Tämä ei ole varsinaisesti otsikon lupaama oppikirja, vaikka kieltämättä antaakin hyviä vinkkejä aiheesta. Sen sijaan Joanna Russin esseeteos on kirjallisuuskritiikkiä ja erityisesti kritiikin kritiikkiä, jossa tunnistetaan mekanismeja, jotka ovat vuosisatojen varrella painaneet naiskirjailijoita marginaaliin. Jotkut mekanismit vaikuttavat toki laajemminkin: Russin kirjassa viitataan muutamaan kertaan myös mm. James Baldwiniin ja muihin mustiin amerikkalaisiin, ja paljon on sovellettavaa ja tunnistettavaa myös muilla sosiaalisilla ryhmillä ja yksittäisillä kirjailijoilla, sukupuolesta riippumatta, mutta suurin osa Russin esimerkkejä on naisia, ja suhteessa nämä mekanismit ovat olleet enemmän naisia kuin miehiä vastaan.
Tavallaan tämä on jatkoa Virginia Woolfin esseelle Oma huone, jossa tämä pohtii samaa ongelmaa, rajoitteita jotka ovat estäneet naisia kirjoittamasta. Russin kirjassa Woolfin keskeinen idea kirjailijan työlle välttämättömästä omasta huoneesta ja omasta rahasta sijoittuu ensimmäiseen lukuun, mutta Russ myös päätyy kritisoimaan Woolfia. Oman huoneen lukeneiden kannattaa siis jatkaa tämän kirjan parissa.
Ensimmäisessä luvussa puhutaan siis niistä käytännöllisistä rajoitteista, jotka ovat ylipäänsä estäneet monia naisia kirjoittamasta tai julkaisemasta. Seuraavissa lähdetään tarkastelemaan mitä tapahtuu kun nainen on kirjoittanut, mutta...
Miten kirja otetaan vastaan? Miten kirjailija käsitetään, käsitellään, esitellään? Miten kirjailija ja tuotantonsa sivuutetaan, selitellään marginaaliin, haudataan?
Ehkä nainen ei olekaan oikeasti kirjoittaja. Tai ainakaan ei kirjoittanut itse kokonaan. Nainen voi myös olla ensisijaisesti mieskirjailijan puoliso, rakastettu, äiti, sisar, tytär tms. joka siinä sivussa puuhasteli jotain itsekin. Nainen kirjoitti, mutta ilman taiteellista arvoa, kirjoja jotka olisi ollut parempi jättää kirjoittamatta. Nainen kirjoitti, mutta dekkareita, romantiikkaa, spefiä, lastenkirjoja, vähäisempiä lajityyppejä joilla ei ole paikkaa vakavassa kirjallisuuskeskustelussa. Kussakin pointissa riittää kommentoitavaa ja esimerkkejä.
Huomionarvoinen luku on myös ajatus, että yhdenlaiset kokemusjoukot ovat arvokkaampia kuin toiset, että on jonkinlainen kirjailijanelämä tietyillä kokemuksilla joka pitää olla, että voi kirjoittaa mitään lukemisen arvoista. Nainen kirjoittaa kodista! Keittiöstä! Naisista, jotka ovat kodeissa, keittiöissä, onko mitään turhempaa aihetta kirjalle? Tämä on myös pointti, johon Russ syyttää myös Woolfin sortuvan Omassa huoneessa...(itse olen arvostanut Flannery O'Connorin ajatusta, että jokaisella, joka on selvinnyt hengissä 18-vuotiaaksi, on tarpeeksi elämänkokemusta josta kirjoittaa, ja joka ei osaa käyttää vähää ei hyödy paljosta). Russ kommentoi paljon Brontëja, joiden suljettua ympäristöä ja vähäisiä kokemuksia ympäröivästä maailmasta tavataan korostaa, ja huomioi että esim. Villettessä on mukana paljon sellaista kokemuksellisuutta, joka epäilemättä on vierasta heille, jotka eivät ole eläneet sellaista elämää kuin Charlotte Brontë.
Teoksia myös isoloidaan, nostetaan tuotannosta yksi teos joka nimetään merkittäväksi, ja sivuutetaan kaikki muut, varsinkaan jos ne eivät sovi siihen kuvaan joka kirjailijasta halutaan antaa. Kaikki tuntevat Jane Eyren ja Humisevan harjun, mutta Villetten ja Shirleyn kanssa on jo niukempaa (myös saatavuuden kanssa, joskin tilanne on nykyään parempi kuin Russin kirjoitusajankohtana 1983), ja kuka on lukenut Emilyn Gondal-runoja (Russin lisäksi)? Sivuutettava materiaali antaisi usein kirjailijasta monipuolisemman, laajemman kuvan, ja se on usein vieläpä ristiriitaisempaa, häiritsevämpää, radikaalimpaa kuin se joka kanonisoidaan...
Tämä sama ilmiö toki toteutuu myös monilla mieskirjailijoilla, mutta kuten Russ toteaa, yhdistettynä muihin marginalisoiviin ilmiöihin, tämä isolointi on naiskirjailijoille vahingollisempaa...
