Pirjo Kotamäki - Villit linnut olkapäillä

Pari vuotta sitten luin Pirjo Kotamäen säeromaanin Paavo Ruotsalaisesta, ja huomasin tuotannossa muitakin kiinnostavan oloisia nimikkeitä, runoteoksia huomattavien henkilöiden elämästä...nyt sitten vuoroon tämä muutaman vuoden takainen teos, kun vietetään Franciscus Assisilaisen juhlavuotta, 800 vuotta taivaallisesta syntymäpäivästä. 

Vaan mikäköhän kategoria tähän pätee: lähestyin teosta ensin samassa säeromaanin tai eeppisen runouden hengessä kuin tuota Petäjäistä leipää, mutta sellaisena tämä tuntuu työläämmältä. Vaikka yksittäiset runot muodostavatkin syklin joka seuraa Franciscuksen elämän vaiheita, niin kerronnallisuus on aika väljää ja ajoin hämärääkin: kun itse tunsin Franciscuksen vaiheet ja aimo joukon myös tähän liittyviä legendoja niin hahmotin viittaukset, mutta jos päähenkilö ei ole niin tuttu, niin tämä kerronnallinen puoli taitaa mennä helposti ohi. Ennemmin kuin epiikkaa, kyseessä on juurikin Franciscuksen elämästä inspiroitunut runosarja (jossa toki hyödynnetään roolirunouden keinoja, äänessä ovat niin Franciscus itse kuin jotkut läheisensä).

Ja tietysti Franciscus itse on runoileva mystikko, ja erityisesti luonnosta mystistä kokemusta ammentava, mikä ei narratiivisesti helpota, mutta lyyrisesti toki tarjoaa paljon mahdollisuuksia väkevälle ilmaisulle, ja tätä Kotamäki hyödyntääkin. Ja vaikka luontosuhde onkin paljon esillä, niin perinteistä luontorunoa tämä ei ole, niin päähenkilö kuin kirjailija ovat avoimen tietoisia jumalallisesta läsnäolosta koko luomakunnassa...ja kun kyseessä ovat roolirunot, niin näkökulmahenkilön omakin olemassaolo on tavallista vahvemmin mukana, joten kuvauksessa tulee nimenomaan suhde luontoon luomakuntana, jossa on itse osana, kuin luonnonilmiöt sinänsä.  

Odotin enemmän säeromaanimaista kerronnallisuutta kuin sain, mutta otan tämän sitten lyyrisempänä ja mystisempänä tekstinä, jonka meditaatioihin lienee syytä itsekin palata mietiskelemään.

Laulukaskaan kevyt ruumis kämmenelläni.
Se lohduttaa minua.

Riivaajat tulivat ruumiini läpi,
ne tulivat ja kävivät kimppuuni yöllä, kun olin unessani,

silitän kaskasta sydämeni tahdissa, 
rukoilen yhä,
rytmi on oikea,

se alkoi laulaa hieman käheällä äänellään,
sen mielestä olin viikunapuu:
tunsin sen värähdykset kämmenelläni,
poimin ääntä sormenpäilläni,
ne kiihdytti värinää,
se lauloi ja sitä mukaa
sieluni rauhoittui,
ruumiini pääsi lepoon,
silitän yhä sen kevyttä kehystä ja se
laulaa omaa olemassaoloaan,
taivaallista keveyttä. 

Joel Haahtela - Tähtikirkas, lumivalkea

Pikkuhiljaa tutustun Joel Haahtelan tuotantoon, ensimmäisen kirjan luin viime vuonna ja nyt sitten toinen, Helmet-haasteen täsmäosumana.

Nuori mies kirjoittaa päiväkirjaa kaipauksensa kohteelle Pariisissa 1889: kuka on ajatukssissa ja kaipauksissa oleva henkilö ja mitkä arveluttavat olosuhteet ovat ajaneet miehen Suomesta Pariisiin, ne selviävät  pikkuhiljaa. Mies saa työpaikan modernin aallonharjalla olevassa huipputeknologiafirmassa, lennättimessä kansainvälisiä uutisviestejä vastaanottamassa, ja etenee itsekin journalistiksi, Pariisin maailmannäyttely henkii uutta suurempaa maailmaa, ja taiteetkin etenevät harppauksin, ollaan aivan uuden kynnyksellä.

Seuraavassa päiväkirjassa mies on Berliinissä 1913. Maailma on muuttunut, mies samoin, ja uusi aika antaa taas merkkejä itsestään, tällä kertaa tosin maailmansodan muodossa.

