31.1.2021

Tennessee Williams - A Streetcar Named Desire / Viettelyksen vaunu (klassikkohaaste)

 
Ja taas on aika jo perinteisen klassikkohaasteen, jossa taklataan lukemattomia klassikkokirjoja, sellaisia jotka ovat niminä tuttuja mutta jotka ovat jääneet tähän mennessä lukematta. Aiemmilla kierroksilla olen jo laajentanut ymmärrystäni varsin isoilla nimillä, aiemmilla kierroksilla olen lukenut Rikoksen ja rangaistuksen, Rouva Bovaryn, Draculan, Faustin, Sonetteja Lauralle, Suuren seikkailun, North and Southin ja Valtion (ja nyt taas silmäilin läpi nuo vanhat postaukset: kylläpä klassikot ovatkin muuten hyviä kirjoja, silloinkin kun eivät ihan täysillä henkilokohtaisesti kolahdakaan).

 
Tällä kertaa oli taas joitain mainiota ehdokkaita klassikkovalinnoiksi odottamassa, mutta valinta oli kyllä selvä: amerikkalaista kirjallisuutta en kuitenkaan ihan valtavasti lue mutta silti amerikkalaiset eivät ole vielä olleet minulla edustettuina klassikkohaasteessa, ja kun minulla on vieläpä päällä tämä Shakespearen sisarukset -näytelmälukuhaaste, niin hyllyyn vaeltanut Tennessee Williamsin A Streetcar Named Desire and Other Plays käski lukemaan.
Muut klassikkohaasteen tälle kierrokselle osallistujat postauksineen löytyvät täältä.
 
Williams ei ollut ihan ennestään tuntematon, olin joskus aikoinaan lukenut tässäkin kirjassa mukana olevan The Glass Menagerien, ja elokuvina nähnyt Kissan kuumalla katolla ja Äkkiä viime kesänä, mutta tämä kuuluisin näytelmänsä oli jäänyt lukematta, samoin kuin yhtä kuuluisa elokuvaversionsa. Viittauksiin Blanche DuBoisista, Stanleysta ja Stellasta toki törmää säännöllisesti amerikkalaisessa populaarikulttuurissa, mutta sen tarkemmat tiedot näytelmän sisällöstä rajoittuvat suunnilleen siihen Simpsons-jaksoon jossa Marge esittää harrastajateatterissa pääroolin...

Tapahtumat sijoittuvat New Orleansiin duunarien kortteleihin, käytöstavat ovat varsin karut ja suoraviivaiset, asunnot pieniä ja saman talon asukkaat tuntevat kaikki toisensa, seinien läpi tulevat joka tapauksessa tutuiksi toisten riidat ja rakkaudet joten kumpiakaan ei suuresti peitellä. Ja täällä asuu myös nuoripari Stella ja Stanley Kowalski, omalla tavallaan onnellisesti. 
 
Pariskunnan asuntoon tulee pitkälle vierailulle myös Stellan isosisko Blanche, parantelemaan hermojaan, ja vaikka Stella on kartanotaustastaan huolimatta sopeutunut hyvin uuteen ympäristöönsä, Blanche, täysiverinen southern belle jota kovat ajat ovat kuitenkin viime aikoina kolhineet, kauhistelee, ja napit ovat vastakkain erityisesti Stanleyn kanssa...

Täytyy todeta että alusta lähtien Blanche on varsin kauhea, sietämätön hahmo: neuroottinen luokkatietoinen snobi, vainoharhainen, tavattoman itsekeskeinen, harhainen valehtelija...ja pikkuhiljaa käy ilmi minkä verran Blanchen snobismilla on edes pohjaa, miksi on tullut siskonsa luo New Orleansiin, mitä siellä kotikonnuilla onkaan tapahtunut...
Ja tässä Williams osoittaa taitoa, nerokkuuttakin, kuinka onnistuukaan säilyttämään Blanchen kauheana hahmona mutta samalla kuvaamaan tätä syvästi traagisena. Tavallaan on helppo ymmärtää Stanleyn kovuus kälyään kohtaan, ja kuitenkin Blanche epätoivoisen lakastuvan kukkasen traagisuudessaan on sympaattinen hahmo...

