Kevään luetut

Eno Raud - Kadonneen pojan tapaus
Paul von Martens - Pieni onni
Ryu Murakami - Chansons populaires de l'ère Showa
Jyrki Vainonen - Tutkimusmatkailija ja muita tarinoita
Janne Teller - Samantekevää
Claes Andersson - Den förälskade terapeuten
Helvi Hämäläinen - Kylänruusut
Joel Lehtonen - Munkkikammio
Joel Haahtela - Tähtikirkas, lumivalkea
Pirjo Kotamäki - Villit linnut olkapäillä
Manu Kuutti - Pörri
Mudlum - Tätini Ellen
Unto Seppänen - Jumala kulkee
Irma Tähtiranta - Suunemin vaimo

Gerald Vann - The High Green Hill
A.G. Sertillanges - Rectitude
Gaëtan Poisson - La racine d'Habaquq 
J.D. Crichton - Once and Future Liturgy
Brian Thomas Swimme - Journey of the Universe
Tuomas Heikkilä - Piirtoja ja kirjaimia
Osmo Pekonen - Tuhat vuotta
Leo XIV - Magnifica humanitas
Franciscus - Amoris laetitia
Aidan Nichols - The Realm
Kari Uusitalo - Haiseeko täällä valkokangas
Louis Baudin - L'état jesuite du Paraguay

Keväällä on tullut luettua kaikenlaista, mutta huomaan että tänä vuonna olen kaunossa keskittynyt vahvasti suomalaiseen kirjallisuuteen, ja sitä lienee esillä myös loppuvuodesta. Tietopuolta tulee monesta suunnasta, ja tietysti yksi sitä ohjannut tekijä saatiin pakettiin, gradu on tehty ja hyväksytty.

Lukuhaasteista Helmet-haaste etenee yhä vauhdikkaasti, jäljellä on 17 kohtaa, ja pariin kolmeen niistä on jo luettu kirja, mutta bloggausta pitää vielä odottaa hetki. Suomen kirjoihin tulee joitain osumia, joten sen lista olisi jo jonkin verran erinäköinen viime lokakuiseen verrattuna.

Ja tietysti heinäkuun lopussa odottaa klassikkohaaste, johon on tullut jo kivasti ilmoittautumisia (ja osallistua saa toki myös ilman ennakkoilmoitusta). Oma järkäleeni etenee yhä aikataulussa, 2/3 on takana, mitäköhän viimeiseen kolmannekseen on vielä luvassa...ja toki kiinnostaa mitä klassikkoja muut nostavat esiin, ja millaisia ne ovat. Eli kesäksikään blogi ei aio hiljetä. 

--------------------------------------------------------------- 

	mies	nainen	x
englanti	170	148	1	319
suomi	130	88	2	220
ranska	133	52	2	187
saksa	55	15		70
japani	47	14		61
italia	54	4		58
ruotsi	32	20	1	53
venäjä	29	7	1	37
espanja	16	8	1	25
norja	13	6		19
tsekki	16	2		18
viro	13	4		17
arabia	10	3	1	14
tanska	9	3		12
unkari	8	2	1	11
puola	5	4		9
islanti	5	1	1	7
serbo-kroatia	4	3		7
kiina	4	2		6
muu	1		5	6
hollanti	2	3		5
portugali	2	2	1	5
kreikka	3		1	4
persia	3	1		4
slovenia	2		1	3
slovakia	2	1		3
turkki	3			3
bengali	2	1		3
iiri		1	1	2
latina	1	1		2
katalaani		2		2
korea	1	1		2
albania	1			1
urdu	1			1
bulgaria			1	1
latvia	1			1
malta	1			1
liettua			1	1
	779	399	22	1200

 

Irma Tähtiranta - Suunemin vaimo

Kansikuva Kirjasammosta; oma kappaleeni oli kansipaperiton 

Lisää nostoja hyllyjen kätköistä: Irma Tähtirannan ilmeisesti ainoa teos, pienoisromaani joka on ottanut aiheensa Vanhasta testamentista, 2. Kuningasten kirjan luvussa 4 kerrotusta episodista profeetta Elisasta ja Sunemissa asuvasta naisesta, jonka luona hän usein majoittuu matkojensa varrella ja jonka pojan hän herättää kuolleista. 

