vaan mukaelma ajatuksesta, jonka Sigrid Undset esitti Angela Merici -esseessään).

Otan tällä kirjalla Helmet-lukuhaasteesta kohdan 44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa (vaikka se ei olekaan kaikki mukana).

20.3.2020

Christopher Fry - Curtmantle



Tämän historiallisen näytelmän aihe on ilmeisen suosittu, Englannin kuninkaan Henry II:n hallituskausi. Olen aiemmin lukenut T.S.Eliotin näytelmän Murha katedraalissa (joka kertoo Canterburyn arkkipiispan Thomas Becketin murhasta, mutta on sen verran tiukasti ajassa ja paikassa rajattu että laajempi historiallinen konteksti ei ole niin olennainen), ja hyllyssä odottaisi Jean Anouilhin näytelmä Becket, samasta aiheesta...se tapahtuu tässäkin, vaikka vähän enemmän sivussa ja vain yhtenä osana, huomio keskittyy kiistan toiseen osapuoleen.

Ja samalla sai huomata että niin, enhän minä kovinkaan paljoa tiedä näistä Englannin keskiajan tapahtumista, jos ei Robin Hoodia lasketa (ja niissä tarinoissa historiantutkimus ei ole kovinkaan tarkkaa tai luotettavaa), jotain näitä henkilöitä tunnistin niminä mutta muuten...
Christopher Fry tosiaan keskittyy kuningas Henry II:een, koko tämän valtakauteen: toteutus on mielenkiintoinen, näytelmä jakautuu kolmeen näytökseen, mutta kukin näytös kattaa tapahtumia useiden vuosien ajalta ja nämä tapahtumat on toteutettu kuin jatkuvana tapahtumaketjuna ilman kohtausjakoa, ajan ulottuvuutta ei esitetä realistisesti vaan huomiona on nimenomaan tapahtumasarjat ja kehitys.

Ja niin, tarina: Henry II esiintyy doomed hero -arkkityyppinä, alussa edessä on loistava tulevaisuus, suurta idealismia yleisestä hyvinvoinnista ja laillisuudesta, ja hallussa on suuri valtakunta (Englanti, läntiset osat Ranskasta jne), mutta vähitellen kaikki valuu käsistä...
Mieleen tuli myös kuningas Lear. Henry II toteuttaa ohjelmaansa varsin häikäilemättömästi, mutta olettaa selvästi liikaa että muut toimivat niinkuin hän luulee, ja huonostihan siinä käy. Kun Canterburyn edellinen arkkipiispa kuolee, kuningas junailee uudeksi arkkipiispaksi kanslerinsa ja oikean kätensä Thomas Becketin, olettaen näin saavansa kirkon valtansa alle, mutta Becket ottaakin uuden asemansa vakavasti, kirkosta tulee entistä suurempi vastavoima valtiolle ja Henry menettää tärkeän ystävän...ja samaan tapaan alkaessaan jakaa valtakuntaansa pojilleen, onnistuukin jakamaan perheensä (myös vaimonsa Eleanor Aquitanilaisen), jota kääntyy myös isäänsä vastaan.

Myönnän että osa tapahtumista meni kyllä minulta yli kun tosiaan historiallisen kontekstin tuntemus on huomattavasti pienempi kuin sivistyneen britin, mutta tunnelmaa välittyi kuitenkin, ja Fry (jolta olen aiemmin lukenut suomennetun Venus näköpiirissä -näytelmän) kirjoittaa vähän tällaista modernia Shakespearea, joka ilmaisultaan ei ole vailla nautittavuutta...

HENRY. Dear Christ, the day that any man would dread
Is when life goes separate from the man,
When he speaks what he doesn't say, and does
What is not his doing, and an hour of the day
Which was unimportant as it went by
Comes back revealed as the satan of all hours,
Which will never let the man go. And then
He would see how the natural poisons in him
Creep from everything he sees and touches
As though saying, "Here is the world you created
In your own image". But this is not the world
He would have made. Sprung from a fraction of life,
A hair-fine crack in the dam, the unattended
Moment sweeps away the whole attempt,
The heart, thoughts, belief, longing
And intention of the man. It is infamous,
This life is infamous, if it uses us
Against our knowledge or will. 

Shakespearen sisarukset -haasteeseen saan merkittyä ulkomaisen kuolleen miehen, jonka tuotantoa olen lukenut aikaisemmin. Ja Helmet-lukuhaasteeseen kohdan 18. Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja.