Tässä kirjassa on kaksi muutakin näytelmää. A Sweet Bird of Youthissa maailmalla menestystä etsinyt poika palaa kotikaupunkiinsa hakemaan tyttöään, havaitakseen että ei ole ollenkaan tervetullut, tyttö ei ole enää sellainen kuin pojan lähtiessä eikä poikakaan enää ole varsinaisesti poika vaan yhä varmemmin ja varmemmin tyyppiä "takana loistava tulevaisuus". 
Tässäkin ollaan Yhdysvaltojen etelässä, ja taustaelementeissä olisi paljon analysoitavaa sukupuolen, rodun, politiikan ja retoriikan kysymyksissä, ja osoita joiden esittäminen olisi varmaan modernille teatterikoululaiselle työlästä, mutta minä keskityin taas täysin henkilökuvauksiin, jotka onnistuvat taas varsin hyvin olemaan kauheita mutta traagisia, vaikka noin muuten tämä jää nyt vertailussa heikommaksi teokseksi...
 
Ja The Glass Menagerie, jossa päällepäsmäri äiti yrittää järjestää pohjattoman ujolle tytölle "gentleman caller"ia tytön veljen tuttavasta, veli taas on tympääntynyt työhönsä ja perheeseensä ja haluaa paeta. Ja taas kerran, kauheita ja traagisia henkilöitä.

Tennessee Williamsin näytelmiin voisi näiden näytelmien perusteella liittää sellaisia ilmaisuja kuin "pakahduttava", "turhautunut", "kiihko", henkilöitä jotka haluavat jotain todella paljon mutta eivät pysty, räpistelevät olemassaolonsa ahtaissa rajoissa, kaikki rappeutuu, kaikki valuu hiekkaan...
Henkilöiden ja näiden suhteiden kuvaus on näissä kyllä loisteliasta, julmaa ja herkkää: harvassa olisivat henkilöt joita haluaisin omaan tuttavapiiriini (perheestä puhumattakaan), mutta näyttämölle näissä on kyllä traagista suuruutta.

Lavastuksiin kiinnitetään kohtalaisen paljon huomiota, varsinaiseen realismiin ei aina pyritä, ennemminkin jonnekin ekspressionismin puolelle, käytetään heijastettuja kuvia ja musiikkia tuomaan mielleyhtymiä (näytelmistä vanhimmassa, The Glass Menageriessa, vähän liikaakin, kuin Williams ei luottaisi hahmoihinsa, dialogiinsa tai näyttelijöihin, ja alkukommenteissa kirjailija huomauttaakin että jätti sittemmin osan näistä elementeistä pois...)

Ja tietysti näissä näytelmissä korostuu niiden sijoittuminen eteläisiin Yhdysvaltoihin, joten kaikkine siihen liittyvine konteksteineen näitä on varmaan nykyisessä yhteiskunnassa vaikea edes yrittää esittää "neutraalisti", niin klassikkoja kuin ovatkin...
Mutta arvostettu asema on kyllä tämän perusteella ansaittu, erinomainen teos.

Ha erinomainen haastekombo, tämän klassikkohaasteen lisäksi Shakespearen sisaruksissa tämä on erinomainen tapa päättää haaste, Helmet-lukuhaasteessa otan kohdan 4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan (sitä tehdään paljon, The Glass Menagerie on tavallaan kokonaan Tomin kertomia muistoja ja muissakin muistetulla menneisyydellä on tärkeä osa), ja Kirkko ja Kaupunki -lehden haasteessa olkoon Klassikko, jota et ole aiemmin lukenut.

29.1.2021

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 12 - koonti

 
Tähän kahdenteentoista klassikkohaasteeseen on ilmoittautunut jo kolmisenkymmentä lukijaa, katsotaan montako pääsee maaliin asti: klassikoissa riittää luettavia, niin vanhemmissa kuin modernimmissa, monissa lajityypeissä ja genreissä. 

Pyydänkin nyt linkittämään tämän postauksen kommentteihin linkin postaukseen, joka julkaistaan tammikuun 31 (kellonaika vapaavalintainen, aamulla, päivällä, minuuttia ennen keskiyötä...), niin kokoan ne sitten tähän listaksi. Ja somessa voi käyttää hashtagia #klassikkohaaste. 
 
Ja koska kaikki eivät vieläkään ole lukeneet kaikkia maailman klassikoita (tai jos tämänkertainen jäi pahasti kesken), odottaa ensi heinäkuussa seuraava, emännöinäjä Kirjakaapin kummitus -blogin Jonna.
 
