Intan Paramaditha - Apple and Knife

Ja sitten luetaan taas kirjoja. Olen aiemminkin maininnut, että hyvin helposti tartun minulle tuntemattomien kirjailijoiden novellikokoelmiin: silloinkin kun ne eivät varsinaisesti vakuuta, ovat ne yleensä olleet ainakin vaivattomia lukea, ja joukossa on kyllä myös ollut hyvinkin kiinnostavia tuttavuuksia. Tällä logiikalla matkaan on tarttunut myös tämä Intan Paramadithan valikoima, koska hei, indonesialaista feminististä kauhua, ei sellaista liian usein vastaan tule (teos on julkaistu osana sarjaa Weird Girls, jossa on kanssa Charlotte Perkins Gilmania, Angela Carteria, Yoko Ogawaa, Hitomi Kaneharaa jne.) 

Kirjassa on kolmetoista novellia, joista pisimmätkin ovat alle kaksikymmentä sivua, ja vaikka tämä valikoima onkin, niin tyyli pysyy yhtenäisenä. Paramaditha käyttää paljon viittauksia myytteihin ja satuihin (niin Lumikkiin ja Tuhkimoon kuin joihinkin joita en tuntenut, olivatko elementit originaaleja vai ehkä Indonesiassa tuttuja) mutta samalla moni novelli on kuitenkin ankkuroitu moderniin Indonesiaan, niin vakavaraisiin kaupunkilaisiin kuin maalaiskyliin. Paramaditha ei mitään splatteria kirjoita, kauhua käytetään säästeliäästi mutta verta kuitenkin roiskahtaa tavalla tai toisella melkein joka novellissa, ja satu ja veri tuovat esiin myös jotain häiritsevän primordiaalista, jota moderni yhteiskunta ehkä haluaisi peittää mutta joka kuitenkin sekin purskahtelee esiin... 

Veikkaisin pikaisesti että Paramaditha on Angela Carteria lukenut, vaikka ilmaisunsa onkin usein suorasanaisempaa (vai onko käännöksessä menetetty jotain), mikä toisaalta sopii minulle hyvin. Elegantin häiritseviä, tunnelmallisia tarinoita, toki näitä voi suositella kummafiktion harrastajille.

'Do you want some, Eva?'
For ten long seconds, she dangled the apple in front of me.
For ten long seconds, I gazed at her, the past roiling in my thoughts, the present refusing to vanish.
'Why that look on your face?' She giggled. 'I'm not going to poison you.'
I'd joined the design company a couple of months before, and my colleague had invited me over for a meal. Our chat about office politics had led to fond expressions of mutual support. When you grow up surrounded by vicious women, sisterhood becomes important.
But perhaps I was expecting something else.
The plump apple glistened, mouth-watering. Then she asked me if she looked like a witch. I observed her slender, damp fingers. No wrinkles, no blue, bulging veins.
'I'll cut it for you', she said.
She made the decision herself. She had no way of knowing that I couldn't look at an apple without thinking of Cousin Juli. Her ripe apples. Her glinting knife.

Helsingin kirjamessut - sunnuntai

Kirjamessuilla tuli oltua myös sunnuntaina täysi päivä. Sunnuntaiyönä oltiin siirrytty talviaikaan, mutta koska sunnuntaina piti käydä myös Pyhässä Messussa, suuntasin Henrikin katedraalin englanninkieliseen aamumessuun ja piti siis nousta ylös joka tapauksessa samaan aikaan kuin muutenkin...ja sieltä sitten siirryttiin pikkuhiljaa kohti Pasilan messukeskusta.

Sunnuntain ohjelma oli vaihteeksi kovin keskittynyttä, kiinnostavimmat jutut olivat tänään Kruununhaka-lavalla. Ensimmäisenä Tomi Haapala ja Timo Surojegin kommentoivat antikvaarisen kirjakaupan tilaa ja tulevaisuutta, hieman eri lähtökohdista (toinen menee nettidivari edellä, toisella pitkän linjan kivijalkakauppa) mutta varsin positiivisessa hengessä, vanhalla kirjalla on markkinoita ja lukijoita, ja kirja-alan toistettu paradigma että nuoret eivät lue ei myöskään näytä pitävän paikkansa, nuoret lukevat vaikka Otto Mannisen heksametrejä. Mutta toki pitää huomioida mikä menee ja mikä ei, ja eittämättä osalla vanhoista kirjoista ei ole mitään kysyntää, lukijoita tai enää kuranttia sisältöä, jolloin elinkaaren kannalta muut sijoituspaikat ovat mielekkäämpiä...
Emmauksen kirppiksen kirjaosastolla tuli kyllä myös jälkimmäinen huomattua, ei sielläkään kaikki mene edes ilmaiseksi, ja toisaalta tuli taas niin lavalla kuin yleisössä tutun kanssa kommentoitua uuden kirjan kummastuttavan nopeaa kiertoa, kun vuoden takainen kirja on menneen talven lumia. 

Seuraavaksi Henriikka Tavi ja Jeongdo Kim keskustelivat suomen kielen äänellisistä ominaisuuksista: Kim on tutkinut onomatopoetiikkaa ja Tavi taas runoilijana tarvitsee äänteitä ja rytmiä (ja tässä keskustelussa oli erityisesti käännettyään ruotsalaisen lastenrunokirjan, jossa on tietysti omat haasteensa). Kuvailevaa (joko ääneen tai nähtyyn) perustuvaa sanastoa ja niiden johdannaisia on suomessa yleiskielessä joitain prosentteja (jos vaikka ihan nykysuomen sanakirjasta laskee), mutta murteissa tällainen sanasto nousee kymmeniin prosentteihin...

