Anita Brookner - Hotel du Lac (Rantahotelli)

 

Tämä Anita Brooknerin kirja on vilahdellut ehkäjoskusluettavana jo jonkin aikaa, nimi on tullut esiin vähän myöhempänä edustajana arvostamieni brittinaiskirjailijoiden jatkumossa, ja Booker-voittajana vuodelta 1984 sitä on ilmeisesti myytykin ihan hyvin, joten myös käytettyjen kirjojen kaupoissa on tuttu näky...

 

"I hate you," she shouted, hopefully.

Kirjailija Edith Hope, hyvän matkaa yli kolmikymppinen ja yhä naimaton, on aiheuttanut sosiaalisissa piireissään skandaalin (jonka luonne kyllä paljastuu loppupuolella kirjaa), ja lähin ystävä päätti toimittaa tämän joksikin aikaa sveitsiläiseen hotelliin lepäämään ja miettimään mitä tuli tehtyä...no, visiitti on hyvä aika kirjoittaa seuraavaa kirjaa, ja kirjeitä salaiselle rakastajalle, mutta pian Edith ajautuu myös hotellin muiden vieraiden, melkein kaikki naisia, vaikutuspiiriin, ja nämä ovatkin aika kirjava ja erikoinen joukko. Ja samalla visiitti saa pohtimaan itseä, tehtyjä valintoja...

Hienostunut hotelli valikoi asiakkaansa, ja nyt ollaan jo varsinaisen lomakauden ulkopuolella, joten vieraita ei ole paljoa ja pian hotelli sulkeekin jo ovensa talvikaudeksi. Ja samat piirteet ehkä pätevät moniin vieraisiin, elämässä ollaan jo siirrytty varsinaisen "seasonin" jälkeiseen aikaan, ja vastaanoton sulkeminen on jo häämöttämässä...

Brittileidien perinteessä pysytään, lähimmiksi verrokeiksi nousevat Barbara Pym ja Elizabeth Taylor, samanlaisessa hienovireisessä ihmissuhdesopassa, jossa reflektoidaan oman roolin vaatimattomuutta sosiaalisessa ympäristössä liikutaan. Brookner on varmaan Pyminsä lukenut, kirjassa vilahtaa parikin kertaa maininta "excellent women"ista, joihin Edith ei kaikesta huolimatta kuulu, vaikka monen silmissä sellaiselta näyttääkin...ja Taylorin monien kirjojen tapaan pisteliäs metatietoisuus, kirjallisuuden ja ihmiselämän varsin kinkkinen ja harhainenkin suhde on isossa osassa kirjaa (ja henkilökaarti on tietysti varsin Taylor-mainen). (Ja tietysti yhteys näkyy isossa joukossa herkullisesti muotoiltuja fraaseja ja kappaleita joita tekisi mieli siteerata tänne...) 

Verrokkeihinsa nähden Brooknerin kirja on kuitenkin avoimemmin piikittelevä, sanoisin jopa vihaisempi, joskin se vihaisuus näkyy lähinnä sarkasmin syvemmässä hyisyydessä. 

 

"And what is the most potent myth of all?" she went on, in the slightly ringing tones that caused him to make a discreet sign to the waiter for the bill. "The tortoise and the hare," she pronounced. "People love this one, especially women. Now you will notice, Harold, that in my books it is the mouse-like unassuming girl who gets the hero, while the scornful temptress with whom he has had a stormy affair retreats baffled from the fray, never to return. The tortoise wins every time. That's a lie, of course," she said pleasantly, but with authority, the kiwi fruit slipping back unnoticed onto her plate.

Aloin myös miettiä hotellia kirjan miljöönä, näitä hotelleihin, pensionaatteihin yms. sijoittuvia kirjoja on kuitenkin tullut luettua useita, ja erityisesti brittikirjallisuus suosii näitä...omalaatuinen sosiaalinen ympäristö, jossa kaikki ovat hieman irrallaan omasta kontekstistaan, ihmiset eivät varsinaisesti tunne toisiaan, tulevat ja menevät, mutta varsinkin näissä hotelleissa joissa vieraat oleskelevat pitempään, kenttä on auki monenlaisille sosiaalisille peleille, mistä näihin sosiaalisiin nyansseihin keskittyvät kirjailijat saavatkin paljon ammennettavaa.