Tervetuloa, mitäs olette lukeneet ja kannattiko?

Luetut kirjat ja osallistuneet blogit:

Richard Adams - Ruohometsän kansa: Kirjakaapin kummitus
Juhani Aho - Papin rouva: Kirjan jos toisenkin
Aristoteles - Runousoppi: Tahaton lueskelija
Simone de Beauvoir - Toinen sukupuoli: Luettua elämää
Karel Čapek - R.U.R.: Taikakirjaimet
Arthur Conan Doyle - The Hound of the Baskervilles (Baskervillen koira): Kirjan pauloissa 
Alexandre Dumas - Monte Criston kreivi: Kulttuuri kukoistaa
George Eliot - Daniel Deronda: Tuulevin lukublogi 
F. Scott Fitzgerald - The Great Gatsby (Kultahattu): Sallan lukupäiväkirja 
Ernest Hemingway - Vanhus ja meri: Elämä on ihanaa
Marietta Holley - Samantha on the Woman Question: Sataa valoa
Maria Jotuni - Huojuva talo: Kirjapyykki
Aino Kallas - Lähtevien laivojen kaupunki: Tuijata 
Anja Kauranen - Sonja O. kävi täällä: Kirjasähkökäyrä
John Le Carre - Mies kylmästä: Oksan hyllylta 
Veijo Meri - Yhden yön tarinat: Nannan kirjakimara 
Robert C. O'Brien - Tohtori L - Vieras kuolleesta maailmasta: Yöpöydän kirjat
L. Onerva - Mirdja: Tarukirja 
Kalle Päätalo - Ihmisiä telineillä: Kirjamies
Sam Selvon - The Lonely Londoners: Kartanon kruunaamaton lukija
Sofokles - Antigone: Peegee hydatoon 
Märta Tikkanen - Miestä ei voi raiskata: Kujerruksia
Voltaire: Candide: Jokken kirjanurkka
Kurt Vonnegut - Teurastamo 5: Donna mobilen kirjat
Evelyn Waugh - Brideshead Revisited (Mennyt maailma): Kirjaluotsi
Tennessee Williams - A Streetcar Named Desire (Viettelyksen vaunu): Jotakin syötäväksi kelvotonta
Virginia Woolf - Oma huone: Kirja vieköon
Virginia Woolf - Oma huone: Kirsin Book Club 
Natalie Zemon Davis - Martin Guerren paluu: Amatöörihumanisti

19.1.2021

Annelies Verbeke - Nuku!


Kirja on päätynyt luettavaksi ilman sen kummempia ennakkotietoja, kirjailijan nimi oli etäisesti tutun kuuloinen (ja nyt huomaan että Annelies Verbeken toinenkin kirja on ilmestynyt suomeksi, Kalanpelastajasta muistankin nähneeni enemmän juttua).

Nuori nainen Maya on kärsinyt unettomuudesta useamman kuukauden ajan: ihmissuhteet kiristyvät, unettomuus luo juopia joita nukkuvat eivät ymmärrä. Mutta Benoit, vanhempi mies jolla on ollut kroonista unettomuutta jo vuosia, ymmärtää. Vähitellen elämänhallinta alkaa olla kummallakin suuremmissa vaikeuksissa ja lipsutaan yhteiskunnan laitamille ja niiden ylikin...

Hmm. Täytyy myöntää, että "ihminen ajautuu puoliholtittomasti elämässään" ei ole koskaan ollut suosikkiaiheeni kirjallisuudessa ja tämä oli sitä itseään. Hyvin kirjoitettuna toki (ja Titia Schuurmanin kääntämänä), Verbeken tekstissä on öistä tunnelmaa, odottavan väsymyksen ahdistavuutta, horjuvia mielentiloja ja tummaa huumoriakin, mutta ei, ei tämä silti ollut minun kirjani. 
 
Tästä löytyy näköjään runsaastikin bloggauksia, osa innostuneempia kuin minä: Kiiltomato, Margit, Ina, MarikaOksa, Suketus...

Nukkumisen voisin unohtaa ainiaaksi. Alijäähtyneet luuni muistuttivat minua jokaisesta pätkästä siinä roskafilmissä, joka oli minun elämäni ja jonka känninen ohjaaja ei tajunnut ajoituksesta mitään, onnistui vesittämään toivoa herättävät kohtaukset jatkamalla niitä pitkäpiimäisillä jaksoilla ja oli liian laiska kirjoittaakseen käsiksen uusiksi ja liian ylpeä polttaakseen koko roskan poroksi. Se mies oli täysi surkimus, ja hänellä oli siaras huumorintaju. Kaiken kurjuuden kukkuraksi hänen oli vielä pakko näytelläkin pääroolissa.

