Agota Kristof - Le grand cahier (Iso vihko)

 

Kirjailija Agota Kristof on syntyjään unkarilainen, mutta muutti parikymppisenä Sveitsiin, ja tuotantonsa on kirjoitettu pääosin ranskaksi: aluksi näytelmiä, mutta sittemmin myös proosaa, kuten tämä esikoisromaaninsa vuodelta 1986 (teos on näköjään ilmestynyt suomeksikin nimellä Iso vihko, ainoana Kristof-suomennoksena). 

Ja onpahan kirja. Tällä hetkellä tietysti hyvinkin ajankohtainen, kun kirjan maa on sodassa (maata tai sotaa ei tarkemmin nimetä, mutta jos tämän lukee tapahtuvaksi toisen maailmansodan aikana Unkarissa, on tuskin pielessä), joten tämä kirja ei ole mitenkään helpottavaa eskapismia uutisotsikoista...mutta ei tämä kyllä ole helpottavaa eskapismia muissakaan maailman tilanteissa. 

Kirjan me-kertoja, noin kymmenvuotiaat kaksospojat, tulevat äitinsä tuomina Suuresta kaupungista Pieneen kaupunkiin, isoäidin luo: Suurta kaupunkia pommitetaan ja ruoasta on pulaa, joten vanhemmat toimittavat lapset pois, sukulaisten hoiviin tai tarvittaessa vaikka vieraiden luo, kuka vain näitä ottaa vastaan. Isoäidin mielestä tytär olisi voinut viedä poikansa ennemmin jollekin vieraalle.

 

Kirjan alusta lähtien tulee selväksi, että isoäiti ei ole mikään mukava pullantuoksuinen vanharouva, vaan saita, häijy ja häikäilemätön eukko jota naapurit nimittävät Noita-akaksi ja josta sanotaan että on myrkyttänyt miehensä. Ja kirjan alusta lähtien tulee selväksi, että kaksoset kyllä ovat vielä häikäilemättömämpiä, ja silloin kun eivät osaa pitää puolensa, opettelevat.

Kirja on tosiaan kerrottu me-muodossa: kaksoset ovat aina yhdessä, ja kuvaillessaan tekemisiään, silloin kun tekevät yksittäin jotain "yksi meistä soittaa huuliharppua samalla kun toinen laulaa", sen tarkemmin yksilöitymättä. Kaksoset eivät leiki, vaan tekevät työtä, opiskelevat (omaehtoisesti, niin teoreettisia kuin käytännön asioita) ja harjoittelevat (myös omaehtoisesti): liikkumattomuutta, syömättömyyttä, kivunsietoa, loukkausten sietoa, kaikenlaisen sellaisen sietämistä mitä täytyy ehkä sietää.

Ja kirjoittavat tapahtumia Isoon vihkoon, suoralla toteavalla kielellä joka pyrkii täydelliseen objektiivisuuteen, jättäen pois subjektiiviset mielipiteet tai epämääräiset käsitteet.

Pour decider si c'est "Bien" ou "Pas bien, nous avons une règle très simple : la composition doit être vraie. Nous devons décrire ce qui est, ce que nous voyons, ce que nous entendons, ce que nous faisons.

Par exemple, il est interdit d'écrire : "Grand-Mère ressemble à une sorcière" ; mais il est permis d'écrire : "Les gens appellent Grand-Mère la Sorcière."

Il est interdit d'écrire : "La Petite Ville est belle", car la Petite Ville peut être belle pour nous et laide pour quelqu'un d'autre.

De même, si nous écrivons : "L'ordonnance est gentil", cela n'est pas une vérité, parce que l'ordonnance est peut-être capable de méchancetés que nous ignorons. Nous écrirons donc simplement : "L'ordonnance nous donne des couvertures."

Nous écrirons : "Nous mangeons beaucoup de noix", et non pas : "Nous aimons les noix", can le mot "aimer" n'est pas un mot sûr, il manque de précision est d'objectivité.

Kiinnostavasti tulee ilmi, että vaikka kaksoset eivät ehkä ole lähtökohtaisestikaan käytökseltään ihan normaaleimpia, ja ovat älykkyydessään laskelmoivia erityisesti oman etunsa suhteen, tämä suuntautuu nimenomaan sopeutumaan vallitseviin epävakaisiin olosuhteisiin parhaalla mahdolla tavalla ja tiukimmalla mahdollisella rationalismilla. Ja kaksosilla on hyvin tiukka oikeudenmukaisuuden tunto: hyviin tekoihin vastataan vastapalveluksilla (ehkä koska kaksoset eivät halua tuntea kiitollisuutta ketään kohtaan mutta kuitenkin), saatetaan ottaa asioita epärehellisinkin keinoin muttei koskaan enempää kuin tarvitaan, kun jotain luvataan lupaus pidetään, naapurin kerjäläistyttöä autetaan kun tämä apua tarvitsee...ja kuitenkin kaikkea läpäisee ankara kylmyys, mihin olosuhteet ovat pakottaneet. Jotkut muut sopeutuvat toisilla tavoilla, tai eivät sopeudu jolloin käy huonosti...

Vaikuttava kirja, joka myös päättyy dramaattisesti, ja on niin luettavissa itsenäisenä teoksena, vaikka tämä onkin ensimmäinen osa trilogiasta: muita osia ei ole suomennettu, mutta taidan ne kuitenkin etsiä käsiini.