Samalla lavalla ollaan, mutta vaihdoin istumapaikkaa: naapurilavalta tuleva taustahäly teki kuuntelusta haastavaa, eikä paikanvaihtokaan varsinaisesti helpottanut, mutta jotenkin pystyi kuitenkin seuraamaan...Jussi Ahlroth, Tero Tähtinen ja Vesa Rantama puhuivat kielen mahdollisuuksista ja rajoista niin filosofisessa ja uskonnollisessa puheessa sekä runoudessa, ja tietysti nämä limittyvät. Uskonnoista keskustelu painottui buddhalaisuuteen, vaikka toki kohtalaisen paljon tästä päti myös kristinuskon ajatteluun erityisesti apofaattisessa teologiassa, jossa ajatuksena on että jumalallinen todellisuus on inhimillisen kielen tavoittamattomissa, kaikki yritykset ovat kategorisesti epäonnistuneita (ja toisaalta niinkuin Jumala inkarnoitui ihmiseksi, niin Jumalan Sana myös inkarnoituu inhimillisessä kielessä, puutteistaan huolimatta tätä siis on syytä tuottaa...ja vastaavasti Tähtinen totesi, että vaikka zen-buddhalaisuus erityisesti korostaa kielen rajoja, on se myös tuottanut valtavasti tekstejä...)

Seuraavaksi Hanna Vanonen ja Tuomas Juntunen puhuvat uudesta Raamatun käännöksestä: Uusi testamentti ja psalmit ovat jo tulleet, Vanha on parastaikaa työn alla. Nykyinen Raamattu-käännös tuli valmiiksi 1992, mutta työ oli aloitettu jo 70-luvulla, joten kielen ymmärrettävyydessä on tässäkin ajassa ehtinyt tulla muutoksia, ja toisaalta jonkin verran on myös eksegetiikassa tapahtunut kehitystä ja uutta ymmärrystä (vaikka mainittiinkin, että tällä puolella ei mitään suuria muutoksia olla tehty, uudistus painottuu juurikin suomenkieliseen ilmaisuun). 
No, olen tavannutkin pitää hieman ongelmallisena, että Suomessa on hyvin yleisenä ajatus että voi olla olemassa vain yksi mahdollinen käännös, joka suunnilleen laskeutuu taivaasta, eikä ymmärretä että käännös on aina tulkinta omine vahvuuksineen ja käyttötarkoituksineen: monella muulla kielialueella on luontevaa, että samanaikaisesti voi olla useampi käännös rinnakkain, ja näiden ilmaisemia ajatuksia voi vertailla keskenään ja yksittäisiä osia pitää myös ymmärtää suhteessa Raamatun muihin osiin. Kiinnostuneena sitten odotan, että millaisia painoksia tästä  uudesta käännöksestä tulee, erityisesti tuleeko sellaisia joka tarjoaa riittävästi kontekstia, alaviitteitä ja kommentteja jonka avulla sen tulkintaluonne tulisi paremmin näkyviin...

Seuraavaksi Päivi Vähäkangas ja Auli Viitala puhuivat kirjasta Suurin niistä on vapaus, joka oli juuri edellisenä päivänä valittu vuoden kristilliseksi kirjaksi. Viitala sai kasteen pari vuotta sitten, ja kirja pohjautuu hänen ja rovasti Vähäkankaan käymään kirjeenvaihtoon ja keskusteluihin tämän kasteen pohjustamiseksi.

Sillä perusteella mitä kirjasta tässä keskustelussa puhuttiin, se vaikutti minulle sisällöltään vähän liiankin tutulta: katolisessa kirkossa Suomessa ihan merkittävä osa jäsenistä ovat aikuisiällä kirkkoon liittyviä käännynnäisiä, joista moni on jo aikoinaan kastettu, vaikka aikuiskasteita toki myös on, mutta kirkkoonottoon ja vahvistuksen sakramentin vastaanottoon käytävä prosessi on monilla varsin samanlainen. Olen itsekin käynyt tähän liittyviä katekeesikeskusteluja kirkkoon tulemista suunnittelevien kanssa (ja yksi sellainen on kalenterissa myös huomiseksi) ja toiminut myös vahvistuskummina uusille aikuisille kirkon jäsenille. Joten aihe ja näkökulma, tämäntyyppinen aikuinen pohdinta mihin tässä nyt oikein ollaankaan menossa ja millä perusteilla, on täältäpäin katsottuna tavanomaisempi kuin mitä se ehkä on luterilaisessa kontekstissa...(vaikka kirjan ajatuksissa varmasti viisautta onkin).

Sitten pienen tauon jälkeen taas Kruununhaka-lavalle: Raisa Omaheimo juonsi tapahtuman "saat palkkioksi näkyvyyttä", ja keskustelun sijaan Riina Tanskanen, Marjo Niemi ja Cristal Snow esittivät kukin monologin aiheesta, luoville aloille esitetystä vaatimuksesta ilmaiseen työhön. Ja olivat kyllä erinomaisia monologeja, aihe on toki karu mutta siitä sanottava tulenpalavuudessaan ilahduttavaa, purevaa ja aiheellista, ja kuten mainitsivat, tämä oli heille messujen ainoa esiintyminen josta maksettiin, Sanasto sai vastinetta rahoilleen. Yksi messujen kohokohta (toteaa hän, joka myös tekee paljon asioita ansionaan ristin hulluus ja aarteet taivaassa). 

Tämän jälkeen Erika Pihl ja Sari Kivistö kertoivat taas kadonneesta kirjallisuudesta ja kokonaisista kirjallisuuden lajeista, mitä kirjallisuuden muotoja on vuosien varrella jäänyt syrjään, mistä syistä ja toisaalta mitä niistä on jäänyt välillisesti jäljelle. Eksoottisempienkin kirjallisuuslajien harrastajana ja vanhojen kerrostumien koluajana aihe on kiinnostava, täytynee tutustua myös kirjoihin...