Helmet-lukuhaasteessa tällä saa kohdan 24. Kirjan nimessä on kysymysmerkki tai huutomerkki, Kirkko ja Kaupunki -haasteessa taas Kirja, jonka päähenkilö on yksinäinen.

14.1.2021

John Webster - The Duchess of Malfi

 
Nimenä tämä näytelmä oli tuttu, yhtenä tunnetuimmista renessanssi-Englannin näytelmistä. John Webster oli Shakespearen aikalainen, ja tätäkin näytelmää ovat esittäneet bardin luottonäyttelijät King's Men Globe-teatterissa, ja näytelmään myös usein viittaillaan arvostettuna esimerkkinä 1600-luvun kostotragediasta, jossa porukkaa kuolee kuin kärpäsiä...

Nimihenkilö, Malfin herttuatar, on nuori leski, jolla on toki asemaa ja omaisuutta (ja kauneutta, fiksuutta, miellyttävä luonne jne), mutta myös kaksi veljeä, jotka haluavat pitää sisarensa kontrollissaan: äkkipikainen Ferdinand ja kylmä ja laskelmoiva kardinaali (niin herttuattaren kuin kardinaalin nimiä ei sen kummemmin näytelmässä mainita, näihin viitataan vain titteleillä). 
Uutta avioliittoa, joka olisi veljille edullinen, saatetaan harkita mutta tässä asiassa sisaren on tietysti oltava käyttämättä omaa harkintaansa...mutta herttuattarella on tilanhoitaja Antonio, ja nämä kaksi solmivat avioliiton, salaisen tietysti johtuen suuresta arvoerosta, ja aikanaan tämä liitto tuottaa kolme lasta, salassa synnytettyjä ja hoidettuja. (ja on siis todettava että avioliitto solmitaan niin epämuodollisesti että se kuulosti eufemismilta...)
Mutta asiat tulevat tietysti veljien tietoon ja sitten ei enää kellään ole kivaa, ja viidennessä näytöksessä kuolevat melkein kaikki ne keskeiset henkilöt jotka eivät ehtineet kuolla aiemmin. Tuo ei edes ole spoileri vaan odotettu seuraus.

Lukiessa tuli mieleen aiemmin lukemani huomiot peribrittiläisestä näkökulmasta Italiaan, synkän juonittelun ja väkivallan stereotyyppiseen kotimaahan, tässä tehdään prototyyppiä goottikauhusta.
Vaikka toisaalta tämä perustuukin tositapahtumiin eli joskus stereotyypeillä on perusteensa...

Nuo kauhuelementit ovat tavallaan kiinnostavimpia osuuksia näytelmässä, kardinaali on täysin häikäilemätön roisto jonka laskelmoivaa pahuutta alleviivataan, Ferdinand taas osoittaa jonkinlaista katumuksen piirteitä...lähinnä menettämällä mielenterveytensä ja ajatellen olevansa ihmissusi. Ja kardinaalin kätyrin Bosolan hahmossa oli myös kiinnostavia piirteitä.
Vaikka, myönnetään, aikakauden englannin lukeminen ei niin kauhean helppoa ole eli ilmaisun runollisuuden mahdolliset tehot menivät ainakin osin minulta ohi (Shakespearekin luen mieluummin hyvinä käännöksinä kuin alkuperäisenä, luulen että tämän kanssa olisi samoin). Ja tarinana tämä vetää vähän lopulta vähän liikaakin skandalöösin spektaakkelin suuntaan, Shakespeare on psykologisesti kiinnostavampaa...mutta olihan tässâ joitain aika hienoja kohtauksia ja tapahtumia kuitenkin.

FERDINAND: The death
  of young wolves is never to be pitied.
BOSOLA: Fix your eye here.
F: Constantly.
B: Do you not weep?
  Other sins only speak ; murther shrieks out:
  The element of water moistens the earth,
  But blood flies upwards, and bedews the heavens.
F: Cover her face. Mine eyes dazzle: she di'd young.
B: I think not so: her infelicity
  Seem'd to have years too many.
F: She and I were twins:
  And should I die this instant, I had liv'd
  Her time to a minute.

