Kirjabloggaajien joulukalenteri, 10. luukku

Tervetuloa kirjabloggaajien perinteiseen joulukalenteriin! Tuulevi oli vastuussa eilisestä luukusta ja on vuorossa taas huomenna, ja koko osallistujien lista löytyy Yöpöydän kirjoissa (ja Niina on myös tehnyt kalenterin visuaalisen ilmeen). 

Mutta minulla on tämänpäiväinen vuoro. Hyllyyn oli osunut sopivan temaattinen kirja, ja se antoi myös päivän: 10. joulukuuta, Alfred Nobelin kuolinpäivänä, jaetaan Nobel-palkinnot, ja 1909 Selma Lagerlöf vastaanotti kirjallisuuspalkinnon ensimmäisenä ruotsalaisena ja ensimmäisenä naisena. Olen Lagerlöfin tuotantoa lueskellut sieltä täältä (muutakin kuin sen Peukaloisen retket), ja pitänyt myös lukemastani sen verran että tulen varmaan lisääkin lukemaan.

Tällä Le livre de Noël (joulukirja) -kirjalla ei ilmeisesti ole varsinaista alkukielistä vastinetta, vaan ranskantajat ovat sen myös koonneet kahdeksasta jotenkin joulunaikaan sijoittuvasta tarinasta, jotka on eri teoksista poimittu (ja vähän vastaavia kokoelmia hieman eri kokoonpanolla on vissiin muitakin). Suoraan jouluun liittyviä tarinoita ei itse asiassa ole kuin kolme, mutta edustettuna on myös Lucian päivä ja uudenvuodenyö, ja talvi muutenkin...

Lagerlöf on hyödyntänyt tuotannossaan paljon legendoja ja myyttejä, ja niitä on tässäkin kirjassa mukana, pari ihan suoraa legendakertomusta (jotka olivat tuttuja Legendoja Kristuksesta -kirjasta), ja joissain muissa taas muuhun toimintaan limittyneenä tai novellin kerrottuna sisätarinana...

Joissain tarinoissa on myös hienoista kauhuvibaa, kuten tarinassa jossa mies on kierrellyt kyselemässä tuttaviaan vieraiksi jouluillallisille, mutta kaikilla on jo muuta suunnitelmaa, mutta kun hautuumaan laidalla sattuu näkymään pääkallo niin pyydetään se sitten illalliselle. Tai pastori joka uudenvuodenyönä päätyy eläinten uudenvuodenkokoukseen, ja mitä siellä tapahtuu...Lagerlöfin tarinointi ei ajallisesti voine olla uuskummaa, mutta lajityypin suosijat kyllä tästä vanhakummastakin varmaan pitäisivät.

Mutta onhan myös realismia: kirjan niminovelli lienee kirjailijan oma idyllinen lapsuusmuisto eräästä jouluaatosta, ja perheen tavasta, että jouluyönä voi kynttilän valossa keskittyä lukemaan uutta joululahjaksi saatua kirjaa. Ja kun kertoja kirjoja rakastaa, on tämä tapa tietysti erityisen nautinnollinen. Mutta mitäs nyt kun joululahjoista näyttääkin löytyvän vain jotain ompelutarvikkeita, eikä yhtään kirjalahjaa ole vielä kertojalle näkynyt tulevan...
Eräänlaista psykologista kauhua siis tässäkin, mutta toki sieltä lahjasäkin pohjalta löytyy vielä yksi paketti (perheenjäsenet ovat ehkä tämän suunnitelleet ihan tarkoituksellisesti). Mutta tässä onkin vielä yksi yllätys: kirja on kreivitär de Ségurin satukokoelma, ranskaksi. Ja vaikka kertoja onkin jo ranskaa alkanut opetella, niin kovin riittämättömältä tuo taito tuntuu kirjan teksin edessä...mutta kirjan kuvitus on niin mieltäkiehtovaa, että niitä katsellessa sujuu jouluyö, ja joulunpyhinä kaivetaan sanakirja esiin ja aletaan käymään läpi millaisia tarinoita niihin kuviin liittyy, ja pian ollaan opittu enemmän ranskaa kuin opettajan johdolla. 

Kun nyt on taas ollut esillä huolta lasten lukutaidosta, heikkeneviä Pisa-tuloksia jne. niin kai muistatte, että lukevalle lapselle kuuluu joulukirjalahja (ja niin myös omalle sisäiselle lapselle, joka voi näyttää hyvää esimerkkiä).

Thomas Römer - Psaumes interdits (kielletyt psalmit)

Joku aika sitten kun erään veljen kanssa juttelin uskonnollisesta, ja erityisesti kristillisestä musiikista, mainitsin yhdeksi suosikikseni Black Sabbathin levyn Master of Reality (vuodelta 1971). Maininta yllätti keskustelukumppanini, koska metallimusiikin kunnia-arvoisia pioneereja ei ei yleensä tässä kontekstissa huomioida, mutta, no, levyn kappaleista 'After Forever' ei ole kannaonotossaan mitenkään hienovarainen ja kiertelevä: 

"Could it be you're afraid of what your friends might say
If they knew you believe in God above?
They should realize before they criticize
That God is the only way to love"

Samaa henkeä löytyy myös kappaleessa 'Lord of This World', ja vaikka esim. 'Children of the Grave' tai 'Into the Void' ovatkin vähemmän spesifisiä, on niiden eettisessä pohdinnassa ammennettavaa. Ja kristillisesta kuvastosta ja mentaliteetista teemojaan ottavia kappaleita löytyy pitkin uraa: keskustelukumppanini kiinnitti huomioni hieman myöhemmin yhtyeen viimeiseen levyyn 13 (2013) ja sen kappaleeseen 'God Is Dead?'

"But still the voices in my head
Are telling me that God is dead
The blood pours down
The rain turns red
I don't believe that God is dead"

Mutta levynä Master of Reality on toiminut esikuvana kokonaiselle alalajille: doom metal on musiikillisesti hitaampaa, painostavan raskaampaa ja melankolisempaa, ja moni artisti käyttää tuotannossaan myös kristillistä symboliikkaa, siitä riippumatta onko tunnustava kristitty tai ei: kappaleina voisi nostaa esiin vaikkapa Candlemass -yhtyeen 'Samarithan' tai Troublen 'Psalm 9'.

Näissä kappaleissa, Black Sabbathissa ja metallimusiikissa ylipäänsä minua kiinnostaa hengellisessä mielessä teemat joita ei yleensä löydä perinteisemmissä hymneissä: epäilyn, epätoivon ja synkkyyden tunteet, epäoikeudenmukaisuuden, tekopyhyyden ja väkivallan kokemukset, moraalinen närkästys, suuret eksistentialistiset kysymykset ilman helppoja ratkaisuja. Teemat jotka ovat kuitenkin osa myös kristittyjen elämää, ja jotka nekin tarvitsevat ilmaisumuodon. Ja vaikka hymnistiikka ei olekaan aina pysynyt näissä mukana, on näissä aiheissa kuitenkin runsaasti raamatullisia esikuvia, ja kun aihe minua kiinnostaa, niin luen niitä käsitteleviä kirjoja myös, kuten vaikkapa tämän Thomas Römerin teoksen Psaumes interdits (ja aiemmin mm. Enzo Bianchin kirjan saman aiheen parista, ja René Girardia jne)

Raamatun psalmeissa, kuten rukouksissa yleensäkin, löytyy kahta mahdollista lähestymistapaa joilla ihminen ottaa suhdetta Jumalaan: ylistykset ja pyynnöt. Ja näitä voi luokitella pitemmälle alaluokkiin, joista tässä kirjassa nostetaan esiin nk. kirouspsalmit: pyyntörukoukset, joissa toivotaan että joku toinen, joka on tehnyt vääryyttä rukoilijalle, saa ansaitsemansa rangaistuksen, mieluiten väkivaltaisesti ja mieluiten korkojen kera, huudetaan kostoa.

Näitä kirouspsalmeja nimitetään joskus myös "kielletyiksi psalmeiksi", koska ne on jätetty pois liturgisesta käytöstä. Liturgisen vuoden aikana messun lukukappaleina tai hetkipalveluksissa laulettuina käydään läpi melkein kaikki psalmit, mutta sissältönsä vuoksi pois on kokonaan jätetty kolme (58, 83 ja 109), ja lisäksi osia joistain muista psalmeista (mm. 137:8-9). Nämä toki ovat yhä mukana Raamatussa (voit mennä lukemaan ne vaikka heti, ja varmaan huomata miksi ne ovat arveluttavia) mutta on pidetty parempana että ne eivät ole osa Kirkon yhteisöllistä rukousta.

Samalla Römer, ja jotkut muutkin, näkevät näissä omaa mielekkyyttä, että niillä on omat hyvät syynsä olla ylipäänsä olemassa ja perusteensa miten ne ovat syntyneet ja millaisissa olosuhteissa, ja että niillä on paikkansa Raamatussa, ja tarvittaessa myös Raamatun lukijan elämässä. 

Miotä väkivaltaisiin ilmaisuihin tulee, ne on kirjoitettu väkivaltaisissa olosuhteissa, kuvasto oli tuttua ajan kaikille osapuolille (sotilasmahti Assyria suorastaan ylpeili kaikilla julmuuksilla, joita harjoitti valtaansa ylläpitääkseen). Mutta samalla näiden kirouksien motivaationa on nimenomaan oikeudenmukaisuuden jano, niissä pyydetään Jumalalta sitä oikeudenmukaisuutta, mitä muuten on niukasti tarjolla. Römer huomauttaa, että kirous oli ennen kaikkea heikon ase, käytettävissä silloin kun mitään muuta ei ollut tarjolla. Tämä näkyy myös psalmeissa, jossa kiroajana on yksilö tai kokonainen kansa, mutta kohteena on joku mahtavampi joka mahtinsa turvin harjoittaa törkeää epäoikeudenmukaisuutta, ja kiroajalla ei ole muuta esittää kuin pyyntörukouksensa Jumalalle. Törkeitä epäoikeudenmukaisuuksia ja valtaepätasa-arvoja psalmien kirjoittajien aikana riitti niin yksilötasolla kuin kansana (Israel oli usein aika pikkutekijä joka jäi jalkoihin Egyptin, Assyrian, Babylonian jne jyllätessä) joten niin riitti kirottavaakin.

Ja nykyaikana, onko väkivaltaisuus, epäoikeudenmukaisuus, valtaepätasa-arvot jne. kadonneet maailmasta? Niin yksilötasolla kuin kansakuntienkin? Kirjassa mainitaan Ukraina, jolta ei välttämättä ihan kauhean suuria sympatioita tällä hetkellä virtaa Venäjän suuntaan, ja mieleeni tuli myös miten suhtautua nykyiseen Israeliin raamatullisen Israelin laulujen ja profeettojen läpi katseltuna...ja varmaan moni yksityishenkilökin löytää aiheita ja kohteita kirouksille, vaikkei ehkä muuta voikaan. Ja toisaalta vallanpitäjien intresseissä on toki pyyhkiä, estää, sensuroida nämä ilmaisut, koska ne on yleensä kohdistettu heitä vastaan, ja toisaalta he eivät näitä heikkojen aseita tarvitse: väkivaltansa he voivat toteuttaa muutenkin kuin verbaalisesti.

