Penelope Fitzgerald - The Means of Escape

Blogiajan kirjailijalöytöjä tämä Penelope Fitzgerald: olen lukenut aiemmin viisi romaaniaan, jotka kaikki ovat tulleet blogiin, ja nyt vuoroon postuumisti ilmestynyt novellikokoelma. 

Fitzgeraldin tuotanto kertoo tyypillisesti varsin eksentristen henkilöiden kansoittamista mikroilmastoista, oltiin sitten sodanaikaisessa BBC:ssa, Thamesin asuntolaivayhteisössä tai saksalaisten romantikkojen parissa: tyyli on hienovireinen, hieman humoristinen ja pisteliäskin mutta outoudesta huolimatta Fitzgeraldin henkilöt pysyvät sympaattisina. 

Samat piirteet kyllä leimaavat näitä novelleja: niin ajassa kuin paikassa levitään laajalle, moni novelli sijoittuu menneisyyteen ja vaikka peribrittiläisiä ollaankin, sitä ollaan niin Karibialla, Istanbulissa kuin Uudessa Seelannissa.

Mutta vaikka romaaninsakaan eivät ole pituudella pilattuja, niin moni näistä novelleista tuntuu liiankin lyhyiltä. Niissä on kiinnostavia ideoita mutta Fitzgeraldin vahvuudet henkilöiden ja henkilöjoukkojen kuvaajina eivät saa riittävästi tilaa. Oikeastaan tuntuu että ainakin jotkut näistä olisivat olleet jonkinlaisia harjoituspätkiä ja fragmentteja romaaneille joita ei sitten tullutkaan kirjoitettua, ja moni niistä jää turhankin paljon roikkumaan ilmaan, olisivat tarvinneet vielä lisää jotain.

Nostan kuitenkin niminovellin onnistuneeksi: ollaan Tasmaniassa aikakaudella, jolloin suurin osa Australian eurooppalaisperäisistä asukkaista oli rangaistussiirtolaan lähetettyjä vankeja: nuori nainen kohtaa Port Arthurista karanneen vangin ja päättää auttaa tätä eteenpäin pakomatkalla, piilossa mielessä myös oma halu paeta...

Samanhenkisiä yksinäisyyden ja pettymyksen tunteita, halua paeta elinolosuhteitaan tai muuten ajautua tilanteisiin, joissa asiat eivät kuitenkaan mene ihan niin kuin pitäisi, löytyy pitkin kirjaa, ja kuten sanottu, moni näistä tuntuu sellaisilta että olisin voinut lukea näiden ympärille kehitettyjä romaaneja, mutta novelleina ne eivät oikein kanna. Kyllä tämän luki täydentämään kirjailijakuvaa, mutta lukekaa Fitzgeraldilta ennemmin niitä romaaneja.

'"I don't know why you came here in the first place. There's nothing here at all. If it's oysters you want, they're better at Cancale. There's nothing here to tell one morning from another, except to see if it's raining... Once they brought in three drowned bodies, two men and a boy, a whole boat's crew, and laid them out on the tables in the fish market, and you could see blood and water running out of their mouths... You can spend your whole life here, wash, pray, do your work, and all the time you might just as well not have been born."
She was still speaking so that she could scarcely be heard. The passers-by went un-noticing down Palourde's badly paved street. Hackett felt disturbed. It had never occurred to him that she would speak, without prompting, at such length.' ('The Red-Haired Girl')

Helmet-haasteessa laitan tämän kohtaan 18. Kirjan kannessa tai nimessä on koru (kannen vasen alakulma, kuningattarella on kaulakoru ja kruunu).

Dino Buzzati - La fameuse invasion de la Sicile par les ours (kuuluisa karhujen hyökkäys Sisiliassa)

Jatkan ranskalaisten lastenkirjojen lukemista, tosin tällä kertaa mutkan kautta: tässä laajassa Folio Junior -sarjassa on julkaistu myös kohtalainen määrä käännöksiä, niin modernimpia kirjoja kuin klassikkoja, joihin tämä italialaisen Dino Buzzatin kirja myös lasketaan. Mutta myönnän että en ollut tästä kirjasta ikinä kuullutkaan, joten otetaan lukuun...

Kirjailija itse on toki tuttu: aikoinaan olen lukenut tunnetuimman teoksensa Tataariaro, ja blogiaikana myöhäisen realistisen romaanin Muuan rakkaus, mutta tuotantoa on paljon muutakin, ja mitä tässä kirjassa olleessa saatteessa, painotus on enemmän fantastisessa ja fabulistisessa kerronnassa, vaikka fantasia halutaankin luoda suht yksinkertaisista aineksista ja arkisesta sanastosta ja maagisesta realismista (mistä Tataariaro on tavallaan hieno esimerkki). Tässä kirjassa ollaan kuitenkin satumaisempia: tarina on syntynyt piirroksista joita Buzzati teki sisarentyttärilleen, joiden ympärille syntyi selittävää tarinaa, josta kirjailija sitten muokkasi 1945 tämän teoksen, kerronnassa sekoittaen kuvitusta, proosaa ja eeppistä runoa.

Tarina on aika suoraviivainen, vaikka jakautuukin selvästi kahteen puoliskoon: kauan kauan sitten Sisiliassa ihmiset elivät laaksoissa ja karhut vuorilla, mutta eräänä ankarana talvena vuorilla ei ole enää syötävää, joten karhut laskeutuvat laaksoihin kuninkaansa Léoncen johdolla...ja Léonce haluaa myös löytää poikansa Toninin, jonka metsästäjät olivat vieneet mukanaan muutamia vuosia aiemmin. Koska tyrannimainen Sisilian suurherttua ei tietenkään tätä hyvällä katso, niin konflikteja seuraa, mutta lopulta karhut ovat voittoisia, ja Sisilian hallitsijaksi nousee kuningas Léonce (ja ihmisetkin ovat tyytyväisiä uuteen hallitsijaan).

Kolmetoista vuotta myöhemmin Léoncen hallinto on yleisesti vakaa ja arvostettu, mutta merkillisiä varkauksia ja muuta epäilyttävää tapahtuu. Léonce etsii syyllisiä aluksi ihmisten joukosta, koska karhut olivat perinteisesti moraalisia (joskin hieman naiveja) olentoja, joille varkaus ajatuksena on tuntematon, niin pian saa huomata, että yhteiselämän aikana karhut ovat innokkaasti omaksuneet ihmisten huonot tavat, naurettavista rikollisiin...ja kun seuraavissa tapahtumissa tämä ihmisten huono vaikutus tulee mitä räikeimmin esiin, palaavat karhut takaisin Sisilian vuorille eivätkä ihmiset enää koskaan heitä näe. 

Tarina on tosiaan lopulta aika simppeli (ja ainakin Ilias on ilmeinen inspiraation lähde) mutta Buzzati kirjoittaa kyllä aika lailla kieli poskessa (jo kirjan alussa olevat henkilöiden esittelyt saivat aikaan hihittelyä) ja aiemmin lukemistani kirjoistaan tutulla ironialla. Luulenpa että joidenkin Astrid Lindgrenin kirjojen tai Narnioiden tapaan lapset ja aikuiset päätyvät lukemaan tätä tarinaa eri tasoilla, toisaalta tämä menee suoraviivaisena fantasiaseikkailuna ja toisaalta ironisuus vie tarinaa hieman eri suuntiin. Koska onhan tässä myös surumielisyyttä mukana. Hyvät karhut / pahat ihmiset -vastakkainasettelu on lähtökohtana, mutta karhujen hyvyys on naivia viattomuutta, ja toisaalta ihmisten pahuuskaan ei ole tarkoituksellista vaan siiheen voi kuulua hyvät ja sankarillisetkin teot, ja samalla se kuitenkin on olemassaoloon kuuluva aura, joka väistämättä korruptoi viattomuuden...

Mutta tuo on kuitenkin vain yhtenä juonteena erinomaisen viihdyttävässä ja hauskassa teoksessa. 

Cela se passait il y a bien longtemps,
Les bêtes étaient bonnes, les ommes barbares en ce temps.
La Sicile n'était pas comme elle est à présent,
Elle était alors faite différemment :
De hautes montagnes s'élevaient vers le ciel
dont les sommets étaient couverts de gel
Et, au milieu des montagnes, des volcans
De la forme des pains de sucre d'antan.

Helmet-haasteessa voisin ottaa vaikka kohdan 12. Lastenrunokirja: proosaa ja runoa sekoitetaan, mutta menköön.

Beryl Bainbridge - According to Queeney

Ja taas palaan Beryl Bainbridgen tuotannon pariin: tämä on aika mones lukemani, ja tuotantonsa pysyy haastavana, ei mitenkään miellyttävänä mutta hyvin kiinnostavana...

Tämä kirja on Bainbridgen myöhempää tuotantoa, historiallinen romaani 1760-1780-lukujen Englannista ja kirjailija Samuel Johnsonista, joka kirjan alussa tulee hyvin pitkäaikaiselle vierailulle poliitikko ja panimomestari Henry Thralen luo, ja tulevina vuonsa on olennainen osa Thralen perheen elämää, elämää jota kuvataan episodimaisesti: varsinainen juoni, jos sellaista on, on epämääräinen, suurempaa huomiota saavat henkilöt ja näiden suhteet.

He was a good man, one she had come to like, not love, a sentiment she felt contrary to the proper order of affections existing between men and women. Her mother, who lived on a diet of vegetables and water and could not be accused of emotions disturbed by either spirits or meat, often referred to the dead Mr Salusbury as a 'monster she had been fond of to distraction'. At such times Mrs Thrale, observing the light of passion in her mother's eyes, felt envy. On Sundays, in church, she sometimes prayed, without fervour, to be persecuted by love.

