Olga Palo - Aion kertoa nyt kaiken

Nimi on ironinen: kaiken kertominen on tietysti mahdotonta, mutta toki sitä voi silti aikoa tai sanoa aikovansa, pettääkö siinä sitten itseään vai muita.

Pitänee taas hieman kuroa suomalaista kirjallisuutta kiinni, ja kirjastosta nappasin tämän suht uuden novellikokoelman mukaan. Ilmeisesti Olga Palon esikoisproosateos, vaikka muunlaisia tekstejä onkin tehty, esseitä, tietokirjallisuutta, käsikirjoituksia...

Ja tavallaan se tässäkin näkyy: kirjan novelleja yhdistää teema, mutta tyylit ovat monenlaisia, esseistisiä, fragmenttisia, lyhyttä ja pitkää, tekstillisesti hyvin itsetietoista. Palo ei juurikaan kerro tarinoita, mutta kirjoittaa tarinoista, niiden kertomisesta ja kertojista, ihmisistä jotka selittävät omaa elämäänsä itselleen ja muille, ja näiden selittämisten mekanismeista, jotka niin paljastavat kuin piilottavat.

Jatkuvaa teemaa lähestytään sen verran monelta kantilta ja monella tyylillä, että itseään ei tarvitse toistaa enempää kuin haluaa. Metatietoisuus ja niin itsepetoksen kuin petollisen yhteiskunnan kuvaukset asettavat monen tekstin tunnelmaksi ironisuuden, joskin, myönnetäköön, jokunen huti mahtuu mukaan: mm. Yks juttu olisi jotenkin siedettävä kolmen ruudun Fok_It-strippinä, mutta edes neljä sivua on liikaa. Ja joskus ironia tuntuu vähän liian helpolta (mm. Lehdistökatsaus, tai Leila, joskin jälkimmäinen onnistuu olemaan silti hauska). 

Hyviä juttuja mahtuu kyllä myös mukaan, erityisesti kirjan alkupään novelleista löytyi kiinnostavia juttuja niin yksinään kuin sarjanakin, ja sen jälkeinen vähän epätasaisempikin materiaali kyllä sisälsi myös oivalluksia ja kantoi tämän lukijan loppuun asti, jossa sitten odotti summaava yhteenveto, Eräänlainen omakuva, eli punainen lanka pysyy mukana. 

Rohkenen odottaa mielenkiinnolla jatkotuotantoa. 

Helmet-haasteeseen tämä menee kohtaan 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä: kirjaston pöydällä tämä oli siihen tapaan esillä että tulkitsen suositukseksi.
Ja muitakin näkemyksiä löytyy: Omppu (jolta jo kysyin mahtaako Olga Palo olla tämän salanimi, koska muutama novelli kuulosti kovasti häneltä), Mikko, Ina, Sivumerkkejä... 

Minä puolestani kirjoitan päiväkirjaani ylös erilaisia museioita, joissa olen vieraillut. Jos en kirjoittaisi museoita päiväkirjaan en ikinä muistaisi missä olen käynyt. Siltikin voin vain vaivoin muistaa, mitä museoissa oli. Olen käyttänyt tunteja ja taas tunteja vanhoissa taloissa katsellen vanhoja tavaroita, joita en enää muista Nyt muistan asioita vain lukemalla ne päiväkirjastani, joten lienee syytä kysyä onko perusteltua väittää, että muistan niitä laisinkaan. Voisin kai lukea Harry Potteria jos se olisi kirjoitettu käsin päiväkirjaani ja uskoisin, että se tapahtui minulle täällä Lontoossa. Yhtä kaikki, on hauskaa lukea, mitä itselle on tapahtunut. Ja kun olen lukenut omat päiväkirjani riittävän moneen kertaan, muistan ainakin mitä niissä lukee, ja voin opetella muistoni ulkoa.

(päteekö tuo kirjabloggaamiseen? En mene nyt siihen...)

Jon Fosse - Aamu ja ilta

Kun tämänvuotinen Nobel-kirjailija julistettiin, olin lukemassa viimevuotisen Jon Fossen tuoretta pienoisromaanisuomennosta (suom. Katriina Huttunen): alkuteos on ilmestynyt jo vuosituhannen vaihteessa.

Olen aiemmin lukenut jo nipun Fossen näytelmiä, joten tyyli oli ennalta tuttua. Proosa toki toimii hieman eri tavalla kuin puhtaasti dialogina kuljetettavat näytelmät, mutta sama kirjailija on kyseessä. Paljon etukäteiskommentointia ovat aiheuttaneet kirjailijan piiiiitkät virkkeet, ja tässäkin kirjassa pisteet ovat kovin harvassa. Mutta samalla niiden virkkeiden sisällä on paljon toteavaa peruslausetta ja varsin minimalistista, yksinkertaista, toisteista kieltä, joten teksti on silti hyvin virtaavaa ja sujuvaa: mitään monimutkaisia barokkikoristeisten sivulauseiden ja vihjailevien pronominien verkostoja tässä ei harrasteta.

Ja näytelmien tapaan tekstistä iso osa on puhetta, joko ihan keskustelua tai sitten näkökulmahenkilöiden omaa sisäistä monologia omista kokemuksistaan, havainnoistaan, ajatuksistaan, näytelmällisessä preesens-aikamuodossa: lukijalle ei kerrota mitä tapahtui, lukija seuraa mukana kun tapahtuu.

Kirjan nimen viittaamina kirja jakautuu kahteen osaan: ensimmäisessä, lyhyessä osassa pienellä saarella kalastaja Olai odottaa monenkirjavien tunteiden vallassa lapsensa syntymää: huolta ja hermostumista, vaikka kätilö rauhoitteleekin ja kehottaa olemaan poissa tieltä, ja malttamatonta iloa. Jos nyt syntyy poika niin hänen nimekseen tulee Johannes ja hänestäkin tulee kalastaja. 

Ja pitemmän osan alussa Johannes, jo vanha mies, nousee aamulla ylös, jotenkin paljon vaivattomammin kuin vuosiin, aivan kuin olisi taas nuori, ja jotenkin aamussa tuntuu olevan jotain erilaista (tässä vaiheessa lukija voi jo arvata mistä syystä kaikki tuntuu erilaiselta). Ja ulkona kävellessä mietitään josko mentäisiin tapaamaan tytärtä, sitä kävelymatkan päässä asuvaa, mutta tavataankin vanha ystävä Peter, jonka kanssa lähdetään kokemaan taskurapumertoja (pari sivua aiemmin mainittiin Peterin kuolleen muutama vuosi sitten). Kasvavan unenomaisissa tunnelmissa sitten muistellaan eletyn elämän hetkiä ja vähitellen ymmärtää Johannes itsekin, millaista päivää tänään on eletty (tai siis ei enää ole, mutta asiassa on totuttelemista), ja tytärkin rientää katsomaan isäänsä joka ei ole vastannut puhelimeen koko päivänä... 

Aika on keskeisessä roolissa kirjassa, keskittyen ihmiselämän kahteen suureen hetkeen, alkuun ja loppuun, ja näiden välisiä tapahtumia sitten välittyy muun lomassa, fragmentteina: Fosse on ainakin Tyttö sohvalla -näytelmässä käyttänyt useita rinnakkaisia ja päällekkäisiä aikatasoja, ja samaa limittymistä alkaa tapahtua tässäkin, kun Peter on siinä ja ei ole, ja vanha neiti Petterssen on joskus nuori neiti ja joskus taas kuollut pari vuotta aiemmin, ja tytär Signe kävelee isänsä luo sydäntalvella samalla kun Johannes nauttii leppeästä kesäillasta...nykyhetkeä värittävät elävät muistot, mikä antaa kokonaisuudelle unenomaisen tunnelman, josta tulee kiinnostava kontrasti hyvinkin toteavaan asiat-ovat-niinkuin-ne-ovat-kerrontaan.
Tarkkoja ajankohtia ei anneta: jälkimmäinen osa tuntuu sijoittuvan aika lähelle kirjoitusajankohtaa, ja ensimmäinen siis sitten joskus 1900-luvun alkupuolelle. Ja vaikka hetket sekoittuvatkin, ajan suuret linjat pysyvät: vanhemmille syntyy lapsia, joille sitten joku vuosikymmen myöhemmin syntyy omia lapsia, ja lapselle annetaan oman isän nimi silloinkin kun tämän kanssa ei varsinaisesti tultu toimeen, ja aikanaan ihmiset kuolevat niin kuin tapaavat tehdä, kuka ennemmin ja kuka myöhemmin. Ja tulee aamu ja tulee ilta.   

Lukiessa tuli mieleen toinen teos jonka olin lukenut useampi vuosi sitten, Gabriel Scottin Lähde eli kirje Markus kalastajasta, joka on Suomessa aika tuntematon mutta ilmeisesti Norjassa nauttii jonkinlaista klassikkoasemaa, siinä määrin, että varmaan Fossekin kirjan tietää. Kirjassa vaatimaton ja köyhä kalastaja Markus elää yksinkertaista elämäänsä, ja pohdiskelee asioita vaatimattomalla yksinkertaisuudella, josta kuitenkin nousee omanlaisensa viisaus...tulevatko yhtäläisyydet jostain norjalaisesta arkkityypistä, vaatimattoman kalastajan kätketystä elämänviisaudesta, vai viittaako Fosse Scottin kirjaan vaihtaen Markuksen Johannekseksi, evankelistan toiseksi?

Koska mielleyhtymänä esiin nousi myös Johanneksen evankeliumi. Kieleltään se on hyvä verrokki Fosselle, koska Johanneksen evankeliumi käyttää suhteellisen rajallista sanastoa, pienempää kuin muut evankeliumit, mutta pyörittelee siitä hyvinkin monitasoista ja mystistä ajattelua (ja kuten tuttu huomautti, ei vanhimmissa Uuden testamentin manuskripteissä käytetty välimerkkejä, vaan teksti tuli yhtenä pötkönä). Mutta samoin kirjassa esitetyt huomiot korostetun tuonpuoleisesta Jumalasta ja vastaavasti tämän maailman toisesta valtiaasta ovat nimenomaan Johannekselle ominaisia...itseäni hieman häiritsi kohta lopussa, jossa Johannes on nousemassa taivaaseen ja katsoa alasjäänyttä maailmaa ja
"hän näkee kaiken sen pimeyden ja kaiken sen kamalan mikä siellä alhaalla on ja hän
Siellä alhaalla on kamalaa, Johannes sanoo"
kun toisaalta aiempaa kuvausta on kuitenkin värittänyt tietty harmonisuus ja hyväntahtoisuus, vaikkakin toki ongelmia, vaivoja ja kärsimyksiä myös sisältäen...mutta tuo hyvin ambivalenttinen ja ristiriitainen suhtautuminen tähän maailmaan jossa elämme, gnostilaissävyihin saakka, on hyvin leimallista Johanneksen kirjoille (maalaa teksti hiirellä näkyviin).  

