Andrée Chedid - Nefritite

Tämä tuli vastaan kirppiksellä. Andrée Chedidia olen lukenut aiemminkin, mutta suomennettu tuotanto näkyy olevan aika vähäinen, yksi novelli antologiassa ja tämä romaani (suom. Saara Palmgren). 

Ja kuten nimestä voi päätellä, ollaan Egyptin historiassa varsin kutkuttavassa ajanjaksossa, faarao Ekhnatonin (/Akhenatenin) hallituskaudessa: reilu vuosi sitten luin Mahfouzin kirjan samasta aiheesta, ja Waltarin Sinuhe on tietysti aikoinaan tullut luettua...

Eli tapahtumasarja ja henkilöt ovat jo aika tuttuja: tällä kertaa puhujana ovat Nefritite ja kirjurinsa Bubastos, jotka kirjaavat muistonsa kun Horemheb on noussut valtaan ja Ekhnatonin ja Nefrititen rakennuttama uusi kaupunki on raunioina. Ja teemakin on tuttu, samanhenkinen kuin Mahfouzilla ja myös noissa aiemmin lukemissani Chedidin näytelmissä, ideologia ja sodan problematiikka.

Kirkas silmäni piti minua liian kauan uskossa, että rauhallisilla kansoilla on historiansa, että onnelliset kaupungit kestävät ikuisesti ja rakkaus elää kauan.
Ovatko ihmiset todellakin luodut sellaisiksi, että he oman luontonsa pakosta pyrkivät tuhoa kohti? Rakentaako ihminen yhä majansa tulivuoren reunalle?  

Ekhnaton on idealisti, rauhan ja armeliaisuuden tavoittelija ja kannattaja, ja Nefritite tämän vankkumaton tuki, rakastava puoliso, ja paikallinen utopia kukoistaakin muutamien vuosien ajan, mutta tämä ehdoton sisäänpäin kääntynyt pasifismi suistaa valtakunnan sekasortoon ja utopia sortuu raunioiksi erämaahan, osin ulkoisten paineiden ja osin sisäisten heikkouksien vuoksi.

Tämä aihe on tosiaan ollut Chedidillä aiemminkin esillä, ja probleemaan ei tarjota näppäriä mustavalkoisia ratkaisuja. Ja kun kirjailijalla on myös paljon runoilijantaustaa, niin tyyli on tässä varsin viehättävää...mutta luulen että olisin ehkä pitänyt tästä enemmän jos en tosiaan olisi lukenut noin vähän aiemmin tuota Mahfouzin hyvin samanhenkistä teosta (ja jonka moniäänistä kerrontaratkaisua pidän parempana).

Lu Yu - The Wild Old Man

Tämmöinen tarttui jostain mukaan: Lu Yu on kiinalainen runoilija Sung-dynastian aikaan 1100-luvulla, ja tähän teokseen on koottu valikoima runouttaan koko elämän ajalta, kronologisesti järjestettynä. Kiinalaisen sivistyneistön malliin Lu Yu toimi valtion virkamiehenä, mutta ura oli kovasti ongelmallinen, ja aika nopeasti runoilija marginalisoidaan virallisista piireistä. Ja pohjois-Kiinaa pitävät hallussaan jurchenit (tulevat mantsut) ja nämä ovat jatkuvana huolenaiheena runoilijalle, joten nationalistiset teemat olivat esillä, samoin kuin kasvava surumielisyys ja turhautuminen omaan syrjäytyneeseen asemaan ja valtiolliseen välinpitämättömyyteen...vaikka siihen suhtaudutaan myös ironisella huumorilla, kirjan nimenä oleva määre on hyväksytty ja omaksuttu.

Vaan eipä ollut mitenkään helppoa luettavaa tämä. Kielen ominaispiirteiden ja monimutkaisten merkityskerrostumien johdosta kiinalaisen runouden kääntämisessä taitaa olla usein kysymys millä tavalla kääntäjä aikoo epäonnistua. David M. Gordon päätyy varsin minimalistiseen tyyliin, hallitut parisäkeet varmaan vastaavat alkuperäistä rytmiikkaa, mutta niiden kielestä tulee varsin fragmenttista, synteettistä ja tosiaan usein aika vaikeaselkoista ja niukkudessaan raskasta...

Autumn Thoughts II

Western wind blows down leaves,
fills lake's beach;

Attired now in fall-wear,
nothing here but sighs.