Kolmannessa päiväkirjassa 1920-luvun alussa mies matkustaa kaukoitään, nimellisesti journalistin töissä mutta enemmän lepäämisenä masennuksesta.

Ja neljännessä ollaan saksalaisessa mielisairaalassa 1936. Muidenkin, välissäolevien, päiväkirjojen olemassaoloon viittaillaan, mutta nämä neljä olivat, ainoat jotka löytää Helsingissä 2012 toinen mies, ensimmäisen lapsenlapsenlapsenlapsi. 

Kovin juonivetoinen teos ei siis ole, vaikka selkeä eteneminen ja elämäntarina siinä onkin. Nuori mies kärvistelee kaipauksessaan mutta samalla on täynnä toivoa ja suuria suunnitelmia. Mutta eläessään ja päiväkirjaa kirjoittaessaan hän toisaalta luo itseään enemmäksi ja samalla luopuu asioista, toisista puolista itsestään...edetään ammatillisesti, tullaan vakavaraisemmaksi, ja samalla kaipauksen kohde alkaa haipua mielestä, taiteelliset intohimot unohdetaan...vaan toki niihin palataan, mutta vasta sitten kun on jo kovin myöhäistä. Ja sama pätee maailmaan, 1800-luvun lopun mullistava tulevaisuus täynnä toivoa kääntyy maailmaksi matkalla maailmasotiin ja joukkomurhiin, jotain saavutetaan ja jostain luovutaan, ja oman viestinsä antaa vierailu Angkorissa, viidakkoon unohtuneessa vanhan korkeakulttuurin jäänteessä...

Kuvaus on kaunista, päiväkirjameskinnöissä niin kirjoittaja kuin ympäristönsä tulee eläväksi, vaikka ei tämä tässäkään maailmanajassa kovin hilpeä kirja ole. Vaan ehkä näin se menee ja on aina mennyt ja tulee jatkossakin menemään.   

Helmet-haasteessa tämä on tosiaan täsmäosuma kohtaan 2. Kirjan nimessä on sana tähti tai sen taivutusmuoto. Ja vanhoja bloggauksia ilmestymisajan läheltä löytyy paljon, on Kirjavinkit ja Katja ja Omppu ja Pekka ja Sari jne.  

Joel Lehtonen - Munkkikammio

Lisää teoksia alagenrestä "ei-tyypilliset kirjat kirjailijoilta, jotka muistetaan nykyään yhdestä teoksestaan (jota en ole lukenut)": Joel Lehtonen on kyllä muutenkin jäänyt lukematta, vaikka muutama teos onkin ollut suunnitelmissa (ei tosin se Putkinotko ihan ensimmäisenä).

Mutta nyt sitten varsin varhainen runokokoelma, joka uteloitti nimellään. Lehtosen näkemykset monastisismista eivät tosin ole kovin ylevät, kun runoissa munkit mainitaan niin heidät rinnastetaan toistuvasti vankeihin...mutta tätä teosta, julkaisuvuosi 1914, edelsivät matkat eteläisempään Eurooppaan, ja paljon näissäkin runoissa ammennetaan välimerellisestä ja klassillisesta kulttuurista, mukana on Ranskan ja Italian romantiikan (ja hieman naturalismin) henkeä. 

Mutta täytyy sanoa, että runoilijana Lehtonen ei tässä oikein vakuuta. Kieli on koukeroista "runoilijakieltä", ehkäpä dekadenttin itsetietoisuuteen saakka, mutta sille ryhtiä antava mitallisuus on joskus poissa ja ollessaan läsnä on varsin vaatimatonta, jopa heikkoa. Runot ovat pitkiä, usein eeppisiä ja aika moni nimetty naisen mukaan: jotkut uudelleenkerrottuja tunnettuja tarinoita (kuten Delila) ja jotkut ihan omia kertomuksia. Ja se kerronnallisuus on näissä se ansiokkain puoli, ehkä siis hyvä että Lehtonen keskittyi tämän jälkeen proosaan (joskin kirjojen nimistä huomaan että kiinnostus koukeroiseen kieleen näköjään säilyy). 

No, Helmet-haasteessa saan kohdan 19. Kirjan nimessä on jokin talon osa (mitä, eikö teidän talossanne ole munkkikammioita?) 

