Jaro Karkinen - Kaitse minun lampaitani (Paaviuden historia II)

 

Paavihistoriikkisarjan ensimmäisen osan, Tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni, luin reilu vuosi sitten, ja esitän tässä saman disclaimerin: kustantaja on sen verran tuttu, että jos väittäisin, että tämä on vuoden paras kirja, niin siihen kannattaisi suhtautua varauksella. Siispä en niin tee, mutta mielihyvin kuitenkin esittelen teoksen, jolle toivon enemmänkin lukijoita.

Arvostelukappale on saatu kustantajalta.

 

Näiden osien julkaisuväli on tosiaan ollut vuosi, ja jos kirjoitus- ja julkaisutahti pysyy samana, kirja vuodessa, ei voi kuin nostaa hattua: sopiva lukutahtikin näille taitaa olla lukea uusi osa noin vuoden välein, koska jos tätä pitäisi yhdellä sanalla kuvata, niin se olisi runsas. Koko sarjan valmistuttua (varmaan hoituisi ehkä kuudessa osassa? Riippuen kuinka pieteetillä ja laajasti jatkot käsitellään) hallussa olisi jo sellainen tietopaketti että sen lukeminen kertarysäyksellä olisi jo kova saavutus.

 

Ja samalla paitsi hakuteoksena, tämä kirja kyllä palkitsee kronologisesti johdonmukaisen lukutavan. Paitsi varsinainen aihe, kukin paavi vuorollaan, mukana on myös aimo annos kaikkea muuta historiaa, johon Rooman piispa jotenkin liittyy (esim. suuri osa läntisen maailman kulttuurihistoriaa), eli vaikka teosta käyttäisi ihan vaan hakuteoksenakin, on laajempien kehityskulkujen johdonmukainen seuraaminen antoisaa (en ollut oikein tullutkaan ajatelleeksi, että profeetta Muhammed oli paavi Gregorius Suuren aikalainen (vaikka laajempi vaikutuksensa näkyi vasta seuraajien aikaan)).

Ensimmäinen osa sarjasta oli kattanut paavit Pietarista Gregorius Suureen, ajanlaskun alusta myöhäisantiikkiin/varhaiskeskiajalle 600-luvun alkuun. Tässä toisessa osassa jatketaan 600-luvun alusta 800-luvun puoliväliin, paavi Sabianuksesta Nikolaus Suureen. Aikakausi, josta, myönnän, en etukäteen tiennyt juuri mitään, ja se mitä tiesin sijoittui maantieteellisesti ihan muualle kuin Roomaan.

Viime aikoina on alkanut ilmestyä hieman paremmin, ja jopa suomeksi, myöhäisantiikkia käsittelevää historiatutkimusta mutta onhan se ollut ja on ehkä yhä aikamoinen historian katvealue, eikä tämä varhaiskeskiaikakaan sen paremmin pärjää. Ja pari aiemmin suomeksi ilmestynyttä, suhteellisesti pienimuotoisempaa paavihistoriikkia, ovat sivuuttaneet tämän kauden hyvinkin lyhyesti, toinen käytännössä kokonaan ja toinen uhraten ajalle pari sivua...joten tällainen kuudensadan sivun mittainen paketti epäilemättä paikkaa aukkoa.

Poliittisessa ja kulttuurisessa maantieteessä tämä oli myllerryksen aikaa: kirjan alussa antiikin perintömaat ovat vielä tunnistettavasti jakautuneita Välimeren ympärille, vaikka sen rannikoilta löytyykin nyt myös germaanisia heimoja, ja Bysantin ja Persian jatkuva ja molempia osapuolia uuvuttava sota on siirtänyt valtasuhteita edestakaisin. Mutta kun tämä sota on saatettu loppuun, rauhaan ja voimien keräämiseen ei olekaan enää aikaa, kun etelästä tulevat arabit jyräävätkin ison osan Lähi-Itää, Pohjois-Afrikan ja Pyreneiden niemimaan (islamin nousua käsittelevä luku on tiivis, ja kiinnostava juurikin siinä mikä on sen yhteys Bysantin ja Persian historiallisiin vaiheisiin, se ei vain tapahdu tyhjiössä).

 

Mutta samalla kun Pohjois-Afrikka liukuu toisen kulttuuripiirin puolelle, ovat pohjoiset germaaniheimot jo paremmin paikoilleen asettuneita, muodostaen kuningaskuntia, ja pian myös keisarikunnan, ja näin poliittinen, kulttuurinen ja uskonnollinen kartta muuttuu taas, kirkonkin suunta on pohjoiseen: kirjan loppupuolella nykyisen käsityksen mukainen Eurooppa alkaa jo ottaa muotoaan, muutamien nykyisten manner-eurooppalaisten kansallisvaltioiden idut ovat jo kehitteillä Kaarle Suuren valtakunnan tultua jaettua tämän pojille, ja (tuleva pyhä) Ansgar on jo suunnannut Skandinaviaan (josta tulevat viikingit tosin jo aiheuttavat murhetta lähimerillä).

 

Siinä missä toisiaan seuraavat paavit muodostavat kronologisen punaisen langan, ympäröivässä historiassa on tarpeen mukaan joustettu saman kronologian seuraamisesta: esim. hieman ehdin jo ihmetellä, että ovatko merovingit tyystin sivuutettu kirjassa, mutta näiden vaiheet olikin koottu omaksi luvukseen alkusoitoksi Pipinin ja Kaarle Suuren valtakausille frankkien hallitsijana...

 

Edellisessä osassa oli mukana monta paavia, joiden vaiheista ei ollut jäänyt lähes mitään tietoa, joitain joista tiedettiin suunnilleen vain nimi (eikâ snekään kirjoitusasu ollut aina varma), ja varsinaisten aikalaistietojen ohella myös myöhempiin aikoihin kerrostunut traditio näytteli suurta osaa. Tämän kirjan ajalla aikalaisdokumentteja alkaa löytyä hieman luotettavammin (joskin joukkoon toki mahtuu myös joitain niin lyhytikäisiä paaveja, etteivät ehtineet paljoa tehdä), joten myöhemmin kehittyneet traditiot, ja paavien ja aikakauden muiden tapahtumien myöhemmät tulkinnat ja merkitykset, ovat yhä mukana (miksi paavi Honorius nousi aktiivisen debatin aiheeksi 1200 vuotta kautensa jälkeen? Kirjasta tämä selviää).

