Kazuhiro Kiuchi - Shield of Straw

 

Tässä kirja, joka pyörii hyvin pitkälle ideansa varassa. 

Mekari toimii Japanin turvallisuuspoliisissa, tehtävänään toimia henkivartijana korkean tason poliitikoille ja muille VIP-henkilöille, ja vaikka ammattissaan pärjääkin hyvin, yksityiselämästä on ilo poissa vaimon kuoleman jälkeen ja sitä kautta myös kaikki ambitiot.

Mutta uusi tehtävä odottaa: etsintäkuulutettu rikollinen Kiyomaru on pidätetty (tai siis ilmoittautui itse poliisiasemalla) etelä-Japanissa ja nyt tämä pitäisi saattaa Tokioon. Kiyomaru on syyllistynyt kahteen raakaan murhaan, joista jälkimmäisen uhri sattuu olemaan vaikutusvaltaisen multimiljardöörin lapsenlapsi, ja tämä päättää jakaa omaa oikeuttaan, luvaten hyvin laajasti koko maahan leviävissä ilmoituksissa, että henkilöä, joka on vastuussa Kiyomarun kuolemasta, odottaa miljardin jenin palkkio (ihan niin suuri summa ei ole euroina, mutta kuitenkin suuri) ja muutenkin käyttää runsaasti rahojaan pitääkseen huolen että tämä ilmoitus varmasti leviää (tarkentavine yksityiskohtineen miten palkkiomaksu voidaan järjestää kun murha nyt sattuu kuitenkin olemaan rikos), joten matkasta läpi puolen Japanin on luvassa varsin vaikea...

Tuolla mennään, matkaa tehdään suuren mediakohun saattelemana ja yrittäjiä on sen verran että hyvin nopeasti saa huomata että kehenkään ei kannata luottaa, erityisesti kehenkään sellaiseen jolla on ase (eli mm. toisiin poliiseihin), ja toisaalta joudutaan vastakkain ankarien moraalisten kysymysten kanssa, mikä arvo on ihmishengellä itsellään ja miten missäkin tilanteessa olisi paras toimia (koska väkivaltaa ja kuolemia on odotettavissa). 

Kiyomarukin ei ole mikään kärsivä ja väärinymmärretty yhteiskunnan uhri vaan ihan vaan kurja sosiopaatti, sellainen jota käytetään argumenttina kuolemanrangaistuksen puolesta, mutta ilmeisesti Japanissa kuolemanrangaistus tulee kyseeseen vasta kolmesta murhatuomiosta, ja tästä oltaisiin siis välttymässä...mutta kaipaisiko kukaan jos Mekari ei nyt kuitenkaan ihan tekisi työtään kunnolla, varsinkin kun tullaan tilanteisiin joissa jonkun muun henki on vaarassa...ja toisaalta mitä se kertoisi yhteiskunnasta että kun on tarpeeksi rahaa niin voi tehdä mitä tahansa? Ja kuinka moni onkaan valmis tappamaan toisen ihmisen rahasta...

Kazuhiro Kiuchin kerronta on varsin funktionaalista. Kirjassa mennään idea edellä, eli paljon huomiota kyllä saa miten tällainen tapahtumasarja voi toteutua suunnilleen realistisesti, ja mm. henkilökuvaus rajoittuu siihen mikä on tarinan ja moraalikysymysten kannalta olennaista, tyypittelyyn asti. Mekari motivoidaan henkilöksi joka ei itse ole kiinnostunut miljardista jenistä, ja muut henkilöt ovat myös enemmän tyyppejä joilla on positio tarinaan ja sen teemoihin kuin eläviä psykologisesti syvällisiä henkilöitä...

Kerronta pysyy varsin asiallisena: mukana on joitain varsin raakojakin kohtia, joiden väkivaltaisuus ei kuitenkaan ole itsetarkoituksellista mässäilyä, vaan funktionaalisesti niillä korostetaan tarinaelementtejä: tuodaan esiin että Kiyomaru ei tosiaankaan ansaitse sympatioitamme tai alleviivataan moraalisten valintojen vakavuutta: kenen osaksi missäkin valinnassa tulee kärsimys.