Huomasin myös maininnan, että tämä oli jossain vaiheessa aiheuttanut suurempaakin kohua ja keskustelua, kun joukko närkästyneitä vanhempia oli nostanut äläkän, kun kirjaa oltiin suositeltu äidinkielentunnilla 14-15-vuotiaille. Yleensä tällaiset tapahtumat ovat vain hysteeristä ylireagointia, mutta myönnetään että tässä kohtaa päädyin ihmettelemään opettajaa ja opetusohjelmaa, koska kyllähän tämä yltyy ajoittain aika hurjaksi. ..onhan tämä vähän "trigger warning: kaikki"-teos, ja vaikka tapahtumilla ei yleensä mässäillä, niin niitä ei myöskään kätketä kielikuviin (ja toisaalta lyhyt toteavuus antaa lukijalle paljon tilaa kuvitella mitä on tapahtunut...) Vaikka sananvapauteen suhtaudunkin yleisesti myötämielisesti, niin ikärajat ovat kuitenkin ihan hyvä juttu...

Ja tiedoksi siis kaikille herkille lukijoille, jos ei vielä tullut selväksi, ette halua lukea tätä kirjaa.

Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 10. Kirjan nimi on mielestäsi tylsä. Onhan se vähän.

 

 Pari bloggausta löysin suomennoksesta, Elina ja Linnea.

Shusaku Endo - Verraton hölmö

Olen jotain Shusaku Endon kirjoja lukenut aiemminkin, ja sen verran niistä pitänyt, että voi lukea lisääkin.

Tämä tuli kirpparilla vastaan, ja on kirjailijan varhaista tuotantoa, varhaisin suomennettu, alunperin vuodelta 1959, ja Hilkka Pekkasen suomennos englannin kautta ilmestyi 1983.

Endoa tavataan usein vertailla Graham Greeneen, ja täytyy myöntää, että tämä tuli tätäkin kirjaa lukiessa nopeasti mieleen: rikollisten ja hylkiöiden vaihtoehtoisessa maantieteessä puidaan rakkauden uskollisuuden ja heikkouden mysteerejä...

Kirjan nimihenkilö on Gaston Bonaparte, maineikkaan esi-isän kovin kauas puusta pudonnut jälkeläinen, joka saapuu selittelemättä Japaniin vanhan etäisen kirjeystävänsä Takamorin ja tämän sisaren Tomoen vieraaksi. Gaston on suurikokoinen hevosnaamainen mies joka ei ole mitenkään penaalin terävin kynä ja lisäksi pelkuri...ja vielä ulkomaalaisena ja ontuvasti japania osaavana onnistuu olemaan hyvin sekasortoinen vieras. 

Sattumalta Gaston sotkeutuu myös ammattirikollisen, viileän palkkatappajan Endon suunnitelmiin: tällä kertaa tappaja tosin toimii omaan laskuunsa, tarkoituksena kostaa veljensä kuolema ennen kuin keuhkotauti nujertaa. Gaston kuitenkin päättää huolehtia tästä uudesta "ystävästään" ja estää tämän tapposuunnitelmat, vaikkei ihan tiedäkään miten...

 

"Sinä olet siis ehdottomasti päättänyt lähteä?"

"Kyllä. Endo-san on ystävä...niin kuin Napoleon."

"Tiedätkö sinä mitään siitä miehestä, Gaston?"

"Kyllä."

"Et sinä mitenkään voi tietää. Etkö tajua mitä hän saattaa tehdä sinulle? Eikö sinua pelota?"

"Kyllä minua pelottaa."

Tomoe heilautti kättään tuskastuneesti ja katsoi taas valtavankokoisen miehen kasvoihin. Gaston oli vielä paksupäisempi kuin hän oli luullut.

Tjooh. Gaston on kirjassa varsin selkeä Kristus-hahmo, joskin sitä mallia, jossa korostetaan heikkoutta ja ulkopuolisuutta, uhrautumista kärsimystä jonkun niin triviaalin kuin toisen ihmisen vuoksi, sellaisen joka ei moista ansaitsisi, eikä uhrautujakaan ole sellainen että uhrilla suurta arvoa voisi nähdä...aiheessa saattaa tuntua Greenen suuri vaikutus, samoin kuin niissä tilanteissa joissa ollaan siirrytty syrjäkujille, tuntihotelleihin ja muihin alamaailman kukoistuspaikkoihin. 

 

Mutta sen verran suoraviivaisesti Endo tämän toteuttaa, että ainakin minulle, joka olen jo lukenut Voiman ja kunnian, ja Miss Lonelyheartsin, ja Hurskan kurjuuden, ja Mouchetten, ja niin edelleen, tässä ei ole mitään sen kummempaa mitä muut eivät olisi jo tehneet paremmin. Vähän turhan, no, helppo kaikesta karuudestaan huolimatta (eli ehkä sitten toimii paremmin sellaiselle lukijalle, joka ei tapaa Kristus-hahmoja hoksata kuin alleviivattuina?) 

No, miljöössä oli kuitenkin sympaattisuutta, joskin tällaisissa alamaailmakuvauksissa kielen hyvän sävyn löytäminen on aika tärkeää, ja suomennos ei ihan tähän pääse.

Tuli luettua, mutta kyllä tämä jää aika monen muun kirjan varjoon, mukaanlukien Endon omat myöhemmät romaanit Vaitiolo ja Skandaali. 

Helmet-haasteessa menee selvästi kohtaan 7. Kirja kertoo ystävyydestä.

 

edit: korjasin Vaitiolo-suomennoksen nimen.

