Widsith

Lisää täsmähakuja Helmet-haasteeseen: kirja nousi luettavaksi koska sen nimenä on kertojan nimi, joten se sopii kohtaan 12. Kirjan nimestä ei voi päätellä, millä kielellä kirja on kirjoitettu. Joskin ilmeisesti jos osaisi muinaisenglantia, niin voisi hoksata että nimi tarkoittaa 'kaukomieli'...mutta menköön.

Tässä teoksessa tosin itse teoksen sijaan konteksti on keskeinen: varsinainen Widsith-runo on vain 143 säettä pitkä, ja se on tässä mukana niin suomennettuna kuin alkukielisenä. Sivumääräisesti suuremman osan ohuesta kirjasta vievät Osmo Pekosen ja Clive Tolleyn laatimat viitteet ja selitykset sekä runoa taustoittavat artikkelit.

Ja samalla on todettava, että muutenkin se perusteksti sellaisenaan, no, ei ole kovin antoisa ihan vaan luettuna: laulaja Widsith kertoo paikoista joissa on käynyt (tai väittää käyneensä) sekä näiden paikkojen ja niissä asuvien kansojen hallitsijoista joita on tavannut (tai väittää tavanneensa), eli oikeastaan tämä on lähinnä pitkä lista nimiä. Historioitsijalle toki tässä on analysoitavaa, ja kotoisasti huomionarvoista on, että yhtenä kansana ovat finnit.

Kommentoijat nostavatkin esiin sen satunnaisuuden, jolla tällaisia vanhoja tekstejä on nykyaikaan säilynyt. Tämä teksti oli säilynyt yhdessä käsikirjoituksessa 1000-luvulta, ja silläkin käsikirjoituksella on ollut näkyvästi sellaisia vaiheita, että ei olisi ollut ihme ettei sitäkään olisi säilynyt. Itse runon ajoittamisessa on epävarmuutta, mutta hyvinkin mahdollisesti ainakin osa siitä on 500-luvulta, joskin myöhempiä lisäyksiä on varmastikin myös tehty. 

Mutta ylipäänsä muinaisenglantilaista runoutta ei ole kovinkaan paljon jäljellä, kyseisen käsikirjoituksen sisältämät runot muodostavat ihan huomattavan prosenttisosuuden kaikista säilyneistä. Ja valinta mikä on säilynyt ja mikä kadonnut vaikuttaa aika satunnaiselta...mutta näin on käynyt, meille on säilynyt mm. Widsith ja historioitsijat voivat parhaansa mukaan yrittää ymmärtää jotain menenistä kulttuureista näiden satunnaisten fragmenttien perusteella. Eikä tämä päde vain anglosakseihin, vaan teoksessa kommentoidaan myös tulkintalinjoja suomalaisten muinaishistoriasta näiden fragmenttien perusteella, myös menneiden historioitsijoiden ajoittaista taipumusta fantasiointiin...   

No niin. Itse runon lukematta jättämisessä tuskin menettää mitään, Pekosen ja Tolleyn kommentoinnit ovat ihan kiinnostavia jos aihepiiri kiinnostaa, mutta laajemmalla tasolla tämä teos voi herättää toki miettimään kysymyksiä kulttuuriartefaktien säilymisestä ja siihen vaikuttavien prosessien satunnaisuudesta.  

Jascha Golowanjuk - Pyhä valhe

Kansikuva Kirjasammosta, omassa kappaleessani ei ollut kansipapereita

Helmet-haaste alkaa olla sen verran loppusuoralla, että täytyy tehdä jo täsmänostoja: tästä teoksesta en ollut ikinä kuullutkaan mutta ensisilmäyksellä uteloitti, ja keskushenkilö sopii kohtaan 33. Kirjan päähenkilö on yli 60-vuotias. Jascha Golowanjuk on ruotsalainen kirjailija, jonka kirjoja on näköjään tullut enemmänkin suomeksi (tämän suom. Eeva-Liisa Manner). 