Joissain noissa teknisissä yksityiskohdissa kirjailija ehkä päätyy itsetarkoituksellisesti selittelemään liikaa, hieman alleviivaten omaa tietämystään, erityisesti aseiden tekniikan kuvauksissa, ja yhden keskeisen juonikoukun kyllä itse hoksasin nopeasti, kun Mekarilla meni 3/4 kirjasta tajuta (mutta ehkä se ei kirjoitusvuonna 2004 ollut vielä niin tunnettu ja selviö...)

Jep, kirjassa on idea, ja kaikki muu keskittyy viemään sitä eteenpäin. Ja sen verran kiehtova idea on kyseessä ja toteutus toimi siinä määrin, että oli tämä kyllä antoisa lukukokemus. Yleissävy tässä on kyllä hyvinkin ankara ja synkeä, ja pääsi kyllä myös ajoittain ihon alle (puhun nyt erityisesti siitä yhdestä tapahtumasta kirjan loppupuolella...) mutta ankaruus, jolla moraaliset asettelut esitetään, vetosi kyllä minuun hyvin. Mutta en tiedä uskallanko varsinaisesti suositella kenellekään (paitse te herkemmät lukijat ette halua tätä lukea), ja kirjana tästä tuli kyllä usein mieleen, että tämä toimisi yhtä hyvin elokuvana (ja tästä on näköjään tullutkin filmi, ohjaajana Takashi Miike (tietysti)).

Helmet-lukuhaasteesta otan kohdan 29. Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva (vähän kärkyin, josko olisi sosiaalista mediaa mukana, kun nettisivuilla on oma olennainen roolinsa kirjassa, mutta varsinaista somea ei kuitenkaan ollut. Liian vanha kirja.)

Laura Esquivel - Pöytään ja vuoteeseen

 

 

Tämä kirja on ollut "pitäisi lukea"-listalla jo Frau, Signora & Bibi -lukuhaasteen ajoilta, tämä Laura Esquivelin kirja kun on yksi niistä haasteeseen sopivista kirjoista joihin niminä törmäsi ihan etsimättäkin, sen verran bestseller on kyseessä (suomennos Sanna Pernu).

Meksikon maaseudulla 1900-luvun alkupuolella (taustalla pyörii vallankumous) Mama Elena hallitsee itsevaltiaan ottein niin karjatilaa kuin perheensä kolmea tytärtä, ja kun tyttäristä nuorimmalle Titalle tulee kosija Pedro, niin äiti ei moista hyväksy koska Tita ei ole menevä naimisiin vaan huolehtiva äidistään tämän kuolemaan saakka, ja myllerryksessä Pedro päätyykin naimisiin tyttäristä vanhimman Rosauran kanssa, ihan vain jotta olisi lähellä Titaa...

Kirja on jaettu kahteentoista lukuun nimetty kahdentoista kuukauden mukaan, en tosin tiedä miksi, koska tapahtumien aikaskaala ylittää reilusti vuoden eivätkä lukujen tapahtumat oikein mitenkään liittyneet nimikuukausiin (ensimmäinen Tammikuu-luku tapahtuu syyskuussa, Syyskuussa taas vietetään loppiaista...). 

Ja kussakin luvussa on ruokaresepti (tai joskus useampikin) ja ruoat ja niiden valmistus ovat hyvin tärkeässä osassa kirjaa. Tita on kasvanut keittiössä ja on armoitettu kokki, ruoanlaiton ja syömisen kautta käsitellään tunteita ja kokemuksia ja omalta osaltaan ruoalla on myös tärkeä vaikutus tapahtumien kulkuun...

Tarinana tämä oli suoraviivainen rakkaus- ja perhetarina (jossa on kyllä ihan oma määränsä arveluttavia elementtejä), johon toisaalta sopii hyvin varsin fyysinen ruokakeskeisyys ja toisaalta tapahtumia ja käänteitä värittävä erinomaisesti toteutettu maaginen realismi (laji joka joskus liian itsetarkoituksellisena käy rasittavaksi, tässä se toimii), niinpä lopputuloksena oli mainiosti mukanaan vetävä ja viihdyttävä romaani.

Mutta ei juuri sen enempää, tarina ja henkilöt jäävät kuitenkin aika simppeleiksi enkä ole mitenkään kulinaristi joten runsaat ruokakuvaukset eivät nyt niin ole minun juttuni joten lopputulemaksi tulee sellainen "ihan kiva", tulipahan luettua. Ymmärrän suosion muttei tämä antanut minulle sen enempää kuin lukuhetken viihdytyksen (mikä toki on enemmän kuin jotkut muut kirjat...)

