Kirsti Ellilä - Lepra

Aloitan disclaimerilla: sain kirjan kirjailijalta, joka on jo pitempiaikainen tuttu, ja olen itsekin ollut mukana somessa pohtimassa joitain kirjan taustatietokysymyksiä kuten että mikä eläin se kloaakkirotta mahtaa olla (taisin veikata tanrekkia). Jos siis väittäisin, että tämä on vuoden paras kirja, niin siihen kannattaisi suhtautua varauksella, siispä en niin tee.

Lepra on historiallinen romaani Oriveden leprasairaalasta 20-luvulla (ja vähän myös 50-luvulla). Diakonissa Matilda saapuu sairaalaan sisarensa pyytämänä ja samantien päätyy paikan johtajattareksi, koska sisar Helmi on sairas: sanovat että se olisi lepraa, että vaikka tauti onkin heikosti tarttuva ja hidas niin ehkä varotoimenpiteet eivät olekaan riittäviä...
Kun lepraan ei ole parannuskeinoa niin sairaalan hoidokit ovat eristyksissä muusta maailmasta käytännössä lopun elämäänsä, hitaasti rappeuttavan ja stigmatisoivan tautinsa kanssa, mutta ihminen haluaa olla ihminen myös laitoksessa, ja sopeutuminen ei ole helppoa.

Valtio huolehti leprasairaalasta, mutta se oli kylmä ja kolkko rakastaja. Se ei ollut kiinnostunut ihmisestä. Mitä leprasairas ajatteli, mitä toivoi, mistä haaveili, valtiolle se oli samantekevää. Valtio maksoi kulut ja oletti, että sairas siitä kiitollisena ymmärsi käyttäytyä siivosti, eikä levittäisi tautia eteenpäin. Valtio ei huolehtinut leprasairaasta tämän itsensä vuoksi, vaan niidne, jotka olivat terveitä ja joiden ei pitänyt joutua tartuntavaaraan ja sairastuessaan lisätä valtion menoja. 
Juho ja Aune eivät halunneet kuulua pelkästään valtiolle.

Huomasin kirjassa tuttuja teemoja kirjailijan edellisistä kirjoista, ja teos tuntui melkein jatkolta Tuntemattomien historialliseen tasoon, jossa sisällissodan jälkeen päädytään Tammisaaren vankileirille, josta tämä kirja alkaa. Mutta teoksen pohdinnat ja teemat ovat alustettuja jo Kaivatut-kirjassa, keskeisinä suuret kysymykset ihmisyydestä ja elämästä.

Ellilän ihminen on psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Kenenkään henkilön teot eivät ole irrallaan muista, niillä on aina vaikutuksensa ympäröiviin ihmisiin ja vastaavasti ympäröivillä ihmisillä on aina osansa yksilön elämässä, näitä vaikutuksia ei aina pysty ennakoimaan, niin hyvässä kuin pahassa, ja vaikka tapahtumahetkellä se olisikin huomaamaton niin seuraukset voivat tulla esiin ajan kanssa. Ihminen ei koskaan elä vain itselleen, mikään teko ei koske vain itseä, egoistinen individualismi ei täällä toteudu.
Mielenkiintoisena piirteenä kaikissa noissa kirjoissa on mukana myös fyysistä sairastusta, jota on kuitenkin vaikea diagnosoida, ja jossa fyysinen oirehdinta tuntuu liittyvän vahvasti henkisiin ja sosiaalisiin ongelmiin, joskus syvälle kätkettyihinkin...ihminen on kokonaisuus jossa tekoja, ajatuksia, nykyisyyttä ja menneisyyttä, henkeä ja ainetta ei voi näppärästi isoloida.

Tässä kirjassa isolaation ongelma nousee keskeiseksi, puhutaan sitten leprasta (sairaus) tai Leprasta (sairaala). Monta kertaa tuodaan esiin että leprapotilas on huomattavasti kalliimpi yhteiskunnalle kuin tavallisen sairaalan potilas, nämä ovat erikoistapauksia, eivät ketä tahansa, mutta nämä pidetään eristyksissä, jopa yhteisön sisällä toisistaan, koska tärkeintä on tartunnan välttäminen...ja Aune, usein huonosti osaansa tyytyvä ja käyttäytyvä suljetaan usein koppiin, eristyksiin kunnes oppii olemaan.
Ja toisaalta, suljetuissa laitoksissa voi myös kukoistaa monenlaiset väärinkäytökset, joilla ei koeta olevan niin väliä kun eihän niitä kukaan näe, tehdään salaa ja kukaan ei saa tietää.

