29.10.2022

Sacha Guitry - N'écoutez pas, mesdames & Faisons un rêve (Älkää kuunnelko, rouvat & Unelmoidaan)

 
Lisää näytelmiä. Sacha Guitry on ranskalaisen teatterin monitoimimies, runsaan näytelmätuotannon ohella ohjasi ja näytteli (mm. pääroolit kummankin näistä näytelmistä kantaesityksissä) ja elokuviakin tuli tehtyä useita...nimi oli tuttu vaikken tuotantoon ollutkaan varsinaisesti tutustunut ennen kuin nyt.

Nämä kaksi näytelmää ovat molemmat romanttisia komedioita, kepeitä mutta myös pisteliäitä sillai perinteisen ranskalaisittain, henkilöt viettävät öitä eri henkilöiden kanssa kuin keiden kanssa ovat naimisissa, ja tähän sekoittuu sanailua ja yhteensattumia...
 
Ensimmäinen näytelmä olikin varsin hilpeä: antiikkikauppias Danielin nykyinen vaimo Madeleine on "äkillisesti sairastunut ystävättären luona" mutta sopivasti parantui seuraavaksi päiväksi, ja sama selitys on ollut käytössä myös pari viikkoa aiemmin, joten nykyisestä vaimosta saattaa tulla entinen...ja tilannetta hämmentää entisestään ensimmäinen entinen vaimo jota janottaa vanha suola, ynnä vanha ystävä joka palaa useamman vuoden ulkomaaoleskelun jälkeen maisemiin, ja mikä onkaan totuus niistä nykyisen vaimon selityksistä...ja kepeän komediallisesti asiat kääntyvät lopulta varsin suurelta osin parhain päin.
Uskottavuudesta en sano mitään, mutta olihan tässä hyvää sanailua, ja varmaan hyvillä näyttelijöillä tätä ihan ilokseenkin katselisi.   

Toinen näytelmä on näyttelijäkaartiltaan rajatumpi, mies ja aviopari, josta vaimo kiinnostaa kovasti miestä, ja sivussa miehen palvelija...mutta tässä näytelmässä oikeastaan kaikki henkilöt olivat varsin epämiellyttäviä ja yleisvaikutelma, no, kovin niljainen. En erityisemmin innostunut muuten, mutta myönnetään että tämä näytelmä saavuttaa mainion dramaattisen kliimaksin kolmannen näytöksen lopussa (varsinaisesti näytelmässä on neljä näytöstä, mutta neljännessä ei oikeastaan enää tapahdu mitään, ja se ilmeisesti pudotettiin nopeasti pois tarpeettomana).
Omalla tavallaan tämä pysyy yhä komediana mutta selvästi kitkerämpänä ja ongelmallisempana. Joskus tuollainen ambivalenttius on kiinnostavaa, mutta tässä tapauksessa pidän tätä kuitenkin parivaljakon heikompana tapauksena.

DANIEL: Je ne suis pas convaincu par les mots que tu dis, je suis aveuglé par ton charme secret. Tu ne m'abuses pas, tu me troubles. En vérité, je vais te dire : je suis pervers et je te préfère maquillée.
MADELEINE: Je suis mieux quand je mens ?
D: Oh !!! Et c'est ailleurs pourquoi tu aurais pu être une admirable actrice.
M: Et quand je dis la vérité, je suis vilaine ?
D: Non, tu ne peux pas être vilaine ... mais quand tu dis la vérité, tu deviens banale.
M: Oh !
D: Ne t'en inquiète pas, va, tu la dis si rarement. 


22.10.2022

Patricia Wentworth - The Clock Strikes 12

 
Klassista brittiläistä arvoitusdekkaria: Patricia Wentworth oli Agatha Christien aikalainen ja usein tähän verrattu, ja kyllähän ilmeisiä yhtäläisyyksiä ilmenee...varsinkin kun suosikkisankarinsa Maud Silver, vahva kotiopettajatar, joka on ryhtynyt ratkomaan rikoksia, muistuttaa aika paljonkin Christien neiti Marplea (hahmot syntyivät varsin lähekkäin, neiti Marplen ensiesiintyminentapahtui joulukuussa 1927 julkaistussa novellissa, neiti Silverin taas 1928 julkaistussa romaanissa, eli hahmot ovat saattaneet syntyä toisistaan riippumatta, ja onhan hahmoissa toki eroja).