 

Blogeissa, muisskain kuin kirjablogeissa, tätä on luettu: Margit, Sari, Mia...

Mutta täsmäosuma Helmet-lukuhaasteen kohtaan 41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan.

Kathrin Gerlof - Vaikeneminen

Satunnaisia poimintoja kirjailijoilta joista en ole kuullut: tämä on saksalaisen Kathrin Gerlofin esikoisromaani, alkuteos vuodelta 2008 (ja kirjassa Itä-Saksa on yhtaikaa selvästi menneessä ja yhä jatkuvasti näkyvissä) ja Anne Muurosen suomennos pari vuotta myöhemmin (Lurran tuotantoa olen joitain lukenut aiemminkin, mikä veti tämänkin pariin).

En usko että Teuermann elää vielä. Ja olen varma, että tulen kaipaamaan häntä. Kaipaan häntä jo nyt.

Markov valmistelee väitöskirjaansa pikkukylässä, ja eräänä päivänä hän tapaa metsässä Teuermannin, hukassaolevan tuntuisen myyntiedustajan jolla on pakonomainen tarve kertoa tarinoita ja jonka mielestä niin kauan kuin on tarinoita kerrottavana, on elossa. Markov pitää aluksi tiettyä etäisyyttä, mutta tarina, erityisesti se pitempi miksi Teuermannilla ei ole enää perhettä eikä toimitusjohtajan pestiä, vetää mukanaan ja kahden henkilön välille muodostuu omanlaisensa, varsin omalaatuinen ihmissuhde jossa ei ikinä selvitetä toistensa etunimiä ja jossa pohjan muodostaa tarinoiden kertominen ja kuuntelu (ovatko tarinat totta vai eivät, sitä on aina varsin vaikea selvittää) mutta jossa on kuitenkin vahva ystävyyden ja yhteenkuuluvuuden side.

Pieni perintö takataskussa lähtisivät he kaikki sen sileän tien toimistosta eivätkä tulisi koskaan takaisin. Miten tällainen maailma pysyy koossa. Miten pysyy koossa yritys, joka koostuu ihmisistä, jotka odottavat vain ihmettä voidakseen lähteä tiehensä.

Tämän suhteen ympärilla on myös kommentointia yhteiskunnasta ja erityisesti työelämästä: Markovin väitöskirja käsittelee johtamisperiaatteiden semantiikkaa, ja myöhemmin hän työskentelee erään yrityksen sisäisessä viestinnässä, ja työelämän kuvaus on korostetun epäinhimillistävää, vieraannuttavaa, byrokraattista. Toimiston puiseva arki josta kaikki vain haluavat pois, pienet valtapelit ja kaiken pohjimmainen merkityksettömyys...

Kirjassa näiden käsittely jää jokseenkin irralliseksi, kuin tässä olisi kahden kirjan aiheet jotka on nyt nidottu yhteen. Yhteys on, vaikka sen kehittely tuntuukin jääneen vähän kesken...
Eräs Markovin kollega kertoo kuinka sai lahjaksi päiväkirjan, mutta kun alkoi sitä kirjoittaa huomasi kuinka vähän hänellä on kirjoitettavaa, päivät toistuvat samanlaisina loputtoman tylsistyttävinä, ja tämän tajuaminen pakottaa irtisanoutumaan, sillä mikä tahansa on parempaa kuin tämä tarinattomuus. 
Ja toisaalta Teuermann on heittäytynyt oravanpyörästä ulos, lähtien elämänvalinnoillaan arvottamaan jotain täysin muuta kuin ennen, tärkeää on tehdä sellaista jossa saadaan ja kerrotaan tarinoita, silloinkin kun ne olisivat banaaleja (ei pidä luulla että Teuermann olisi joku iloinen hippi, päinvastoin varsin kyyninen tapaus, mutta kuitenkin arvaamattoman eksentrinen), ja vetää tälle tielle myös Markovin...

Mietin kuitenkin että nämä aiheet tuntuvat tulleen yhä enemmän esiin, ihmisen olemassaolo tarinoivana yksilönä, ja tavoilla joita tässä kirjassa ei käsitellä. Autofiktio on tullut niin keskeiseksi kirjallisuusmuodoksi että se alkaa joitain jo suoranaisesti kyllästyttää, journalismissa tunnutaan entistä enemmän suosivan ihmisten typistämistä näteiksi tarinoiksi, kirjailijoista tehtävissä jutuissa kiinnostaa enemmän kirjailijan henkilö ja hänen tarinansa kuin jotkut sivuseikat kuten kirjoitetut kirjat, ja sosiaalisessa mediassa kerrotaan kilpaa tarinoita, ja huomiotalouden algoritmilait ovat armottomat...

