Tom Stoppard - Rosencrantz and Guildenstern Are Dead (klassikkohaaste)

Alunperin olin aikonut lukea klassikkohaasteeseen erään toisen kirjan, mutta, no, se olisi ehkä kannattanut aloittaa heinäkuun alkupuolella loppupuolen sijaan, joten jätetään myöhempään kertaan, tulevalle haastekierrokselle tai muuten vaan luettavaksi. Sen sijaan nappasin hyllystä tämän Tom Stoppardin näytelmän, koska sekin kyllä vastaa haastekuvausta (ja oli sopivasti lyhyempi): on kärkkynyt pitäisi-lukea listalla jo pitkään, ennenkuin se edes hyllyyni päätyi, koska kun modernista teatterista puhutaan niin tämä on niitä useimmin mainittuja teoksia. Olin joku vuosi sitten (blogien välillä, siis ei bloggausta) jopa lukenut yhden Stoppardin näytelmän, Travesties, ja siitä kovasti pitänyt, mikä entisestään oli kannustanut lukemaan lisää, ja erityisesti tämän.

Näytelmä perustuu toiseen klassikkoon, Shakespearen Hamletiin, ja sen kahteen suhteellisen vähäiseen sivuhenkilöön: kahteen hoviherraan jotka ovat Hamletin tuttavia ja joiden tehtäväksi tulee viedä Hamlet Englantiin, mukanaan Tanskan kuninkaan kirje Englannin kuninkaalle, jossa tätä pyydetään tappamaan Hamlet viivyttellemättä. Hamlet hoksaa salajuonen, ja karkaa takaisin Tanskaan, vaihdettuaan vietävän kirjeen sellaiseksi, jossa pyydetään tappamaan Rosencrantz ja Guildenstern viivyttelemättä. Ja tiedonanto, että näin on käynyt, tuodaan loppunäytöksessä, jossa kaikki keskeisemmätkin henkilöt juuri ovat tappaneet toisensa...

Tästä lähtökohdasta Stoppard kirjoitti oman näytelmänsä, jossa Rosencrantz ja Guildenstern seuraavat tapahtumia, hyvin katkonaisia, sivusta, ymmärtämättä juuri lainkaan mistä on kysymys. Näytelmän muut henkilöt vilahtelevat ajoittain näyttämöllä esittäen lyhyitä pätkiä Shakespearen näytelmästä, mutta suurimman osan ajasta Ros ja Guil ovat jätetyt omilleen, ilman käsitystä mitä tapahtuu tai mitä heidän pitää tehdä, tai miksi he tekevät niitä asioita mitä tekevät...

Niinpä teos muistuttaakin paljon toista klassikkonäytelmää, Samuel Beckettin Huomenna hän tulee: kaksi päähenkilöämme pääasiassa odottavat jotain tapahtuvaksi, kohtaavat joitain toisia henkilöitä, keskustelut ovat päämäärättömän itsetarkoituksellista pyöritystä, identiteetitkin hämärtyvät (kaikilla muilla on suuria vaikeuksia erottaa kumpi hahmoista on Rosencrantz ja kumpi Guildenstern, ja tämä hämärtyminen ulottuu ajoittain myös pariin itseensä), todennäköisyyksien lait eivät enää tunnu pätevän...Klassisesta teatterista ollaan siirrytty syvälle absurdin teatterin perinteisiin, ja lopputulos on hämmentävä, ja lopputulos lyö leimansa myös Shakespeareen.

Vanhojen tarinoiden uudelleenversioinnit ovat toki tuttuja kautta historian, ja monet näistä versioista nousevat itsessään arvostetuiksi klassikoiksi (blogissani ovat olleet esillä niin eri versiot Troijan sodasta kuin Faust-myytistäkin), mutta aloin pohtia tämän näytelmän ideaa, jossa otetaan klassisen teoksen täysin marginaalinen sivuhenkilö ja kerrotaan tämän tarina, jotenkin kommentoiden sitä alkuteosta. Näitäkin toki on, Vergiliuksen Aeneaasta Pär Lagerkvistin Barabbasiin, joskin nuo eittämättä ovat henkilöitä joihin voi suhtautua tavallaan historiallisina. Huomaan, että pari kuukautta tämän näytelmän ensi-illan jälkeen, 1966, ilmestyi Jean Rhysin Wide Sargasso Sea, joka kertoo Charlotte Brontën Jane Eyren "hullun naisen ullakolla" tarinan, eli ehkä jotain oli ilmassa (ilmestyivät sen verran lähekkäin, että tuskin voidaan sanoa että toinen olisi vaikuttanut toiseen, joskin ehkä teosten vastaanotossa oli keskinäistä vaikutusta). Ja tietysti laajemminkin historiantutkimuksessa marginaalit ja mikrohistoria suurmiesnarratiivin sijaan oli ja on nousussa...