Ja kun naiskirjailijoiden osuus antologioissa, kaanoneissa yms. pysyy vähäisenä, näiden väliset yhteydet jäävät myös näkymättömiksi: yksittäiset naiset ovat anomalioita jotka ilmestyvät tyhjästä eivätkä jätä suoraa perintöä. Jane Austen vain yhtäkkiä oli siinä ja kirjoitti kuusi romaania, ilman edeltäjiä ja vaikuttimia (vaikka esikoisromaaninsa käsittelee runsaasti lukemista ja romaaneja, ja tiedetään Austenin lukeneen paljon aikalaisiaan ja läheisiä edeltäjiään: Arielin blogissa oli vastikään juttua aiheesta). Emily Dickinsonin tiedetään lukeneen ja ihailleen Elizabeth Browningia, mutta niin Browningin kuin Dickinsonin tutkijat ovat usein vaienneet tästä, koska Dickinson halutaan kuvata eristäytyneenä anomaliana. Ja Browning taas luki aivan kaikkea ja kaikkia. Ja tietysti ainakin jotkut naiskirjailijat tunsivat paljon toisia naiskirjailijoita ja pitivät aktiivisesti yhteyttä...
No, tuntuu että tämä puoli on ehkä hieman parantunut nykyaikana, joskin joskus toiseen suuntaan, että joidenkin kirjailijoiden välillä nähdään yhteyttä ja verrattavuutta lähinnä siksi että molemmat ovat naisia...olen myös aika ajoin kirjallisuuskeskustelussa seurannut kuinka usein mieskirjailijaa verrataan johonkin naiskirjailijaan, tai että miehelle esitetään esikuvana ja vaikuttajana naiskirjailija...voin todeta että aika harvoin :)
(Nyt aloin kanssa miettiä että mistä Minna Canth tuli, mitä Canth itse luki?)
---------------------------------------------
Oikeastihan luin tämän kirjan jo reilu kuukausi sitten, ja mielessä oli että voisi kirjoittaa jotain blogiin, koska onhan kirjassa paljon ajatuksia herättävää asiaa esitettynä mukavan ironisella tyylillä: kirja on siis erinomaisen suositeltava jos kirjallisuus noin nyt vähänkään kiinnostaa. Mutta arvelin jo että bloggaus paisuu varsin runsaaksi...No, naistenviikon kirjahaasteeseen tämä olikin sitten oikein osuva valinta.
Russin huomion kohteena on siis erityisesti kirjallisuuden kritiikki, julkinen vastaanotto tai sen puute, ja erityisesti tietysti sen osittain piilossa olevat, tiedostamattomat rakenteet: luulen, ja oletan myös Russin luulevan, että aika harva tietoisesti etsisi otsikon mukaista oppikirjaa pyrkiäkseen tietoisesti nujertamaan kirjoittavia naisia. Tiedostamattomasti kyllä tähän saattaa sortua monikin, myös sukupuolesta riippumatta (ja kuten sanottu, samoja prosesseja löytyy myös monien muiden sosiaalisten ryhmien kirjoittamisen käsittelyssä).
Ja kun nyt itsekin teen tätä kirjallisuuden vastaanottoa, julkista kommentointia ja kuratointia mitä kirjallisuuden osia haluan nostaa esiin ja miten, niin pohdintoja herää myös omasta toiminnasta. Missä määrin olisi hyvä pyrkiä kiinnittämään kirjailijaan sukupuoleen huomiota, ja missä määrin taas olisi hyva pyrkiä olemaan niin tekemättä? Russ, ja tuskin kukaan mukaan, ei anna yksiselitteistä vastausta, ennemminkin tuntuu että pitäisi yhtaikaa tehdä molempia tai ei kumpaakaan.
Ja kun tässä keväällä yhdellä kurssilla luettiin muiden ajattelijoiden joukossa myös Judith Butleria, voi pohtia että onko edes olemassa mitään sellaista universaalia luonnollista kategoriaa kuin "nainen"? Onko mielekästä edes yrittää tarkastella vaikkapa Shikibu Murasakia, Mateli Kuivalatarta, Faïza Guènea, Virpi Hämeen-Anttilaa, Clarice Lispectoria jne. yhtenäisenä ryhmänä, eri-ikäisiä "naisia" jotka tulevat hyvin erilaisista kulttuurisista ja historiallisista konteksteista, eri etnisyyksistä, yhteiskuntaluokista, koulutustaustoista jne? Identiteettipolitiikassa ongelmana on että representaatiolla saatetaan myös luoda niitä kategorioita joista halutaan vapautua...
Olisiko parempi olla viettämättä naistenviikkoa ja siihen liittyvää kirjahaastetta?
No, on toki hyvä huomioida että vaikka ideaalitilanteessa asiat olisivat yhdellä tavalla, niin joudumme kuitenkin lähtemään nykyisestä vallitsevasta reaalitilanteesta ja reagoimaan siinä esiintyviin häiriöihin ja vääristymiin. Mutta onko Woolfin Oman huoneen 1929 tilanne sama kuin tämän kirjan 1983 ja kumpikaan sama kuin meidän 2024? Onko tilanne sama Yhdysvalloissa, Iso-Britanniassa, Suomessa, Ranskassa, Japanissa, Senegalissa, Brasiliassa, ja jos ei, miten?