Tärkeimmiksi henkilöiksi nousevat kannen maalauksessa (Sir Joshua Reynolds) esiintyvät kaksi naista, Henryn vaimo Hester Thrale ja tämän tytär Queeney: kuten kirjan nimikin vinkkaa, on jälkimmäinen isossa osassa näkökulmahenkilönä. Bainbridgen kirjoissa ei juuri mukavia ja miellyttäviä henkilöitä ole, ja sama pätee tässäkin: Hester on varsin viileä, kova ja itsekeskeinen äiti, ja Queeney pikkuvanha, hyvin älykäs ja hyvin kriittinen äitiään kohtaan (ja aikanaan tulee katkaisemaan suhteensa tähän Hesterin mennessä uusiin naimisiin). 

Bainbridgen ominainen groteskius on tietysti mukana, ja siihen Samuel Johnson henkilönä soveltuu hyvin, arvostettuna ja tavattoman älykkäänä mutta myös tavattoman eksentrisenä ja monista fyysisistä vaivoista kärsivänä. Mutta samalla tästä kirjasta oli varsin vaikea saada otetta: tapahtumat levittäytyvät tosiaan episodeiksi parin vuosikymmenen ajalle, ja ilmeisesti lukijalta odotetaan hieman parempaa aikakauden keskeisten henkilöiden tuntemista kuin mitä minulla on (tunnen Johnsonin ja mm. Oliver Goldsmithin nimeltä mutten ole lukenut näiltä mitään enkä tiedä henkilöinä näistä oikein mitään). Ja varsinkin kirjan alkuosa oli hankala, kun Queeney oli tällöin vasta vauvaikäinen ja näin kerrontaa ei voinut vielä ankkuroida tähän. Ja myöhemminkin vaikka henkilö- ja perhekuvauksista ja Bainbridgen kerronnasta saakin jotain irti, niin tuntui että suurempi perehtyneisyys aikakauteen olisi ollut hyödyksi tämän kirjan parissa. 

It struck Mrs Desmoulins how useless learning was in times of crisis; Mrs Williams knew French and Italian and scribbled poetry, yet failed to recognize madness; 'He is not anxious,' she screamed. 'He is out of his mind.'
'It is not our function to interfere,' pronounced Mrs Williams and closed her eyes, though they saw nothing when open.

Helmet-haasteessa tällä saa helposti kohdan 5. Kirjailijan nimikirjaimia ei esiinny omassa nimessäsi.

Lauri Pohjanpää - Sielukellot

Minulla on nyt vähän huono tuuri Lauri Pohjanpään kanssa. Aikoinaan luetussa Meren kaupungissa oli ansioita, ja Suomen Runotar -antologian valinnat ovat toimivia (tunnetuimpana "kaksi vanhaa, vanhaa varista...") mutta edellinen lukemani Ristiritari ei uponnut yhtään, eikä tämä Sielukellotkaan sen enempää ilahduttanut.

Kiinnostava piirre näissä lukemissani kirjoissa on, että ne ovat vahvasti temaattisia, kukin kokoelma on yhtenäinen (ja sellaisilta vaikuttavat myös jotkut joita en ole lukenut) mutta teemoja ei ole toistettu. Tällä kertaa teemana on uskonnollinen, kristillinen runous: rukouksia, mietiskelyjä, faabeleita (ja kun 20-luvulla ollaan niin pysytään vielä selvän mitallisena).

Teema tietysti kiinnosti ja sen perusteella tämän myös luettavaksi otin, mutta kun olen lukenut hyvääkin kristillistä runoutta, niin tästä sitä löytyi kovin niukasti, ennemmin Pohjanpää laittaa tässä klisettä kliseen perään ja ajatusten ja tuntemusten ilmaisuissa ollaan kovin, no, itsestäänselviä. Jotkut osat ehkä menisivät helppouteen ja turvallisuuteen nojaavana käyttörunoutena, joku ehkä virtenäkin, mutta lukijana halusin kyllä jotain enemmän...

Tätä alleviivaa muutama mukaan otettu käännösruno, joista katkelma Franciscus Assisilaisen Aurinkolaulusta on heittämällä kirjan säväyttävin teksti. Ja kiinnostavasti Pohjanpään omistakin runoista yksi kiinnostavammista käsitteli pyhää Franciscusta, joskin mietin oliko se runomuotoon sovitettu osa Franciscuksen legendoista ennemmin kuin Pohjanpään oma narratiivi...

Tulipa luettua, ja Helmet-haasteessa tämä olkoon 25. Kirjassa vietetään juhlapyhää (ollaan niin joulussa kuin pääsiäisessä...)

Kiitosvirsi

Yön, päivän tulla annat,
suot myrskyt, tyvenet,
sa Herra, kaadat, kannat,
suot riemut, kyynelet,
suot tuskan vailla pohjaa,
suot armon auringon, -
kaikk', kaikki tahtos ohjaa,
sun kiitos olkohon.

Sun, Herra, rakkauttasi
sun tekos julistaa
ja valtasuuruuttasi
sun ihmees ilmoittaa.
Kuin syleilyssään kantaa
maat, meret äärettyys,
niin vailla rajaa, rantaa
on armos iäisyys.

Niin päivän iki-hyvyys
kuin loiste tähtivyön,
niin korkeus kuin syvyys
ja harput myrsky-yön,
ne kiittää sadoin kielin
sun nimes kunniaa,
myös meidän hartain mielin
suo sitä kirkastaa.

Alkuvuoden luetut

James Hadley Chase - No Orchids for Miss Blandish
Antoine de Saint-Exupéry - Vol de nuit
Tiziano Scarpa - Stabat Mater
Helvi Hämäläinen - Suden kunnia
Eric-Emmanuel Schmitt - Milarepa
John Williams - Stoner
Anna Maria Ortese - Evening Descends Upon the Hills
Erik Orsenna - Dernières nouvelles des oiseaux
Heikki Asunta - Sudenmarja
Tahar Ben Jelloun - L'école perdue
Dubravka Ugrešić - Kiputilahalitus
Jean Teulé - The Poisoning Angel
Marko Järvikallas - Saattue
Pierre Gripari - La sorcière de la rue Mouffetard
Agota Kristof - Hier

Paul McPartlan - Sacrament of Salvation: Introduction to Eucharistic Ecclesiology
Jean Claude Gautrand - Willy Ronis
J.C.Rees - Equality
Leonard Schapiro - Totalitarianism
Jacques Attali - Amours
Juha Räikkä - Katumuksen filosofia
Robert A. Dahl - After the Revolution? Authority in a Good Society
Michel Foucault - Discipline and Punish

Delaf - Le retour de Lagaffe
Catel & Bocquet - Alice Guy

 

Hyvää pääsiäistä! 

Kokoan taas listan vuoden ensimmäisen kolmen kuukauden aikana luetuista kirjoista: kaunokirjat ovat olleet blogissa, samoin kuin nuo mainitut sarjakuvat, mutta toki muitakin sarjakuvia on tullut luettua...ja tietokirjat (joista ohessa kokonaan luettuja, perinteiseen tapaan opiskelun yhteydessä tulee luettua myös osia ja artikkeleja...) ovat jääneet kokonaan pois blogista. 

Tuli luettua aika paljon lyhyitä kirjoja, nimikemäärä on ollut suurempi kuin tavallista. Sadan vuoden lukuhaaste tuli paketoitua, ja nyt Kirjaimia-blogi aloitti uuden kiinnostavan kuuloisen haasteen kirjallisuuspalkintojen ympäriltä. Helmet-haaste on ottanut reippaan aloituksen, 17 haastekohtaa täytetty, osa hankalia ja sa helppoja. Ja oma lukuprojekti lukea lisää ranskankielistä lasten- ja nuortenkirjallisuutta on myös vienyt joidenkin kiinnostavien teosten äärelle, ja lukulistalla odottaa lisää...samoin kuin muutakin kiinnostavaa, odottakaa vain.

 

	mies	nainen	x
englanti	159	139	1	299
suomi	104	63		167
ranska	115	43	2	160
saksa	54	14		68
japani	46	13		59
italia	50	3		53
ruotsi	24	14		38
venäjä	29	7	1	37
espanja	15	8	1	24
norja	12	5		17
tsekki	15	2		17
arabia	9	2	1	12
unkari	8	2	1	11
viro	8	2		10
tanska	7	2		9
puola	5	4		9
serbo-kroatia	3	3		6
muu	1		5	6
islanti	3	1	1	5
kiina	3	2		5
hollanti	2	3		5
portugali	2	2		4
kreikka	3		1	4
slovenia	2		1	3
slovakia	2	1		3
persia	2	1		3
iiri		1	1	2
latina	1	1		2
katalaani		2		2
bengali	2			2
turkki	2			2
albania	1			1
urdu	1			1
bulgaria			1	1
latvia	1			1
malta	1			1
	692	340	17	1049

Agota Kristof - Hier (eilen)

Vuoden 2022 vaikuttavimmaksi lukukokemukseksi nousi Agota Kristofin trilogia: Le grand cahier, La preuve ja Le troisième mensonge, ja kun ne viime vuonna tulivat myös suomeksi, näkyi moni muukin olleen vaikuttunut. Kirjailijan seuraavaan kirjaan tarttuminen on siis hieman sekä mahdollisuus että uhka: ei se kai ihan niin hyvä voi olla, mutta mitä on luvassa?