Ja päivän päätteeksi sitten vielä Esplanadi-lavalle (jossa myös häly ja äänentoisto tekivät seuraamisen työlääksi mutta jotenkin onnistui...): kääntäjä Kristiina Drews kertoi Flann O'Brienin kirjasta Hullu kuningas puussa, ja hieman myös O'Brienin aiemmasta suomennoksesta Kolmas konstaapeli. Drews oli tämänkin aikoinaan kääntänyt ja yrittänyt tarjota moneen kustantamoon, mutta se oli kirjana niin kummallinen ettei vastakaiku ollut kovin innostunut, kunnes se lopulta tuli osana WSOYn scifi-sarjaa (olematta varsinaisesti scifiä, mutta siinä kontekstissa se oli edes suunnilleen hyväksyttävissä). No, teoksesta tuli suomeksikin kulttiklassikko, mutta tämä O'Brienin esikoisteos oli vielä kummempi ja pidettiin mahdottomana julkaista...ennenkuin nyt. 
Olen itse Kolmannen konstaapelin lukenut, samoin kuin suomentamattoman The Dalkey Archiven: tätä esikoisteosta At Swim-Two-Birds joskus aloitin mutta joku lukemista häiritsi että jäi kesken, mutta mielessä on kyllä ollut kokeilla uudestaan, ehkä sitten suomeksi.

Ja tämän myötä kirjamessut olivat minun osaltani ohi: tänään tuli toki taas käytyä itsekin kiinnostavia juttutuokioita (hei vaan tutut ja tuntemattomat) ja vielä koluttua kirjatarjontaa (pari hankintaa, muutama nimike muistiin). Antoisaa oli taas kerran, ja nyt voisi sitten taas keskittyä olennaiseen eli lukemiseen, mutta paljon siinä inspiroivia kokemuksia tuli taas haalittua. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Helsingin kirjamessut - perjantai

Perjantaina tulikin sitten messuiltua koko päivä, tulin paikalle ovien avautuessa ja olin paikalla iltaan saakka. Ohjelmaa oli vähän puuskittaisesti, kaikkeen potentiaalisesti kiinnostavaan ei tullut mentyä ja osin se olisi ollut mahdotontakin, ja toisaalta oli myös sen veran taukoja, että messupöytien ja -hyllyjen tarjontaa tuli katseltua runsaasti. 

Ensimmäisenä Töölönlahti-lavalla Lukuboost-aiheinen keskustelu kielestä somevaikuttajan työkaluna (puhujien nimiä en laittanut muistiin eivätkä ole samoja kuin ohjelmassa ilmoitettu, sori). Keskustelu painottui enemmän videoihin ja podcasteihin (ja nuoriin), joten lähestymistapa jäi minulle enemmän "tuollaistakin on"-tasolle...

Töölönlahdella jatketaan kysymyksellä miten tullaan hyväksi lukijaksi. Anu Silfverberg, Riie Heikkilä ja Pekka Torvinen pohtivat lukutaidon polarisoitumista, eriarvoistumista ja myös epäluuloista vihamielisyyttä sivistystä ja lukemista kohtaan, maassa, jonka kansalliseen kertomukseen kuului pitkään että yhteiskuntaluokasta riippumatta luettiin paljon, mutta ei ilmeisesti kuulu enää (mieleen tuli toisaalla esitetty maininta suomalaisen kulttuurin ja yhteiskunnan historiattomuudesta tai välinpitämättömyydestä historiaa kohtaan, mikä varmaankin mahdollistaa moisen itseymmärryksen kehityksen myös negatiiviseen suuntaan).
Ajatuksena paremmasta lukijuudesta esitettiin kirjojen ottamista haltuun tavalla tai toisella: täysin passiivisen vastaanoton sijaan tekstien herättämiä ajatuksia voi käsitellä, kommentoida kirjaa vaikka somessa tai muualla, kirjoittaa niitä vaikka kirjojen marginaaliin, tunnistaa oma lukukokemus (eli kirjasomettajat ovat parempia lukijoita, niinnesanovaikkeinoillasanoilla). Tai ihan jo omistaa kirjoja: tutkimustulokset osoittavat, että ihan se, että kotona on kirjoja vaikuttaa positiivisesti lasten lukutaitoon, kouluttautumiseen yms vaikkei niitä kirjoja edes luettaisi, niiden olemassaolo jo säteilee positiivisesti. (ja ajatuksissa mm. runoudesta oltiin aika samoilla linjoilla kuin edellisen päivän puheessa marginaalisesta kirjallisuudesta...)

Töölö-lavalla Antti Valkama, Mirka Ulanto ja Vesa Heino puhuivat sarjakuvan kielestä ja kääntämisestä. Kielialueet ja lajityypit näillä kolmella ovat varsin erilaiset, ja jotkut haasteet ovat tietysti tuttuja muillekin kääntäjille (mm. sukupuolen tai statuksen ilmaisut ja kielirekisterit), mutta oma haasteensa tulee tekstin alisteisuudesta kuvalle ja välttämättömyydestä mahtua annettuun tilaan (kuten puhekupliin), joten pienillä kikoilla pitää voida ilmaista paljon. Ja haastaviksi voivat tulla niin lyhyet huudahdukset kuin intertekstuaaliset kulttuuriviittaukset...