Olemme todellakin tulleet aikaan jolloin niin kauan kuin ihmisellä on tarinaa kerrottavana, hän on olemassa, ja siinä missä se saattaisi ehkä näyttäytyä vastavoimana epäinhimillistävälle, vieraannuttavalle työpaikkahallintotalouselämälle, näyttää narraatiokapitalismikin kyllä pystyvän olemaan vieraannuttavaa ja epäinhimillistävää. Onko modernilla ihmisellä lopulta ulospääsyä?


Kirjaa on luettu muuallakin: Kiiltomato, Anneli, Ulla

Olin ottanut tämän luettavaksi täsmäosumaksi Helmet-lukuhaasteen kohtaan 38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu, mutta tässä olikin kirjan perustavassa kohtauksessa erinomainen osuvuus kohtaan 13. Kirjassa eksytään, joten otan sen.

Eric-Emmanuel Schmitt - Théâtre 1

Pitäisi lukea -listalla on jo jonkin aikaa noussut Eric-Emmanuel Schmitt, ranskalainen nykykirjailija jonka tuotannossa vaikuttaa olevan kiinnostavia aiheita sopivalla yhdistelmällä populaaria ja pohdiskelua. Ja käsiin tuli näppärästi tämä pokkari, johon on koottu varhaista näytelmätuotantoa, joten lukuun.

Neljästä teoksesta Le bâillon on lyhyt monologi, josta en oikein saanut otetta, ja L'école du diable myös lyhyt, jonkinlainen faabeli joka oli ihan sympaattinen muttei nyt niin kiinnostava. Mutta ne kaksi muuta, pitempää näytelmää, olivatkin sitten kiinnostavampia.

La nuit de Valognesista tuli nimen perusteella ensin mieleen että onkohan tämä se Ettore Scolan mainio leffa Ludvig XVI:sta, mutta ei, se oli La nuit de Varennes. Historiaan kuitenkin sijoitutaan, ja tapaammekin vanhan tutun, Don Juanin. Joukko Don Juanin vanhoja valloituksia kokoontuu yhteen ja päättää järjestää yksityisen tuomioistuimen ja tuomita Don Juanin naimisiin yhden tuoreemman uhrin kanssa rangaistuksen uhalla. Mutta vaikka Don Juanin käytöksessä onkin samaa häikäilemättömyyttä kuin aiemmin, ei palvelija Sganarellen vihkoon ole vähään aikaan tullut enää uusia merkintöjä, ja tuomioistuin joutuukin käsittelemään sen rikoksen että Don Juan on Don Juan sijaan sitä rikosta että Don Juan ei ole enää Don Juan...eli vaikka hahmossa onkin enemmän Tirso de Molinaa kuin Montherlantia, niin ei tämäkään tulkinta legendaarisesta hahmosta niin perinteinen ole.

Le visiteur oli näistä neljästä näytelmästä kuitenkin suosikkini, tässäkin puolilegendaarinen päähenkilö historiallisessa kontekstissa, eli Sigmund Freud vuoden 1938 Wienissä. Natsimiehittäjät pitävät kaupunkia hallussa, mutta Freudia on suojellut tähän asti kansainvälinen maine ja näkyvyys, mutta olisiko ajankohtaista lähteä maasta...ja samalla kun Freudin tytär viedään kuulusteltavaksi, tulee Freudin luo vieras joka saattaa olla mielisairaalasta karannut potilas tai Jumala tai molemmat tai ei kumpikaan, ja tästä seuraa keskustelua maailmasta ja ihmisistä ja elämästä ja kahdennestakymmenennestä vuosisadasta...missä määrin Jumalan tulisi puuttua asioihin jotka ihminen haluaa tehdä itselleen...
Huomattavana kuviona tietysti kysymys uskosta, vierailija ei halua tehdä mitään kaniineja-hatusta-ja-ilotulituksia -todistuksia jumaluudesta, mutta voiko tavallinen hullu tietää sellaista mitä tietää, ja toisaalta ateistinen Freud haluaa lisää ja lisää todistuksia, ja on valmis viemään niiden etsinnän absurdiuteenkin saakka.