Ja mitä muita sosiaalisia kategorioita, olivat ne sitten luonnollisia tai sosiaalisia konstruktioita, sivuutetaan ja nujerretaan tiedostamatta tai ehkä tietoisestikin näillä samoilla mekanismeilla mistä Russ kirjoittaa? Miten tunnistaa ettei tunnista?
Olenko kirjoittanut aiheesta aiemminkin?
Hyvää nimipäivää kuitenkin Joannalle.
Tämä teos antaisi varmaan paljon ajattelemista, ehkä nieleskelemistäkin, kuka tietää. Löytyisiköhän suomeksi? Jos ei, kiinnostaisiko jota kuta suomentaa?
VastaaPoistaVaan hauska myös huomata että maailma on ottanut kirjaa kiinni, moniin Russin pointteihin on sittemmin tartuttu paremmin.
PoistaTänäänkin blogivirrasta huomasin että sinä olet kirjoittanut yhdestä-teoksesta-muistetun Johanna Spyrin muusta tuotannosta, LauraKatarooma puoli-unohdetusta runoilijasta Isa Aspista, Kirsi tunnettujen miestaiteilijoiden taustalle jääneistä naistekijöistä, kaikki aiheita joita kirjassa käsitellään...
Tätä ei ole näköjään suomeksi tullut, voisi kyllä (tai ehkä laajempanakin teoksena, Russilla on ilmeisesti myös myöhempiä kiinnostavia kritiikkiesseitä)
Onpa taas kiinnostava kirjoitus, kuten tuo aiempikin johon lopussa viittaat.
VastaaPoistaFlannery O'Connorin ajatus, että jokainen 18-vuotiaaksi päässyt, joka ei osaa käyttää vähää kirjoittamiseensa ei hyödy paljostakaan, on aika kiva. Toisaalta, kyllä kirjoittamisen taito kehittyy paljon tuosta iästä. Minä korottaisin ikää kolmikymppiseksi.
Luin juuri Anne Tylerin romaanin Kellotanssi, jonka alussa on jännityksen aiheuttama pikkutyttöjen kikattelukohtaus. Ihastuin siihen, miten kirjailija osasi kuvata sen, kun sitä kikatusta ei pysty pidättämään ja toiseen katsominen aiheuttaa uuden ryöpyn. Ei ollut iso tapahtuma ja miljöönä tuttu kotikatu, jossa piti myydä ovelta ovelle koulun kuoron hyväksi suklaapatukoita, mutta eihän siitä mitään tullut.
Tärkeintä on tosiaan kirjoittamisen taito. Jotkut kirjoittavat pienistä ympyröistä, toiset isoista.
Toivotaan, että kirjoja julkaistaisiin moneen makuun.
Hieman kyllä pelkään tätä uutta trendiä, jossa kirjoitetaan suoraan luettavaksi ja sitäkin, että monipuolisuuden nimissä julkaistaan liikaa huonoa. Julkaisuissa on määränsä ja jokainen valinta syrjäyttää jotain muuta tyrkyllä olevaa - enkä tarkoita jakoa naiset - miehet.
Molemmilta hyviä kirjoja, kiitos.
Kustantamo voisi vaikka pimittää uusien kirjoittajien tiedot siihen asti, että julkaistava kirja on valittu ja yhteistyö tulevan kirjailjan kanssa alkaa, vähän niin kuin nimettömässä työnhaussa.
Lopussa on neljä eri linkkiä, eli representaation ongelmia ja muita on tosiaan tullut puitua aiemminkin...
PoistaO'Connorin ajatuksessa lienee jonkin verran provoamista taiteilijamyytin puhkomiseksi mutta tosiaan, pointtina lienee että tuolla määrällä kokemusta on materiaalia jo johonkin lukemisen arvoiseen: taidot toki kehittyvät käyttäessä, ja samoin kolmikymppiselle materiaalia on tullut toivottavasti lisää, millaista se materiaali sitten kullakin on sattunut olemaan.
Julkaisemisen ohella se vastaanotto on tosiaan myös tärkeä, ja haluaisin yhä vain korostaa kritiikin merkitystä kuratoinnissa, kirjojen kontekstoinnissa ja toki myös arvottamisessa, koska ilman sitä tuo tyrkyllä oleminen menee sitten suoraan taloudellisten ja sosiaalisten valtasuhteiden mukaan, ja tyrkyllä olemisessa on tosiaan määränsä ja rajansa ja yhdet syrjäyttävät toiset.
Mutta toki sen kritiikin pitää silloin olla myös _hyvää_, ja Russ on tässä osoittanut monia mekanismeja miten se voi epäonnistua...
Ai niinpä onkin, joka sana vie eri juttuun. Minä klikkasin lopusta ja päädyin siihen, jossa kritikoit Suvi Aholan lehtijuttua.
PoistaHyviä pohdintoja kaikissa ja olen näemmä itsekin innolla aukonut päätäni kommenttikeskusteluissa.