Chalky head handles songs,
moans over crag-road,

as hushed night, undreamed,
drives upward in mid-sky.

Vague, farfetched,
three rabbit-holes I didn't plan.

Always outcast status;
now what's the point of coin?

To take a wine cup -
no scathe in surplus glee:

rely on strings and flute
to squire year's slide.  

Juha Mannerkorpi - Jälkikuva

Huomasin Juha Mannerkorven kirjoja löytyvän muutamia kirjaston hyllyssä, ja vaikka kirjailijan nimi on etäisesti tuttu ja on moninkertaisesti palkittu ja ilmeisen arvostettu, en ollut aiemmin lukenut, eikä tämä tunnu muutenkaan olevan kirjailija jota nykyään juuri luetaan. Siispä matkaan.

Teos asemoituu nopsaan aikakauden nouveau romanin linjoille (ja oman tuotantonsa ohella Mannerkorpi on suomentanut Sartrea, Camus'ta, Beckettiä, joten laji on arvatenkin tuttu). Kerronta on minäkertojan tajunnanvirtaista monologia, havainnointia varsin arkisista asioista ja puuhista, jossa yllytään varsin perinpohjaiseksi ja yksityiskohtaiseksi. Ja kaikki nuo pienet tapahtumat ja puuhat kiertyvät kohti samaa tyhjää aukkoa, kertojan vaimoa Hannaa, joka on kuollut vähän aikaa sitten. Kertoja sulattaa jääkaappia, syö viinirypäleitä, tekee piparkakkuja, hankkii kattokruunun ja ripustuttaa sen kattoon, kaikki tämä on kirjaimellisesti surutyötä. Ja ehkä se myös johtaa johonkin: yhteydet ovat katkeneet, mutta yhteyksiä olemassaolon ja maailman kanssa rakennetaan taas pikkuhiljaa. Vaikka dramaattiset käänteet kuuluvatkin toisiin kirjoihin, kehitystä tapahtuu, alussa kertoja on pahemmin hajalla, lopussa seesteisempi.

Huomaan myös kirjailijan oman vaimon kuolleen pari vuotta ennen tämän julkaisua, onko tämä siis autofiktiota tai myös kirjana surutyötä? Kokemuspohja auttaa kyllä varmastikin kirjan tunnelmaa, intiimiyttä, puhuttelevuutta. Tuon nouveau romanin ohella tästä tuli vähän mieleen myös Jon Fosse: Mannerkorven virkkeet eivät ole ihan sivujen mittaisia (mutta ehkä voisivat olla) mutta kappaleet kyllä ovat, ja samaa meditatiivista mutta eteenpäin kuljettavaa tunnelmaa tässä kuitenkin on.

Hieman hämmentävä, silla hyvällä tavalla surumielinen ja viehättävä teos, täytynee niitä muitakin teoksiaan siis vilkaista. Ja juuri tämä kirja oli tullut nostetuksi Suomen kirjat -haasteeni vuoksi, ehdokkaaksi vuodelle 1965. 

Tulen pois pöydän alta eikä patterinkaan alla ole muuta kuin lämmin rutikuiva pölyrätti kas rouvaa pillin on korjannut mutta täällä tämmöisiä, ja kun vilkaisen ikkunalaudalle radio on kuin kummitussirkka rukoilijasirkka silmineen sarvineen isä meidän joka olet taivaissa. Istuudun, istun. Taskulamppu on pöydällä kädessäni, tumma pöytä kuultaa muoviliinan läpi ja reikä on pitkulainen reunat koholla. En ajattele mitään ja sitten ajattelen hyllyjä silityspöytää roskasankkoa leivänmurua ja minussa rukoilee: ei enää enää ei enää ei enää. Jokin rämähtää on rämähtänyt ja parkaissut ja olemme heränneet, olen juossut portaat alas ja raapaissut tikun, olen saunassa lauteiden alla tikku hyppysissäni tikun valossa rotta joka nurin paiskautuneen liskun vieressä tuijottaa minua käpälät kaksi etukäpälää rinnatusten kuin hyrräävällä kissalla eikä lähde minnekään; veritippa silmän alla kiiltää. Äkkiä nousen ja juoksen huoneeseeni mutta paperikorissakaan ei ole muuta kuin paperia; silloin en jaksa enää.  