Tämä kirja on julkaistu 1945, ja tapahtumat sijoittuvat uuteenvuoteen 1941-42, eli sota on näkyvästi taustalla. Rikkaan liikemiehen James Paradinen toimistosta on kadonnut nippu tärkeitä sinikopioita, ja ainoastaan joillain perheenjäsenillä on ollut tilaisuus varkauteen. Niinpä uudenvuodenillallisilla, joissa on paikalla lähisuku, herra Paradine yllättää vieraat ilmoittamalla suuren paheksuntansa perheenjäsenen, jota ei halua tässä nimetä, petollisuudesta, hän tietää kyllä kuka tämä petollinen henkilö on, ja odottaa työhuoneessaan keskiyöhön saakka tämän tulevan tunnustamaan tekonsa, jolloin herra Paradine lupaa olla armollisempi kuin muuten olisi. 
Muu perhe on tietysti hyvin järkyttyneitä, ja vielä suurempi järkytys odottaa seuraavana aamuna, kun herra Paradine on kuollut pudottuaan keskiyöllä parvekkeelta, ja vaikuttaa siltä että hänet on työnnetty kuolemaan...

Eli siis varsin perinteinen joku-tästä-joukosta-on-murhaaja (perinteisesti palvelusväki jää epäilysten ulkopuolelle, mutta perinteisesti ovat myös nähneet ja kuulleet yhtä ja toista), ja tietysti henkilöiden välillä on monenlaisia skismoja (ynnä perinteinen rakkauspari joka kirjan aikana päätyy yhteen) ja useallakin henkilöllä on jotain salattavaa...ja tätä sotkua tulee selvittämään neiti Silver juttelemalla, kutomalla ja esittämällä huomioita.
 
Jees, omalla tavallaan siis hyvinkin perusdekkari, jossa perinteisestä asetelmasta kudotaan sujuvia juonenkäänteitä ja koukkuja, ja asiat päätyvät siististi loppuun.
Samalla on kuitenkin todettava, että tässä kirjassa Wentworthin henkilökuvaus ei oikein vakuuta. Christie ei tietenkään myöskään juuri syvällisiä henkilöitä kirjoittanut, suurin osa kirjojensa henkilöistä on tyyppejä, kliseitä, vähän karikatyyrimaisia, mutta silti niihin yksinkertaisiin hahmoluonnoksiin on saatu puhallettua sen verran henkeä, että henkilökuvaus täyttää tarkoituksensa.
Tässä kirjassa epäiltyjen ensemblessä yksi henkilöistä on niin ohimenevästi mukana että melkein unohtuu että on sellainenkin tyyppi on paikalla, pari muutakin jää varsin hajuttomiksi ja mauttomiksi ja pari hahmoista ovat ihan vaan käveleviä yksioikoisia kliseitä. Vähän parempi henkilökuvaus ulottuu vain pariin henkilöistä.
(pidin myös merkillisenä kuinka, no, välinpitämättömän viileästi herra Paradinen kuolemaan suhtauduttiin, suremista oli niin niukasti että tuntui kuin kaikki henkilötkin olisivat tietoisia olevansa mukana perinteisessä genrefiktiossa ja näyttelisivät vain roolejaan...)

No, sujuvasti tämän luki vaihteluna joillekin edeltäville raskaammille teoksille, eikä tämä nyt huonoimmasta päästä ollut lukemieni klassisten arvoitusdekkarien joukossa, mutta aika kaukana myös siitä paremmasta päästä...

16.10.2022

Aki Ollikainen - Kristuksen toinen tuleminen


Poleemisen nimen takana on varsin merkillinen kirja, jossa sodan ja sairauden vuosina tullaan poikkeuksellisen tietoiseksi elämän ja identiteetin hauraudesta.
 
Olen aiemmin Aki Ollikaiselta lukenut Nälkävuoden, jota yhä hyväksi muistelen, ja Mustan sadun, joka jätti vähän ristiriitaisemmat vaikutelmat, mutta kun tämän bongasin Siltalan uutuuskatalogista niin jo nimen perusteella oli selvää että kyllähän tätä pitää vilkaista.