Kun aletaan korostaa, miten jonkun ryhmän ääni on saatava tasavertaisesti esiin, niin se on tosiaan ristiriitainen asia taiteen kannalta, varsinkin jos kyse on pienestä ryhmästä.
Sekä syrjintää että nostoa kirjailijan uralle pääsyssä tapahtuu iän, sukupuolen, asuinalueen, jo olemassolevan tunnettuuden, vähemmistöstatuksen ym. johdosta.
Kyllä tällä hetkellä on paljon nostoa. Huomaan sen juuri lainaamastani lastenkirjasta, jossa pinnalla oleva asia (vaari onkin mummo) on määrännyt enemmän kuin taso ja myös eräästä keski-ikäisen naisen elämäkerrasta, joka kääntyy kaiken aikaa eri otsikoiden alla paasaukseksi koetuista vääryyksistä miesten taholta, niin että lukija huokaa kyllästyneenä, miksi niin vähän onnellisesta avioliitosta ja menestymisistä. Kyllä kertajyrähdys on aina parempi kuin toisto, ja oliko kustannustoimittajakin sitä mieltä, että kirja on tasapainoinen tällaisena.
Representaatiossa on tosiaan ongelmansa: jos on jo asemassa vaatia parempaa representaatiota (ja varsinkin jos niitä vaatimuksia jopa kuunnellaan) niin menee itse asiassa jo aika hyvin, kun taas ne jotka sitä eniten tarvitsisivat ovat kaikkein näkymättömimmät (ja näin myös vaikeita tunnistaa).
PoistaJa toisaalta sillä perusteella tapahtuu kyllä myös nostoa, mutta helposti sitten kirjailija asettuu tai laitetaan yhteen tiukkaan narratiiviin josta ei sitten poiketa, nähdään vain sen yhden piirteen perusteella, mikä on ehkä parempi kuin näkymättömyys, muttei sekään hyvä ole.
Ja niin, taso...taas tulee mieleen O'Connor, jonka omaa tuotantoa leimaa toki kristillinen maailmankuva, mutta joka myös esitti hyvin pisteliäitä kommentteja niistä, jotka kuvittelevat että hyvät tarkoitukset ja puhdasoppinen aatteellisuus oikeuttaisivat löperön proosan.
Ja toisaalta 'taso' on myös hankala vaatimus, koska millä perusteilla sekin määritellään. Kuten vaikkapa että kirjailija kirjoittaa jostain kikattavista pikkutytöistä, eihän siinä voi olla minkäänlaista taiteellista tasoa...
Yllä mainitsemallani Butler-luennolla puhuttiinkin että jos ajatellaan olevan jokin universaali patriarkaatti ja naiseus taas suhteessa siihen, se jota patriarkaatti sortaa, niin toki silloin naisen on aika vaikea emansipoitua, kun sorretuksi tuleminen on sisäänrakennettu identiteettiin...
Hieman ilkikuria: Kävin Akateemisessa kirjakaupassa. Katselin käännöskirjoja. Tuli mieleen: eikö enää käännetä kuin naisten kirjoittamia romaaneja?
VastaaPoista(Tämä ei ole tieteellinen havainto!)
Jännä ilmiöhän on, että niitä kirjoittavia naisia oikeasti on ollut ihan suuria määriä, ja se tuodaan tässäkin esiin: 1700-luvun englanninkielisistä romaaneista arvellaan että yli puolet, mahdollisesti kaksi kolmasosaa, olisi naisten kirjoittamia...ja jos vaikkapa 1900-luvun dekkaristeja katsotaan julkaisujen perusteella, niin naisten osuus ei ole mitenkään vähäinen.
PoistaMutta on tosiaan pohdittavaa missä määrin on mielekästä nykyään edes käsitellä jotain naiskirjailijoiden yhtenäistä kategoriaa ilman muita muuttujia...
Kävin tuossa kanssa vastikään läpi kustantamojen syyskatalogit että mitä on tulossa lähiaikoina, ja sivuhuomiona totean että vaikka yleensä ilmeisesti syksyn kirjatarjontaan panostetaan enemmän, niin olen löytänyt yleensä parempia tärppejä kevätkatalogeista.
Mutjoo, käännöskirjallisuus tietysti kiinnosti paljon mutta kun hypin yli ne valtavat dekkarivuoret (joiden tuottajina on ihan kohtalainen määrä naisia) ja amerikkalaisen feelgoodin ja YAn (joka on melkein kokonaan naisten tekemää) niin aika vähän muuta jäi jäljelle...
Kiinnostava kirja. Etsin tämän kyllä käsiini!
VastaaPoistaMietin tuota jaottelua mies-nainen kirjailijoissa. Se ei oo mielestäni nykyään enää niin relevantti. Parempi on ehkä kirjagenret, koska kaikki kirjoittavat kaikista aiheista.
Kannattaa kyllä, kun sinäkin olet nyt ollut kiinnostunut niistä vanhemmista naiskirjailijoista...
PoistaHienoa että kirjoitit tästä ja vielä näin pitkästi! Kuulostaa oikein mielenkiintoiselta, ehkä mun pitää yrittää sovittaa tämä lukulistaani. Olisi kyllä hauskaa, jos tämä suomennettaisiin.