Shakespearen sisaruksissa tämä lienee yksi viimeisimmistä luettavista näytelmistä, ja olisi sopinut tietysti myös klassikkohaasteeseen, joskin siihen on tarkoitus lukea yksi toinen näytelmä...
Helmet-lukuhaasteessa tällä saa tosiaan hieman yllättäen kohdan 43. Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä (päätin että herttuatar on kuitenkin päähenkilö, ohi Antonion, Ferdinandin, kardinaalin ja Bosolan). Ja Kirkko ja Kaupunki -lehden haasteesta kohta Kirja, jossa joku kuolee.

9.1.2021

Flann O'Brien - The Dalkey Archive

 

Useampi vuosi sitten olen lukenut irlantilaisen Flann O'Brienin ainoan suomennetun kirjan Kolmas konstaapeli, joka oli...merkillinen teos. Muu tuotantonsa ei ole näköjään kovin laaja, ja menestys vaihtelevaa (Kolmas konstaapelikin alunperin hylättiin kustantamoissa ja julkaistiin vasta kirjailijan kuoleman jälkeen), mutta kulttimainetta nauttivaa.

Tämänkään romaanin juonta ei ole kovin mielekästä yrittää selittää: päähenkilömme Mick ystävänsä Hackettin kanssa tapaa merkillisen monialaisen tiedemiehen de Selbyn, jonka keksintö paitsi kyseenalaistaa ajan luonteen (ja sopivissa olosuhteissa mahdollistaa siis tapaamiset kuolleiden kanssa: kirjassa tapaamme pyhän Augustinuksen...sekä valmistaa viikossa erinomaista viskiä) saattaa tuhota kaiken elämän maapallolta (mikä onkin de Selbyn pyrkimys). Toisaalta Mick kuulee huhuja, että James Joyce ei olisikaan kuollut vaan piileskelee salanimellä läheisessä pikkukaupungissa...ja sitten on ne poliist ja polkupyörat. Ja Mary tietysti.

Noita tarinallisia elementtejä käytetään lähinnä siteenä mahdollistamaan jokseenkin omalaatuisella logiikalla toimivia keskusteluja ja mietteitä, ja kommentoimaan tietysti Irlantia (oletteko huomanneet, että Augustinuksen isän nimi oli Patricius, siis Patrick, eli oli siis irlantilainen? Kuka oikeasti kirjoitti Joycen Odysseuksen ja mitä Joyce teki sillä välin? Onko englantilaisvalmisteisen polkupyörän käyttö maanpetos?) 
 
Joistain tutuista elementeistä voi ehkä myös huomata, että tämä kirjoitettiin jonkin aikaa Kolmannen konstaapelin jälkeen ja kun sen julkaisu oli jäänyt, joitain sen ideoita kierrätettiin sitten tähän...mutta teos rönsyilee vähän turhankin paljon, ja tarinapuoli ei selvästikään ole prioriteetti: kirja alkaa vahvasti mutta oikein mitään noita juonielementtejä ei lopulta tarinallisesti viedä mihinkään, ne vain vetäistään aika lässähtäneinä loppuun ikään kuin kirjailijalta olisi loppunut mielenkiinto...matka on selvästi tärkeämpi kuin päämäärä.

Runsaan Irlanti-puheen ohella (josta, myönnetään, saattoi mennä aika paljonkin minulta ohi, varsinkaan kun en ole niin perehtynyt Joyceen) kirjassa on myös aika paljon puhetta uskonnosta, erityisesti sen kristillisessä/katolisessa muodossa, teologiasta patristiikkaan ja kirkon toimintaan...jossa minulla on jonkin verran kotikenttäetua, mutta voisin kuvitella että keskimääräiselle maallistuneelle suomalaiselle, joka ei ole ehkä edes lukenut Augustinuksen Tunnustuksia, tämän kirjan jutuista suuri osa jää todella vieraiksi...
 
Pidän sitä Kolmatta konstaapelia parempana kirjana, olisin lopulta kaivannut enemmän tarinaa (tai että ne alun esitellut tarinaelementit olisi tullut paremmin käytetyiksi, tämä tosiaan alkoi selvästi vahvemmin kuin päättyi) mutta matkan varrella oli kyllä paljon viihdyttäviä hetkiä...