Samalla aloin pohtia tuleeko mieleen yhtään suomalaista kirjaa, jossa hotelli olisi keskeinen miljöö. Ei tullut.

Bloggauksia löytyi: Tiina, Margit, Jokke, Zephyr, Erja...näköjään mielipiteitä jakava teos ja kirjailija, osa pitää ja osa tylsistyy. 

Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä: takaumia riittää.

Amadou Hampâté Bâ - Petit Bodiel (pikku Bodiel ja muita tarinoita savannilta)

 

Reilu vuosi sitten luin malilaisen kirjailijan ja kansantieteilijän Amadou Hampâté Bân laatiman kokoelman satuja ja kertomuksia, Il n'y a pas de petite querelle. Ja sen verran viihdyttävähän se oli, että etsin lisää, eli toisen kokoelman peul- ja bambara-kansojen tarinoita.

Vaikka samalla asialla ollaan, tämän kirjan rakenne on hieman erilainen: kirjan aloittaa 80 sivun mittainen tarina pikku Bodielista, jäniksestä, johon on ehkä koottu useammastakin tarinasta aihioita, mutta vaikka tarina onkin helposti jaoteltavissa kolmeen osaan, on näissä kuitenkin selkeä tarinan kaari...

Pikku Bodiel on kirjan alussa varsinainen heittiö, laiska ahmatti, huonotapainen, häpeäksi vanhemmilleen...ja niin kuin äitinsä onkin katsonut tämän käytöstä läpi sormien, lopulta hänkin saa tarpeekseen ja vaatii että pikku Bodielin on ryhdistäydyttävä. Sankarimme päättääkin näin tehdä, ja vieläpä matkustaa taivaaseen itse Allawalamin puheille. Vaiheiden kautta päästään perille, ja pikku Bodiel kertoo tilanteesta ja pyytää suosionosoitusta...Allawalam osoittaa armoaan, kun sankarimme kauniisti pyytää ja tekeepä sen vielä totellakseen äitiään, ja antaa pikku Bodielille tämän pyytämää oveluutta runsaalla mitalla.

Palattuaan taas maahan pikku Bodiel huijaa savannin mahtavat, setä Elefantin ja setä Virtahevon, tuottamaan rikkauksia, ja näiden rikkauksien avulla voi vihdoin osoittaa äidille, että on tullut joksikin.

Joskaan äiti ei pidä oveluutta kaikkein parhaana omaisuutena mitä Allawalamilta voi pyytää (eikö viisaus olisi ollut parempi), ja paheksuu lisää kun pikku Bodiel alkaa suunnitella nousevansa uusien rikkauksiensa ja oveluutensa avulla savannin kuninkaaksi, ja alkaapa vielä pitää itseään Allawalamin vertaisena...

Ja näistä närkästyy myös Allawalam, niin suurista luuloista kuin äidin tahtoa vastaan menemisestä, ja huonostihan siinä sitten tietysti käy. Hybris on hybristä savannillakin.

Loput kirjasta koostuu sitten lyhyistä faabeleista, legendoista ja muista tarinoista, useat ovat parin kolmen sivun mittaisista, usein opettavaisia tai jotenkin elämän tosiasioita selittäviä, kerrottuna eläimillä tai ihmisillä (ja hengillä ja vilahtelee paholainenkin mukana). Tarina-aineksissa on toki paljon tuttua ja yleismaailmallista, ja toisaalta kyllähän näissä välittyy myös paljon kiinnostavia näkymiä toisiin kulttuureihin ja elinolosuhteisiin (ja ainakin osa tarinoista sisältää myös aineksia joiden johdosta näitä ei ehkä kannata kertoa suomalaispilteille iltasaduiksi...vaikka nämä niistä ehkä suuresti huvittuisivatkin). 

Kokoelmana tosin pidin enemmän siitä edellisestä, siinä tarinat olivat sopivamman mittaisia, ihmesatuja joissa saatti kehitellä teemoja mutta joissa ei silti ollut mitään ylimääräistä: tässä pikku Bodielin tarina oli kuitenkin jo hieman turhan pitkä ja muut taas faabelien tapaan kovin suoraviivaisia. Mutta toki ilokseni tämänkin luin. 

Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 29. Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa: moraaliset opetukset ovat hyvin esillä (nyrkkisääntönä, kannattaa totella äitiä).