Mutta tietysti Stoppardin tulkinta on erityisen kirjallinen, metatietoinen, postmoderni. Ja sellaisena kutkuttava, joskin samalla on todettava, että lukukokemuksena ei mitenkään helppo: tietysti Hamlet pitää olla luettu (ja itse olen sen lukenut jotain parisenkymmentä vuotta sitten), ja muutenkin henkilöiden dialogi on aikamoista pallottelua joka on tarkoituksellisesti usein sisällöllisesti tyhjää, että tämä varmaan olisi nautittavampi nähtynä ja kuultuna. Ja se aiemmin lukemani Travesties oli lopulta kiinnostavampi, samanhenkisillä ideoilla :siinä versioidaan uusiksi Oscar Wilden Sulhaseni Ernest, roolituksissa James Joyce, Tristan Tzara ja Vladimir Lenin, joskin varsinaiseksi päähenkilöksi on nostettu, taas kerran, varsin marginaalinen historiallinen henkilö, jolla oli yhteys Joyceen (Joyce, Tzara ja Lenin olivat yhtaikaa ensimmäisen maailmansodan aikaan Zurichissa, joten periaatteessa kohtaaminen olisi ollut mahdollinen, joskin tuskin niin kuin Stoppard kuvaa). Ja näytelmä ei ole vain high concept -ideansa vaan toimii muutenkin kiinnostavasti...mutta toki senkin perusta oli jo laskettu tässä Rosencrantzissa ja Guildensternissa, joten tälle lankeaa klassikkoasema.

GUILDENSTERN: The truth is, we value your company, for want of any other. We have been left so much to our own devices - after a while one welcomes that uncertainty of being left to other people's.
PLAYER: Uncertainty is the normal state. You're nobody special. (He makes to leave again. GUIL loses his cool.)
G: But for God's sake, what are we supposed to do!
P: Relax. Respond. That's what people do. You can't go through life questioning your situation at every turn.
G: But we don't know what's going on, or what to do with ourselves. We don't know how to act.
P: Act natural. You know why you're here at least.
G: We only know what we're told, and that's little enough. And for all we know it isn't even true.
P: For all anyone knows, nothing is. Everything has to be taken on trust; truth is only that which is taken to be true. It's the currency of living. There may be nothing behind it, but it doesn't make any difference so long as it is honoured. One acts on assumptions. What do you assume?
ROSENCRANTZ: Hamlet is not himself, outside or in. We have to glean wha afflicts him.
G: He doesn't give much away.
P: Who does, nowadays?

-----------------------------------------------------------------------

Klassikkohaasteessa on taas ollut ilo olla mukana: pari kertaa on jäänyt välistä, mutta aiemmin haasteen puitteissa olen lukenut Rikoksen ja rangaistuksen, Rouva Bovaryn, Draculan, Faustin, Sonetteja Lauralle, Suuren seikkailun, North and Southin, Valtion, Viettelyksen vaunun, Gilgamesin, Kultaisen vasikan, Pinocchion ja Arosuden. Kaikki lukemisen arvoisia, vaikka kaikista en niin innostunutkaan, mutta sehän onkin tosi klassikoille ominaista.

Ja toki oma pointtinsa klassikkohaasteessa on lukea mitä muut ovat lukeneet, onko uusia ajatuksia tutuista kirjoista, onko kiinnostavan kuuloisia teoksia jotka pitää ottaa omalle lukulistalle tai sitten kirjoja jotka saavat jäädä jatkossakin lukematta mutta joista on kuitenkin hyvä tietää jotakin (kuten että luultavasti ei halua sitä lukea): tämänkertainen kattaus löytyy Oksan hyllyltä -blogista.

Helvi Juvonen - Pikku karhun talviunet

Olen aikoinaan lukenut Helvi Juvosen kootut runot, noin kymmenen vuoden aikana tehdyt kuusi runokokoelmaa jotka sopivat yhteen niteeseen. Ja niistä pidin kyllä paljon, siinä määrin että nappasin tämän blogin nimen yhdestä Juvosen runosta...muusta kirjallisesta tuotannosta en muista edes kuulleeni ennen kuin huomasin tämän kirjan kirppiksellä, ja tarttuihan se heti mukaan.