Hengellisessä mielessä rukouksina näillä on myös oma arvonsa: useimpien meistä elämä ei kuitenkaan ole jatkuvaa auvoa, vaan elämässä on myös epätoivoa, ahdistusta, raivoakin, ja tunnekuohuissa ei aina kykene olemaan kohtuullinen ja maltillinen. Mutta kun psalmien tunnerekisteri ulottuu kirouksiin asti, se kertoo, että myös nämä kokemukset ja tunteet ovat esitettävissä ja ilmaistavissa Jumalan edessä: ei tarvitse olla tekopyhä hymistelijä, joka esittää parempaa kuin onkaan, Jumala näkee sen läpi kuitenkin.

Eikä tämä sallivuus rajoitu vain psalmeihin eikä vain koston vaatimuksiin toisille. Profeetta Jeremia menee vielä pitemmälle, ja kiroaa syntymänsä päivän (Jr 20:14-18) ja toivoo ettei olisikaan olemassa; koska kaikki elämä tulee Jumalasta, on tämän kirouksen kohteena itse Jumala. Ja kuitenkin Jeremia on samalla mitä esimerkillisin profeetta ja Jumalan mies. Samanlaisen kirouksen syntymäänsä (ja siis Jumalaa) kohtaan julistaa Job (3:2-10), ja kuitenkin vastaukseksi Jobin maltillisemmat ja kohtuullisemmat keskustelukumppanit, joiden arvoja Jobin julistukset eivät vastaa, saavat kuulla Jumalalta, että "te olette puhuneet minusta vastoin totuutta, toisin kuin palvelijani Job" (42:8). Epäilyn, epätoivon, epäoikeudenmukaisuuden kokemuksilla ja niiden ilmaisuilla on selvä paikkansa ja roolinsa: epätoivon hetkellä on oikeutettua huutaa.

Samalla on kuitenkin syytä tehdä ero yksityisen ja liturgisen rukouksen välillä: jälkimmäisessä Kirkko rukoilee yhteisönä, ja tässä kontekstissa kirouspsalmit on päätetty jättää pois käytöstä, mutta kristitylle kuuluu tietysti molemmat rukouslajit. (Ja samaan tapaan en ole kannattamassa vaikkapa 'Children of the Grave'n tai 'Lord of This World'in käyttöä liturgisena musiikkina, vaikka pidän niitä arvossa henkilökohtaisemmassa mietiskelyssä).

Otan Helmet-lukuhaasteessa tällä kohdan 34. Kirja kertoo Ukrainasta. Siitäkin.

Sara Mesa - Pullaposki

13-vuotias tyttö istuu päivästä toiseen puistossa, suojaisassa paikassa pensasaidan takana, koska julkisemmissa paikoissa on vaikea välttää ihmettelyt miksei tyttö ole koulussa. Paikalle pelmahtaa päälle viisikymppinen mies, joka on kovin innoissaan linnuista ja Nina Simonesta, mutta joka ei ole kovin hyvin kartalla monista muista asioista...mutta kun näihin muihin asioihin kuuluu ajatus että 13-vuotiaan tytön kuuluisi olla koulussa eikä istumassa puistossa, niin eräänlainen yhteisymmärrys syntyy, ja toistuvien tapaamisten kautta näiden kahden, Kohdan (koska tyttö on "kohta neljätoista vuotta") ja Vanhan (koska mies on vanha) välille kehittyy myös ystävyyttä...mutta millaista voi olla kahden niin erilaisen henkilön ystävyys, ja erityisesti miltä se näyttäisi kenenkään toisen silmissä? Ja mitä tahansa Kohta siitä ajatteleekin, selvää on että ulkomaailmalta piiloteltavaa on entistä enemmän...

Tämä espanjalaisen Sara Mesan teos on kirjailijan ensimmäinen suomennos (suom. Einari Aaltonen) mutta tuotantoa näkyy löytyvän jo useampi kirja. Ja tämä on pienoisromaani monessakin mielessä, tiivis kertomus mahtuu alle 150 sivuun, tapahtumapaikat ovat pieniä ja rajattuja ja henkilöitä vain kaksi, mutta leppoisammissakin kohtaamisissa ulkomaailma on jatkuvasti painostvana läsnä, ja henkilöiden sisälläkin on epävarmuutta ja määrittelemätöntä uhkaakin.

Psykologinen realismi on hyvin kohdillaan, ja vaikka tämä onkin kertomus epätavallisesta ystävyydestä, leijuu kirjassa surumielinen tunnelma, koska ainakin lukijalle, ja vaihtelevasti henkilöillekin, on selvää että tämä ei tule jatkumaan loputtomiin, kyse on vain milloin ja miten tämä päättyy ja kuinka huonosti. Joskin samalla koulukiusaamisteema, johon kirjan nimi viittaa, jäi lopulta aika irralliseksi, lähinnä taustaksi miksi Kohta on puistossa...en varmaan olisi jäänyt sitä kaipaamaankaan jos se ei olisi ollut kirjan nimessä (joka on ehkä suht uskollinen alkukieliselle, 'Cara de pan', mutta englanninnoksen 'Among the Hedges' on ehkä parempi).

Kirja herätti ajatuksia julkisesta tilasta, kenellä on oikeus olla siellä ja kenen on parempi olla poissa silmistä. Kohta ajattelee paljon tiloja, miten olla eri paikoissa huomiota herättämättä ja kuinka kauan missäkin voi olla, ja Vanhakin on selvästi tutustunut usein samaan problematiikkaan, toistuvasti huolestuen ettei ole rasittava (mieleen tuli yksi ajoittain tapaamani lievästi kehitysvammainen henkilö, joka samaan tapaan oli toistuvasti huolissaan asiasta, ja joka ei varmaan myöskään ollut kovin tervetullut monissa paikoissa...ja olihan hän ajoittain hieman rasittava, entäs sitten?). 

Ja mietin aika ajoin näkemiäni vihamielisiä "ratkaisuja" mm. penkkien poistamiseksi julkisista tiloista etteivät epätoivotut ihmiset voisi nukkua niillä, ja pariakin tuttua jotka ovat FB:ssa (ja varmaan muuallakin) valittaneet että on vaikea löytää mistään istumapaikkoja, kun terveydentila on kuitenkin sellainen että ei voi kävellä tai seistä pitkiä aikoja, ja penkit julkisissa tiloissa ovat varsin olennaisia että ylipäänsä voi mennä jonnekin.

Niin, kenellä on oikeus olla näkyvästi olemassa ja kenen kannattaa pysyä poissa kaikkialta?

Kiinnostava, hiottu teos, psykologinen ulottuvuus on hallussa mutta samalla henkilöissä tulee näkyviin myös laajempi yhteiskunta ja mitä se yksilöille tekee. En ollut tekijästä ennen kuullutkaan, mutta onhan tässä muutamankin bloggaajan kanssa ollut puhetta että espanjankielistä nykykirjallisuutta olisi hyvä saada suomeksi lisää, joten hyvä löytö kustantajalta; millaisia ne muut Mesan kirjat ovat?

Helmet-lukuhaasteessa otan tällä kohdan 14. Kirja kertoo terveydenhuollosta (vähän kaukaa hakien mutta on sitä kuitenkin mukana).

Kustantajalta saatu arvostelukappale.

Olli Jalonen - Taivaanpallo

St Helenan saarella asuva pieni Angus-poika on ollut apuna Edmond Halleyn saarella tekemissä tutkimuksissa, ja on jatkanut Halleyn (puolivakavissaan) antamia tarkkailutehtäviä näkökykyä parantaakseen, samalla kun saa paikalliselta pastorilta opetusta luku- ja kirjoitustaidossa ja vastaavissa taidoissa. Saaren olot käyvät kuitenkin koko ajan hankalammiksi, paikallinen kuvernööri toimii tyrannimaisesti ja toisaalta saarella toimivat salaliittolaisetkaan eivät ole mukavaa joukkoa, joten Angus lähetetään jäniksena kauppalaivan mukana Lontooseen herra Halleyn luo, mutta täälläkin on omat myllerrykset käynnissä, ja St Helenan asiat ovat kovin kaukana... 

Finlandia-palkinnonkin voittanut Olli Jalosen historiallinen romaani sijoittuu varsin kuohuvaan ajanjaksoon 1670-1680-luvun vaihteeseen. Luonnontieteet, erityisesti astronomia ja fysiikka, etenevät isoin hyppäyksin, ja tätä myötä tieteellinen ajattelu ja maailmankuva alkavat asettua entistä keskeisempään asemaan, joskin monenlaisilla taikauskoilla on yhä vahvat asemansa...Englannin sisällissodasta on yhden sukupolven aika, kuvitteellinen salaliitto on johtanut antikatoliseen hysteriaan ja vainoon (ja toisaalta kirjan aikana valtaistuimelle nousee katolinen hallitsija). 

Toisaalta näinä aikoina poliittinen filosofia ottaa ensimmäiset todelliset askeleensa, Thomas Hobbes ja John Locke ovat jo miettimässä ja kirjoittamassa näkemyksiään miten maata oikein pitäisi hallita...ja 'Glorious Revolution' odottaa muutaman vuoden päässä. Maailmakin laajenee, mutta tieteellisen mielenkiinnon sijaan suuremmassa asemassa on kaupalliset intressit, kolonialismi on lähtenyt vauhtiin myös Englannin osalta, samoin orjakauppa Atlantin yli...kaikin puolin raju ajanjakso siis.

On kiinnostava allegoria laittaa näkökulmahenkilöksi eräänlainen mekaaninen instrumentti, jonka näkökyky on kehittynyt poikkeuksellisen hyväksi ja kyky tallentaa tietoa on myös erinomainen, mutta varsinainen ymmärrys siitä mitä näkee ja miksi useimmiten puuttuu. Mutta samalla lukijalle tämä ratkaisu on aika rasittava: jotain Angus tekee ja näkee mutta näkökulma on kovin rajoittunut, asioita vain tapahtuu ja se vähä mitä noista aikakauden kehityskuluista näkyy on sekin suurelta osin rivien välissä. 

Tästä syystä kirjan alkupuoli St Helenan saarella laahaa, tästä osasta olisi hyvin voinut jättää puolet pois...kirja piristyy laivamatkalla, joka seikkailullisuudessaan on kirjan pirtein osa, mutta hieman samaa tulee vielä Englantiinkin. Sinänsä St Helenan poliittinen tilanne on kiinnostavakin, saarella on aikamoinen sortovalta, koska käytännössä Intian kauppakomppania pitää paikkaa hallussaan, ja hallinto tehdään puhtaasti talouselämän ehdoilla, talouselämän jonka ansiot menevät kaukana Englannissa oleville kapitalisteille...ja tästä hallinnon täydellisestä alisteisuudesta taloudelle seuraa laaja tyrannian, juonittelujen, hyväksikäytön, poliittisen epävakauden ja väkivallan uhan verkosto...mutta koska Angus ei ymmärrä juuri mistään mitään, niin noiden levottomuuksien olemassaolo tulee vain ilmi mutta varsinaisesti kerronta on turhan suurelta osin paikallaan polkevaa kurjuudessa kahlaamista.