Kirjan alkupuoli onkin varsin mielenkiintoinen, minämuotoinen eksistentialistinen ajatusvirta jossa Suunemin vaimo pohtii omaa elämäänsä ja asemaansa, nuorena naisena jolla on vanhempi, varakas puoliso, eikä taloudellisesta hyvinvoinnista ole huolta, mutta nainen kuitenkin katselee ulos tielle, kaivaten elämäänsä jotain muuta, jotain enemmän. Paljoa ei ulkoisesti tapahdu, mutta sisäisesti kyllä, ja tästä nainen-katsoo-ikkunasta-teemasta tuli mieleen aiemmin lukemani Zoyâ Pirzâdin kirja jossa toteutetaan samoja aiheita samanhenkisessä ympäristössä.

Kun pohdinnassa käytetään kuitenkin vieraannuttavaa kerronnallista ratkaisua, että päähenkilömme nimi ei käy ilmi, ja kertoja viittaa jatkuvasti itseensä "Suunemin vaimona" tai emäntänä tai vastaavilla termeillä (ja Suunem on siis paikannimi, ei naisen puolison nimi), minämuotoisuudesta huolimatta kertoja tuntuu olevan vieraantunut itsestäänkin, ja tämä antaa kirjan psykologialle varsin omalaatuisen sävyn: feministiselle luennalle tästä varmaan löytyisi pureskeltavaa. 

Kirjan jälkipuoliskolla on sitten enemmän esillä nuo Raamatussa kerrotut tapahtumat, ja tämä tuntuu tavanomaisemmalta Raamattu-dramatisoinnilta: pätevää ja kai näiden laittaminen kirjaan tuntui välttämättömältä, mutta alkupuoleen verrattuna, no, tämä oli tavanomaisempaa. Epilogiin tulee vielä kommentointia sodasta, mikä kirjan ilmestymisaikaan (1948) oli tietysti yhä kovin lähellä ja melkein pakollista, ja nykyaikanakin toki yhä akuuttia...

Osat eivät siis muodosta ihan täyttä kokonaistaideteosta, mutta kirjassa oli kyllä ansionsa ja kiinnostavuutensa, harmi ettei tuotantoa tullut sitten enempää.

Minä sanon näin, vaan niin satutettu minä olen, vaikka kohta tiedän, että sen köyhän lesken hätä oli suurempi kuin Suunemin vaimon ja että kansan hätä paljon suurempi on. Sillä minä olen ihminen, Suunemin vaimo, ja kauhean yksin.
Ylevä on Israelin Jumala. Minun tulee olla kiitollinen, ettei minua uhkaa velkavankila, ei nälkä, ei orjuus, ei minua eikä minun syntymättömiä lapsiani, jopa että asun varakkaana keslellä kansaani. Varakkaassa talossa, jossa ei huolta huomisesta, jossa on yli oman tarpeen viiniä, viljaa ja öljyä. Vaan on kuin syyttäisi.
Ei elämä minun vuokseni hievahda, minulla kun on kaikki hyvin. 

Helmet-haasteessa voisi olla vaikka 20. Haluaisit olla joku kirjan hahmoista: tokihan Elisa voisi olla.  

Unto Seppänen - Jumala kulkee

Pikkuhiljaa edistetään myös Suomen kirjat -haastetta poimimalla luettavaksi sopivan kuuloisia kirjoja minulle vhemmän tutuilta kirjailijoilta aukkovuosille: vuodelta 1929 löytyi tällainen Unto Seppäsen novellikokoelma. 

Kirjailijasta olen nimen joskus nähnyt mutta en muuten tiennyt tästä mitään, mutta kirjan aloittavasta niminovellista tuli heti mieleen tulenkantajat: sokean päähenkilön aistikokemuksia kuvataan kovin ekspressionistisesti ja myrskyisästi, vähän kauhusävyihinkin flirttaillen, mieleen tulevat Kailas ja Vaara ynnä muut. Ja kun kirjailijatietoja kävin sitten katsomassa, niin näköjään Seppänen nuorena näissä piireissä liikkui, vaikka näköjään kunnostautui enemmän karjalaisen elämänmuodon usein leikkisänä kuvaajana (ja kas, kirjaansa perustuvan elokuvan Evakko olen nähnyt, Ville Salmisen varsin epätasaisen tuotannon paras filmi). 