Kiinnostava kirja. Vaikutti siltä, että Fossen suomennokset on aloitettu suhteellisen helpolla kirjalla, koska kyllähän tämä on varsin helposti lähestyttävä, soljuva pienoisromaani, ja kuitenkin samalla pohdinta elämästä ja kuolemasta, joista riittää ajateltavaa, ja joita lähestytään mysteerin meditoinnin kautta. Ja lopulta loppuvat sanat.

kaikki on erilaista, nyt hän näkee venevajat, ja nekin ovat painavia ja samalla niin ihmeen kevyitä, mitä hänelle on tapahtunut? Johannes ajattelee, sitä hän ei varmaankaan saa ikinä tietää, Johannes ajattelee ja kai tämä kaikki on vain kuvittelua, myös se että venevajat näyttävät erilaisilta, ainakaan hän ei pysty sanomaan mitä niille on tapahtunut, ja jos jokin on muuttunut, jokin on varmasti muuttunut hänessä itsessään, mutta voisiko se olla myös jotain ulkoista? voiko jotain olla tapahtunut, jos ei mitään suurta niin ehkä jotain pientä minkä takia hänestä tuntuu että kaikki on erilaista? mutta hän itsehän on entisellään, eikö olekin, vai onko?

Kirjan on lukenut myös Satunnainen ohilukija ja Hesari. 

Helsingin kirjamessut - suunnitelmia, ohjelmaa

Helsingin kirjamessut lähestyvät taas, ja usean vuoden tauon jälkeen olen pääsemässä paikalle (ja Messukeskuksen antaman somevaikuttaja-passin avulla luultavasti useampana päivänä). 

En vielä tiedä pääsenkö joka päivä 24.-27.10, ja vaikka pääsisin, tulenko, koska onhan koko neljän päivän messuilu hyvinkin runsasta...aikoinaan torstai oli rauhallisin päivä ja lauantai taas kaikkein suosituin ja väkimäärältään täysin, eikä kai siinä ole muutoksia tullut. Joten katselin messuohjelman läpi joka päivältä ja merkkailin kiinnostavia tapahtumia.

Töölönlahti-torilla oli aika paljon somettajien ohjelmaa, joten sinne tie vienee ainakin jossain vaiheessa (oletan myös että sen liepeillä on hyvä tilaisuus tavata tuttuja), Tiedetorilla oli kanssa kiinnostavia juttuja, ja sirotellusti sitten siellä täällä.

Kokemus opettaa myös että ohjelmaa ei kannata tehdä liian tiukaksi ja suunnitelluksi, vaan listata nimenomaan kiinnostavia ohjelmia, joista voisi seurata ainakin osaa, ja toisaalta pitää mieli avoimena ja jossain vaiheessa päätyä kuulemaan myös listan ulkopuolista ohjelmaa (usein koska jalkoja väsyttää ja haluaa istahtaa hetkeksi jonkun lavan luo, mitä siellä sitten ikinä puhutaankaan).

Aikaa pitää olla myös yleiselle flaneeraukselle, eri toimijoiden messuosastoilla piipahtelulle (kuten ennenkin, eniten kiinnostavat pienet kustantamot, koska messut ovat paras tilaisuus nähdä näiden valikoimaa), tuttujen tapaamiselle ja juttelulle, ja usein myös uusien ihmisten tapaamiselle.

Ja kaikkea kiinnostavaa ei voi edes nähdä: taas kerran joitain kiinnostavia puheita oli buukattu päällekkäin, eikä lavalta toiselle myöskään siirrytä sekunneissa messuvilinässä...joten allaoleva listaus kiinnostavista ohjelmista ja tärpeistä on oma muistilista joutohetkiin, että tapahtuukos ihan kohta jotain kiinnostavaa, ja tietysti nostoja muillekin että tällaista olisi (ja että minäkin olen paikalla tavallista suuremmalla todennäköisyydellä jos haluaa sanoa hei).

Koko ohjelma löytyy täältä.

Torstai 24.10.

11.00 Lonna: Onko tulevaisuudessa kritiikkiä?
Taidekeskustelu sosiaalisen median aikakaudella on joko kavereiden julkkareissa ja avajaisissa poseeraamista tai yleistävää kaiken haukkumista. Onko ajatuksia herättäville kriittisille huomioille enää tilaa, kun kulttuurikentän tila kurjistuu entisestään? Minkälainen kirjallisuus ja kirjallisuuskeskustelu ovat puolustamisen arvoisia? Tapahtuman järjestää Nuoren Voiman Liitto (NVL) yhteistyössä Suomen arvostelijain liiton (SARV) kanssa.

12.00 Kruununhaka: TIEDETORI: Voiko maailma pelastua tutkimuksen avulla?
Hybridivaikuttamisen ja salaliittoteorioiden keskellä tutkitulla tiedolla on tärkeämpi rooli kuin koskaan. Mitkä ovat tieteen mahdollisuudet maailman pelastamisessa? Kuinka tieteen tulokset saadaan laajan yleisön tietoon? Aiheesta keskustelevat Sitran johtava asiantuntija Marja Järvenpää, luontokadosta kirjoittanut Juha Kauppinen sekä akatemiatutkija ja Helsingin yliopiston dosentti J. Sakari Salonen. Juontajana Helsingin Sanomien entinen tulevaisuuskirjeenvaihtaja, toimittaja Heikki Aittokoski.

12.30 Kruununhaka: TIEDETORI: Mihin tiedekirjoja tarvitaan?
Tieteelliseen tutkimukseen perustuvat teokset ovat tärkeä osa tietokirjallisuutta. Millaisia rooleja tiedekirjoilla on yhteiskunnassa ja tutkimusmaailmassa, ja mikä on niiden suhde kielen ja ajattelun kehitykseen? Mitä tapahtuisi, jos tiedekirjoja ei julkaistaisi suomen kaltaisilla pienillä kielillä? Tiedekirjojen tarkoitusta selvittämässä kolme laaja-alaista asiantuntijaa.

14.00 Töölönlahti: Kirjagramin esikoiskirjailijapaneeli
Kirjagramin esikoiskirjapaneelissa kirjagrammaavat esikoiskirjailijat Taina Niemi ja Sanni Ylimartimo sekä somen ulkopuolella elävä kirjailija Salli Kari keskustelevat siitä, millainen vaikutus kirjasomella on kirjan menestykseen, miltä esikoiskirjailijasta tuntuu lukea arvioita omista teoksistaan, ja kuinka suhde kirjasomettamiseen muuttuu. Haastattelemassa kirjailija Anne Martin.

15.00 Hakaniemi: Mitä ovia kirjallisuus avaa maailmalla?
Kirjallisuusvienti kasvoi viime vuonna ennätyslukemiin. Kirjallisuuden tie maailmalle avaa parhaimmillaan myös muita ovia: yksittäiset kirjat, niiden sisällöt ja hahmot saattavat toimia perustana muullekin kotimaisen taiteen ja kulttuurin viennille. Miten tätä kaikkea voidaan kasvattaa tulevaisuudessa? Mitä ovia kirjallisuus voisi avata maailmalla, maailmanpolitiikassakin? Kirjallisuus- ja kulttuuriviennin tilasta ja tulevaisuudesta keskustelemassa Tiia Strandénin ja Ville Blåfieldin kanssa keskustelemassa kirja-alan ja politiikan vaikuttajia.
Kirjallisuusviennin yksi menestyskertomuksia on Suomen teemamaahankkeen rakentaminen maailman tunnetuimpaan kirja-alan tapahtumaan Frankfurtin kirjamessuille. Teemamaahankkeesta tulee tänä vuonna kuluneeksi kymmenen vuotta. Mitä kaikkea hankkeesta opittiin ja miten sitä hyödynnetään nyt 10 vuotta myöhemmin?

16.00 Vallisaari: Pekka Puupää alusta loppuun
Pekka Puupää on ikoninen suomalainen hahmo. Sen juuret ovat Fogelin eli Ola Fogelbergin piirtämissä sarjakuvissa, joita julkaistiin vuosina 1925 - 1952 Kuluttajain Lehdessä ja Elannossa ja peräti Hollannissa asti. Ville Hännisen toimittamaa valikoimaan on valittu Fogelin kiinnostavimmat Puupäät. Moni niistä julkaistaan nyt ensimmäistä kertaa sitten ensijulkaisun. Mihin maalta pääkaupungin "ihmiskekoon" saapuneen Puupään suosio perustuu, ja mikä on hahmon suhde oman aikansa yhteiskuntaan, mm. sota-aikaan? Entä millainen on Puupään elämänfilosofia? Kuka oli "Fogeli", mies Puupään takana? Pekka Puupään maailmasta keskustelemassa Ville Hänninen ja Markku Jalava.

16.30 Kruununhaka: TIEDETORI: Tieteen kaksipäiset koirat: mikä on sallittua tieteen ja taiteen nimissä?
Mielikuvitus on saanut ihmisen kurkoitelemaan taivaankappaleisiin ja uhmaamaan kuolemaa. Tieteen ja tutkimuksen avulla olemme saavuttaneet paljon. Saavutusten taustalta löytyy kuitenkin ikuinen keskustelu, mikä on oikein. Mitä saamme tutkia ja miten tutkimus toteutetaan? Moraalikäsityksemme myös muuttuu: mikäli ennen hyväksyttyä, ei sitä enää ole.
Sanataide antaa keinot tarkastella tieteen eettisiä kysymyksiä. Onko se suorastaan tieteiskirjailijan vaade? Onko taide tiedettä vapaampaa, onko taiteella omat eettiset raaminsa?
Keskustelijoina taiteen tohtori Iina Kohonen ja kirjailija, filosofian tohtori Tiina Raevaara. Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan pääsihteeri Reetta Kettunen haastattelee.
Kohosen tuore teos Kak­si­päi­nen koi­ra ja muita eläimiä Neuvostoliiton tieteessä (Tammi 2024) vie tieteen synkkään historiaan, missä koirat heräsivät kuolleista ja kantoivat kahta päätä. Kohonen on myös tutkimusetiikan asiantuntija. Raevaaran tuore teos Ikuisen elämän lyhyt historia. Kuinka taistelemme kuolemaa ja vanhuutta vastaan (Like 2024) kysyy, miten ihminen kamppailee vanhenemista ja kuolemaa vastaan. Raevaara on myös tunnettu tieteiskirjallisuudestaan.

19.00 Arabia: Uskonto ja arjen historia: Uusia näkökulmia menneisyyteen
Millaista oli menneisyyden ihmisten arkipäiväinen uskonto pyhien tekstien ja kirkollisten rakenteiden katveessa? Voiko historiantutkimus edes tavoittaa sitä? Paneelikeskustelussa pureudutaan arjen historian tutkimukseen ja erityisesti marginaaliin jääneiden toimijoiden, kuten naisten ja vähemmistöjen uskonnolliseen toimintaan ja kokemuksiin. Aiheesta keskustelevat teosten "Uskonto ja arjen historia" ja "Eletty reformaatio" tekijät, tutkijat Miia Kuha, Petra Kuivala ja Sini Mikkola.