Carlo Collodi - Pinocchio (klassikkohaaste)

 

Tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen löytyi taas kirja, joka on toki nimeltään ja aiheeltaan tuttu, ja johon liittyviä viittauksia löytyy muusta kulttuurista vaikka millä mitalla (erityisesti tietysti Pinocchion nenän kasvu tämän valehdellessa on suosittu aihe). Mutta en ole varmaankaan ainoa, joka ei ollut Carlo Collodin alkuperäisteosta vuodelta 1883 lukenut, tai korkeintaan varsin versioituna mukaelmana (versioita on suomeksikin näköjään ilmestynyt useita, mitkä sitten mahtavat olla kokonaisia teoksia ja mitkä mukaelmia).

 

Walt Disneyn filmiversio vuodelta 1940 on tietysti tuttu, ja yksi suosikeistani Disney-animaatioista vaikka, tai ehkä koska, se on niin kummallinen, hivenen painajaismainen, ja usein aika epämääräinen ja haahuileva: perinteisesti näissä pitkissä animaatioissa on kussakin se yksi pahishahmo, Pinocchiossa niitä on viisi...ja toki päähenkilö oli hyvä hankkiutumaan ongelmiin ihan itsekseenkin. Merkillinen filmi niiltä ajoilta, jolloin Disney-tuotanto aktiivisesti kokeili formaattiaan. 

Ja alkuteksti on, kuten tavallista, vieläkin kummallisempi, oudompi, haahuilevampi, ja usein painajaismaisempi. Kuvaavaa on, että Samu Sirkan vastine saa tässä kirjassa vasarasta noin pari sivua ensiesiintymisensä jälkeen, ja muutenkin sattuu ja tapahtuu...

Perusjuoni on sama kuin elokuvassa: puuseppä Geppetto veistää maagisesta puunkappaleesta itselleen ottopojaksi puisen marionetin, joka koheltaa ja joutuu kaikenlaisiin vaikeuksiin, mutta lopuksi kun on saanut tarpeeksi läpikäydä vaikeuksia, ja ehkä oppinutkin oikeille tavoille, muuttuu toiveidensa mukaisesti oikeaksi pojaksi. 

 

Otollisesti olin lukenut aiemmin tässä kuussa Ségurin kreivittären lastenkirjan Les deux nigauds, ja sen yhteydessä esittänyt huomioita eri kulttuurialueiden tyypillisistä lapsikäsityksistä, koska tämä kyllä asettuu aivan samaan linjaan Ségurin kreivittären kanssa: lapsi tekee tyhmyyksiä ja sitten saa kärsiä ja hävetä niin kauan kunnes oppii oikeille tavoille, lapsuus on vaihe josta on toivottavaa oppia pois.

 

After the nose, he made the mouth; but before he had finished it, it began to laugh and poke fun at him. 

"Stop laughing!" said Geppetto; but he might as well have spoken to the wall. 

"Stop laughing, I say!" he shouted, menacingly.

The mouth stopped laughing, and stuck out its tongue.

However, as Geppetto did not want to spoil the puppet, he pretended not to see it, and continued his work. 

After the mouth, he made the chin, then the neck, the shoulders, the stomach, the arms, and the hands.

As soon as the hands were finished, Geppetto"'s wig was snatched from his head. He looked up, and what should he see but his yellow wig in the puppet's hands.

"Pinocchio! Give me back my wig at once!"

But Pinocchio, instead of giving back the wig, put it on his own head, and was almost hid under it. 

This cheeky, mocking behaviour made Geppetto feel sadder than ever before in his life. He turned to Pinocchio, and said, "You scroundel of a son! You are not even finished, and you already disobey your father! That's bad, my boy - very bad!" And he wiped away a tear. 

There were still the legs and the feet to make.

When Geppetto had finished the feet, he received a kick on the nose.

"It serves me right," he said to himself. "I should have thought of it before. Now it is too late."

 

Collodin kirjassa tuo periaate on vain vedetty vieläkin liioitellummaksi, fantasmagorisemmaksi ja konkretiassaan korostetummaksi: Pinokkio on syntyessään tabula rasa, kirjaimellisesti ei-ihminen, pelkästään ihmisen muotoinen kuva, jolla ei ole lainkaan sisäistä moraalin tuntoa, ja vasta kun sellaisen alkaa pikkuhiljaa kehittää ja käyttäytyä ihmisen tavoin, muuttuu oikeaksi ihmiseksi (käsitys, jota pidän itse asiassa moraalisesti kovin arveluttavana, koska se kieltää sisäsyntyisen jakamattoman ihmisarvon vaan katsoo, että ihmisarvo ansaitaan).

