Olen lukenut Macbethin useita vuosia sitten sekä suomeksi että englanniksi, ja esitettynäkin kerran (onkohan muuten ainoa Shakespeare jonka olen nähnyt teatterissa? En selvästikään kovin usein teatterissa käy...), mutta vaikka teos olikin tuttu, tämä Matti Rossin käännös sattui käsiin tulemaan, niin voihan tämä uudestaankin lukea.
Tarina lienee tuttu silloinkin kun alkuteos ei ole, sen verran tähän viitataan muussakin kulttuurissa: voittoisan sotaretken jälkeen skottiaatelinen Macbeth kohtaa kolme noitaa, jotka ennustavat miehelle arvonnousua, ja tulevaa kuninkaankruunua. Arvostusta tulee, ja kun hyvä tilaisuus tulee, Macbeth vaimonsa avustuksella päättää vauhdittaa kohtaloa kuningas Duncanin salamurhalla...ja kun kuninkuus on saavutettu, niin ensimmäisen murhan jälkeen tarvitaan seuraava, ja seuraava, ja pian ollaankin verinen tyranni, ja ennustuksiakin kuullaan lisää, ensikuulemalta lupaavia Macbethille, mutta tietysti niissä on omat koukkunsa ja porsaanreikänsä, jotka vievät Macbethin lopulta tuhoon.
Tunnelmallahan tämä näytelmä toimii: kaikki pyörii pimeyden ja veren ympärillä, ja päähenkilöiden spiraali kunniallisesta arvostuksesta pahuuteen ja hulluuteen on vaikuttavaa, Macbeth saavuttaa koko ajan enemmän ja silti hänelle jää koko ajan vähemmän, ja hienoja kohtauksia ja lentäviä lauseita lauotaan.
MACBETH: [...]
Sammu, sammu, lepattava liekki!
Elämä on vaeltava varjo, kehno näyttelijä,
joka temppuilee ja rehkii näyttämöllä
hetken, eikä palaa. Se on hullun loru,
täynnä huutoa ja vimmaa, mutta mieltä vailla.
Samalla on todettava, että näytelmässä tuntuu olevan enemmän heikkouksia kuin muissa Shakespearen terävimmän kärjen näytelmissä. Kuten Ralf Långbacka esipuheessa huomauttaa, Macbethia ja Ladya lukuunottamatta kaikki muut roolit jäävät aika pieniksi. Näytelmä on lyhyt, ja mahtaako siitä johtua että siihen on varhain liitetty myös pari lisäkohtausta Thomas Middletonin näytelmistä (mahdollisesti Shakespearen suostumuksella) että saisi hieman lisää täytettä...
Ja kun näitä muokkauksia on tehty, niin herää myös kysymys mahtaako meille säilyneissä tekstiversioissa olla mitä virheitä ja puutteita, vai ovatko oudot ristiriidat ja aukot tarkoituksellisia ja tulkintaa vaativia, vai ripustaako Shakespeare Tsehovin pyssyjä seinälle ilman laukaisua. Lady Macbeth sanoo imettäneensä, mutta pariskunta on lapseton. Macbeth lähettää toverinsa Banquon perään kaksi murhaajaa, ja sitten näiden seuraan liittyy kolmas murhaaja, ilman mitään ilmeistä dramaattista syytä. Macbethin viimeiseksi nimetyksi ja vuorosanalliseksi tukijaksi jää henkilö nimeltä Seyton, joka ei ole esiintynyt tätä ennen koko näytelmässä: onko nimi tulkittava vihjeeksi?
Viimeisestä ajatuksesta tulikin yksi mielleyhtymä, mahdollisena vaikuttimena: Raamatun syntiinlankeemuskertomus. Periaatteessa hyvät Macbeth Ladyineen antaa periksi viekoitukselle yhteistuumin, tempaavat kielletyllä tavalla itselleen jotain arvostettavaa (ja joka oli ehkä muutenkin mahdollisesti tulossa saajiensa osaksi), ja sitten saa kärsiä ja hävetä...
Toisena mieleen tulleena vaikutussuhteena, olin ajatellut laittaa Helmet-haasteessa tämän kohtaan 3. Kirja liittyy Agatha Christieen, koska tästä on napattu yksi Christien kirjan nimi, By the Pricking of My Thumbs. Mutta oikeastaan tässä on hyvin esillä monissa Christien kirjoissa esiintyvä idea, kuinka murhaa peittääkseen pitää tehdä uusi murha, ja uusi, ja uusi, se ensimmäinen voikin olla vielä ihan vaan pieni juttu ja oikeastaan uhri melkein ansaitsi sen, mutta kierre pahenee...ja Macbeth ja Lady Macbeth suhtautuvat tehtyyn eri tavalla, mutta vaikka suunta on eri, kumpikin on huono. Näytelmä on varmasti Christielle tuttu, ja antaa tämän tuotannon perusideoita (lukuhaasteessa Christie-kohtaan tulikin eri kirja, joten laitan tämän kohtaan 8. Kirjassa ei rakastuta)