Kokonaisuutena neljän näytelmän paketista pidin myös kyllä, tyylissä on vakavista aiheista huolimatta myös kepeyttä ja huumoriakin, ja käsittelyssä ovat kuitenkin Suuret Aiheet. Luulen että Schmittiä pitää siis lukea lisääkin.

Shakespearen sisaruksiin tämä on ulkomainen elävä mieskirjailija jota en ollut aiemmin lukenut, kombo jota ei vielä ollut, ja viides mieskirjailijan teos.

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 12 - ilmoittaudu mukaan

(kuva: Niina T.)

Vaikka maailman myrskyt keikuttavat kirjamessuja, niin kirjabloggaajien klassikkohaaste on jo valmiiksi verkossa, nyt jo kahdettatoista kertaa. Tällä kertaa vetovuorossa olen minä.

Linja on perinteinen: jokaisella meillä riittää kirjoja, jotka syystä tai toisesta nauttivat klassikkomainetta, mutta jotka ovat jääneet lukematta. Puolen vuoden välein on hyvä päättää että "nyt mä sen luen", ja myös jakaa lukukokemukset, positiiviset ja negatiiviset, oliko klassikko maineensa ja lukemisen arvoinen. Heinäkuussa kokemuksia jakoi 26 bloggaajaa, montako ensi tammikuussa?

Klassikkohaasteen viralliset säännöt:

1. Valitse klassikko, jonka olet jo pitkään halunnut lukea, ja ilmoita valinnastasi tämän postauksen kommenttikenttään. (Voit myös vain ilmoittaa osallistumisestasi haasteeseen ja päättää klassikon myöhemmin.)
2. Lue valitsemasi klassikko.
3. Kirjoita postaus lukemastasi klassikosta ja julkaise postauksesi 31.1.2021. Linkitä postauksesi koontipostaukseen, jonka julkaisen blogissani edellisenä päivänä.
4. Kehu itseäsi: selätit klassikon - ja ehkä jopa nautit siitä!
5. Toista kohta neljä useasti!


Osallistumiseen ei kuitenkaan tarvita blogia. Voit yhtä hyvin kertoa tiedot lukemastasi klassikosta (ja mielellään myös ajatuksiasi siitä) haasteen koontipostaukseen joka julkaistaan tässä blogissa heinäkuun lopussa. 

Somessa käytetään tunnistetta #klassikkohaaste. Kirjoista saa ja kannattaa aina pöhistä :)

Tämän bloggauksen kommentteihin voi jo ilmoittaa kiinnostustaan, ja jos joku kirja on jo mielessä, niin sen voi myös mainita, mutta toki kirjan valintaa voi lykätä myöhemmäksikin, tai tarvittaessa vaihtaa lennosta, ilmoittautuminen ei siis ole mitenkään sitova.
Ja mukaan pääsee tietysti myös ilman ilmoittautumista: julkaisen koostepostauksen tammikuun lopulla ja sinne voi tulla jakamaan klassikkokokemuksiaan. Ja kirjan voi tietysti lukea vaikka heti, kunhan vain siitä kertovan postauksen ajastaa tuonne tammikuulle...


Hyviä lukuvinkkejä ja kirjaehdotuksia löytyy mm. edellisten klassikkohaasteiden koosteista.

Aiemmat klassikkohaasteet:
Osa 1: Reader, why did I marry him (Omppu Martin)
Osa 2: Tuijata. Kulttuuripohdintoja (Tuija Takala)
Osa 3: 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä (Marile)
Osa 4: Yöpöydän kirjat (Niina T.)
Osa 5: Tekstiluola (Tuomas)
Osa 6: Kirjapöllön huhuiluja (Heidi P)
Osa 7: Unelmien aika (Johanna)
Osa 8: Tarukirja (Margit)
Osa 9: Tuntematon lukija (Hande)
Osa 10: Taikakirjaimet / (Raija)
Osa 11: Kirjan jos toisenkin / (Jane) 
 
Itse olen osallistunut haasteeseen kahdeksan kertaa, viimeksi Platonilla, mutta seuraava valinta on yhä auki. Molière vilkuttaa silmää hyllyssä, vai hakisiko vaihteeksi jonkun suomalaisen?