Angelica (ote)

Angelica! Niin katsoit kalpeana,
kun luotani sun syöksi tyly sana,
et tiedä mitä rakkauteni on!
Se, jota kutsui runo-taivaan ovi,
maan pääll' on tunnoton ja onneton.
Et tiedä, mitä tämä sydän on:
Raketti singottu taivohon!
Kuin satu, jot' ei ruumistuttaa sovi,
Kuin kupla hento, johon kuvansa
luo kaikki, ihailtava kiiruulla.
Kuin kulta-malja, joka kohta sakkaan
on juotava. Kuin sointu laulun rakkaan.
Vain ilta-pilvein puna aaltoihin:
se hetken hohtaa. Lieska helvetin! 

Helvi Hämäläinen - Kylänruusut

Jatkan seikkailua Helvi Hämäläisen tuotannon parissa. Kirjailijan jälkimaine tuntuu nykyään olevan kahdessa hitissä (joista Säädyllistä murhenäytelmää en ole lukenut ja Sukupolveni unta en arvostanut), mutta tämän tuotannosta löytyy varsin omalaatuisia sivupolkuja, joista parista on tullut jo kirjoitettua, ja nyt tuli luettua postuumisti julkaistu romaaninsa, joka on kuitenkin alunperin kirjoitettu noiden kahden teoksen välissä 50-luvulla.

Ja on tämäkin omalaatuinen teos. Ollaan Härjänojan kylässä loppukesällä, ja yleinen mieliala on jännittynyt: Mudan ukko on kuollut ja jättänyt testamentissaan omaisuutensa tyttärelleen Lempille (joka on onhe ja hentuinen) ja aviottomalle tyttärelleen Raakelille (joka taas on aika pänkä), mutta kolmas sisar Anni (aina ollut tomppo) ja miehensä Heikki on sivuutettu tyystin, ja tämän jaon oikeudenmukaisuutta kyseenalaistaa moni vaikka lainmukaisuudessa ei olekaan naputtamista.

Ja sitten Raakelin järjestämien kahvikestien päätteeksi koko kylä päätyy yhteiseen uneen, jossa ruusut ottavat kylän naisten hahmot vetäen miehet öiseen tanssiin, paitsi että huomataan että muiden naisten hahmot ovat kyllä paikalla mutta Raakel ei, ja tästä sisuuntuneena Raakel vuorostaan muuttuu ruusupensaaksi...  

Jeps. Kirjan alkupuolen maalaisrealismi on melkein huvittavaakin yksityiskohtaisine ja toisteisine pohdintoineen ja keskusteluineen, Hämäläisen varsin lyyrisellä kielellä toteutettuna (ja murresanastolla Someron suunnalta), mutta siinäkin näkyy jo piileviä enteitä ja legendoja, ja sitten ne pääsevätkin täysillä valloilleen tavalla jota ei niin usein suomalaisessa 1900-luvun kirjallisuudessa ole näkynyt. Fantastisemmasta osasta tuli vahvasti mieleen René Girardin teoriat mimeettisestä ja symbolisesta väkivallasta ja syntipukeista, johon kirjan tapahtumat sopivat varsin hyvin...joskin kirja oli kirjoitettu ennen kuin Girard teoriansa esitti, eli harkitusta viittauksesta ei ole kyse, ennemminkin se vain toteutetaan. Näin fantastisuus ei ole vain haahuilevaa, siinä tuntuu oma symboliikkansa olevan, mutta samalla tuntuu että Hämäläisellä on ollut kieli poskessa tätä kirjoittaessa, teos on usein suorastaan hassu. 

Helmet-haasteessa laitetaan kohtaan 28. Kirjassa tanssitaan. Ja Katja on myös lukenut kirjan. 

Hyvä mies oli minulla, eikä Raakel kaikkine rikkauksineen näiltä kulmilta niin hyvää miestä saa. Vaikka en penttiä moiti, on Raakelilta kuitenkin aina ollut poissa se kun parhain tarvitaan. Joitakin maakunnan miehiä olisi hän nuorempana voinut saada, mutta siihen on hän ollut liian itsekäs, itsestään pitäväinen on hän aina ollut. Raakelin mattojakin kun olen kutonut olen aina ollut kiusassa, saisihan edes tummaa kudetta mattoihinsa miehen vaatetuksesta. Onhan mies siinä suhteessa hyödyllinen, että on hänellä aina mustia tummia vaatteita, vain jonkin pätkän olen tummaa raakaa lyönyt Raakelin mattoon hänen kävelypuvuistaan. Toista on kuitenkin kun on mies talossa, miehettömyytensä vuoksi on Raakel aina saanut pitää liika vaaleita mattoja ja tuolla niska kyyryssä niitä pestä Korpajoessa tiuhempaan kuin muut naiset. naiko Pentti hänet? En pidä kihlausta varmana tässä suhteessa, eroitetaanhan jo vihitytkin toisistaan. On tälläkin kulmalla eroitettuja pariskuntia muutama kappale. 

