Muutama vuosi sitten luin Ingallsin Lauran kirjasarjan ensimmäisen osan Pieni talo suuressa metsässä, ja tarkoitus on ollut lukea ainakin tämä nimekkäin seuraava osa...ja kun se nyt sattui olemaan lähikirjastossa tarjolla VO:na (version originale), niin luetaas nyt.
Ja, no, kun hatarat mielikuvat liittyvät siihen tv-sarjaan niin vaikka tässä oli aika lailla samaa kuin edellisessäkin niin tämä kuitenkin erosi huomattavasti siitä mitä odotin...Ingallsin perhe jättää Wisconsinin metsät kun siellä alkaa olla ihan liikaa ihmisiä ja siirtyy lännemmäksi preerialle jossa asutus on harvaa (joitain naapureita kohdataan, lähimpään kaupunkiin sen sijaan on nelisenkymmentä mailia, perheen isä käy siellä kirjan aikana pari kertaa). Eli sosiaalisesti suljetussa piirissä ollaan yhä, laajemmat ja säännöllisemmät ihmiskontaktit odottavat ilmeisesti vasta sarjan seuraavassa osassa.
Pääpaino on siis taas sellaisessa kansantieteellisessä kuvauksessa miten erämaata asutetaan, rakennetaan taloa, kaivetaan kaivoa jne. Kerronta on pienen lapsen tyylistä, hyvin toteavaa joka antaa kirjalle oman sävynsä, asioita ei kovin paljon arvoteta tai niiden kanssa jossitella että voisiko joku olla paremmin toisin: kun esim. puhutaan hevosvarkaista niin niiden olemassaolo hyväksytään sellaisenaan, ja se pitää ottaa huomioon.
Tällä seudulla asustaa myös runsaasti intiaaneja, ja näiden kanssa kontaktit ovat, no, hankalia, ja ihan tapahtumien tasolla ja toisaalta kun nykyhetken lukijana sitä mitä luki peilaili siihen mitä muuten tiesi pohjois-Amerikan asuttamisesta ja intiaaneista, ja kun vähän niinkuin jo tiesi että suurista toiveista huolimatta perhe ei tule tässä pienessä talossa pysymään, yleinen tunnelma kirjassa oli hämmentävän painostava, ei ollenkaan sellainen mitä tuon kirjan kansi tai ne tv-sarjamielikuvat antoivat odottaa...
Lukukokemusta siis saattoi pitää hämmentävänä, enkä ole varma onko se hyvä vai huono asia.
Mutjoo, olisin kaivannut ennemmin sitä tv-sarjan pikkukaupunkitouhua (ja sitä ilmeisesti tarjoaa jotkut sarjan myöhemmät osat, samoin kuin tuossa männävuonna lukemani toinen keskilänsiklassikko, Willa Catherin My Antonia).
Niin, ja kaikkihan tietävät että Maija Vilkkumaan olisi kuulunut oikeasti laulaa Ingallsin Marysta, joka oli se ärsyttävän kiltti ja aina tottelevainen tyttö, toisin kuin pikkusisarensa (joka, myönnetään, oli myös lopulta aika kiltti).
Jännä juttu, että tämä hämmensi sinua. Minulle nämä kirjat ovat tärkeitä ja ja pidän niistä enemmän kuin tv-sarjasta, joka kulkee omia latujaan. TV-sarjassa on oikeastaan otettu vain raamit. Kirjasarja kuvaa Lauran kasvua ja pioneerielämää. Kyllä sitä yhteisöllisyyttäkin jossain vaiheessa tulee. Kertoisitko enemmän tuosta Willa Catherinesta, kuuka sen on kirjoittanut ja mistä se kertoi?
VastaaPoistaJoo, käsitin että seuraavassa kirjassa mennään jo kouluun ja kontrastia aiempaan erämaaelämään tulee...