Äänikirjoista

 Victor Orsel: Hyvä ja paha, 1832 (yksityiskohta)

 

Aikoinaan mietin huvittuneena mitäköhän johtopäätöksiä Supo tekisi kuuntelemastani musiikista: huomion aikaan stereossani soi laulu vapaan Baskimaan puolesta, ja levyhyllyssä kukoistivat iloisesti niin fasistit, kommunistit, libertaarit ynnä monet muut ryhmät ja aatteet, niin lievempinä kuin radikaalimpina versioina. Eikä poliittinen arveluttavuus ole minua haitannut, omalla tavallana on kiinnostavakin törmätä hyvinkin erilaisiin aateilmaisuihin, mutta on myönnettävä että varsin usein olen saattanut projisoida omia ajatuksiani, mielentilojani ja tunnelmiani kuuntelemaani musiikkiin, ja olla kiinnittämättä liikoja huomioita siihen, mitä tekijä on oikeasti tarkoittanut...

 

Enkä taida olla ainoa, lukuisia esimerkkejä on kappaleista, joiden varsinaiseen sisältöön ja viestiin ei moni kuulija kiinnitä huomiota, tai reippaasti tulkitsee niitä väärin. Joku aika sitten oli juttua esim. joistain Donald Trumpin kannattajista, jotka olivat närkästyneitä siitä että suosikkiyhtyeensä Rage Against the Machine oli tehnyt (Trumpin vastaisia) poliittisia kannanottoja...jolloin oli ihan aiheellista kysyä, ovatko nämä fanit ikinä kuunnelleet suosikkiyhtyeensä musiikkia, kun se on aina ollut aika jyrkän poliittista...(ja ymmärtääkseni kotoisammilla fasisteilla on ollut samanlainen kriisi Trio Niskalaukauksen comeback-materiaalin kanssa, joka on kuitenkin aika hyvin linjassa aiemman materiaalin kanssa, vaikkei se niin avoimen poliittista olekaan ollut kuin RatM). Vähemmän poliittisessa mielessä monta on rakkauslaulua jotka eivät tosiaankaan sitä ole jne.

Kognitiiviset vinoumat ovat ihan havaittavia ilmiöitä, vahvistusharha yhtenä keskeisenä: huomioidaan erityisesti sellainen informaatio joka tukee omia ajatuksia ja tuntemuksia ja sivuutetaan muunlainen, ja näin potentiaalisetsi vahvistetaan olemassaolevia ennakkoluuloja. Samoin tunnetusti ihmisen aistien havaintokyky on huomattavasti heikompi kuin suurin osa meistä tajuaakaan: meillä on käsitys, että havainnoimme hyvin ympäröivää maailmaamme, josta meillä on koherentti kuva, mutta tämä on suurelta osin illuusio...paljon jää havaitsematta, ja mielemme on hyvä täyttämään näitä havainnollisia aukkokohtia. Näitä on tutkittu kohtalaisesti psykologiassa, ja mm. taikatemput perustuvat usein näihin...

Aloin miettiä noita kognitiivisia vinoumia, ja mahtaako eri tavoilla saadun informaation kanssa olla esim. suurempi tai pienempi taipumus vahvistusharhaan. 

Koska tämä on kirjablogi, tämä kysymys kiinnostaa erityisesti suhteessa äänikirjoihin: onko lukemisella vs kuuntelemisella vaikutusta siihen miten hyvin vastaanotamme ja valikoimme informaatiota, kuinka suuri osa informaatiosta on sellaista mitä kirjassa itsessään on, ja kuinka suuri osa on lukijan projektiota?

Tosiasiahan on, että projektiota ja mm. vahvistusharhaa tapahtuu toki tekstiä lukiessa, eri lukijoiden lukemista värittää näiden henkilökohtaiset kokemukset, ja lukiessa tapahtuu kuitenkin jonkin verran valikointia mihin kiinnitetään enemmän huomiota ja mihin vähemmän.

 

Mutta nuo kokemukseni musiikin kuuntelusta vinkkaisivat että kuunneltaessa tämä esitetyn ja omaksutun informaation erottuminen, värittyminen ja valikoituminen saattaa hyvinkin olla voimakkaampaa. Äänikirjoja myös yleensä kuunnellaan samalla kun tehdään jotain muuta, siivotaan, ajetaan autoa, jne. jolloin se toinen aktiviteetti vaatii myös huomiota. Tällöin luonnollisesti myös kirjan saama huomio vaihtelee paljon, ja aukkopaikkoja täytyy täydentää itse...(ihmiset myös yliarvioivat kykyään kiinnittää huomiota useaan asiaan yhtä aikaa: esim. kännykkäpuheluiden aikana autoillessa onnettomuusriski pysyy korkeana myös handsfree-laitteilla, ihan vaan koska puhelu vaatii sen verran huomiota että kuskin reaktiokyky heikkenee...)

Tekstiä lukiessa on myös helpompi kontrolloida lukunopeutta ja törmätessa vähän merkillisempään väitteeseen tai ajatukseen siihen voi helposti palata ja lukea pariin kolmeen kertaan ettâ mitäs tässä nyt oikeasti sanottiinkaan. Äänikirjoissa vastaava on hankalampaa, joten potentiaalisesti mietityttävämmät kohdat menevät ohi ja ne täydennetään helpommin vastaamaan omia ennakkokäsityksiä. 