Töölössä jatkoivat Heikki Valkama, Saku-Petteri Urpo ja Antti Valkama japanilaisten klassikoiden kääntämisestä: näitä on nyt viime aikoina tullut paljon suomeksi, Mishimaa, Dazaita, Hayashia, Sosekia jne. Tämä oli ilahduttavan hyvä keskustelu: yksittäisistä teoksista ja niiden kääntämisestä puhuttiin hieman, mutta enemmän tuli esiin juurikin historiallinen, yhteiskunnallinen ja taiteellinen konteksti jossa nämä teokset ja niiden erityispiirteet syntyivät: kuinka japanilaisessa kirjallisuudessa romaanin, novellin ja esseen rajat olivat varsin häilyvät ja monet teokset syntyivät jatkokertomuksina lehdissä, ja kuinka yhteiskunta läpikävi todella rajuja muutoksia, teknologia kehittyi todella nopeasti, militarismi nousi yhteiskunnan keskiöön ja romahti sitten totaalisesti, ja kuinka näiden yhteiskunnallisten murrosten kanssa kipuilu on japanilaisessa kirjallisuudessa olennainen aihe.

Töölö-lavalla näkyi jatkuvan kiinnostavanoloisia kääntäjäkeskusteluja, mutta piti lähteä liikkumaan. Tässä välissä kuulin myös ilahduttavan uutisen pysähtyessäni Kairaamo-kustantamon standille: kun laitoin muistiin joitain tulevia kiinnostavan oloisia kirjoja, mainitsin kustantajalle teoksesta jonka luin kymmenisen vuotta sitten ja siitä lähtien olen toivonut että joku siihen tarttuisi ja suomentaisi, ja tämä vastasi että oli juuri pari viikkoa aiemmin hankkinut kyseisen teoksen oikeudet. Eli nyt voin oikeasti odottaa, että Jáchym Topolin The Devil's Workshop (tai millä nimellä se sitten tullaankaan tuntemaan) tulee suomeksi, ja aikanaan tulla hehkuttamaan sitä teille kaikille. 

Töölönlahti-lavalla puhuivat Uuden Jutun Sonja Saarikoski, Vaula Helin ja Olli Seuri asiantuntijoiden asemasta yhteiskunnallisessa keskustelussa. Tapahtuma oli siinä mielessä hämmentävä, että puhetta tuli konekivääritahdilla, tämän keskustelun vuorosanat vaikuttivat olleen etukäteen tarkasti valmistettuja ja harjoiteltuja joten kyseessä oli ennemmin esitys kuin keskustelu. 

Mutta asiaa kuitenkin tuli asiantuntijoiden ja median varsin ristiriitaisesta suhteesta ja tilanteesta: kuinka media kaivaa esiin monenlaisia asiantuntijoita ja päästää näitä ääneen usein varsin kritiikittömästi kuin jumalallisen sanan välittäjinä, ja samalla asiantuntijoita ei välttämättä juuri kuunnella päätöksenteoissa (tai ehkä joka asialle löytyy se sopivasti sanova asiantuntija jonka viestiin voi sitten tukeutua). Jonkin verran nostettiin esiin huomiota miltä asiantuntija pitää näyttää ja kuulostaa tullakseen tunnistetuksi asiantuntijaksi (ja tämän johdosta olisi syytä pohtia pääsevätkö kaikki oikeat tuntijat ääneen, toimiiko todellinen meritokratia), mutta mieleen tuli myös aikoinani lukemani Tocquevillen huomiot demokratiasta, että asiantuntijoiden rooliin ja asemaan on syytä kiinnittää erityistä huomiota koska asiantuntijuus ei ole demokraattista, joten demokraattinen yhteiskunta voi helposti kääntyä sitä vastaan.

Esiin nousi myös huomio kirjapainotaidon noususta ja siitä seuranneesta prinssien ja pappien valta-aseman horjumisesta, ja Internetistä vastaavana teknologisena mullistuksena...josta on syytä mainita, että kirjapainotaidon ensimmäisille vuosikymmenille ominaista oli nimenomaan propagandan levittäminen, kommunikointi painottui vahvasti omanmielisten ja omien kannattajien vakuuttamiseen ja voimakkaaseen vastakkainasetteluun minkään dialogin tai keskinäisen ymmärtämisen sijaan, eli positiivinen vaikutus julkisen keskustelun laatuun antoi kyllä odottaa itseään. Eli analogia saattaa hyvinkin olla pätevä muttei välttämättä anna syytä riemuun...  

Näissä perjantai-iltapäivän keskusteluissa tuntui kaikissa olevan varsin runsas yleisö, vaikkei mitään superjulkkiksia olisikaan, kävijöitä oli tullut messuille jo paljon. Senaatintori-lavallakin etäisyyttä puhujiin jäi, vaikka normaalisti rynninkin etupenkkeihin (heikentyneen kuulon takia istumapaikalla on väliä: näillä messuilla eri lavoilla taustamelua on tietysti aina, mutta kohtuullisesti, olen kaikkia pystynyt seuraamaan).

Henri Satokangas, Ulla Tiililä ja Leena Nissilä puhuivat kotimaisten kielten keskuksen toiminnasta, kielenhuollosta ja kielisivistyksestä. Ja kielisivistys onkin tärkeää toiminnassa, kun suorien 'tee näin' - 'älä tee näin' - käskyjen sijaan pitää pystyä kâsittelemään kielen monenlaisia rekistereitä, niin että ne pysyvät silti tarkoituksenmukaisina ja ymmärrettävinä. Ja enpäs ollut tullut ajatelleeksi, että kotimaisiksi kieliksi laskettavia löytyy maassamme yhdeksän...

Iltapäivän edetessä väki alkoi vähetä, ja samalla itseänikin kiinnostavat ohjelmat kävivät harvemmiksi (ja kuulemma ihan yleinen ilmiö kirjamessuilla, että perjantain viimeiset tunnit ovat hiljaisia). Mutta Silja Vuorenkuru oli vielä puhumassa Elina Karjalaisesta ja tämän elämästä ja urasta kirjoittamastaan elämäkerrasta. Toki itsekin olen Uppo-Nalle-sukupolvikokemuksessa kiinni siinä määrin, että kun itse opin lukemaan niin Elina Karjalainen oli se paras kirjailija, ja vain yksi voi olla ensimmäinen paras...joten aihe kiinnosti, ja materiaalia elämäntarinaan on riittänyt.  