Lemmikki Louhimies - Pyhän Henrikin taivaskorvat

Totean aluksi taas jääviyteni: tunnen kirjailijan, joten keskityn tässä bloggauksessa nostamaan esiin kirjan teemoja, vaikka laadullista arviota en lähtisikään tekemään. 

Louhimiehen kirjoissa historialliset romaanit ovat runsaasti edustettuina, ja siihen lajityyppiin pääosin osuu tämäkin: kirja kertoo piispa Henrikin elämäntarinan, painottuen lapsuuteen, nuoruuteen, opintoihin (Suomen puolelle päästään melkein lopussa, ja legendaarisen Surmanvirren tapahtumat on versioitu lyhyesti ihan loppuun). 

Tietysti kuinka paljon Henrikin traditiossa on oikeasti historiallista aineistoa on varsin kyseenalaista, ja tämä kyseenalaistus on mietinnässä tässäkin teoksessa: ollaan ennemminkin spekulatiivisessa "näin se olisi ehkä voinut tapahtua"-hengessä. Louhimies sivuuttaa traditionaalisia elementtejä (kuten että Henrik olisi englantilainen tai walesilainen: tässä kirjassa hän on ruotsalainen kauppiaan poika, tulevan kuningas Erikin lapsuudentoveri) ja yksinkertaistaa jotain toisia (kuten murha-perinteen). 

Tulkinnassa on mukana myös tuoreempaa historiallisten tutkimusten tuloksia, kuten että kristillistä vaikutusta oli Suomen alueella jo hyvän aikaa ennen kuin Henrik ja Erik sinne ehtivät, Henrikin tehtävänä on nimenomaan niiden tukeminen, vahvistaminen ja levittäminen. Mutta ei tässä kuitenkaan tiukkaan historialliseen autenttisuuteen olla sitouduttu, anakronismeja on mukana: esim. ripittäytyminen kuvataan modernin mallin mukaiseksi, vaikka tuollainen käytäntö tuli normiksi vasta seuraavilla vuosisadoilla, ja samoin epäilen ettei Lundin pappiskokelailla ole ollut 1100-luvulla mahdollisuutta noin laajaan lukeneisuuteen itäisiä kirkkoisiä myöten...

Mutta historiallisen romaanin lajityyppi ei olekaan itsetarkoituksellista: Louhimiestä kiinnostaa tässä pyhien yhteys, pyhimykset käsitteenä, ja niinpä kirjan kertoja ei ole historiassa elävä Henrik vaan pyhä Henrik, ja kirjan läpi kulkee myös nykyajassa elävän Juditin tarina (todellakin nykyajassa, mukana on vuoden 2025 tapahtumia), uskonnottomuudesta tulevan DNA-tutkijan joka kiinnostuu pyhän Henrikin reliikistä ja tätä kautta Henrikistä muutenkin, ja vastavuoroisesti Henrik omasta taivaallisesta näkökulmastaan kiinnostuu Juditista.

Muistan kirjamessuilta kuinka Karissa Kettu kommentoi antiikin filosofi Hypatiasta, että tästä oli kyllä olemassa kaikenlaista legendaarista aineistoa jossa tämä kuvattiin kaikin puolin täydelliseksi epäinhimillisyyteen asti, ja että hän halusi tavoittaa ihmisen siellä takana. Samaa ajatusta on tässäkin kirjassa: vaikka piispa Henrikin traditiossa tämän henkilökohtaisista ominaisuuksista ei niin paljoa ole puhetta, niin Louhimies yrittää esittää mahdollista ihmistä siellä takana. Tuloksessa on ehkä asiaankuuluvasti yhä hagiograafisuutta, mutta se on modernia hagiograafisuutta, ja myös tarkoituksenmukaista: pyhimykset ovat esikuvia, mutta ollakseen mielekkäitä esikuvia täytyy näissä olla myös jonkinlaista ymmärrettävyyttä ja inhimillisyyttä, teflonpintaisen epäinhimillinen täydellisyys ei toimi. 

Eikä Henrik olekaan kirjan ainoa pyhä: hänen ajassaan suojeluspyhillä on myös vahva roolinsa, ja ajanmääreissä eri pyhimysten muistopäivät ovat vahvasti esillä. Vastaavasti Juditin tarinassa nämä ovat myös esillä, ja kontrastina ainakin osin legendaariselle ja epähistorialliselle Henrikille, näissä osioissa nostetaan modernin ajan ihmisiä, pyhimyksiä joista on valokuvia, tuoden esiin pyhien yhteyden jatkuvuutta ja pyhimysten jatkuvaa merkitystä esikuvallisena vertaistukena. 