VastaaPoistaNoissa sun kirjoituksissa on paljon pohdittavaa. Minäkin olen joskus miettinyt, missä mielessä naiseus (tai mikä muu tahansa) on mielekäs kategoria, koska naiset ovat monella tavalla erilaisia ja on varmasti olemassa naisia, joiden kanssa minulla ei olisi paljonkaan yhteistä tai joiden kanssa olisin monista asioista eri mieltä. Jos naisena olemista korostaa, samalla korostaa helposti ajatusta siitä, että naiset ovat tietynlaisia, erilaisia kuin miehet, mikä taas toisintaa ajatusta erillisistä nais- ja mieskategorioista, kuten sanoit, ja näin rajoittaa.
Ymmärsin tämän asian paremmin, kun luin afroamerikkalaisten kansalaisoikeustaistelijoiden elämäkertoja ym. (lähinnä naisia: Rosa Parks, Melba Pattillo Beals, Anne Moody, Angela Davis, Assata Shakur, Coretta Scott King, Frederick Douglass ym., hyviä kirjoja muuten). Niitä lukiessa huomasi, että rasismiin verrattuna seksismi oli näille naisille melkoisen pieni ongelma. Ja muistan (suunnilleen) lauseen yhdestä Angela Davisin kirjasta, jossa hän kertoo afrikkalaistaustaisten ihmisten (yhdysvaltalaisten ja afrikkalaisten) kokouksesta: "The only thing we had in common was the color of our skin."
Musta on parempi nähdä jokainen ihminen yksilönä, jossa on erilaisia piirteitä (sukupuoli, ikä, etnisyys, uskonto, kansalaisuus, seksuaalinen suuntautuminen, ammatti, harrastukset, näitä on vaikka kuinka...) ja olla pitämättä mitään noista piirteistä erityisen leimaavana. Ei pidä rajoittaa ketään jonkin tuollaisen piirteen perusteella, koska ihmisiä ei voi määritellä jonkin ulkoisen seikan perusteella.
Mun mielestä naiskirjallisuudesta voi kuitenkin puhua: kaikissa yhteiskunnissa on tehty ero naisten ja miesten välillä, ja miehet ovat aina olleet se sukupuoli, jolla on enemmän valtaa. Tämän takia naisten kirjat ovat minusta lähtökohtaisesti kiinnostavampia kuin miesten kirjat, koska valtaapitävät ihmiset voivat pärjätä elämässä kiinnittämällä huomiota vain omiin ajatuksiinsa ja omaan todellisuuteensa (jotka on määritelty yhteiskunnassa "normaaleiksi"), kun taas "vallattomat" ihmiset näkevät laajemmin, tuon valtaapitävien todellisuuden lisäksi oman todellisuutensa. Sen takia heidän näkökulmansa on usein kattavampi ja mielenkiintoisempi. Tämä pätee tietysti kaikkiin "vallattomiin" ryhmiin. Ja lisäksi koska itse olen nainen, musta on kiinnostava saada tietää, mitä muut naiset ovat kokeneet ja miten he ovat tulkinneet asioita; asiat joista naiset kertovat ovat mun mielestä usein mielenkiintoisempia kuin mistä miehet kertovat, ainakin vanhemmissa kirjoissa. (Tämä näin yleisenä vaikutelmana, mutta luen aikuisten romaaneja aika vähän.)
Asian ohella Russin tyyli on hyvä, eli tätä lukee kyllä ihan ilokseen.
PoistaJa joo, arvelen että mies-nais-kategoriat on yhä hyvä kontrolli esimes tilastoissa, että onko suurissa joukoissa millaisia edustuksia, mutta mistään yksittäisestä kirjasta puhuttaessa se ei välttämättä paljoa kerro (toki jotkut, monetkin, kirjat jotenkin muuten asennoituu jollain näkyvällä tavalla sukupuolinormistoon...)
Ja niitä muita mahdollisia kategorioita on tosiaan paljon ja ne tietysti vaikuttavat voimakkaasti toisiinsa, ja sama kategoria voi tuottaa hyvin erilaisia kokemuksia eri kulttuuripiireissä...joten ymmärrän hyvin että Saharan eteläpuolisten afrikkalaisten ja Pohjois-Amerikan afrikkalaistaustaisten välillä ei kovin paljoa yhteistä ole.
Samanlainen kiinnostava kuvio on Hergén Tintti Kongossa -albumin kanssa, jonka luennassa on eroja: eurooppalaiset (afrikkalaistaustaiset ja muutkin) kiinnittää paljon huomiota rasistiseen kuvastoon, jonka suhteen teos on ongelmallinen, kun taas Kongossa on kiinnitetty enemmän huomiota juonen konflikteihin, ja sen perusteella teos on ollut varsin suosittu ja arvostettu...hyvin toistensa ohi menevät lukutavat, riippuen kontekstista.