------------------------------------------------

Ilmoittautuneet blogit (ja kirjasuunnitelmat jos mainittu):

Jotakin syötäväksi kelvotonta
Yöpöydän kirjat
Tuijata
Kirjasähkökäyrä
Jokken kirjanurkka (Voltaire: Candide)
Aukeamia
Kirja vieköön!
Donna mobilen kirjat
Oksan hyllyltä (Jane Austen: Emma)
Kaikkia värejä (Leo Tolstoi: Anna Karenina?)
Kirjan jos toisenkin
Kirsin Book Club
Tarukirja
Kuunnellut äänikirjat
Sataa valoa
Kulttuuri kukoistaa (Alexandre Dumas: Monte Criston kreivi)
Bibliofiilin päiväunia (Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo)
Peegee hydatoon (Sofokles: Antigone)
Amatöörihumanisti
Kirjojen kätkemää 
Tahaton lueskelija (Aristoteles: Runousoppi)

Julio Cortázar - Salaiset aseet

Täytyy sanoa että en tiennytkään tällaisen Julio Cortázarin kirjan olemassaolosta Otavan sinisessä kirjastossa kun sen divarissa bongasin, ei ole arvatenkaan yleisintä ja liikkuvinta sorttia (suomennos Jyrki Lappi-Seppälän).

Viiden novelin kokoelmassa korostuu pariisilaisuus, vähän joka novellissa tiputellaan viitteitä paikkoihin ja muutenkin paikallinen kulttuurihenki on hyvin esillä, siinä määrin että niminovellista tuli mieleen että luenko parodiaa ranskalaisesta uudesta romaanista...tekijä on perehtynyt (ja asui Pariisissa vuosikymmeniä) mutta siltikin positiossa tarkkailla kulttuuria myös ulkopuolelta.

Mutta noin muuten, en tiedä, en ollut kovin innostunut monista näistä novelleista. Ensimmäisessä, Kirjeitä mammalta, oli omaa mystistä viehättävyyttä, kun Pariisiin muuttaneen argentiinalaismiehen kotipuoleen jääneen äidin kirjeissä alkaa tuntua merkkejä vanhuudenhöperyydestä ja samalla ne herättävät kuitenkin haudattujen syyllisyyksien painolastia...mutta olen harvoin avoimien loppujen ystävä, enkä ole sitä nytkään, ja kolme muuta novellia vetosivat vielä vähemmän.

Mutta onneksi kirjan pisin novelli, Takaa-ajaja, olikin sitten erinomainen. Kertojana jazz-kriitikko Bruno, kohteena jazz-fonisti Johnny Carter jolla on armoitettuja lahjoja mutta jonka elämänhallinta on täysin hukassa. Ja tämän tarinan puitteissa sitten on käsittelyssä niin taiteilijan kuin kriitikon suhde taiteeseen ja toisiinsa, samoin kuin kollegoihin ja kanssaihmisiin (ja tietysti päinvastoin), ja näissä suhteissa riittää kyllä raadollisuutta.

- Kuule, hetki sitten sinä sanoit että siitä minun kirjastani puuttuu jotakin.
(Ja nyt, huomio!)
- Ettäkö puuttuu, Bruno? Ai niin, minä sanoin että siitä puuttuu jotakin. Joo, ei se ole pelkästään se Lanin punainen leninki. Se on myöskin...Onkohan ne oikeasti uurnia, Bruno? Eilen illalla minä näin taas niitä, sellaisella helvetin isolla kentällä, mutta ne eivät olleet enää maan sisällä. Toisissa oli slelaisia raapustuksia, ja sellaisia jättiläisiä joilla oli kypärät päässä niinkuin leffoissa, ja kädessä mahtavat patukat. Se on kuule kornia käppäillä uurnien välissä kun tietää ettei siellä ole ketään muita, että minä olen ainoa joka ravaa siellä niiden välissä ja etsii. Älä hikeennyt, Bruno, ei se ole niin vakavaa vaikka sinä oletkin unohtanut laittaa tämän siihen kirjaasi. 

Tuon novellin perusteella voisin ottaa Helmet-haasteesta kohdan 16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli: Johnny on eittämättä Brunon ystävä mutta samalla myös jatkuvasti Brunon kirjan kohde.

Lee McIntyre - The Scientific Attitude

Tämän nappasin luettavaksi kun aihe kiinnosti, tieteen filosofiaa sillai sopivan populaarilla otteella että runsainta jargonia vältellään mutta substanssia kuitenkin on: Lee McIntyre tarkastelee tieteen ominaislaatua, mitä tiede on, miten sen tunnistaa ja erottaa ei-tieteestä.