Kirja tosin sijoittuu Tanskaan, ja kirjan kertoja on nuori tanskalaisviulisti (kuten myös Golowanjuk, mahtaako kirja pohjautua omiin kokemuksiin?), jonka setä on kerännyt ympärilleen joitain varsin eksentrisiä henkilöitä: yhtenä näistä tämän kirjan varsinainen päähenkilö, kreivitär Charlotte Trier-Gotha, joka kirjan alussa on yli seitsenkymppinen eukko, jolle vuosikymmenet eivät ole olleet armeliaita. Kreivitär on pohjattoman pihi, kleptomaani, perheensä hylkimä ja monella tavoin omituinen vanhus, mutta jossa on myös runsaasti iloisuutta ja vetovoimaa, sen verran että kertoja oikein mielellään viihtyy tämän seurassa.

Tämäkin kirja tasapainottelee komedian ja tragedian välillä: kreivitär todella on käytökseltään varsin erikoislaatuinen henkilö, huvittava ja ystävällinen ja viis veisaa muut mielipiteistä, ja toisaalta muut kyllä tuovat omat mielipiteensä esiin minkään inhimillisen kohteliaisuuden rajoittamatta, ja kertojakin voi vain arvella kuinka paljon viisveisaavassa eksentrisyydessä on vain välttämättömyyksien sanelemaa ulkokuorta ja mitä kreivitär sisimmässään tuntee ja ajattelee. Tuttavuuden jatkuessa kertoja saa toki myös paljon lisää selvyyttä kreivittären taustoista ja ajatuksista, ja toisaalta elämän ankenevasta nykytilasta, iloista ja suruista: jotain selviää, mutta samalla lopulta jäljelle jää oma mysteerinsä, mikä ihmisen perustana on.

Sympaattinen pieni kirja sekoituksella hilpeyttä ja surullisuutta: en nyt ole ryntäämässä etsimään lisää kirjailijan teoksia, mutta ilokseni tämän luin. 

Juha Mannerkorpi - Avain

Viime vuonna tuli luettua yksi Juha Mannerkorven kirja, joka kiinnosti sen verran että lisääkin pitää. 

Nyt vuoroon tuli näytelmä, joskin kun kyseessä on yhden näyttelijän yhteen huoneeseen sijoittuva pitkä monologi (~50 sivua), niin voisi tämän lukea myös pitkänä novellina, jossa minämuotoista kerrontaa pilkkovat muutamat näyttämöohjeet. Ja näyttämön ohella teos on sovitettu myös kuunnelmaksi ja Kalevi Ahon säveltämäksi oopperaksi.  

Teoksen alaotsikko on 'luulevaisen sydämen yksinpuhelu': luulevainen sydän on Johannes Pontto, kääntäjä ja kirjoittaja, joka täyttää viisikymmentä vuotta. Lehteen on viety ilmoitus, ja nyt katsotaan että onko hänellä mahdollisesti tarpeeksi hyviä ystäviä, jotka tulisivat merkkipäivää juhlistamaan.

No, ei ole, ja kun ystäviinsä pettynyt Johannes päättää evankeliumin (Luuk. 14:15-24) hengessä sitten lähteä ulos kutsumaan juhlimaan satunnaisia kadullakulkijoita, ei hän löydäkään ulko-oven avainta, ja alkaa miettiä minne avain on mahtanut joutua, mietteiden karatessa yhä omalaatuisemmiksi...

Eli tiivis, tiukasti rajattu kuvaus yksinäisyydestä ja ahdistuksesta, joka karkaa vainoharhaisuuteen asti: Pontto on ristiriitainen hahmo joka yhtaikaa sulkeutuu pieneen yksityisyyteensä, haluaa eristäytyä ja pitää etäisyyttä kaikkeen, ja toisaalta kärsii yksinäisyydestään ja etsii keinoja paeta klaustrofobista tilaansa, tavoittaa toisia ihmisiä ja saavuttaa näiden kanssa yhteisymmärrystä, muttei selvästikään tiedä miten, tai edes mitä oikeasti haluaa.