Claes Andersson - Den förälskade terapeuten

Jatkamme operaatiota "lue enemmän ruotsiksi" kirjastosta löytyvillä näytelmillä. Olen jotain Claes Anderssonin pohdiskeluteoksia lukenut aiemmin, ja yksittäisiä runoja olen nähnyt siellä täällä, mutta näköjään draamatuotantoakin löytyy (siitä tosin vaietaan noilla wiki-sivuilla, ehkä koska Suomessa näytelmät eivät ole kirjallisuutta).

Nimi vinkkaakin jo sisältöön. Kamarinäytelmässä on kaksi henkilöä ja neljä roolia: psykoterapeutti Oskar, potilas Emmadora ja kummankin sisäiset äänet erillisille näyttelijöille. Emmadora aloittaa terapian, ja terapian jatkuessa varsin epäprofessionaalisesti Oskar ja Emmadora rakastuvat toisiinsa ja menevät naimisiin, mutta aviomies Oskar ei olekaan sitten kuitenkaan sama henkilö kuin terapeutti Oskar...

Andersson psykiatrina tuntenee aiheen hyvin, vaikka tuskinpa tämä omaelämäkerrallinen teos onkaan: tapahtumat etenevät lyhyinä kohtauksina joiden välissä on lauluja, ehkä Brechtin vieraannuttamisen hengessä, ettei katsoja luule moista (laulut ovat kirjassa riimirunoina, sävelmiä ei ole annettu).

Ja, no, täytti tarkoituksensa olemalla kielellisesti varsin helppoa luettavaa: joka sanaa en ymmärtänyt mutta tapahtumissa pysyi kuitenkin hyvin mukana ilman sanakirjaakin...muuten ollaan aika lailla "tulipahan luettua"-osastossa ilman sen kummempia vaikutuksia suuntaan tai toiseen, ja sai tällä Helmet-haasteessa kohdan 21. Kirjassa käydään museossa (häämatka suuntaa Pariisiin, jossa käydään Louvressa). 

III (ote)

Hjälp mej men förändra ingenting!
Du ska göra med mej vad j a g vill!
Hjälp mej men ta inte bort min bipolaritet
min galenskap och promiskuitet
Så hjälp mej men förändra ingenting
Du ska göra med mej vad j a g vill!

En drottning är jag med min galna makt
Depressionen är min änglavakt
Vad vore jag utan mina konstigheter?
mina infall och förljugenheter? 
Så hjälp mej men förändra ingenting
Du ska göra med mej vad j a g vill!

Janne Teller - Samantekevää

Satunnainen löytö kirjaston ilmaishyllystä, teoksesta ei ollut mitään käsitystä mutta takakansi vinkkaili kiinnostavanoloista filosofista otetta, eikä kiinnostavaa tanskalaista kirjallisuutta nyt niin usein käsiin tule (suom. Veijo Kiuru) joten miksi ei kokeilisi. Ja päädyinkin sitten "mitäköhän mä just luin"-osastolle.  

Kirja kertoo tanskalaisen pikkukaupungin ("Siellä ei ollut hienoa, vaan melkein hienoa.") luokasta 7a, jonka yksi oppilas, Pierre Anton, ensimmäisellä kouluviikolla julistaa että millään ei oikeastaan ole mitään merkitystä, kaikki on samantekevää, ja karkaa luokasta istumaan luumupuuhun. Sieltä hän huutelee luokan muille oppilaille samantekevyyden sanomaansa, ja luokan oppilaat päätyvät keskenään pohtimaan miten voisivat vastata Pierre Antonille ja todistaa että on jotain, jolla on merkitystä. Koska mieleen hiipii kollektiivinen pelko että ehkä Pierre Anton onkin oikeassa. 