 

Tapahtumat ovat myös reippaasti maagisempia ja liioitellumpia, uhkat paljon uhkaavampia kuin pienimuotoinen sosiaalinen häpeä: henki on höllässä useampaan kertaan, ja varmaan siitä olisi päästy eroonkin jos ei olisi kovaa puuta oleva nukke (ja vaaratilanteita aiheutetaan tietysti myös toisille, ja joitain kuolemiakin tapahtuu, joskaan kaikki kuolemat eivät ole pysyviä...)
Ja onhan myös todettava, että vaikka moraalin tunto olisikin edellytyksenä tulla puunukesta oikeaksi ihmiseksi, niin kyllähän tässä myös monen aikuisen ihmisen eettinen käytös on, no, aika arveluttavaa. 

Opettavainen tämä tosiaan on, monet opetukset väännetään suoraan rautalangasta, että lapset jotka eivät ahkeroi koulussa muuttuvat aaseiksi joita sitten rääkätään kovissa töissä kunnes päätyvät nahkurin orsille yms. (ja tuo siis ei ole kirjassa kuvakieltä) mutta myös sadun omalaatuinen logiikka on vahvasti mukana; vanhojen kansansatujen, Grimmin ja kumppanien, hengessä liikutaan ja mukana on monta kohtausta jotka jäävät kyllä mieleen (ja ehkä pikku pilttien painajaisiin...)

 

 Kiinnostava teos kuitenkin. Luulen, että kirja on nykyasemassaan kyllä velkaa suosiossa Disney-versiolle, joka siloiteltunakin on onnistunut versio jossa on kuitenkin myös alkuperäistä rosoa jäljellä, ja uusiakin leffaversioita näkyy tulevan. Mutta kyllä tämän alkuperäisversionkin ilolla luin. 

------------------------------------------------------------------------

 

Klassikkohaasteessa olen ollut mukana usein, en ihan joka kerta mutta aiemmin olen haasteeseen lukenut Rikoksen ja rangaistuksen, Rouva Bovaryn, Draculan, Faustin, Sonetteja Lauralle, Suuren seikkailun, North and Southin, Valtion, Viettelyksen vaunun, Gilgamesin ja Kultaisen vasikan. Kaikki ovat olleet lukemisen arvoisia silloinkin kun joistain olen pitänyt enemmän ja joistain vähemmän.

Ja toki oma pointtinsa klassikkohaasteessa on lukea mitä muut ovat lukeneet, onko uusia ajatuksia tutuista kirjoista, onko kiinnostavan kuuloisia teoksia jotka pitää ottaa omalle lukulistalle tai sitten kirjoja jotka saavat jäädä jatkossakin lukematta mutta joista on kuitenkin hyvä tietää jotakin. Klassikkohaasteen kirjakooste löytyy Ankin kirjablogista.

Helmet-haasteessa voisin laittaa kirjan kohtaan 21. Kirja liittyy lapsuuteesi: kuten näkyy kirjaa en lukenut silloin, ja sen Disney-leffankin näin kokonaan vasta aikuisena, mutta tokihan näihin hahmoihin ja tarinoihin törmäsi usein muissa sarjiksissa ja vaikkapa Samu Sirkan joulutervehdyksessä...

Tuula-Liina Varis - Muotokuvamaalarin tytär

Bloggaus ei ihan ehtinyt naistenviikolle, vaikka sen aikana tämän luin.

Tuula-Liina Varis on nimenä tuttu (ja olen joskus kirjamessuilla häntä kuullutkin) mutta toistaiseksi oli jäänyt lukematta, niinpä viime Suomen reissulla oli mukaan tarttunut tämä novellikokoelma. 

Viisi isompaa novellia, yksi lyhyiden juttujen sarja ja lopussa lyhyt kooste mietteitä kirjailijan työpäiväkirjasta. Ja kuten kansikin jo kertoo, keskiössä on sukupolvien väliset, usein varsin hankalatkin, suhteet sekä ajan tuomat muutokset elämään, oli kyse sitten lapsen kasvamisesta aikuiseksi (tai joskus siitä kieltäytyminenkin, joka onnistuu paremmin tai huonommin...) tai aikuisen vanheneminen (josta kieltäytyminen tapaa onnistua huonommin). Ikä ei ole vain numero, fyysiset, psyykkiset ja sosiaaliset muutokset kulkevat toisiinsa liittyen ja eivät ole kovinkaan usein hallittavissa...