Modernin historiallisen romaanin normien ulkopuolelle mennään varmasti myös kirjailijan taipumuksella laittaa kirjaan ihan kohtalaisen paljon opillista ekspositiota: jotkut pitävät fiktio-fakta-lajien sekoittamista häiritsevänä, mutta on sillä vahvat historialliset perinteet. Kielellä myös leikitellään, niin että dialogi ei tunnu aina kovin realistiselta, mutta toisaalta siitä tulee omaa arkaaista sävyään, joka sopii kirjan luonteeseen. Omakustanteisuus näkyi, että kirja olisi varmasti hyötynyt kierroksesta lisähiomista kustannustoimittajan kanssa, ja typojakin on jäänyt tekstiin sen verran, että jos huoliteltu kieli on lukijalle kynnyskysymys niin varokoon. 

Danilo Kiš - The Encyclopedia of the Dead

Olen aikoinaan lukenut pari suomennettua Danilo Kišin kirjaa, kirjailijan osin omaan elämään ja lapsuuteen perustuvaa trilogiaa, joka toki yltyi ajoin aika kummalliseksi ja unenomaiseksi.

Ja nyt sitten tuli luettavaksi novellikokoelma, joka oli varsin harvakseen julkaisevan kirjailijan viimeinen julkaistu teos (kuoleman jälkeen tuli muutama postuumi teos). Yhdeksän novellin kokoelmassa näkyy kyllä joitain tuttuja teemoja noista omaelämäkerrallisista kirjoista, mutta mennään myös kauempaan historiaan, legendoihin, uniin...kuolema toki on aika lailla mukana kaikissa tarinoissa, ja rakkauskin omalla tavallaan.

Jorge Luis Borgesin vaikutus näkyy varsin vahvasti tässä, vaikka siinä missä minulle Borgesissa korostuu leikkisyys ja huumorikin, Kiš vetää enemmän vereslihalla, ja huumori, ajoittain olemassaoleva, on enemmän piilossa ja piikikkäämpää. 'Simon Magus' voisi olla legenda johon Borgesin olisi tarttunut, ja niminovelli on varsin borgesiaaninen idea, Tukholman kuninkaallisen kirjaston kellarissa sijaitseva valtava kirjakokoelma, johon on koottu maailman kaikkien kuolleiden elämäntarinat (vuoden 1789 jälkeen, ja vain sellaisten henkilöiden jotka eivät esiinny muissa tietosanakirjoissa): kertoja pääsee tutustumaan paikkaan ja etsii sieltä artikkelin isästään, joka oli kuollut vain kuukautta aiemmin.  

Mukana on myös laajahko essee The Protocols of the Elders of Zion -kirjasta ja sen historiasta, joskin Kiš päätyi värittämään jotain historian hämäriin jääneitä käänteitä ja tästä syystä määritti teoksen fiktioksi, novelliksi 'The Book of Kings and Fools' (aika lailla tuntuu tunnettua historiaa kuitenkin seuraavan). Ja tausta-atuksena ei ilmeisesti ollut vain debunkata suosittu salaliittoteoria, vaan myös piikitellä sellaista "lukeminen kannattaa aina", jossa kirjat  ovat kategorisesti hyvän puolella: tässäpä esimerkki (tai useampikin) kirjasta, jonka vaikutusta voidaan selvästi pitää negatiivisena maailman kulkuun. 

Kokoelma vaelteli moneen suuntaan: osa novelleista meni minulta ihan vaan ohi, ja jotkut olivat, ehkä tarkoituksellisestikin, aika raskaita lukea (Kiš osaa myös pitkät virkkeet ja koukeroisen kielen: tekisi mieli siteerata tähän vaikka The Legend of the Sleepersista joku pätkä, mutta ei se vastaisi koko kirjaa), vaan mukana oli myös varsin kiinnostavia juttuja (esim. nuo tässä mainitut). Eivät nuo suomennetut romaanitkaan mitään hilpeitä ole, mutta tämä tuntui silti raskaammalta, ottakaa varoituksena tai kehuna... 