Tämä on kokoelma lyhyitä proosatekstejä, jotka Mirkka Rekola toimitti kokoelmaksi Juvosen jälkeenjääneistä papereista: muutaman sadun sarja on julkaistu Parnassossa mutta satuja oli useampi, joitain osioita on poimittu aloitetusta romaanikäsikirjoituksista, ja jotkut ovat ihan vaan tekstikatkelmia, proosarunoja, fragmentteja...kun yksittäisillä teksteillä on yleensä mittaa sivu tai kaksi tai ei edes kokonaista sivua, niin tähän suht pieneenkin niteeseen tekstejä mahtui.

Pensasrivien alla varjo oli täplikästä. Poika makasi selällään ja riipi marjoja suuhunsa. Niitä, joiden nimessä oli rubrum. Kaikella oli nimensä, hänelläkin, ja jotkut sitä käyttivät, muuten hän oli no-poika. Ikävintä oli olla no-poika. Jokin paha asia, jota sanottiin kiireeksi, liittyi no-poikaan. Samoin työ, jota he eivät saaneet loppumaan, vaikka he yrittivät joka päivä, isä, äiti, hyvät ihmiset keittiössä ja sisarkin. Aamusta iltaan he olivat väsyneitä, eikä työ kutenkaan loppunut. Jos heiltä jotain kysyi, muuttui heti no-pojaksi.

Ja vaikka kirjallisuudenlaji onkin hieman eri, onhan tässä Juvosen tyyliä. Runokirjoissaankin löytyy usein satumaisia piirteitä, joten lyyrinen taidesatu tuntuu hyvinkin sopivalta proosamuodolta. Ja runojensa tapaan tässäkin löytyy luontomystiikkaa, pienuuden ja haurauden kontemplaatiota, joka kurottuu kohti Jumalaa. Mutta luontokin ymmärretävä laajasti suurkaupunkiluontoa myöten, Juvonen oli 50-luvulla matkaillut myös Roomassa, joka selvästi on tehnyt vaikutuksen, sen verran monissa teksteissä se on mukana. Ja Rekolakin oli alunperin ajatellut tästä vain satukokoelmaa, mutta niitä muitakin tekstejä kuitenkin työntyi mukaan kuin ne kuuluisivat sinne, pienuuden ja haurauden teema tulee teoksessa mukaan ihan metatasollakin.

Ilahduttava pieni teos. Rankkaan Juvosen runotuotannon yhä korkeammalle, mutta tämä on silti kiinnostava lisä tuotantoon.

Vielä ehtii naistenviikko-haasteeseen. Ja laitan Helmet-lukuhaasteessa tämän vaikkapa kohtaan 32. Kirja kertoo asiasta, josta haaveilet. Kaikenlaisistakin asioista, mutta vaikkapa "[k]ävellä Jumalallisen rakkauden katua (Via Divina Amore). Se on aivan lähellä, mutta joka kerran saan sitä etsiä. Joskus en löydä."

Christa Wolf - Kassandra

 

Troijan sota ja sen jälkiseuraamukset ovat sellainen tarinavyyhti, että johonkin sen osioon tai henkilöihin keskittyviä kirjoja on aika monta kirjoitettu, tässäkin blogissa on jo muutama tullut käsiteltyä ja aiemminkin näitä on tullut luettua...ja nyt lisää, itäsaksalaisen Christa Wolfin romaanina (suom. Oili Suominen).

Päähenkilö, troijalainen näkijätär Kassandra, saapuu Mykeneen Agamemnonin vankina: tietoisena että pian tämän vaimo Klytaimnestra aikoo tappaa niin miehensä kuin Kassandran...ja tätä odotellessa on aikaa palata miettimään elämän tarinaa, lapsuudesta Troijan sodan vaiheisiin alusta loppuun.

Teema on hieman sama kuin Giraudoux'lla: vääjäämätön ja jokseenkin turha ajautuminen sotaan, joka olisi voitu välttää, jos tahtoa olisi ollut, mutta ei tahtoa ei ole. Kassandra on myyteissä kirottu lausumaan oikeita ennustuksia joita kukaan ei usko; tässä kirjassa kyse on ennemmin siitä, että moni kyllä ymmärtää hyvin mistä Kassandra puhuu, ja tietää niissä olevan totuudenkin, mutta kun nämä totuudet eivät vastaa sitä minkä halutaan olevan totta, on Kassandran vaiettava...Wolf liittyy Troijan sodan myytin siihen versioon, jossa Helena ei ikinä edes tullut Troijaan vaan jäi matkan varrelle Egyptiin, mikä alleviivaa sodan mielettömyyttä (tämä idea on myös klassinen, Euripides on aikoinaan tehnyt yhden näytelmän tämän pohjalta).