Ongelmahan on vanha, sen pääpiirteet käydään läpi (Popper, Kuhn yms mainiten), miten voisi määritellä tieteellisyys niin että määritelmään sisältyy kaikki se, mitä ainakin tiedeyhteisö yleisesti haluaisi mukaan laskea ja toisaalta sulkeutuu pois kaikki se, jota tavataan mieltää ei-tieteelliseksi. Esim. Popperin falsifikaatio tähän ei täysin sovellu, koska se sulkisi jotkut sellaiset teoriat pois jotka halutaan pitää mukana (esim. psykologian alitajunta, tai evoluutioteoria koko laajuudessaan), ja toisaalta sisällyttäisi joitain kyseenalaisia oppeja (esim. astrologia on falsifikoitavissa, eri asia sitten välittävätkö astrologit moisesta).

Ajatus siitä, että olisi jokin selkeä johdonmukainen ja kaikkialla sovellettavissa "tieteellinen metodi" ei toimi, ja jos tuijotetaan vain ihan vaikka fysiikan ja tähtitieteen onnistuneempia oivalluksia ja niidne perusteella yritetään määrittää "tieteellisyys", ongelmia alkaa tulla jo vaikkapa kemiassa, geologiassa ja biologiassa jostain psykologiasta tai yhteiskuntatieteistä puhumattakaan.
Ja jos tarkastellaan historiaa, miten silloin pitäiis tarkastella tieteellisyyttä kun joskus tiedemiehet ovat tietysti väärässä. Einstein kumosi newtonilaisesta fysiikasta isoja osia, tarkoittaako tämä että Isaac Newton ei ollut tiedemies? Entä Ptolemaios, jonka maakeskeinen kuva maailmankaikkeudesta sopi kohtuullisen hyvin oman aikansa todistusaineistoon vaikka onkin väärä?

McIntyrea kiinnostaa kirjassa juuri ne tilanteet joissa tiede on toiminut huonosti, epäonnistumiset, huonosti toimineet tieteelliset mallit, huijaukset, pseudotieteet ja toisaalta denialismi, toimivien mallien vastustus, ja erityisen huomion kohteeksi päätyy kirjan nimessä mainittu tieteellinen asenne, valmius tarkkailla ja etsiä todistusaineistoa ja reagoida siihen. Tämä myönnetään toki hyvin epämääräiseksi ja näin ollen tiukkaan kategorisointiin soveltumattomaksi, mutta kuitenkin piirteeksi johon on syytä kiinnittää huomiota.

Ja tätä tieteellistä asennetta ja tieteellisen ajattelun toimintaa tarkastellaan monin esimerkein, Ignaz Semmelweisin lapsivuodekuumetutkimuksista Andrew Wakefieldin rokote-autismi-"tutkimuksiin", Johann Boden laista säieteoriaan, Harlen Bretzista ilmastomuutosdenialismiin...

Erityisen suurta huomiota saa lääketieteen kehitys, jossa näkyy hyvinkin selvästi lähihistoriassa kehitys jokseenkin puhtaasta pseudotieteestä ja huuhaasta vakavammin otettavaksi tieteeksi...käytännössä ennen Pasteuria ja Listeria 1860-luvulla ei voida puhua lääketieteestä (edellämainittu Semmelweis yllättävänä poikkeuksena, mutta tämä kuolikin katkerana ja hyljeksittynä), lääkärien hoidot perustuivat joihinkin muihin arvoihin kuin toimivuuteen, ja luonnollisesti tuon jälkeenkin kesti pitkään ennen kuin tieteellisyys levisi varsinaisesti kentälle, erityisesti Amerikassa. Prosessin kuvaus on yhtaikaa huvittavaa ja kammottavaa.
Mielenkiintoinen huomio oli maininta, että jo 1800-luvun alkupuolella Yhdysvalloissa oli puhe lääkärien järjestäytymisestä ja tätä kautta jonkinlaisesta kontrollista kuka ja millaisella koulutuksella ja ammattitaidolla voi toimia lääkärinä, mutta tämä suunnitelma katsottiin kartelliksi ja sitä kautta vastustettavaksi, demokraattisessa yhteiskunnassa myös tieteen kuuluisi olla demokraattista ja kenen tahansa vapaasti harjoitettavissa...(mieleen tuli Alexis de Tocquevillen kommentointi vihamielisyydestä asiantuntijuutta kohtaan sen ominaisen demokratiavastaisuuden johdosta samoin kuin vastikään lukemani Platon, ja tietysti kuinka koronakevät on tuonut valtavan määrän epidemologian asiantuntijoita jotka haluavat ratkoa asioita huutoäänestyksellä)