Työnsä puolesta Pontto on sanankäyttäjä, joten tilanteen prosessoinnissa käytetään toki varsin värikästä kieltä, ja ajatusten juoksu kulkee niin omalaatuisia latuja, että ahdistukseen sijoittuu myös humoristisia tasoja, tragediaa sävytetään hirtehisellä komedialla. Ja kokonaisuutta omalaatuistavat ja niin traagisen kuin koomisen sävyjä voimistavat näytelmän Raamattu-viittaukset, vihjaillen pitäisikö Pontossa nähdä jonkinlaista Kristus-hahmoa varsin ankeana tai parodisena versiona.

Huomaan kyllä, että eivät nämä lukemani Mannerkorven teokset mitään suuren yleisön hittikirjoja ole, ja varmaan sen vuoksi ovat jääneet hieman unohduksiin, mutta kokemusten psykologinen, analyyttinen käsittely tuntuu myös sellaiselta, että teokset kestävät aikaa. Samana päivänä, kun luin tämän, olin myös kuuntelemassa keskustelutilaisuutta tekoälystä, jossa nousi siihen liittyen esiin myös nykyaikana erityisesti nuorilla esiintyvä eristäytyminen, suljettujen mentaalikuplien houkutus ja vaikeudet todelliseen inhimilliseen kanssakäymiseen, ja vastaavassa solmussa Ponttokin etsii avainta...

Mats Traat - Vilukko

Taas poimitaan minulle ennestään tuntemattomia kirjailijoita, mutta kun virolainen kirjallisuus on viime aikoina kiinnostanut. Mats Traat kuuluu samaan sukupolveen kuin mm. Kaplinski, Unt ja Valton, ja teoksia on näköjään muutama tullut suomeksi, moni tässä Neuvostokirjallisuutta-sarjassa (tämän kääntäjänä Eva Lille).

Vaan onpa surumielinen kirja. Ra on kirjailija, jonka pieni poika on kuollut tapaturmaisesti, ja suruaan lääkitäkseen hän haluaa uppoutua työhön. Eräs ystävänsä, sovhoosin agronomi, kutsuu hänet perheensä luo asumaan, mutta uudessakin ympäristössä historiallinen tarina 1200-luvun liiviläisistä etenee kovin takkuisesti, ja toisaalta maatilalla on pysähtyneisyyden ajassa omat murheensa, resursseja on vaihtelevan heikosti ja työntekijöissä paljon riitaisuutta ja välinpitämättömyyttä, mistä seuraa lisää huolta ja murhetta...  

Tässäkin ammennetaan Viron varsin hankalasta historiasta, alkaen 1200-luvun saksalaisten ristiretkistä jossa maa otettiin valtaan (keskeisenä henkilönä Augustinus eli Akke, liiviläispoika joka otettiin vastoin tahtoaan saksalaisten panttivangiksi, käännytettiin kristityksi ja joka myöhemmin palaa pappina liiviläisten joukkoon, etsien asemaansa ja paikkaansa tässä historiallisessa myllerryksessä). Ja sittemmin Akken liiviläisten heimo on kuollut sukupuuttoon, ja melkein muutkin, ja rivien välissä tätä peilataan sitten nykyaikaan, venäläisiin ja koko Viroon...tavallaan yllättävää että tällainenkin kirja on ilmestynyt tässä Neuvostokirjallisuutta-sarjassa, koska kritiikki neuvostojärjestelmää vastaan on kyllä hyvin luettavissa (no, wikistä huomaan että tästä julkaistiin näköjään Virossa sensuroimaton painos 1990, eli siinä lienee aiheesta vielä enemmän).

Ja jännästi tämä on monilta osin varsin viehättävän idyllinenkin teos, mutta silti murheen ja melankolian juonne kulkee läpi kirjan... 

Matti Järvinen (toim.) - Musta paholainen

Jokunen vuosi sitten luin antologian Synkkä satu, kokoelmallisen vanhoja suomalaisia kauhutarinoita: Nysalor-kustantamon pääjehu Matti Järvinen oli koonnut 1900-luvun alkupuolelta vanhoista lehdistä ja muista lähteistä kauhun piiriin kuuluvia tarinoita. Osa kirjailijoista olivat nykyäänkin kuuluisia, osa ehkä aikanaan tunnettuja mutta bibliografioiden maininnoiksi jääneitä, ja jotkut, erityisesti tunnistamattomien nimimerkkien taakse jääneet, ovat lähes tuntemattomia. Kokoelma oli sen verran mainio, että nappasin nyt luettavaksi sen eräänlaisen jatko-osan, tai samalla periaatteella tehdyn toisen kokoelman. 