Rather feebly Mick gestured to the waitress and ordered another drink. The Sergeant was in deadly earnest, no doubt about that. And this was the man Mick had decided to call in to help him in resolving the great St Augustine enigma. He felt strangely depressed.
- Nobody takes any notice, the Sergeant said softly. Tom thinks that Pat is responsible for missing grubsteaks, and Pat thinks that Tom is instrumental. Very few of the people guess what is going on in such a fearsomely infractional house. There are other things, too ... but it's better not to talk of them.
- Oh come now, Sergeant. What sort of other things?
- Well, a man riding a lady's bicycle. It's the height of sulphurous immorality, the P.P. would be within his rights in forbidding such a low character put as much as his nose inside the church.
- Yes ... such conduct is unseemly.

Otan Helmet-lukuhaasteesta kohdan 36. Kirjassa liikutaan ajassa. Ja Kirkko ja Kaupunki -lehden haasteesta kohdan Kirja, jonka henkilöistä ainakin yksi on pappi (sellainenkin on mukana).

3.1.2021

Andrée Chedid - Théâtre 1 (Bérénice d'Egypte, Les nombres, Le montreur)

 
Täsmäiskuja Shakespearen sisarukset -haasteeseen: etsin ei-suomalaista (yllättäen siis taas ranskalainen, tarjonnassa helpoin) kuollutta naiskirjailijaa, jota en ollut lukenut aiemmin, koska tuollaista yhdistelmää haasteeseen minulla ei vielä ollut. Mieleentulevat Sarraute, Duras ja Sagan ovat jo tuttuja, joten piti etsiä sopivia nimiä Wikipediasta...

Libanonissa syntynyt, Egyptissä nuoruutensa viettänyt ja toisen maailmansodan jälkeen Ranskaan asettunut Andrée Chedid olikin nimenä etäisesti tuttu: poikansa Louis and pojanpoikansa Matthieu ovat tunnettuja laulajia (ja jälkimmäistä, taiteilijanimeltään -M-, olen kuunnellut enemmänkin), ja suvussa näkyy enemmänkin taiteilijoita olevan. Ja vaikka Andrée Chedid näyttääkin olevan tunnettu enemmän romaaneista ja runoudesta, niin havaitusti huomattavalla osalla ranskalaisia kirjailijoita näkyy olevan ainakin jonkin verran myös näytelmätuotantoa...

Tässä lukemassani niteessä on kolme näytelmää 60-luvulta, joista täytyy sanoa että viimeinen meni kyllä minulta ohi: Chedidin sanasto ei ole helpointa ja Le montreur meni niin abstraktiksi ja näyttämöllisillä ratkaisuilla kokeileviksi etten saanut siitä oikein mitään otetta mistä oli kyse, joten enemmän niistä kahdesta muusta.

Ensimmäinen näytelmä kertoo historiallisesta henkilöstä, Berenike IV:sta (joskin wikipedia-kuvauksen perusteella kuulostaa siltä että Chedid on ottanut huomattavia taiteellisia vapauksia tulkinnassaan), Egyptin hallitsijasta 57-55 eKr (tunnetumpi sisarensa Kleopatra, siis oikeasti Kleopatra VII, on myös mukana näytelmässä). 
Bereniken isä, faarao Ptolemaios XII, läpeensä korruptoitunut, itsevaltainen ja välinpitämätön hallitsija, katsoo toisaalle kun Välimeren alueen uusi kasvava mahti Rooma valtaa Kyproksen, mutta kansan närkästyksen noustessa päättää poistua maasta uusien parhaiden kaveriensa luo Roomaan ja nimittää tyttärensä Bereniken hallitsijaksi. Berenike ei ole vallasta ja hovielämästä kovinkaan iloinen, ja hallitsijana alkaakin aktiivisesti purkaa korruptiota ja etäisyyttä hallitsijoiden ja kansan välillä...suosio kansan parissa kasvaa vaikka ongelmiakin on, mutta aikanaan Ptolemaios XII Rooman tuella palaa maahan ja Berenike päätyy mestauslavalle...

Jepjep, historiallisesta miljööstä huolimatta oli aika selvää että Chedid kirjoitti jostain lähemmästä kuin parintuhannen vuoden takaisista tapahtumista, mieleen tuli hakematta kylmän sodan tapahtumia tyyliin Prahan kevät, Allenden Chile jne (mutta kun näytelmä on kirjoitettu 1962, niin nuo eivät luonnollisestikaan olla inspiraatioina, vastaavia tapahtumasarjoja historiassa riittää muitakin).