Ja vastaavasti St Helenan tilanne ei kauheasti Englannissa kiinnosta, ei edes Halleyta joka on saarella ollut...sehän on jossain kaukana ja tässä on kaikenlaista muuta huolenaihetta lähempänäkin. Eräänlaisena ihmiskokeena Halley on Angukseen aikoinaan suhtautunut, mutta kun tämä osoittaa hyödyllisyytensä instrumenttina niin kelpaa apulaiseksi. Angus ymmärtää ehkä jo hieman enemmän, muttei silti yhäkään kovin paljoa, ja hieman osoittaa omatoimisuuttakin, vaikkei kovin paljoa, joten ei tämä oikein kasvukertomukseksikaan mene (ja tästäkin puoliskosta olisin kyllä voinut karsia osan pois...)

Aikakaudessa ja aiheissa on kiinnostavuutta, mutta en nyt ollut vakuuttunut kerrontaratkaisun toimivuudesta. Mutta muita bloggauksia kirjasta löytyy luonnollisesti paljon: Airi, Jokke, Katja, Tuija, Villis, Riitta, Tiina...

Toinen osuma Jokken Finlandia-haasteeseen! Ja Helmet-lukuhaasteessa tätä on suositellut kirjaston työntekijä.

Tytti Parras - Pensionaatti

Aika ajoin olen Tytti Parraksen kirjoja nähnyt kirppiksillä, ja nimenäkin on tullut vastaan ihmisten kommenteissa, joskin yleensä menneissä aikamuodoissa, kirjailijana jota on joskus aikoinaan luettu (mutta luetaanko yhä?). Itse kiinnostuin tästä kirjasta, kun luettuani Anita Brooknerin Hotel du Lacin kiinnitin huomiota hotellimiljööseen kiinnostavana perustana romaanille, ja pohdin onko suomalaisessa kirjallisuudessa sitä käytetty. Blogikommenteissa tuli muutama esimerkki, Hannulta mm. tämä, joten haetaan em. kirppikseltä.

Kertoja on Anu, noin seitsemän vuotta (mainitaan epäsuorasti, jos ei olisi mainittu olisin pitänyt ehkä kymmenvuotiaana), jonka perhe viettää kesää hankolaisessa täyshoitolassa. Ollaan 50-luvun puolivälissä, Ajan sävelessä kerrotaan Grace Kellysta ja prinssi Rainierista (siis 1955 tai 1956, mutta tämä on muistelua, joten yksityiskohdat eivät ehkä ole kovin tarkkoja), ja Suomessakin suunnataan kohti uutta, sodan muistot on jätetty menneisyyteen ja vaikka ne osin vielä näkyvätkin...

Varsinainen tarina on epämääräinen, Anu tarkkailee ympäristöään ja ihmisiä. Esiin nousevat erityisesti keittäjän nuori apulainen Heljä, jolta mikään ei oikein tahdo luonnistua, ja toinen vieras, teinityttö Tuija, joka taas on jatkuvasti cool tai ainakin yrittää esittää sellaista. Moni muukin yrittää antaa itsestään tietynlaisen kuvan vaihtelevalla menestyksellä, ja tätä kaikkea Anu tarkkailee, nuoruudestaan johtuen ei kaikkea ymmärrä mutta kirjan lopussa enemmän kuin alussa.

Brooknerin kirjan yhteydessä mietittyjä hotellitarinoiden piirteitä löytyy siis tästäkin: joukko ihmisiä jotka eivät varsinaisesti tunne toisiaan viettävät aikaa samassa paikassa, kaikki ovat hieman irti omasta sosiaalisesta kontekstistaan, mikä mahdollistaa myös sosiaaliset identiteettipelit...lapsen käyttö näkökulmahenkilönä pehmentää näiden käsittelyä, ne havainnoidaan ulkopuolelta mutta paljon jää ymmärtämättömyyden hämäräänkin. Ja toisaalta tässä on myös hieman kasvukertomusta vaikka Anu onkin nimenomaan tarkkailija, vähemmän osallistuja (Heljä sen sijaan kasvaa kirjassa eniten). Ja tietysti näkökulmavalinnalla kieleen ja kuvaksiin saa lapsuuden toteavaa selkeyttä ja samalla nokkeluutta, mikä kuljettaa lukijaa hyvin...joskin samalla ihmettelen kerronnallista ratkaisua sijoittaa ei-kovin-paksun kirjan keskelle parinkymmenen sivun mittainen jakso usean vuosikymmenen takaisia kirjeitä, joita päähenkilö lukee nippuna: ymmärrän että kirjeiden lukemisella on oma merkityksensä Anun kehityksessä, mutta ei niiden sisältö niin tärkeä ole, että lukijan tarvitsisi niitä nähdä.

Lukiessa verrokiksi nousi nopeasti Elizabeth Bowenin kirjat: The Last September, A World of Love, The House in Paris...kotimaisempana suomifilmiversiona. Ja vaikka tätä Parraksen kirjaa en noiden verrokkien tasolle voi nostaa ja se hajoaa joskus turhan päämäärättömäksi ja muodottomaksi (niinkuin suomifilmeillä niin kovin oli tapana), niin jos pitää yhdestä niin toinenkin kiinnostanee. Ja kirja vahvistaa ajatusta, että hotellit ja täyshoitolat ovat erinomaisia miljöitä kaunokirjallisuudelle, ainakin jos henkilöt ja näiden suhteet ovat kiinnostuksen kohteina. 

Salaisuuksia, salaisuuksia: vanhempi päivaläinen käy pissalla ruusupenkissä, ruusupenkki kellastuu ja omistaja suihkii huolissaan kirvamyrkkyä. Sitä jaksoi yhä kaikki kiinnostaa.
Heinämön Tuijan tukka ei ole oikeastaan ihan niin tumma luonnostaan, se värjää sitä. Iso skooli salongissa ei ole hopeaa vaan alpakkaa, kahviin pannaan vähän sikuria, asessorilla on tekohampaat.
Eikä Heljä osaa uida.
Se on ostanut uuden hienon uimapuvun joka maksoi kamalasti, jossa on kovikkeet, ristiin menevät olkaimet, pieni hameosa ja kaikki. Eikä osaa uida.
Vapaapäivinä jos menisi Hankoon voisi vaikka vain makailla hiekkarannalla. Väkeä olisi niin paljon ettei kaikkien tarvitsisi uida. Puku riittäisi. Mutta täällä niissä kamppeissa ei kuivana selviäisi.

Tällä kirjalla saan Helmet-lukuhaasteessa kohdan 39. Kirja, josta sait vinkin mediasta tai sosiaalisesta mediasta: bloggaaja toki kuulee monista kirjoista eri medioiden kautta, mutta kun tämä tuli suorempana vinkkinä niin otetaan.

Sylvia Borgström - Muistojeni kynttilöitä

Varsin omalaatuiset vaiheet tällä muistelmateoksella: se ilmestyi alunperin 1944 Iso-Britanniassa nimellä Let's Light the Candles, kirjoittajana Paul Waineman, jolta oli aiemmin ilmestynyt muutamia romaaneja 1900-1910-luvuilla. Salanimen takaa löytyy suomalaissyntyinen, mutta englantilaiseen kartanoon muuttanut seurapiirikaunotar Sylvia Borgström (1870-1962), joka oli alunperin suosinut pseudonyyminä miehen nimeä; miksi tämä teos on myös julkaistu pseudonyyminä, en tiedä, koska eihän tässä edes yritetä mitään illuusiota että teoksen tekijä olisi joku muu kuin Euroopan seurapiireissä sujuvasti liikkuva suomalais-englantilainen kartanonrouva...

Vaikka teos oli mahdollisesti suunnattu pääasiassa omalle lähipiirille (ja tuleville jälkeläisille), se saavutti kuitenkin kohtalaisen suosion, koska sota-aikana moni selvästi kaipasi juuri jotain tällaista: leppoisan humoristisesti tarinoituja muisteluja menneestä maailmasta ja sen kauneudesta. Suomennos teoksesta tuli kuitenkin vasta nyt, SKS:n kustantamana, Osmo Pekosen käännöksenä ja Sylvian tyttärentyttären Diana Kaleyn toimittamana (ja Dianalta sain oman kappaleeni lahjaksi, kiitos).  

Kirjan metaforinen nimi vinkkaa tyylistä: Sylvia sytyttelee muistojen kynttilöitä yhden toisensa jälkeen, lyhyissä luvuissa kerrotaan anekdootteja ja muistellaan yksittäisiä tuokiokuvia. Mitenkään kaikenkattavaa ja systemaattista muistelu ei ole ja kronologiakin tuntuu ajoittain summittaiselta. Sylvia on taitava tarinoitsija, joskin samalla mieleen hiipii kysymys onko joskus tarinankerronnan kutsumus vienyt mukanaan ja värittänyt todellisuutta (varsinkin kun tämä kirja on ilmeisesti kirjoitettu suurelta osin muistinvaraisesti kirjailijan oleskellessa Skotlannissa, kun kotikartano oli päätynyt armeijan käyttöön).

Koska kaikenlaistahan on Sylvialle sattunut. Borgströmit olivat huomattava suku 1800-luvun Suomessa, joten yhteyksiä on maan kaikkiin silmäätekeviin, ja myös ulkomailla liikkuessa liikutaan seurapiireissä, niin Italian palatseissa kuin Englannin kartanoissa. Niinpä kirjan sivuilla vilahtavat niin Mannerheim ja Topelius kuin kuningas Edvard VII, Sigmund Freud, paavi Pius X jne, ja aikanaan vävyksi tulee tsaari Nikolai II:n sisarenpoika... Nimiä ja tuttavuuksia ja anekdootteja näistä pudotellaan vaikuttavia määriä (ja tähän painokseen on lisätty runsaasti alaviitteitä taustoittamaan kuka kukin on): Sylvia epäilemättä on ainakin hieman snobi. 

Mutta samalla osaa myös tarpeen tullen astua ulos snobiudesta ja heittäytyä seikkailuihin. Sylvia on positiivisella tavalla itsetietoinen, toimeenpaneva ja ilkikurinenkin, ei mikään ansarikukkanen, ja kun täytyy purjehtia läpi parin maailmansodan ja muutaman muun mullistuksen, niin onhan se hyvä, ja samalla tulee paljon hyviä juttuja kerrottavaksi...

Toki anekdootista toiseen siirtyvässä muistelussa on aukkojakin: huomasin, että puoliso Herbert McDougall kohdataan ja tämän kanssa mennään naimisiin, mutta tämän jälkeen tästä on vain pari satunnaista mainintaa (ja Jane Austenini lukeneena huomasin myös, että Sylvia ei ollut mitenkään nuori mennessään naimisiin...), samoin mm. muu kirjallinen ura sivuutettiin hyvin ohimennen. Muistelut painottuvat muutenkin lapsuuteen ja nuoruuteen, Belle Epoque -kauteen, ja toisaalta ihan tuoreimpiin vaiheisiin, maailmansotien välinen aika vilahtaa nopeasti ohi. 

Kirjoitustyyli on eittämättä hivenen vanhanaikaista ja maalailevaa, hyperbolaa ei säästellä kuten ei myöskään elämänmyönteisyyttä ja vankkumatonta optimismia. Mihinkään psykologiseen syväluotaavuuteen ei ryhdytä, mutta tekstistä välittyy silti hyvin muistelijan persoona, ja persoona on varsin viehättävä: ymmärrän kyllä hyvin, että kirja toimi sodan keskellä eskapisminälkään.