Esko Miettinen - Suomalainen pyhiinvaellus

Ensimmäistä kirjamessuostosta aloinkin lukea samantien: vuoden kristillinen kirja -palkinnon ehdokkaista tämä oli yksi kiinnostava (ja ei vielä tuttu): vasta lukiessa tuli mieleen että olenhan Esko Miettiseltä lukenut aiemmin jo kirjan Velhon uskontunnustus. 

Tässä kirjassa reissataan Suomea ristiin rastiin, vieraillaan paikoilla joissa ovat vaikuttaneet historialliset merkkihenkilöt, tai joissa on tapahtunut jotain merkittäviä käänteitä, tai joissa on poikkeuksellisen kiinnostavia kirkkoja tai kirkkotaidetta, ja näiden kautta mietiskellään sitten syntyjä syviä, pyhiä henkilöitä ja paikkoja, onko sellaisia, miltä ne näyttävät, mistä tunnistaa, mitä ne kertovat uskosta, ihmisistä, historiasta.

Koko pyhiinvaelluksen käsite tietysti pitää haastaa: puhuisiko mieluummin vaikka matkailusta tai turismista, joka nyt sattuu keskittymään vierailuihin jonkun merkittävän historiallisen kristityn oleskelupaikkaan tai muistomerkille, ja joissa ehkä koetaan jotain syvempää ymmärrystä, jos koetaan. Ja toisaalta, millä tavalla tuo ei sitten olisi juurikin pyhiinvaellusta? 

Ja mitä ne pyhät sitten ovat? "Kun luterilaisissa Tunnustuskirjoissa sanotaan, että pyhimyksiä ei saa palvoa, mutta heidän esimerkkiään pitää seurata, se tuntuisi sopivan hyvin tähän Aholansaaren ydinkohtaan." Katolisessakin teologiassa toki pidetään kiinni, että pyhimyksiä ei palvota, joskin näiden kunnioitus ja esimerkit ja se pyhien yhteys ovat enemmän esillä. Mutta pohjaa samanmielisyydelle kyllä siis on, ja olemassaolevan välimatkan yli Miettinen tässä hieman kurkotteleekin. 

Tuota ekumeenista ulottuvuutta arvostan, ja kiinnostavaa että aihetta lähestytään kuitenkin selkeän luterilaisella painotuksella. Miettinen osallistuu katolilaisen ryhmän kanssa kesäkuiselle Pyhän Henrikin pyhiinvaellukselle Köyliönjärven Kirkkokarille ja Valamo mainitaan, mutta suurin osa kohteista tulee kuitenkin protestanttisesta kontekstista, mm. 1700-1800-lukujen herätysliikkeissä mutta 1900-luvun teologit ja esirukoilijat ovat myös hyvin edustettuina. Ja kirkkotaidetta ja -arkkitehtuuria on esillä keskiajalta moderniin. 

"Lapinlahtelaiset ovat näköjään päättäneet pitää kiinni Telppäsniityn perinnöstä. Ymmärrettävää: ei joka pitäjässä sentään ole ihmettä tapahtunut. Nämä maalaukset vaikuttavat minuun voimakkaasti, koko loppupäivän on juhlallinen olo.
En tosin tullut tänne taidenäyttelyyn, tulin katsomaan muistomerkkiä ja salaperäistä lapinlahtelaista pellonlaitaa. Paikan henki tuntuu kuitenkin siirtyneen maalauksiin. Niissä paikallinen helluntai on jatkuvasti nykyisten ihmisten nähtävissä."

Myönnän että oma luterilaisen kirkkohistorian tuntemukseni on aika ohutta, joten joistain paikoista ja henkilöistä en muista edes kuulleeni (kuten vaikkapa tuosta Telppäsniitystä) ja osan henkilöistä tiesin vain niminä osaamatta yhdistää näitä mihinkään tai erottaa toisistaan (Paavo Ruotsalainen oli sentään tuttu). Vaan todetaan yleisemminkin joidenkin henkilöiden jääneen yleisestikin jokseenkin unohduksiin, vaikka eivät sitä ansaitsisi, ja toisaalta Miettinenkin on tähän valinnut vain muutamia kymmeniä kohteita ja monta muuta paikkaa jäi kirjassa näkemättä...