Ja noiden edellisten kirjojen tapaan ollaan taas historiassa, vuosissa 1914-16, jossa seurataan kahta tarinalinjaa. Oopperalaulaja Aarne Oden sairastuu tuberkuloosiin ja päätyy parantolaan, hänen kohdallaan tauti ei ole kuolemaksi (vaikka monelle muulle onkin) mutta fyysisen kunnon ohella runnelluksi tulee niin henkinen kuin sosiaalinenkin osa elämää. Ja samaan aikaan Lapissa maallikkosaarnaaja, tilallinen Kustaa Anttola, julistaessaan tulta, tulikiveä ja synnintuntoa paikallisissa seuroissa, saakin äkillisen tietoisuuden että paikkakunnan yleinen hylkiö, pörrö äpärä Viljaami jota Kustaakin on usein kurittanut, onkin uudesti maailmaan tullut Kristus, ja tässä oivalluksessa on niin Kustaalla kuin muillakin pureskelemista...

Lyhyissä luvuissa hypitään kahden tarinan välillä, niiden yhteydestä lukija saa tietoa vasta puolivälissä, ja varsinainen tarinoiden yhtyminen antaa kyllä odottaa itseään (mutta kyllä ne siis toisiinsa liittyvät).

Vaikka historiallisessa miljöössä ollaankin, niin yhteydet nykyhetkeen tulevat kyllä väistämättä mieleen: ensimmäinen maailmansota jylisee vielä jossain kaukana mutta vaikutuksensa sillä on keisarikunnan pohjoiseenkin kolkkaan, ja toisaalta vaarallinen tartuntatauti äkkiarvaamatta ravistelee ihmiskohtaloita...
 
Ja siinä onkin kirjan läpi kulkeva teema, elämän hauraus, kuinka äkkiä se mitä pitikään varmana elämässä voikaan hajota ja mitä sen jälkeen tehdään, miten sovitella itsensä uuteen elämäntilanteeseen. Aarnelle sota oli jo ehtinyt aiheuttaa suunnitelmanmuutoksia, mutta keuhkotauti viimeistään hajottaa kaiken, laulaminen ei luonnollisesti tule kysymykseen, ystävät välttelevät kuin, no, tappavan kulkutaudin kantajaa, ja ikuiseksi vannottu rakkauskin jää siihen toiseen maailmaan. Ja parantolassa kohdataan taas monta muuta potilasta, joilla kaikilla oli varmastikin jotain muita suunnitelmia elämälleen kuin tubiparantola. Ja Kustaa taas...no, hänestä sanon lisää spoilerivaroitusten tuolla puolen.
 
Ja hauraus, epävarmuus ja murtumat ehkä heijastuvat juonenkuljetukseenkin. Sinänsä tapahtumat etenevät selkeässä järjestyksessä (joskin kahdessa rinnakkaisessa tarinalinjassa) mutta luulenpa, että juonivetoisten romaanien ystävät saavat tässä pettyä (ja erityisesti loppupuolella kirjaa, kun Aarne on Lapissa, tarinan ja henkilöiden intressit tuntuvat menevän toiseen suuntaan ennen hätkähdyttävää murtumaa loppukohtaukseen. Joskus asiat menevät rajusti eri tavalla kuin odottaisi).

Edellisten kirjojen tapaan erityisen nautittava piirre teoksessa on Ollikaisen kieli, lyyrinen ja kuitenkin kompaktin fyysinen: tuntemukset, kokemukset, ruumiillisuus välittyy lukijalle voimakkaasti, mikä onkin sopivaa kirjassa jossa runsasta huomiota saavat niin sairaudet kuin (mahdollinen) Kristuksen ruumiillistuminen (keuhkotautikuvausten lukeminen syysflunssan aikaan ei ehkä ollut paras mahdollinen ratkaisu). Ja kuitenkaan tämä kieli ei ole itsetarkoituksellisen maalailevaa, vaan pitää kyllä kirjan muut elementit mukana...
 