Ja molempia puolia löytyy kyllä kirjan novelleista, on niin humoristisia kansankuvauksia kuin modernia sykettäkin. Ja siitä tuleekin hieman ongelmallista, mitään linjaa ei kirjassa oikein ole, tuntuu että Seppänen ottaa tässä varsin selvästi muodikkaita vaikutteita muilta, mutta aika moni novelli jää mitäänsanomattomaksi, muodikkuus on tärkeämpää kuin omat ansiot. No, niminovelli on eittämättä tunnelmallinen, ja 'Hei, hevonen!' ja 'Elämän rinteellä' olivat kanssa symppiksiä, eli kirja osuu kyllä "tulipahan luettua"-kategoriaan.

Helmet-haasteessa laitan kirjan vaikkapa kohtaan 41. Kirjan kansi tai nimi on mielestäsi kaunis: oman aikakautensa ominaista grafiikkaa, joka viehättää kyllä minua. 

Muistutus klassikkohaasteesta

Logo: Niina Tolonen

 
Muistuttelen pikaisesti, että klassikkohaasteen 23. kierrokselle on enää reilu kuukausi aikaa, eli tässä vaiheessa viimeistään on hyvä alkaa miettiä mikä voisi olla tämänkertainen klassikkokirja, että sen ehtii lukea heinäkuun loppuun mennessä (oma järkäleeni on aloitettu jo hyvissä ajoin ja etenee aikataulussa...)

 Lisätietoja ja ilmoittautuneita haasteen ilmoituspostauksessa.  

Mudlum - Tätini Ellen

Jännästi perättäin tuli luettua kaksi kirjaa joissa muodostetaan henkilökuvia fragmenttisella kerronnalla: Mudlumin kirjan (suomi. Heidi Iivari) muistikuvissa on runsaasti esillä kirjailijan täti Ellen, mutta yhtä lailla kirjailijan äiti ja muu perhe ja tietysti kirjailija itse, ja aimo annos Viroa n. 60-luvulta n. nykyhetkeen.

Kirja on tosiaan hyvin fragmenttisten muistikuvien virtaa, joista varsinaisen historian ja tapahtumasarjojen kokoaminen on ehkä työlästä, mutta kirjailijan muistin subjektiivisuus on lähtökohta (ja tämä on tosiaan kaunokirjallisuutta eikä elämäkertaa). Kiinnostava ratkaisu oli myös muistikuvien painotus konkretiaan: kerronta pyörii jatkuvasti esineiden, rakennusten, nimettyjen paikkojen ympärillä. Vaatteet, huonekalut, ruoat jne. ovat toistuvasti esillä yksityiskohtien vyöryinä, ja näiden kautta ja läpi sitten hahmotetaan henkilöitä ja maailmaa. Esinekeskeisyys tuo oman sävynsä kertojan subjektiiviseen muisteluun ja kerrontaan, muistuttaa mitä me oikeasti tiedämme ja muistamme, ja välttelee psykologisoivaa kaikkitietävyyttä, vaikka luonteita ja henkilöhistorioita tulee ilmi näinkin, enemmän rivien välistä, ja ovathan henkilöt värikkäitä persoonia.

Valittu linja siis kuitenkin luo erinomaista ajankuvaa, esineissä ja paikoissa on varmastikin paljon tuttua monille virolaisille ja tunnistettavaa myös täällä lahden pohjoispuolella, ja muutenkin kerrontaa leimaa yleispätevyys jokaiselle jolla on vanhempia sukulaisia, vaikka juuri nämä kuvatut henkilöt eivät olisikaan tuttuja. Viehättävä opus siis.