Tämä pienoisromaani ilmestyi 1995, siis kolme vuotta Kolmannen valheen jälkeen, ja on toki tunnistettavasti saman kirjailijan teos: joitain samoja elementtejä ja teemoja mitä trilogiassakin, ja osa niistä on selvästi omasta elämästä ammennettuja, mutta asetelma on silti myös uusi.

Sandor Lester on töissä kellotehtaassa, iltaisin kirjoittaa (uuden kotimaansa kielellä, ei äidinkielellään) ja viikonloppuisin tapaa Yolandaa, jota ei rakasta: jostain on haaveisiin ilmestynyt nainen Line, josta Sandor ei kuitenkaan sen enempää tiedä, mutta pakkomielteisesti odottaa kuitenkin tämän saapumista...
Ja Sandorin oikea nimi ei ole Sandor, ja hän on valehdellut taustastaan ja syistä joista on lähtenyt kotimaastaan teini-ikäisena, ja salaisuuksia ja valheita on luvassa lisää, varsinkin sitten kun tehtaalle ilmestyy nainen nimeltä Line...

Jep, alkusivuilla Sandorista tuli kyllä mieleen rajan yli Unkarista paennut Claus, joskin tällä kertaa keskitytään uuteen kotimaahan ja siirtolaisen, pakolaisen, kokemuksiin. Tietysti lukija myös huomaa, että Kristof itse työskenteli Sveitsissä kellotehtaassa ja alkoi kirjoittaa ranskaksi äidinkielensä sijaan, eli omaa elämää on myös pelissä. Ja tyylissä on tuttuutta, Kristof pysyy varsin suoraviivaisessa kielessä, jonka toteavuus tuo merkillisen kontrastin groteskiin sisältöön (joskin sen suhteen tässä pysytään kyllä maltillisempana kuin trilogiassa, mutta epämiellyttäviä kokemuksia kyllä tässäkin on).

- N'ayez pas peur. Une année est très vite passée. Je travaille ici depuis dix ans.
- C'est terrible. Je ne le supporterai pas.
- Personne ne le supporte, et cependant personne n'en meurt. Certains deviennent fous, mais c'est rare.

Maahanmuuttajuus ja kokemukset vieraana uudessa maassa ovatkin nyt keskiössä (ja siinä mielessä verrokiksi nousi kuukausi sitten lukemani Kiputilahallitus). Sandor on asunut jo vuosia maassa, eikä ole mitenkään aikeissa palata takaisin Unkariin, mutta silti elämä on pysynyt juurettomana, sitoutumattomana, mä-olen-vaan-töissä-täällä; kulutetaan aikaa kunnes tullaan kirjailijaksi ja/tai haaveiden Line tulee, vaikka todellisuudessa oikein mistään ei tule oikein mitään (itsemurhakin epäonnistuu). 

Ja toisaalta esiin nousee uudessa kotimaassa nouseva uusi sosiaalinen verkosto ja sen tasoittamat sosiaaliset erot: henkilöt, jotka eivät vanhassa kotimaassaan olisi missään tekemisissä keskenään, pitävät nyt paljon enemmän yhtä, vaikka samalla on järkevää tietää, että jos palaisi takaisin kotimaahan, niin ne yhteydet katkeaisivat uudestaan, yhdistävä tekijä on siirtolaisuus...

- Mais tu as choisi de t'enfuir est devenir rien du tout. Un ouvrier d'usine. Pourquoi ?
Je reponds:
- Parce que c'est en devenant rien du tout qu'on peut devenir écrivain. D'ailleurs, les choses se sont présentées ainsi et pas autrement.
- Tu dis ça serieusement, Sandor ? Qu'il faut devenir rien du tout pour être écrivain ?
- Je crois que oui.

Eipä tämä sen trilogian huikeuteen yllä, mutta kiinnostava teos tämäkin oli. Ja Helmet-haasteessa sopii vaikkapa kohtaan 9. Kirjassa joku karkaa.

Pierre Gripari - La sorcière de la rue Mouffetard (Mouffetard-kadun noita)

Jatkan satunnaisia tutustumisia ranskankieliseen lastenkirjallisuuteen: tämä valinta osoittautui hieman vanhemmaksi kuin odotin, alunperin se on ilmestynyt 1967, ja uusintapainoksia on tullut ja Broca-kadun satuja on sovitettu myös telkkariin ja teatteriin, eli oletettavasti siis arvostettu teos, vaikken ollutkaan ikinä tästä kuullut...

Niin kirjan nimessä mainittu Mouffetard-katu kuin alaotsikossa oleva Broca-katu ovat olemassaolevia katuja Pariisissa: esipuheessa tulee ilmi Broca-kadun moni-ilmeisyys, erikoisesta sijainnistaan johtuen se muodostaa hieman oman monikulttuurisen maailmansa Pariisin sisällä, ja siellä naapurustossa asuva kirjailija Pierre keksii naapuruston lasten kanssa uusia satuja (ja joissain saduissa esiintyvät Nadia, Bachir ja Papa Saïd mainitaan todellisiksi henkilöiksi).

Lajityyppinä on siis ihmesatu ja sen konventioita käytetään paljon, vaikka toki humoristisella otteella, ja moderniin urbaaniin elämänmuotoon sovittaen: niinpä noitia löytyy niin Mouffetard-kadulta kuin siivouskomerosta, työläisperheen asunnon keittiössä asuu hanakeiju, punasukkainen jättiläinen reissaa ympäri maailmaa tullakseen ihmisen kokoiseksi jne.

Ja vaikka kirjasta tulikin hieman Roald Dahl mieleen, niin Gripari asettuu kuitenkin selvästi sadun perinteeseen. Sadun konventioita tosiaan käytetään, vaikka niitä laitetaan myös uusiksi: kun hanakeiju lumoaa perheen vanhemman tyttären suusta putoamaan helmen joka sanasta jonka tyttö sanoo, kääntyy lumous nopeasti harmilliseksi, kun taas nuoremman tyttären kirous, jolla jokaisesta sanotusta sanasta tulee suusta käärme, osoittautuukin yllättävän siunaukselliseksi...

Hilpeä on teos. Suullisen kerronnan perinne on ollut perinteisesti minua kiinnostava, ja olen jo huomannut että ranskalaisessa lastenkirjallisuusperinteessä selvästi sadun konventioihin asettuvat kirjat ovat kyllä suosiossa, niitä on luvassa kyllä lisääkin. 

Helmet-haasteessa kirja sopii kohtaan 21. Kirjasta on tehty TV-sarja (johon muuten ei minulla varmaan olisi tunkua...)

Marko Järvikallas - Saattue

Bongasin tämän kirjan uutuuskirjojen joukosta potentiaalisesti kiinnostavana: kirjailija ei ollut ennestään tuttu, mutta näköjään on pari aiempaa novellikokoelmaa tullut, laajan näytelmätuotannon ohella. 

Kirjan kymmenessä novellissa henkilöt ja tilanteet vaihtuvat, ja tyylillistäkin kirjoa on, mutta silti kokoelmassa on yhdistäviä piirteitä: psykologinen ote henkilöistä, jotka etsivät elämässään merkitystä ja merkityksellisyyttä: kuka mistäkin, jotkut aktiivisemmin ja joillekin kysymys työnnetään ulkoa...

Parista ensimmäisestä novellista tuli vähän mieleen Maarit Verronen, tämän viileät henkilöt, jotka toteuttavat elämäänsä varsin johdonmukaisen mutta hieman vinksahtaneen logiikan mukaisesti. Terapeutti joka karhuaa asiakkaalta laskua, ei varsinaisesti rahan itsensä takia vaan koska laskun maksamatta jättäminen tarkoittaa arvostuksen puutetta, tai koulupoika jolla on pakkomielle sosiaalisesta hierarkiasta ja millä teoilla siinä noustaan tai pudotaan.

Sama etsintä, usein määrittelemätön ja hapuileva, ja joskus hieman kummallinen, leimaa muitakin tarinoita: etsitään toista ihmistä, hyväksyntää muilta tai itseltä, ehkä jotain pyhää, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Ja yleistunnelma on hauraan epävakaa, tyydyttämätön, melankolinen: tuntuu että oikeastaan vain Vastaus-novellin Sari on tiedostanut merkityksellisyyden etsintänsä, ja on myös löytänyt jotain, joka tuottaa tyydytystä (eri asia sitten onko tyydytyksen lähde itse asia vai sen loytäminen, ja että kun jotain löytää, samalla jotain myös voi menettää...)

Tuohon tyydyttämättömään etsintään sopivasti novelleja ei juuri paketoida valmiiksi kokonaisuuksiksi, loput jäävät usein avoimiksi; joskus liiankin: kuten niminovellissa, jossa on paljon hyvin mielikuvitusta kutkuttavia elementtejä, mysteeri, mutta josta en lopulta päässyt mitenkään kiinni mitä tässä nyt lopulta tapahtui: avoimen lopun sijaan tämä jäi vain ilmaan roikkumaan. Ja toisaalta suosikikseni kirjassa nousi Kuolemakohtaamisia, sarja vinjettejä, joissa ei ollut mitään ylimääräistä mutta joista jokainen oli iskevä kokonaisuus. 