Paljon huomiota saa vanhojen ihmisten kohtelu yhteiskunnassa, näkökulma voi olla niin sänkyyn sidotun vanhuksen, jonka luona käyvillä avustajilla ei ole aikaa kuin kaikkein välttämättömimpään, tai keski-ikäisen, jonka vanhemmat ovat omalla tavallaan jatkuvan avun tarpeessa, mutta muutokset voivat olla odottamattomia ja häiritseviäkin...kirjailija oli tämän ilmestyessä lähellä 70 ikävuotta (ja täytti vajaa kuukausi sitten 80 vuotta, myöhästyneet onnittelut), ja aihehan on toki muutenkin esillä ja ihan aiheesta, eikä se ainakaan helpottumisen ja selkenemisen merkkejä osoita.

Vakavista aiheista huoliimatta teksti on selkeän sujuvaa lukea. Varsinaisesti hauskaa tekstiä tämä ei ole, mutta väitän kuitenkin että kaikki kirjallisuus, jossa yhdistetään sujuvuus psykologiseen tarkkuuteen ja havainnoinnin selkeyteen sillä tasolla, mitä Varis tekee, on väistämättä jotenkin humoristista, vaikka sitten rivien välissä; tavalla jota pidän kyllä miellyttävänä.

 

Ajoittain tosin se selkeys on liioiteltuakin, alleviivaavaa: ensimmäisessä novellissa Nuket lukijalle tulee mieleen, että päähenkilö käyttää nukkeja yrityksissä jotenkin hallita elämää ja ympäröivää todellisuutta, ja sitten se ajatus kirjoitetaan suoraan auki. novelliin: samanlaista alleviivaavaa aukikirjoittamista löytyi muuallakin, ja tietysti se, että kirjan loppuun laitetaan osia työpäiväkirjasta, on myös vähän samaa. Vähän epämääräisempi avoimeksi jättäminen ja tulkinnanvaraisuuden käyttö olisi ollut tervetullutta. 

 

Oikeastaan mieleen tuli, että novellien sijaan minua kiinnostaisikin lukea Varikselta esseitä tai muuta samantyylistä kaunokirjallista asiatekstiä; kirjailijan tuotannossa keskeisessä osassa näkyykin olevan pakinat, kolumnit ja vastaavat tekstit, ja se näkyy kyllä myös tässä kirjassa, jonka keskeisissä ansioissa on paljon samaa kuin hyvissä pakinoissa...

Luulenpa, että Varikselta tartun seuraavaksi johonkin kirjoituskokoelmaan fiktion sijaan.

Helmet-haasteessa mennään kohtaan 36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää: sukupolvista on puhe, ja näiden elämää seurataan...

Tatu Vaaskivi - Pyhä kevät

Täsmävalintoja Helmet-haasteeseen: Tatu Vaaskivi oli naimisissa aiemmin keväällä lukemani Elina Vaaran kanssa, ja Vaara on kirjoittanut tämän teoksen esipuheen. Ja Vaaskivi kuoli sen verran varhain, kolmikymppisenä vuonna 1942, että tuotantoa on ehtinyt Projekti Lönnrotiin.

Luettavaksi valikoitui aika summittaisella valinnalla postuumi romaani Pyhä kevät. Tai oikeastaan vain kirjan alkupuoli on tullut valmiiksi, suunnitteilla oli ilmeisen massiivinen teos pääsiäisviikon tapahtumista Pyhällä Maalla n. vuonna 30, mutta tässä ilmestyneessä osiossa lukuisat henkilöt, Jeesus ja opetuslapset mukaanlukien, eivät ehtineet vielä edes Jerusalemiin asti...

 

Paljon pohjataan siis evankeliumeissa kuvattuihin tapahtumiin ja henkilöihin, ja näkökulmahenkilöt tulevat enemmän sivuhenkilöistä: Jerusalemia kohti matkustavat Jeesuksen ohella omista suunnistaan Pontius Pilatus, Herodes Antipas ja Herodias, Jairus, ja Jeesuksen seurueessakin huomiota saavat niin monet opetuslapset kuin myös vaikkapa seurueessa olevat naiset.