Ja tämän jälkeen haahusin vielä hetken messuilla, ennen kuin suuntasin muutaman muun bloggarin seuraan illalliselle, ja mukavaa oli sielläkin (ja kirjoja näilläkin pöydillä).

Taas kerran noiden mainittujen ohjelmien ohella tuli nähtyä ja kuultua kaikenlaista, tavattua kiintoisia ihmisiä, laitettua muistiin joitain kiinnostavia kirjoja ja jotain hankittuakin (yksi jo jonkin aikaa uteloittanut kirja joka ei kovin usein divareissa tunnu liikkuvan sattui löytymään sopuhintaan Pufendorfin hyllystä, joten piti ostaa, mutta muuten harjoitin kyllä suurta kohtuullisuutta).

Lauantaille on kasattu sitten muun elämän velvoitteita sen verran ettei kirjamessuille pääse, mutta sunnuntaina olen aikeissa taas tulla paikalle, mutta siitä kuulette sitten lisää ensi postauksessa. 

Helsingin kirjamessut - torstai

Taas on aika kirjallisuudenystävien rientää kohti Pasilaa, kun siellä vietetään kirjamessuja. 

Olin tehnyt suunnitelmia pari viikkoa sitten, mutta tämän päivän osalta ne muuttuivat, kun päivän keskeiseksi tapahtumaksi tulikin tutun kirkkomummon (hänen oma nimityksensä) hautajaiset: muistotilaisuudesta suuntasin kuitenkin kohti Messukeskusta (ja viimeisiä vuosia lukuunottamatta Tuula itsekin oli kirjamessuilla vakikävijä, joten muiston kunnioitus jatkuu läpi viikonlopun).

Niinpä tulin paikalle vasta kun torstain perinteiset koululaisryhmät olivat jo lähteneet pois. Sekalaisia kiinnostavia ohjelmia tuli kuitenkin kuultua.

Aluksi Töölö-lavalla Paavo Teittinen, Tomi Kontio ja Monika Fagerholm puhuivat vuodestaan Finlandia-voittajina: lisää huomiota, näkyvyyttä ja tilaisuuksia juhlapuhujiksi yms. oli tullut, samoin kiinnostavia kohtaamisia. Toki kirjailijat olivat varsin eri tilanteissa urallaan, ja Kontio sanoi aiemman voittonsa tulemisen ensimmäisestä lastenkirjastaan antaneen tukea kirjoittaa lisääkin lastenkirjoja, ja samoin Teittinen voitti nyt esikoisellaan, mikä antaa hyvän syyn jatkaa kirjailijana. Fagerholm muisteli epäluuloaan aikoinaan palkintoa perustettaessa, että tällainen arvojärjestykseen laittaminen on kirjallisuuden kuolema, ja toki kaikilta kolmelta tuli epäilyä onko Finlandian asema liiankin dominoiva, ja että sen voittaminen perustuu (ja voikin perustua) yksinomaan subjektiiviseen mielivaltaan eikä mihinkään objektiiviseen parhauteen...

 

Töölö-lavalla jatketaan, puhujina Jitka Hanušová, Markéta Hejkalová ja Stefan Moster: kolme suomenkielisen kirjallisuuden kääntäjää, kaksi ensimmäistä tsekiksi ja kolmas saksaksi. Suomenkielisen kirjallisuudeen pariin vie monia teitä, mm. marjanpoiminta voi auttaa, monenlaisia teoksia on jo saatu julkaistua (tsekiksi voi lukea vaikkapa Salla Simukkaa ja Mika Waltaria, ja saksaksi Alastalon salissa), mutta toki kiinnostavia teoksia olisi vielä...keskustelun jälkeen kävin antamassa kannatukseni Hejkalován ajatukselle Sudenmorsiamen kääntämisestä.

Vallisaari-salissa Susanna Erätuli kertoi kirjastaan Munkkimoodi, joka näin alan harrastajana tietysti kiinnosti minuakin. Erätuli oli tutustunut moniin eri luostareihin, sääntökuntalaisiin, retriitteihin yms. ja koonnut näistä elämänmuodoista joitain keskeisiä ideoita, joissa olisi sovellettavaa ja opittavaa muillekin, myös uskonnottomille. Yhtenä keskeisenä ajatuksena oli rytmi, että päivän hetket oli suunnattu juuri siihen mitä sillä hetkellä pitääkin tehdä (oli kyseessä sitten työ, lepo tai rukous), jolla voisi saada korjattua nykyajan valitettavaa sirpaleisuutta ja levottomuutta...kirja vaikutti kiinnstavalta, kuullette siitä lisää jahka luen sen.