Jäin miettimään, että mahtaako kirjailijan dramaturgi-tausta vaikuttaa myös proosaan: jokaisessa novellissa on hyvin mieleenjääviä kuvia. Henkilöiden mielenliikkeitä ja sisäistä maailmaa tuodaan esiin visuaalisesti, tapahtumina, eleinä, tekoina, merkityksellisinä esineinä, jotka ovat arkisia ja tavallisia ja samalla kaikkea muuta. Ja tämän visualisoinnin Järvikallas osaa. Muutama päivä kirjan lukemisen jälkeen vilkaisen sisällysluetteloa, ja oikeastaan jokainen novelliotsikko herättää mielikuvan jostain yksittäisestä tapahtumasta, kuin elokuvasta tai teatterilavalta (monta on novellikokoelmaa, hyvääkin, joissa ihan muutamassakin päivässä ainakin joku novelli on jo haipunut varjoon...)

Jahka tulee mahdolliseksi, täytynee etsiä Järvikallaksen aiempaa tuotantoa luettavaksi.

Arvostelukappale saatu kustantajalta.

Jean Teulé - The Poisoning Angel

Olin aiemmin tutustunut Jean Teulén tuotantoon sovitusten perusteella, nähnyt elokuvaversion romaanista Le magasin de suicides ja sarjakuvan kirjasta Entrez dans la danse, joiden perusteella kiinnosti lukea jotain varsinaistakin tuotantoa. Ja tämä teos sattui tulemaan vastaan englanninkielisenä käännöksenä (käännös Melanie Florence), joten tietty filtterivaikutus tietysti jatkuu...

Teulén tuotannosta löytyy useampikin romaani, joka käsittelee jotain historiallista tapahtumaa tai henkilöä, yleensä jotenkin outoa, groteskia ja makaaberiakin (tuo Entrez dans la danse käsitteli Strasbourgin tanssitautiepidemiaa 1518), ja samassa hengessä ollaan myös tässä kirjassa: alkuteoksen nimi Fleur de tonnerre (Ukkoskukka) tulee päähenkilön lempinimestä muttei muuten kerro niin paljon kuin tämä käännösnimi.

Hélène Jégado on todellinen henkilö, sarjamurhaaja, joka teloitettiin Rennesissä vuonna 1852 tuomittuna viidestä myrkytyksestä, joskin hyvällä syyllä uhreja epäiltiin olevan yli 30, vähintään. Jégado työskenteli kokkina monissa talouksissa ympäri Bretagnea, ja monissa näissä talouksissa sitten sattui merkillisiä kuolemantapauksia yksi tai useampi: uhrien valinnassa ei tunnu olevan mitään erityistä linjaa, läheisten merkillisten kuolemien joukossa oli niin olia perheenjäseniä kuin tuntemattomia, aikuisia ja lapsia...mutta kun ihmisiä kuoli nyt muutenkin usein äkkiä, niin usein nämä tulkittiin vaikkapa äkillisiksi koleraepidemioiden purskahduksiksi (ja Jégadoa saatettiin pitää onnekkaana jos oli vaikkapa ainoa eloonjäänyt). Ja joissain paikoissa saattoi tietysti herätä epäilys ainakin pahan onnen tuomisesta, varsinkin kun Jégadolla oli paljon muutakin outoa käytöstä...mutta vasta Jégadon työskennellessä Rennesissä asiaa alettiin kunnolla tutkia, ja merkillisten kuolemantapausten uhreista löytyi runsaasti arsenikkia...

Teulén kirjassa historialliset tapahtumat kyllästetään bretagnelaisilla uskomuksilla, runsaalla, pakanallisella tai synkretistisellä, ja tämä hallitsee Hélènen mielenmaisemaa jo lapsuudesta saakka: erityisesti kuoleman henkilöitymä Ankou, johon Hélène identifioituu ja jonka nimissä alkaa toimia, halukkaasti myrkyttämässä kenet tahansa koska kuolema ei valikoi...

Vapauksia historiassa otetaan, varmaankaan niitä elämän varhaisempia vaiheita ei kunnolla tunneta mutta tässä Hélène kulkee paikasta paikkaan, jättäen jälkeensä runsaasti ruumiita (huomattavasti enemmän kuin kolmekymmentä). Ja kirjan tunnelma on hämmentävä, toden ja myytin välimaastossa liikkuva ja runsaan groteskiuden ja mustan huumorin sävyttämä, ja Hélènen tekemisille ja varsin sosiopaattiselle käytökselle ei sen kummempaa selitystä löydy, myrkyttäminen on pakonomaista ja jos Hélène päätyy johonkin muuhun palvelijatehtävään kuin kokiksi, eikä näin pääse näppärästi käyttämään arsenikkia, niin alkaa yhtä pakonomaisesti silpoa vaatteita ja muuta omaisuutta...jotain psykologisia ajatuksia nostetaan esiin loppupuolella (onko kyse vallan tunteesta, jota Hélène saa hallitessaan läheistensä elämää ja kuolemaa?) mutta vallitsevana tunnelmana pysyy kuitenkin outous, merkillisyys, mysteeri.

Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 29. Kirjassa valehdellaan. 

Dubravka Ugrešić - Kiputilahalitus

Balkanin sodan jälkipyykistä olen aiemmin lukenut jo pari mainiota kirjaa, Aivan kuin minua ei olisi ja How to Fare Well and Stay Fair, molemmat pakolaisuuden ympärillä pyöriviä (ja molemmissa päädytään Ruotsiin), hieman eri tavoilla aihetta käsitteleviä ja molemmat tosiaan erinomaisia.  

Saman aihepiirin ympärillä pyörii myös tämä Dubravka Ugrešićin romaani (suom. Kari Klemelä), vaikka näkökulma on taas eri. Romaanin päähenkilö Tanja Lucić on kuitenkin lähtenyt Jugoslaviasta jo ennen sotaa, ensin Saksaan ja sitten Amsterdamiin, mutta vaikka suoria kokemuksia sodasta ei ole, on vastassa kuitenkin kokemus olla kotoisin maasta jota ei enää ole, puhua kieltä jota ei enää ole.  

Tanja päätyy serbokroatialaisen kirjallisuuden opettajaksi yliopistolle, oppilaina lähinnä muita entisiä jugoslaaveja, joita ei suuresti aihe kiinnosta kunhan on helppo tapa hankkia hollantilainen tutkinto, ja lähitulevaisuudessa koko ala aiotaan jakauttaa eri kieliksi kuten Jugoslaviankin kävi...joten kirjallisuutta enemmän Tanjan tunneilla keskustellaan menneisyydestä, Jugoslavian arjesta joka on katoamassa ja/tai kääntymässä nostalgiaksi ja kitschiksi, mutta onko muistaminenkaan niin hyvä asia, ehkä asioiden kannattaisikin antaa mennä...

Sota kummittelee jatkuvasti taustalla, ja suhde siihen on hieman erilainen kuin suoraan pakolaisilla. Jäljet eivät ole fyysisiä, mutta henkisiä kyllä: sota on rikkonut kotimaan, kielen, muistot, ihmissuhteet, identiteetin (ja koska ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, on tällä toki myös fyysisiä vaikutuksia). Ja tämä hajoamisen ja juurettomuuden kokemus tuntuu myos kirjan kerronnassa: vaikkapa Drakulićin tiiviiseen teokseen verrattuna tämä kirja on sirpaleinen, se rönsyilee ja hajoaa, henkilöt, tapahtumat ja aiheet tulevat ja menevät, joskus selittämättömästi, joskus epätyydyttävästi. Ja tuo voisi jossain muussa kirjassa olla heikkous, mutta tässä se tuntuu tarkoituksenmukaiselta, Tanjan epämääräisen juurettomuuden kokemusten mukaiselta.

Teemoista tuli mieleen (myös erinomainen) The Devil's Workshop, sen muistamisen ja unohtamisen ristiriita, nostalgian, kitschin ja kärsimyksen monimutkainen yhteenkietoutuminen...ja toisaalta vaikka tämä laittaakin siirtolaisuuden ja maastamuuton teemoihin oman erityisen tvistinsä, on tässä esillä toki myös ne esillä yleisellä tasolla: vaikka kotimaa olisikin fyysisenä sijaintina yhä olemassa, onko se silti sama johon siirtolaisella oli elävä suhde? Kulkeeko aika eri tahtiin heillä jotka lähtivät ja heillä jotka jäivät?

Kiinnostava kirja päätyy Helmet-haasteessa tietysti kohtaan 36. Kirjan on kirjoittanut maahanmuuttaja (Ugrešić lähti itse vapaaehtoiseen maanpakoon Alankomaihin 90-luvun alussa).
Ja kirjaa on luettu muuallakin: Kiiltomato, Mari, Penjami.

Tahar Ben Jelloun - L'école perdue (kadonnut koulu)

Jatkamme ranskankielisen lanu-kirjallisuuden parissa, suunnaten tällä kertaa Maghrebiin, vaikka marokkolaissyntyinen Tahar Ben Jelloun onkin Ranskassa asunut jo pitkään.

Tapahtumapaikkana on kuitenkin kylä, joka on niin pieni ja köyhä ettei sillä ole muuta nimeä kuin "kylä", jossain päin länsi-Afrikassa. Kirjan kertoja on kasvanut kylässä, mutta lähtenyt sieltä kaupunkiin opiskelemaan, ja nyt palaa taas kotiseudulleen vastaperustetun koulun opettajaksi. Kouluvuoden alussa oppilaita on kolmisenkymmentä, mutta jo ensimmäisten päivien jälkeen muutama oppilas on poissa, sitten muutama lisää, ja pian opettaja saakin ihmetellä lähes tyhjässä koulussa minne oppilaat ovat kadonneet.

Pian selviää: kylän lähellä olevaan valkoiseen parakkiin, jossa pienet kädet valmistavat jalkapallokenkiä ja palloja, pientä palkkaa vastaan. Opettaja kritisoi tehtaan johtajaa lapsityön käytöstä mutta saa vastaukseksi vain, että lapset tulevat itse töihin tienaamaan, palkka houkuttaa enemmän kuin koulutus, ei heitä pakolla siellä pidetä.