Perjantai 25.10.

10.30 Suomenlinna: Saksa - Ei ihan paska maa
Maailma tarvitsee terveellä itsetunnolla varustettua Saksaa kipeämmin kuin koskaan. Konkarikirjeenvaihtaja Tapio Nurminen selittää Saksaa ja saksalaisuutta lähes kolmenkymmenen vuoden kokemuksella.

11.00 Töölö: Spefin suomentamisen salat
Kuinka spekulatiivista fiktiota suomennetaan? Miten luodaan kuvitteellinen maailma suomeksi? Kuinka säilytetään kirjailijan alkuperäinen tyyli kielen vaihtuessa? Markus Harju ja Rimma Erkko paljastavat kääntäjän työn saloja.
Markus Harju on suomentanut spekulatiivista fiktiota, tuoreimpina Philip Francis Nowlanin scifiromaanin Armageddon 2419, Ramsey Campbellin kauhunovellikokoelman Vanhat sarvet ja Dan Jonesin romaanin Essexin koirat. Rimma Erkko on suomentanut kauhukirjallisuutta. 

13.00 Senaatintori: Mikä internetiä vaivaa?
Internetin piti pelastaa demokratia ja vapauttaa kaikki. Miksi se petti meidät ja muuttui ahdistavaksi kontrollikoneeksi? Ja mitä seuraavaksi? Lahtinen on toimittaja, kirjailija, filosofi ja aktivisti, joka on julkaissut tekstejä yhteiskuntafilosofisista aiheista.

13.30 Vallisaari: Suuri valhe vammaisuudesta
Taklaa vammaisuutta koskevat väärinymmärrykset – niitä on vilisemällä. Viihdyttävä tietokirja tuulettaa luutuneet käsitykset ja esittelee vammaisaktivistien oivallukset, jotka ovat pian kaikkien huulilla.
Sofia Tawast on vapaa toimittaja, someaktivisti, mediatutkimuksen FM ja vammaisen lapsen äiti. Hän uskaltaa nauraa omalle tietämättömyydelleen ja kysyä tyhmiä kysymyksiä toisten puolesta.
Riikka Leinonen on CP-vammainen yhteiskunta-alan ammattilainen, joka on työskennellyt maisema-arkkitehtuurin, liikunnan yhteiskuntatieteiden ja politiikan parissa. Samalla hän on kypsytellyt näkemyksiään arjen ableismista.

14.00 Töölö: Rajan kahta puolta & Ihmisen näköinen
Rajan kahta puolta on tekijänsä kymmenes esseekokoelma. Markku Envallin mietteliäs esseeminä liikkuu aiheissaan kirjallisuuden klassikoista yksityisiin kokemuksiin, havaintoihin sekä päivänpolttaviin kysymyksiin.
Melenderin opettaja väitti politiikkaa yhteisten asioiden hoidoksi. Sukunsa aikuisia seuratessaan hän oli nähnyt, että politiikka herättää kiivaita tunteita. Tältä pohjalta hän tarkastelee nykypäivän myrkyllistä yhteiskunnallista todellisuutta. 

14.30 Kruununhaka: TIEDETORI: Uskonto mielessä
Uskonnosta etsitään vastauksia elämän suuriin kysymyksiin, joiden äärellä myös uskonnoton ihminen saattaa kokea olevansa ”henkinen”. Uskontoon sisältyykin monia psykologisesti kiinnostavia ilmiöitä. Miten uskonto esimerkiksi kytkeytyy hyvinvointiin ja millaisia katsomustyyppejä nuorilla on eri puolilla maailmaa? Liittyykö ateismi vahvempaan vai vähäisempään kuolemanpelkoon, ja miksi ihmisten käsitykset Jumalasta ovat juuri tietynlaisia? Haastattelijana Iida Simes.

14.30 Esplanadi: Jalkapallon muotoinen Saksa & Kun rakastuin saksalaiseen jalkapalloon
Saksassa asuva jalkapallotoimittaja Johanna Nordling kertoo, kuinka laji rantautui Saksaan ja kehittyi yläluokkaisten koulujen huvituksesta työväenluokan intohimoksi ja miten Saksasta on tullut yksi jalkapallon ehdottomista kärkimaista
Kun rakastuin saksalaiseen jalkapalloon:
Saksalaista jalkapalloa on ihailtu ja parjattu. Saksassa jalkapallo on sarjataulukkoja tärkeämpää, keskeinen osa kulttuuria. Jalkapallo yhdistää ja toivottaa tervetulleeksi.
Muutettuaan Saksaan Markus Pantsar rakastui saksalaiseen jalkapalloon. Hän on kiertänyt ympäri maata peleissä ja kertoo nyt kirjassaan "Kun rakastuin saksalaiseen jalkapalloon" paitsi jalkapallosta myös yleisemmin saksalaisesta kulttuurista.

14.30 Suomenlinna: Kalman karamellit ja muita keskiajan murhatapauksia
Klemettilä tarkastelee mieleenpainuvia keskiajan murhatapauksia, joihin hän on törmännyt vuosien varrella historiantutkijan työssään. Teoksen murhatapaukset sijoittuvat eri puolille Eurooppaa, ja ne avaavat näkymiä menneisyyden ihmisten tapoihin mieltää maailmaa.

18.00 Vallisaari: Intohimona Jumala, mystikot ja oma henkinen tie & Henkisyyden sudenkuopat
Mitä on tämän päivän henkisyys? Mitä keskiajan mystikot voivat opettaa nykyihmiselle? Mitä tehdä, kun jumalakriisi, kirjoittamisen paineet ja mystikon tie painavat päälle yhtä aikaa? Jumalakriisi heittää kirkkoon kuulumattoman, vuosikymmeniä henkistä syväluotausta harrastaneen kirjailijan etsikkomatkalle mystikoiden, luostarielämän, erämaapaaston ja pappien keskelle. Vaara avaa tämänpäivän henkisyyttä ja jumalasuhdetta omaan kirpeän humoristiseen tapaansa, peräänkuuluttaen rennompaa ja laajempaa suhtautumista uskonasioihin. Ja ennen kaikkea toivoo lisää keskustelua maailman isoimmasta Mysteeristä ja meidän elollisten suhteesta siihen.

18.30 Kruununhaka: TIEDETORI: Kun Suomi ja Ranska kohtaavat
Mitä ranskalaiset ajattelevat suomalaisesta kohteliaisuudesta? Miten suomalaisten käytös muuttuu Ranskassa? Entä mitä ranskan kielestä suomeen lainautuneet sanat kertovat kahden kulttuurin kohtaamisista? Kohteliaisuutta tutkinutta Johanna Isosäviä (SKS) sekä ranskasta suomeen tulleiden lainasanojen kiehtovat tarinat tuntevaa Tuija Vertaista (SKS Kirjat) haastattelee pitkäaikainen Ranskan-kirjeenvaihtaja Helena Petäistö.

18.30 Töölö: Kersti Juva kertoo Jane Austenin suomentamisesta
Legendaarinen suomentaja Kersti Juva kertoo, millaista on Jane Austenin teosten kääntäminen. Miten 1800-luvun maailma kääntyy nykypäivän suomeksi? Entä miksi Juva päätti uusimmassa Austen-suomennoksessaan muuttaa "viisastelevan" sydämen "arkailevaksi"?

Lauantai 26.10.

10.30 Lonna: Fantasian tulevaisuus
Mihin fantasiakirjallisuus on menossa? Ovatko lohikäärmeet ja haltiat jo täysin nähty juttu, ja onko Conan Barbaari -henkinen ylitömaskuliininen soturikuvasto auttamattoman vanhanaikaista? Ja mitä kummaa onkaan uuskumma? Kirjailijat Maria Carole, Artemis Kelosaari ja Toni P.J. Saarinen puivat tuoreiden romaaniensa myötä 2020-luvun fantasian virtauksia, joihin kuuluvat niin klassinen seikkailufantasia, makaaberit visiot kuin post-apokalyptinen itässuomalainen nahkahomofantasiakin.

11.30 Suomenlinna: Jari Koponen ja Vesa Sisättö: Kuviteltu tulevaisuus - Tieteiskirjallisuus Suomessa 1803–1944
Kuviteltu tulevaisuus tarkastelee monipuolisesti Suomessa julkaistua tieteiskirjallisuutta. Ensimmäisessä kotimaisessa tarinassa vuodelta 1803 esiintyvät teemat ovat edelleenkin tieteiskirjallisuuden valtavirtaa: tulevaisuus ja tieteelliset keksinnöt. Tieteiskirjallisuuden avulla on aina käsitelty isoja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Autonomian ajalla tieteistarinat pohtivat kielikysymystä, naisten asemaa ja erilaisia aatteita. Itsenäistymisen jälkeen kirjailijat pohtivat kansallista identiteettiä ja haaveksivat Suur-Suomesta. Tieteiskirjallisuus on käsitellyt myös ihmiskunnan teknistä kehitystä ja tulevaisuutta sekä ihmisyyttä ylipäätään. Jari Koponen on toiminut tutkimuskemistinä, tiedetoimittajana ja tietokirjailijana. Häneltä on julkaistu useita tieteiskirjallisuutta käsitteleviä artikkeleita ja teoksia. Vesa Sisättö on Espoossa asuva tietokirjailija, toimittaja, kriitikko ja spekulatiivisen fiktion harrastaja.

11.30 Lonna: Kuka päättää sarjakuvamarkkinoilla?
Mitä sarjakuvia Suomessa julkaistaan, ja mitä meiltä jää näkemättä? Aiheesta kertomassa kustannustoimittajat ja kustantajat. Keskustelu sarjakuvien kustannuspolitiikasta juuri nyt ja tulevaisuudessa.

12.30 Lonna: Mitä on faktasarjakuva? Sarjakuvasankarit faktantarkastajina
Paneeli faktasarjakuvan käytöstä tieteessä, tutkimuksessa ja journalismissa. Puhujina H-P Ontto-Panula (ent. Lehkonen), Miika Auvinen ja Jami Pursiainen. 