Töölönlahti-lavalla kirjasomettajat Tuija Takala, Amanda Myry ja Niina Tolonen puhuivat pienilevikkisestä kirjallisuudesta ja marginaalista, mm. sarjakuvasta, runoudesta ja esseistiikasta. Keskustelu polveili näiden käsittelyssä medioissa ja lukijoiden kokemuksissa. Kiinnostava kysymys oli onko näiden kahden käsitteen välillä yhtäläisyysmerkit, onko pienlevikkinen ja marginaalinen kirjallisuus sama asia, ja näiden välillä toki nähtiin yhteys, joskin myös epäiltiin onko tämä täsmälleen sama asia...
Itse aloin tällöin pohtia että näissä käsitteissä on kuitenkin eroa, ja että keskusteluun voisi nostaa esiin vaikkapa mielipide- ja kulttuurivallan, joka ei jakaudu tasaisesti. Kuten keskustelussa todettiin, runokirjat ovat usein pienlevikkisiä, mutta ainakin osa niistä saa kyllä palkintoja, mediahuomiota, huolellista ja laadukasta analyysia, eli ainakin tällä osalla on huomattavaa kulttuurista valtaa (ja oma kysymyksensä sitten on miten tämä huomio jakautuu lajin sisällä). Vastaavasti sarjakuva voi myydä hyvinkin, mutta huoleksi esitettiin nimenomaan sen julkisen vastaanoton vähäisyys, medioissa, somessa yms. ja vastaavaksi esimerkiksi voisin nostaa vaikkapa naisten viihderomaanit (käytetään sitten vaikka nimitystä 'hömppä'), joissa pienlevikkisyys ei välttämättä ole ongelma, mutta kriittisen huomion ja käsittelyn ja kulttuurisen vallan vähäisyys on: vaikka katsoisi, että sekä runous että hömppä ovat molemmat marginaalissa, niin ne eivät ole sitä suinkaan samalla tavalla. 

Mutta reseptiksi esitetään samaa tuttua, joka epäilemättä onkin se toimivin: lukekaa monenlaista kirjallisuutta, keskustelkaa monenlaisesta kirjallisuudesta. Kiitos, näin pyrin tekemään.

Lopuksi vielä Kumpula-lavalla Mirkka Auvinen, Kerttu Pullinen ja Maiju Pohjola puhuivat nuorten runoudesta, lajista joka on jäänyt aika lailla katveeseen runsaan ja laadukkaan lastenrunouden ja aikuisten runouden väliin. Tämä on luonnollisesti valitettavaa, ja siinä mielessä outoakin, että kun kielen uudistuminen on ominaista niin nuorille että runoudelle, niin näiden kohtaamisen voisi luulla olevan mitä luonnollisinta...

Runoissa käsiteltävien teemojen pohjalta aloin itse miettiä, että jotkut vanhemmat klassiset runoilijat ovat kyllä myös olleet varsin nuoria ainakin osassa tuotannostaan: mm. Saima Harmaja, Uuno Kailas ja Aila Meriluoto ovat kaikki olleet parikymppisiä debytoidessaan, joten ehkä näiden tuotannossa olisi materiaalia jota olisi aihetta käsitellä nimenomaan suhteessa nuoruuteen, nuortenrunona. Toki kielenkäyttö, joka tulee eri aikakaudelta, on sen verran erilaista, että teksteissä on omanlaisensa haasteet, ja kuten keskustelussa huomioitiin, vaikka selkokielelle olisikin paikkansa, ei voida pitää toivottavana että se olisi ainoa kielimuoto koko nuortenrunouden alalajissa, joten uutta runoa nykyiselläkin kielellä tarvitaan, mutta heitän silti ajatuksen, että näissä voisi olla jotain tutustumisen arvoista nimenomaan tästä näkökulmasta.

 

Näiden keskustelujen seuraamisen välissä tuli sitten haahuttua pitkin hallia, vaikka ehdin tarkemmin katsoa vain pienen osan eri standien tarjonnasta, tavattua joukko tuttuja siellä täällä, ja muutamia tuntemattomia myös, kiinnostavia juttutuokioita, ja tietysti laitettua muistiin jo joitain kiinnostavia kirjoja.

Lupasinhan että tämä postaus tulee vielä tänä iltana, vaikka sitten vain sarjana huomioita ja muistiinpanoja. Huomenna palataan taas, ja toivottavasti kiinnostavaa kirjapuhetta ja antoisia kohtaamisia riittää silloinkin (jos ollaan samassa paikassa, saa tulla nykimään hihasta: erottunen useimmissa joukoissa valkoisessa kaavussani).

Toivo Tarvas - Häviävää Helsinkiä

Alkukuusta julkaisemassani Suomen kirjat -listassani oli vielä muutamia aukkoja, joten etsin nyt tarkoituksella joitain sopivia ehdokkaita niihin, muutamien potentiaalisten kirjailijoiden bibliografioita katsomalla sekä Helmetin valikoimaa hakemalla. Ja kun lähikirjaston hyllyssä oli tämä Toivo Tarvaksen novellikokoelma vuodelta 1917, parinkymmenen vuoden takaisena Lasipalatsi-reprona, niin ensimmäinen ehdokas tuli siinä (muutamia muita täytyy näköjään tilata Pasilan kirjavarastosta...). Tekijästä en ollut aiemmin kuullutkaan, mutta oli näihin aikoihin näköjään naimisissa tutumman Aili Somersalon kanssa. 

Nimi vinkkaakin sisällöstä: kirjan kymmenen novellia ovat kaikki kuvia muutostilassa olevasta Helsingistä, jossa rakennetaan paljon uutta ja uuden tilalta pitää raivata sitten vanhaa. Ollaan siis hieman samalla asialla kuin muutamaa vuotta aikaisemmin valokuvaaja Signe Brander, ja novelleihin taltioidaan niin sokea tupakkakauppias, Punavuoren anniskeluliikkeitä tai vanha yleinen sauna kuin vanhan aatelissuvun puukartanokin, ja kaikilla sama kohtalo. Tunnelma on siis usein nostalgisen surumielinen, ajoin traaginenkin, kun katoavia rakennuksia jäävät kaipaamaan ihmiset, jotka hekin ovat myös pois raivautumassa edistyksen tieltä, mutta on kerronnassa myös omaa kepeyttään ja huumoriaan.

