Olen vuosien varrella lukenut aika ison pinon C.S.Lewisin kirjoja, blogiin on tosin päätynyt vain yksi. Lewisin tuotannossa jako faktaan ja fiktioon ei ole kaikkein mielekkäimpiä, kun fiktiokin tapaa olla sen verran vahvasti allegorista, että esseet ja tarinat asettuvat aika lailla jatkumolle. Mutta tämä on silti enemmän siellä fiktio-puolella, myöhäinen teos johon Lewis itse oli ilmeisesti kaikkein tyytyväisin, ja moni muukin on pitänyt tätä tuotannon parhaimmistoon kuuluvana. Ja olihan tämä hyvä.
Pohjana kirjalle on Eros ja Psykhe -myytti, joka sellaisena kuin miten Apuleius sen kertoi, on ilmeisesti kiusannut Lewisiä pitempään ja jonkinlaisia esiversioita tästä tarinasta pyöritteli jo pitkään...myytti kerrotaan uudestaan, mutta Psykhen vanhemman sisaren Orualin toimesta, ja pyrkien tekemään henkilöistä suunnilleen realistisesti toimivia yksilöitä (vaikka toki Lewisin taipumus allegorisuuteen tulee yhä vahvasti esiin).
Eikä Eroksen ja Psykhen tarina ole suinkaan ainoana kirjassa, teemoiltaan tässä kirjoitetaan myös versiota Jobin kirjasta, ja sieltä tulee myös kirjan erikoinen rakenne: kirja jakautuu kahteen osaan, mutta ensimmäinen osa on melkein 5/6 kirjasta, ja jälkimmäinen tulee epilogimaisena, mutta sen verran suurena ja merkittävänä että kyse ei ole vain epilogista. Ensimmäiseen osaan sjoittuu melkein kaikki toiminta, Orualin tekemiset ja tekemättä jättämiset, ja jonka lopulla kuulee vielä elämänsä vääristellynä tarinana (eli sellaisena kuin miten Apuleius sen kertoo): tämä ei ole oikein, Orual vaatii jumalilta vastausta ja oikeudenmukaisuutta, ja sen vuoksi kertoo tämän tarinansa niinkuin hän sen näki. Ja toisessa osassa Orual joutuu kohtaamaan niin jumalten vastaukset kuin oman itsensäkin, miten tekonsa näkyivät muissa ja muille, ja omat piilevät vaikuttimensa tekojensa taustalla, jotka eivät ole ollenkaan niin puhtoiset kuin mitä ensimmäisessä osassa kerrotaan.
Eli teemat ovat yhä tuttuja, kirjoitetaan allegoriaa uskonnoista, pyhyyden ja tuonpuoleisen kokemuksista, ja siihen liittyvästä itsetutkiskelusta (koska miten voimme katsoa jumalia kasvoista kasvoihin, jos kasvomme ovat piilossa myös meiltä itseltämme). Psykhe on avoin numinaalisuudelle, Orualin oppi-isä Fox taas epäilee kaikkea, ja Orual, niin, Orual valitsee ja saa elää valintojensa mukaan...
Tarinana tämä toimii kyllä myös: vaikka tässä liitetään yhteen kaksi hyvin erilaista tarinaa, molemmille ollaan uskollisia, ja yhdistelmä kuitenkin saadaan toimimaan. Ehkä varsinaisesta realismista ei voi puhua, mutta uskottavuudesta kyllä, ja uskottavuus ulottuu myös hyvin elävään myyttiseen henkeen. Tekisi mieli myös mainita, että Lewis on lainaillut aika paljon René Girardin mimeettisen väkivallan teorioista, mutta tämä kirja kirjoitettiin ennen Girardia: osuvuus on silti hyvä.
Liityn kyllä siihen joukkoon, joka pitää tätä Lewisin tuotannon parhaimmistoon kuuluvana (ja minä siis olen pitänyt melkein kaikista lukemistani).
Helmet-haasteessa tällä saa kohdan 1. Kirjan nimessä on alistuskonjunktio (alkukielellä, suomennoksesta se puuttuu).