15.3.2020

Matti Paloheimo - Musta ilo


Satunnaisia poimintoja runohyllystä, Matti Paloheimon seitsemäs runokokoelma.

Kirjan runot ovat modernistista perinnettä, tiiviitä ja varsin suorasanaisia pohdintoja elämästä, sävy usein mietiskelevän filosofinen. Kirjan yleissävy on synkeähkö, usien itsetietoisesti sellainen, runoilija mainitsee itse yhdistävänsä patetian, profetian ja apatian, julistaa ilman kuuntelijoita ja ei kai sillä niin väliä lopulta ole...

Jonkin verran ikäkriisiäkin on ilmassa (hmm, Paloheimo oli tätä kirjoittaessa pari vuotta vanhempi kuin minä nyt eli siis ei edes kovin vanha), joka vetää mielen vellomaan yössä, pimeydessä, katoavuudessa ja maailmantuskassa. Usko horjuu, rakkaus on heikkona, toivo katoaa joskus näkyvistä ja silti joskus taas pilkahtelee näkyviin, pienissä hetkissä on myös iloja ja asiat voisivat olla huonomminkin.

Oli tässä hetkensä, alla siteerattava runo on yhä ajankohtaisempi kun ekologinen kriisi tulee koko ajan akuutimmaksi ja silti, kuinka vaikea on yhdistää tietoa ja toimintaa...

Runo2020-haasteeseen tämä menee ihan luonnostaan mustan joukkoon. Ja vuoden ensimmäinen kirja, joka ei sovi mihinkään kohtaan Helmet-lukuhaasteessa.

Ekologinen uni:
että kaikki palaisi ennalleen
niinkuin lapsuuden kesinä,
mäntyjen rauhaisa humina, kirjosieppojen
touhukkaat pesimäpuuhat,
järven tyyni pinta, jonka vain kalamiehen
laiska airo rikkoo,
rauhan valtakunta.

Sitten herään, astun ulos,
nuuhkaisen varovasti ilmaa, avaan
autoni oven, nostan kytkimen
ja otan jokapäiväisen paikkani
teloituskomppaniassa.

10.3.2020

Boris Hurtta - Talo Mörövuoren juurella


Olen Boris Hurtan tuotantoa lukenut tietysti teinistä saakka, sen verran aktiivinen kirjoittaja oli 80-90-lukujen vaihteen spefilehdissä että vaikea olisi ollut välttyä, ja tuolta ajalta ovat myös ensimmäiset romaaninsa, jotka samoin luin (en niistä välittänyt niin paljoa kuin novelleistaan, mutta hei, suomalainen kirjoittaa kauhuromaaneja, ei sellaista ihmettä tuohon aikaan usein nähty). Ja kun Suomessa käydessä silmä osui Hurtan uudehkoon novellikokoelmaan, niin luetaan toki.

Tai suuri osa tarinoista on sekalaisissa lehdissä aiemmin julkaistuja mutta tähän kokoelmaan puleerattuja (takakansi mainitsee yhden tarinan olevan uuden...noita aiempia julkaisuja olisi tietysti voinut listailla myös kirjan sivuilla), itse olin kuitenkin lukenut näistä yhdeksästä novellista aiemmin vain yhden, Aikaportin.

Hurtta on tietysti erinomainen tarinoitsija, kerronnassa ei kikkailla turhia ja mennään tarina edellä, mutta samalla kuitenkin uuskumman ja Lovecraftin hengessä ei myöskään erehdytä selittämään liikoja, parhaimmissa tarinoissa on mukana epämääräisyyttä, kummallisuutta, vihjeitä joita ei konkretisoida, merkillisiä asioita joita vain tapahtuu. Kirjan keskellä olevissa parhaissa tarinoissa on paljon avoimuutta, joka voisi olla jonkun muun käsissä turhauttavan obskuranttia, tässä se toimii. Mitä Seikkailujen junissa nyt siis oikeasti tapahtuu? Tai Mikko Vilkastuksen tunnustuksissa? Puut kuin purjeet laivan -novellin keskiössä on kempaali mutta mikä se nyt sitten on, ja keitä Abraham ja Gideon ovat? Kun keskeisissä ideoissa ja niiden kertomisessa on imua, niin selittämättömät ovat mainio kummamauste (ja mielikuvat Kainin pojistakin ovat pompanneet useamman kerran päähän, kun täälläpäin näkee liikennekylttejä osoittamassa Caenin suuntaan...)