Muutama sama kirjailija on päätynyt tähänkin kirjaan, ja joitain uusia on myös mukana...mutta täytyy kyllä todeta että kuratointityö tuossa ensimmäisessä kokoelmassa oli ehkä sen verran onnistunutta, että tässä täytyi jo tyytyä vähän heikompaan tasoon. Toki Topelius osaa yhä tarinoida, Aarnio, Onni W. Arima ja Konrad Lehtimäki pitävät puolensa ja Kailas on Kailas, mutta silti, ei näiden tarinoiden valikoima taida mitenkään loputon olla.

Kuten esipuheessa huomautetaan, kauhukirjallisuutta ei kovin genretietoisesti 1900-luvun alkupuolella varsinaisesti edes tehty, joten tyylilajina on paljon kansantarinamaisia kummitusjuttuja fiktiomuotoon sovitettuna, ja myös joitain ihmesatuja joissa nyt sattui olemaan vähän makaaberimpi henki. Toki mukana on myös jonkin verran eksotiikkaan vetoavaa pulppia (mm. A. Emil Virtasalo ja Unto Koskela) ja sitten se Kailaan ekspressionistinen tunnelmapala...

Oma kiinnostava sivujuonteena näissä on ollut vasemmistolehdissä julkaistut tarinat, joissa aatteen, moraalin ja oikeudenmukaisuuden teemoja esitetään hyvinkin räväkällä kauhukuvastolla (tässä mm. Hilda Tihlä). Kristillisillä puolilla ehkä innokkain helvettimaalailu on jo jäänyt taakse (tai se ei Suomessa edes purkautunut kaunokirjallisesti), mutta kyllä tämä muissakin aatteissa voidaan käyttöön valjastaa...mutta kauhufiktion vahva moraalinen ulottuvuus on omalla tavallaan hyvin kiinnostava piirre, ja kun se tuodaan läpi näinkin selvästi (joillekin muille moinen osoittelevuus ja tendenssikirjoittaminen on ehkä myrkkyä).

Nysalor-kustantamo on muutenkin kunnostautunut alalla, julkaisten runsaasti sekä uudelleentoimitettua vanhaa että uutta spefiä, genrerajoja reippaasti venyttäen. Kaipa laajasta valikoimasta tulee tänne lisääkin poimittavaa...

Helmet-haasteessa yksittäisillä novelleilla saisi monenlaisia haastekohtia täyteen, mutta kun tällainen vanhempi kaunokirjallisuus pohjautuu romantiikan ajan taiteeseen, niin laitanpa kirjan kohtaan 7. Romanttinen viihdekirja. 

Lassi Nummi - Keskipäivä, delta

Ei ole tullut aiemmin Lassi Nummen tuotantoakaan luettua, vaikka muistankin näitä suositellun, kun pieni ikuisuus sitten aloitin runonlukuprojektiani...mutta parempi myöhään.

Tämän teoksen runot muodostavat laajan sarjan, jossa runollinen minä perheineen matkustaa Tonavalla, lähellä tämän suuta (eli ainakin Romaniassa): oletan että runoilija itsekin niin teki, ja että kuvatut impressiot perustuvat kokemuksiin, vaikka tarkemmista yksityiskohdista vaietaankin. 

Teoksen runoissa näkyy modernismi luonnollisen kielen ilmaisulla. Ei tosin sen minimalistisemmissa muodoissa: ennemmin havainnoissa on teemaan sopivaa raukeutta, turistin runsasta mutta leppoisaa ja hieman irrallista havainnointia ympäristöstä ja kanssamatkustajista. Ja samalla nähdyn ja koetun havainnointi yhdistyy laajempaan historialliseen ja kulttuuriseen kontekstiin, nykyhetken läpi näkyvät antiikin, Goethen ja Manet'n ajat tai toisinpäin, nykyhetkeä katsotaan myös noiden läpi. Ja tuosta ristiriitaisesta halusta liittyä kulttuuriseen jatkumoon ja samalla irtautua siitä tulee oma kiinnostava jännitteensä...