Väistämättä vertailen tätä Nälkävuoteen: eri kirja, ja se ankarassa kohtalokkuudessaan välitti kokemuksensa vahvemmin, mutta samalla kun se kokemuksen on välittänyt, luulen että se on tehtävänsä tehnyt. Tämä teos on, aiheeseen sopivasti, ennemmin mysteeri: merkillinen, häiritsevä, epätyydyttäväkin. Mitäköhän oikein luin? Pakko jäädä miettimään.


Muutamia sellaisia huomioita juonenkäänteistä, jotka vaativat SPOILERIVAROITUKSEN:
 
Sattumalta ennen tätä kirjaa luin ranskalaisfilosofi René Girardin kirjaa La route antique des hommes pervers, jossa Girard käsittelee Jobin kirjaa Raamatusta (ja erityisesti sen dialogeja) suhteessa muussakin tuotannossaan käsittelemäänsä syntipukkiteoriaan, mimeettiseen haluun ja kollektiiviseen väkivaltaan. Ja tämä väritti kyllä myös miten Kustaan ja Viljaamin osioita luin: Viljaami sopii varsin hyvin Girardin kuvaamaksi yhteisön syntipukiksi, joka on myös asema johon Kristus asettuu ja jonka tekee näkyväksi (ja tästä syystä Viljaamilla onkin myös ilmestysten jälkeenkin hyvä syy vältellä muita, koska suosio kääntyy nopeasti uudestaan väkivallaksi...)
Aarne toteuttaa taas Jobin roolia, alussa on paljon hyvää elämässä, mutta nopeasti se paljo katoaa...ja kärsimysten jälkeen jonkinlaista palautumista yhteiskunnan täysivaltaiseksi kansalaiseksi tapahtuu. Mutta Girard suhtautuu Jobin kirjan loppulukuun epäilyksellä, ja siihen on Aarnellakin syytä, lipsahtaminen samaan uhri-Kristuksen rooliin kuin mitä Viljaami kantaa käy yhä helposti.
 
Ja toisaalta Kustaa (ja arvattavasti moni muu seuroissaan) on ollut Elifasin leiriä ja tämän uskonkäsitystä, mutta äkillinen ilmestys Kristuksesta horjuttaa ja kyseenalaistaa tätä käsitystä: vakaat uskonkäsitykset, joihin on voinut nojata, ja joihin on koko oma identiteetti rakennettu, tulevat kyseenalaistetuiksi, perusta horjuu...ja havaitusti Kustaan saarnoihin tulee uusia ulottuvuuksia mutta samalla vanhoja teemoja pysyy yhä mukana (kuten muut kirjassa mainitsevat), kaikesta huolimatta Kustaa ei ole täysin kääntynyt väkivallan tieltä. (Ja ehkä tiedostamatta jossain ajatusten takana, kirvelee myös, että on mennyt kääntämään yleisen huomion Viljaamiin, ei olekaan enää itse huomion keskipisteenä.)
Niinpä lopussa päädytään kollektiiviseen väkivaltaan, jonka uhri on jokseenkin satunnainen, kuten syntipukki-skeemaan sopiikin, ja loppukohtaus suorastaan alleviivaa satunnaisuutta niin yllättävällä nopeudella, jolla siihen siirrytään edeltävästä kerronnasta, kuin uhrin yksilöllisen identiteetin katoamisella...  

Laitan Helmet-haasteessa tämän kohtaan 37. Kirjan kansi tai nimi saa sinut hyvälle mielelle, koska kukapa ei Kristuksen toisesta tulemisesta ilahtuisi.

Arvostelukappale saatu kustantajalta.

10.10.2022

Tennessee Williams - Cat on a Hot Tin Roof (Kissa kuumalla katolla)

 
Totean, että Tennessee Williams keksii hyviä nimiä näytelmilleen, omalaatuisia mutta kiinnostavia kuvia jotka jäävät helposti elämään näytelmien ulkopuolellakin. 

Puolentoista vuoden takaisessa klassikkohaasteessa luin Williamsin kolmen näytelmän kokoelman, keskeisimpänä A Streetcar Named Desire (Viettelyksen vaunu), ja olivathan ne sen verran hyviä että lisääkin pitää. Nyt lukuvuoroon tuli näytelmä, jonka tunsin jo ennalta leffaversiona, versiona josta pokkarin leffakansi on napattu (tähtinä Paul Newman ja Elizabeth Taylor). 
 