 

Ja henkilöt saavat kyllä runsaasti lihaa luittensa ympärille: evankeliumien esitettyjä tapahtumia, ja suoria muistumia Jeesuksen teoista ja puheista, lainataan suoraan (Johannes Kastajasta puhumattakaan), mutta näiden ympärille sitten kehitetään henkilöille taustaa, historiaa, omaa syvyyttä...ja tokihan näin korostuu myös kaikenlaiset ristiriidat ja heikkoudet, jotkut Vaaskiven tulkinnat henkilöistä ovat varsin yllättäviä, ja esim. Jeesuksen seurueesta tulee kyllä vahvasti esiin, että vielä on kovin rajallinen ymmärrys mitä tässä oikein ollaan tekemässä ja mistä siinä Valtakunnassa on oikein kyse (mikä toki onkin hyvin evankeliumien kuvausten mukaista, mutta se tulee kyllä vahvasti esiin).

 

Vaaskiven tyyli on hyvin rehevää ja yltäkylläistä, teksti vyöryttää yksityiskohtia, niin aistikokemuksia kuin historiallisia detaljeja: luultavasti liikaa jotakuinkin kaikille lukijoille (ja paikoin kirjailija eittämättä kuulostaa ihan vaan brassailevalta taustatietojensa määrän esittelijältä). Mutta kyllä se myös luo onnistuneesti tunnelmaa, kirjan alkuosien tapahtumissa on odottava, hieman painostava ja kasvavan jännittynyt tunnelma, ja sama tunnelma on myös kirjailijan tyylissä. Ja omakohtaisesti tunnelmaa kasvatti, että lukuolosuhteet sopivat hyvin kirjaan, luin tätä painostavan helleaallon kourissa...

Mutta on hyvin vaikea sanoa, miten hyvin tuollainen tyyli toimisi koko kirjan mittaisena, miten tyyli sopisi vaikkapa pitkäperjantaille vai tapahtuisiko siinä jotain muutoksia (tai ylipäänsä miten rytmitetty tai kuinka massiivinen teos tästä oli tarkoitus tulla).

Oma hankaluutensa paljon paikallisia ja historiallisia detaljeja vilisevässä tyylissä on toki myös, että tämä lukemani teksti oli Lönnrotiin konedigitoitu versio jonka tekstissä löytyi ihan runsaasti skannaukseen liittyviä typoja (siunaa -> siimaa, Saba -> Saha, Iisain -> lisäin jne) joten jotkut muutkin oudommat sanat saivat pohtimaan, ovatko ne oikein kirjoitettuja... 

Maria Magdalenan patsas nimikkobasilikassaan Vézelayssa

Kirja ei ehkä ole ilmeisin valinta naistenviikolle, mutta kyllähän kirjailija nostaa esiin tapahtumien naisia, omassa osassaan ovat niin Pilatuksen vaimo kuin Herodias, ja tosiaan Jeesuksen seurueessa olevat naiset (ei näiden kuvaus tosin mitenkään positiivista ole, mutta toki mietityttää miten kehittyisivät kirjan aikana...)

Ja tänään juhlitaan Maria Magdalenaa, joka tietysti tästäkin kirjasta löytyy, ja jota opetuslapset ja erityisesti seurueen muut naiset avoimesti halveksivat, huora mikä huora, rammat ja sokeat vielä ymmärtää mutta tuollaisten paikka ei ole Messiaan lähellä....ja henkilönä myös kuvattu varsin omintakeisesti, suttuinen umpimielisyys antaa Magdalenasta melkeinpä vajaamielisen kuvan...ja tätä kautta on myös henkilö, josta erityisesti jäi kiinnostamaan, että mitenköhän Vaaskivi oli aikeissa tätä käsitellä. Jalkojen voitelu ainakin oli tulossa...

Maria Magdalenan reliikki Saint Maximinissa. Legendan mukaan evankeliumin tappahtumien jälkeen Magdalena saapui Provenceen ja asettui erakoksi läheiseen Saint Baumin luolaan, missä eli elämänsä viimeiset vuodet

Helmet-haasteessa tällä tosiaan otan toisen osuman kohtaan 47.-48. Kaksi kirjaa, joiden kirjoittajat kuuluvat samaan perheeseen tai sukuun, Elina Vaaran tarjotessa sen ensimmäisen.