 

Erityisesti kuvituksessa tuodaan esiin historialliset kerrostumat: kuten edellisessäkin kirjassa, kuvitus on runsasta ja laadukasta, ja mukana on niin aikalaisteoksia, esineitä ja taidetta (esim. kirkkojen mosaiikkeja tältä ajalta on jo säästynyt ihan lukuisia), kuin myös myöhempiä taiteellisia tulkintoja aikakauden henkilöistä ja tapahtumista. 

Kirjoittaja Karkisella on kaunokirjallista kokemusta ennen näitä historiakirjoja, ja tämä näkyy miellyttävästi luettavana, narratiivisena tyylinä. Lukiessa keskityin leipätekstiin ja lähinnä silmäilin läpi runsaat alaviitteet ja kuvatekstit (joissa vilisi sitten viitteitä käytettyisiin lähteisiin, mahdollisia tulkintoja, yms. historian tutkijoita kiinnostavaa) samoin kuin lopun kirjallisuusluettelot: mutta nämäkin tosiaan ovat tarjolla heille, jotka lisää jostain aiheesta haluavat saada.

Kielenhuoltokin toimii, ei ihan yhtä erehtymättömänä kuin paavit ex cathedra mutta melkein, kieliasu on huoliteltua.

Mutta onhan tämä teos tosiaan runsas, aiheen käsittely hyvinkin maksimalistista ja toisaalta ei mitenkään helpointa saada kokoon siistiä kompaktia tarinaa. 

Alkupuolella kirjasta suurta osaa näyttelee monoteletistinen kiista, teologinen kädenvääntö onko Kristuksella yksi vai kaksi tahtoa, joka, myönnetään, näyttää nykynäkökulmasta varsin obskuurilta, mutta omalla tavallaan on myös varsin kiehtovaa, kuinka omana aikanaan se tosiaan oli koko valtakunnan keskeinen puheenaihe (ja kuinka se liittyy myös poliittisiin kädenvääntöihin, Bysantin sisäpolitiikkaan jne). 

Ja jälkimmäisellä puoliskolla suureen osaan nousevat frankkihallitsijoiden keskinäiset valtakamppailut, erityisesti Kaarle Suuren jälkeläisten varsin monimutkaiset vaiheet. Mutta tämä nyt ilmeisesti vain on tämän aiheen ongelma, Karkinen mainitsee renessanssiajan historioitsijan, joka jo tuskitteli, että paavien historiasta puhuessa pitää puhua niin paljon myös frankkikuninkaista, koska näiden vaiheet olivat aikakaudella niin tiukasti toisiinsa kietoutuneita...

Tässäkin teoksessa on sulattamista (ja ansaitsee myös myöhempää lueskelua) mutta kiinnostuneena odottelen kyllä jo seuraavia osia. Mietityttää miten joitain tulevia aikakausia on käsitelty, Karkinen ei kirjoita skandaalikäryisesti muttei myöskään mitään siloiteltuja hagiografioita, seuraavassa osassa eletään varsin väkivaltaisia aikoja ja Pietarin istuimelle nousi vieläkin epäilyttävämpiä tapauksia kuin mitä näissä on jo nähty, myöhemmistä renessanssipaaveista puhumattakaan (tai miten mahdetaan vaikkapa 1800-1900-lukujen vaihteen antimodernisteja käsitellä).

Joka tapauksessa, ihan yleissivistyksenkin nimissä tämä osa (ja koko kirjasarja) on mitä suurimmassa määrin tutustumisen arvoinen, nyt tunnen taas paljon paremmin historiallista aikakautta josta aiempi tietämykseni oli varsin vajavainen, ja jolla on myös vaikutuksensa nykyaikaan...

Helmet-lukuhaasteessa tämän laitan kohtaan 23. Kirja on iso: runsaan sisällön ohella sivumäärä pysyy vielä kohtuullisesti noin kuudessasadassa, mutta sivukoko on tietysti suurempi, ja jotta kuvien  painojälki olisi hyvännäköistä, paperikin on sen verran paksua, että kyllä kirjassa kokoa on.

Rex Stout - The Red Box (Punaisen rasian arvoitus)

Nämä Rex Stoutin Nero Wolfe -dekkarit ovat varsin hyvää matkalukemista: voi lukea satunnaisesti epäjärjestyksessä (kuten olen tähän mennessä lukenut, tämä on seitsemäs), ja ovat sellaisia mukavan viihdyttäviä ja hyvin tasalaatuisia: varma valinta, ei tarvitse todeta kesken matkaa että ei tätä jaksakaan lukea ja olla sitten matkan varrella ilman mitään luettavaa....niinpä nytkin tuli mukaan kun tulin visiitille Suomeen.

 

Kuten olen aiemmistakin todennut, näissä on hyvin mainio sekoitus amerikkalaista hardboiledia ja klassista arvoitusdekkaria: juoni pysyy napakasti koossa ja Wolfe on äärimmilleen viety esimerkki omassa nojatuolissaan rikokset ratkovasta etsivästä, mutta samalla kirjojen vetovoimassa oma osuutensa on kertojalla, Wolfen apulaisella Archie Goodwinilla, joka sopii paremmin hardboiled-malliin ja tämän naljaileva kerronta ja yhteispeli Wolfen kanssa on yhtä lailla syy lukea näitä. Vaikka kerronnan malli on perinteinen Holmes-ja-Watson-asetelma, Goodwin ja Wolfe ovat mallin parhaiten aikaa kestänyt esimerkki.

Pakko kuitenkin todeta, että tämä, sarjan neljäs kirja alunperin vuodelta 1937, ei ole mitenkään sarjan parhaimmistoa. Tarina on kovin monivaiheinen mutta silti jotenkin junnaava (Wolfe itsekin luonnehtii tapausta varsin rasittavaksi) ja onnistuin kuitenkin keksimään jo hyvissä ajoin tarinan keskeisen idean, Goodwin on kertoja mutta alkupuolella kirjaa toiminnan tasolla aika sivussa, kirjassa käytetään tylsää koukkua että tuodaan ilmi etsivien tietävän jotain mutta lukijalle ei vielä paljasteta mitä...