Samalla minulle, nykylukijalle, teos oli antoisa aikakautensa kansainvälisen eurooppalaisten seurapiirien kuvauksena, maailman, jossa ihmiset sujuvasti siirtyvät paikasta toiseen toistensa vieraiksi ja kaikki tuntevat kaikki tai jos eivät vielä tunne, tutustuvat. Kuinka laajan ja samalla tiheän verkoston aristokratia muodostikaan: kuningashuoneet olivat toki yhteyksissään omaa luokkaansa, mutta muutenkin verkosto oli kosmopoliittinen, ja tässä verkostossa liikkuivat myös hyvin kontaktoituneet liikemiessuvut kuten Borgströmit. Ja Sylvia on myös hyvin mukana tässä maailmassa, on sinut sen kanssa ja pelaa sen säännöillä (joihin kuuluu myös säännöistä poikkeaminen silloin kun se on tarpeen). Mitä mieltä tästä sitten olisikaan (mieleen tulee joitain kitkerämpiä kuvauksia samasta maailmasta) niin tokihan tästä on kiinnostava lukea.

Kirjan runsas taustoittava aineisto on nykylukijalle myös hyvin hyödyllinen: siinä missä aikakauden brittilukija olisi ehkä vielä pysynyt jotenkuten mukana (ja osa viittauksista oli epäilemättä tarkoitettukin lähinnä omalle lähipiirille ja sukulaisille), teoksessa on informatiiviset alaviitteet. Kirjaan on toimitettu myös Borgströmin suvun taustaa selventävä esipuhe ja jälkikirjoitus mitä Sylvialle ja perheenjäsenille tapahtui kirjan kirjoittamisen jälkeen, ja valokuvaliitteiden ja Pekosen suomennoksen kera tämä painos on erinomaisen luettava, vetävästi kirjoitettu annos mikrohistoriaa.

Kirja on luettu myös Kirsin Book Clubissa, ja Helmet-lukuhaasteessa otan tällä kohdan 44. Kirja kuuluu genreen eli kirjallisuuden lajiin, jota et lue yleensä (muistelmia ja omaelämäkertoja ei tule mitenkään paljoa luettua).

Miten merkillisiä ovatkaan muistot! Miksi tuo muistikuva palautui mieleeni juuri nyt, ääriviivoiltaan yhtä tarkkana kuin mustasta paperista leikattu siluetti, kun hetki sitten näin mielessäni vain kaalimaan viivasuorat rivistöt?
Ajatukset ovat muistin tuulispäitä, ja nyt sai tuulenpuuska kynttiläni lepattamaan.
Ehkäpä minun ei olisi pitänyt sytyttää kynttilöitä näin avoimesti sellaisen pyhäkön eteen, jonka vain minä voin nähdä - muistin pyhäkön.
Rakastan kuitenkin muistin kätkettyä temppeliä, ja kynttiläni jatkavat urhoollisesti palamistaan. Ehkä jokunen kyynelkin valahtaa niiden äärellä, mutta lopulta hymy voittaa. Minulla on elämänusko, ja on vieläkin: elämä on ihmeellinen, ja niin on myös mielikuvituksen salattu elämä, jossa ruusujen terâlehdet eivät koskaan varise, rakkaus ei milloinkaan viilene eikä aurinko ikinä lakkaa paistamasta.
Sanakirjassa tällaista elämänasennetta tietääkseni nimitetään optimismiksi, mutta en välitä sanakirjoista. Pärjään ihan hyvin ilmankin sanakirjoja enkâ välitä käyttää hakuteoksiakaan. Mihin niitä tarvitaan? Muisti on niin paljon parempi, herkullisempi ja kevyempi: aivan kuten kohokas tai uunijäätelö päihittää keitetyt rasvamyvyt ja riisivanukkaat.
Nyt asialle voi jo nauraa, mutta minä melkeinpä vihasin Englantia niiden jähmeiden vanukkaiden vuoksi, joita meille syötettiin, kun saavuimme Kentiin. Ajattelin, että ihmiset, jotka syövät itsensä tönköiksi, pakostakin muuttuvat kaalinkerärivistöksi, eikä se edes ole heidän oma vikansa.  

Eric Fottorino - Petit éloge de la bicyclette (pieni ylistys polkupyörälle)

Myönnetään, että tämä kirja tuli luettavaksi ihan vaan lukuhaasteiden vuoksi. Mutta jos niin tulee luettua kirjoja, joita muuten ehkä ei, niin tuleepahan kokeiltua.

Eric Fottorino on ranskalainen journalisti, tunnettu erityisesti kaudestaan Le Mondessa, ja siinä sivussa innokas amatööripyöräilijä, ja näistä piirteistä syntyy tämä sarja esseitä. Omia muistoja seuratuista kilpailuista (erityisesti tietysti Tour de France), niiden suuruuksista ja dramaattisista hetkistä, ja hieman myös omista kokemuksista nuorena amatöörinä, ja  osallistumisestaan Midi libre -kilpailuun ei-niin-nuorena amatöörinä. Ja paljon myös muita sivujuonteita, vuoden 1903 ensimmäisestä Ranskan ympäriajosta dopingiin (jonka todellisuudesta "kaikki tiesivät" jo ennen kuin niitä alettiin testata, ja johon yhä suhtaudutaan ilmeisesti katsoen läpi sormien).

Ja jooh: tätä ennen tunsin niminä Eddy Merckxin ja Lance Armstrongin ja siinä suunnilleen kaikki, mitä kilpapyöräilystä tiesin. Nyt hieman enemmän, mutta samalla on yhä todettava, että tästä kirjasta olisi varmaan saanut enemmän irti jos olisi tuntenut lajin paremmin...varsinainen historiikki tai muukaan tämä siis ei ole, vaan tosiaankin sarja lyhyitä esseitä ja muisteluja, joskus yltyen hyvinkin runollisesti viittaamaan asioihin joita en sen kummemmin tunne. No, tulipa luettua, ja jotain ymmärrystä ehkä sisäistettyäkin.

Jusqu'à trente ans, j'ai cru que le petit ange du vélo apparaîtrait dans mon bureau du Monde pour me dire : "Viens, on a besoin de toi sur les routes du Tourmalet ou d'Aspin, dans l'Izoard ou le Galibier;" Je me serais contenté d'être coureur greffier, lanterne rouge érudite. Bien des observateurs ont suivi le peloton, l'ont précédé, l'ont côtoyé de près. Pas un ne s'est glissé à l'intérieur pour butiner avec lui les fleurs de pavé ou de bitume au parfum de légende et de gloire, de drame et d'héroïsme. J'étais prêt pour cette folie.  

Helmet-lukuhaasteessa otan kohdan 24. Kirja kertoo urheilijasta (useammastakin), ja Tour de France par écrit -haasteessa voisin ottaa vaikka Bordeaux'n (jossa Fottorino vietti osan lapsuudestaan, vähän kaukaa haetaan kyllä), mutta tokihan tämä muuten on kyseiseen haasteeseen mitä sopivin kirja.

Hannu Väisänen - Piisamiturkki ja muita kertomuksia

Toki olen Hannu Väisäsen kirjoja nähnyt useita, mutta ei ole tullut luettua: mutta taas tuttuun tapaan kun käsiin osuu novellikokoelma, niin voihan sitä kokeilla.

Vaikka kahdentoista novellin mukana liikutaan monenlaisissa miljöissä, niin vaikuttaa tämä kuitenkin nimenomaan mietityltä kokoelmalta, ei vain nipulta ajan kuluessa kirjoitettuja tekstejä. Yksittäisissä novelleissa löytyy usein elementti, joka on siiretty myös seuraavaan novelliin, muodostaen ketjun. Ja vaikka kokoelma levittäytyy ympäri maailmaa, New Yorkista ja Guadeloupesta Kouvolan ja Pariisin kautta Osakaan, niin toistuvana teemana ovat ihmisyksilöt, ulkopuoliset, yksinäiset ja usein hyvin eksentriset, jotka täyttävät elämäänsä jollain merkillisellä intohimolla...ja nämä eksentrisyydet tuovat tarinoihin hienoista huumoria ja samalla monia (vaikkei ehkä kaikkia) tarinoita leimaa murheellisuus: vaikka merkillisesti toimivia henkilöitä katsotanakin ulkopuolelta, nähdään myös näiden sisäista pateettisuutta, ja tästä syntyy kiinnostava, ja kirjaa kantava, jännite.

Tarinoissa vilahtelee "minä" kertojana, joskus vähän suuremmassa osassa, joskus pienemmässä tai ei ollenkaan: tämä kertoja tuntuu hieman muistuttavan kirjailija Väisästä tai sitten hänen alter egoaan (ja Vanikan paloista alkavaan alter ego -sarjaan tämäkin kirja näköjään lasketaan tuon wikiartikkelin mukaan): kuinka paljon nämä tarinat sitten pohjautuvat todellisiin henkilöihin ja sattumuksiin, en edes yritä arvailla. Arkkityyppien käyttö kuitenkin tehdään näkyväksi, sukellusveneupseerin kuvaus perustellaan yleisillä mielikuvilla sukellusveneupseereista, toisen henkilön nimeksi päätetään Philippe, vaikka mikä tahansa muukin nimi kelpaisi, toden illuusio kyseenalaistetaan, tarinoissa epäilemättä on liioittelua, ja samalla kuitenkin voi kuvitella että suunnilleen tällaisia henkilöitä ja heidän elämänkohtaloitaan todella on olemassa (mukaanlukien sukellusveneupseereja jotka vastaavat yleisiä mielikuvia, ja nuoria miehiä, joiden nimi olkoon vaikka Philippe). Näissä on mukana kerotun tarinan tyyliä, contea, ja tuoko pari Japaniin sijoittuvaa tarinaa mielleyhtymän Osamu Dazain humoristisempi tuotanto...

Kiintymys syntyy uutterasti harjoitellen. Siitä voisi yhtä hyvin käyttää nimitystä "riippuvuus narun päässä". Mutta rakkaus. Mitä se on? Kahden koulutetun sydämen keskinäistâ tottelevaisuutta? Osamu voi halutessaan huutaa kaikilla Koben toreilla ja kujilla että on rakastunut haukkaansa. Mutta miten naarashaukka voi todistaa rakkautensa? Se on hieno petoeläin, sillä on vaikuttava katse, mutta se ei suutele eikä lähetä postikortteja. Silti Osamu on näkevinään linnun pienissä eleissâ naisen turhamaisuutta rakastettunsa edessä. Ja tunteehan hän tarinan miehestä joka helli rakastamaansa vaimoa kirveensä vastahiotulla terällä. Kuinka sitten ei voisi rakastaa petolinnun kynsiä?

Tästäkin kirjasta löytyy bloggauksia: Elina, Satu, Sari, Linnea, Henna, Kirsi...ja Helmet-lukuhaasteessa otetaan kohta 15. Kirjan nimessä on ja-sana.