Isä, minä sanoin - enkä koskaan enää puhunut hänelle yhtä kiihkeästi. Sota jota käydään aaveen takia voidaan vain hävitä.
Miten niin? Aivan vakavissaan kuningas kysyi minulta: miten niin. On vain pidettävä huoli siitä että sotajoukon usko aaveeseen säilyy, hän sanoi. Ja miten niin sota. Mikä pakko on käyttää aina noin suuria sanoja. Minun käsittääkseni meidän kimppuumme hyökätään, ja me siis puolustaudumme. 

Samalla aiheena on naisen asema ja patriarkaatti: siinä missä vanhassa Troijassa naisilla on suurempi vapaus ja hovin naiset ovat olleet osina neuvostossa, sodan myötä naiset sysätään sivuun, Troijassa naisten asema ei olekaan enää sen kummempi kuin kreikkalaistenkaan puolella...Kassandra tarkkailee tapahtumia omasta näkökulmastaan, mutta näkee myös tekemiään virheitä, tilanteita, joissa oli väärässä (ja joskus yhtaikaa väärässä ja oikeassa). Ja vaikka tulevaisuudesta ei olisikaan paljoa odotettavaa, ja Kassandra ymmärtää lähestyvän kuoleman vääjäämättömyyden, niin tärkeäksi kysymykseksi nousee mahdollisuus jättää jokin jälki maailmaan, että tämäkin subjekti ja sen kokemukset ja tarina jotenkin säilyisi jälkipolville (teema joka luonnollisesti on esillä niin feminismissä kuin marginaaleissa ylipäänsä).

Suuri rooli kirjassa on Eumeloksella, joka todellisuudessa pitää vallan ohjaimia käsissään, juonittelija joka lietsoo vihamielistä nationalismia ja salajuonilla ja pelolla pitää väärää mieltä olevat poissa päätöksistä, tai laajemmin yhteiskunnastakin. Hahmoon on helppo lukea viittauksia niin natsijohtajiin kuin Stasiin ja kylmän sodan aikaiseen Saksaan, Wolfin näkemässä Saksassa on ollut paljon pyrkijöitä tähän rooliin. Ja kyllähän sotia ja niiden lietsontaa on nykyaikanakin riittävästi.

Ja sen kaiken minä olin jo unohtanut. Koska en voinut hyväksyä että nainen halusi kuolemaa. Ja koska hänen kuolemansa peitti alleen kaiken mitä hänestä sitä ennen oli tiedeyyt. Jos olisimme luulleet, ettei kauhu enää voisi yltyä, niin nyt jouduimme näkemään, ettei ole mitään rajja niille hirveyksille mitä ihmiset pystyvät toisilleen tekemään; että me pystymme repimään toisen ihmisen sisälmykset, halkaisemaan hänen kallonsa pyrkiessämme saavuttamaan tuskan huipun. "Me", sanon minä, ja yhä tämä koskee kipeämmin kuin mikään muu "me" mihin olen koskaa itseni lukenut. "Akhilleus elukka" on niin paljon helpompi sanoa kuin tämä Me.

Koko kirja on pitkää monologia, ilman jakoa lukuihin, mutta erinomaisesti rytmitetty kerronta veti kyllä mukaansa raskaasta aiheesta huolimatta...voisipa kiinnostaa tämä dramaattisena monologina ja ehkä sopisi myös äänikirjaksi. Sen verran on henkilöitä ja tapahtumia, että Troijan sodan keskeiset vaiheet on hyvä tuntea (itsehän en ole vieläkään lukenut Iliasta, mutta kun näitä versioita on tullut vastaan sen verran paljon niin pysyn kärryillä, mutta luulen kyllä että Iliaan lukeminen vielä parantaisi lukemista). Mutta hyvä kirja oli.

En löytänyt muita bloggauksia, vaikka Margit onkin kirjan lukenut ja blogannut muista Wolfin kirjoista.

Helmet-lukuhaasteessa alkavat sopivat haastekohdat loppua, olkoon tämä 45. Kirja sopii haastekohtaan, johon olet jo lukenut kirjan (perustuu myyttiin, taruun tai legendaan).
Ja tietysti tämä päätyy naistenviikko-haasteeseen.