Ja luokan oppilaat alkavat kokoontua läheiselle hylätylle sahalle ja etsiä todistusaineistoa merkityksestä. Yksi oppilas tuo jotain itselleen tärkeää, ja sitten voi nimetä toisen oppilaan, ja mitä tämän täytyy laittaa merkityksen kasaan. Ja ensimmäiset annit ovat vielä aika maltillisia (ensimmäisenä pinoon päätyy kasa roolipelikirjoja, ja minä-kertoja joutuu luopumaan hienoista vihreistä sandaaleistaan) mutta pian panokset kovenevat, samoin ryhmäpaine luopua siitä mitä on määrätty...ja kun kasaan on kertynyt kaikenlaista, niin onko siinä sitten merkitystä, mistä sen tunnistaa ja mitä sille tehdään.

Janne Tellerin teos luokitellaan nuortenkirjaksi, ainakin päähenkilöiden ikien perusteella, mutta ote on kyllä varsin epätavallinen. Olen aika satunnainen nuortenkirjojen lukija, osin koska silloinkin kun niissä käsitellään isoja ja kompleksisia aiheita (ja niin niissä tehdään, mitä on syytä arvostaa) niin käsittely pysyy usein kuitenkin aika yksinkertaisena ja vaikeatkin aiheet saadaan yleensä siistiin onnelliseen nippuun ja rusetti päälle. Mikä on joskus kivaa mutta usein kaipaan vähän enemmän kompleksisuutta ja ristiriitaisuutta. No, Tellerillä on iso aihe, ja hän muotoilee siitä varsin omalaatuista filosofista ajatusleikkiä (jossa, todettakoon, otetaan hieman vapauksia realismista: vaikea uskoa että todelliset ihmiset käyttäytyisivät näin, mutta lukijana mukaudun filosofiseen probleemaan), mutta tässä päädytäänkin aikamoiseen eksistentialistiseen pimeyden sydämeen, jossa ei olekaan helppoja ja miellyttäviä ratkaisuja...

Jep, kaikessa omalaatuisuudessaan oli vaikuttava teos, ja on näköjään saanut palkintoja ja aiheuttanut debattia, en ole yllättynyt. Mutta jos lukija ei osu samalle aallonpituudelle niin tätä on myös hyvin helppo inhota (ja nykymallissa tässä olisi aika monia trigger warningeja, koska epämiellyttäviä asioita tapahtuu). 

Helmet-haasteessa laitan kohtaan 35. Kirjassa on lyhyet luvut (n. 130 sivua, 26 lukua). Ja kirjan ovat lukeneet ainakin Linnea ja Nti Kirjastotäti. 

 

Jyrki Vainonen - Tutkimusmatkailija ja muita tarinoita

Olen aiemmin lukenut pari muuta Jyrki Vainosen novellikokoelmaa, nyt vuoroon tämä esikoisensa, HS:n kirjallisuuspalkinnon voittaja (varsinkin kun Helmet-haasteessa on aiheesta haastekohta).

Ja onkin huomionarvoista, että mainstream-kirjallisuuspalkinto on haettu tässä määrin genrefiktioon nojaavalla teoksella. Monissa tarinoissa arkitodellisuus on nytkähtänyt hieman vinoon, ajoittain ihan kauhun ja fantasian puolelle: aika monta tarinaa voisin hyvin kuvitella lukevani esim. Portti-lehdestä (jonka toiseen alumniin, Maarit Verroseen, Vainosta helposti vertaa). Muutenkin yksittäisissä tarinoissa tuli usein mieleen tietty genretuttuus, ilman että se asettui ihan selviksi nimettäviksi vaikutteiksi. 

Tällä kertaa novellien välille ei ole rakennettu mitään yhtymiä, aiheiden ja tyylien kirjo on suuri. Reaaliset ajan ja paikan lait horjuvat, joskin kiinnostavaksi kontrastiksi usein korostetaan konkreettisuutta, materiaalisia yksityiskohtia: ristiriita on kiinnostava. 

Novelleissa suositaan myös avoimia loppuja, joskin vaihtelevalla menestyksellä, Ajoittain toimii, mutta joskus jäädään vain roikkumaan ilmaan, tietty dramaattinen tyydyttävyys uupuu: joissain novelleissa asioita vain tapahtuu ilman että mitään yhdistävää suhdetta, edes symbolista, tapahtumien kokijaan olisi (biologi Rolandsenin kotiin alkaa ilmestyä massoittain kärpäsiä: entäs sitten?). 

Olen tämänhenkisiä juttuja lukenut aika paljon, pidän lajista joten kirjaan suhtaudun myötäsukaisesti (ja suosikeikseni voisin nostaa tässä tarinat Uhri, Parantola ja Pelurit), mutta Vainonen ei vieläkään hurmaa minua.