Antti Hyry - Uuni

 

Olen aikoinaan lukenut joitain Antti Hyryn kirjoja, ja niistä pitänyt, joten tämäkin Finlandia-voittaja vuodelta 2009 on ollut lukuharkinnassa ilmestymisestään lähtien. Jonkin verran sen koko kuitenkin arvelutti (tässä pokkaripainoksessa on 400 sivua...), kun lukemani kirjansa olivat olleet varsin tiiviitä ja samoin suosineet tiivistä lukemista. Erityisesti muistelen erästä novellikokoelmaa, jonka olin ottanut laukkukirjaksi ratikassa luettavaksi, mutta eihän se siihen katkonaiseen lukurytmiin soveltunut lainkaan: jos koko novellia ei lukenut yhdellä istumalla, niin se ei toiminut ollenkaan. Miten sitten tällaisen paksumman kirjan kanssa käy?

No, olisi pitänyt luottaa Hyryyn, mitta palvelee kirjaa ja katkonaisempikin luenta vastaa kerrontaa. Tarina ja tapahtumat ovat tyypilliseen tapaan hyvin yksinkertaisia: mies alkaa muurata isoa leivinuunia, ja sitten sitä muurataan kunnes on valmis ja kirja lopussa. Siinä ohessa sitten mietitään kaikenlaista, ja puuhaillaan tarpeen tullen hieman muutakin, mutta aika paljon ihan vaan muurataan, mutta tehdään se huolella.

Olen aiemmin kommentoinut Ivy Compton-Burnettista, että tämän kirjat ovat kuin yrityksiä kirjoittaa puhdasta proosaa, josta on siivottu mahdollisimman pitkälle kaikenlainen kuona-aines kuten juonivetoisuus, lyyrinen ilmaisu tai yhteiskunnallinen kantaaottavuus. Hyry ei ilmaisultaan muistuta lainkaan Compton-Burnettin klaustrofobisen koukeroisia keskusteluja, jotka piilottavat yhtä paljon kuin paljastavat, eivätkä johda minnekään, ja miljööt ja kulttuuriset kontekstit ovat myös hyvin kaukana toisistaan, mutta silti sama idea proosan itseisarvosta näissä tuntuu...ja vaikka kumpikaan ei suoranaisesti kuulu nouveau romanin piiriin, tarjoaa se yhden näkökulman tarkastella kirjojaan.

Yhtenä ideana tietysti, että maailmaa, tapahtumia ja henkilöitä ei pyritä esittämään kirjan juonelle alisteisina vaan päinvastoin, ja lukemistani Hyryistä tässä kirjassa tuo erityisesti korostuu: vaikka kirjan fokuksena olisikin uunin rakennus, niin välillä käydään usean kymmenen sivun mittaisella retkellä Pohjois-Ruotsissa katselemassa urkuja ilman että retki oikeastaan liittyisi millään tavalla mihinkään. Koska sellaista se nyt vain on, vaikka kuinka olisi uunin rakentaminen vaiheessa niin silti pitää välillä myös lähteä katsomaan urkuja, tai onko suolla jo hilloja, ja muutakin puuhastelua tulee väliin...vaikka uunin rakentaminen onkin nostettu kirjan nimeen ja se täyttää aika ison osan sivuista, on lopulta kyse elämästä ja se ei rajoitu uuniin. Ja kuitenkin lukijakin temmataan mukaan rakentamisen etenemiseen, ja kirjan pituus ja, no, ajoittainen tylsyyskin vaikuttaa tarkoitukselliselta: päähenkilö itsekin tuntuu ajoittain haluttomalta tarttua taas uudestaan toimeen, mutta jos nyt taas sekoittaisi uuden satsin laastia ja muuraisi taas yhden varvin tiiliä...kirja etenee hitaasti, mutta niin uunia tehdään, hosumalla tulee vain huonoa jälkeä, ja lukijan täytyy tulla kirjan ääreen samalla asenteella.

Hyryn tuotannon suuren arkisuuden, epädramaattisuuden ja huolellisten kuvausten yhteydessä mainitaan aika ajoin mystiikka: sen mainitsen minäkin, mutta kuten hyvin toteutettu mystiikka usein, ei sitä voi muilla sanoin oikein selittää, kirjan selitys on kirja itsessään, ei siitä voi jotain yksittäistä kaiken selittävää lankaa napata. Jotain itseään suurempaa siinä kuitenkin on, että tekee jonkin asian huolellisesti ja hyvin, ja siitä saa välähdyksen myös lukija.

Bloggauksia luonnollisesti löytyy: Villis, Sari, Mannilainen, Katja, Jokke, MrRainfold jne.

Helmet-lukuhaasteessa laitan kirjan kohtaan 30. Kirja on ollut ehdokkaana kirjallisuuspalkinnon saajaksi (meni sellaisen voittamaankin). Ja sainpas osallistuttua Jokken Finlandia-haasteeseenkin (katsotaan jos ehtisin toisenkin voittajan lukemaan).  

Jaakko Haavio - Syystaivas

 

Useampi vuosi sitten luin kokoelman Jaakko Haavion lastenrunoja, mutta en niistä kauheasti innostunut...nyt sitten vuoroon kokoelma aikuisemmalle kohderyhmälle 40-luvun lopulta.

Luontorunoja löytyy tästakin, ja myös aika annos uskonnollista tematiikkaa, niin Raamatusta kuin vaikkapa modernimmasta kirkon elämästä ja hengellisyydestä...vaan kirjoittajalla on kyllä samat piirteet: riimirunous on hallittua, varsin selkeää ja yksinkertaistakin, mikä tekee runoista helposti lähestyttäviä, mutta jään kuitenkin kaipaamaan enemmän verbaalista leikittelyä, ehkä oivaltavuuttakin. Haavion ominaisuudet ovat sellaiset, joilla voi tehdä hyviä laulutekstejä, ja virsirunoilijana hän onkin kunnostatunut, mutta runoilijana ei ole tunkemassa suosikkieni joukkoon...

No, mm. tästä kyllä pidin (vaan se sanookin olevansa laulu):

Laulu lainatavaroista

Köyhä lapsi kapaloitiin,
pantiin seimeen nukkumaan.
Lainavuode, lainaheinät,
lainahuoneen harvat seinät
oli tuulensuojanaan.

Profeetaksi nähdä voitiin:
armon sanaa saarnasi.
Lainaleivät, lainakalat,
anomansa antipalat
toisille hän jakeli.

Laiturista laina-alus
purreksensa soudettiin.
Lainajuhta kaupungista
lainatuista ohjaksista
ratsuksensa noudettiin.

Ystäväinsä kanssa halus
ehtoollista viettää hän.
Lainalampun vaisu valo,
lainapöytä, vieraan talo -
kehys juhlan pyhimmän.

Kuoli sitten, balsamoitiin,
lainahautaan itkettiin.
Typötyhjä, köyhä vainaa -
kuolemansa lohdun lainaa
kuolemaan ja kyyneliin.

Ja Helmet-lukuhaasteessa tällä saa kohdan 43. Kirja kertoo tulevaisuudesta niin, että siinä on toivoa: näin loppukesästä syystaivas on tulevaisuutta, ja nimirunossa "[j]äljelle jää vain toivon lauha sini".

Raymond Radiguet - Le bal du comte d'Orgel (Orgelin kreivin tanssiaiset)

Olen joskus aikaa sitten lukenut Raymond Radiguet'n sen tunnetumman romaanin, Paholainen ruumiissa. Ja nyt sitten on vuorossa vähäisen tuotannon toinen romaani, postuumisti julkaistu: Radiguet kuoli 20-vuotiaana, Paholaisen kirjoitti n. 17-vuotiaana, ja tämän 18-19-vuotiaana (Jean Cocteau on mahdollisesti ainakin jonkin verran toimittanut tekstiä, kuinka paljon, sitä emme tiedä). 

Ja taas kerran meillä on nuoren miehen ja naimisissa olevan naisen rakkausjuttu, joskin tällä kertaa kyseessä on selvemmin kolmiodraama, kun naisen puoliso on myös mukana. Nuori François de Séryeuse ystävystyy Pariisin seurapiirien valovoimaiseen pariskuntaan, Orgelin kreiviin Anneen ja kreivitär Mahautiin (kyllä, Anne on myös miehen nimi). François rakastuu palavasti kreivittäreen, jolla saattaa myös olla lämmintä vastakaikua tunteille, mutta samalla François arvostaa paljon myös ystävyyttä Annen kanssa (ja vastavuoroisesti) joten suhde pysyy ainakin kirjan ajan platonisena. Ja samalla tilanne on, no, hankala, kolmiodraamassa kaikki osapuolet tosiaankin pitävät toisistaan mutta se on silti kolmiodraama...

Myönnetään, että vaikka perusproblematiikka tuleekin ilmi niin ei tämä kauhean helppoa tekstiä ollut lukea. Kirja on sadan vuoden takaa ja kirjan omat vaikutteet parisataa vuotta vanhempia, ja tämäntyyppinen seurapiirielämä aatelisten tanssiaisineen yms on aika etäällä omasta kokemusmaailmastani (mutta vaikka tässä seurapiirit muodostuvat aatelisista, saattaa olla että tapahtumat ja henkilöt sinänsä voisivat olla moderninkin ajan julkkisten suihkuseurapiirejä...joskin eivät ne silti minua lähempänä olisi). Kieli ei ole ihan helpointa ja lisäksi kerronta tuntuu vihjailevan paljon enemmän kuin sanovan suoraan, kevyen répartien alla on kaikenlaisia sävyjä ja viittauksia joista osan ehkä tavoittaa ja jotain ehkä ei. Tuli mm. mieleen mahtaako kirja vihjailla esim. biseksuaalisuudesta, ja pikaisesti nettikommentteja vilkuillen huomaan etten suinkaan olisi ensimmäinen, joka moista ajatusta esittää.

Hankala kirja, ja kuitenkin tässä epämääräisessä seurapiiripelissä on jotain kiinnostavaa ja mietityttävää, joten kai tämän lukemiseen täytyy kuitenkin olla tyytyväinen. Ja samalla todeta yhä suuri hämmästys että joku 19-20-vuotias kirjoittaa tälläisen romaanin: mitäköhän Radiguet'lla olisi ollut vielä tarjottavaa jos olisi pysynyt hengissä.

Helmet-lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 47.-48. Kaksi kirjaa, joiden tarinat sijoittuvat samaan kaupunkiin tai ympäristöön: Roubaudin runokirjan tapaan ollaan Pariisissa. Ja kuriositeettina mainitsen, että tämä oli jo toinen lukemani kirja suht lyhyessä ajassa jossa esiintyy mies nimeltä Anne, L'annonce fait à Marien Violainen isä jakaa myös tämän nimen...aiemmin ei ollut tullut vastaan, mutta näköjään historiallisia esimerkkejä on.

Marianne Thorby - Irma Brannertin arvoitus

Aika kulunut pokkari on napattu ilmaishyllystä viime käynnillä Suomessa. En ole koskaan Marianne Thorbysta kuullut, suomenruotsalainen dekkaristi jonka tuotanto ei kovin laaja näy olevan, ja keskittynyt 60-luvun alkuun...mutta kun käsiin tulee obskuuri Sapo niin toki sen aina voi uteliaisuudesta lukea (suomennos käsikirjoituksesta Panu Pekkanen).