McIntyren kirjassa on varsin voimakkaasti apologistinen sävy tieteellisen asenteen puolesta, joka tuntuu myös siinä, että kovin paljoa poleemisempia aiheita ei käsitellä, jotkut ongelma-alueet sivuutetaan ohimennen vaikka ne sinänsä asian kannalta sitä tarvitsisivatkin.

Positivismi mainitaan kestämättömänä filosofisena asenteena, mutta sen kummemmin ei pureuduta sen huomattavaan vaikutukseen nykyisessä tiedekulttuurissa, jossa skientismi rehottaa ja esim. tällainen tieteen filosofian pohdinta on turhaa koska filosofia ei ole tieteellistä, ja eettisen ajattelunkin voi ulkoistaa muiden huoleksi (sinänsä absurdi on ajatus että ihminen voi lakata olemasta moraalinen toimija ihan vaan päättämällä että ei ole moraalinen toimija). Ihan omasta kokemuksesta luonnontieteellisestä koulutuksesta voin sanoa että tällainen metatasoinen tieteen käsittely että mitä tässä nyt oikeasti ollaan tekemässä vaihtelee vähäisen ja olemattoman välimaastossa ja se on ihan oikeasti vahingollista.

Pseudotieteellisyydestä käsitellään joitain ilmeisiä esimerkkejä (kuten kreationismi tai astrologia) ja historiallisia kehityskulkuja (kuten yllämainittu lääketiede), mutta nykyisistä yhteiskunta- ja ihmistieteiden kirjosta jonkin verran muttei tarpeeksi, vaikka niissäkin riittäisi tarkasteltavaa missä menevät oikeat tieteellisyyden ja missä ideologioiden rajat...mainitaan esim. klassinen taloustiede ja esitellään esimerkkinä tutkimuskoe joka vähintäänkin haastaa yhden sen keskeisen teorian, mutta sen pitemmälle asiaa ei tässä viedä...

Ja teksti sivuaa myös journalismia, jossa keskeisempänä tavoitteena on repiä kritiikittömästi isoja otsikoita ja pyrkiä keinotekoisesti luomaan vastakkainasetteluja ja kyseenalaistuksia, sellaisistakin asioista joissa ne eivät ole mitenkään mielekkäitä (voisi sanoa journalismissakin näkyvän se positivismin perinne jossa eettinen ajattelu ulkoistetaan ja päätetään että moraali ei muuten minua koske koska minua niin sattuu huvittamaan). Ja tuo siis ihan keskeisten valtamedioidenkin suhteen. Mutta tämäkin asiana joka vain ohimennen sivutaan vaikka aihetta olisi laajempaankin.

Voisi myös kysyä kuinka luotettava intuitio on määritettäessä tieteitä ja ei-tieteitä ja kannattaako siis yrittää sovittaa rajaus tähän intuitiiviseen käsitykseen. McIntyre huomioi mm. että tieteellistä asennetta voi harjoittaa myös sellaisissa tilanteissa joita ei voi kuitenkaan pitää tieteenä, kuten vaikka hukassa olevien avainten etsimisessä kotoa. Mutta pakko on kysyä onko mitään varsinaista syytä miksi avainten etsimistä ei voisi pitää tieteellisenä ongelmana, ehkä hieman triviaalina ja vaikea siitä on jotain universaaleja teorioita johtaa mutta kuitenkin (ja mainitsen tässä erinomaisen viihdyttävän tieteellisen artikkelin kahvilusikoiden katoamisesta työpaikan taukohuoneesta...)

Historia-osuuksissakin oli joitain kohtia joissa mieleen tuli että meniköhän tuo nyt ihan noin, mutta kyllä tämä kiinnostavana yleiskatsauksena antaa pohjaa aiheen ymmärtämiseen, ja apologisesta sävystä huolimatta arveluttavampiakin tieteen nurkkia kolutaan sen verran että skientisteillekin on mahdollisuus saada ainesta kriittisempään ajatteluun...