Useammassa tarinassa on näkyvänä teemana bibliofilia, vanhojen ja harvinaisten kirjojen keräily ja antikvariaatit, eikä asiasta anneta aina kovin mairittelevaa kuvaa (mukana lienee reilusti itseironiaa, kun kirjailija itse on myös alan harrastaja). Näistä tarinoista en niin kauheasti innostunut.
Madonluvut on kirjan varsinainen Cthulhu-tarina, jossa on myös kivoja ideoita mutta sen ironinen metatietoisuus itsestään osana Cthulhu-mythosta ei nyt kuitenkaan toiminut. Valdemar Rydbergin ja Nisse Hermelinin seikkailuista niissä 80-90-luvun vaihteen Porteissa pidin kovasti, mutta tätä en nyt enää oikein jaksanut. Viimeinen tarina sen sijaan nosti taas kierroksia sen verran että kirjan loppukin oli miellyttävä (ja kyllä ne muutkin siis luki, ei siinä mitään).

Hurtta lokalisoi kummansa erinomaisen hyvin suomalaiseen kulttuuriin ja maisemaan, se oli ansio jo vanhemmissa tarinoissa (jotka olivat paitsi Lovecraftia tai muuta kauhua, Lovecraftia ja muuta kauhua joka tapahtui tunnistettavasti Suomessa) ja on ansio nykyäänkin. Ammennetaan myös vähän nostalgiahenkisesti historiasta (pari tarinaa sijoittuu 50-60-luvuille, yksi 80-luvulle...) ja monia tarinoita leimaa myös vahva äijämeininki: yllämainittu bibliofilia tuohon malliin harrastettuna on aika leimallisesti äijäilyä, varsinkin kun samalla, ja muissakin olosuhteissa, nautitaan runsaasti väkeviä, seikkaillaan pulp-henkisesti, puhutaan ihmisistä näiden sukunimillä...joku tuosta ehkä valittaisi, minä neutraalisti totean. Ja siinäkin taitaa olla oma annoksensa itseironiaa mukana...

Helmet-haasteessa tämä sopisi hyvinkin moneen kohtaan, itse otan tällä kohdan 15. Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö: Mikko Vilkastuksen tunnustuksissa on menossa mukana Aleksis Kivi (ja muissa novelleissa vilahtelee ainakin puheissa Saarikoskea, Ervastia, Ceausescua...)

4.3.2020

Corinne Fleurot - Contre toute attente


Satunnaislöytöjä kirjaston näytelmähyllystä, tekijä Corinne Fleurot ei ollut tuttu, tuotantonsa on pääasiassa lastenkirjoja ja tämäkin näytelmä tuntuu lapsille tarkoitetulta...

Näytelmän nimessä on sanaleikkiä, varsinaisesti tuo kääntyisi "vastoin kaikkia odotuksia", mutta tässä sillä tarkoitetaankin "vastaan kaikkea odotusta". Muutoin kieli oli hyvin selkeää ja helppolukuista...
Osia on kaksi, Lorette ja Samuel, molemmat 9-vuotiaita, ja tapahtumapaikkana kaatopaikka L'Ile. Lorette on "vastaan kaikkea odotusta", kritisoi ajattelumallia jossa koko ajan odotetaan jotain tulevaa ja sitten kun se tulee niin odotetaan jo seuraavaa, joskin juttelu kääntyy sitten pohdintaan onko ylipäänsä mahdollista olla kokonaan odottamatta mitään...ja samoin Lorette kritisoi ajattelumallia jossa koko ajan halutaan uusia tavaroita ja heitetään pois vanhaa, ja siksi on kaatopaikalla katselemassa mitä vanhoille romuille voisi tehdä.

Eli kapitalistis-konsumeristista maailmankuvaa, jossa koko ajan pitää haluta jotain muuta kuin mitä on jo, tässä haastetaan kyseenalaistamaan. Varsin yksinkertaisena ja perusajatusten tasolla toki pysyen, kuten lastenkirjallisuuteen paremmin sopii. Kun en varsinaista kohderyhmää ollut niin jäi pieneksi välipalaksi, en sitten tiedä miten menisi alakouluikäisille, aatteiden kanssa olen toki samolla linjoilla...
Vaan mietin myös että minkäköhän verran lapsille tehdään tällaista realistista teatteria lasten omasta elämästä, muistikuvani lastenteatterista painottuu kovasti satunäytelmien puoleen (teineille tulee sitten niitä realistisempia kuvauksia ihan tarpeeksi).