 

Alkaen ihan alkuasetelmasta: asiakas Lew Frost haluaa kovasti Wolfen selvittämään tapausta, jonka niin Frost, Wolfe kuin Goodwin jo tietävät, mutta lukijalle vasta vähitellen selviää että kyse on kohutusta tapauksesta jossa arvostetun vaatesuunnittelijan liikkeessä malli Molly Lauck on kuollut syötyään myrkytetyn makeisen...suoraan tapahtumien keskelle marssittaminen voi toimia monissa kirjoissa, mutta arvoitusdekkareissa se tuntuu jotenkin, no, halvalta (ja samaa tehdään pari kertaa myöhemminkin, Goodwin havainnoi jonkun henkilön tekevän jotain tiettyä muttei kerro vielä mitä).

Molly ei jää ainoaksi uhriksi, myrkkyjä on liikkeellä, ja on myös todettava että jos arvoitusdekkareita, esim. Agatha Christien monia kirjoja, syytetään salonkipyöveliydestä (että lopussa etsivä suo murhaajan tekevän itsemurhan tuomittavaksi jäämisen sijaan) niin harvoin se kuitenkaan on näin suoraan ja karusti tehty, Wolfe suoraan antaa murhaajalle syanidipullon, jota tämä käyttää itseensä...tällä tavalla tälle lukijallekin jää hieman paha maku suuhun, ei Wolfen näin kylmä pitäisi olla. (spoileri, maalaa hiirellä näkyviin)   

Mutta vaikka tuntuukin siltä, että Stoutilla on tässä kohtaa vielä kerronnallista haparointia, niin kyllä tämänkin siis ihan mielelläni luin, täytti tarkoituksensa.

I had her on the way and the sandwiches hadn't been greasy and it wasn't two o'clock yet ; and even down in the mouth and with rings under her eyes, she was the kind of riding companion that makes it reasonable to put the top down so the public can see what you've got with you. Being a lover of beauty, I permitted myself occasional glances at her profile, and observed that her chin was even better from that angle than from the front. Of course there was an off-chance that she was a murderess, but you can't have everything.

Helmet-lukuhaasteessa tämä voisi olla vaikkapa 29. Kirjassa on minä-kertoja.

Tiina Wagner & Kirsti Ellilä - Kaikki tiet vievät Roomaan

 

 

En voi väittää lähestyväni kirjaa objektiivisesti: kirjassa mukana olevissa henkilöissä on useampikin tuttu, ja toinen kirjoittajista oli kysellyt minultakin kiinnostusta osallistumiseen; päätin jättää tällä kertaa väliin, palataan asiaan jos tulee halua tehdä jatko-osa. Mutta hyvin kiinnostuneena tämä kuitenkin luin, ja kirjoitan mieleen tulevia ajatuksia (kustantaja Hemmingus lähetti kommentointikappaleen).

Eli kuten kannen alaotsikko lupaa, 17 suomalaista kertoo miten on aikuisiällä päätynyt katolisen kirkon täysivaltaiseen yhteyteen. Suomessahan katolisen kirkon ei-kovin-suuressa jäsenistössä (määrä on ollut tasaisessa kasvussa, lienemmekö nykyään noin 17000) suomalaissyntyisistä ihan merkittävän kokoinen osa on meitä aikuisena kirkkoon liittyneitä...ja siihen liittyy ihan omanlaisiaan kokemuksia ja prosesseja, ja toisaalta kuten kirjakin osoittaa, henkilöt ja kokemukset ovat myös niin monenlaisia että vaikea olisi nostaa mitään yleispätevää piirrettä joka kuvaisi kaikkia.

Suuri osa tulee tavanomaisesta luterilaisesta taustasta, jossa on oltu mukana vaihtelevan määräisellä innokkuudella, jotkut herätysliikkeistä, jotkut muista protestanttisista kirkoista, ja jotkut ihan uskonnottomasta taustasta.

Ihan en tiedä miten tekstit ovat muotoutuneet, oletettavasti perustuen haastatteluihin, jotka kirjailijat ovat sitten muotoilleet artikkeleiksi: tyylillistä yhtenäisyyttä teksteissa on, vaikka eri henkilöillä voi olla erilaisia painotuksia, mistä puhutaan enemmän ja mistä vähemmän. Ja eroja tosiaan on: vaikka jaettaisiinkin niin äkillisiä oivalluksia kuin pitkäaikaista sulattelua, niin millaisia nämä ovat kullekin olleet ja miten ovat niitä lähestyneet, siinä on paljon eroja: mystisistä unenomaisista visioista filosofisiin rationalisoituihin pohdiskeluketjuihin, satunnaisista kohtaamisista pitkäaikaisten tuttavuuksien (esim. puolison) vaikutuksiin, hädin tuskin tunnistetusta kaipauksesta harkittuun käytännöllisyyteen...

Wittgenstein kirjoitti aikoinaan Tractatuksessa, että "mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava" tarkoittaen filosofian ja uskonnon kieltä, joka ei sopinut niihin merkityksellisen kielen eksakteihin raameihin mitä hän asetti, ja kuitenkin korostaen "sen mistä ei voi puhua" tärkeyttä. Myöhemmässä ajattelussaan hän jatkoi ajatusta kielen mahdottomuudesta riittää siihen mitä uskonnolliset ideat yrittävät ilmaista, mutta vaikka tämä yritys ulottua kielen rajojen ulkopuolelle onkin mahdoton onnistua, on sen yrittäminen kuitenkin arvostettavaa.

Tässä on myös kirjan ansiokkuus ja haastavuus: varsin tavalliset ihmiset (siinä määrin kuin kukaan koskaan on tavallinen) puhuvat uskosta ja kokemuksista, sanallistavat sitä mikä väistää sanallistamista, niin paljon kuin monien traditioiden mystikot ovatkin yrittäneet niitä ilmaista...

Ja niinpä tässäkin kirjassa joidenkin henkilöiden henkisiin ja hengellisiin kokemuksiin ja prosesseihin pääsee helposti mukaan, niiden ilmaisu ja käsittely on minulle hyvin tunnistettavia, ja joidenkin toisten kertomusten aaltopituudelle on vaikea päästä, jotkut herättävät enemmän kummastusta tai jopa halua haastaa ajatuksia, väittää vastaan...ja luulenpa että eri lukijoille vaihtelee kenen kertomukset ovat läheisempiä ja kenen kaukaisempia.