Ja vastaavia murroksia tulee kyllä muissakin piirteissä. Parastaikaa elän kansainvälisessa yhteisössä, ja ja kyllä se tulee ilmi että vaikka olemmekin kaikki katolilaisia ja samaa sääntökuntaa, niin siinä on jo merkittäviä kokemuksellisia eroja onko sitä Belgiassa tai Ranskassa, tai pohjoismaissa, tai Iso-Britanniassa, tai Egyptissä, tai Tunisiassa, tai Intiassa...
Olen kyllä samaa mieltä, että jollain määreellä ulkopuoliseksi tuleminen antaa kyllä usein paremman position tuottaa kiinnostavaa kirjallisuutta, jonkinlainen etäisyys vallitseviin normeihin ja valtarakenteisiin, että niitä voi paremmin tarkastella (ja usein myös itsereflektiota on joutunut harjoittamaan enemmän, mikä kirjailijalle on hyväksi).
Mutta itse taas en, sattuneesta syystä, välttämättä privilegoi naisia tässä (vaikka sanoisin että jonkin verran sitä on tullut tehtyä, ainakin jos samalla pystyy huomioimaan vaikkapa ajallisesti tai paikallisesti etäisemmät kulttuurit).
Tuo Angela Davisin kommentti ei viitannut vain yhdysvaltalaisten ja afrikkalaisten eroihin, vaan myös afroamerikkalaisten välillä saattoi olla isoja eroja: toiset esimerkiksi edustivat ihan eri vasemmistolaista suuntausta kuin toiset, toiset saattoivat ajatella että naisen paikka on kotona hoitamassa kansalaisoikeusliikkeessä aktiivisesti mukana olevia miehiä ja synnyttämässä ja kasvattamassa lapsia, toiset taas olivat feministejä (kuten Angela Davis) ja naisina aktiivisia ja joskus näkyviäkin kansalaisoikeusliikkeessä (liikkeessä oli paljon naisia mukana, mutta yleensä miehet olivat näkyvämpiä; Davis oli iso poikkeus tähän), toiset olivat militantteja ja toiset ehkä sovittelevampia... Coretta Scott King tosin sanoi myös Martin Luther Kingiä ja itseään militanteiksi, mikä kai tarkoitti sitä, että vaikka heidän liikkeensä perusta oli väkivallattomuus, he vastustivat rasismia ja sortoa kaikin tavoin, usein sellaisin tavoin joita valkoiset eivät voineet jättää huomiotta, eivätkä hyväksyneet vesitettyjä näennäisratkaisuja.
PoistaLuulisi että Kongossa nimenomaan olisi tartuttu noihin rasistisiin juttuihin Tintti Kongossa -albumissa (tuota albumia en muistaakseni ole lukenut). Taas huomasi, että omat oletukset saattavat olla ihan väärät.
Katolisena olo esim. Ranskassa on tosiaan varmasti ihan erilaista kuin katolisena olo Suomessa tai Egyptissä.
Ulkopuolisuutta on tosiaan monenlaista, ja sulla on hyviä syitä siihen miksi se saattaa tehdä kirjoituksen kiinnostavaksi. Vähemmistöön kuuluminen ei kuitenkaan aina tarkoita erilaista ajattelua: myös vähemmistöryhmiin kuuluvat voivat omaksua valtakulttuurin arvot ja ajattelun esim. tullakseen hyväksytyiksi tai ehkä ihan huomaamattaankin, koska vastakkaisia arvoja ei vain ole missään tarjolla tai saatetaan sanoa, että vastakkaiset arvot ovat huonoja, tyhmiä ja vääriä (naisten tilanne ennen feminismiä).
Sinä luet kyllä monenlaista, mun mielestä on hienoa että tartuit esimerkiksi tähän Russin kirjaan. :)
Tai ei välttämättä edes vastakkaisia arvoja, vaan yleensä toisenlaisia arvoja ja ajattelua.
PoistaSe Tintti Kongossa -albumin rasistinen kuvasto on tavallaan niin karrikoitua, että ilmeisesti Kongossa ne ohitettiin pääosin hymähdyksellä ilmeisinä vitseinä: Euroopassa suhde samaan kuvastoon on erilainen.
PoistaVähän samaan tapaan kanssa Suomessa naureskellaan helposti kulttuurituotteille joissa kuvataan suomalaisia stereotyyppejä liioitellun karrikoidusti, mutta ilmeisesti esim. Ruotsissa asuvan suomalaiset ei välttämättä ilahdu niistä samalla tavalla, koska kohtaavat niitä stereotyyppikäsityksiä useammin...
Hyvä pointti tuo että saman ryhmänkin sisällä voi olla hyvin voimakkaita eroja, tavoitteissa, keinoissa ja kokemuksissakin (ja ne saattaa usein liittyä muihin risteäviin kategorioihin). Mikä just palaa kysymykseen onko mielekästä käyttää kategoriaa "nainen" koska sen piiriin kuuluu niin paljon eri arvoja ja ajatteluja, joissa riittää keskinäistä ristiriitaisuutta ja vastakkaisuutta.
Ja myös tuo että jotkut ryhmät voi olla hyvinkin tehokkaasti vain omaksuneet valtakulttuurin arvot...ja se myös on se ensimmäinen kynnys ylitettäväksi että ylipäänsä voi tulla kirjallisuutta, koska jos itse nähdään omat arvot arvottomina niin eihän niistä sitten kirjoiteta.