Sille pienelle joukolle oppilaita, jotka päätyvät suosimaan enemmän koulua kuin tehdasta, aletaankin sitten opettaa lapsityöstä, ja erityisenä esimerkkinä pakistanilainen Iqbal Masih, matonkutoja, josta tuli kymmenvuotiaana lapsityön vastainen aktivisti ja lasten oikeuksia puolustava sankari, joka herätti sen verran maailmanlaajuista huomiota että tuli ammutuksi 12-vuotiaana...ja Iqbalin tarina leviää ympäri kylää, niin lasten kuin aikuisten keskuudessa, ja seurauksena lapset palaavat kouluun, koska koulutus on tärkeää pitkällä tähtäimellä, ja tehdas joutuu palkkaamaan aikuisia työntekijöitä, joille pitää maksaa parempaa palkkaa (onnelliset loput ovat kai melkein pakollisia lastenkirjoissa).  

Tämä ei vissiin ole Ben Jellounin ainoa lastenkirja, ja onhan tämä tietysti aika suoraviivaisen opettavainen, keskeisenä pointtina juuri lapsityön vastustus ja Iqbal Masihin esittely, ja kovin paljoa enempää sisältöä tässä ei ole. Ja toisaalta, en ollut ennen tätä kirjaa Masihista kuullut, ja onhan hieman hämmentävää lukea tästä aiheesta modernia lastenkirjaa (alunperin julkaistu 2007, tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1998), eli eittämättä tämä on myös kurkistus toiseen kulttuuriin ja niihin realiteetteihin, jotka niissä ovat tärkeitä ja ajankohtaisia...

Työtä teettävää firmaa ei nimetä: opettaja näkee logon, joka kuulosti kovasti Nikeltä, mutta myöhemmin viitataan Zinedine Zidanen kenkiin, jotka taas ovat Adidas-merkkisiä (piti googlettaa tuo kun uteloitti), eikä kai minkään toimijan yksilöinti ole edes aiheellista tässä: jos yksi poistuu niin toinen tulee tilalle.

Ja tulihan tässä muutenkin miljöötä, länsi-afrikkalaisen kyläyhteisön toimintaa, ja toisaalta sellaista tarinankerronnan perinnettä ja sen merkitystä yhteisölle, josta olen aiemmin lukenut...joten joo, tarinana ei mitenkään kummoinen teos, mutta kulttuurinen konteksti on kiinnostava, ja sitähän olen pitänyt hyvänä syynä lukea eri kulttuureista tulevaa lastenkirjallisuutta.

Helmet-haasteessa tämä voisi olla vaikka 45. Kirjassa pelataan (jalkapallon MM-kisojen finaali 1998, Ranska-Brasilia 3-0, Zidane teki kaksi maalia). Ja osallistun tällä myös Vuosi Afrikassa -haasteeseen.

Sadan vuoden lukuhaaste -kooste

                                                             Kuva: Elegia - Kartanon kruunaamaton lukija

Viime vuonna Kirjaimia-blogi aloitti Sadan vuoden lukuhaasteen, jonka ideana on lukea vuoden aikana kirjoja eri vuosikymmeniltä, kaksikymmenluvulta kaksikymmenluvulle (ja bonuksena 1910- ja 1900-vuosikymmenet).

Koska luen usein kirjoja varsin leveällä ajallisella skaalalla, niin helppo ja mukavahan tähän on osallistua. Ja ihan lukemalla mitä huvitti saikin nopeasti monta vuosikymmentä, ja parilla täsmällisemmällä valinnalla sitten ne aukot, ja haaste täyttyi bonuskierroksia myöten varsin nopeasti, taisi olla jo alkukesästä.

Mutta vuodenvaihteen lähestyessä aloin sitten katsella niitä muita luettuja kirjoja, kuinkas laajasti ne ovat levittäytyneet eri vuosikymmenille...ja jakauma näyttikin varsin mallikkaalta, täsmäosumat vielä parille vuosikymmenelle, niin lopputulokseksi saadaan varsinainen haaste suoritetuksi kolmeen kertaan ja bonukset kahdesti. Valikoima näyttää tältä:

2020-luku: Antti Hurskainen - Suntio
    Delaf - Le retour de Lagaffe
    Catel & Bocquet - Alice Guy
2010-luku: Marko Annala - Paasto
    Pema Tseden - Neige
    Franck Bouysse - Grossir le ciel
2000-luku: Horacio Castellanos Moya - Senselessness
    Antti Hyry - Uuni
    Anna Gavalda - Je l'aimais
1990-luku: Eeva Joenpelto - Avoin, hellä ja katumaton
    Driss Chraïbi - L'inspecteur Ali à Trinity College
    Françoise Lefèvre - Le petit prince cannibale
1980-luku: Naguib Mahfouz - The Day the Leader Was Killed
    Christa Wolf - Kassandra
    Julio Cortázar - Nous l'aimons tant, Glenda
1970-luku: Gilbert Picard - Les vendredis de la Part-Dieu
    Helvi Juvonen - Pikku karhun talviunet
    Richard Brautigan - Sombrero Fallout
1960-luku: Eugène Ionesco - Le Roi se meurt
    Muriel Spark - The Bachelors
    Marianne Thorby - Irma Brannertin arvoitus
1950-luku: Jim Thompson - The Killer Inside Me
    Heinrich Böll - Ei sanonut sanaakaan
    Anna Maria Ortese - Evening Descends Upon the Hills
1940-luku: Anna-Maija Raittila - Ruiskukkaehtoo
    Jaakko Haavio - Syystaivas
    Georges Simenon - Mon ami Maigret
1930-luku: Klaus Mann - Mefisto
    James Hadley Chase - No Orchids for Miss Blandish
    Antoine de Saint-Exupéry - Vol de nuit
1920-luku: Hilaire Belloc - Mr Petre
    Raymond Radiguet - Le bal du comte d'Orgel
    Marcel Pagnol - Topaze
Bonukset:
1910-luku: Paul Claudel - L'annonce faite à Marie
    G.K.Chesterton - The Ballad of the White Horse
1900-luku: Larin-Kyösti - Kellastuneita lehtiä
    Sōseki Natsume - Unta kymmenen yötä ja muita kertomuksia

Joillekin vuosikymmenille olisi ollut vielä lisääkin tarjottavaa, nuo 30- ja 50-luku tarvitsivat täsmälukemisia, ja kuvaavaa on, että 2020-luku oli viimeinen täytettävä (2010-luvulle sen sijaan tuli paljonkin kirjoja, joten ei tässä ihan muinaismuistoilla mennä). Ja toisaalta vaihteeksi ei tullut luettua oikein mitään vanhemmilta vuosisadoilta.

Kiitos mainiosta haasteesta: pitäisikin harkita joskus julkaisuaikojen lisäämistä noihin pitämiini lukutilastoihin...

Catel & Bocquet - Alice Guy

Ja taas hieman sarjakuvaa. Catel Mullerin piirtämä ja José Louis Bocquetin kirjoittama sarjakuvaromaani Kiki - Montparnassen kuningatar ilmestyi useampi vuosi sitten suomeksi, mutta parivaljakolta on ilmestynyt joitain muitakin elämäkertoja, kohteinaan Josephine Baker, Olympe de Gouges, Edith Piaf ja uusimpana tämä Alice Guy, jotka suomennosta yhä odottavat...en ole Kikin jälkeen noita muita tullut lukeneeksi (joitain muita Catelin sarjiksia kyllä, ja niistä pitänyt), mutta tämä tuli sopuhintaisena kappaleena vastaan, joten kiinnosti.

Varsinkin kun olen myös ollut kiinnostunut primitiivielokuvasta, elokuvan historian kaudesta, joka ulottuu 1890-luvulta 1910-luvun alkuun ("ennen D.W. Griffithia"). Neiti Guy kuuluu tietysti ajan merkittäviin tekijöihin ja olin jo nähnyt varsin ison osan nykyhetkeen asti säilynyttä tuotantoaan, eli tuotanto ja laajempi konteksti oli tuttua, itse tekijä ei.

Ja onhan tämä aikamoinen elämä, näin episodimaisestikin esitettynä. Guyn perhe asui 1870-luvulla vakituisesti Chilessä, mutta Alice syntyi perheen oleskellessa Ranskassa 1873. Lapsuudesta osa vietettiin Chilessä, mutta perhe palasi muutamia vuosia myöhemmin Ranskaan. Isän kuoltua Alice kouluttautui stenografiksi ja meni töihin ensin vernissatehtaalle ja sen jälkeen valokuva- ja kamerafirmaan, juuri kun alalla alkoi olla kuohuntaa mahdollisuudesta tehdä liikkuvia valokuvia. Kameroita aletaan tehdä, mutta ihmiset pitää saada myös kiinnostumaan niistä, ja Lumière-veljesten huomiota herättäneiden elokuvaesitysten inspiroimana johtaja Gaumontin sihteeri, 23-vuotias neiti Guy, ideoi että heidänkin pitää markkinointia varten alkaa tehdä filmejä, ja tarttuu toimeen. Ja hommahan toimii sen verran hyvin, että Alice Guy on vastuussa vastaperustetun Gaumont-elokuvastudion tuotannosta sen ensimmäiset reilu kymmenen vuotta:erikoisalanaan on narratiiviset filmit, fiktiotarinat muuten suosittujen spektaakkelien, panoraamojen, trikkifilmien, uutiskuvien yms. sijaan.