 

Tämä on kuitenkin hyvin katolinen idea, että kirkkoon mahtuu monia suuntia, monia tapoja olla itsensä parhaalla mahdollisella tavalla, monenlaisia hengellisyyden muotoja, joista itse kullekin osa saattaa tuntua hyvinkin vierailta, oudoilta, käsittämättömiltä tai hedelmättömiltä, ja toisille taas se onkin juuri se mitä pitäisi olla. 

Mainio piirre oli että kukin kertoja oli nimennyt jonkun pyhimyksen, jonka nimissä heidät oli katoliseen kirkkoon otettu, joka toimii esirukoilijana ja joka kyseiselle kertojalle on erityisen tärkeä, ja kaikilla tämä pyhimys oli eri, kuvastamassa että maailmassa toimivassa kirkossa voi olla monella tapaa pyhä, joskus hyvin erilaisiakin piirteitä korostaen (olen pari vuotta sitten kirjoittanut enemmänkin aiheesta) 

Tähän liittyen mainitsen myös että tuosta syystä kirjoitan varsin harvakseltaan tänne blogiin varsinaisesta hengellisestä kirjallisuudesta, silloinkin kun sitä luen, koska siinä korostuu se että se mikä saattaa minulle olla tärkeää ja puhuttelevaa ei välttämättä ole sitä muille, ja toisinpäin mikä toisille on vaikuttavaa ei ehkä ole sitä minulle. Tuo pätee tietysti kaikkeen kirjallisuuteen, mutta uskonnollisen kokemuksellisen ilmaisun piirissä se vain korostuu. En myöskään kovin innokkaasti suosittele mitään yksittäisiä teoksia, mieluummin vain kehotan tutustumaan monipuolisesti monenlaiseen ajatteluun ja ilmaisuun, mielellään myös itseä haastaen, löytämään sen mikä on tärkeää.

 

Ja myös tuo piirre, suuri henkilökohtaisuus ja intiimiys, välittyy tässä kirjassa. Kertojat puivat niitä vaiheitaan ja syitään, jotka olivat johtaneet päätokseen tulla katoliseksi, ja tietysti sen omankin henkisen kynnyksen ylittämisen jälkeen seuraa vielä kirkon määräämä kuukausien tai vuoden mittainen harkinta-aika jolloin tutustutaan kirkon elämään, seurakuntaan ja oppiin, ja tietysti kirkkoon otonkin jälkeen on vielä koko loppuelämä elettävänä: ja näissä onkin läpikäymistä.

 

Olen kiinnostuneena huomioinut, että uudemmassa kotimaisessa kirjallisuudessa tuntuisi taas löytyvän enemmän uskonnollisiksi tunnistettavia teemoja avoimemmin käsiteltynä, perinteisempien suoraviivaisen materialismin tai mahdollisimman epämääräisenä säilytetyn henkisyyden ohella, mutta silti tämän kirjan kertomuksissa on jotain, no, hätkähdyttävää: puheena ovat asiat joista vallitsevassa yhteiskunnassamme ei ole totuttu puhumaan eikä kuulemaan. Suositeltava kirja siis erityisesti kaikille, joiden mielestä yhteiskunnassamme tabut on murrettu: se, että tabut vaihtavat paikkaa ei tarkoita että ne katoavat.

 

Joitain termejä ja opillisia käsitteitä, jotka katolilaisille lienevät tuttuja mutta muille ehkä eivät, on selitetty. Toisaalta joitain perinteisiä kiistakapuloita esim. kirkon sosiaalisesta ja eettisestä opetuksesta heitellään tekstin sijaan, ja jotkut näistä jäivät mietityttämään juuri siksi, että niitä ei sen kummemmin sitten pohjustettu: tietenkään niiden tarkempi käsittely ei edes kuulu tämän kirjan piiriin, mutta samalla niistä tuli joskus vaikutelma että ne eivät sillai varsinaisesti perustuisi mihinkään, että olisivat jollain huutoäänestyksellä ratkaistuja että kirkko opettaa näin eikä toisella tavalla...näitä jäi mietityttämään, ja luulenpa, että joitain lukijoita ne saattavat ärsyttää enemmänkin.

Ja takakanteen pääytyneestä virheellisestä väitteestä, että yksi haastateltavista olisi ainoa suomalainen dominikaaniveli, olenkin jo kustantajalle huomauttanut, mainitsen sen erratana myös tässä.      

Mutta niin. Jonkin tällaisen teoksen kokoamisesta on ilmeisesti puhuttu jo pitkään Suomen katolilaisten keskuudessa, sillai "olisi kiva jos joku tekisi"-tasolla, ja nyt sellainen on sitten konkretisoitunut, ja lopputulos on onnistunut, kiitos tästä.

Tutustumisen arvoinen teos kaikille heille, jotka haluaisivat ymmärtää kanssaihmisiään paremmin. 

Tarkoituksella säästelin viimeisen luvun lukemista pari ylimääräistä päivää, että sain tämän loppuun vuoden 2023 puolella, ja nappaan Helmet-lukuhaasteesta kohdan 9. Kirjan kirjailija kuuluu vähemmistöön, ja kirja kertoo tästä vähemmistöstä.

Loppuvuoden ja vuoden luetut

Tennessee Williams - Cat on a Hot Tin Roof

Aki Ollikainen - Kristuksen toinen tuleminen

Patricia Wentworth - The Clock Strikes 12

Sacha Guitry - N'écoutez pas, mesdames & Faisons une rêve

Joris-Karl Huysmans - Against Nature

Beryl Bainbridge - A Weekend With Claude

Alain Bosquet - Jumalan piina

Eric-Emmanuel Schmitt - Théâtre 2

David Mamet - Oleanna

Agota Kristof - La preuve

Agota Kristof - Le troisième mensonge

Graham Greene - Our Man in Havana

René Girard - La route antique des hommes pervers

Olivia Chevalier-Chandeigne - La philosophie du cinéma d'horreur

Gustave Thils - Christianisme sans religion?