Yhä vähemmän muistan Ellenistäkin, hän muuttuu samalla tavoin hämyisäksi kuin aikoja sitten kuolleet kissani. On aika pelottavaa, miten muisti heikkenee, minun täytyy kovasti pinnistellä, jotta saisin manattua Ellenin kunnolla silmieni eteen, ja kaikenlaisia seikkoja ja tapahtumia muistan yhä vähemmän. Jos ne ylipäänsä muistuvat mieleeni, niin kutsumattomina. Tarkoituksella niitä on ihan turha yrittää kaivaa esiin. Väkipakolla ilmestyy vain joitain hajanaisia sirpaleita, mutta ihmiset jäävät rikkinäisiksi, eivät näy kokonaisina.

Helmet-haasteessa tämä menee kohtaan 24. Kirjassa on sirkus tai huvipuisto (oikeasti aioin eri kohtaan, mutta huvipuisto on mukana, aika lyhyenä mainintana mutta kuitenkin). Ja tämänkin on Ellen lukenut, ja Timo myös.   

Manu Kuutti - Pörri

Kirjan kannen perusteella en oikein tiennyt mitä odottaa, ja kun kyseessä on tekijänsä esikoisteos, niin tuotannon tai maineen perusteella ei ennakkotietoja ollut, mutta kuten olen aika ajoin maininnut, mielelläni tartun novellikokoelmiin minulle aiemmin tuntemattomilta kirjailijoilta, on ne yleensä vaivan väärtejä.

Tai mitenköhän tämän teoksen sitten luokittelisi: kirjassa on 133 lyhyttä tekstiä, melkein kaikki yhden sivun tai alle, ja tyylejä on kerrotuista anekdooteista jonnekin proosarunojen tai aforististen huomioiden suuntaan. Ja tekstit liittyvät yhteen, fragmenteista muodostuu kuva nimihenkilö Jani Pörrin ja tämän sekalaisen ystäväjoukon elämästä: monia tekstejä voi makustella erilläänkin sen verran kun mieli tekee, ja osa ehkä voisi sopia dramaattisen ääneenluennan materiaaliksi, mutta henkilöiden ja näiden suhteiden parempi hahmottaminen taas vaatii asioiden yhdistelyä ja kokonaisuuksien hallintaa (enkä itse tainnut ihan pysyä mukana kaikissa).  

Vaikka varsinaisesti huumorikirjasta ei olekaan kyse, on yleissävy, no, huvittunut: ironiaa on vahvasti mukana mutta sellaisella leppoisan ymmärtävällä tavalla. Päähenkilöt ovat siinä vaiheessa, jossa röpöttely, bändihommat yms. ovat olennainen osa elämää mutta jossa ne eivät enää ehkä voi olla koko elämä, ja tästä murrosvaiheesta, joka yhdestä kulmasta katsottuna voi näyttää rappiolta, vaikka aika usein myös aika seesteiseltä ja herttaiselta. Ja tästä ristiriidasta, vilisevien kulttuuriviittauksien ja hohdokkaan fraseerauksen ja banaaliuden tasapainotteluista, riittää ammennettavaa. 

Toisaalla huomaan mainitun Bukowskin: en ole lukenut vaikka maineelta tunnen, sen sijaan mieleen tuli vähän joku aika sitten lukemani Tapani Rytöhongan sarjakuvat, heille joille tekijä on tuttu (ja ei kirjan kannen tehnyt Juho Juntunenkaan ole myöskään kaukana), ehkä myös koherentimpi versio Richard Brautiganista. Kirjailija on taitava sanankäyttäjä ja fraseeraaja, joskin fragmenttisia esikoiskirjoja lukiessa, olivat ne sitten runoa tai proosaa, mieleen tulee kuinka paljon niissä oli pöytälaatikkoon koottuja sormiharjoituksia kun laajempien kokonaisuuksien kanssa ollaan vielä epävarmoja. Tämä käy tälläkin kertaa mielessä, mutta jos pitäisin sitä häiritsevänä, en lukisi tuntemattomien kirjailijoiden novellikokoelmia, ja jatko näyttää mitä sitten tulee. 