Mielenkiintoinen on maininta isän kuolemasta: muistan Jeanine Basingerin Silent Stars -kirjassa tehdyn huomion mykkäkauden merkittävistä nuorista naisista (suurin osa oli näyttelijöitä, joskin muitakin tehtäviä löytyi), että näiden joukossa isättömät puoliorvot olivat suhteettomasti yliedustettuina. Moni näistä oli ehkä kasvanut varsin keskiluokkaisesti mutta nuorella iällä oman elannon hankkiminen (ja mahdollisesti muunkin perheen elättäminen) oli tarpeen, ja elokuva-ala oli vielä niin nuori ja villi ettei siellä koulutusta tai muita erityistaitoja kyselty, alan oppi tekemällä. Alice Guylla on toki perinteisempi ammatti (vaikka noihin aikoihin konekirjoittajan ammatti oli vielä suht uusi, eikä kai naisia sihteereinä niin paljoa ollut), mutta silti suurempi paikka oli epäilemättä helpompi ottaa alalla, joka oli vielä uusi ja järjestäytymätön. 

Ja teos esittää Alice Guyn hyvin määrätietoisena ja päättäväisenä naisena, jonka tekemisissä korostuu ammattiylpeys ja ammattilaisuuden korkeat standardit (ja historiallisten faktojen perusteella ei ole syytä epäillä tätä luonnehdintaa).

Reilun kymmenen vuoden jälkeen Alice Guy ja uusi puolisonsa Herbert Blaché (joka oli myös töissä alalla) jättävät Gaumontin ja Ranskan ja lähtevät Yhdysvaltoihin ja perustavat oman tuotantoyhtiön Solax Films (Guy johtajana ja tuotantopäällikkönä): tätä ennen Guy oli saanut vedettyä elokuva-alalle ja seuraajakseen Gaumontin elokuvatuotannon johtoon Louis Feuilladen, josta omalta osaltaan tuli yksi 1910-luvun tärkeimmistä elokuvatekijöistä...Amerikan kaudella alkuvuosina on vielä menestystä, mutta elokuva-ala kehittyi noina vuosina hyvin nopeasti ja menneisyyden tekijät, menestyneetkin, tulivat nopeasti sysätyksi syrjään, ja näin kävi myös Guylle: 1910-luvun lopulla hän oli jo marginaalissa, ja 1920 jättää elokuva-alan Yhdysvalloissa ja palaa Ranskaan, jossa myöskään ei ole enää sijaa Alice Guylle. Itse asiassa hänet on jokseenkin täysin unohdettu... 

Myöhemmät vuodet Guy toimii antiikkikauppiaana ja kirjailijana, ja samalla pyrkii pitämään omaa paikkaansa elokuvan historiassa esillä: jonkinlaista huomiota ja maineen palautusta saakin jo elinaikanaan (mukaanlukien Ranskan kunnialegioonan kunniamerkin), joskin omaelämäkertansa ilmestyi vasta postuumisti, ja huomioarvo on jatkanut kasvuaan (josta syystä siis myös tämä teos).

Alice Guyn vaiheissa on kyllä paljon samaa kuin aikalaisissaankin. Noina ensimmäisinä vuosikymmeninä elokuva-ala kehittyi valtavaa vauhtia, ja tosiaan, viiden vuoden takainen menestys oli nopeasti unohtunut ja tekijät päätyivät nopeasti marginaaliin. Guyn ura on itse asiassa poikkeuksellisen pitkä, reilu parikymmentä vuotta: suurin osa primitiivielokuvan tekijöistä olivat pudonneet pois alalta viimeistään 1910-luvun alussa, joten oli jo poikkeuksellista, että Guy teki ylipäänsä mitään relevanttia 1910-luvulla...
Ja samaa tapahtui myöhemminkin: aiemmin mainittu D.W.Griffithiä voidaan pitää 1910-luvun merkittävimpänä elokuvatekijänä, mutta jo 20-luvun alussa oli jo menneen talven lumia, joka ei tippaakaan kiinnostanut studioita eikä rahoittajia...ja siirtyminen mykkäkaudesta äänielokuvaan toi myös isoja mullistuksia ja katkaisi monta uraa.

Ja menneet filmit tosiaan unohdettiin, ne katosivat studioiden arkistoihin tai ehkä tuhoutuivat kokonaan. Yllämainittu Jeanine Basinger kuvasi kirjassaan shokkia, joka vuoden 1950 Sunset Blvd. oli vanhemmille katsojille: valkokankaalle ilmestyi yllättäen sellaisia kasvoja kuin Gloria Swanson, Anna Q. Nilsson, Buster Keaton, jotka olivat olleet suuria tähtiä parikymmentä vuotta aiemmin mutta olivat kadonneet täysin julkisesta tietoisuudesta. Vasta 50-60-luvuilla alkoi herätä uusi kiinnostus vanhoja mykkäelokuvia ja ylipäänsä elokuvahistoriaa kohtaan, historialliset teokset ja tekijät alkoivat saada taas huomiota (vaikka alkuvaiheiden historioitsijoiden ammattitaito saattoi vielä olla mitä sattui, kuten tässäkin sarjakuvassa tuotiin esiin), ja televisio alkoi taas kierrättää vanhoja filmejä.

Sittemmin mahdollisuudet tutustua elokuvan historiaan ovat vain parantuneet: VHS ja vielä enemmän DVD toivat paljon vanhoja filmejä helposti saataville, ja sittemmin Internet on entisestään parantanut mahdollisuuksia: mm. Youtubesta löytyy valtavasti vanhoja filmejä. Minun on helpompi nyt käydä katsomassa vaikkapa Le matelas épileptique tai Les resultats du féminisme kuin koskaan ennen, mukaan lukien vuonna 1906.

Samalla primitiivielokuva pysyy yhä hieman katveessa. Jos vilkaisee suunnilleen mitä tahansa elokuvahistorian yleisesitystä, niin niissä helposti hypätään Muybridgen valokuvakokeiluista ja Lumière-veljesten ensimmäisistä filmeistä suoraan 1910-luvun puoliväliin, Griffithin Kansakunnan syntyyn ja varhaisiin Chaplineihin, sivuuttaen välissä olevat parikymmentä vuotta, joiden aikana kuitenkin luotiin koko elokuvan kieli, iso osa keskeisiä genrejä jne.

Ja tästä kritisoisin myös tätä sarjakuvaa: kerronta etenee historiallisina episodeina, mutta 1896-1906 katetaan vain parilla lyhyellä pätkällä, kun taas 1910-luvun puoliväli ja jälkipuolisko saa suhteettoman paljon tilaa, vaikka onhan Guyn perinnön merkittävämpi osa uran alkupuolella. Tämä lienee dramaattisesti ymmärrettävää (noina alkuvuosina Guy teki lukuisia yhden kelan filmejä, yhden toisensa jälkeen, ja ei kai muuten paljoa tapahtunut, kun taas uran loppupuolella on konflikteja ja elämän uuden suunnan etsimistä) mutta omalta osaltaan se myös ruokkii sitä ongelmaa, josta syystä Guy on pysynyt suhteellisen tuntemattomana.

Sillä onhan sanottava, että aikalaistensa joukosta, primitiivielokuvien tekijöistä, Guy on nykyään yksi tunnetuimmista. Kaikki tietysti tietävät Lumière-veljekset koska näiden filmit ovat teknisesti uraauurtavia ja ensimmäisiä modernia tekniikkaan käyttäviä (mutta moniko on niitä nähnyt, vaikkapa tässäkin sarjiksessa viitatun 'L'arroseur arrosé'n?), ja Georges Méliès on tietysti myös tunnettu (ja jos on nähnyt Méliès'n filmejä, ymmärtää miksi), mutta näiden jälkeen sanoisin tunnetuimmiksi Alice Guyn ja Edwin Porterin...tosiharrastajat sitten tuntevat Ferdinand Zeccan ja Segundo de Chomonin ja G.A. Smithin ja Stuart Blacktonin jne., mutta jos Guy on elokuva-alan pioneerina jäänyt liian vähälle huomiolle niin syynä on tämän primitiivielokuvan yleinen huomiotta jääminen.

Joten kannattaa tutustua vaikkapa tähän teokseen (myös varsinaisen sarjakuvaosuuden perässä tulevaan runsaaseen määrään lähdemateriaalia).

Sarjis (englanninnos) on luettu myös Kirjavinkeissä. Ja Helmet-haasteessa voisin laittaa teoksen vaikkapa kohtaan 41. Kirjassa syntyy lapsi (heti alussa, Alice). Ja linkkaampa myös toiseen aikoinaan blogattuun mainioon mykkäleffaelämäkertaan, Clara Bow.

Heikki Asunta - Sudenmarja

Kuva: Wikipedia
Lukemassani kappaleessa ei ollut kansipapereita

Olen joskus aiemminkin lukenut Heikki Asunnan runoja (ja yksi niistä on tietysti tullut opiskeluaikoina tutuksi suosittuna juomalauluna), ja sittemmin on jollain kirppiksellä tullut vastaan tämä teos, joten on tarttunut mukaan...

Se aiempi teoksensa oli kokoelma isänmaallisia runoja 30-luvulta, ja Asunta oli noihin aikoihin yhteyksissä Lapuan liikkeeseen, IKL:een yms. ja näkyihän se myös teksteissä. Tämä kokoelma taas on vuodelta 1950, jolloin vallitseva poliittinen ilmapiiri on tietysti vaihtunut rajusti: politiikka on häipynyt taka-alalle. 