Hyvin miellyttävä kokonaisuus siis, ajan ja paikan kuvina tarinat ovat hyvinkin toimivia, ilmaisultaan ja käsiteltältä ympäristöltään hyvinkin tarkkoja, ja melkein kaikissa tarinoissa mukaan tulee juurikin alempien sosiaaliluokkien elämä, ja suomalaisittain harvinaisesti nimenomaan urbaanina. Kielessä on toki omat haasteensa, puhekieltä ja hieman slangiakin tulee mukaan, ja vaikka jotkut ilmaisut olivatkin tuttuja (kunhan mm. muisti että 'kundi' tarkoittaa vielä kirjaimellisesti asiakasta) tai saattoi arvata asiayhteydestä, mutta oli mukana joitain aika outojakin: mitä tarkoittaa että likat "keittävät hiirenviinaa"? Itkevät?

Kirjan on lukenut myös Ellen. 

Angus MacLellan - Stories from South Uist

En ole Angus MacLellanista ikinä ennen kuullutkaan, mutta tämä oli Ulko-Hebrideillä elänyt maamies ja tarinankertoja, jonka kansantarinarepertuaaria koottiin suuri valikoima 1960-luvulla, mm. tämän kirjan 42 tarinaa. Eikä gaelinkielistä kirjallisuutta nyt niin usein vastaan tule, joten uteliaisuus heräsi.

Tarinoiden kirjo on hyvinkin lavea: mukana on niin sankaritarinoita ja legendoja kaukaisesta myyttisestä menneisyydestä kuin humoristisia paikallisia anekdootteja, historiaa ja seikkailuja, rakkautta, kuolemaa, noitia, kummituksia...jotkut tarina-aihiot ovat laajemminkin levinneitä ja varioituja (mm. tarinan miksi merivesi on suolaista olen kyllä kuullut eri versiona aiemmin) ja jotkut taas arvatenkin hyvinkin paikallisia, ja tietysti mukana on aina skottilaista paikallisväriä (noidatkin käyttävät kieroja taikojaan varastaakseen laatuviskiä).

Kuten olen aiemminkin maininnut, pidän tyylinä tällaisesta kerrotun tarinan hengestä: MacLellan ei ole kansantarinan taloudellisin kertoja vaan tiputtelee sekaan yksityiskohtia, nimiä, yms (tai ehkä folkloristeilla on ollut enemmän intoa laittaa kaikki nämä muistiin): tämä toimii joidenkin tarinoiden kanssa hyvin, kun niihin tulee lisää väriä ja konkreettisuutta, ja toisaalta jotkut tarinat alkoivat olla niin täynnä nimiä ja detaljeja että oli vaikea pysyä mukana että kuka nyt olikaan kuka ja mitä tapahtui. Tässä painoksessa oli laitettu myös runsaasti viitteitä ja selityksiä, mutta jatkuva hyppiminen niihin taas katkoisi ihan vaan tarinasta nauttimista, mutta toki jos kansantieteellinen aspekti kiinnostaa suuresti, niin niistä löytyy materiaalia...

Toki lukiessa myös hämäsi tämä tarinoiden lavea skaala. Kirjassa on tosiaan joitain legendamaisia tarinoita kaukaisesta menneisyydestä (ja niissä kuvatuissa ihmisten käytöksissä ja tapahtumissa on omaa merkillistä äkkivääryyttä) ja sitten niiden perään tuleekin juttu jossa ollaan myös samoissa maisemissa mutta sitten tiputetaankin joku käänne joka paljastaa että nyt ollaankin siirrytty 1800-luvulle. Ja yliluonnollinenkin aines putkahtelee silloin tällöin esiin ja toisissa tarinoissa taas ei, joten odottamattomia käänteitä toki oli, mutta oma haasteensa oli säätää niiden kohdalla taas käsityksiä uusille raiteille.

Ei siis tavattoman helppoa ja sulavaa luettavaa, mutta toki tästä monta hyvää tarinaa löytyi.

Suomen kirjat -lista

 

Eetu Isto - Hyökkäys

Hyvää suomalaisen kirjallisuuden päivää! 

Vuosi sitten asetin itselleni lukuhaasteeksi täydentää omaa versiotani usean vuoden takaisesta Ylen Kirjojen Suomi -projektista: luettu kirja jokaiselta itsenäisyyden vuodelta, yksi kirja per kirjailija.

Silloiseen listaani oli jäänyt vielä runsaasti aukkoja, sekä täysin tyhjiä vuosia että joitain vuosia jolloin tarjolla oli vain samojen kirjailijoiden kirjoja. Samoin huomioin, että joidenkin vuosien valinnat eivät nyt varsinaisia suosikkikirjojani olleet, ja joiltain kirjailijoilta voisin nostaa listalle jotain muuta, jos ei olisi tarvetta laittaa juuri se tietty kirja tietylle vuodelle...eli täydennettävää oli. Ja nyt vuoden aikana on joitain täydennyksiä ja muutoksia saatu aikaan.