Thaddée Matura - Le radicalisme évangélique

G.K. Chesterton - All Things Considered

Lloyd Weinreb - Natural Law and Justice

Conrad Pepler - Sacramental Prayer

E.M. Forster - Aspects of the Novel

Josef Pieper - Tradition

David Thomson - Political Ideas

Three Early Modern Utopias

Anthony Kenny - Faith and Reason

Quine & Ullian - Web of Belief

D.D. Raphael -The Paradox of Tragedy 

Kaarlo Havu & Johannes Huhtinen (toim.) - Ajatusten näyttämö

Taas ollaan vuoden lopussa, joten aika koota viimeisen kolmen kuun lukemisia (yllä), ja tarkastella myös koko vuoden luettuja (alla). Pitkän aikavälin tilastoja luetuista kaunoirjoista on koottu syksystä 2011, ja ollaan jo hyvin lähellä tuhannen kirjan rajapyykkiä, mutta ensi vuoteen menee.  

Kuten olen aiemmin maininnut, syyskuun alussa muutin Belgiaan, ja siinä sivussa sitten englanninkielisten kirjojen tarjontakin monipuolistui, mutta toki ranskalaisetkin ovat yhä hyvin mukana (Suomessa käynnistä on taas tovi, joten suomalaiskirjat ovat vähentyneet, vaikka hyllyssä niitäkin vielä odottaisi). Ja luenko tulevaisuudessa joskus jotain hollanniksi? Aika näyttää, nykyisin voisi kokeilla jotain helppoa sarjakuvaa...

	mies	nainen	x
englanti	149	137	1	287
suomi	95	58		153
ranska	99	39	2	140
saksa	49	13		62
japani	45	13		58
italia	48	2		50
venäjä	29	7	1	37
ruotsi	24	12		36
espanja	12	7	1	20
norja	12	5		17
tsekki	15	2		17
unkari	8	2	1	11
arabia	8	2	1	11
viro	8	2		10
tanska	7	2		9
puola	5	4		9
islanti	3	1	1	5
kiina	3	2		5
serbo-kroatia	3	2		5
muu			5	5
portugali	2	2		4
hollanti	1	3		4
kreikka	3		1	4
slovenia	2		1	3
slovakia	2	1		3
persia	2	1		3
iiri		1	1	2
latina	1	1		2
katalaani		2		2
bengali	2			2
turkki	1			1
albania	1			1
urdu	1			1
bulgaria			1	1
latvia	1			1
malta	1			1
	642	323	17	982

-----------------------------------

Vuonna 2022 luin yhteensä 53 kirjaa kaunokirjallisuutta (ja runsaasti tietokirjoja ja sarjakuvia päälle, mutta niitä en ole erikseen tilastoinut).Vuonna 2021 luin 52 kirjaa, ja 2020 53 kirjaa, eli hyvin tasaisella tahdilla ollaan menty. Opintojuttuja yms on kuitenkin sen verran, että joidenkin menneiden vuosien yli sataan kirjaan pääsyyn ei ole mahdollisuutta...

Vuoden suosikkilukemiseksi tuli jo huudettua Agota Kristofin Isosta vihosta alkava trilogia, kaikki kolme tulivat tämän vuoden lukemisiin. Vuoden suosituksiksi voisin mainita myös vaikkapa Hornanperän uusi paholainen, Aivan kuin minua ei olisi ja A View of the Harbor, mutta oikeasti, hyviä kirjoja tuli monia muitakin.

Lukuhaasteena oli tänä vuonna vain sekalainen Helmet-haaste, jonka paketoin 49/50-kuntoon jo hyvissä ajoin lokakuussa, mutta viimeinen avoin kohta, 'Runokirja, joka on julkaistu viiden viime vuoden aikana' on ollut saatavuusongelmainen: uusia kirjoja kielillä joilla luen runoutta ei kovin helposti löydy, enkä nyt sitten viitsi erikseen sellaista ostaa...

Tarkempiin aihepiireihin keskittyviä haasteita ei nyt muuten ollut, luen sitä mitä sattuu löytymään. 

 

Sinänsä itsensä haastaminen on hyvä juttu, ja vähän aikaa sitten Hesarissa ilmestyikin Esa Mäkisen kolumni aiheesta, kuinka helppoa on ajautua lukemaan vain lisää sellaista mitä on ennenkin lukenut, ja vastaavasti sellaista, jonka olemassaolosta ei ole edes tietoinen, ei kovin helposti luettavaksi löydä...ja että vaikka niiden omien katvealueiden piiristä löytyisi ihan kohtalainenkin määrä myös, no, huonoja kirjoja, niin ovatpahan ainakin erilailla huonoja. 

Siinä mielessä olen myös näitä tilastoja ja infograafeja vuodesta toiseen laatinut: tulee kouriintuntuvammin esiin millaisia kirjoja päätyy luettavakseni (ja vastaavasti millaisia kirjoja ei).

 

Aloitetaan kirjallisuudenlajeista: Pitkä proosa pysyy yhä dominoivana lajina, mutta yhä pidetään kiinni ajatuksesta, että kaunokirjallisuus on muutakin kuin romaaneja, eli muillakin on edustuksensa.

Vaikka näytelmälukuhaaste onkin taputeltu loppuun jo aikaa sitten, niin ovat ne pysyneet silti luettavissa mukana (ja kivasti myös parissa muussa blogissa). Runot ovat sen sijaan jääneet kovin vähiin, niiden suhteen pitäisi kai taas yrittää vähän aktivoitua.

Lukukielissä olen pyrkinyt suunnilleen tasapainottelemaan suomen, englannin ja ranskan välillä, nyt tuli suomeksi luettua vähän vähemmän kuin muuten. Ja tietysti kullakin kielellä alkukielinen dominoi, mutta kyllä minä niitä käännöksiäkin.
Pitkällä aikavälillä ranskaksi luettujen lohko kasvaa pikkuhiljaa, samalla kuin suomeksi luettu käännöskirjallisuus jatkaa kutistumistaan, mutta kyllä se yhä on suurimpana lohkona ja pysynee sellaisena vielä pitkään. 

Tuleeko tuleviin listoihin lisää ruotsia tai, herraparatkoon, hollantia? No, ei kannata ainakaan henkeä pidätellen odottaa...

Sukupuolijakaumassa tapahtuu pienimuotoista heilahtelua, tällä kertaa vähän enemmän naiskirjailijoita kuin pitkällä aikavälillä. Luetaan kirjoja alkukielillä, ja lajityypeistä romaanit hyvin edustettuna -> lisää naiskirjailijoiden kirjoja.

Alkukielivalikoimassa ranskankielinen kirjallisuus nousi taas suurimmaksi osuudeksi, pitkällä aikavälillä se pysyy yhä kolmantena kielenä englannin ja suomen jälkeen, joskin välimatka kuroutuu pikkuhiljaa. Muissa kielissä ei ole suuria muutoksia, niihin tulee satunnaisia osumia...