Ja vastaavaa intohimoa ei ole tullut tilalle: Asunta on varsin taitava sanankäyttäjä, mitallinen runous riimeineen on hallussa, ja näissä runoissa näkyy paljon ironisuutta ja piikittelyä, kirjoitetaan runoa runoudesta, ja väliin joitain ihan viehättäviä tunnelmakuvia...mutta jokin sellainen, joka saa tarttumaan vaikka samanhenkisiin Kailakseen tai Kupiaiseen, ei tässä kokoelmassa nyt löydy. Tulipahan luettua.

Lesket

Kuin lesket, joitten heiverösti laita
on jälkeen mattien ja mikkojen,
niin huoltaa hartain mielin hautuumaita,
ja itkee parvi esteetikkojen.

Ei pahaa mieleen muistutella suotta:
jos kukaan, kuollut kaipaa kiitosta.
Siis unohtukoon joka tukkanuotta
ja muistot muutkin yhteisliitosta.

Ei kelpo leski mokomista kyrää,
vaan häärii, pitää huolta taimista
ja kitkee, haravoi ja vetää jyrää
ja kenties miettii uutta naimista.

Kas, surun suuremmankin unhoon painaa
voi aika. Leppoisaa on leskellä,
kun hautaan veisattu on uusi vainaa,
taas surra kukkastensa keskellä.

(mainitsen tuosta siteeratusta runosta, että kokoelmassa sen ympärillää olevat runot käsittelevät taiteilijuutta, joten taitaa tässäkin olla puheena tapa tunnistaa taiteilijan arvo vasta tämän kuoltua...)

Sijoitin kirjan lukemisen juuri tähän, koska Helmet-lukuhaasteessa on kohta 10. Kymmenes kirja, jonka luet tänä vuonna. Koska runokirjat sopivat usein aika huonosti muihin hastekohtiin, niin valitsin sellaisen. Ja päätin tulkita kohdan muodossa "kymmenes kirja, jonka sijoitan lukuhaasteeseen": olenhan haasteen ulkopuolellakin lueskellut kaikenlaista, mutta niiden laskemisessa päädytään hetteiselle suolle pohtimaan onologisia kysymyksiä "mikä on kirja" ja "mitä on lukeminen"...

Erik Orsenna - Dernières nouvelles des oiseaux (lintujen viimeiset uutiset)

Tekemättä asiasta sen kummempaa lukuhaastetta, mielessä on ollut tehdä syvempi sukellus ranskankieliseen lasten ja nuorten kirjallisuuteen, joista jotkut yksittäiset teokset saattavat olla suomeksikin tuttuja, mutta aika moni ei (olen aikoinaan jo pohtinut lastenkirjallisuuden kiinnostavuutta nimenomaan yhtenä näkökulmana kulttuuriinsa josta se on tullut). Eli varautukaa että näitä on tulossa.

Erik Orsenna on kirjailija, jonka tuotanto leviää moneen suuntaan: on taloustiedettä ja politiikkaa, mutta myös fiktiotuotantoa, kuten Goncourt-palkittu romaani L'exposition coloniale, ja sarja lastenkirjoja. Näistä tunnetuimman, La grammaire est une chanson douce ('kielioppi on lempeä laulu'), olen lukenut aiemmin blogitauon aikana, ja se on kyllä varsin omalaatuinen faabeli kieliopin iloista (Hannulta löytyy bloggaus tästä kirjasta), sen verran omalaatuinen, että lisääkin kiinnostaisi lukea...

Vaikka tuolle kirjalle on tehty suoria jatko-osiakin, niin käsiin tuli kuitenkin muuta tuotantoa, eli tämä teos joka myös on, no, omalaatuinen faabeli. Ja vaikken takakannesta sitä hoksannutkaan, niin ensisivuilta muistin että tästäkin olen nähnyt bloggauksen, Ariel on tämän lukenut. 

Eräälle saarelle kootaan valikoitu seitsemän lapsen ryhmä: lapset ovat Euroopan eri maista ja kaikilla on intohimoinen, melkein kaikennielevä kiinnostus johonkin tiettyyn asiaan: yhdellä meteorologia ja erityisesti pilvet, toisella mekaniikka ja pyörät, kolmannella asiat jotka kiinnittävät asioita toisiinsa kuten liimat ja naulat...projektin ideoineella presidentillä ei välttämättä ole sen suurempaa suunnitelmaa kuin kokeilla mitä tapahtuu, kun erityisillä mutta hyvin rajatuilla lahjakkuuksilla varustetut lapset ovat yhdessä: alkavatko ideat ruokkia toisiaan? Lasten mukana on johtajatar, rouva McLennan (joka muistuttaa aika paljon Björkiä) ja tulkki, entinen jalkapallovalmentaja Sir Alex (sukunimeä ei mainita, oletan sen olevan Ferguson), mutta näiden tehtävänä on myös olla liikaa puuttumatta, ainakaan suoraan, tapahtumiin.

Aluksi jokainen lapsi keskittyy vain omaan kiinnostuksenkohteeseensa, olematta juurikaan tekemisissä toisten kanssa (myöhemmin yksi heistä toteaakin että jokaisella heillä on kokemusta eristäytyneellä saarella asumisesta, koska jokainen heistä on sellainen), mutta jotain törmäämisiä tietysti tapahtuu...mutta vasta kun myrsky pyyhkäisee saaren yli ja katkaisee yhteydet ulkomaailmaan, niin joudutaan vakavasti miettimään mitäs nyt tehdään...jolloin nousee esiin ehdotus lentokoneen rakentamisesta. 

Käytettävissä olevat materiaalit ovat rajallisia, mutta improvisoida voi, ja kullakin lapsella on hyödyllisiä erikoistaitoja...ja projekti pääsee vauhtiin, siinä määrin, että kun jonkin aikaa myöhemmin lääkärilaiva tulee evakuoimaan myrskyn koettelemia saarelaisia, niin lapset eivät halua lähteä, heillä on tekeminen kesken. Ja tietysti aikanaan lentokone nousee ilmaan...

Ranskalaisessa kirjallisuudessa on perinteitä taidesadusta, jonka piiriin tämänkin tarinan voi laskea: kertomus joka toimii sadun omalaatuisella logiikalla (mitenkään realistisella otteella tämä tarina ei edes yritä toimia, ja kuten Ariel huomauttaa, ei kirjan henkilöillä ole varsinaisesti luonteita: heillä on tehtävänsä tarinassa, roolit), mutta jonka kerronnassa ja rakenteessa on kuitenkin oma selvästi kirjallinen tyylinsä...tässäkin on runsas filosofinen tasonsa, ilmaisuissa aforistista otetta, ja kertojaratkaisukin on omalaatuinen: alkuosa on kerrottu neutraalin kaikkitietävän kertoja näkökulmasta, mutta vähitellen mukaan hiipii minä/me-kertoja siinä vaiheessa, kun lapset alkavat huomioida toistensa olemassaolon ja työskennellä yhdessä...

Epäilemättä tärkeä pointti kirjassa on yhteistyö, monien hyvin erilaisten henkilöiden suuntautuminen yhteiseen projektiin, joka vaatii hyvin erilaisia lahjakkuuksia ja kiinnostuksenkohteita, enemmän kuin mitä kukaan yksinään pystyy toteuttamaan, ja johon eri henkilöillä on hyvinkin erilaiset panokset annettavana. Ottaen huomioon kirjailijan taustan politiikassa, mieleen tulee onko tässä puhe myös vaikkapa Euroopan Unionista? Ehkä.

Oikeastaan tekisi mieli kysyä, että vaikka tämä näyttääkin lastenkirjalta, onko se oikeasti sitä, varsinaisesti edes tarkoitettu lapsille? Tai pitäisivätkö lapset edes tästä? Tämä lukemani painos ei edes ole julkaistu missään lastenkirjasarjassa, tämä on tavallisten pokkarien julkaisusarjaa (ja toisaalta joissain kustantamojen lanu-sarjoissa olen nähnyt Italo Calvinoa yms. kirjailijoita joita en ensisijaisesti lanuksi mieltäisi). Merkillinen teos, joka ei varmaan juonivetoisille lukijoille niin toimi, mutta kyllähän tässä on jotain niin kutkuttavaa että Orsennaakin pitänee lukea lisää...

Kirjavalintaan vaikutti takakannen maininta, että kirjassa on presidentti, mikä on haastekohtana Helmet-haasteessa.

Anna Maria Ortese - Evening Descends Upon the Hills

Kun kävin joku aika sitten Napolissa, niin pitihän siellä kirjakaupassa silmäillä, josko löytyisi joku kiinnostava paikallishenkinen teos kielellä jota osaan. Mukaan tarttui tämä, Anna Maria Ortesen proosakokoelma, joka lajiltaan on hivenen vaikea kategorisoida: kirjassa on viisi tekstiä, joista kolme on novelleja ja kaksi reportaaseja, eli niin faktaa kuin fiktiota.

Kokoelma ilmestyi alunperin vuonna 1953, eli ollaan sodanjälkeisissä vuosissa ja tunnelmissa. The Involuntary City -reportaasissa puhutaan Granili III & IV -rakennuksesta, valtavasta parakista, johon pommitusten vaurioista huolimatta oli majoittunut satoja sodassa kodittomiksi jääneitä perheitä, varsin kurjiin olosuhteisiin, ja elämä moisissa olosuhteissa toki vaikuttaa eläjiinsä.

Myös kolmea novellia leimaa köyhyys ja ahdistavuus: kirjailija itse kuvailee jälkisanoissaan tyyliään neuroottiseksi ja että kiinnostava teema on todellisuuden sietämättömyys: asiat ja ihmiset ovat suorastaan päällekäyvän painostavia, ja kun ne kuitenkin ovat todellisuus, ei sitä voi välttää...