Love is All Around

Jani ja Anton käyvät työväenopiston kitarakurssia, jonka mairealta opettajalta Jani on saanut erityisluvan käyttää bassoa. Muiden soittaessa kuusikielisillään Love is All Aroundin sointuja, hän aika ajoin napauttaa tšekkiläisen diskobasson vapaata kieltä. Toista kertaa kaksikko ei näin hidastempoiselle kurssille tule, mutta juuri silloin Janin tyhjälle pupetille ilmestyy poikien rakkauselämiin liittymätön kihlasormus. Sormus on vaaleansinisessä kirjekuoressa, jossa lukee Jarkolle, ja se on viereisessä luokassa neulovan, pelokkaan ex-tyttöystävän jättämä. Vuosia myöhemmin Janin koulukaveri, rakkauden riepottelema Jarkko, päätyy ensin poliisiksi, sitten politiikkaan. Maailma on julma. 

Kirjan on lukenut myös Ellen. Ja Helmet-haasteessa olkoon 5. Kirjassa on epilogi eli jälkisanat (kirjassa on luku nimeltä Epilogi). 

Pirjo Kotamäki - Villit linnut olkapäillä

Pari vuotta sitten luin Pirjo Kotamäen säeromaanin Paavo Ruotsalaisesta, ja huomasin tuotannossa muitakin kiinnostavan oloisia nimikkeitä, runoteoksia huomattavien henkilöiden elämästä...nyt sitten vuoroon tämä muutaman vuoden takainen teos, kun vietetään Franciscus Assisilaisen juhlavuotta, 800 vuotta taivaallisesta syntymäpäivästä. 

Vaan mikäköhän kategoria tähän pätee: lähestyin teosta ensin samassa säeromaanin tai eeppisen runouden hengessä kuin tuota Petäjäistä leipää, mutta sellaisena tämä tuntuu työläämmältä. Vaikka yksittäiset runot muodostavatkin syklin joka seuraa Franciscuksen elämän vaiheita, niin kerronnallisuus on aika väljää ja ajoin hämärääkin: kun itse tunsin Franciscuksen vaiheet ja aimo joukon myös tähän liittyviä legendoja niin hahmotin viittaukset, mutta jos päähenkilö ei ole niin tuttu, niin tämä kerronnallinen puoli taitaa mennä helposti ohi. Ennemmin kuin epiikkaa, kyseessä on juurikin Franciscuksen elämästä inspiroitunut runosarja (jossa toki hyödynnetään roolirunouden keinoja, äänessä ovat niin Franciscus itse kuin jotkut läheisensä).

Ja tietysti Franciscus itse on runoileva mystikko, ja erityisesti luonnosta mystistä kokemusta ammentava, mikä ei narratiivisesti helpota, mutta lyyrisesti toki tarjoaa paljon mahdollisuuksia väkevälle ilmaisulle, ja tätä Kotamäki hyödyntääkin. Ja vaikka luontosuhde onkin paljon esillä, niin perinteistä luontorunoa tämä ei ole, niin päähenkilö kuin kirjailija ovat avoimen tietoisia jumalallisesta läsnäolosta koko luomakunnassa...ja kun kyseessä ovat roolirunot, niin näkökulmahenkilön omakin olemassaolo on tavallista vahvemmin mukana, joten kuvauksessa tulee nimenomaan suhde luontoon luomakuntana, jossa on itse osana, kuin luonnonilmiöt sinänsä.  

Odotin enemmän säeromaanimaista kerronnallisuutta kuin sain, mutta otan tämän sitten lyyrisempänä ja mystisempänä tekstinä, jonka meditaatioihin lienee syytä itsekin palata mietiskelemään.

Laulukaskaan kevyt ruumis kämmenelläni.
Se lohduttaa minua.

Riivaajat tulivat ruumiini läpi,
ne tulivat ja kävivät kimppuuni yöllä, kun olin unessani,

silitän kaskasta sydämeni tahdissa, 
rukoilen yhä,
rytmi on oikea,

se alkoi laulaa hieman käheällä äänellään,
sen mielestä olin viikunapuu:
tunsin sen värähdykset kämmenelläni,
poimin ääntä sormenpäilläni,
ne kiihdytti värinää,
se lauloi ja sitä mukaa
sieluni rauhoittui,
ruumiini pääsi lepoon,
silitän yhä sen kevyttä kehystä ja se
laulaa omaa olemassaoloaan,
taivaallista keveyttä.