14.30 Lonna: Kahden sävelen välissä
Joonas Sildren sarjakuvaromaani Kahden sävelen välissä kertoo maailman esitetyimmän säveltäjän Arvo Pärtin musiikillisistä etsinnöistä lapsuudesta aina 1980- luvulle, kun säveltäjä joutui jättämään Viron ja muuttamaan ulkomaille.
Kuvittaja ja sarjakuvataiteilija Joonas Sildre on perehtynyt säveltäjän elämään ja tuotantoon, tutkinut perusteellisesti arkistomateriaaleja ja onnistunut esittämään elämäkerralisen materiaalin eloisasti ja nautittavasti.
Pärt sai koulutuksensa ennen neuvostomiehitystä vaikuttaneilta Viron kulttuurihenkilöiltä. Vuonna 1968 hän sävelsi kristillisiin teksteihin perustuvan teoksen Credo, joka oli skandaali ateistisessa kulttuurissa. Pärt vaiennettiin. Käänteentekevää Für Alina -pianoteosta (1976) edeltänyt kahdeksan vuoden teoshiljaisuus ja syventyminen vanhaan musiikkiin ja kirkkolauluun johti uudenlaiseen tintinnabuli -sävellystekniikan syntyyn.

15.00 Lonna: Maanalainen elämä
Kolmen säästä, pieneliöistä ja avaruudesta kertovan bestsellerin jälkeen tiedetoimittaja Marcus Rosenlund vie meidät henkeäsalpaavalle matkalle maan alle. Kohteina muun muassa Hallstattin ikivanha suolakaivos, Lontoon maanalaiset joet, ydinjätteen loppusijoitustila Onkalo, sekä Erfurtin suuri käymäläkatastrofi.

15.30 Töölönlahti: Klassikot ja tulevaisuus
Millaisia tulevaisuudennäkymiä kirjallisuuden klassikot tarjoilevat? Mitkä niistä ovat toteutuneet, mitkä jääneet toteutumatta? Entä millaisten kirjojen kirjasomettajat arvioivat nousevan klassikoiksi tulevaisuudessa? Aiheesta keskustelemassa kirjagrammaajat Mari Leminen (@1001kirjaa), Anna Nikkilä (@shakespearen_sisar) & Liisa Pihlaja (@liisa_maaria).

17.00 Kruununhaka: Olemmeko menossa kohti yhden totuuden Suomea? Millainen on tulevaisuuden media ja kulttuuri- ja mielipidelehtien rooli siinä?
Paneelikeskustelun aiheena tulevaisuuden median näkymät ja mikä on erityisesti kulttuuri- ja mielipidelehtien rooli tässä kehityskulussa. Miten eri näkökulmat ja moninaisuus säilyvät mediakentällä, ja miten tämä vaikuttaa yhteiskunnalliseen keskusteluun?
Keskustelua vetää Kultti ry:n puheenjohtaja Tuomas Rantanen, keskustelemassa mukana Matti Koskinen (Ulkopolitiikka), Petra Packalén (Tiedonantaja), Laura Uotila (Animalia) ja Janne Wass (Nytid).

18.00 Vallisaari: Kuinka yksilökeskeisyydestä luopuminen tekee elämästä parempaa
Jokainen haluaa kokea olevansa arvokas ja merkityksellinen. Yksilökeskeinen kulttuurimme kuitenkin mittaa arvoamme saavutusten kautta, jolloin elämä on vaarassa muuttua suoritukseksi, jossa on vaikea löytää todellista itseään. Merkityksellisyyteen perehtynyt filosofi haastaa kysymään, jos onnen lähde onkin yksilökeskeisyydestä luopumisessa ja suuntautumisessa kohti toisia ihmisiä. Ihmissuhteiden kautta muovautuvat niin ihmisen kokemus itsestään kuin siitä, mikä elämässä on tärkeää. Todellinen yksilöllisyys syntyykin tätä kautta.

18.30 Töölö: Ikuisuuden arvoitus – persialaista runoutta
Ikuisuuden arvoitus avaa ikkunan persialaiseen runouteen 1000-luvulta nykypäivään. Persialainen runous on maailman vanhimpia ja arvostetuimpia kirjallisuuden muotoja. Runouden ja musiikin kautta teos luo tasavertaisen kohtaamisen kahden kulttuurin ja sielunmaiseman välille.
Runojen ikiaikaiset teemat yhdistyvät Mehrnoosh Zolfagharin ja Jarkka Rissasen kauniisti soljuvaan musiikkiin. Zolfgari soittaa santuria, 3000 vuotta vanhaa persialaista soitinta, jonka parina on Rissasen akustinen kitara.
Kokoelmaan on poimittu puhuttelevia runoja tunnetuilta persialaisilta runoilijoilta kuten Rumi ja Saadi Shirazi sekä arvostetuilta nykyrunoilijoilta kuten Simin Behbahani ja Sayeh. Runot on kääntänyt suomeksi Marjatta Sonninen ja Siamäk Naghian. Runot lausuu persiaksi Siamäk Nahgian.
Keskustelemassa Siamäk Naghian ja Into-kustannuksen äänikirjatuottaja Essi Tapaninen. Mukana ääninäytteitä tästä upeasta iranilaissuomalaisesta teoksesta.

19.00 Esplanadi: Ankka-taiteilija Kari Korhonen
Kari Korhonen on espoolainen sarjakuvataiteilija, joka on tehnyt merkittävän uran Disneyn parissa sekä kuvittajana että käsikirjoittajana. Hänen kädenjälkeään on päästy ihailemaan Aku Ankka -lehdessä kansainvälisesti jo kolmen vuosikymmenen ajan, ja hänet tunnetaan esimerkiksi Klondiken-päiväkirjoista, joissa matkataan Roope Ankan menneisyyteen, sekä Suomen 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi tekemistään Aku Ankka ja Suomi -sarjakuvistaan.

Sunnuntai 27.10.

11.00 Töölönlahti: Kirjasomen lukuhaasteet - stressaavaa suorittamista vai inspiroivaa yhteisöllisyyttä?
Kirjasomen lukuhaasteet nostavat esiin tärkeitä teemoja ja kannustavat lukemaan monipuolisesti. Mistä lukuhaasteet saavat alkunsa ja miksi niihin osallistutaan? Lukuhaasteiden vetäjät ja lukuinnostajat @poc_lukupiirin Aracelis ja Téri, sekä @paulan_kirjanurkka Paula yhdessä @siperiankirjat Nean kanssa keskustelevat haasteiden merkityksestä lukijoille ja kirja-alalle.

11.00 Lonna: Näytelmäkirjallisuus on kirjallisuutta. Miten sitä luetaan ja mistä sitä saa käsiinsä?
Keskustelemassa kirjailijat E. L. Karhu, jonka Veljelleni-romaani (Teos, 2021) on ajankohtainen Suomen Kansallisteatterin syksyn kantaesityksenä sekä Pipsa Lonka, jonka näytelmä Peter asui talossa – delfiini pisteestä pisteeseen (Teatterin Uusi Alkukirjasto – TUA, 2024) on juuri ilmestynyt. Kirjailijoita haastattelee Suomen Näytelmäkirjailijat ja Käsikirjoittajat ry Sunklosta Leena Kärkkäinen.

13.30 Töölönlahti: Vuoden kristillinen kirja 2024 -kilpailun voittajan julkistaminen
Vuoden kristillinen kirja 2024 -kilpailun voittajan julkistamisen. Valitsija: Samppa Lajunen. Juontaja: esiraadin pj, tietokirjailija Teuvo V. Riikonen.

14.00 Töölönlahti: Fanit, tarinoiden talonvaltaajat
Fanikulttuurista on tullut kiinteä osa kirjallisuutta, ja sosiaalisessa mediassa odotetuimmilla teoksilla saattaa olla vankka fanikunta jo ennen kirjan ilmestymistä. Fanituskulttuuriin kuuluu myös fanitaide, jonka yksi muoto on fanifiktio. Fanifiktio tarjoaa mahdollisuuksia kirjojen teemojen uudelleentulkinnoille esimerkiksi vähemmistörepresentaation näkökulmasta. Millaista yhteisöllisyyttä lukijoiden kesken ja toisaalta lukijoiden ja kirjailijan välillä voi fanituksen pohjalta syntyä? Keskustelemassa ovat kirjailijat Siiri Enoranta ja Annukka Salama sekä kirjavaikuttaja Meri Jaakola (@merisreads). Haastattelijana Nea Lahtinen (@siperiankirjat).

 

Kertyyhän noita, ja luulenpa että ex tempore -seikkailuilla saa myös nähtyä paljon muita kiinnostavia juttuja. 
Ja hihasta saa tulla nykimään, mukava tavata muita kirjojen ystäviä (ei ehkä just kesken jonkun puheen, mutta sitä ennen tai sen jälkeen).

Nähdään messuilla!

Aila Meriluoto - Lasimaalaus

 (kansikuva Kirjasammosta, lukukappaleessani ei ollut kansipapereita)

Taas hieman runoutta: joku vuosi sitten luin Aila Meriluodon toisen runokokoelman, ja nyt vuorossa esikoinen. 

Nuori Meriluoto saavutti ilmeisesti heti tällä suuren suosion ja arvostuksen, ehkä vähän rasitteeksikin asti. Ja lukiessa tämä on tavallaan helppo ymmärtää, koska tässä tuntuu olevan vähän jokaiselle jotakin taitavasti tehtyä. Suurin osa runoista on mitallista ja taitavasti Meriluoto mittoja käyttää, mutta on mukana joitain vapaankin mitan runoja. Ja tunnelmissakin on hyvin vaihtelua: vaikka yleissävy onkin herkän vakava, niin osioihin mahtuu niin perinteistä runotyttömateriaalia kuin sellaista rajua kauneutta joka minua viehätti eniten seuraavassa kokoelmassa. Ja on niin keskeislyriikkaa kuin roolirunoja, ja vaihteluista huolimatta on kokonaisuus tasapainoinen, Merilluoto näyttää tasapuolisesti osaamistaan.

Mutta ehkä tämä on liiankin tasapainoinen, arvostan taitoa mutta yksittäiset runot eivät sitten niin nouse esiin ja mieleen: muistelen sitä Sairas tyttö tanssii -kirjaa epätasaisemmaksi mutta samalla sen huiput olivat korkeammalla. 
Eli varmaan niitä seuraaviakin Meriluodon kirjoja pitää lukea. 

Yön kämmenellä

Pientä on kaikki yön kämmenellä,
pieniä meret ja vuosisadat,
tornit päivällä pystytetyt,
pieniä ihmisten mahtavat joukot...

Hetkeksi päivään päästyänsä
silmiään sokkoina siristävät:
vääntynein muodoin kaikki seisoo,
vääriä peilejä kaikkialla.

Katsovat kättään ja sanovat: vahva.
Katsovat työtään ja sanovat: suuri.
Mutta yön kämmen on alati auki.

Vähenee päivä ja päivän valta.
Kasvavat totuudet syvyyksistä.
Kuljet polkua yötä kohden,
pieneksi käyden ja vastustamatta.
Pieneksi kaikki käy ympärilläs,
tiet sinun polkemas, takomas tornit,
pientä on "mistä" ja "minne" ja "miksi"...

Valmiina astut yön kämmenelle.