 

Ja tapa jolla teksti esitetään vaikuttaa myös sen vastaanottoon. Mm. kuunnelmissa, lausunnassa ja muussa dramatisoidussa luennassa tätä käytetään tietoisesti hyväksi, mutta kuuntelijan on hyvä olla tietoinen siitä ja sen vaikutuksesta sisällön omaksumiseen. Vaikka äänikirjoissa usein pyrittäisiinkin suhteellisen neutraaliin luentaan, niin varsinainen neutraalisuus on kuitenkin mahdotonta.

 

Kiinnostaisi tietää onko tästä asiasta tehty mitään tutkimuksia, psykologisia kokeita tms. Sitä ennen päädyn kuitenkin pitämään vakavasti otettavana hypoteesina, että kirjan sisällön omaksumiseen vaikuttaa ihan merkittävästi se, luetaanko se tekstinä vai kuunnellaanko äänikirjana.

Tällöin tärkeäksi kysymykseksi nousee, miksi ylipäänsä lukee kirjoja, ja mitä vaikutuksia kirjallisuudella on. En kannata ajatusta, että kirjallisuus itsessään olisi jotenkin maagisen automaattisesti autuaaksitekevä asia, että olisi täysin samantekevää mitä ja miten lukee. 

 

Minulle keskeinen syy lukea kirjoja on nimenomaan tutustuminen elämänkokemuksiin ja ajatuksiin joita minulla ei vielä ollut, mahdollisuus haastaa omat ennakkokäsitykset ja nähdä eri puolia maailmasta, ja tällöin kognitiiviset vinoumat kuten vahvistusharha on nimenomaan vältettävää myrkkyä. Ja olen havainnut, etten ole tämän pyrkimykseni kanssa yksin, koska usein puhutaan kirjallisuuden vaikutuksesta empatiaan, ymmärrykseen toisten ihmisten elämästä yms. ja pidetään näitä hyvinkin tärkeinä tehtävinä.
Tältä kannalta toiminta, jonka seurauksena jo olemassaolevat ennakkoluulot ja omien käsitysten projisointi vain vahvistuu, voi olla suorastaan vahingollista: jyrkkä polarisaatio on jo ongelma yhteiskunnallisessa keskustelussa, ja kirjallisuudella voisi nimenomaan lieventää sitä...

Toiseksi syyksi, miksi luen, nimeän mahdollisuuden paremmin sanallistaa jo olevia kokemuksiani, ajatuksiani, tunnetilojani jotka eivät vielä ole kielellistä muotoa saaneet, ja tätä kautta saada ne paremmin käsiteltäviksi ja jopa kommunikoitaviksi ("kieleni rajat ovat maailman rajat"). Tapahtuuko tämä paremmin luetun vai kuullun tekstin kanssa? Miten noilla on vaikutusta esim. sanavaraston kehittymiseen? Mutuilen, että äänikirjat saattavat päästää minut liian helpolla, silloin kun voisin kehittyä, saattaisin liian usein päätyä vain täydentämään jo olemassaolevalla kyvylläni...

Ja toisaalta muu kuin verbaalinen käsittely ja kommunikointi, äänenpainojen, rytmiikan yms. käyttö, tuntuisi toimivan paremmin varsinaisesti dramatisoidussa tekstissä. 

Tai vaikka musiikissa, jota toki käytän juurikin alustana projisoimaan itseäni, joten voin hyvin kokea itselleni relevantiksi laulun vapaasta Baskimaasta, vaikkei minulla olisikaan mitään mielipidettä Baskimaan itsenäisyydestä, ETAn toiminnasta jne. ennen tai jälkeen laulun kuulemisen, kun olen keskittynyt vain yleiseen vapauden kaihoon...

Miksi sinä luet kirjoja?

Naoki Urasawa - Billy Bat

 

Olen aiemmin kirjoittanut yhdestä Naoki Urasawan massiivisesta mangasarjasta, 20th Century Boys, ja nyt sitten huvittaa kirjoittaa vastikään loppuun lukemastani Billy Bat -sarjastaan (käsikirjoittajana mukana Urasawan kanssa Takashi Nagasaki).

 

Taas kerran lähtökohtana on Urasawan rakkaus populaarikulttuuriin, josta ponkaistaan kehittelemään hyvinkin laveaa tarinaa: sarjalla on mittaa 20 pokkarin verran, ja juonessa heittäydytään entistä monimutkaisemmaksi: Urasawalla on tässä vaiheessa sen verran nimeä että selvästi annetaan suhteellisen vapaat kädet rytmittää tarinansa oman maun mukaan. Ja muutaman ensimmäisen pokkarin jälkeen olinkin varsin hämmentynyt, tapahtumat ovat hyvin tietoisesti mysteerisiä ja ajassa ja paikassa hypitään sen verran, että oli vaikea ymmärtää miten nämä kaikki asiat oikein liittyvät toisiinsa, tai, no, yhtään mihinkään, ja mistä tässä nyt oikein on edes kyse. Kärsimättömämpi lukija putoaa kyllä ihan suoraan pois kyydistä, minulla oli sen verran luottamusta tekijään ja kuitenkin pidin niistä yksittäisistä juonenpätkistä vaikken niiden yhteyksiä hahmottanutkaan...ja kyllä niitä sitten alkoi loksahdella toisiinsa, siinä missä mukaan toki tuli vielä lisää käänteitä (ja totuuden nimissä on todettava että kyllä osa tarinanpätkistä taisi jäädä myös ilmaan). 