Yhdysvaltojen etelävaltioissa suurella maatilalla vietetään Big Daddyn syntymäpäiviä. Mahdollisesti viimeisiä, koska Big Daddyn vatsakivut johtuvat parantumattomasta etenevästä syövästä, tämän tietävät osa paikallaolijoista mutteivät kaikki, esim. Big Daddy itse.  
Vähiten innokas juhlija on Big Daddyn poika Brick, urheiluselostaja, joka on keskittynyt viime aikoina elämässään välinpitämättömästi turruttamaan itseään alkoholilla. Brickin vaimo Maggie pitää kulisseja yllä, kiehnää Brickiltä rakkautta sen monissa muodoissa, mutta Bricklitä ei ole ollut tarjolla pitkään aikaan muuta kuin kytevää inhoa (asioille on tietysti syitä). Brickin veli Gooper ja tämän vaimo Mae taas yrittävät parhaansa mukaan mustamaalata yhä Big Daddyn suosiossa olevia Brickiä ja Maggieta, koska, no, iso perintö on kohta jaossa...
 
Epämiellyttävien henkilöiden myrkyllinen ihmissuhdesoppa siis käynnissä, pahempana kuin mitä leffasta muistan: kirjassa mukana olevissa kommenteissa kirjailija mainitsee kirjoittaessa alkaneensa sympata Maggieta kasvavassa määrin (ja näkyyhän se leffaversiossa), mutta ei tämäkään mitenkään pulmuseksi tässä nouse (kuinka paljon onkaan kyse aidosta rakkaudesta Brickiin, kuinka paljon vakaasta halusta olla palaamatta köyhyyteen, kuinka paljon tietoisuudesta omasta seksikkyydestä ja miten sitä käyttää...)
Edellisten lukemieni Williamsin näytelmien tapaan tähänkin voisi liittää sanoja "kiihko", "turhautuminen", "pakahduttava", mutta, no, jotenkin nämä henkilöt pysyivät minulle ihan vaan epämiellyttävinä, ja jotkut varsin karikatyyrisina, ilman että tavoitin näissä sitä traagista suuruutta, mikä nosti vaikkapa Viettelyksen vaunun loistavaksi.
 
Williams kirjoittaa tässäkin varsin runsaita näyttämöohjeita, myös joitain sellaisia taustoittavia nyansseja, jotka eivät tule oikein ilmi varsinaisessa dialogissa ja myös toiminnassa lienevät hankalia näyttää ymmärrettävästi, ja liian karikatyyrisyyden välttäminen lienee työlästä tässäkin monessa roolissa, eli näyttelijöiltä kyllä vaaditaan paljon (ja Williamsin kohdalla nimenomaan näytelmien lukeminen on erittäin suositeltavaa).
 
Tässä lukemassani versiossa oli lisäksi kaksi versiota viimeisestä, kolmannesta näytöksestä: ensin alkuperäinen, mutta kun Elia Kazan sovitti tätä Broadwaylle, esitti hän loppunäytöksestä joitain huomioita ja toiveita, joista osan perusteella Williams kirjoittu uuden version, vähän kivemman ja paremmin yleisöön menevän, muttei paljoa (ja silti minusta myös vähän tylsemmän ja vesitetymmän). Mukaanlukien sen, että niin Maggie että Brick näyttäytyvät hivenen parempina, ja ovat näin sopivampia rooleja myös Taylorille ja Newmanille (leffaversion piti tietysti siivota vielä hieman lisää, 50-luvun Hollywoodissa ei mainita esim. sodomiaa nimeltä vaikka siihen saatetaankin viitata...

Ei tekijänsä paras, mutta kyllähän tämän luki, ja Helmet-haasteessa tällä saa kohdan 27. Kirjaa on suositellut toinen lukuhaasteeseen osallistuva (haasteen FB-ryhmässä huutelin joku aika sitten suosituksia jo hyllystä löytyvistä kirjoista, ja tämä oli yksi ehdotetuista).

Karoliinalta löytyi bloggaus kirjasta, teatteriesitysbloggauksia oli useampi, linkitän Kirsin ja Tuulan.