"Tietysti minä tapoin mieheni", alkaa kirja, puhujana nimihenkilö Irma Brannert, joka istuu tutkintavankeudessa miehensä, varakkaan tehtailijan Ola Brannertin myrkyttämisestä. Mutta tietenkään asia ei ole ollenkaan niin yksinkertainen...vanha puolustusasianajaja Ernst Halse on vakuuttunut Irman syyttömyydestä, veljenpoikansa Peter joka on juuri aloittanut setänsä lakifirmassa (ja on Irman lapsuudentuttu, mutta ei kovinkaan lämpimillä väleillä) ei niinkään...mutta sitten Ernst kuolee tapaturmaisesti, ja juttu tipahtaa Peterin käsiin. Ja niin, kuinka usein dekkareissa kuollaan tapaturmaisesti? Ja muutakin merkillistä tapahtuu, ja juttu osoittautuu monimutkaisemmaksi kuin mitä aluksi luulisi...

No niin, tämä oli varsin sujuva arvoitusdekkari, pikkukaupungissa henkilöt tuntevat toisensa ja toisaalta monella on jotain salattavaa. Erityisesti alkupuolella hieman häiritsi tapa, jolla moni henkilö tuntui suorastaan panttaavan tietoja (ja samalla kirjailija teki niin lukijalta), tavalla joka ei ollut ihan uskottava, mutta toisaalta kerronnan rytmityksessä on myös arvostettavaa, viimeisen luvun parlour scenen sijaan asiat paljastuvat pikkuhiljaa ja toisaalta vastaukset herättävät uusia kysymyksiä (ja lukijan kannalta reiluuttakin on mukana, ainakin itse keksin kyllä jotkut juonenkäänteet muutamaa sivua ennen henkilöitä, joskin toisissa kohdissa arviot menivät sitten pieleen). Tavallaan tässä tuntuu jo leffa- tai tv- tai radiosarjan kerronta ennemmin kuin perinteisen arvoitusdekkarin, lukija täytyy pitää tasaisemmin kiinnostuneena tasaisemmin sirotelluilla juonenkäänteillä. 

Kerronta on suurimmalta osin kolmannessa persoonassa, mutta välissä myös Irman minä-kerrontaa (kuten tuossa alussa). Kielessä kuuluu kyllä vanhojen filmien puheenparsi, joka ei usein kauhean realistiselta kuulosta, joskin ehkä tyyli on luontevampi ruotsiksi (tai 60-luvulla...)
Mutta samalla on todettava, että vaikka jännäripuoli kirjassa oli viihdyttävän vetävää, sitä pakollista romanssikuviota en pitänyt ollenkaan vakuuttavana, sen olisi voinut jättää pois.

Jep, ei tämä mikään unohdettu mestariteos ole, mutta tämä oli minulla junalukemisena ja siinä tarkoituksessa täytti tehtävänsä erinomaisesti.

Helmet-lukuhaasteessa sopivat haastekohdat alkavat olla täynnä, mutta olkoon sitten vaikka 42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa.

 Edit: Ariel on lukenut tämän myös. 

Alan Garner - The Weirdstone of Brisingamen

Aikoinaan kuulin vinkattavan Alan Garnerin The Owl Service (Huuhkajalaakso) -kirjaa sen verran kiinnostavasti, että piti etsiä luettavaksi, ja kyllähän se oli hyvä. Jatkoin Elinorilla (Mustan tornin portilla), ja suomentamaton Red Shift on päässyt blogiinkin, ja suunnitelmissa on ollut lukea lisää. Lajityyppinä on periaatteessa lasten/nuortenfantasia, mutta lähestymistapa ja aiheet ovat usein merkillisiä, kerronta haastavaa ja elliptistä, lastenkirjallisuutena ei-ihan-lapsille-soveltuvaa...

Ja nyt sitten sattui löytymään esikoiskirjansa, joka heti ilmestyessään oli lukijoiden suosiossa, niin myynnissä kuin kritiikissä. Joskin kun vilkaisin teoksen taustoja, niin huomaan, että Garner itse on sittemmin pitänyt tätä (ja jatko-osaansa) heikkona, mutta teos on siitä huolimatta jatkanut suosion nauttimista.

Ja, no, luettuani ymmärrän molempia näkökulmia: tämä on toimivaa lastenfantasiaa, jossa sisarukset Susan ja Colin ovat saapuneet Cheshiren maaseudulle ja sotkeentuvat pian seikkailuun, joissa on noitia ja velhoja, kääpiöitä, peikkoja jne. ja tietysti kirjan nimessä oleva maaginen jalokivi. Perustarina on lopulta aika suoraviivainen, ja suoraan kerrottu. Ehkä lajityypissään ihan hyvä, mutta myöhemmin lukemieni perusteella odotin kuitenkin Garnerilta enemmän kuin ihan toimivaa seikkailullista lastenfantasiaa. Kymmenvuotiaana tämä varmastikin menisi paremmin kuin Huuhkajalaakso tai Red Shift, mutta jälkimmäiset on syytä lukea myös yli kymmenvuotiaana...

Garnerin suosimaa tyyliä toteuttaa fantasiaa kyllä tässä jo näkyy hyvin: tapahtumat ankkuroidaan hyvin konkreettiseen, hyvin realistiseen miljööseen. Cheshire on kirjailijalle tuttua seutua, ja monet kirjassa mainitut paikat ovat todellisia ja tunnettuja. Ja kun tähän hyvin konkreettiseen ja realistiseen miljööseen alkaa työntyä legendojen ja myyttien taso, ja myytit ja legendat tosiaan kuulostavat myyteiltä (paitsi että tapahtuvat juuri nyt kirjan henkilöille) niin onhan se eittämättä tehokkaan tunnelmallista. Joskin tässä teoksessa Garner on kovin ihastunut erikoisiin ja hassuihin nimiin, niitä viljellään paljon. Ja tokihan kirjailija onnistuu hyvin kirjoittamaan jännittäviä juonenkäänteitä (klaustrofoobikkojen kannattanee kokeilla jotain muuta kirjaa). 

Grimnir looked on with much bad grace as Shape-shifter moved tediously through the ritual of preparation. He did not like witch-magic: it relied too much on clumsy nature spirits and the slow brewing of hate. He preferred the lightning stroke of fear and the dark powers of the mind.
But certainly this crude magic had weight. It piled force on force, like a mountain wave, and overwhelmed its prey with the slow violence of an avalanche. If only it were a quick magic! There could be very little time left now before Nastrond acted on his rising suspicions, and then...Grimnir's heart quailed at the thought. Oh, let him but bend this stone's power to his will, and Nastrond should see a true Spirit of Darkness arise; one to whom Ragnarok and all it contained, would be no more than a ditch of noisome creatures to be bestridden and ignored. But how to master the stone?

Noniin. Luin tämän kyllä läpi ihan ilokseni, kuvailuissa oli vaikuttavuutta, mutta ennakko-odotukset olivat korkeammalla. Helmet-lukuhaasteessa tällä sai kuitenkin kohdan 1. Kirjassa on kartta.

Helvi Juvonen - Pikku karhun talviunet

Olen aikoinaan lukenut Helvi Juvosen kootut runot, noin kymmenen vuoden aikana tehdyt kuusi runokokoelmaa jotka sopivat yhteen niteeseen. Ja niistä pidin kyllä paljon, siinä määrin että nappasin tämän blogin nimen yhdestä Juvosen runosta...muusta kirjallisesta tuotannosta en muista edes kuulleeni ennen kuin huomasin tämän kirjan kirppiksellä, ja tarttuihan se heti mukaan.

Tämä on kokoelma lyhyitä proosatekstejä, jotka Mirkka Rekola toimitti kokoelmaksi Juvosen jälkeenjääneistä papereista: muutaman sadun sarja on julkaistu Parnassossa mutta satuja oli useampi, joitain osioita on poimittu aloitetusta romaanikäsikirjoituksista, ja jotkut ovat ihan vaan tekstikatkelmia, proosarunoja, fragmentteja...kun yksittäisillä teksteillä on yleensä mittaa sivu tai kaksi tai ei edes kokonaista sivua, niin tähän suht pieneenkin niteeseen tekstejä mahtui.

Pensasrivien alla varjo oli täplikästä. Poika makasi selällään ja riipi marjoja suuhunsa. Niitä, joiden nimessä oli rubrum. Kaikella oli nimensä, hänelläkin, ja jotkut sitä käyttivät, muuten hän oli no-poika. Ikävintä oli olla no-poika. Jokin paha asia, jota sanottiin kiireeksi, liittyi no-poikaan. Samoin työ, jota he eivät saaneet loppumaan, vaikka he yrittivät joka päivä, isä, äiti, hyvät ihmiset keittiössä ja sisarkin. Aamusta iltaan he olivat väsyneitä, eikä työ kutenkaan loppunut. Jos heiltä jotain kysyi, muuttui heti no-pojaksi.

Ja vaikka kirjallisuudenlaji onkin hieman eri, onhan tässä Juvosen tyyliä. Runokirjoissaankin löytyy usein satumaisia piirteitä, joten lyyrinen taidesatu tuntuu hyvinkin sopivalta proosamuodolta. Ja runojensa tapaan tässäkin löytyy luontomystiikkaa, pienuuden ja haurauden kontemplaatiota, joka kurottuu kohti Jumalaa. Mutta luontokin ymmärretävä laajasti suurkaupunkiluontoa myöten, Juvonen oli 50-luvulla matkaillut myös Roomassa, joka selvästi on tehnyt vaikutuksen, sen verran monissa teksteissä se on mukana. Ja Rekolakin oli alunperin ajatellut tästä vain satukokoelmaa, mutta niitä muitakin tekstejä kuitenkin työntyi mukaan kuin ne kuuluisivat sinne, pienuuden ja haurauden teema tulee teoksessa mukaan ihan metatasollakin.

Ilahduttava pieni teos. Rankkaan Juvosen runotuotannon yhä korkeammalle, mutta tämä on silti kiinnostava lisä tuotantoon.

Vielä ehtii naistenviikko-haasteeseen. Ja laitan Helmet-lukuhaasteessa tämän vaikkapa kohtaan 32. Kirja kertoo asiasta, josta haaveilet. Kaikenlaisistakin asioista, mutta vaikkapa "[k]ävellä Jumalallisen rakkauden katua (Via Divina Amore). Se on aivan lähellä, mutta joka kerran saan sitä etsiä. Joskus en löydä."

Christa Wolf - Kassandra

 

Troijan sota ja sen jälkiseuraamukset ovat sellainen tarinavyyhti, että johonkin sen osioon tai henkilöihin keskittyviä kirjoja on aika monta kirjoitettu, tässäkin blogissa on jo muutama tullut käsiteltyä ja aiemminkin näitä on tullut luettua...ja nyt lisää, itäsaksalaisen Christa Wolfin romaanina (suom. Oili Suominen).

Päähenkilö, troijalainen näkijätär Kassandra, saapuu Mykeneen Agamemnonin vankina: tietoisena että pian tämän vaimo Klytaimnestra aikoo tappaa niin miehensä kuin Kassandran...ja tätä odotellessa on aikaa palata miettimään elämän tarinaa, lapsuudesta Troijan sodan vaiheisiin alusta loppuun.