Samantyylinen näytelmä on Les nombres, perustetaan historialliseen lähteeseen jota kuitenkin tulkitaan omaan suuntaan tarkoituksena kommentoida nykyaikaisia tapahtumia: tällä kertaa lähteenä on Raamatun Tuomarien kirja, Barakin ja Deboran sota Siseraa vastaan (Tuom. 4-5). Keskushenkilönä on profeetta Debora, vaikutusvaltainen neuvonantaja jota Barak ja muut läheiset haluavat mukaan sotaretkelle: Debora on haluton, ja myöhemminkin toimissaan pyrkii tekemään varsin omavaltaisesti ratkaisuja joiden katsoo edistävän rauhaa, mutta, no, tapahtumat menevät toiseen suuntaan...

Kummassakin näytelmässä, ja ilmeisesti Chedidin tuotanossa muuallakin, puheena on siis sodan problematiikka, synnyinmaansa Libanonin historia ja nykytila epäilemättä keskeisimpänä mielessä vaikka, kuten huomasin, kaukaiseen historiaan sijoittaminen antaa näille universaaliutta...
Ja kummassakin näytelmässä päähenkilönä on idealistinen, rauhaa tavoitteleva ja vaikutusvaltainen (muttei selvästikään tarpeeksi) nainen, jonka idealismi ei kuitenkaan tunnu riittävän...joskin samalla on havaittava että Chedid ei harrasta mitenkään yksioikoista sukupuolien mustavalkoista ideologista sijoittelua vaan henkilökaartissa on monia sävyjä, Bereniken puoliso Arkhelaos on ehdottomasti puolisonsa tukena, Deboran tuttavat Dan ja Asser sekä sotapäällikkö Sisera ovat lopulta aika ambivalentteja ja toisaalta Kleoparta on kieroilija ja Joseba, Jael ja Siseran äiti kaikki omalla tavallaan vauhdittavat sotaa yhtä innokkaasti kuin moni mieskin, tässä sodalla on myös naisten kasvoja.

Chedid selvästi on runoilija, käytetty kieli ei tosiaan ole ihan helpointa mutta erityisesti Les nombresissa ilmaisu on kyllä myös hyvin vaikuttavaa, ammennetaan Vanhan testamentin runollisesta tyylistä yms. samalla kun puheessa kuitenkin on myös luonnollisuutta ja arkisuuttakin. Mutta tekstin ohella huomiota kiinnitetään myös tapahtumien sovittamiseen näyttämöllä, erityisesti tuntuu kiinnostavan tapahtumien asettaminen rinnakkain: Bérénicessa koko näytelmä sijoittuu samoihin lavasteisiin, joissa palatsi ja katu ovat yhtaikaa rinnakkain näyttämöllä, ja näiden tapahtumia erotellaan vain valaistuksella, ja samoin Les nombresissa on rinnakkaisia tapahtumia yhtaikaa lavalla, erottelu valaistuksen avulla (ja Le montreurissa näytti olevan vielä enemmän erilaisia ratkaisuja näyttämöasettelussa...)
Ja tietysti vaikka näytelmissä idealismi jääkin reaalipolitiikan jalkoihin, niin loppuun jätetään prosessi että kuitenkin sotaa pitää vastustaa.

FOULE
Contre Sisera
Marche contre Sisera
Je t'apporte le glaive de mon frère
Ce bouclier, les bottes, le casque pour la bataille

JOSEBA
Voilà que mon faon ressemble à un jeune léopard !
Voilà que ma rose se dresse comme un cyprès !

DEBORA resistant encore
Tu me rends coriace et cérémonieuse, Joseba,
Où sont les heures où je me pressais contre toi ?
Je ne reconnais plus les miens
Dan, je ne te reconnais plus
Une éclipse a noirci la terre
Qu'elle se hâte de noircir le visage de Sisera !

FOULE
Avec cette lance l'ennemi m'a éborgné
Avec cette hache tu frapperas l'ennemi
Mon aïeule a tiré du coffre l'épée à deux tranchants
"Donne-le à Debora pour son côté gauche !"

Uudesta Helmet-lukuhaasteesta otan tällä kohdan 20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen: Berenike on faarao ja Debora profeetta (päätän nyt tulkita nuo ammateiksi)