 

Murathan Mungan - Les gants et autres nouvelles (käsineet ja muita novelleja)

Kuten olen usein maininnut, tartun aika herkästi novellikokoelmiin kirjailijoilta, joista en ole koskaan kuullutkaan. Tuoreimpana esimerkkinä turkkilainen Murathan Mungan. 

Kirjan kymmenen novellia on järjestetty kirjoitusajan mukaan kronologisesti, 1990-luvun lopulta 2000-luvun lopulle. Ja täytyy todeta että omaan makuuni kiinnostavimmat olivat varhaisemmat novellit, hieman selkeämmillä tilanteilla, henkilöillä ja tarinoilla: loppupään novelleissa en usein enää oikein saanut kiinni miten mikään kuvattu tapahtuma, henkilö, tilanne, liittyi mihinkään...

Oliko näissä jotain kommetaaria vallitseviin yhteiskunnallisiin tilanteisiin Turkissa? Ehkä, mutta jos oli, meni se pääasiassa minulta ohi. Keskiössä olivat enemmän ihmissuhteet, parisuhteet, lasten ja vanhempien suhteet yms. Ja varsin usein joku henkilö ymmärtää itsestään jotain sellaista josta ei ollut tietoinen, tai ei halunnut tunnustaa.

Niminovellissa ei-enää-nuori nainen haluaa avioliiton joka perustuu miellyttävään kumppanuuteen ilman niitä romanttisia intohimoja ja rakkaushömpötyksiä. Ja samanhenkinen mies löytyy, ja hyvin miellyttävä kumppanuus sujuukin, vaikka pian nainen huomaakin kuinka vähän miehestään tietääkään (ja ehkä myös omista tuntemuksistaan). 

120-kiloinen teini laihduttaa 70-kiloiseksi nuorukaiseksi, ja tarkkailee miten ihmisten suhtautuminen muuttuu. Eronnut isä etsii kontaktia etäiseen poikaansa.Ja niin edelleen.

Parissa novellissa on mukana sivuhenkilönä homoseksuaali kirjailija, ja mietin liittyvätkö nämä novellit jotenkin yhteen, mutta ehkä eivät muuten kuin kirjoittajansa kautta (en varsinaisesti yllättynyt wikipedian maininnasta Munganin omasta seksuaalisesta suuntauksesta, joten ehkä näissä tarinoissa jos on kirjailija on homo). Jonkinlaista ironiaa näissä kuvauksissa toki on: toisessa päähenkilö, tavattoman kaunis mies, kaveeraa kirjailijan kanssa, joka on toki kertaheitolla umpirakastunut, mutta päähenkilömme ei jaa kiinnostusta, ja toisessa naisreportteri kuuntelee kirjailijan haastattelunauhaa ja äkkiä tunnistaa itsessään syvän ja perusluonteisen inhon homoseksuaalisuutta kohtaan, vaikka samalla ei voi hyväksyä ajatusta että olisi homofoobikko...

Kuitenkin. Muutama ihan kiinnostava novelli, mutta kokoelmana ei nyt lopulta minuun niin hyvin  toiminut. Tuli luettua.

Françoise Mallet-Joris - J'aurais voulu jouer de l'accordéon (olisin halunnut soittaa haitaria)

Varsin erikoinen nimi houkutti tarttumaan kirjaan, koska kukapa ei joskus haluaisi soittaa tuota soittimista jalointa. Françoise Mallet-Jorisin pitkä essee on ilmestynyt Idée fixe -sarjassa, ja en tiedä onko koko sarjassa sama idea, koska tässä tosiaan on kyse idée fixesta: mietteet harhailevat moneen suuntaan, aina kuitenkin palaten ajatukseen kuinka mukavaa olisikaan soittaa haitaria. 

Ei mitenkään erityisen hyvin, päinvastoin, mitään konserttivirtuositeettia ei kaivata vaan nimenomaan säestää tanssia tai laulua, jolloin ei niin suurta merkitystä olisi vaikka joskus tekisi virheitäkin: olisi taustalla mutta kuitenkin mukana siellä missä olisi ihmisiä, istumassa paikallaan mutta anonyymina, roolina: haitarinsoittaja voisi pitää tauon ja paikan ottaa toinen haitarinsoittaja.

Kuinka erilaista se onkaan kuin kirjoittaminen, jota tehdään yksin mutta silti itsensä jatkuvasti esiin tuoden. Lukijat eivät lukiessaan taputa käsiään ja virheet huomataan...

Ja samalla kirjailija toki tiedostaa, että jos oikeasti soittaisikin haitaria niin perfektionistiset taipumukset luultavasti tulisivat esiin ja pelkkä keskinkertaisuus taustasäestäjänä ei riittäisikään (ja silloin ei myöskään ehkä tarkastelisi kirjoittamista niinkuin tekee). 

Essee tosiaan hortoilee paljon muuallakin, ja tuntuu että sitä on jonkin verran paisutettu että sivumäärä kävisi kirjasta, mutta hauska teksti tämä kuitenkin oli, ja kiintoisia ajatuksia on mukana...pitää ehkä katsoa jotain muutakin Mallet-Jorisin tuotantoa; jotain on näköjään tullut suomeksikin.

Un autre vie ! Dire qu'il y a des gens qui croient à une autre vie où ils se retrouveront avec leur même visage, leurs habitudes, leurs tics...Je crois à une survie, mais je ne peux pas croire à une survie personnelle. Ce serait trop fatigant, d'être encore une fois une personne. Non, dans une autre vie, je serai un ange, et je jouerai de l'accordéon. Mieux, je serai un accordéon. Là, plus rien à dire. Le choeur des anges en fera ce qu'il voudra, java ou cantique - c'est peut-être la même chose, dans une autre vie ?
[...]
Pourquoi cet Océan est-il avant tout, pour moi, musique ? Pourquoi l'harmonie est-elle avant tout l'harmonie, comme on dit le countrepoint ? Parce que je ne fais pas de musique, ou pas assez bien pour me sentir, dans la musique, une identité, une personnalité, sans doute. Dans une autre vie, je voudrais n'être qu'une voix, ou qu'un silence.   

Kesän luetut

 Alba de Céspedes – Avant & après
Raymond Chandler - The Long Good-Bye
Sophie Laroche - Le livre qu'il ne faut surtout, surtout, surtout pas lire
Jokha Alharthi - Celestial Bodies
Eric-Emmanuel Schmitt - Concerto à la mémoire d'un ange
Toni Morrison - Beloved
Catharina Valckx - Les chaussures sont parties pour le week-end
Lars Gustafsson - La coiffeuse
F. Scott Fitzgerald - The Crack-Up
Mikaël Ollivier - Tout doit disparaître
Naguib Mahfouz - Akhenaten, Dweller in Truth
Märta Tikkanen - Vuosisadan rakkaustarina
Kelosaari & Suntila (toim.) - Tämä jalka ei ole minun
Peter Høeg - Tales of the Night
Carson McCullers - Reflections in a Golden Eye
Sylvi-Sanni Manninen - Helmikauppias ja viinipuu
Tittamari Marttinen - Tuhkamorsian
Iris Murdoch - The Italian Girl
Erik Orsenna - Les chevaliers du subjonctif

David Edgar - How Plays Work
Wilhelm Vischer - Le prophète Habaquq
Michael Moorcock - Wizardry and Wild Romance
Rob King - The Fun Factory: The Keystone Film Company and the Emergence of Mass Culture
Martin G. Plattel - Utopian and Critical Thinking
Louis-Marie Chauvet - La messe autrement dit
Paul D. Hanson - L'écriture une et diverse
Gregoire de Nazianze - Lettres théologiques
Iain MacKenzie - Irenaeus's Demonstration of the Apostolic Preaching
Richard Holloway - Waiting for the Last Bus
Françoise Mallet-Joris - J'aurais voulu jouer l'accordeon

Taas on vierähtänyt kolme kuukautta edellisestä summauksesta, siis koostetaan tähän heinä-syyskuun luetut, joita on kertynyt ihan kivasti...

Lukuhaasteista Helmet on jo loppusuoralla, enää puuttuu kaksi haastekohtaa, jotka ovat hieman hankalia täyttää nyt mutta varsin triviaaleja jahka pääsen taas Suomeen. Mikä tapahtuu muutaman päivän kuluttua. 

Projektini lukea ranskalaista lastenkirjallisuutta etenee yhä mukavasti, muita mielessä olleita haasteita ei sen sijaan ole tullut suosittua: no, satunnaisia osumia Afrikkaan sijoittuvaa kirjallisuutta tuli sen kummemmin yrittämättä.

Tulevissa kuukausissa tulee siis kuitenkin myllerryksiä, kun muutaman vuoden jälkeen palaan taas Suomeen: tämä epäilemättä vaikuttaa jonkin verran tuleviin lukuvalintoihin, ja tietysti mahdollistaa taas paremman osallistumisen kirjallisuusaiheisiin tapahtumiin: suunnitelmissa on jo kuukauden päästä tulevat Helsingin kirjamessut...

	mies	nainen	x
englanti	162	146	1	309
suomi	106	67	1	174
ranska	122	46	2	170
saksa	54	14		68
japani	46	13		59
italia	51	4		55
ruotsi	25	15		40
venäjä	29	7	1	37
espanja	15	8	1	24
norja	12	5		17
tsekki	15	2		17
arabia	10	3	1	14
unkari	8	2	1	11
viro	8	2		10
tanska	8	2		10
puola	5	4		9
serbo-kroatia	3	3		6
muu	1		5	6
islanti	3	1	1	5
kiina	3	2		5
hollanti	2	3		5
portugali	2	2		4
kreikka	3		1	4
slovenia	2		1	3
slovakia	2	1		3
persia	2	1		3
iiri		1	1	2
latina	1	1		2
katalaani		2		2
bengali	2			2
turkki	2			2
albania	1			1
urdu	1			1
bulgaria			1	1
latvia	1			1
malta	1			1
	708	357	18	1083

 

Erik Orsenna - Les Chevaliers du Subjonctif (subjunktiivin ritarit)

Lisää Erik Orsennan varsin omalaatuisia kirjoja, jotka lainailevat tyyliään lastenkirjoista, mutta eivät oikein kuitenkaan sellaisiksi asetu: alkuvuodesta luin Dernières nouvelles des oiseaux -kirjan, ja blogitauolla La grammaire est une chanson douce ('kielioppi on lempeä laulu'), jolle tämä kirja on jatkoa.

Tuossa ensimmäisessä kirjassa 10-vuotias Jeanne ja 14-vuotias Thomas päätyvät keskellä Atlanttia olevalle saarelle, jota asuttavat sanat, ja seikkailuista saarella kehitellään sitten omalaatuinen satu (ranskan) kielestä ja kieliopista. Ja vaikka aihe saattaa kuulostaa kuivalta, on kirjasta tullut jonkinlainen uusklassikko...