En siis edes yritä selittää mitä kaikkea tässä tapahtuu, mutta sarja alkaa 1940-luvun lopulla, kun japanilais-amerikkalainen sarjakuvapiirtäjä Kevin Yamagata kuulee mainittavan, että piirtämänsä sankari Billy Bat muistuttaa kovasti toista vanhempaa sarjaa, jonka toinen henkilö muistaa nähneensä Japanissa...Kevinillä on kovin kompleksinen suhtautuminen plagiointiin, edes tiedostamattomaan, joten hän päättää lähtemään ottamaan selvää onko vahingossa niin tehnyt, ja tällä matkalla sotkeudutaan sitten salaisiin agentteihin jahtaamassa vanhaa artifaktia ja muinaiseen salaliittoon, ja sitten on se lepakko joka ei olekaan enää vain piirros, vaan hahmo joka haluaa jutella kanssasi (mutta kumpi lepakko puhuu sinulle? Musta vai valkea?)

Ja reippaan maksimalistisessa hengessä mukaan heitetään kolajuomat, Ku Klux Klan, Kennedyn salamurha, kuumatka (sekä lavastettu että todellinen), graffitit, WTC-iskut...ja tietysti Walt Disn- anteeksi, Chuck Culkin, kaksin kappalein. 

Itse Billy Bat hahmona on jonkinlainen sekoitus Mikki Hiirtä ja Batmania potenssiin kymmenen, ja muistakin aiheista voi huomata, että tässä sarjassa Urasawan populaarikulttuuritaju asemoituu vaihteen vuoksi tiukasti Yhdysvaltoihin, joskin nämä Yhdysvallat ovat nimenomaan ikoninen ja myyttinen Amerikka, niin hyvässä kuin pahassa (ja toki Japaniinkin riittää yhteyksiä). Tässä mielessä on varsin ironista, että tätä Urasawan kaikkein amerikkalaisinta sarjaa ei ole toistaiseksi julkaistu englanniksi, ja ilmeisesti tekijä ei ole ihan ylettömän innokkaasti käännöstä edes ajamassa, koska Eräs Tietty Mediajätti voisi ehkä hermostua tavasta, jolla se sarjassa esitetään...jos siis japani ei taitu, niin sarja pitää etsiä luettavaksi ranskaksi (kuten itse tein) tai saksaksi, ja löytyy se kai joillain muillakin sivistyskielillä.

 

Ja tietysti huomion kohteena on juuri populaarikulttuurin ikonisuus ja myyttisyys, ja toisaalta taiteellinen luominen ja inspiraatio. Sarjassa riittää henkilöitä joilla on oma suhteensa Billy Batiin ja muihinkin kulttuuriluomuksiin, niin tekijöinä, kustantajina, markkinoijina, lukijoina...Kevin Yamagata ja Kevin Goodman ovat aidosti inspiroituneita taiteilijoita, joiden tuotokset erottuvat tarkkaavaisten lukijoidenkin silmissä niiksi aidoiksi versioiksi, Chuck Culkin (se oikea) taas on senttari ja tietää sen, mutta tälläkin on oma roolinsa ikonisen hahmon kehityksessä ja välittämisessä, ja monet muut henkilöt ovat omilla motiiveillaan liikkeellä ja kullakin on osansa...

Ja kiinnostavasti taiteellisen inspiraation teema limittyy toisenlaisen inspiraation teemaan...Urasawan sarjoissa on ollut usein vilahdellut mukana uskonnollisia sivujuonteita ja elementtejä, mutta tässä sarjassa ne viedään ihan uudelle tasolle, juutalais-kristillisen ilmoitususkonnon aihe nousee sarjan keskeiseksi subtekstiksi. Taiteellinen inspiraatio limittyy suoraan profeetalliseen kutsumukseen, ja tästäkin näkökulmasta voi esiin nostaa niin aidosti inspiroituneita kuin senttareitakin, huijareista ja itsepetoksen ajamista puhumattakaan (ja inspiroituneistakin osa haluaa vältellä kutsumustaan...) ja niillä vähemmän inspiroituneillakin on kuitenkin oma roolinsa, jotta suhde transsendenttiin välittyy, elää ja kehittyy (ja toisaalta voi myös käydä niin, että todellinen inspiraatio ja luomistyöhön osallistuminen hämärtyy silloinkin kun pintataso voi hyvin, mutta pysyy silkkana pintatasona ja tyhjinä eleinä...)

Urasawan teologia ei ehkä kestä tiukempaa tarkastelua, mutta fenomenologisessa mielessä tässä pyöritellään kiinnostavia ajatuksia (populaari)kulttuurin, luomisen, myyttisyyden, pyhän kokemuksen ja symbolien suhteesta, mikä vaikuttaa millä tavalla mihin suuntaan, ja harvassa ovat teokset, jotka näitä teemoja tällä tavalla pyörittelisivät...

 

Jepjep. Tämä on varsin hankala sarja, vielä maksimalistisempi ja sekavampi kuin aiemmin lukemani pitkät Urasawan sarjat (Monster, Pluto, 20th Century Boys) ja se on paljon se, sarja on mahdollisesti vain iso kasa ideoita heiteltynä miten sattuu (ja ainakaan ihan kaikki mukaanheitetty ei taida varsinaisesti tulla käytetyksi), mutta en voi sulkea pois mahdollisuutta, että tämä olisi jonkinlainen syvällinen uusi postmoderni suurteos, minkä tahansa taidelajin puitteissa. Teos vaatinee joka tapauksessa toisen lukukierroksen jossain vaiheessa.

Helmet-haasteessa tällä voisi ottaa vaikka kohdan 20. Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä. Mm. kyky piirtää sarjakuvia. 