Anna Gavalda - Je l'aimais (Viiniä keittiössä)

Jatkan Anna Gavaldan tuotantoon tutustumista, ja näköjään yhä vahingossa kronologisesti, tämä on kolmas julkaistu kirja (kaksi edellistä on blogattu). Suora suomennos "rakastin häntä" oli ilmeisesti turhan epämääräinen, joten Titia Schuurmanin suomennos on saanut vähän tarkemman nimen, millä tavalla merkittävä osa kirjasta kehystetään.

Chloé on shokissa: miehensä Adrien on jättänyt vaimonsa ja kaksi pientä lasta. Ilman sen kummempia riitoja, tai selittelyjä, hänellä on toinen, uusi elämä kutsuu, hei vaan. Appiukko Pierre kuitenkin tarttuu toimeen, ja vie Chloén ja lapset perheen maaseututaloon lepäämään ja selvittelemään ajatuksiaan ja tunteitaan. Ja vaikka Chloélla on käsitys että vaitelias appensa on varsin etäinen ja itsekeskeinen mies, joka ei juuri pojastaan tai Chloésta välittänyt ja toimii nyt vain jostain porvarillisesta velvollisuudentunnosta, niin kaikenlaista uutta paljastuu. Myös se että vaikka Pierre poikaansa moittii (ja pitää miniästään ja on sitä mieltä että tämä ansaitsee parempaa), myös omalla tavallaan kunnioittaa Adrienin ratkaisua. Viinilasin äärellä alkaa Pierren tarina, kuinka hän itse aikoinaan ei lähtenyt vaikka myös aikoinaan oli useamman vuoden kestänyt rakkausjuttu, eikä ole ollenkaan varma tekikö silloin oikein, milloin rakkaudet alkavat ja loppuvat, ja mitä jos jääminen ei olekaan mitään suoraselkäistä uskollisuutta vaan vain pelkuruutta...

- Qu'est-ce que je peux faire pour vous aider ?
Il avait noué un torchon autour de ses hanches.
- Lucie et Marion sont couchées ?
- Oui.
- Elles n'auront pas froid ?
- Non, non, elles sont très bien. Dites-moi plutôt ce que je peux faire...
- Tu pourrais pleurer sans que je m'en trouve mortifié pour une fois... ça me ferait du bien de te voir pleurer sans raison. Tiens, coupe-moi ça, ajouta-t-il en me tendant trois oignons.
- Vous trouvez que je pleure trop ?
- Oui.
Silence.
J'ai attrapé la planche en bois près de l'évier et je me suis assise en face de lui. Son visage était de nouveau contracté. On entendait seulement les bruits du feu.

- Ce n'est pas ce que j'ai voulu dire...
- Pardon ?
- Ce n'est pas ce que j'ai voulu dire, je ne pense pas que tu pleures trop, je suis juste accablé. Tu es si mignonne quand tu souris...

Noniin. Gavaldan vahvuudet ovat hyvin näkyvissä. Henkilöt ovat elävän ja kiinnostavan tuntuisia, ja tarinointi tavallaan kepeää mutta lopulta ei kuitenkaan (ja siten siis hyvin ranskalaista). Vatvonnassa ovat monenlaiset ihmissuhteet, ja lopulta se ainoa tärkeä moraalinen kysymys: valinta ketä vahingoitetaan kenen sijaan. Ja helppoa yksiselitteistä vastausta tähän ei löydy, ja tämänkin kanssa henkilöt joutuvat elämään, ehkä on tehty virheitä, tai ehkä ne virheet olisivat olleet toisissa valinnoissa...

Gavaldan kerronta on hyvin dialogivetoista, ei kovin vauhdilla etenevää, mutta hyvältä ja elävältä kuulostavaa: mitä muita bloggauksia vilkuilin, muutama henkilö oli tätä kuunnellut äänikirjana, mutta voin hyvin kuvitella että silloin tässä on hyvin vaikea pysyä mukana, keskustelu on katkonaista ja fragmenttista ja ajoittain olisi varmaankin vaikea pysyä kärryillä kuka puhuu (kahden näyttelijän kuunnelmana voisikin toimia. Samoin ranskaksi, Chloé teitittelee appeaan, joka sinuttelee miniäänsä). Minä luen perinteistä kirjaa, ja muutenkin pidän dialogivetoisesta kerronnasta, joten minulle Gavaldan tyyli sopii erinomaisesti. Ja kirjana tämä ei ehkä ihan niin huikeisiin käänteisiin yllä kuin debyyttinovellit, mutta pidin tästä enemmän kuin Karkumatkasta. Varmaan Gavaldan parissa jatkan myöhemminkin.