1917

1918 Maria Jotuni – Kultainen vasikka (1)

1919 Frans Emil Sillanpää - Hurskas kurjuus

1920 Lauri Pohjanpää – Ristiritari

1921

1922 Runar Schildt - Galgmannen

1923 Hilda Huntuvuori - Suomen apostoli

1924 Lauri Viljanen - Auringon purjeet

1925

1926 Katri Vala - Sininen ovi

1927 Maria Jotuni - Tyttö ruusutarhassa (1)

1928 Aino Kallas - Sudenmorsian

1929 Unto Seppänen - Jumala kulkee

1930 Kosti Koskinen - Ihmeellinen kuherruskuukausi

1931 Uuno Kailas - Uni ja kuolema 

1932

1933 Hilja Valtonen - Vaimoke (2)

1934 Heikki Asunta - Leirinuotio 

1935 Hilja Valtonen - Tarvaatar (2)

1936 Hella Wuolijoki - Niskavuoren naiset
1937 Tito Colliander - Ristisaatto
1938 Heikki Jylhä - Delawaren pojat 

1939 Mika Waltari - Kuka murhasi rouva Skrofin

1940 V.A.Koskenniemi - Latuja lumessa 

1941 Yrjö Jylhä - Kiirastuli

1942 Klaus U Suomela - Hopeakihlajaiset

1943 Tatu Vaaskivi – Pyhä kevät

1944 Yrjö Kokko - Pessi ja Illusia

1945 Kersti Bergroth - Eläviä ja kuolleita

1946 Eero Lyyvuo – Pieniä laulajia

1947 Lauri Viita - Betonimylläri

1948 Irma Tähtiranta - Suunemin vaimo

1949 Oiva Paloheimo – Lepakko

1950 Arvi Kivimaa - Passacaglia

1951 Eila Kivikk'aho - Niityltä pois

1952 Aira Brink - Memmoin arvat

1953 Helvi Hämäläinen – Kolme eloonherätettyä 

1954 Helvi Juvonen - Päivästä päivään

1955 Toivo Pekkanen – Lähtö matkalle

1956 Lasse Heikkilä – Carmen

1957 Veijo Meri - Manilaköysi

1958 Aapeli - Pikku Pietarin piha

1959 Paavo Rintala - Jumala on kauneus

1960 Marja-Liisa Vartio - Kaikki naiset näkevät unia 

1961 Unto Kupiainen - Polaris

1962 Pentti Saarikoski – Mitä tapahtuu todella 

1963 Marianne Thorby - Irma Brannertin arvoitus

1964 Eeva Tenhunen - Mustat kalat

1965 Juha Mannerkorpi - Jälkikuva

1966 Paavo Haavikko – Puut, kaikki heidän vihreytensä

1967 Lassi Nummi - Keskipäivä, delta

1968 Irma Kerppola - Pojat uittavat laivoja

1969 Daniel Katz - Kun isoisä Suomeen hiihti

1970 Tove Jansson - Muumilaakson marraskuu

1971 Helena Anhava – Murheellisen kuullen on puhuttava hiljaa

1972 Annikki Kariniemi - Laulu Lapista ja Lapin papista

1973 Kaari Utrio - Viipurin kaunotar

1974 Aari Surakka - Yksinkertainen ilo 

1975 Märta Tikkanen - Miestä ei voi raiskata

1976 Leena Krohn - Ihmisen vaatteissa

1977 Raija Oranen - Nainen joka söi junassa appelsiinin

1978 Veikko Huovinen - Lentsu

1979 Kirsi Kunnas - Kani Koipeliinin kuperkeikat 

1980 Jukka Parkkinen - Korppi ja korpin poika

1981 Elina Karjalainen - Uppo-Nalle ja setä Tonton

1982 Laila Hietamies - Hylätyt talot, autiot pihat 

1983 Arto Paasilinna - Hirtettyjen kettujen metsä

1984 Anna-Leena Härkönen - Häräntappoase 

1985 Irja Rane - Kiinan keisarin lentävä hevonen 

1986 Antti Hyry - Kertomus 

1987 Aale Tynni - Vuodenajat 

1988 Kaarina Valoaalto – Kaikki suuret naiset olette jättäneet minut 

1989 Eeva Tikka - Lukittu kaivo 

1990 Boris Hurtta - Elävien ja kuolleiden kesä

1991 Eeva Joenpelto - Avoin, hellä ja katumaton

1992 Maarit Verronen - Älä maksa lautturille 

1993 Tittamari Marttinen – Tuhkamorsian 

1994 Leena Lehtolainen - Harmin paikka 

1995 Markus Nummi - Kadonnut Pariisi

1996 Gösta Ågren – Rakentaja

1997 Vuokko Tolonen - Tampereen ilmasto

1998 Riitta Jalonen – Todistaja Brigitin talossa

1999 Tuuve Aro - Harmia lämpöpatterista

2000 Johanna Sinisalo - Ennen päivänlaskua ei voi

2001 Jyrki Vainonen - Luutarha

2002 Ranya ElRamly - Auringon asema

2003 Virpi Hämeen-Anttila - Suden vuosi

2004 Mirkka Rekola - Valekuun reitti

2005 Kirsti Ellilä - Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin

2006 Pasi Ilmari Jääskeläinen - Lumikko ja yhdeksän muuta

2007 Vesa Haapala - Vantaa

2008 Juha Siro - Satakieli

2009 Riku Korhonen - Hyvästi tytöt

2010 Taina Teerialho – Kesän tunnit Gravelin laskuopin mukaan 

2011 Philip Teir - Donner-ryhmä

2012 Aki Ollikainen - Nälkävuosi

2013 Juho Nieminen - Saattaa sisältää pähkinää

2014 Iiro Küttner - Puuseppä

2015 Hannu Väisänen - Piisamiturkki ja muita kertomuksia 

2016 J.K.Ihalainen - Sytykkeitä 

2017 Marianna Kurtto - Tristania

2018 Marko Annala - Paasto

2019 Jyrki Vainonen – Yön ja päivän tarinoita

2020 Pirjo Kotamäki – Villit linnut olkapäillä

2021 Tuomas Mattila – Hammasratas

2022 Kari Hotakainen - Opetuslapsi 

2023 Antti Hurskainen - Suntio
2024 Marko Järvikallas – Saattue

2025 Riko Saatsi – Yöistujat 

2026 Manu Kuutti – Pörri

 

Yhä on neljä tyhjää vuotta, ja Jotuni ja Valtonen ovat yliedustettuina, mutta kumpikin nyt mukana enää kahdella kirjalla. Ja toki mukana on yhä joitain vuosia, joille voisi löytää lisääkin kirjoja, ja päätyä järjestelemään joitain muita vuosia uusiksi...eli jatkan kyllä haasteen seuraamista, joitain täsmävalintoja noihin varhaisiin vuosiin täytyy tehdä ja katsoa miten sitten uudemmat teokset asettuvat.