Vaan myönnän etten ole ihan tyytyväinen tuohon, että vuoden lukemisista kolme neljäsosaa tulee kolmesta kielestä ja kaikki muut ovat viimeinen neljäsosa. Tähän täytyy taas vähän kiinnittää huomiota.

Voisi miettiä myös millä kielillä ei ole vielä mitään edustusta: maantieteellisesti läheisistä voisi huomata vaikkapa saamen ja liettuan, Euroopassa muuten esim. romania, baski tai ukraina...ja aasialaisissa kielissä aukkoja vasta onkin (ei hindiä, thaita, malaijia, vietnamia, koreaa...)

 

Mieskirjailijoiden alkukielijakauma vastaa aika lailla yhteistä kielijakaumaa: muut kuin kolme pääkieltä muodostavat hieman suuremman osuuden, ja pitkällä aikavälillä ranskankieliset kirjailijat menivät suomalaisista ohi, toiseksi suurimmaksi kieliryhmäksi.

Naisten kielijakaumassa jatketaan tuttua trendiä, että luen naiskirjailijoita lähinnä alkukielillä, harvakseltaan käännöksinä. Mutta tänä vuonna kielivalikoima kuitenkin kasvoi kahdella, islanniksi ja persiaksi kirjoittavien naiskirjailijoiden olemassaolo tuli todetuksi. Väitän silti että työläänä pysyy tämän graafin monipuolistaminen (mutta tavoittelemisen arvoista se silti toki on).

 

Tulevana vuonna, öö, uusi Helmet-haaste on taas julistettu, ja joitain siihen sopivia kirjoja on tullut jo huomioitua. Muuten ei ole suuria temaattisia linjoja suunnitteilla, paljon on kiinnostavalta vaikuttavia kirjoja lukemista odottamassa (mutta runoihin voisi taas vähän panostaa lisää).

Graham Greene - Our Man in Havana (Miehemme Havannassa)

 

Jim Wormold on englantilainen pölynimurikauppias Havannassa, hyväntahtoinen mutta aika väritön: bisnekset sujuvat vaatimattomasti mutta kuitenkin, ja muutenkin elämä Kuubassa on vakaata...kunnes eräs ilta hänet rekrytoidaan brittitiedustelun salaiseksi agentiksi. Wormold on uudesta tehtävästään varsin pöllämystynyt, eikä oikein tiedä mitä hänen oikein on tarkoitus tehdä, mutta kulukorvaukset ovat näppäriä kun aikuistuvalla tyttärellä on varsin kallis maku, joten Wormold alkaa laatia tekaistuja raportteja huolestuttavasta poliittisesta liikehdinnästä Kuubassa ja keksii joukon yhteyshenkilöitä (jotka tietysti myös tarvitsevat omia kulukorvauksia). Mutta mitäs kun yksi näistä keksityistä agenteista löytyykin kuolleena, ja vaikuttaa siltä että Wormoldin tekemiset ovat alkaneet kiinnostaa monia salaisia tahoja...

Okei, vaikka lukemissani Graham Greenen kirjoissa on yleensä aika surumielinen tunnelma, suuria eksistentialistisia kysymyksiä jne (kuten viimeksi lukemassani Kunniakonsulissa), niin on niissä ollut myös vaihtelevia määriä huumoria mukana, mutta en juuri odottanut ihan näin koomista teosta: Miehemme Havannassa on tyylipuhdas farssi. Toki hyvin pisteliäs farssi, jossa esitetään myös moraalisia kysymyksiä poliittisen pelinappulan kokemuksista, ja sympatioiden jakautumisessa on itse asiassa samaa henkeä kuin tuossa Kunniakonsulissa: edessäsi oleva mies saattaa uhata sinua aseella tai yrittää myrkyttää sinut, mutta silti tähän suhtaudutaan sympaattisemmin kuin niihin kaukaisiin tahoihin joille olet agentti 59200/5, miehemme Havannassa (itse asiassa tuli mieleen että kuinkakohan paljon tämä on inspiroinut Gaimanin ja Pratchettin kirjaa Hyviä enteitä...Noidanmetsästäjäarmeija toimii aika lailla samalla tavalla kuin Wormold, ja Crowleyn ja Aziraphalen suhteissa on kaikuja tämän agenttipelin dynamiikasta).

 

Greenellä tunnetusti on myös taustaa salaisen palvelun piiristä, ja kirjan esipuheessa mainitaan myös kirjailijan tarkka vainu maailmanpolitiikasta: tämä kirja ilmestyi syksyllä 1958, ja pari kuukautta myöhemmin havanna päätyi Castron vallankumouksellisten haltuun (ja vastaavia hyviä ajoituksia oli muitakin, Greene suosii tapahtumapaikkoina kylmän sodan rintamalinjoja, mielellään ennen kuin niissä varsinaisesti leimahtaa).

Mutta joo, poliittisista ja filosofisistakin ulottuvuuksista riippumatta tämä on ensisijaisesti farssi, hyvää viihdettä ilmaisun kaikissa merkityksissä.

Agota Kristof - Le troisième mensonge (Kolmas valhe)

 

Tämän vuoden lukukokemusten huippuja on tämä Agota Kristofin trilogia: toukokuussa luin esikoisromaanin Iso vihko, ja alkukuusta luettu jatko-osa La preuve jatkoi korkealla tasolla ja päättyi sen verran kiinnostavasti ja avoimesti, että jatkoa piti saada: ja yställisesti kolmas osa odotti Oxfamin hyllyssä ostajaa, joten mukaan ja luettavaksi. Uudemmissa ranskalaispainoksissa kaikki kolme kirjaa löytyvät usein yhteisniteenä, suomeksi näitä kahta jatko-osaa saataneen odottaa ensi vuodeksi.

Tietysti nimi tuli myös nyt esiin Hesarin listatessa kirjoja, joita hävitetään pois Moskovan kirjastoista, mukana siis myös Iso vihko. Ja täytyy kyllä todeta että sen tulkitseminen HLBT-propagandaksi vaatii aika hurjaa tulkintaa, vaikka se saattaa tietysti olla muullakin sisällöllään olla nyky-Venäjällä ärsyttävä...