Jotain opin kuitenkin, ja hieman alkoi houkuttaa vierailut muutamille paikoille. Ja keskeisenä ideana tuntuukin olevan myös historiallisen, maantieteellisen ja kokemuksellisen ymmärryksen yhdistyminen. Ja kun mm. kristinuskossa tavataan ajatella luomakuntaa lävistävän jumalallisen transsendenssin, ja ikuisuusnäkökulmakin on vähänniinkuin sisäänrakennettu, niin tietty valmius yhdistää nuo on olemassa. Joten ehkä sitä kannattaakin seurata rohkeasti, lähteä kokemaan, etsimään ja katsomaan mitä kohteita mistäkin löytyy.

Kirjassa vilahtaa Emil Anton, jonka samanhenkinen Katolisempi kuin luulit -kirja tuli tästä mieleen: siinä annetaan myös paljon paikkakuvauksia ja matkavinkkejä katolilaisesta näkökulmasta. Miettinen ei tee opaskirjaa, henkilökohtainen reflektio on näkyvämmässä osassa, mutta samaa ideaa tässä on luterilaisesta näkökulmasta. Millaisia sosiaalis-psykomaantieteellisiä karttoja sitten muista kulttuurisista konteksteista nousisi, mitä tärkeitä paikkoja ortodoksit, tai helluntailaiset, tai muslimit, tai kommunistit, tai romanit, tai punkkarit jne haluaisivat nostaa esiin... 

Miellyttävä lukea, herätti ajatuksia, jakoi tietoa ja ymmärrystäkin, siinähän on hyvän tietokirjan aineksia. 

Helsingin kirjamessut - sunnuntai 26.10.

Sunnuntaina suunnataan taas kirjamessuille. Lauantai oli perinteisesti se kovimman yleisömäärän päivä, ja ilmoituksia tuli jo, että yleisöennätys on tehty, sadantuhannen kävijän raja rikottu, eli on varmasti ollut todella täyttä. 

Sunnuntaina oli taas hieman rauhallisempaa, minusta vähemmän väkeä kuin perjantainakaan, ja tunnelma muutenkin hilpeän rauhallinen (noin suhteellisesti ottaen).

Aamupäivällä taas kevyttä haahuamista. Huomasin että ne antikkakirjat, jotka oli jättänyt ehkä-moodissa vielä ostamatta, olivat kadonneet, joten selvästikään korkeammat voimat eivät halunneet niitä minulle: ilahduttakoot sitä jotakuta muuta.

Ensimmäisessä nähdyssä ohjelmassa Petra Maisonen, Hanna Weselius ja Satu Vasantola puhuivat Suurteoksia III -kirjasta. Yleensä ennen ohjelmien alkua keskustelijat, no, juttelevat keskenään, tällä kertaa luettiin kirjaa, ja mieleen tulikin että olisi hauska idea että jossain "keskustelussa" sisältö olisi juuri tuo, panelistit ihan vaan istuisivat lavalla lukemassa.  

Kyllä toki myös puhuttiin: Weselius ja Vasantola puhuivat kirjoista, joista olivat tuossa teoksessa kirjoittaneet (Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani ja Mannerin Kävelymusiikkia virtahevoille), kirjan muista teksteistä ja kirjasta ylipäänsä. Todettiin että se on tarpeellinen, niin huomioimaan ja nostamaan naiskirjailijoita ja tätä kautta haastamaan kaanonia, kuin myös käsittelemään kunkin tärkeiksi kokemia kirjoja kokemuksellisuuden kautta ja tuomaan eri näkökulmia. Weselius mainitsi, että jos mieskirjailijat kirjoittaisivat samanlaisen kirjan mieskirjailijoista, niin kyllä hän sen haluaisi lukea (ja kun itseäni kiinnostaa vaihtoehtoiset kaanonit, niin pitchaan taas ajatuksen kirjasta, jossa mieskirjailijat nostaisivat esiin naiskirjailijoita tai naiskirjailijat mieskirjailijoita, ihan vaan että ketä nostettaisiin esiin ja miten näitä nähtäisiin).

Mainitsen tässä kohtaa myös että tämä ja seuraava keskustelu käytiin Töölö-lavalla, joka oli ääniteknisesti paljon hankalampi kuin muut joissa olin: hivenen vaimeampi oma äänentoisto ja enemmän taustahälyä, erityisesti lähellä olevalta Senaatintori-lavalta... 

