18.12.2019

Jean Giraudoux - La guerre de Troie n'aura pas lieu



Olen aiemminkin pitänyt näytelmien lukemisesta (enemmän kuin varsinaisesta teatterista), koska niiden dialogivetoisuus ja runsas painotus henkilösuhteiden kuvaukseen puheen ja toiminnan kautta vetoaa minuun, mutta ranskaksi (tai varmaan muillakin vierailla kielillä joiden osaaminen on vielä jossain funktionaalisen ja sujuvan välimaastossa) mukaan tulee vielä etu, että dialogin lukeminen on helpompaa koska sitä kieltä on erityisesti opetellut, laajat kuvaukset yms. ovat yhä työläämpiä ja vaikeampia ymmärtää.

Niinpä viime aikojen fiktiolukemisessa näytelmiä on tullut luettua vielä tavallista enemmän. Ne suuret klassikot tyyliin Molière ja Racine ovat vielä jääneet hamaan tulevaisuuteen, enemmän olen lukenut 1900-lukulaisia (joista moni taitaa Suomessa kuitenkin olla aika tuntematon) tyyliin Jean Anouilh, Julien Gracq, Eugene Ionesco, Jules Romains, Marcel Pagnol tai tämä Jean Giraudoux, jonka huomattavimpia teoksia on tämä La guerre de Troie n'aura pas lieu (Troijan sotaa ei tule).

Tapahtumapaikkana siis Homeroksesta tuttu Troija, jonne kaunis Helena on jo kaapattu mutta kreikkalaiset joukot rajoittuvat vielä yksittäisiin neuvottelijoihin. Prinssi Hektor on jo kyllästynyt sotiin, ja kun vaimonsa Andromache odottaa lasta niin aletaan puuhata sitä rauhaa...ja kun asiasta puhutaan niin sillehän ei ole mitään estettä, Parisin ja Helenan rakkaus on jo mennyt ohi joten hoidetaan nämä neuvottelut, Helena laivaan ja kättä päälle; kun kaikkien osapuolten neuvotteluissa kukaan ei tietenkään halua sotaa, niin silloinhan on täysin järkevää että mitään Troijan ja kreikkalaisten välistä sotaa ei tule, eikös vaan?
Mutta kun asioita keskustellaan yhden ja toisen henkilön kanssa niin Hektor huomaa että vaikka jokaisessa keskustelussa Hektorin kanta olisikin voittoisa, varsinainen tavoite tuntuu karkaavan koko ajan kauemmaksi...

ANDROMAQUE: Pourquoi la guerre aurait-elle lieu? Pâris ne tient plus à Hélène. Hélène ne tient plus à Pâris.
CASSANDRE: Il s'agit bien d'eux!
ANDROMAQUE: Il s'agit de quoi?
CASSANDRE: Pâris ne tient plus à Hélène! Hélène ne tient plus à Pâris! Tu as vu le destin s'intéresser à des phrases négatives?
ANDROMAQUE: Je ne sais pas ce qu'est le destin.
CASSANDRE: Je vais te le dire. C'est simplement la forme accélérée du temps. C'est épouvantable.

(Kohtaloa ei kiinnosta kielteiset lauseet.)

Varsin synkeä, mustan huumorin värittämä näytelmä siis kun lopputulos on ilmeinen, sodan portit on helppo avata mutta vaikea sulkea. Ensiesitys oli vuonna 1935 joten vaikka Giraudoux kirjoittaakin Troijasta, puhe on kuitenkin ensimmäiseen maailmansotaan johtaneesta politiikasta, ja jo ilmassa olevasta toisen uhasta, ja, no, ei tämä vieraalta tunnu nytkään.

----------------------------------

Noin pienemmässä konfliktimittakaavassa, kun olen sekalaisia nettikohuja, someraivoja yms. seurannut niin pohdin mitä tässäkin teoksessa sivutaan, kuinka joukon toimet voivat olla joskus niin erilaiset kuin joukon yksittäisten jäsenten ajatukset ja reaktiot antaisivat ymmärtää, jotkut kohut kehittyvät tavoilla, joista on kovin vaikea uskoa että kovin moni tai kukaan yksittäinen henkilö olisi sitä toivonut.
Mieleen tuli, että ehkäpä keinoäly ei olekaan välttämättä sellainen tietokoneohjelma jonka joku koodari koodaa, vaan jotain joka voi muodostua spontaanisti, ihmisistä muodostuva kone jonka toiminta ja ajattelu eroaa kenenkään osasensa ajatuksista (ja näin scifidystopioiden mukaisesti se ei ole ihmisten kontrollissa vaan päinvastoin tämä vieras äly voi kontrolloida ihmisiä ja yhteiskuntaa).

Tai sinänsähän tämä ei olisi uusi juttu, vaan jotain jota voi ilmetä missä tahansa joukossa ja vaikuttaa mm. demokraattisessa päätöstenteossa (hei vaan, vanha tuttu Alexis de Tocqueville), mutta somen noosfääriverkostoissa tämä tulee usein vielä selkeämmin esiin.
Ja vastaavasti toisissa yhteisökäsityksissa suorastaan oletetaan, että yhteisössä on mukana tietoinen elementti joka tekee siitä enemmän kuin osiensa summan, kuinka kristillinen kirkko ei ole vain inhimillinen yhteisö vaan myös Pyhän Hengen ohjaama Kristuksen mystinen ruumis (mutta tätä ohjausta ei nähdä dystopiana).

2 kommenttia:

  1. Ranskalainen kirjallisuus on minulle aikasten tuntematonta... Mutta näytelmistä. En oikeastaan koskaan niitä lue, paitsi viime keväänä luin Lorcan näytelmät Veren häät ja Bernada Alban talo. Ihmeekseni pidin todella paljon. Lorca oli miettinyt kohtaukset lavasteita myöten, draamaa ja runoakin riitti. Hieno kokemus.

    VastaaPoista
  2. Olen nuo Lorcat aikoinaan lukenut myös, ja lisääkin voisi...
    Ja sattuneesta syystä ranskalainen kirjallisuus on nyt ollut blogissa aika hyvin mukana ja tulee olemaan jatkossakin (mun pitäisikin kirjoittaa varmaan joku teksti miten bloggaaja löytää täällä luettavansa...)

    VastaaPoista