Toinen reportaasi, The Silence of Reason, on kirjan pisin teksti, mutta myös ehkä hankalin lukea: se on sarja kohtaamisia, Ortese tapaa ja haastattelee vanhoja kirjailijatovereitaan avantgardistisesta Gruppo Sud -ryhmästä, kuka millaisissa olosuhteissa, toisilla paljon menestystä, toisilla ei juurikaan...mutta kun kukaan näistä henkilöistä ei ollut tuttu enkä tunne kontekstia mistä tässä on kyse, niin tämä jäi aika hämäräksi, joskin toki havaitsen, että mitään selkääntaputtelua ja keskinäisen kehumisen kerhoa tässä ei ole, Ortese piirtää kuvat aika epämiellyttäviksi ja tässäkin tekstissä on painostavuutta.

Kirja sai ilmestyessään hyvän vastaanoton ja mm. arvostetun Viareggio-palkinnon, mutta ilmeisesti paikallisesti Napolin piireissä kirja herätti myös paljon närää, ja Ortese lähti pysyvästi kaupungista.

Hmm. En ole niin ihastunut aikakauden neorealismiin, ja tosiaan kirjan pisin teksti vaatisi ehkä paljon enemmän kontekstia kuin mitä minulla on...mutta Ortesen tyylistä tulee kyllä läpi vahva tunnelma, niin novelleissa kuin reportaaseissakin, eli jotain kiinnostavuutta on vaikken nyt suoraan ihastunutkaan (mutta kuten kirjan kansikin kertoo, Elena Ferranten ystävien kannattanee tutustua). 

"And how is Rea? I imagine you've seen him."
"Yes, I saw him."
"And you must have seen Luigi, and Incoronato, and La Capria."
"Luigi, yes. But not Incoronato and La Capria, and not Michele. Only Pratolini."
"And Pratolini was content, I imagine."
"Yes...but not entirely."
"Because of Rea, I imagine."
"Or because of Naples, which is the same thing," I said, "and I can't say he's wrong."
"Why?" asked Prunas. "Naples isn't good enough for you?"
"No," I replied, "this silence isn't good enough for me."
"Why, isn't everybody speaking?" Prunas said cheerfully. "Where is this silence that so impresses you? Have you ever seen a more loquacious city?"
"No, I truly haven't seen such a city, but I haven't seen one so silent, either."

Helmet-haasteessa voisin laittaa kirjan vaikkapa kohtaan 28. Kirjailija on Välimeren maasta.

John Williams - Stoner (klassikkohaaste)

Ja taas on perinteisen klassikkohaasteen aika. En ole varma tohtisinko nimittää tätä John Williamsin romaania varsinaisesti klassikoksi, vaikka se onkin kirjoitettu ennen syntymään ja on nauttinut myöhemmin suurta suosiota (niin ulkomailla kuin Suomessakin, suom. Ilkka Rekiaro), mutta kun se on roikkunut sen verran pitkään henkilökohtaisessa "pitäisi joskus lukea"-kategoriassa, niin sopii kuitenkin haasteen puitteisiin.

Kirjan alusta tuli muistuma aikaa sitten lukemaani Lucy Gayheart -romaanin alkuun: Lucy, kuolemansa jälkeen, muistetaan yhä kotikaupungissaan lämmöllä, ei ehkä kovin usein mutta kuitenkin, kun taas William Stonerista jää jälkipolville vain pieniä muodollisuuksia vailla henkilökohtaisuutta. Ehkä molemmissa hahmoissa on omaa traagisuuttaan, mutta samalla myös kontrastia...
Ja tästä sitten siirtyminen alkuun ja tämän ihmiselämän läpikäyminen kronologisesti.

William Stoner kasvoi vaatimattomasti pienellä maatilalla Missourissa 1900-luvun vaihteessa perheensä ainoana lapsena, ja 19-vuotiaana vuonna 1910 lähti tekemään agronomi-opintoja yliopistoon. Kaikille opiskelijoille pakollinen englannin kielen ja kirjallisuuden kurssi kääntää kuitenkin pään, Stoner vaihtaa alaa ja valmistuu kirjallisuuden laitokselta, jonne jää opettajaksi: myöhemmin kohoten apulaisprofessoriksi muttei sitä ylemmäs. Uraa vaikeuttaa vakava riitautuminen laitoksen johtajan kanssa, akateemista tutkimusta tehdään hieman muttei ollenkaan niin paljoa kuin oikeasti haluttaisi, opetustyötä paljon enemmän ja ilmeisesti kohtalaisen menestyksekkäästi, vaikkei niin hyvin kuin Stoner, alaansa intohimoisesti suhtautuva, oikeasti haluaisi. Avioliitto nuoren Edithin kanssa alkaa palavalla rakastumisella ensisilmäyksellä, mutta käy nopeasti onnettomaksi, ja suhde ainoaan tyttäreenkin jää lopulta varsin etäiseksi...

Williams kirjoittaa miellyttävästi, henkilöt tuntuvat eläviltä ja näiden luonnehdinnassa on hyvä, tarkkanäköisyydessään hivenen ironinen sävy. Pikkusieluisia muodollisen kohteliaita valtataisteluja riittää niin työpaikalla kuin perhepiirissä, ja konflikteiksi yltyessään ovat niin uskottavasti kuvattuja että ovat lukijalle jo piinallisia, mutta ankeus kirjasta puuttuu.

Vaikka elämä onkin täynnä pettymyksiä ja riittämättömyyttä, ei Williams silti kirjoita tragediaa. Stoner tekee parhaansa ja katsotaan mihin se riittää: ei ehkä kovin pitkälle, mutta silti jotakuinkin paras on tehty ja pysytty uskollisena sille mikä on, ja on tehdyllä työllä varmastikin myös jotain saavutettu, vaikka ne saavutukset eivät olekaan niin selkeästi näkyvissä. Teemana on hiljainen uskollisuus omille periaatteille, ja erinomaisen kuvaava on kohtaus, jossa Stoner ja rakastettunsa Katherine (siis on eri henkilö kuin vaimonsa) ovat ulkopuolisen painostuksen vuoksi pakotettuja eroamaan: Stoner voisi toki hyvin jättää kaiken taakseen ja karata Katherinen kanssa, mutta silloin niin hän kuin Katherine eivät enää olisi heitä mitä ovat, eikä myöskään suhteensa...

Lukiessa mieleen tuli mm. miten Kirkko ymmärtää pyhimykset ja pyhien yhteyden: jotkut pyhimyksistä ovat valovoimaisen näkyviä ja vaikuttavia hahmoja jotka tekevät suuria tekoja, jotka Kirkko virallisesti tunnustaa pyhiksi ja esikuvallisiksi hahmoiksi, mutta samalla pidetään mielessä, että on myös suuri määrä anonyymeja pyhiä, joiden pyhyys ei kiinnitä suurta huomiota, ei paljastu vaikuttavissa teoissa ja voi olla kätketty jopa henkilön lähipiiriltä tai henkilöltä itseltäänkin...ja vaikka näitä ei tässä maailmassa virallisesti voidakaan nimetä ja esikuviksi nostaa, niin näiden pyhyys on silti olemassaolevaa ja he ovat tasavertaisesti osa pyhien yhteyttä. 

Tämä kirja havainnollistaa saman ajatuksen näkymättömästä sankaruudesta, joka paljastuu ehkä kovin niukasti edes Stonerille itselleen, mutta joka silti on. Ja tämä oli kiinnostava aihe, kiinnostavasti käsiteltynä.
Muita bloggauksia löytyy paljon: Kirsi, Kirsi, Mannilainen, Riitta, Villis, Amma...

En siltikään vielä tiedä nimittäisinkö tätä varsinaisesti klassikoksi: se on ollut kunnolla huomion kohteena kuitenkin vasta muutamia vuosia ja tätä kautta sen vaikutukset myöhempään kulttuuriin eivät ehkä ole vielä oikein tulleet näkyviksi? Ja olin myös hieman yllättynyt, että vaikka kirja sijoittuukin suurelta osin yliopiston kirjallisuustutkimuksen ja -opetuksen piiriin, niin siinä itsessään on kovin niukasti näkyviä viittauksia kirjallisuuteen, eikös ne ole kirjallisuustutkimusfiktion peruselementtejä?

-----------------------------------------------------------------

 

Klassikkohaasteessa ollaan taas mukana: pari kertaa on jäänyt välistä, mutta aiemmin haasteen puitteissa olen lukenut Rikoksen ja rangaistuksen, Rouva Bovaryn, Draculan, Faustin, Sonetteja Lauralle, Suuren seikkailun, North and Southin, Valtion, Viettelyksen vaunun, Gilgamesin, Kultaisen vasikan, Pinocchion, Arosuden ja Rosencrantz and Guildensternin. Kaikki lukemisen arvoisia, vaikka kaikista en niin innostunutkaan, mutta sehän onkin tosi klassikoille ominaista.

Ja toki oma pointtinsa klassikkohaasteessa on lukea mitä muut ovat lukeneet, onko uusia ajatuksia tutuista kirjoista, onko kiinnostavan kuuloisia teoksia jotka pitää ottaa omalle lukulistalle tai sitten kirjoja jotka saavat jäädä jatkossakin lukematta mutta joista on kuitenkin hyvä tietää jotakin (kuten että luultavasti ei halua sitä lukea): tämänkertainen kattaus löytyy Ankin kirjablogista.