Seuraavaksi taas käsittelyssä kirja, jonka olin jo lukenut, Vesa Haapalan runoteos Maallisten ilojen puutarha. Haapala kertoi teoksesta ja Boschin maalauksesta, joka sen pohjana oli, huomioiden mitä piirteitä taulussa oli ja myös omista työmenetelmistään joilla kirja työstyi...en tiedä tuliko tuossa mitään mullistavia salaisia avaimia, joilla kaikki selkenee (ei se ole sellainen maalaus eikä kirja), mutta houkutti kyllä palaamaan taas kirjan äärelle...

Seuraava nähty keskustelu oli Töölönlahdella, aiheena Blogistanian kirjapalkinnot. Amma haastatteli kaksinkertaisia voittajia Anni Kytömäkeä ja Leena Paasiota sekä ensimmäisen palkinnon 15 vuotta sitten emännöinyttä Sallaa (ja yleisössä oli ihan hyvin edustettuina ihmisiä jotka vuosien varrella ovat jossain roolissa palkinnon parissa toimineet).  

Sitten vaelsin yläkertaan Lonna-saliin: ensin Laura Kuivalahti, Marika Riikonen ja Salla Simukka puhuivat lasten- ja nuortenkirjallisuusjournalismista, sen merkityksestä ja tekemisestä. Kyllä, sitä tehdään ensisijaisesti samalle kohdeyleisölle kuin muutakin kulttuurijournalismia (eli aikuisille), kyllä, se vaatii pätevyyttä ja ymmärrystä lajityypeistä, konteksteista jne (eli se, että toimittajalla on lapsi, harvoin yksinään pätevöittää) ja kyllä, olisi hyvä olla muitakin tulokulmia kuin huolipuhe "kun nuoret eivät lue" (minkä toistaminen on ennemmin vastajournalismia). Ja vaikka kirjasome huomioikin, niin lanu-kirjallisuuden pitäisi näkyä myös muissa medioissa. 

 

Samassa salissa perään tuli palkinnonjako: vuoden kristilliseksi kirjaksi oli kahdeksan esiraadin valitsemaa ehdokasta, ja valitsija Anna-Stina Nykänen kiitteli ehdokkaiden monipuolisuutta: monenlaiset lajityypit ja aiheet olivat edustettuna, ja ihan vain tärkeyden ja kiinnostavuuden perusteella mikä tahansa, mutta lopulta valinta päätyi Lari Launosen kirjaan Poikani, elä vielä ensi talvi. 

Messuilla ja netissä oli käynnissä myös yleisöäänestys, ja yleisön suosikiksi nousi Arto Hankilanojan Ex-Criminals.

En ole voittajakirjoja lukenut, ehdokkaista pari muuta oli tuttuja (Johanneksen ilmestyksistä olen blogannut, yksi ehdokaskirja on juuri kesken ja ilmestynee blogiin lähitulevaisuudessa) mutta onnittelut voittajille.

Myöhemmin iltapäivällä seurasin vielä yhtä ohjelmaa, mutta kun se kuului myös kategoriaan "kaikki puhujat eivät ole kokeneita esiintyjiä", pääasiallinen puhuja ei käytännössä käyttänyt mikrofonia lainkaan, niin en saanut mitään selvää mitä sanottiin...ja ehkä vielä olisi ollut jotain hivenen kiinnostavia juttuja myöhemmin, mutta iltapäiväinen väsymys alkoi painaa, joten päätin lähteä kotiinpäin.

Ohjelmanumeroiden välillä tuli taas nähtyä tuttuja ja päädyttyä juttusille myös ennestään tuntemattomien messuvieraiden kanssa, mikä on aina hauskaa (messujen aikana tuli skipattua ainakin pari potentiaalisesti kiinnostavaa ohjelmaa ihan vaan kun oli kiinnostavia omia juttelutuokiota käynnissä ja katseltua paljon kiinnostavia kirjoja: muutamia tuli mukaan (messuvieraat kuulemma ovat ostaneet keskimäärin 4.5 kirjaa, itse nostin hieman tuota keskiarvoa) ja muutamasta muusta laitettiin nimi mieleen jos ne hakee sitten vaikka kirjastosta.

Ja paljon kiinnostavaa kirjapuhetta, on tässä aineksia paneutua taas siihen olennaiseen, eli lukemiseen ja kirjallisuuden kommentointiin somessa ja muuallakin.