Ruwen Ogien - La liberté d'offenser (vapaus närkästyttää)

 

Kun olen aiemmin jo tutustunut ilmaisunvapaudesta käytyihin keskusteluihin (joista osa on päätynyt blogiinkin), niin ranskalainen filosofi Ruwen Ogien tuli esiin erityisesti minimalistisen etiikan edustajana, siis tiukimpien laajan ilmaisunvapauden kannattajien piiristä. Joten pitihän joku teoksensa etsiä luettavaksi että ajattelu tulisi tutuksi, ja tämä vaikutti sopivalta.

Nimen kääntäminen suomeksi ei ole ihan helppoa: sanakirjakäännös verbille "offenser" on "loukata", mutta loukkaamisella on suora henkilökohde, mikä ei sovi tämän kirjan aiheeseen: tässä on kyse mielenpahoittamisesta, yleisestä närkästyttämisestä, skandaliseeraamisesta, yleensä ilman tietoista kohdistettua ärsyttämistä: niinpä käännökseksi tarjoan vähän laimeaa "vapaus närkästyttää". 

 

Alaotsikko "le sexe, l'art et la morale" taas asemoi varsinaiseen aiheeseen, eli pornografiaan ja taiteeseen, erityisest seksuaalisesti eksplisiittiseen taiteeseen. Yleisemmässä keskustelussa näiden välillä halutaan usein nähdä ero ja korostaa taiteen, no, taiteellisia arvoja, jotka tekevät siitä ei-pornografiaa, mutta Ogien on haluttomampi näin tekemään: tällainen erottelu ei ole moraalin eikä etenkään lain suhteen mitenkään vakaalla pohjalla.

Ohjaava moraalinen periaate on "älä vahingoita muita, siinä kaikki". Keskeisenä kysymyksenä on siis suostumus, silloin kun (aikuisten moraalisesti vastuullisten henkilöiden) molemminpuoleinen suostumus on kunnossa niin sen puitteissa voi tehdä mitä tahansa. Ogien suhtautuu tähän suostumukseen varsin yksinkertaisena, asiana joka on kun se ilmaistaan, sen kummemmin käsittelemättä mahdollisia olosuhteita, esim. tilanteisiin liittyviä valtasuhteita. Toteutuuko suostumus esim. mielenterveydellisten ongelmien tai riippuvuuksien liittyessä valintoihin? Tai vaikkapa taloudellisten valtasuhteiden? Ogien suhtautuu myönteisesti prostituutioon, joten suhtautuuko myönteisesti myös vaikkapa casting couchiin, tilanteisiin joissa seksiä vaihdetaan käteisen rahan sijasta vaikkapa työtehtäviin, uraedistymiseen jne? Vaan tuohan on isossa osassa #metoo-kampanjassa...

Toisaalta Ogienin esittämä kritiikki toisesta ääripäästä on myös oikeutettu, suostumuksen loputon kyseenalaistaminen ja alitajuisten taustavaikuttimien etsintä, joita voi halutessaan jatkaa niin pitkään, että koko suostumuksen käsite pitää hylätä, koska sitä ei voi koskaan tunnistaa tai ilmaista. Päädyttäisiin siis tilanteeseen, jossa joko suostumuksella ei ole mitään väliä, tai vaihtoehtoisesti kaikki henkilöiden välinen kanssakäyminen on kategorisesti moraalitonta, koska on potentiaalisesti vastoin todellista suostumusta...

Ogien erottelee myös loukkaavan (tai närkästyttävän) toiminnan, joka vahingoittaa todellisia henkilöitä ja loukkaavan toiminnan, joka kohdistuu vain symboleihin ja abstraktioihin, ja katsoo, että vain ensimmäiset ovat moraalisesti tuomittavia, jälkimmäiset ovat loukkauksia vailla todellisia uhreja. Mutta tässäkin asioita kuitataan kädenheilautuksella tarkentamatta missä olosuhteissa on kyse mistä.

 

Ogien katsoo ettei sananvapaus ulotu esim. rasistisiin ja seksistisiin kannanottoihin, muttei sen kummemmin erottele milloin kannanotto kohdistuu todellisiin henkilöihin ja milloin symboleihin, jotka pysyvät abstraktioina silloinkin kun ne liittyvät johonkin ihmisryhmään ja ovat näiden arvostamia. Ogien kyllä kritisoi tällaisten yhteyksien tarkoituksellista etsimistä ja ilmaisee, että moni julkisuudessa puitu ihmisryhmiin kohdistuva vihapuhe kohdistuu todellisuudessa abstraktioihin ilman todellisia loukkausten uhreja (esim. Jyllands-Postenin Muhammed-pilakuvat). Mutta tämä kysymys jää sen syvemmin käsittelemättä, joten epäselväksi jää mikä lopulta on rasismia, seksismiä jne.

Ja toki laajemminkin esim. prostituution tai pornografian mahdolliset sekundaariset haittavaikutukset, dehumanisaatio, esineellistävän ihmiskuvan yhteiskunnallinen edistyminen jne ohitetaan kädenheilautuksella (ja vastaavasti vaikka valokuvatussa tai filmatussa lapsipornossa aikuisten välinen suostumus ei toteudukaan, muunlainen fiktiivinen lapsiporno, esim. mielikuvituksesta piirretty tai kirjoitettu, on okei).

Kiinnostava kysymys on kuitenkin, missä määrin moraalisia näkemyksiä ja valintoja voi, tai pitää, toteuttaa lakeina. Missä määrin lait voivat perustua moraalisiin periaatteisiin. Tai, herraparatkoon, esteettisiin periaatteisiin, pitäisikö huonon maun olla laitonta (ja huomattava osa pornografian vastustuksesta argumentoidaan kuitenkin esteettisistä näkokohdista...)