Joka tapauksessa siis se jo yksittäisenä kirjana on yhä erinomaisen vaikuttava teos, ja nämä kaksi jatko-osaa (jotka eivät ole mitenkään itsenäisiä, edellisten osien lukemista odotetaan) lisäävät kokonaisuuteen sen verran uusia kerrostumia, että kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa: rohkenen sanoa, että trilogia on mestariteos. 

Mutta tähän kohtaan taas 

SPOILERIVAROITUS

heille jotka eivät edellisiä osia ole lukeneet.

Koska ei tästä voi paljoa sanoa kommentoimatta edellisiä...

 

 

Kirjan nimi vihjaa taas, että epäluotettavuudella on yhä suurempi osa kirjassa, käänne alkupuolen vain ehdottomien objektiivisten tosiasioiden dokumentointiin. Toinen osa tosiaan paljasti, että kaikki ei olekaan sitä miltä näyttää, että kertoja ei ole ollutkaan rehellinen...ja tästä päästään tähän kolmanteen teokseen, jossa rajan ylittänyt Claus, joka onkin oikeasti Lucas, kohtaa taaksejääneen veljen, Klausin. Ja samalla selviää kummankin omat tarinat, monimutkainen suhde ja miten se on johtanut siihen tilanteeseen josta Iso vihko kertoo, ja miksi se ei vastaa tapahtunutta (ovatko nämäkään kertomukset luotettavia? Ehkä eivät, mutta ainakin ne ovat koherentteja keskenään).

Velisuhde on tosiaan ollut hankala, ero on tapahtunut jo paljon aiemmin ja kumpikin on selvitellyt kaipaustaan ja yksinäisyyttään miten on tainnut, mutta kohtaaminen ei myöskään ole mitenkään lämmin. Ja mieleen tulee kuinka paljon tämä hankala suhe kuvastaa laajempaa sosiaalista ja poliittista tilannetta, jossa kirjat on kirjoitettu. Kuten tunnettua, Agota Kristof pakeni 21-vuotiaana (siis muutaman vuoden vanhempana sentään kuin Claus, vaikka samanikäinen kirjojensa kaksosten kanssa onkin) Unkarin kansannousua seurannutta neuvostomiehitystä Sveitsiin, jossa asui seuraavat vuodet. Iso vihko julkaistiin 1986, jolloin rautaesirippu oli yhä pystyssä ja Unkari sen toisella puolella, ja La preuven aikaan 1988 rajat erottivat yhä, joskin rakoilevasti, mutta tämän kirjan aikaan 1991 poliittinen tilanne oli jo hyvin erilainen, rajat avautuivat, ja länteen paenneet saattoivat palata kotikonnuille tapaamaan taakse jääneitä...

Mutta myllerryksissä objetiivisille totuuksille ei juuri ole ollut tilaa, selviäminen on valehtelua, mutta poliittinen vapautuminen ei aina poista tarvetta valheille, ja heillä jotka lähtivät ja heillä jotka jäivät on ollut omanlaisensa kamppailunsa ja katkeruutensa, ja sekin lienee yleismaailmallinen osa myös myöhemmissä ihmisiä jakavissa konflikteissa, kirja ei menettäne ajankohtaisuuttaan ihan heti.

Mielenkiintoinen tvisti on myös osoittaa, että vaikka Iso vihko olikin monella tapaa hyvin karu teos niin tyyliltään kuin tapahtumiltaan, se onkin ollut toiveajattelun tulos, kuvittelua että olisi edes näin eikä niinkuin todella oli...

Samalla se herätti miettimään myös omaa asemaani lukijana: saatoin blogata siitä kommentoiden sen ajankohtaisuutta ja kuinka se esitti järkyttäviä ihmiskohtaloita, mutta miten minun pitää suhtautua nyt tähän uuteen kerrostumaan jossa sen rehellisyys on haastettu, jossa se on esitetty toivekuvana?

Mieleen tuli aikoinaan lukemani toinen vaikuttava post-kommunistinen ruumiinavaus, Jachym Topolin The Devil's Workshop (jonka soisin yhä tulevan joskus suomeksi, vink vink esim. Tammi, kun kerran nyt nämä Kristofitkin julkaisette) ja sen kommentointi kauhuturismista. Onko kauhuturismi värittänyt omaa lukemistani, tapaa jolla peilaan kirjan tapahtumia niin kommunistisiin diktatuureihin kuin nykyiseen Ukrainan sotaan? Kuinka paljon tarinoiden pitää muuttua, että niistä tulee ulkopuolista minua koskettavia, onko valehtelu suojautumiskeino myös minua vastaan?

 

Certains d'entre nous recevaient des lettres que les infirmières leur distribuaient ou leur lisaient quand ils n'étaient pas capables de le faire. Plus tard, ceux qui n'étaient pas capables de lire, je leur lisais leurs lettres quand ils me le demandaient. En général, je lisais exactement le contraire de ce qui était écrit. Cela donnait par exemple : "Notre cher enfant, ,e guéris surtout pas. Nous sommes très bien sans toi. Tu ne nous manques pas du tout. Nous espérons que tu resteras où tu es, car nous n'avons aucune envie d'avoir un handicapé chez nous. Nous t'embrassons tout de même un peu, et sois sage, car ceux qui s'occupent de toi ont bien du mérite. Nous n'en ferions pas autant. Nous avons de la chance que quelqu'un d'autre fasse pour toi ce que nous devrions faire, car nous n'avons plus de place pour toi dans notre famille où tout le monde est en bonne santé. Tes parents, tes sœurs, tes frères." 

Celui à qui j'avais lu sa lettre me disait: "L'infirmière me l'a lue autrement, ma lettre."

Je disais: "Elle te l'a lue autrement, parce qu'elle ne voulait pas te faire de peine. Moi, je t'ai lu ce qui est écrit. Tu as le droit de savoir la vérité, je pense."

Il disait: "Oui, j'en ai le droit. Mais je n'aime pas la vérité. C'était mieux avant. L'infirmière avait raison de me lire la lettre autrement.

Il pleurait. 