Teema on hieman sama kuin Giraudoux'lla: vääjäämätön ja jokseenkin turha ajautuminen sotaan, joka olisi voitu välttää, jos tahtoa olisi ollut, mutta ei tahtoa ei ole. Kassandra on myyteissä kirottu lausumaan oikeita ennustuksia joita kukaan ei usko; tässä kirjassa kyse on ennemmin siitä, että moni kyllä ymmärtää hyvin mistä Kassandra puhuu, ja tietää niissä olevan totuudenkin, mutta kun nämä totuudet eivät vastaa sitä minkä halutaan olevan totta, on Kassandran vaiettava...Wolf liittyy Troijan sodan myytin siihen versioon, jossa Helena ei ikinä edes tullut Troijaan vaan jäi matkan varrelle Egyptiin, mikä alleviivaa sodan mielettömyyttä (tämä idea on myös klassinen, Euripides on aikoinaan tehnyt yhden näytelmän tämän pohjalta).

Isä, minä sanoin - enkä koskaan enää puhunut hänelle yhtä kiihkeästi. Sota jota käydään aaveen takia voidaan vain hävitä.
Miten niin? Aivan vakavissaan kuningas kysyi minulta: miten niin. On vain pidettävä huoli siitä että sotajoukon usko aaveeseen säilyy, hän sanoi. Ja miten niin sota. Mikä pakko on käyttää aina noin suuria sanoja. Minun käsittääkseni meidän kimppuumme hyökätään, ja me siis puolustaudumme. 

Samalla aiheena on naisen asema ja patriarkaatti: siinä missä vanhassa Troijassa naisilla on suurempi vapaus ja hovin naiset ovat olleet osina neuvostossa, sodan myötä naiset sysätään sivuun, Troijassa naisten asema ei olekaan enää sen kummempi kuin kreikkalaistenkaan puolella...Kassandra tarkkailee tapahtumia omasta näkökulmastaan, mutta näkee myös tekemiään virheitä, tilanteita, joissa oli väärässä (ja joskus yhtaikaa väärässä ja oikeassa). Ja vaikka tulevaisuudesta ei olisikaan paljoa odotettavaa, ja Kassandra ymmärtää lähestyvän kuoleman vääjäämättömyyden, niin tärkeäksi kysymykseksi nousee mahdollisuus jättää jokin jälki maailmaan, että tämäkin subjekti ja sen kokemukset ja tarina jotenkin säilyisi jälkipolville (teema joka luonnollisesti on esillä niin feminismissä kuin marginaaleissa ylipäänsä).

Suuri rooli kirjassa on Eumeloksella, joka todellisuudessa pitää vallan ohjaimia käsissään, juonittelija joka lietsoo vihamielistä nationalismia ja salajuonilla ja pelolla pitää väärää mieltä olevat poissa päätöksistä, tai laajemmin yhteiskunnastakin. Hahmoon on helppo lukea viittauksia niin natsijohtajiin kuin Stasiin ja kylmän sodan aikaiseen Saksaan, Wolfin näkemässä Saksassa on ollut paljon pyrkijöitä tähän rooliin. Ja kyllähän sotia ja niiden lietsontaa on nykyaikanakin riittävästi.

Ja sen kaiken minä olin jo unohtanut. Koska en voinut hyväksyä että nainen halusi kuolemaa. Ja koska hänen kuolemansa peitti alleen kaiken mitä hänestä sitä ennen oli tiedeyyt. Jos olisimme luulleet, ettei kauhu enää voisi yltyä, niin nyt jouduimme näkemään, ettei ole mitään rajja niille hirveyksille mitä ihmiset pystyvät toisilleen tekemään; että me pystymme repimään toisen ihmisen sisälmykset, halkaisemaan hänen kallonsa pyrkiessämme saavuttamaan tuskan huipun. "Me", sanon minä, ja yhä tämä koskee kipeämmin kuin mikään muu "me" mihin olen koskaa itseni lukenut. "Akhilleus elukka" on niin paljon helpompi sanoa kuin tämä Me.

Koko kirja on pitkää monologia, ilman jakoa lukuihin, mutta erinomaisesti rytmitetty kerronta veti kyllä mukaansa raskaasta aiheesta huolimatta...voisipa kiinnostaa tämä dramaattisena monologina ja ehkä sopisi myös äänikirjaksi. Sen verran on henkilöitä ja tapahtumia, että Troijan sodan keskeiset vaiheet on hyvä tuntea (itsehän en ole vieläkään lukenut Iliasta, mutta kun näitä versioita on tullut vastaan sen verran paljon niin pysyn kärryillä, mutta luulen kyllä että Iliaan lukeminen vielä parantaisi lukemista). Mutta hyvä kirja oli.

En löytänyt muita bloggauksia, vaikka Margit onkin kirjan lukenut ja blogannut muista Wolfin kirjoista.

Helmet-lukuhaasteessa alkavat sopivat haastekohdat loppua, olkoon tämä 45. Kirja sopii haastekohtaan, johon olet jo lukenut kirjan (perustuu myyttiin, taruun tai legendaan).
Ja tietysti tämä päätyy naistenviikko-haasteeseen.

Anna Gavalda - Je l'aimais (Viiniä keittiössä)

Jatkan Anna Gavaldan tuotantoon tutustumista, ja näköjään yhä vahingossa kronologisesti, tämä on kolmas julkaistu kirja (kaksi edellistä on blogattu). Suora suomennos "rakastin häntä" oli ilmeisesti turhan epämääräinen, joten Titia Schuurmanin suomennos on saanut vähän tarkemman nimen, millä tavalla merkittävä osa kirjasta kehystetään.

Chloé on shokissa: miehensä Adrien on jättänyt vaimonsa ja kaksi pientä lasta. Ilman sen kummempia riitoja, tai selittelyjä, hänellä on toinen, uusi elämä kutsuu, hei vaan. Appiukko Pierre kuitenkin tarttuu toimeen, ja vie Chloén ja lapset perheen maaseututaloon lepäämään ja selvittelemään ajatuksiaan ja tunteitaan. Ja vaikka Chloélla on käsitys että vaitelias appensa on varsin etäinen ja itsekeskeinen mies, joka ei juuri pojastaan tai Chloésta välittänyt ja toimii nyt vain jostain porvarillisesta velvollisuudentunnosta, niin kaikenlaista uutta paljastuu. Myös se että vaikka Pierre poikaansa moittii (ja pitää miniästään ja on sitä mieltä että tämä ansaitsee parempaa), myös omalla tavallaan kunnioittaa Adrienin ratkaisua. Viinilasin äärellä alkaa Pierren tarina, kuinka hän itse aikoinaan ei lähtenyt vaikka myös aikoinaan oli useamman vuoden kestänyt rakkausjuttu, eikä ole ollenkaan varma tekikö silloin oikein, milloin rakkaudet alkavat ja loppuvat, ja mitä jos jääminen ei olekaan mitään suoraselkäistä uskollisuutta vaan vain pelkuruutta...

- Qu'est-ce que je peux faire pour vous aider ?
Il avait noué un torchon autour de ses hanches.
- Lucie et Marion sont couchées ?
- Oui.
- Elles n'auront pas froid ?
- Non, non, elles sont très bien. Dites-moi plutôt ce que je peux faire...
- Tu pourrais pleurer sans que je m'en trouve mortifié pour une fois... ça me ferait du bien de te voir pleurer sans raison. Tiens, coupe-moi ça, ajouta-t-il en me tendant trois oignons.
- Vous trouvez que je pleure trop ?
- Oui.
Silence.
J'ai attrapé la planche en bois près de l'évier et je me suis assise en face de lui. Son visage était de nouveau contracté. On entendait seulement les bruits du feu.

- Ce n'est pas ce que j'ai voulu dire...
- Pardon ?
- Ce n'est pas ce que j'ai voulu dire, je ne pense pas que tu pleures trop, je suis juste accablé. Tu es si mignonne quand tu souris...

Noniin. Gavaldan vahvuudet ovat hyvin näkyvissä. Henkilöt ovat elävän ja kiinnostavan tuntuisia, ja tarinointi tavallaan kepeää mutta lopulta ei kuitenkaan (ja siten siis hyvin ranskalaista). Vatvonnassa ovat monenlaiset ihmissuhteet, ja lopulta se ainoa tärkeä moraalinen kysymys: valinta ketä vahingoitetaan kenen sijaan. Ja helppoa yksiselitteistä vastausta tähän ei löydy, ja tämänkin kanssa henkilöt joutuvat elämään, ehkä on tehty virheitä, tai ehkä ne virheet olisivat olleet toisissa valinnoissa...

Gavaldan kerronta on hyvin dialogivetoista, ei kovin vauhdilla etenevää, mutta hyvältä ja elävältä kuulostavaa: mitä muita bloggauksia vilkuilin, muutama henkilö oli tätä kuunnellut äänikirjana, mutta voin hyvin kuvitella että silloin tässä on hyvin vaikea pysyä mukana, keskustelu on katkonaista ja fragmenttista ja ajoittain olisi varmaankin vaikea pysyä kärryillä kuka puhuu (kahden näyttelijän kuunnelmana voisikin toimia. Samoin ranskaksi, Chloé teitittelee appeaan, joka sinuttelee miniäänsä). Minä luen perinteistä kirjaa, ja muutenkin pidän dialogivetoisesta kerronnasta, joten minulle Gavaldan tyyli sopii erinomaisesti. Ja kirjana tämä ei ehkä ihan niin huikeisiin käänteisiin yllä kuin debyyttinovellit, mutta pidin tästä enemmän kuin Karkumatkasta. Varmaan Gavaldan parissa jatkan myöhemminkin.

- Je pourrais continuer comme ça longtemps. Tu vois, tu es injuste. Qu'est-ce que tu disais déjà ? Que depuis tout ce temps, toutes ces années, je ne m'étais jamais intéressé à toi... Ooooh, Chloé, j'espère que tu as honte.
Il me faisait les gros yeux.
- Par contre, je suis égoïste, là tu as raison. Je te dis que je veux pas que tu partes, parce que je ne veux pas que tu partes. Je pense à moi. Tu m'es plus proche que ma propre fille. Ma propre fille ne me dira jamais que je suis un vieux con, elle se contente de penser que je suis un con tout court !

Bloggauksia löytyy: Kirsi, Anki, Mervi, Riitta, Elina, Susa, Luru, Johanna...

Helmet-lukuhaasteessa tämä on aika itsestäänselvästi 40. Kirjassa hylätään jotain.
Ja en tietoisesti etukäteen suunnitellut tätä kirjaa tämänvuotiseen naistenviikko-haasteeseen, mutta kun nyt hyvin osuu niin huomioidaan (ja yritetään saada viikolle myös toinen ja ehkä kolmaskin kirja).

Paul Claudel - L'annonce faite à Marie (Sanoma Marialle)

Ranskankielisessä kristillisessä kirjallisuudessa Paul Claudel nauttii klassikkoasemaa runoillaan, näytelmillään jne. vaikka suhtautumisessa hajontaa saattaa ollakin: juuri tätä näytelmää ennen luin artikkelin yhdeltä kirjallisuuskriitikolta, joka ei Claudelia juuri arvostanut, korkeintaan varhaistuotannossa noin ennen ensimmäistä maailmansotaa on vielä jotain...