Viehättävä teos: yksittäiset runot eivät nouse niin esiin mutta näistä tulee tunnelmallinen kokonaisuus. Ja Helmet-haasteessa tällä voi ottaa kohdan 25. Matkakertomus

(ote)
Olen nähnyt pelikaanin eläintarhassa
ja täytettynä. Oikeastaan se ei ole mikään kaunis lintu,
suhteeton nokka tekee siitä pikemminkin karikatyyrin -
olemuksessa on liikanaista arvokkuutta
ikäänkuin se ilvehtisi tarullisille käsityksille,
      vertautuville merkityksille:
pelikaani ruokkii poikasiaa sydänverellään,
pelikaani on uhri ja vapahtaja, ja ties mitä vielä,
      ja lopuksi, tietenkin, seksuaalisymboli.

Haluan muistaa ja unohtaa kaiken
ja katsella pelikaania an sich,
      vailla ylimääräisiä merkityksiä
minä tahdon nähdä pelikaanin. 

      Olemme jo lähellä,
etenemme nyt hyvin hitaasti.
Matkaa ehkä neljäkymmentä metriä,
ehkä vähemmän.
Ne ovat isoja, sen tiesin,
valkeita, sen tiesin,
nokka on iso, sen tiesin

- onko mitään, mitä en tiennyt?

Jokin veneessä kolahtaa. Jotakin tapahtuu edessämme, sivullamme. 

Françoise Sagan - Sydämen vartija

Taas hieman Françoise Sagania: sekalaisia kirjojaan olen lukenut aiemmin, ja niistä yleisesti ottaen pitänyt, eli kirjailijalla on toki muutakin lukemisen arvoista kuin se esikoisromaani Tervetuloa ikävä.

Mutta samalla on toki todettava, että aika lailla kirjoissaan on samoja tuttuja piirteitä, Sagan on usein kirjoittanut melkein samaa kirjaa pienillä variaatioilla, mutta kuten todettu, se on kirja josta olen pitänyt. Tällä kertaa tosin tehdään isompi poikkeus, ranskalaisen tyylikkään eksistentialististen ihmissuhdehapuilujen kuvauksesta hienovireisen ilkikurisesti tehdäänkin hyppäys Hollywoodiin, ja tyylilaji on enemmän mustan huumorin värittämä satiiri (suom. Kalevi Nyytäjä).

Päähenkilömme Dorothy on aiemmin näytellyt joissain elokuvissa, pienimuotoisen menestyksekkäästi, ja nyt päälle nelikymppisenä on siirtynyt käsikirjoituspuolelle, ja siinäkin pysyy toki piireissä vaikkei ihan valovoimaisimpana. Mutta kerran hänen tielleen osuu (kirjaimellisesti, auto-onnettomuudessa) Lewis, nuori ja varsin kaunis ja omalaatuinen mies: Lewis loukkaantuu lievsti, ja Dorothy ottaa tämän taloonsa asumaan toipumisajaksi...ja kun mies toipuu, ei hänellä olekaan halua lähteä. Lewis herättää toki huomiota kuvauksellisuudellaan, mutta hänen ja Dorothyn suhde ei suinkaan ole sellainen mitä kaikki kuvittelevat, mutta ei Dorothykaan oikein tiedä mistä tässä on kyse...

Omalaatuista ihmissuhdevääntöä on toki siis tässäkin ja tietyllä tavalla Dorothy on toki aika lailla kirjailijalleen tyypillinen hahmo, mutta Hollywoodille irvailu on suorempaa ja toisaalta jotkut juonenkäänteet ovat sen verran omalaatuisia, että ihan tekstin perusteella en olisi sokkotestissä arvannut Saganin kirjaksi...ja vaikka tämän sujuvasti luinkin, pysyisin silti mieluummin siellä Pariisin vasemmalla rannalla. Kirjan kansi on varsin jännä kuitenkin, ja tavallaan sopiva epämääräisen uhkaavana, vaikka kirja enemmän satiiri onkin.