Ensi aluksi Jairus oli tuntenut syvää vastenmielisyyttä Magdalan tytärtä kohtaan. Näki selvästi, että nainen oli porttojen tavoin kiihoittanut norsunluisella puikolla kulmakarvojensa kasvua, niin että ne riippuivat kuin sysimusta sammal hänen raukeanpaksujen silmälautojensa päällä; puuttui vain syyrialaisen ilotytön patalakki! Ja typerä, vastenmielisen typerä hän oli elottomine valkoisine silmämunineen, joissa vielä kuvasteli lapsensilmien ohut sinerrys ja joiden porsliiniseen hohtoon mustat terät melkein kokonaan hävisivät. Seuratessaan Jeshuaa nainen ei käyttänyt hänestä koskaan muuta nimitystä kuin "rabbuuni" tahi "mestari". Jairus luuli huomaavansa, että myös kalastajaveljekset Andreas ja Simon hädin tuskin sietivät häntä seurassaan, sietivät samoin kuin suvaitaan lempeätä eläintä, vasikkaa, joka on ilman talutusköyttä lähtenyt seuraamaan ihmisryhmää. Esimies ei päässyt tuntemuksesta, että Magdalan naisen olemusta ympäröi, ei kyyhkyslakkojen ja värjäämöjen, vaan läävän uho. Mikä hänen nimensä oli? Kuinka tahansa, hän oli kyyhkyskaupungin entinen lutka, tuon muuratun kaupungin tyttäriä, jonka lähteissä Mooseksen sisar oli parantunut pitalista, mutta joka oli kohta sata vuotta ollut ylen kuuluisa veltoista, tylsistä ilotytöistään.

Comtesse de Ségur - Les deux nigauds (kaksi hölmöä)

 

Kuten kannessa olevasta tarrasta näkee, on tämä ilmaiskiertoon tarkoitettu teos. Olen aikoinani lukenut ranskalaisen lastenkirjallisuuden klassikon Les malheurs de Sophie, ja tokihan voi kokeilla kirjailijan muutakin tuotantoa: tämä ilmestyi alunperin 1863, eli viitisen vuotta tuon Sophie-kirjan jälkeen.

Samassa hengessä mennään, eli nuori päähenkilö tekee tyhmyyksiä ja sitten saa kärsiä ja hävetä. Mutta siinä missä Sophie oli oikeasti pieni lapsi, ja kirja varsin episodimainen, tämänkertaiset Simplicie ja Innocent ovat jo teini-iän kynnyksellä, ja tässä on enemmän jatkuvaa tarinaa. Lapset ovat kasvaneet Bretagnen maaseudulla, mutta kärttävät nyt kovasti että haluavat Pariisiin, se on unelmien täyttymys...ja tätä kärtetään sen verran päättäväisesti, että vanhemmat myöntyvät, eivät lähde itse mutta lähettävät Simplicien Pariisissa asuvan tädin luo ja Innocentin opiskelemaan poikakouluun...

Ja sitten saa kärsiä ja hävetä. 

Toki päähenkilöillä on paljon "maalaistollot kaupungissa"-kommelluksia, ja luonteenvikojakin joiden kanssa joutuu kasvokkain. Ja samalla lasten täti on kyllä varsin...hankala persoona, ja Innocentin koulukin aika kauhea laitos, ja muutenkin Pariisi asukkainen näyttää runsaasti nurjia puolia ja ainakin minun näkökulmastani myös varsin kohtuutonta käytöstä...

Ja opettavainen tarina kun on kyseessä, niin onhan se myös tarkoituksellista, mutta joo, sitä kärsimystä, häpeää ja ongelmia tulee nyt sen verran kovalla syötöllä vailla suvantoja, että lukukokemus kävi aika raskaaksi. Sen verran, että vaikka kirja ei pitkä olekaan, niin kesken jättäminen silti houkutti...ja "no, ainakin tästä voi kirjoittaa blogiin" oli yhtenä motivaattorina loppuunlukemiselle :)

Tuolla Sophie-bloggauksessa pohdin jo kirjallisuuksien välittämiä lapsuuskäsityksiä, ja yhä niissä tuntuisi olevan pohjaa...ranskalaisessa kulttuurissa on hyvin esillä ajatus lapsista pikku hölmöinä, jotka ehkä jossain vaiheessa oppivat ihmisten tavoille, ja ennen kuin oppivat, aiheuttavat vahinkoa itselleen ja muille: lapsuus on jotain josta on opittava pois (ja toisaalta tuon kääntöpuolena tekemisissä on kuitenkin kohtalaisesti vapautta, hyväksytään luonnonlakina että lapset tekevät tyhmyyksiä ja aina saa kärsiä ja hävetä, aikuiselle on parempi olla liikoja välittämättä...) 