5.10.2022

Three Early Modern Utopias

 
...eli yhteisnide, jossa Thomas Moren Utopian seuraksi on laitettu kaksi lyhyempää tekstiä 1600-luvulta, Francis Baconin New Atlantis ja Henry Nevillen The Isle of Pines. 

Ja mitenköhän nämä tarinat asettaisi ryhmitellessä tekstejä fiktioon ja tietokirjoihin: periaatteessa kaikki kolme tekstiä ovat fiktiota, matkakertomuksen (1500-1600-luvuilla ilmeisen tärkeä kirjallisuuslaji) muotoon kirjoitettuja tekstejä, joissa kertojat seilaavat maailman merillä ja siinä vaiheessa kun eivät oikein itsekään enää tiedä missä ovat, sattuvat päätymään jokseenkin eristäytyneelle saarelle, jossa vallitsee jonkinlainen poikkeuksellinen yhteiskuntajärjestys. 
 
Mutta onhan tosiasia, että kaikissa kolmessa tekstissä keskeisenä pointtina on tarkastella kyseisiä yhteiskuntajärjestyksiä varsinaisen "hyvän tarinan" sijaan, ja siinä mielessä näitä lähinnä nykyään myös luetaan, poliittisfilosofisena spekulaationa Platonin Valtion hengessä (oletettavasti Bacon ja Neville tunsivat Moren tekstin, ja kaikki kolme Platonin...). Saman perinteen jotkut myöhemmät edustajat, kuten Gulliverin retket tai Robinson Crusoe, ovat pysyneet selvemmin fiktion puolella.

Ja utopian teema on minua hyvinkin paljon kiinnostanut: yllälinkatun Valtion ohella olen pari vuotta sitten kirjoittanut enemmänkin utopioista ja dystopioista (puheena mm. Augustinus, Huxley, Boye, Chesterton...), ja tässä välissä kanssa jotain aiheeseen liittyvää on tullut luettua (mm. Georges Jeanin Voyages en Utopie ei tullut blogiin asti, vaikka harkitsinkin, ja Jacques Ellulin apokalypsi-pohdinnoissa Uudella Jerusalemilla on roolinsa siinä missä vanhallakin) . Ja varmaan tulee lisääkin.
 
Kiinnostava jännite utopioissa on niiden saavuttamisen mahdottomuus: kaikille täysillä toimiva ihanneyhteiskunta ainakin pysyvänä mallina ei tule rajallisessa maailmassa mitenkään tapahtumaan ja yritykset kääntyvät helposti itseään vastaan (se taivaista laskeutuva Uusi Jerusalem ehkä on poikkeus, mutta se nimenomaan ei ole ihmispyrkimyksen tulos). 
Ja samalla utopian ihanteellisuus on aina jotain mitä kohti pitäisi aktiivisesti pyrkiä. Vaikkei olisikaan hyvä niin parempi voi kuitenkin olla kuin nykyinen, ja sitä mitä se hyvä voisi olla ja miten sitä kohti voisi pyrkiä on syytä pohtia...
Päämäärä on mahdottomuus, mutta liike on mahdollisuus, ja liikkeen suuntaakin olisi hyvä miettiä.

Tämä mahdottoman mutta tavoittelemisen arvoisen yhteiskunnan jännite, ihanteen etsintä ja mihin se voi johtaa, näkyy kyllä näissä varhaisissakin teoksissa.