Shakespearen sisaruksiin saan yhdistelmän "ulkomainen elävä naiskirjailija jolta en ole lukenut aiemmin mitään", ja samalla perushaasteen kun tuo elossaolo puuttui kahdesta edellisestä. Ja Helmet-haasteeseen sopii mainiosti kohta 25. Kirjassa ollaan saarella (tapahtumapaikka ei ole kirjaimellisesti saari mutta kun nimi on L'Ile...)

1.3.2020

Minna Canth - Papin perhe

Tämä tuli luettavaksi hyvänä haastekombona. Shakespearen sisaruksiin oli mielessä lukea joku Minna Canthin näytelmä, kun aiemmin olin Työmiehen vaimon lukenut mutten muuta, ja Yöpöydän kirjoissa esitettiin myös Minna Canth -lukuhaaste. Näytelmä taas valikoitui Helmet-haasteen kohdan "Kirja on julkaistu myös selkokielellä" perusteella, Papin perheestä näkyi selkoversio löytyvän (lukemani versio oli kuitenkin Projekti Lönnrotista).



Ensivaikutelmana täytyi todeta että olipas tämä...huono. Aiheena on porvarillisen perheen sukupolvien ja laajemmin vanha- ja nuorsuomalaisten välinen ristiriita, mutta hahmot olivat tönkköjä karikatyyreja ja aiheen käsittely suorastaan tökeröä päähänlyöntiä (silloin kun ei ollut muuten vaan epäuskottavaa), ei jäänyt epäselväksi että Canth itse oli nuorsuomalaisten leirissä.

Ja minä siis yleisesti ottaen suhtaudun myönteisesti tendenssikirjallisuuteen, mutta ero vaikka joku aika sitten bloggaamaani Tagoren The Home and the Worldiin on valtava.

Hieman pettymystäni pureskeltuani aloin pohtia josko tässä olisi mukana jotain parodisia aineksia. Ehkä tästä voisi lukea jonkinlaista satiiria yleisestä yhteiskunnallisesta keskustelusta, kun nuorsuomalaisuuden äänitorvi Jussikin harrastaa enemmän sellaista pikkunokkelan itsetyytyväistä naljailua ja irtopisteiden keräilyä (ihan tuli mieleen ironisten meemikuvien postailu samanmielisille FB:iin ja sen kutsuminen yhteiskunnalliseksi valveutuneisuudeksi) ja näytelmän ainoan henkilön, jolla on varsinaisesti aatteellista substanssia, Hannan, yli kävellään molemmista suunnista. Mutta tämä jää näytelmässä niin sivujuonteeksi, että tuntuu että myös kirjailija Canth kävelee Hannan yli...
Ja jouduin myös pohtimaan muna-vai-kana-ongelmaa: vaikka tässä tehtäisiinkin parodiaa poliittisesta keskustelusta, niin olisiko se kuitenkin paremmalla tolalla, jos nuoren kansakunnan huomattava yhteiskunnallinen ääni olisi harrastanut ihan suoraan parempaa poliittista keskustelua tällaisen tökeryyden sijaan.
Joten toinen vaikutelmani pysyi samana kuin ensimmäinen, tämä näytelmä jäi hutilaukaukseksi.

Näytelmästä löytyy varsin hyvin postauksia, joista monessa tähän suhtaudutaan positiivisemmin: Jokke, Luru, Kirjanavaaja, Meri, Elina, Jonna, Niina...

Blogistanian Finlandia 2019

Blogistanian kirjapalkinnot ovat taas jaossa. Ei-kovin-uutuuspainotteisena lukijana äänet jäävät tälläkin kertaa vähiin, ainoa osuma tulee Blogistanian Finlandiaan yhden kirjan voimalla (onneksi kirja oli hyvä), eli ääneni saa:

Kirsti Ellilä: Lepra

"Erinomaisen laajalle leviävät kirjan filosofiset ajatukset, mutta Ellilälle ominaisesti mennään kuitenkin tarina edellä ja muu tuodaan sillai salaviisaasti esiin."