Kantin kategoriset imperatiivit varmasti soveltuisivatkin laeiksi, joskin jotkut voivat kritisoida kuinka moraalista Kantin moraali on. Mutta jos ajattelen vaikkapa hyve-etiikkaa, jossa hyveistä ensimmäinen, jonka toimintaan muut hyveet perustuvat, on viisaus, kyky harkita olosuhteita ja niiden perusteella tehdä oikeita valintoja vallitsevissa olosuhteissa (kuten Tuomas Akvinolainen opettaa) niin kieltämättä se soveltuu varsin huonosti laeiksi...

(ja Ogien tietysti laajentaa laeista puhumisen valtiollisen lainsäädännön ja sensuurin ulkopuolelle, myös yksittäisten painostusryhmien toimintaan, jotka kuitenkin katsovat että heidän ehdottamansa moraaliset valinnat tulisivat olla yleispäteviä)

Kirjassa on paljon sellaista jota olisin valmis kyseenalaistamaan, Ogien sivuuttaa paljon tärkeitä asioita ja tarkennuksia nopeasti ja näin yksinkertaistaen päästää ajattelunsa usein liian helpolla.
Ja yleislinja on tietysti hyvin liberaali, sellaisella "heikot sortuu elon tiellä, älä tee virheitä elämässä"-tavalla, jonka kanssa en ole samaa mieltä, vaikka sen puitteissa suurissa linjoissa Ogien eteneekin suht johdonmukaisesti...

Mutta kiinnostavia pointteja tässä kyllä myös nostetaan esiin, ansaittuakin kritiikkiä vähintäänkin heikosta argumentaatiosta ja ristiriitaisesta ajattelusta, ja joitain olennaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä laista, moraalista ja ilmaisunvapaudesta (ja kiva määrä kiinnostavan näköisiä kirjallisuusviitteitä, joista saanee lisää puitavaa). 

Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 17. Kirja on aiheuttanut julkista keskustelua tai kohua: en tiedä onko juuri tämä kirja herättänyt keskustelua vai oliko se jo edellinen, mutta ainakin se osallistuu pyörivään ilmaisunvapauskeskusteluun, ja kun kirjailija tuli toisaalla vastaan nimenomaan osana tätä keskustelua...

Muriel Spark - The Hothouse by the East River

 

Vaikka Muriel Sparkin kirjoille on jopa ominaista, että aloittaessa ei voi tietää minne kirja tulee viemään, niin henkilöissä kuin tapahtumissa riittää eksentrisyyttä, niin tämä aikamones lukemani kirjansa on kyllä tuotantonsa omituisimmasta päästä.

Ikkunoista katselevat naiset ovat nyt hyvin esillä lukemisissani: nainen on Elsa, ja ikkuna on New Yorkissa, ja Elsa kertoo miehelleen Paulille törmänneensä kenkäkaupan myyjänä ilmiselvâän Helmut Kieliin, saksalaiseen sotavankiin, joka sodan aikana työskenteli samassa yksikössä Elsan ja Paulin kanssa "saksalaisessa maanalaisessa piraattiradioasemassa", joka oli todellisuudessa salainen brittiläinen propagandayksikkö...tosin Kiel oli pian sodan jälkeen kuollut vankilassa, eikä kenkäkaupan myyjä ollut vanhentunut lainkaan vaan näytti samalta kuin sodan aikana, eikä nyt lähes 30 vuotta myöhemmin. 

Paul kiinnittää enemmän huomiota siihen, että Elsan varjo lankeaa väärään suuntaan, poikittain muiden varjoihin nähden.

Jepjep. Tuo on siis alku, paljon muitakin henkilöitä ja tapahtumia on mukana.

New York on helteinen, ja vanhassa talossa patterit ovat jotenkin epäkunnossa, hohkavat kuumuutta vaikka niitä kuinka vääntelisi, joten asunto on hautovan kuuma. Mieleen tulee toinen kirja, jonka olin lukenut joku aika sitten, mutta sen mainitseminen olisi SPOILERI, älä siis edes vilkaise minne tuo linkki vie. Spark oletettavasti kyllä tunsi tuon tekstin.

Spark perinteisesti sekoittaa kerrontaan useita aikatasoja, niin tässäkin, jossa sota-ajan tapahtumat sekoittuvat 60-70-luvun vaihteeseen. Vaan ihan perinteisistä takaumista ei ole kyse...kirjailija oli tämän kirjan aikoihin kiinnostunut kerronnasta preesensissä, ja oli jo aikaisemman kirjansa The Driver's Seat kirjoittanut kokonaan kerrottuna preesensissä. Ja samaa toteutetaan tässä, kirjan tapahtumat, niin 60-70-luvun vaihteen New Yorkin kuin 40-luvun Britannian, tapahtumat kerrotaan preesensissä (ja tämäkään ei ole vailla merkitystä olevaa kikkailua). 

Ja kirjailijalle ominaisesti paljon hyvin erikoisia henkilöitä ja tapahtumia, jokseenkin absurdeja keskusteluja, mutta vedetty jo niin pitkälle että kirjasta on varsin vaikea saada mitään otetta. Kirjassa on painostava, hieman painajaismainen tunnelma ja tuntuu, että jostain tässä kaikessa on kyse, mutta käsitys mistä, se pakenee jatkuvasti...