Pitää vielä käydä kommentoimassa, mutta sitten lopetan :).
PoistaNaiseus itsessään ei kerro, millainen ihminen on, koska naisia on hyvin monenlaisia. "Nainen" on kuitenkin merkityksellinen kategoria, koska se on yhteiskunnassa merkityksellinen. Naiset ovat edelleen vähätellympi, pienituloisempi ja fyysisesti uhatumpi sukupuoli. Naisten ja miesten ruumiit toimivat osittain eri tavalla, mikä aiheuttaa erilaisia kokemuksia. Esimerkiksi raskaus ja lasten saanti on äidille ja isälle eri asia, varsinkin maissa joissa ei ole päivähoitoa, helposti saatavilla olevaa ehkäisyä tai sosiaaliturvaa, ja joissa raskaus tarkoittaa äidille usein koulunkäynnin tai työssäkäynnin keskeyttämistä epämääräiseksi ajaksi tai kokonaankin, muttei isälle.
Mutta joo, joskus on parempi unohtaa sukupuoli kokonaan ja ajatella ihmisiä vain ihmisinä, jotka ovat keskenään erilaisia.
PoistaErinomaisia pointteja kyllä. Ajattelisin että "naiseus" (ja "mieheys") tulee esiin havaittavina tilastollisina trendeinä suuremmissa joukoissa sekalaisista biologisista, sosiaalisista yms. syistä johtuen, mutta että yksittäisestä henkilöstä se ei sano niin paljoa, koska variaatio ryhmän sisällä on suurempi kuin ryhmien välillä...
PoistaMikä taitaa olla sama asia kuin mitä sinä sanot.
Luen mielestäni aika monenlaisia kirjoja (ja olisi kuolettavan tylsää, jos pitäisi lukea vain uutuuskirjoja, onneksi on divarit, kirjastot ym.), mutta valitsen silti luettavakseni sellaisia kirjoja, joista oletan jollakin tavalla pitäväni tai joiden ajattelen olevan tavalla tai toisella mielenkiintoisia, eli en etsi "huonoja, ärsyttäviä, sietämättömiä, häiritseviä, tylsiä, epäuskottavia ja rasittavia" kirjoja :). Eivätkä nämä edes välttämättä lisäisi empaattisuuttani, koska saattaisin lukea kirjan/kirjaa, lopettaa sen kiukkuisena ja ajatella, että kirjoittaja on tosi tyhmä. Eikä kirjojen lukeminen varmastikaan automaattisesti ole empatian lisääjä, varsinkaan jos lukee vain samanlaisia kirjoja, mutta harvat kirjat ovat monoliittisiä (vaikka tiettynä aikana tietyssä kulttuurissa ne kyllä painottuvat tietynlaisiin henkilöihin). Itse olen kirjoja lukemalla saanut tietoa ja kokemuksia monista erilaisista elämistä ja tavoista elää kuin omani, mikä on laajentanut käsitystäni maailmasta paljon. Mutta ehkä mun pitäisi lukea "hankalia" kirjoja enemmän: vältän sellaisia kirjoja jotka ovat tosi vieraita omalle ajatusmaailmalleni.
VastaaPoistaOn myös niin totta, mitä sanot kirjoista, joita ei ole koskaan kirjoitettu: missä ovat esimerkiksi antiikin kreikkalaisten ja roomalaisten naisten itse kirjoittamat kirjat? Tai jos etsisi esimerkiksi suomalaisia naisteoreetikkoja tai naissosiologeja 1800-luvulta ja sitä aiemmalta ajalta, luulisin että tulos jäisi aika laihaksi (Canth?, Fredrika Runeberg?). Toisaalta Dale Spenderin kirjoja lukiessa ja joistakin omankin blogin kirjoista on huomannut, että kirjoittavia naisia historiassa on saattanut olla vaikka kuinka, mutta suuri osa heistä on jäänyt/jätetty huomiotta (vaikka he olisivat saattaneet omana aikanaan olla suosittuja ja vaikutusvaltaisia), varsinkin jos he ovat olleet radikaaleja ja kirjoittaneet asioita, joista miehet eivät ole pitäneet, ja näin on syntynyt käsitys siitä, että varhaisemmat naiskirjailijat tai naisteoreetikot ovat yksittäistapauksia, vaikka asia ei ainakaan anglosaksisissa maissa ole näin. Mutta joo, monien ihmisten kokemuksista (varsinkin historiassa, mutta jonkin verran myös nykyaikana) ei saa tietoa, koska niistä ei ole olemassa kirjoja tai kirjoituksia.
Jesh, Sapfon fragmentteja on joitain, myöhäisantiikin Egerian matkakertomuksen olen lukenut siinä määrin kun se on säilynyt, ja jotain muita myöhäisantiikin yksittäisiä runopätkiä taisi olla kanssa. Ja tietysti voisi olla kiinnostavaa spekuloida onko joku osa anonyymistä tekstimassasta alunperin naisilta.
PoistaMutta aika vähiin jää.