No, tämä näytelmä on vuodelta 1912 (vaikka mainittiinkin nimeltä, että tämän esimuoto 1890-luvulta on parempi versio), ja tässä kirjassa on mukana myös myöhemmin muokattu viimeinen näytös, eli aiheeseen palattiin pitkin uraa.

Nimi viittaa angelus-kellojen yhteydessä lausuttuun rukoukseen, mutta tapahtumapaikkana on Reimsin seutu joskus myöhäiskeskiajalla: Claudel kirjoittaa mysteerinäytelmää, joten ajankohdaksi luodaan yleinen impressio keskiajasta, ei mikään tietty historiallinen ajankohta (muutama historiallinen maininta viittaa 1400-luvun alkupuoliskolle, mutta nämä eivät osu yhteen).

Sisällössä lähdetään myös mysteerin tai legendan alueelle, pyhyyden salaisuuksiin. Nuori neito Violaine on alustavasti puhuttu jo morsiameksi isänsä oppipojalle ja kasvatille Jacquesille, mutta tuntee tiettyä sympatiaa myös nuorta arkkitehtia Pierreä kohtaan...mutta Pierre kertoo sairastavansa salaisesti lepraa. Violainen antamaa säälivän ystävyyden suudelmaa on todistamassa tämän sisar Mara, joka itse rakastaa palavasti Jacquesia, ja kun myös Violaine sairastuu lepraan, päätyy tämä yhteisön reunamille kerjäläiseksi, kun taas Mara nai Jacquesin.

Mutta muutamaa vuotta myöhemmin Mara ryntää hän tämän luo jouluyönä kuolleen lapsensa kanssa Violainen luo: vaikka hän ei sisartaan rakastakaan, on hänellä kuitenkin luottamus tämän pyhyyteen...

Niin, omalla tavallaan tässä kehitellään legendaa paikallisesta pyhimyksestä asioiden tapahtuessa, ja sellaisena tässä on kiinnostavia piirteitä, niin Violainessa kuin Marassa...näytelmässä on tosiaan kaksi vaihtoehtoista viimeistä näytöstä, joista vanhempi on epämääräisempänä kiinnostavampi, uudempi etenee selkeämmin mutta myös osoittelevammin (tavalla joka ansaitsee sen alussa mainitun kriitikon paheksunnan). En nyt ihastunut, tuli luettua ja saatan lukea ehkä joskus jotain muutakin Claudelilta.

Helmet-lukuhaasteessa tämä voisi olla, öö, 22. Kirja kertoo aiheesta, josta olet lukenut paljon. Sadan vuoden lukuhaasteessa tällä saa 1910-luvun, ja tämän myötä myös haasteen bonusosasto tulee täyteen.

Larin-Kyösti - Kellastuneita lehtiä

Suomalaisen runon päivää juhlistetaan bloggaamalla suomalaisesta runoudesta: ei tosin Eino Leinoa, vaan aikalaistaan Larin-Kyöstiä. Olen aikoinaan lukenut yhden varhaisen runokokoelman, ja se jätti mielikuvan että muutakin voisi: nyt sitten satunnaisotannalla otin projekti Lönnrotista tämän vähän myöhemmän (eli siis yhä varhaistuotantoa) kokoelman, vuodelta 1903.  

Kokoelmasta löytyy yksi hitti, tutuksi lauluksi päätynyt Itkevä huilu. Mutta muutamaa muutakin voisi hyvin lauluksi kuvitella, muutama kertova balladi, muutama humoristinen hyräily...viittaillaan tyylillisesti historiallisiin balladeihin, ja niin itään kuin länteen: mukana on karjalaisaiheista ja Kalevala-tyylistä runoa mutta Aleksis Kiven tapaan kurotetaan myös läntiseen perinteeseen. Jonkin verran viljellään myös eksotismia Japanista Persiaan, tavalla joka on nykyään jo eksoottisempaa kuin varsinaiset aiheensa.

Dramaattisuus ei ehkä ole Larin-Kyöstin vahvuuksia, ennemminkin sujuva melodisuus ja tunnelmallisuus, mikä ehkä on sitten johtanut siihen, että vaikka ilmeisen suosittu aikanaan olikin, on jälkimaineessa jäänyt monien muiden varjoon: tämä on liian helppoa...

Mutta, no, sen verran pidän muodon taidosta ja kertovasta runoudesta (ja huumoristakin), että ilahtuneena tätäkin luki. Ja sen verran tiivis paketti, että Helmet-lukuhaasteessa tällä saa kohdan 33. Kirja, jonka voit lukea kerralla alusta loppuun (tosin en niin tehnyt, kahdella istumalla luin), ja Sadan vuoden lukuhaasteessa tällä saa 1900-luvun.

Muita runohaasteeseen osallistujia löytyy Ankin kirjablogin haastekutsusta.

Suur'itse Minä

    Suur'itse Minä istuu jääkristalli-linnassaan
    ja kylmin kiiltävin silmin hän katsovi maailmaan,
    kas, holveihin heijastuupi lumitähtien kimmallus,
    ja lävitse kammioiden käy huurteinen huokaus,
    jos sinne käyt, oi, matkamies, käyt kuolemaasi!

    Suur'itse Minä vanha on vihaaja auringon,
    oli ennen sydän hällä, nyt sijalla tyhjyys on,
    on hällä ystävä korppi ja pohjaton, musta yö,
    ja ainoa hupi on hällä, kun ahne korppi syö;
    hän monen onnen, monen lujan toivon kaasi.

    Öin onnen onkijajuokot ne hiipivät istuimen luo
    ja silmissä kiinteä ilme veriuhreja hälle ne tuo,
    ne antavat sydämmensä hänen lempikorpilleen
    ja sitte ne valansa vannoo kuin kuiskais ne itsekseen,
    Suur'itse Minän eteen ne nyt maahan luistaa:

    "Suur'itse Minä! Vannon, nyt unhotan kaikki muut,
    ma unhotan armaani lemmen ja kotini kauniit puut,
    ma unhotan unelmat kauniit, ne kunniaan, kultaan myön,
    jos isäni tielle astuu, niin isäni maahan lyön,
    vain itseäni tahdon aina auttaa, muistaa.

    En mitään keinoja kammo, kun himoni hulmuaa,
    sen kenkäni korolla poljen, ken minua vastustaa,
    en lasten itkuja kuule, en ääntä hukkuvan
    ja ylitse raunioiden ma huoneeni rakennan
    ja kuiluhun ma tahdon kilpaveikot suistaa.

    Suur'itse Minä, sä kaikki, sua tahdon ma ylistää,
    ma sulle suitsutan, uhraan, en muuta tunne, en nää,
    näin itsetiedossa väikyn, käyn kunnian vuorta näin,
    sen lumihuippuja astun pois ikuisuuttani päin,
    ja alla maailmoiden tummat tulet palaa.

    Ja taivaan kantta vasten ma suuren varjoni nään,
    kuin itse Luoja oisin ma korkeelle nostan pään,
    ja kuolkoon herätysääni mun omassatunnossain
    ja kuolkoon elämä kaikki, kun minä elän vain,
    Suur'itse Minä, kuule palvelijas valaa!"

    Suur'itse Minä koskee heitä taikasauvallaan,
    ja huume joukot tempaa, ne syöksyvät maailmaan,
    ne suuruuden hulluina huutaa ja muita ne tallaa ja lyö,
    ne palaa, paatuu, ne hyytyy ja tulee kerran yö,
    kun omaa itseään ne kaikki kiroo salaa.

Hilaire Belloc - Mr Petre

 

Olen Hilaire Bellocin nimen kuullut ajoittain mainitun GK Chestertonin, George Bernard Shaw'n ja muiden 20-30-luvun brittikirjailijoiden yhteydessä, mutta ilman kovin selvää käsitystä tuotannosta (kun ei sitä ole kai suomennettu yhtään). Mutta tämä kirja sattui osumaan käsiin, joten tutustutaan.

Kas, eräänlaista scifiä: romaani on ilmestynyt alunperin 1925 mutta sijoittuu vuoteen 1953. Mutta genrekonventioita ei harrasteta, kirjan on sijoitettu tulevaisuuteen ilmeisesti vain mahdollistaakseen kirjan nimihenkilön (toisen heistä) olemassaolon ja pari muuta juonenkäännettä, muuten kirjan 50-luku muistuttaa aika paljon 20-lukua. 

Päähenkilömme on britti, palaamassa pitkältä ulkomaanoleskelulta Amerikasta takaisin kotimaahan, mutta saavuttuaan satamaan hän äkillisesti menettää täysin muistinsa, nimensä ja menneisyytensä mukaanlukien. Koska mies on hyvin pukeutunut amerikkalaiseen tyyliin, niin taksikuski ehdottaa Lontoossa laadukasta hotellia, ja päähenkilö antaa mennä, ja äkisti mieleen tulee välähdys nimestä, että hän on herra Petre, ja hotellissa nimi täydentyy muotoon John K. Petre. Vaan kun John K. Petre sattuu olemaan amerikkalainen multimiljardööri, yksi ajan vaikutusvaltaisimmista miehistä, joka kuitenkin varjelee yksityisyyttään ankaran mustasukkaisesti...päähenkilön uusi identiteetti tulee uskotuksi, mutta samalla johtaa aikamoiseen pyöritykseen, kun tieto moisen henkilön saapumisesta Lontooseen alkaa levitä huhuna, ilman että kukaan olisi koskaan aiemmin tavannut herra Petreä.

Bellocin ote on satiirinen, ja erityisenä kohteena on sijoitusmarkkinat ja taloustiede: herra Petren ei-kovin-asiantuntevat lausahdukset mullistavat markkinoita, kaikki tapahtumat selitetään osoittavan herra Petren suunnatonta oveluutta, ja kieltämättä tämä täysin vahingossa onnistuu luomaan miljoonasijoitukset tyhjästä: sijoittaminen oli epäilemättä tullut kovasti huomion kohteeksi 1920-luvulla (ja suuri romahdus odottaisi muutaman vuoden päässä) mutta, no, tämä satiirin kohde on kyllä pysynyt ajankohtaisena. Sekalaisia piikkejä sinkoilee muuallekin, oikeuslaitoksesta psykiatriaan, ja toisaalta kirja on hyvin selvästi omasta ajastaan ja paikastaan ja toisaalta muutkin piikittelyn kohteet tuntuvat pysyneen kurantteina...

Ajoittain varsin tekniseksi yltyvistä tapahtumakuvauksista huolimatta tämä on varsin reippaasti etenevä ja sujuva kirja: lukiessa tuli mieleen mahdollisia koukkuja joihin tarina voisi suunnata (kuten että todellisuudessa sitä oikeaa John K. Petreä ei edes olisi olemassa) mutta näihin ei kuitenkaan menty, tarina pysyi lopulta aika yksinkertaisena komediana, joka ei sen kummemmin maailmoja mullista, mutta tulipahan luettua.

Helmet-lukuhaasteessa tämä voisi mennä kohtaan 37. Kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole (ehkä joidenkin muidenkin osalta, mutta erityisesti vaikea uskoa että se todellinen John K. Petre pystyisi noin hyvin suojelemaan yksityisyyttään nykyaikana), ja Sadan vuoden lukuhaasteessa tällä otetaan 1920-luku, joten varsinainen haaste tulee täyteen: napsin vielä bonuskierrokset lähiaikoina.