VastaaPoistaMutta niistä intiaaneista ja muusta tuli tähän kirjaan sellainen jatkuva painostavan uhkan tuntu joka nousikin nyt kirjan hallitsevaksi tunnelmaksi, eikä se ollut ollenkaan sitä mitä odotin (ja nyt kun lukee niin huomaa että mitä tv-sarjasta muistan, en paljoa, on ottanut vaan raameja...)
Willa Cather on itärannikolla syntynyt mutta Nebraskassa vaikuttanut kirjailija, joka tunnetaan Yhdysvalloissa juuri tuon alueen kuvaajana vuosisatojen vaihteessa, aiemmin olin blogannut kirjastaan Lucy Gayheart (https://hdcanis.blogspot.com/2012/12/willa-cather-lucy-gayheart.html) ja nyt kesällä luin My Antonian, tuon alueen siirtolaiselämästä. Aikuisemmalle yleisölle kuin nämä Ingallsit, mutta luulen kyllä että pitäisit (ja on näköjään käännetty suomeksi, nimellä Antonia-ystäväni).
Se intiaanileiri pow wow -kuvaus on kyllä melkoisen vahva tuossa Pieni talo preerialla -kirjassa. Se loi kyllä kontrastia maanviljelyselämään. Kaikkihan kuitenkin päättyi ihan rauhanomaiseesti, vaikka ilmassa leijui hetken uhkaa. Täytyy tutkailla tuota Antoniaa.Kiitos lisätiedoista.
PoistaJoo, ja sen ympärillä oli paljon muuta, koiran ja ihmisten asenteissa kaikin puolin oli jatkuva odottava konflikti...ja tätä ei kuitenkaan lue viattoman tietämättömäna taustalla olevasta historiallisesta painolastista, niin tapahtuneista kuin tulevasta, vaikka kirjan näkökulmassa se ei olekaan esillä.
PoistaKirjoja aiheesta en ole lukenut, mutta sarjan olen katsellut varmaan pariin kertaan. Siinä on sitä ahkeruuden ja vähään tyytymisen aatetta, jota meilläkin on perinteisesti arvostettu. Luulenpa jotta siltä osin kirja pitää yhtä tv-sarjan kanssa.
VastaaPoistaSieltäkö sinä Ranskanmaalta kirjoitat?
Juu, erämaassa tietysti pitää tehdä työt kunnolla ja ahkerasti, ja arvostetaan pieniäkin iloja.
PoistaRanskassahan yhä olen, täällä Bretagnen Rennesissä (yksi tuttu sanoi että Bretagne on Ranskan Suomi, eikä ihan väärässä ole), joten blogissa tullee olemaan kohtalainen määrä ranskalaista kirjallisuutta esillä...
Luin nämä vuosia sitten, ja pitäisi varmaan lukea uudestaan, näkökulma olisi vähän eri. En ole ennen edes ajatellut, että onhan tässä osassa vähän painostava tunnelma perheen kamppaillessa vaikeuksia vastaan ja vieläpä yksin vailla naapureita (paitsi tietysti herra Edwardsia). Charlesillehan tämä elämä sopii mutta mitäköhän Caroline on ajatellut? Myöhemmissä osissa juuri hän haluaa asettua aloilleen kaupunkiin. Intiaanien kuvaus on sarjassa tosi mielenkiintoista: äiti ja Mary vihaavat intiaaneja, isä kunnioittaa heitä (vaikka toisaalta onhan hänkin pieni osa pioneereista, jotka vievät intiaaneilta maat...) ja Laura vaikuttaa enemmän tarkkailijalta, joka ei sano suoraan omaa mielipidettään. Loppu on kyllä surullinen, kun perhe joutuu lähtemään vasta rakennetusta talosta.
VastaaPoistaJoo, tästä nousee varmasti hyvin eri puolet esiin jos lukee jonain 10-12-vuotiaana kuin aikuisena, Carolinen kärsivällisyyteen yms. kiinnittää eri lailla huomiota...
Poista