Ja nyt sitten Jeanne jatkaa seikkailujaan, pari vuotta vanhempana, ja tällä kertaa esillä ovat verbien tapaluokat: Jeanne itse asustaa indikatiivin saarella preesensin alueella (tietysti), mutta muitakin saaria on, ja erityisen huomion kohteeksi nousee epämääräinen mutta kiehtova subjunktiivi, tapamuoto joka kuvaa epämääräisyyttä, jotain jota halutaan tai epäillään tai arvellaan tai toivotaan. Ja toiveiden, halun ja epäilyn muotona kyseessä on tietysti rakkauden tapaluokka (suomessa ei tätä tapaluokkaa ole, vaan sen sijasta käytetään kirjavasti muita tapamuotoja).

Saari itsessään on aiheensa mukaisesti hieman epämääräinen ja muuttuva, vähän kuin merikin, mutta vaikka ensivaikutelma subjunktiivien saaresta onkin aika hippeilevä, vaikuttavat saarella myös tekniikka ja bisnes, joilla on paljon suuria mahdollisuuksia, suunnitelmia ja lupauksia, jotka eivät ole vielä aktualisoituneet...unelmia on monenlaisia.

Taas venyvät kirjan kohderyhmäodotukset: sadunomainen tyyli ja päähenkilön ikä toki vinkkaisi tätä lastenkirjaksi, mutta tämä on vielä vähemmän juonivetoinen kuin aiemmin lukemani Orsennat ja vilisee viittauksia, jotka mennevät kyllä reippaasti lapsilukijoilta ohi...ja tässä ollaan niin tiukasti ranskan kielessä ja kulttuurissa kiinni, että kääntäminen muille kielille olisi järjetöntä, mutta samalla ranskan kielestä ja kulttuurista kiinnostuneille nämä ovat kyllä ihan ehdottomasti tutustumisen arvoisia: kirjan myös lukenut Hannu ehdottaakin tätä ranskan yo-kirjoituksiin valmistautuvalle abille, mutta ranskan opiskelijoille muutenkin nämä Orsennan kielikirjat ovat erinomaisen suositeltavia (kirjan loppu jää hieman avoimeksi ja näköjään jatkoa seuraa, vaikka kuten sanottu eivät nämä kovin juonivetoisia kirjoja ole).

Ja olisi kyllä kiinnostava lukea jotain samantyylistä suomen kielestä...

- Il semble que nous ayons une nouvelle amie.
Tous les regards se tournèrent vers moi. J'aurais voulu rentrer sous les copeaux qui me chatouillaient les pieds.
- Il ne paraît pas que nous nous soyons déjà rencontrés.
- Dieu soit loué ! Je n'aurais jamais cru qu'une si jeune fille daignât s'intéresser à notre mode bien-aimé !
- Que cette demoiselle prenne place parmi nous !
- Et qu'elle veuille bien nous excuser de continuer nos travaux : un congrès de grammairiens nous attend à Québec.
- Auparavant, je ne doute pas qu'elle accepte d'inscrire son nom dans ce cahier.

Iris Murdoch - The Italian Girl (Italialaistyttö)

Joitain vuosia sitten luin yhden Iris Murdochin kirjan, nyt sitten toisen, ja onhan näissä samoja piirteitä...

Monen vuoden jälkeen Edmund palaa lapsuudenkotiinsa. Äiti, Lydia, on kuollut ja hautajaiset ovat seuraavana päivänä, ja kanssasurijoina on veli Otto, tämän vaimo Isabel ja tytär Flora, ja perheessä pitkään ollut palvelija Maggie, viimeisin ja pitkäaikaisin italialaistytöistä, vaihtuneista lastenhoitajista ja palvelijoista jotka kaikki ovat olleet Italiasta ja jotka jossain määrin sekoittuvat keskenään.
Välit perheeseen eivät ole kovinkaan läheiset, Lydian läsnäolo on pitänyt Edmundin poissa, ja Edmund arvelee että jahka hautajaiset on hoidettu, Lydian poissaolo pitää hänet vielä tehokkaammin poissa, ja tarkoituksena on palata hautajaisten jälkeen vielä samana päivänä kotia kohti...mutta perheessä on omat hämmentävät kuvionsa käynnissä, ilmitulevat kytevät kriisit saavat Edmundin jäämään ainakin vähän pitemmäksi aikaa taloon, ja kyllähän niitä salaisuuksia alkaa putkahdella enemmänkin esiin, ja niille dramaattisia reaktioita.

Edellisessä lukemassani Murdochissa mieleen jäi hyvin tiivis ja monimutkainen, jopa insestinen suhteiden verkosto johon henkilöt olivat kietoutuneet, ja samat piirteet oli tässäkin: tiivis ja monimutkainen suhdeverkosto, joka antaa kirjalle painostavan, tukahduttavan sävyn, vaikka samalla koko touhuun suhtaudutaan hieman humoristisella otteella (samoin kirjan flirttailut goottilaisuuteen luovat vahvaa tunnelmaa, ja samalla niihin ei suhtauduta suurimmalla vakavuudella).

Liekö sama sitten muissakin Murdochin kirjoissa? Ja ymmärrän kyllä miksi Murdochin nimi nousee esiin kun puhutaan vaikkapa Elizabeth Bowenista, Elizabeth Taylorista, Ivy Compton-Burnettista, Beryl Bainbridgesta jne, arvostamistani brittikirjailijoista...ja samalla totean, että näiden teosten perusteella luen kuitenkin mieluummin Bowenia, Tayloria, Compton-Burnettia, Bainbridgea jne., Murdoch tuntuu liian tukahduttavalta, yltämättä kuitenkaan Compton-Burnettin tai Bowenin huikeisiin tyyleihin. Itse asiassa mieleen tuli myös Evelyn Waughin satiirit (joista en juurikaan pidä). 

No, tulipa luettua täsmäosumana Helmet-haasteeseen: jos olisin lukenut tämän suomeksi, olisin lukenut Eila Pennasen suomennosta, ja sen turvin laitan tämän toiseksi kirjaksi kohtaan 47.-48. Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä (Vuosisadan rakkaustarina oli se ensimmäinen).

Ja pari bloggaustakin löytyi, Katja ja Omppu.

Tittamari Marttinen - Tuhkamorsian

Joskus kauan kauan sitten luin yhden runokokoelman Tittamari Marttiselta, ja jopa pidin siitä silloin kun suhtauduin hyvin epäluuloisesti runouteen. Mutta ei tullut luettua enempää, joten paikataan tilannetta. 

Marttinen harrastaa tässäkin varsin narratiivista runoutta, roolirunoja ja historiaa. Kirja jakautuu kolmeen sarjaan, ensimmäisessä keskitytään japanilaisiin ja toisessa kiinalaisiin legendoihin ja niiden naisiin, ja kolmannessa taas siirrytään Välimeren seudulle, antiikin naispyhimyksiin joista aika moni oli marttyyri. Ja kun niissä itämaisissakin tarinoissa painotus on kummitusjutuissa, niin kuolleita naisia riittää, mutta kuolemaankin toki voi suhtautua monella tavoin...

Runojen pohjana ovat siis olemassaolevat legendat, jotka on sovitettu jonkun henkilön puheeksi, tai parissa tapauksessa vuoropuheluksi. Joitain tarinoita tunnistin joskus muuallakin kuulluksi, mutta erityisesti kahdessa ekassa sarjassa oli joskus varsin paljon kerronnallista taustaa, jossa oli vaikea pysyä mukana, että mitä tässä nyt tapahtuu, kuka puhuu ja mistä ja miksi. Kolmas osa oli siinä mielessä helpompi että niin moni legenda oli marttyyrikertomus, jotka ovat kuitenkin yksioikoisempia samoilla päälinjoilla, vaikka yksityiskohdat vaihtuvatkin.

Symppis teos, vaikka muistelen yhä sitä aiemmin lukemaani Käärmesormusta paremmaksi.

Vankikopissani joka päivä
        enemmän tilaa.
Vuodet saartavat, ikiliikkujarenkaat.
Heikkoa hetkeäni pelkäsin
kuin jotkut kuolemaa.
Arkuutta en hyväksynyt:
   naisen sulous ei pääse oikeuksiinsa
jos se piiloutuu
miesten selkien taakse.

Tuuli on hiekan koti.
Kiviseinä pehmenee vahaksi,
        kaiverran sanat joille mielihyvin
uhraan kauneuteni.
Ihoni on kirjoitettu ilmaan.
Tyhjä kuin ruumiini
          huomisen talo.

Ihmiset kiusaavat minua,
pahemmin koettelee Jumala.
Häntä kiitän mutta teitä
            ylistän!
Olen roikkunut naulittuna tappajieni käsiin,
rintani on vuoltu irti
      eikä kukaan kuitenkaan
          ole minuun kajonnut.
Kasvoille sakkautuvat tulen leikit.
Yhä muistan lemmenlauluni:
tosiaan on tuo mies
        jumalainen -

Hameen alta esiin repäisty häpy
on tavoittamaton,
      häpeäksi en nimittäisi
kiusanne hiomaa peilipalloa.
Selvemmin näen kuvani.
Vankikopissani joka päivä
      enemmän tilaa.

Sylvi-Sanni Manninen - Helmikauppias ja viinipuu

Tällainen teos on joskus tarttunut mukaan: en ollut kirjailijasta ennen kuullutkaan mutta näköjään Sylvi-Sanni Manninen on ehtinyt kaikenlaista tehdä: ensimmäinen psykologiasta väitellyt vainen Suomessa, joka on tehnyt myös kansainvälistä akateemista uraa taidepsykologian ja yliherkkien ihmisten parissa...
Ja julkaissut pari kokoelmaa satuja, joita on ilmeisesti kirjoittanut terapiakäyttöön, ja kyseiset kokoelmat on koottu tähän yhteisniteeseen (joka ei sekään ole kovin paksu...)

Olen aiemmin maininnut pitäväni kerrotun tarinan tyylistä kirjallisuudessa ja niinpä satumuotokin kiinnostaa sen verran, että tämä tuli luettavaksi (ja niitä on tullut luettua, linkkaan nyt vaikka Bân). Mutta näissä tarinoissa huomaa että ne on kyllä nimenomaan kirjoitettu: mukana on perinteisiä satuelementtejä, prinsessoja, taikajalokiviä, jonkin kaukaisen ja mahdottoman kuuloisen etsimistä jne. mutta tyyli on lähempänä runsaasti maalailevaa proosarunoa, ja toisaalta tarinaa eteenpäin vievää muotoa, dramaattisia kaaria, ei juuri noudateta.

Erityisesti vanhemman Viinipuu-kokoelman sadut ovat kovin muodottomia, tarinan alkuosalla ei välttämättä ole juurikaan tekemistä tarinan loppuosan kanssa, asioita vain tapahtuu peräkkäin...myöhemmässä Helmikauppias-kokoelmassa tarinoihin tulee hieman enemmän koherenssia, mutta ei se niissäkään ole mitenkään tärkein asia.