Ja kun nämä Segurin kreivittären kirjat ovat luonteeltaan opettavaisia, tämä ajatus korostuu erityisesti, sellaisella tasolla, jossa toisenlaiseen lapsuuskäsitykseen, kuten vaikka nokkeliin rationalistilapsiin tai filosofisiin villeihin, tottuneilla voi olla sulattelemista...

Helmet-haasteessa otan kohdan 43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan (ainakin toteutetaan haave, oikeudenkäynti, alaikäiset päähenkilöt, en haluaisi olla mukana...) 

Ja hei, tämähän sopii naistenviikolle (kirjailija Sofian nimipäivä on tosin toukokuussa, ja Simplicien nimeä ei kalenterista kai edes löydy...)

Amara Lakhous - The Prank of the Good Little Virgin of Via Ormea

 

 

Kun joku aika sitten kävin Roomassa, niin pitihän sieltä poimia mukaan myös jotain maan kirjallisuutta jollain luettavalla kielellä, ja tämä tuli mukaan (jotain muuta myös, siitä lisää myöhemmin). 

Vaikka paikallisuus onkin venyvää, tämä kirja sijoittuu Torinoon (ja kirjailija Amara Lakhous taas on syntyisin Algeriasta eli katselee italialaista kulttuuria maahanmuuttajan etäisyydellä). 

Päähenkilö Enzo Laganà on torinolaisen sanomalehden rikosreportteri, joka on suuntaamassa lomalle suomalaisen tyttöystävänsä, vaalean Tanian, kanssa, kun kaupungissa alkaa kuohua: viisitoistavuotias Virginia, hyveellinen, kiltti, puhtauden mallikappale, on raiskattu, raiskaajina kaksi romaninuorta läheisestä leiristä. Tai näin tyttö ainakin itse sanoo (kirjan nimi vinkannee pitääkö väite paikkansa). 

Tämä tietysti innostaa paikallisia poliittisesti radikaaleja tahoja järjestämään mielenilmaisukulkueen, jonka päämääränä on siivota romanisaasta kaupungista...ja Enzon esimiehet taas osoittavat huomattavaa selkärangattomuutta populismin edessä, mitä tulee rehelliseen uutisointiin.

Enzon kerrontaan limittyy myös mustalaisleirissä elävän Drabarimoksen kerronta, entisessä elämässään Patrizia oli sijoitusneuvoja pankissa, mutta lopen kyllästyneenä elämäänsä on nyt naamioitunut romaniksi ja elää näiden keskuudessa, ja on naisella laajempiakin juonia...

Hmm. Tehdään yhteiskunnallista satiiria populismista, journalistisesta vastuusta, muukalaisvihamielisyydestä (vaikea puhua maahanmuuttajista, jos Piedmontin sintit ovat asuneet alueella keskiajasta asti...), yhteiskunnan valtasuhteista, pankeista ja sijoitusmarkkinoista jne. 

Epäilemättä yhteiskunta antaa paljon suoraa materiaalia satiiriin, aiheet ovat hyviä ja niistä nousee ihan hyviä pointteja...ja, no, tämän kirjan lukijakunnasta varmaan huomattava osa on sillai sopivasti poliittisesti asennoitunutta että tämä kirja siloittelee heitä niin ahkerasti myötäkarvaan, että satiirisuus jää niin kovin helpoksi ja löysäksi, eikä tässä kirjassa kovin paljoa muuta annettavaa ole...Patrizia/Drabarimoksen puoli kirjasta oli se kiinnostavampi osa ja siitä olisi ehkä voinut saada kehiteltyä paremman kirjan, varsinainen päähenkilö Enzo taas oli aika turha klisee.

Lukihan tämän mutta ei kirja ollut niin hyvä kuin olisi voinut olla.
Helmet-haasteessa sai sentään muuten minulle hankalan kohdan eli 22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä (pari sähköpostia).