Moren Utopia, joka antoi koko käsitteelle nimen, on kyllä varsin omalaatuinen teksti. Verhottu yhteiskuntakritiikki värittyy omalaatuisella huumorilla (vähän samanlaisella kuin Moren ystävän Erasmus Rotterdamilaisen) ja vaikka yhteiskuntamalli onkin rakennettu hyvinkin rationaalisin periaattein, on siinä myös oman mallinsa kyseenalaistavia elementtejä. 
Moren yhteiskunnassa piilee useammassakin kohtaa eräänlainen bait-and-switch-kikka, joka lienee ollut käytössä ihan tietoisesti: ensin luvataan jotain todella hienoa ja sitten sille asetetaan reunaehtoja ja poikkeuksia siinä määrin, että alkuperäinen hienous kyseenalaistuu...vapaa ja rationaalinen Utopian kansa ei tarvitse juuri lainkaan lakeja ja sääntöjä rauhalliseen eloon suuressa vapaudessa, mutta kovin paljon normeja tuntuu löytyvän, maassa vallitsee suuri homogeenisyys jossa asiat tehdään kaikkialla kovin samalla tavalla, ja monenlaista valtiollista kontrollia on käytössä.
Rauhanomainen Utopian kansa ei käy sotaa, paitsi tästä syystä. Ja tuosta, Ja siitä ja siitä. Ja joskus myös noistakin syistä. Kovin paljon niitä sotatilanteita löytyy maaksi joka ei osoita mitään kiinnostusta sotimiseen...
Ja niin edelleen, kun hieman ensimmäisen impression alle katsoo, niin harva asia on ihan niin hieno kuin miltä näyttää, utopian kuvauksessa on aimo annos ironiaa mukana. Ja kuitenkin samalla tämä yhteiskunta on eittämättä monella tavalla parempi kuin mitä Moren ajan Englanti oli, ironisuudesta huolimatta puolivillaisemmassakin Utopiassa on parannettu jo olemassaolevaa.
 
Baconin uuden Atlantiksen kuvaus jää keskeneräiseksi fragmentiksi. Pääosassa on Baconin ihannoima tieteellinen, erityisesti kokeellisten luonnontieteiden kehitys ja ihannointi, mutta jotkut ovat kiinnittäneet tekstissä huomiota myös salaseurahenkisyyteen, poliittinen järjestelmä jää ehkä tarkoituksellisestikin varsin hämäräksi...

Ja Nevillen The Isle of Pines muodostaa kiinnostavan kontrastin niin Baconin kuin sisäisesti itsensäkin kanssa: siinä missä Bacon suuntaa kohti tieteen voittokulkua ja järjestäytyneen muokkauksen yhteiskuntaa, Neville taas suuntaa takaisin luontoon, yltäkylläiseen hedelmälliseen luonnollisuuteen.
Lisäksi lyhyt teksti on kirjoitettu ja julkaistu kahdessa osassa: ensimmäisessä keskustarinassa nuori brittimies ja neljä naista selviävät ainoina haaksirikosta pienelle mutta hedelmälliselle ja rauhalliselle saarelle, joka on kuitenkin täysin eristäytynyt. Elinolosuhteissa ei ole valittamista, ja pian myös alkaa tulla jälkikasvua kaikille neljälle naiselle, ja niitä tuleekin sitten ihan reilusti, siinä määrin että jonkun vuosikymmenen päästä eletään jo varsin suurena yhteisönä, suurena patriarkaattisena perheenä rauhallista, mukavaa ja onnellista elämää...
Toinen osa toimii sitten tuon kehystarinana, muutamaa vuosikymmentä myöhemmin kun hollantilainen laiva sattuu löytämään saaren pari sukupolvea myöhemmät asukkaat...ja onhan saarella yhä monet asiat aika hyvin, mutta selvästi enemmän myös sisäisiä jännitteitä, ristiriitoja ja kapinointiakin, ja tätä kontrolloimaan saarelle on otettu käyttöön määriltään vähäiset mutta varsin drakoniaaniset lait. Patriarkaattiseen onnelaan on iskenyt rappeutuminen (ei tämäkään versio minusta varsinaisesti dystopia ollut, mutta ehkä sitäkin suuntaa jo tarkasteltiin).
 
Kiinnostava kolmikko, aiheen perustekstejä tietysti, mutta sellaisina näissä on hyvin mukana jo itsensä kyseenalaistaminen: sekä More että Neville (ja mahdollisesti myös Bacon) spekuloivat suuntaa kohti ihanteellisempaa yhteiskuntamallia, kukin omaan suuntaansa (More vahvimmin poliittisesti, Bacon tieteellisesti, Neville naturalistisesti) mutta samalla lähtökohtaisesti kyseenalaistavat ihannekuvansa: asiat eivät voi olla niin hyvin kuin niiden ehkä haluttaisiin olevan. Utopia pysyy kategorisesti saavuttamattomana.

Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 15. Kirja käsittelee aihetta, josta haluat tietää lisää, koska utopiat kiinnostavat yhä vain.