Joten näiden tarinoiden olisi aika hankala toimia suullisena perinteenä, jossa kaikilla mukaan tulevilla seikoilla tapaa olla joku merkitys kokonaisuuden kannalta, ja jos ei ole, se karsiutuu helposti pois kerronnassa: muodon puutteessa tarinat hajoavat.

Ehkä nämä toimivat paremmin juurikin terapiatilanteissa, tietty satu puhuttelemassa juuri tiettyä henkilöä, jolloin perinteisen sadun tiukempi rakenne ohjaisi liian raskaalla kädellä kuulijaa/lukijaa, ja tilanteessa on parempi vain antaa sarjan kuvia virrata ja lukijan löytää ehkä jotain puhuttelevia yksityiskohtia...mahdollista, mutta minä en ole kirjan parissa terapiassa, vaan lukemassa tarinoita, joten kirja menee minulla ohi.

Helmet-haasteessa saan tällä kuitenkin kohdan 20. Kirjan on julkaissut pieni kustantamo. En ollut Iliaasta kustantamona ennen kuullutkaan, mutta toimi ilmeisesti aktiivisen paikallisesti Pohjois-Karjalassa useiden vuosien ajan.

Carson McCullers - Reflections in a Golden Eye (Heijastuksia kultaisessa silmässä)

Hienoja 50-luvun pokkarikansia :)

Pari vuotta sitten luin Carson McCullersin novellikokoelman, ja oli se sen verran kiinnostava että piti romaanituotantoonkin tutustua, kun nämä jonkinasteista klassikkomainetta nauttivat ja kirjailijan nimi tulee esiin mm. Flannery O'Connorin, William Faulknerin, Tennessee Williamsin ja Raymond Carverin yhteydessä...

Tämä on McCullersin toinen romaani vuodelta 1941 (jolloin Yhdysvallat ei vielä ollut mukana sodassa) ja kuvaa varuskuntaa jossain Etelässä: rauhanaikana varsin tylsä paikka joten henkilöiden täytyy keksiä omat huvituksensa.
Kapteeni Pendertonin sotilasura on nousujohteessa, henkilökohtaisen elämän kanssa on sitten niin ja näin: suhde kauniiseen vaimoonsa Leonoraan on hieman viileä ja innoton. Leonora paikkaa tilannetta ottamalla rakastajia, joista kapteeni on usein tietoinen ja tapaa itsekin näihin ihastua...kuten nyt vaikka majuri Langdon, jolla itsellään on myös varsin hankala avioliitto sairaalloisen ja hysteerisyyteen taipuvan Alisonin kanssa (ja kotioloja ei paranna Langdonien palveluspoika Anacleto...). Ja kuvioon tulee mukaan sotamies Williams, hevosten hoitaja joka ajoittain käy ratsastelemassa alasti Leonoran orilla, ja innostuu myös Leonoran tirkistelystä tämän makuuhuoneessa, ja johon kapteeni vuorostaan kehittää jonkinlaisen pakkomielteen, jonka itse aluksi määrittelee vihaksi, lukija tehnee omat johtopäätöksensä.

Except through his riding (and no feat of horsemanship was reckless enough for the Captain these days) there was no way at all for him to establish relations with the soldier whom he had come to hate.
Yet the Captain felt an acing want for contact between them of some sort. The thought of the soldier tantalized him continually. He went down to the stables as often as he could reasonably do so. Private Williams saddled his hrse for him and held the bridle as he mounted. When the Captain knew in advance that he would meet the soldier, he felt himself grow dizzy.

Jepjep. Kirja operoi omalaatuisella painostavalla tunnelmallaan, kunnianarvoisan pinnan alla kuohuu kaikenlaisia tukahdutettuja kiihkoja odottamassa purkautumisiaan, osa oirehtii jo näkyvämmin ja osa on vain epämääräisinä väreinä. Ja tätä tunnelmointia McCullers levittää paksusti, ja ajoittain analyyttisyyden mahdollistava johdonmukaisuus antaa jo periksi tårta på tårta -hengelle, kun henkilöiden psykologioihin kasataan oikkuja, pakkomielteitä ja haluja...vaikka moni myöhempi kirjailija on ehkä suorasukaisempi, tämä kyllä kunnostautuu laatusanan "perverssi" toteuttamisessa (sisällyttämättä sanaan arvotusta, se on luonnehdinta). 

Ymmärrettävästi kirjan vastaanotto oli varsin jakautunut ja taitaa olla nykyäänkin (vaikka sillä tosiaan oma klassikkostatuksensa on), ja sama kohtalo on kirjan filmatisoinnilla...enkä nyt itsekään oikein osaa sanoa miten tähän suhtautua, esiin tulee niin ansioita kuin heikkouksia. Merkillinen teos kuitenkin.

Teoksen on lukenut myös Omppu (pariinkin kertaan).

Helmet-haasteessa laitan tämän kohtaan 39. Kirjassa on bi- tai panseksuaalinen henkilö. Kapteeni Penderton taitaa olla ennemmin kulissiavioliitossa elävä homoseksuaali kuin biseksuaali, mutta saa luvan kelvata, ei ole parempiakaan ehdokkaita nyt tyrkyllä. 

Peter Høeg - Tales of the Night (Kertomuksia yöstä)

Olen toki Peter Høegin nähnyt mainittavan usein, mutta tuotantoonsa ei ole tullut tartuttua, ei edes siihen Lumen tajuun...mutta tapani mukaan, kun vastaan tuli novellikokoelma, niin voihan kokeilla.

Ihan sekalaisten tarinoiden kokoelma tämä ei ole, kahdeksan novellin välillä on selviä yhteyksiä...paikoissa hajotaan moneen suuntaan, ollaan Kongossa tai Portugalissa tai Ranskassa tai aika usein Tanskassa (ja kaikissa tarinoissa on joku yhteys Tanskaan), mutta kaikki novellit sijoittuvat ainakin osin 19. maaliskuuta 1929; monessa pohjustetaan kyseistä päivää (ja yötä) edeltävilla tapahtumilla, ja yksi novelli sijoittuu suurelta osin muutamaa vuotta myöhemmäksi, joskin siinäkin maaliskuulla 1929 on tehtävänsä.

Vaikka tapahtumissa onkin kirjoa (pettynyt matemaatikko matkustaa Joseph Conradin kanssa afrikkalaisessa junassa, kaupunki eristäytyy uhkaavalta kulkutaudilta, järkähtämättömän oikeustuntoinen tuomari rakastuu provokatiiviseen dekadenttiin kirjailijaan...) niin jollain tavoin novellit tapaavat kietoutua rakkauden ympärille, ja myös tarinankerronnalla novellien sisällä on tärkeä rooli, monella on tarinansa kerrottavana...ja ongelmallistahan se rakkaus usein on, varsinkin kun siitä sellaista tekee, joten on tarinoita kerrottavana kun vaan joku kuuntelee.

Mietitytti myös melkein kaikissa novelleissa näkyneet uskonnolliset viittaukset (tai ehkä niitä oli jokaisessa enkä vain kiinnittänyt aina huomiota) jotka nousivat esiin taustalla, mutta tavallaan ne aina purkautuivat toisin keinoin, oli korvikkeena sitten taide, tiede, edistys, hyväntekeväisyys, politiikka (ja jos sitä korvikeasemaa ei ymmärrä, on seuraukset helposti epätyydyttäviä). Ja ehkä tästä rakkaudesta, tarinankerronnasta ja uskonnon sublimaatiosta seuraa myös itsensä etsiminen...linkittyviä teemoja, joihin on kuitenkin saatu runsaasti variaatiota, samaa novellia ei kirjoiteta kahdesti.

Ihan kiinnostava valikoima jonka kiinnostuneena luin, vaikka saapi nähdä kuinka paljon tästä muistan esim. puolen vuoden kuluttua. 

Helmet-haasteessa ollaan täsmäluentavaiheessa, ja tanska sopii kohtaan 32. Kirja on kirjoitettu alun perin kielellä, jolla on korkeintaan 10 miljoonaa puhujaa. Ja pikagooglauksella löytyi Susannan postaus.

"One of the things I never understood was the audience. But this much I did grasp: that for our spectators - who were small in number, so small that I have wondered whether the public for which we danced did not in fact consist of the same few thousand people filling the theatre day in, day out - for them, the place was a temple. They made a sort of pilgrimage to it. They came to see people on the stage who had faith, perhaps because they themselved did not trust anyone, even God. And they came to hear how it sounds when someone prays for something or other, perhaps because they themselves did not know of anyone or anything they believed would listen to them. And they came to see fasting, and I am convinced that this had something to do with the fact that in their daily lives they were so busy accumulating things that they had to come and see people who willingly practiced self-denial in order to catch a glimpse of God.
"Obviously there must have been other reasons, too, for their turning up. But right now, this evening, I cannot think of any.

Kelosaari & Suntila (toim.) - Tämä jalka ei ole minun

Luin tämän kehokauhu-novellikokoelman ensimmäiset tarinat sairaalassa vuoroani odottaessa, eli temaattisesti hyvin sopivissa tunnelmissa. Lajityyppi on siis kiinnostava mutta suhtaudun siihen usein myös tietyllä hirtehisellä huumorilla, kun ei tämä nyt ihan tuntematon osa arkea ole...

Lajityyppinä on siis kauhukirjallisuuden alalaji, jossa pelon ynnä muiden tunteiden lähteenä toimii kokijan oma keho, sen hallitsemattomuus, vieraus, pelottavat muutokset. Lajissa on siis mahdollisuudet hyvinkin groteskiin menoon, ja tätä puolta kirjasta kyllä löytyy, ja kuten olen aiemminkin maininnut, niin ruumiillisuuden kuin groteskiuden käsittely kaunokirjallisuudessa kiinnostavat mnua.

Kolmentoista novellin kirjoittajat ovat tuttuja nimiä Osuuskumman teosten lukijoille (vaikka tämä kirja onkin Tajuntamedian julkaisu), ja kirjoa löytyy, liikutaanko arkisemmassa vai scifimiljöössä, keskitytäänkö pelkotiloihin vai lomitetaanko mukaan mustaa huumoria...taso pysyy kuitenkin mainion luettavana, varsinaisia huteja ei ole vaikka paria tarinaa heikentääkin ennalta-arvattavuus tai sitten niin överiksi vetäminen että tehot alkavat hukkua...