- Je pourrais continuer comme ça longtemps. Tu vois, tu es injuste. Qu'est-ce que tu disais déjà ? Que depuis tout ce temps, toutes ces années, je ne m'étais jamais intéressé à toi... Ooooh, Chloé, j'espère que tu as honte.
Il me faisait les gros yeux.
- Par contre, je suis égoïste, là tu as raison. Je te dis que je veux pas que tu partes, parce que je ne veux pas que tu partes. Je pense à moi. Tu m'es plus proche que ma propre fille. Ma propre fille ne me dira jamais que je suis un vieux con, elle se contente de penser que je suis un con tout court !

Bloggauksia löytyy: Kirsi, Anki, Mervi, Riitta, Elina, Susa, Luru, Johanna...

Helmet-lukuhaasteessa tämä on aika itsestäänselvästi 40. Kirjassa hylätään jotain.
Ja en tietoisesti etukäteen suunnitellut tätä kirjaa tämänvuotiseen naistenviikko-haasteeseen, mutta kun nyt hyvin osuu niin huomioidaan (ja yritetään saada viikolle myös toinen ja ehkä kolmaskin kirja).

Paul Claudel - L'annonce faite à Marie (Sanoma Marialle)

Ranskankielisessä kristillisessä kirjallisuudessa Paul Claudel nauttii klassikkoasemaa runoillaan, näytelmillään jne. vaikka suhtautumisessa hajontaa saattaa ollakin: juuri tätä näytelmää ennen luin artikkelin yhdeltä kirjallisuuskriitikolta, joka ei Claudelia juuri arvostanut, korkeintaan varhaistuotannossa noin ennen ensimmäistä maailmansotaa on vielä jotain...

No, tämä näytelmä on vuodelta 1912 (vaikka mainittiinkin nimeltä, että tämän esimuoto 1890-luvulta on parempi versio), ja tässä kirjassa on mukana myös myöhemmin muokattu viimeinen näytös, eli aiheeseen palattiin pitkin uraa.

Nimi viittaa angelus-kellojen yhteydessä lausuttuun rukoukseen, mutta tapahtumapaikkana on Reimsin seutu joskus myöhäiskeskiajalla: Claudel kirjoittaa mysteerinäytelmää, joten ajankohdaksi luodaan yleinen impressio keskiajasta, ei mikään tietty historiallinen ajankohta (muutama historiallinen maininta viittaa 1400-luvun alkupuoliskolle, mutta nämä eivät osu yhteen).

Sisällössä lähdetään myös mysteerin tai legendan alueelle, pyhyyden salaisuuksiin. Nuori neito Violaine on alustavasti puhuttu jo morsiameksi isänsä oppipojalle ja kasvatille Jacquesille, mutta tuntee tiettyä sympatiaa myös nuorta arkkitehtia Pierreä kohtaan...mutta Pierre kertoo sairastavansa salaisesti lepraa. Violainen antamaa säälivän ystävyyden suudelmaa on todistamassa tämän sisar Mara, joka itse rakastaa palavasti Jacquesia, ja kun myös Violaine sairastuu lepraan, päätyy tämä yhteisön reunamille kerjäläiseksi, kun taas Mara nai Jacquesin.

Mutta muutamaa vuotta myöhemmin Mara ryntää hän tämän luo jouluyönä kuolleen lapsensa kanssa Violainen luo: vaikka hän ei sisartaan rakastakaan, on hänellä kuitenkin luottamus tämän pyhyyteen...

Niin, omalla tavallaan tässä kehitellään legendaa paikallisesta pyhimyksestä asioiden tapahtuessa, ja sellaisena tässä on kiinnostavia piirteitä, niin Violainessa kuin Marassa...näytelmässä on tosiaan kaksi vaihtoehtoista viimeistä näytöstä, joista vanhempi on epämääräisempänä kiinnostavampi, uudempi etenee selkeämmin mutta myös osoittelevammin (tavalla joka ansaitsee sen alussa mainitun kriitikon paheksunnan). En nyt ihastunut, tuli luettua ja saatan lukea ehkä joskus jotain muutakin Claudelilta.

Helmet-lukuhaasteessa tämä voisi olla, öö, 22. Kirja kertoo aiheesta, josta olet lukenut paljon. Sadan vuoden lukuhaasteessa tällä saa 1910-luvun, ja tämän myötä myös haasteen bonusosasto tulee täyteen.