Ja tauti itsessään ei ole mikä tahansa tauti...jos Raamattua alkaa lukea kannesta kanteen niin pian päätyy varsin hyydyttäviin osioihin, Leviticuksen ja Numerin loputtoman tuntuisiin puhtaussääntöihin joissa spitaalistakin puhutaan paljon. Tämä vanhatestamentillinen spitaali ei tosin luultavasti ollut meidän aikamme lepraa vaan jotain muuta ihotautia, tai jopa symbolisempaa, koska Laissa ei vain ihminen vaan myös vaatteet ja talot voivat sairastaa spitaalia. Jos asiaa miettii niin kaikkihan nuo, ihmisen iho, vaatteet ja talot, ovat rajapintoja, joilla erotetaan ja järjestetään maailmaa siihen mikä on sisällä ja siihen mikä on ulkona, ja spitaali on näiden rajojen häiriö, hallitsemattomien siirtymien ja kaaoksen mahdollistaja ja siksi pelottava. Ihon avautuessa pysyville haavoille myös ihmisen integriteetti on uhattuna, ja nämä vaikeat tapaukset sitten eristetään yhteisöstä omaan piiriinsä ja sairausluokitukseen (noiden rajojen ja kategorioiden ja niiden välillä siirtymisen kontrollointi näkyy muutenkin niissä pentateukin puhtaussäännöksissä).

Tavallaan tähän liittyy myös kirjassa keskeisenä oleva diakonissan kutsumus. Luterilaisessa maassa ei tunneta luostarilaitosta, mutta käytännössä diakonissien elämässä oli paljon samoja piirteitä kuin nunnien tai apostolisten sisarten elämässä, erottaudutaan joistain elämän osa-alueista että voitaisiin toivon mukaan toteuttaa paremmin toisia, ja tätäkin kontrolloidaan rajoilla, puvuilla, käyttäytymisellä jne. Ja ennen kaikkea sen kontrollin pitää tulla sisältä, sisäiselle integriteetille ei tee hyvää rajojen hallitsematon rikkominen silloinkaan kun kukaan ei saa tietää...
Joillain tavoin diakonissa Matildan ja leprasairaiden odotettavat elämät muistuttavat toisiaan, molemmat elävät Leprassa, mutta Matildalle se on kuitenkin yhä valinta, potilaille ei.

Yhteisen riippuvuuden ja sosiaalisen vastuun rinnalla kulkee jatkuvasti ajatus yksilön arvokkuudesta, jokaisen ihmiselämän arvokkuudesta, huolimatta olosuhteista tai elämän muodoista, ja nämä liittyvät yhteen: silloinkin kun yksilö itse ei pysty arvokkuuttaan tiedostamaan tai sitä puolustamaan niin muiden on se tehtävä.

Erinomaisen laajalle leviävät kirjan filosofiset ajatukset, mutta Ellilälle ominaisesti mennään kuitenkin tarina edellä ja muu tuodaan sillai salaviisaasti esiin. Minäkertoja on suuren osaa kirjasta piilossa mutta mukana kuitenkin, Matildan ajatuksia seurataan paljon ja muitakin ääniä kuuluu (ja Aunen ääni kirjan loppupuolella oli kyllä vaikuttava). Ihan historiallisten lukuromaanien kannattajille tässä on varmaan liikaa pohdintaa, mutta minulle tässä oli hyvä tasapaino.

Inhimillisesti tarkastellen siinä oli kovin vähän juhlimista, että Aune oli syntynyt maailmaan. Aunen elämään oli mahtunut paljon kärsimystä, eikä parempaa ollut luvassa. Mutta jos hän ei uskonut Aunen elämän kallisarvoisuuteen, niin mitä syytä kenenkään heistä oli siinä tapauksessa jatkaa työtä täällä tai missään.

 Kirjan ovat lukeneet myös mm. Kirsi, Arja, Tuija, SusuPetal, Marjatta...