Suosikkini, Janos Honkosen 'Eläimet huutaa, ihmiset ei huuda', on tavallaan perinteinen makaaberi moraliteetti Roald Dahlin aikuistarinoiden tai Alfred Hitchcock esittää-sarjan tapaan, korostetulla visvaisuudella toki, erinomaisen toimiva novelli (mutta hammaslääkäripelkoisille trigger-varoitus). Artemis Kelosaaren humoristisempi 'Älköön mikään koskaan muuttuko' viehätti myös (ja kierosti toi mieleen joku aika sitten lukemani Eeva Joenpellon...)
Scifipainotteiset Nupposen 'Lisko', Katajalan 'Kappaleina' ja Korpisen 'Yön labyrintti' olivat myös antoisampaa antia. 

Bloggauksia löytyy Evarialta ja Kirjavinkeistä. 

Helmet-haasteessa moni muu ehkä laittaisi pienen kustantamon kohtaan, minä taas 15. Kirja, jolla on vähintään kolme tekijää.

Märta Tikkanen - Vuosisadan rakkaustarina

Totean alkuun, etten yleisesti ottaen ole kovinkaan innostunut tunnustus-, tilitys- ja vuodatuskirjoista. Motiivit niiden kirjoittamiseen tuntuvat usein epäilyttäviltä, ja mietin mahtavatko lukemisenkaan motiivit kestää kuinka paljon tarkastelua...
Kuvatuissa tilanteissa joutuu usein kysymään että miksi sitten pysyi siinä tilanteessa saamatta kunnollista vastausta, ja niissä tilanteissa, joissa ulospääsyä ei syystä tai toisesta ollut, ei myöskään siis tehdä moraalisia valintoja, mikä taas ei ole kirjallisesti kovinkaan mielenkiintoista: jäljelle jää jälkikäteinen syyttely ja raskaan elämän glorifiointi. 

Mutta jos sitä nyt aivan välttämättä haluaa tehdä, niin mieluiten runomuodossa.

Märta Tikkasen omaelämäkerrallinen runoelma (suom. Eila Pennanen) on eräänlainen vastine miehensä Henrik Tikkasen osoitesarjalle (erityisesti kirjalle Mariankatu 26). En ole jälkimmäisiä lukenut enkä luultavasti tulekaan lukemaan, koska, katso edellä. Tämä teos sen sijaan uteloitti hieman, koska, katso edellä.

Varsinaista kertovuutta tai kronologiaa ei kirjassa ole (ja julkaisuajankohtana tilanne oli vallitseva, joten tarinan kaari ei ollut vielä päätynyt minnekään), sen sijaan kirja jakautuu kolmeen temaattiseen osaan: ensimmäisessä puidaan perhe-elämää kun puoliso on alkoholisti. Toisessa puheena on rakkaussuhde itsessään, miten osapuolet sen ymmärtävät, tai usein eivät ymmärrä, ja niin rakkaus tukahduttaa tai kuihtuu. Kolmannessa kirjoittaja miettii omaa identiteettiään, omaa paikkaansa ja tilaansa edellisten teemojen puristuksissa.

Ironisen nimen takana riittää siis raivoa, inhoa, halveksuntaa, ahdistusta, vihaa, väsymystä. Henrikistä piirretty kuva on hyvin raadollinen, ja samalla Märta tunnistaa myös itsessään joitain varsin epämiellyttäviä piirteitä, jotka ehkä omalla tavallaan mahdollistavat tämän kipeän suhteen...koska kovin tyydyttävää vastausta ei kirjailija anna tilanteen jatkumiselle, ja tunnustaa sen itsekin.. 

Tekstin runomuotoisuus mahdollistaa juuri varsinaisesta narratiivisuudesta luopumisen, mutta samalla modernistinen runo on tekstinä aiheesta huolimatta hyvinkin sujuvaa luettavaa. Analyyttisyys ja ironisuuskin terävöityy, ja samalla teksti välittyy universaalimmaksi, monet lauseet nousevat päteviksi myös monissa muissa suhteissa, ennen Tikkasia ja Tikkasten jälkeen.

Muita bloggauksia löytyy kiitettävästi: Tiina, Sanna, Omppu, Jorma, Liisa, Tuomas, Susa... 

Ah, me tunnemme toisemme niin hyvin
aivan liian hyvin
vaitiolokin on välillämme
tiedotusta
luottamuksella on tuhat tapaa
osoittaa
että sitä ei ole
valheellinen huolenpito
iskee selkään
epäilysten sinappikaasu
leviää luihusti pitkin
maata
täyttää pahanhajuisena
jokaisen kuopan

Kaikki sanat
joita me heittelemme
joiden pitäisi olla yhteydenpitoa
ovat naamiointia
mutta kumpikaan
ei silti onnistu
salaamaan mitään
toiselta

Rehellisyyskin
on ase
käsissämme

Me emme koskaan
pääse irti
toinen toisestamme

Koska Eila Pennasella on muitakin kiinnostavia käännöskrediittejä, menee tämä Helmet-haasteessa kohtaan 47.-48. Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä.

Naguib Mahfouz - Akhenaten, Dweller in Truth

Olen jo muutaman Naguib Mahfouzin kirjan lukenut, ja niistä sen verran pitänyt että tämäkään kirja tuskin jää viimeiseksi luetuksi. 

Tässä pienoisromaanissa Mahfouz käyttää taas tuttua tekniikkaansa, saman tarinan kertomista useista eri näkökulmista, voimakkaasti värittyneistä ja osin ristiriitaisistakin. Tällä kertaa aihe on historiallinen, faarao Akhenaten (joka tunnetaan myös nimellä Ekhnaton) ja tämän lyhyehkö mutta maata perinpohjaisesti mullistanut valtakausi.

Ollaan faarao Tutankhamunin valtakaudella. Nuori Meriamun, joka oli vain lapsi Akhenatenin aikaan, näkee autioituneen kaupungin, Akhetatenin, ja epämääräisistä maininnoista kiinnostuneena haluaa selvittää paremmin mitä oikein tapahtui, mikä on totuus faaraosta joka on julistettu kerettiläiseksi ja jonka perintö on raunioitumassa autiomaassa. Ja kun Akhenatenin vaikutusvaltaiset aikalaiset ovat hengissä, Meriamunin isä (joka arvostaa totuuden etsintää) käyttää omaa vaikutusvaltaansa, että Meriamun voi lähteä haastattelemaan asianosaisia.

Jos Waltarin Sinuhen on lukenut niin henkilökaartissa löytyy tuttuja nimiä: Nefertiti, Haremhab, Ay, Mutnedjmet...oliko Bek tai Meri-Ra kanssa mukana, historiallisia henkilöitä ovat kyllä, jotkut muut tämän kirjan henkilöt varmaan eivät.

Ja kaikilla on oma tarinansa kerrottavana. Keskeiset tapahtumat menevät kaikilla samaan tapaan (ja kertoja skippaakin liiallisen toiston toteamalla että "tässä kohtaa tämän henkilön kertomus ei tuonut uutta tietoa") mutta tietysti omilla painotuksilla ja yleensä omaksi eduksi. Akhenaten mullisti valtakunnan proto-monoteistisellä kultillaan ja halusi poistaa kaikki muut. Ja seuraajistaan jotkut olivat aidosti uuden uskonnon kannattajia ja sellaisina pysyivät, osa ehkä hyvin aikein alussa mutta lopulta pettyivät ja hylkäsivät tämän, jotkut olivat selvästi opportunistisesti liikkeellä kääntyivät Atenin puoleen kun siitä oli hyötyä ja hylkäsivät tämän kun siitä oli hyötyä, ja osa vastusti vaihtelevin tavoin joko koko Atenin kulttia tai sitten sen jyrkkää monoteistista asemaa ja muiden kulttien hävittämistä.

Samoin Akhenateniin henkilönä kohdistui sekä suurta ihailua ja arvostusta että inhoa, vihaa ja halveksuntaa, ja asenteita noiden väliltä (ja moni Akhenatenin arvostajakin oli sitä mieltä, että tämä ei ollut sopiva faaraoksi). Toistettuihin tosiasioihin limittyy arveluja, tulkintoja, juorujakin jotka saattavat olla valetta tai totta...

Akhenatenin henkilö piirtyykin lopulta aika selväksi, paljosta ollaan samaa mieltä riippumatta siitä tulkitaanko sitä myötä- vai vastamielisesti. Nefertitistä tietysti puhutaan myös paljon, ja tämä muodostuukin suuremmaksi mysteeriksi: viaton tyttönen joka ei ymmärtänyt mihin joutui, aidosti rakastava puoliso, viisas poliittinen vaikuttaja, häikäilemätön huora, vallanhimoinen juonittelija, manipuloinnin väline? Lopulta myös Nefertiti hylkäsi Akhenatenin, mutta miksi, ja omasta tahdostaan vai pakosta?  

Todistajia on monta, ja joitain asioita voi näistä haarukoida, vaikka totuuden löytäminen pysyykin hankalana...ja oma ironinen tasonsa tulee siitä, kuinka moni julistaa tyytyväisyyttä ja onnellisuutta hallitsevan faarao Tutankhamunin valtakauteen, kun historiallisesti Tutankhamun tunnetaan varsin mitättömänä hallitsijana ja Mahfouzin toisessa kirjassa tämä aiheesta tuomitaankin.

Tietysti herää myös kysymys halusiko Mahfouz kirjoittaa ihan vaan pienen historiallisen tulkinnan vai haluaako kommentoida jollain tavalla omaa aikaansa. Sillä perusteella mitä kirjailijan tuotantoa tunnen, pidän jälkimmäistä todennäköisempänä. Vertautuuko Akhenaten Anwar Sadatiin (kirja on vuodelta 1985, siis muutama vuosi Sadatin murhan jälkeen, ja tämän perintö lienee ollut varsin ristiriitainen)? No, en tunne tarpeeksi Egyptin sisäpolitiikkaa tai lähihistoriaa lähteäkseni viemään pohdintoja pitemmälle.

Uskonnon, tradition ja politiikan yhteenkietoutuminen on teemana myös esillä, ja tässäkin on paljon tulkittavaa vaikka totuutta onkin vaikea löytää...siinä missä moni muu pitää jumalten kultteja ja traditiota näppäränä käsikassarana politiikassa ja pelaavat näillä saavuttaakseen poliittista valtaa, mutta mitä kun joku ottaakin sen uskonnon (tai muun aatteen) vakavissaan. Ja vaikka se uusi uskonto julistaa (ja harjoittaakin) rauhaa ja rakkautta, mutta kauniista ajatuksista huolimatta johtaa korruptioon, sekasortoon, diktatuuriin, valtion uhkaavaan romahtamiseen (okei, tässäkin on ehkä yhtymäkohtia Sadatin epäonnistuneeseen liberalismiin, Amunin pappien edustaessa islamin kääntymistä islamismiksi...)
Niin, mikä tässäkään on totuus?

Helmet-haasteessa laitetaan kirja kohtaan 24. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin: kirjassa ollaan niin Thebesissä kuin Akhetatenissa, kun nämä vuorollaan ovat pääkaupunkeja.