Ja jo bloggauksessa tuli tosiaan mieleen että ketäköhän esim. Canth on lukenut: suomalaisia naiskirjailijoita voi olla aika niukasti, mutta oliko jotain kiinnostavia sitten Skandinaviasta, Saksasta yms?
Kiinnostavia nostoja on myös ollut Nysalor-kustantamon kuratoimat kokoelmat, joissa on julkaistu eri lehdissä ilmestyneitä tarinoita ja novelleja vuosisadan vaiheesta, lukuisilta eri kirjailijoilta...hyvä muistaa, että kirjallisuus ei ole vain fyysisiä kirjoja, kokonaisia romaaneja tai valmiiksi paketoituja runokokoelmia, vaan myös paljon lyhyitä tekstejä, ephemeraa...
Nysalorin Matti Järvinen on tosiaan hienosti nostanut esiin esimerkiksi vanhoja suomalaisia naiskirjailijoita Mandariinin tytär -kokoelmassa, ja tänä vuonna on julkaistu kirja Kynällä raivattu reitti: suomalaisia kirjailijanaisia, joka kertoo 1600-1950-luvun kirjailijoista. Eli näitä saattaa kyllä löytyä suomalaisestakin kirjallisuudesta, mutta kuten sanot, vanhojen kirjailijoiden löytäminen vaatii penkomista (joitakin julkaistiin ehkä vain lehdissä). 1940-luvulla julkaistusta Hymyjen kirjasta kirjoitin blogiin lauseen, jossa toimittajat sanovat että he ovat käyneet läpi kirjoja ja paljon pienoisjulkaisuja (mitä se sitten tarkoittaakin) ja valtavasti lehtiä.
PoistaCanthin saamat vaikutteet voisivat olla uusi näkökulma hänen tutkimukseensa. Esimerkiksi Canthin Hän on Sysmästä -huvinäytelmä perustuu saksalaiseen näytelmään.
Jäi myös mieleen tuo, mitä vastasit Kyöstille: jos naisten kirjoittamista käännöskirjoista karsii dekkarit, feelgood-kirjat, YA:n, lastenkirjat ja elämäkerrat, mitä jää jäljelle? Ei ehkä kovin paljon. Ja jos poistaa näistä vielä englanniksi kirjoittavat naiskirjailijat, tulos saattaa hyvinkin olla nolla. Mitenkään väheksymättä edellisiä genrejä, tykkään niistä itse.
Joo, vuosien varrella erilaisissa lehdissä julkaistiin hyvinkin paljon tavaraa ja niillä oli lukijoita, mutta niitä on sittemmin koottu hyvinkin satunnaisesti kirjoiksi. Uudemmalta ajalta minua on huvittanut myös vaikkapa Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -kirjan nimittäminen esikoiskirjaksi, kun tätä ennen Sinisalolla oli kuitenkin ollut vuosien ajan varsin runsas novellituotanto eri lehdissä, ja spefiharrastajat kyllä tunsivat kirjailijan jo hyvin...
PoistaTai vaikka ne vanhat huvinäytelmät joita sinäkin olet joitain lukenut, ja joita on ilmeisesti ollut aika paljonkin.
Historiassa on joskus taipumus keskittyä kovin paljon kansalliseen historiaan, jossa saatetaan aktiivisestikin sivuuttaa maiden rajoja ylittävät rönsyt ja yhteydet, ja samoin joihinkin tekijöihin, erityisesti alansa pioneereihin, saatetaan haluta kehittää narratiivia kuinka nämä tulevat tyhjästä omine uraauurtavine aatteineen, ja aktiivisesti piilottaa dokumentoitujakin yhteyksiä. Russ mainitsee Emily Dickinsonin, ja mietin onko Canthissa samaa (tai vaikka Aleksis Kivessä). Ainakin populaarissa historiassa, kriittisempiin tutkimuksiin näistä en ole tutustunut.
Ja joo, ei se ihan nolliin mene, kun on Tokarczuk, Ernaux, Ferrante ja Erpenbeck, mutta ei se kovin runsas taida olla (mutta käännöskirjallisuuden tilasta Suomessa olisi paljonkin valitettavaa...)
Itse hyväksyn nuo genret osana kirjallisuuden kasvustoa mutta myönnetään, en itse niitä juurikaan lue.
Tarkoitin tuota nolliin menemistä jonakin tiettynä vuonna :). Muistakin kielistä kuin englannista on onneksi käännetty naisia (muttei niitä kovin paljon ole), ja käännöskirjallisuudessa ovat tietysti mukana myös naisten kirjoittamat tietokirjat (painavampaa asiaa kuin feelgoodit). Mutta sinulla on hyvä pointti: ei pidä katsoa vain käännettyjen kirjojen määrää, vaan myös niiden genrejä.
PoistaJa eivät nuo luetellut genret ole välttämättä pinnallista tai kevyttä kirjallisuutta: nuortenkirjat voivat olla yhteiskunnallisesti kantaaottavia, haastavia ja joskus radikaalejakin, ja dekkareissa on usein yhteiskunnallista sisältöä. Ne eivät kuitenkaan ole potentiaalista nobelkirjallisuutta :-).
Poista