Larin-Kyösti - Kellastuneita lehtiä

Suomalaisen runon päivää juhlistetaan bloggaamalla suomalaisesta runoudesta: ei tosin Eino Leinoa, vaan aikalaistaan Larin-Kyöstiä. Olen aikoinaan lukenut yhden varhaisen runokokoelman, ja se jätti mielikuvan että muutakin voisi: nyt sitten satunnaisotannalla otin projekti Lönnrotista tämän vähän myöhemmän (eli siis yhä varhaistuotantoa) kokoelman, vuodelta 1903.  

Kokoelmasta löytyy yksi hitti, tutuksi lauluksi päätynyt Itkevä huilu. Mutta muutamaa muutakin voisi hyvin lauluksi kuvitella, muutama kertova balladi, muutama humoristinen hyräily...viittaillaan tyylillisesti historiallisiin balladeihin, ja niin itään kuin länteen: mukana on karjalaisaiheista ja Kalevala-tyylistä runoa mutta Aleksis Kiven tapaan kurotetaan myös läntiseen perinteeseen. Jonkin verran viljellään myös eksotismia Japanista Persiaan, tavalla joka on nykyään jo eksoottisempaa kuin varsinaiset aiheensa.

Dramaattisuus ei ehkä ole Larin-Kyöstin vahvuuksia, ennemminkin sujuva melodisuus ja tunnelmallisuus, mikä ehkä on sitten johtanut siihen, että vaikka ilmeisen suosittu aikanaan olikin, on jälkimaineessa jäänyt monien muiden varjoon: tämä on liian helppoa...

Mutta, no, sen verran pidän muodon taidosta ja kertovasta runoudesta (ja huumoristakin), että ilahtuneena tätäkin luki. Ja sen verran tiivis paketti, että Helmet-lukuhaasteessa tällä saa kohdan 33. Kirja, jonka voit lukea kerralla alusta loppuun (tosin en niin tehnyt, kahdella istumalla luin), ja Sadan vuoden lukuhaasteessa tällä saa 1900-luvun.

Muita runohaasteeseen osallistujia löytyy Ankin kirjablogin haastekutsusta.

Suur'itse Minä

    Suur'itse Minä istuu jääkristalli-linnassaan
    ja kylmin kiiltävin silmin hän katsovi maailmaan,
    kas, holveihin heijastuupi lumitähtien kimmallus,
    ja lävitse kammioiden käy huurteinen huokaus,
    jos sinne käyt, oi, matkamies, käyt kuolemaasi!

    Suur'itse Minä vanha on vihaaja auringon,
    oli ennen sydän hällä, nyt sijalla tyhjyys on,
    on hällä ystävä korppi ja pohjaton, musta yö,
    ja ainoa hupi on hällä, kun ahne korppi syö;
    hän monen onnen, monen lujan toivon kaasi.

    Öin onnen onkijajuokot ne hiipivät istuimen luo
    ja silmissä kiinteä ilme veriuhreja hälle ne tuo,
    ne antavat sydämmensä hänen lempikorpilleen
    ja sitte ne valansa vannoo kuin kuiskais ne itsekseen,
    Suur'itse Minän eteen ne nyt maahan luistaa:

    "Suur'itse Minä! Vannon, nyt unhotan kaikki muut,
    ma unhotan armaani lemmen ja kotini kauniit puut,
    ma unhotan unelmat kauniit, ne kunniaan, kultaan myön,
    jos isäni tielle astuu, niin isäni maahan lyön,
    vain itseäni tahdon aina auttaa, muistaa.

    En mitään keinoja kammo, kun himoni hulmuaa,
    sen kenkäni korolla poljen, ken minua vastustaa,
    en lasten itkuja kuule, en ääntä hukkuvan
    ja ylitse raunioiden ma huoneeni rakennan
    ja kuiluhun ma tahdon kilpaveikot suistaa.

    Suur'itse Minä, sä kaikki, sua tahdon ma ylistää,
    ma sulle suitsutan, uhraan, en muuta tunne, en nää,
    näin itsetiedossa väikyn, käyn kunnian vuorta näin,
    sen lumihuippuja astun pois ikuisuuttani päin,
    ja alla maailmoiden tummat tulet palaa.

    Ja taivaan kantta vasten ma suuren varjoni nään,
    kuin itse Luoja oisin ma korkeelle nostan pään,
    ja kuolkoon herätysääni mun omassatunnossain
    ja kuolkoon elämä kaikki, kun minä elän vain,
    Suur'itse Minä, kuule palvelijas valaa!"