Kaarlo Havu & Johannes Huhtinen (toim.) - Ajatusten näyttämö

 

Bongasin Gaudeamuksen katalogista tämän kiinnostavan kuuloisen tietokirjan, jonka yhdeksän artikkelia keskittyvät julkisen keskustelun varhaisvaiheisiin 1500-1700-luvun Euroopassa. Kirjapainotaito oli luonut uudenlaiset edellytykset väittelyiden leviämiseen julkisiksi, ja monet toimijat aktiivisesti hyödynsivät tätä väittelyjen uutta dynamiikkaa ja myös sen tuomaa uutta julkisuuden henkilön auktoriteettia, joka ei välttämättä ollut yksi yhteen hierarkkisen aseman kanssa (alkaen Martti Lutherista ja Erasmus Rotterdamilaisesta). Ja väittelyiden aiheina oli niin politiikka kuin uskonto, ja usein yhteenkietoutuneina, mutta myös varhainen lääketieteellinen keskustelu portugalinkielisessä maailmassa tuo luonnontieteiden näkökulman kirjan aiheeseen.

 

Kirjapainotekniikka oli tosiaan tuonut uusia medioita käyttöön, ja erityisen suosittuja olivat erilaiset pamfletit. Monet aikakauden kirjoittajat saatetaan nykyään muistaa enemmän kirjoistaan (jos sellaisia oli) mutta tämä ei sinänsä usein vastaa aikalaiskäsityksiä, moni kirjoittaja tunnettiin ennemmin räväköistä pamfleteista ja muusta ephemera-kirjallisuudesta (teoksessa käsittelyssä on myös aikakauslehtiä, katekismuksia, katedraalikoulun oppilaskirjoituksia...)

Toki myös klassinen retoriikka oli voimissaan, mutta formaatista riippumatta aikakaudella korostui voimakas vastakkanasettelu: paitsi asiat myös henkilöt riitelivät, tärkeää oli voittaa väittely, ja synteesit ja yhteisymmärrykset olivat vain harvojen intresseissa.

Ihan hakematta tulee mieleen kirjan aihepiirin yhteydet nykyaikaan: uusi tekniikka muuttaa julkisen keskustelun dynamiikkoja, vastakkainasettelut korostuvat, ja silloinkin kun kirjoitukset on nimellisesti tarkoitettu väittelyn toiselle osapuolelle, käytännössä ne on suunnattu omille kannattajille eikä niissä yleensä edes pyritä varsinaisesti keskustelemaan, tekemään omia kantoja ymmärrettäväksi toisille saati sitten ymmärtämään muita. Ihan kuin olisin nähnyt vastaavaa ihan kohtuullisen usein eri sosiaalisissa medioissa...

Ja tämä yhteys kyllä tuodaan kirjassakin esiin (ja liekö se jopa raison d'être kirjalle?), julkisen keskustelun ja "keskustelun" problematiikka toistuu tunnistettavasti, ja ironinen ristiriita uusien tekniikoiden mahdollistaman ihanteellisen vapaan ajatustenvaihdon ja sen todellisen käytön välillä tarjoaa kyllä materiaalia piikittelylle.

 

Itseäni on tietysti kiinnostanut myös sanan- ja julkaisuvapauden teema joka on blogissa ollut kohtalaisen paljon esillä: tässä kirjassa se on keskiössä viimeisessä luvussa 1700-luvun Ruotsista (Peter Forsskål ja Anders Chydenius ovat isoimmin esillä, torilla tavataan), joskin sitä sivutaan toki myös monessa muussa artikkelissa, kuka saa juliksesti sanoa, mitä ja miten, ja tuleeko kuulluksi. Tämä problematiikka oli tietysti hyvinkin ankara, ensimmäiset merkittävät vaatimukset julkaisuvapaudesta nousevat esiin vasta 1600-1700-lukujen vaihteessa eli usean artikkeleissa käsitellyn aiheen jälkeen, ja sillä oli vielä pitkä ja kivinen tie kuljettavana...

 

Varsinaisesti populaari historiakirja tämä ei kai edes yritä olla, mutta artikkelit ovat silti sen verran selkeitä että minunlaiseni harrastelijakin niitä lukee, akateeminen jargon on pidetty minimissä. Aiheet keskittyvät usein tiukasti rajattuihin aihepiireihin ja tapahtumiin, mutta kiinnostavasti niistä löytyy relevanssia myös nykyaikaan: luonnollisesti lukijalta odotetaan kiinnostusta julkisen keskustelun, vallankäytön, tiedonvälityksen, sananvapauden yms. teemoihin...

 

Pari mietityttävää kohtaa löytyi kuitenkin. Artikkelissa jesuiitoista ja klassisesta retoriikasta esiin nostettiin alusta lähtien aktiivinen toiminta yliopistoissa, sekä käytäntö jossa jesuiitat ovat sitoutuneita koko sääntökuntaan eikä yksittäiseen luostariin, mikä mahdollisti yksittäisten jesuiittojen siirtymisen sääntökunnan talosta toiseen tarpeen mukaan, ja näiden käytänteiden tehokkuutta kontrastoitiin vanhempiin sääntökuntiin kuten dominikaaneihin ja fransiskaaneihin. Paitsi että kyseiset käytänteet olivat olleet dominikaaneilla ja fransiskaaneilla mukana jo kolmen vuosisadan ajan, joten kontrasti ei toimi...vaikutti siltä että kirjoittaja sekoitti aktiiviset veljet kontemplatiivisiin munkkeihin, esim. benediktiineihin tai sistersiineihin, tai ei, herraparatkoon, tullut edes ajatelleeksi että näiden välillä olisi jotain eroa...   

 

Tai Rooman ryöstöä 1527 ja sitä seurannutta debattia käsitteleässä artikkelissa: "Verrattuna nykyiseen keskusteluun, jossa vedotaan yleismaailmallisiin arvoihin, kuten ihmisoikeuksiin, luonnon säilyttämiseen tai taloudelliseen yhdenvertaisuuteen, vuonna 1527 ratkaisevia olivat teologiset kysymykset ihmiskunnan tulevaisuudesta Jumalan valmiiksi säädettyjen arvojen toteuttajana." Mahtoiko kirjoittaja tulla edes ajatelleeksi, että esittämänsä "yleismaailmalliset" arvot eivät ole yhtään sen yleismaailmallisempia kuin mitä teologiset kysymykset olivat 1527 (tai oikeastaan mitä ne ovat nykypäivänäkään)... 

Mutta nämä ovat kuitenkin vain sivujuonteita varsinaisesti käsitellyille aiheille, joten en anna sen enempää häiritä. 

 

Arvostelukappale saatu kustantajalta.