    Suur'itse Minä koskee heitä taikasauvallaan,
    ja huume joukot tempaa, ne syöksyvät maailmaan,
    ne suuruuden hulluina huutaa ja muita ne tallaa ja lyö,
    ne palaa, paatuu, ne hyytyy ja tulee kerran yö,
    kun omaa itseään ne kaikki kiroo salaa.

Hilaire Belloc - Mr Petre

 

Olen Hilaire Bellocin nimen kuullut ajoittain mainitun GK Chestertonin, George Bernard Shaw'n ja muiden 20-30-luvun brittikirjailijoiden yhteydessä, mutta ilman kovin selvää käsitystä tuotannosta (kun ei sitä ole kai suomennettu yhtään). Mutta tämä kirja sattui osumaan käsiin, joten tutustutaan.

Kas, eräänlaista scifiä: romaani on ilmestynyt alunperin 1925 mutta sijoittuu vuoteen 1953. Mutta genrekonventioita ei harrasteta, kirjan on sijoitettu tulevaisuuteen ilmeisesti vain mahdollistaakseen kirjan nimihenkilön (toisen heistä) olemassaolon ja pari muuta juonenkäännettä, muuten kirjan 50-luku muistuttaa aika paljon 20-lukua. 

Päähenkilömme on britti, palaamassa pitkältä ulkomaanoleskelulta Amerikasta takaisin kotimaahan, mutta saavuttuaan satamaan hän äkillisesti menettää täysin muistinsa, nimensä ja menneisyytensä mukaanlukien. Koska mies on hyvin pukeutunut amerikkalaiseen tyyliin, niin taksikuski ehdottaa Lontoossa laadukasta hotellia, ja päähenkilö antaa mennä, ja äkisti mieleen tulee välähdys nimestä, että hän on herra Petre, ja hotellissa nimi täydentyy muotoon John K. Petre. Vaan kun John K. Petre sattuu olemaan amerikkalainen multimiljardööri, yksi ajan vaikutusvaltaisimmista miehistä, joka kuitenkin varjelee yksityisyyttään ankaran mustasukkaisesti...päähenkilön uusi identiteetti tulee uskotuksi, mutta samalla johtaa aikamoiseen pyöritykseen, kun tieto moisen henkilön saapumisesta Lontooseen alkaa levitä huhuna, ilman että kukaan olisi koskaan aiemmin tavannut herra Petreä.

Bellocin ote on satiirinen, ja erityisenä kohteena on sijoitusmarkkinat ja taloustiede: herra Petren ei-kovin-asiantuntevat lausahdukset mullistavat markkinoita, kaikki tapahtumat selitetään osoittavan herra Petren suunnatonta oveluutta, ja kieltämättä tämä täysin vahingossa onnistuu luomaan miljoonasijoitukset tyhjästä: sijoittaminen oli epäilemättä tullut kovasti huomion kohteeksi 1920-luvulla (ja suuri romahdus odottaisi muutaman vuoden päässä) mutta, no, tämä satiirin kohde on kyllä pysynyt ajankohtaisena. Sekalaisia piikkejä sinkoilee muuallekin, oikeuslaitoksesta psykiatriaan, ja toisaalta kirja on hyvin selvästi omasta ajastaan ja paikastaan ja toisaalta muutkin piikittelyn kohteet tuntuvat pysyneen kurantteina...

Ajoittain varsin tekniseksi yltyvistä tapahtumakuvauksista huolimatta tämä on varsin reippaasti etenevä ja sujuva kirja: lukiessa tuli mieleen mahdollisia koukkuja joihin tarina voisi suunnata (kuten että todellisuudessa sitä oikeaa John K. Petreä ei edes olisi olemassa) mutta näihin ei kuitenkaan menty, tarina pysyi lopulta aika yksinkertaisena komediana, joka ei sen kummemmin maailmoja mullista, mutta tulipahan luettua.

Helmet-lukuhaasteessa tämä voisi mennä kohtaan 37. Kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole (ehkä joidenkin muidenkin osalta, mutta erityisesti vaikea uskoa että se todellinen John K. Petre pystyisi noin hyvin suojelemaan yksityisyyttään nykyaikana), ja Sadan vuoden lukuhaasteessa tällä otetaan 1920-luku, joten varsinainen haaste tulee täyteen: napsin vielä bonuskierrokset lähiaikoina.