Mahdollisesti sanotaan jotain tyhjästä elämästä, psykiatriasta joka on yhtaikaa kyvytön täyttämään tyhjää elämää ja käsittelemään elämän todellisia kipupisteitä ja traumaattisia kokemuksia (ainakaan yhtään enempää kuin mitä terapoitava tahtoo), tai jostain muusta? Jonkin verran ainakin kirjailija käyttää viittauksia omaan elämäänsä, Spark työskenteli sodan aikana tiedustelussa ja asui myöhemmin New Yorkissa.

 

Tämä kirja jäi nyt liian oudoksi ja hankalaksi että voisin nostaa sitä Sparkin tuotannon paremmalle puolelle, mutta hämärä tunnelma ja omalaatuinen kerronta kyllä jaksoi vetää lukemaan kirjan loppuun saakka.

Ja Helmet-haasteessa tällä saa kohdan 25. Kirjan nimessä on ilmansuunta. 

Dhuoda - Manuel pour mon fils (käsikirja pojalleni)

Tänä vuonna paastokirjanani on ollut Dhuodan, 800-luvulla eläneen aatelisnaisen, laatima ohjekirja 16-vuotiaalle pojalleen Guillaumelle. Olen bongaillut joitain näitä varsin kaukaisten aikojen naisten kirjoittamia kirjoja, pari vuotta sitten bloggasin Egerian Matkasta Pyhälle maalle, ja siinä bloggauksessa mainitsin aiempia luettuja: Marie de France, Bingenin Hildegard, Avilan Teresa, Christine de Pisan, Sienan Katariina, Sarashina, Rabi'a...joten Dhuodastakin olin tietoinen ja houkutti lukea (ja seuraavaksi Margery Kempe? Assisin Clara? Marguerite Porete? Sei Shonagon? Onhan näitä).

 

Ja luin tämän tosiaan paastokirjana, aloitin tuhkakeskiviikkona ja joka päivä luin kaksi lukua, ja kun lukuja oli 81 niin viimeisen luin siis hiljaisen viikon maanantaina. Tähän tarkoitukseen tämä oli ehkä vähän hassu valinta, koska lukujen pituudet vaihtelivat rajusti, osa oli yhden lauseen mittaisia, toiset taas useita sivuja.

 

Jos tätä kirjaa ei olisi, ei Dhuodan nimi olisi jäänyt historiaan, aikakauden kronikoista tätä ei löydy. Puolisonsa Bernard, Septimanien herttua, samoin kuin kirjan saaja, poika Guillaume, kyllä löytyvät, koska omalta osaltaan osallistuivat karolingisen ajan poliittisiin kuohuntoihin: kirjan kirjoitusaika, 841-843 on itse asiassa ollut hyvinkin kuohuvaa ja vaikeaa aikaa. Bernard kuoli 844 kuningas Kaarle Kaljun tuomitsemana, ja Guillaumekaan ei kauaa elänyt, omien poliittisten kahinoittensa seurauksena hänet mestattiin 849 (siis 24-vuotiaana). Dhuodan vaiheista tässä vaiheessa ei tosiaankaan ole tietoja (edes oliko näissä vaiheissa enää hengissä: kirjan lopulla Dhuoda valittaa kyllä olevansa sairas, ja antaa ohjeet mitä haluaa kirjoitettavaksi hautamuistomerkkiinsä, joskin tällainen hyvissä ajoin valmistautuminen omilla epitafeilla oli ilmeisesti aikakaudelle tyypillistä). 

 

Ja luulenpa, että kirjan kiinnostavuus on suurimmalta osin sen historiallisessa kontekstissa ja siitä mitä se kertoo omasta ajastaan ja maailmastaan; en nyt sanoisi, että tässä olisi ollut jotain valtavaa oivallusta jota ei muistakin lähteistä löytäisi. Esitellään kristillisen uskon peruskäsitteitä, erityispaino kolminaisuusopissa, jonka ympärillä oli jonkinasteista skismaa aikakauden länsi-Euroopassa. Puhutaan hyveistä, paheista, uhista, elämän vaiheista (kuolemanjälkeinen elämä tietysti mukaanlukien), kunnioituksesta ja hyvästä käytöksestä, kenen puolesta esirukoilla, käydään läpi hieman numerologiaa, laaditaan opettavainen runo, jonka alkukirjaimista muodostuu Guillaumen nimi...ja tosiaan lopussa Dhuoda laatii myös oman epitafinsa.

Karolinginen aika tunnetaan hyvinkin patriarkaalisena, lojaalisuus isälle (ja vanhemmille yleensä) on suuressa arvossaan ja ohittaa jopa muut yhteiskunnalliset velvollisuudet ja lait, ja tässäkin kirjassa isä tulee tosiaan Jumalasta seuraavana listatessa ketä kunnioitetaan...

 

Tämäntyyppiset pienet opettavaiset manuaalit, mukana kuljetettavat "peilit" ovat ilmeisesti hyvinkin tyypillisiä: tämä teos tunnetaan karolingisen renessanssin hyvänä edustajana, ja tietysti huomattavana myös sillä perusteella, että kirjoittaja on maallikko ja nainen. 

Ja Dhuoda tosiaan antaa kuvan aikakaudelleen hyvin sivistyneestä naisesta, viittailee sujuvasti Raamatun ohella Augustinukseen, Gregorius Suureen, Isidorus Sevillalaiseen, joihinkin oman aikansa merkittäviin kirjoittajiin ja ajattelijoihin...ja tätä sivistystä Dhuoda haluaa välittää myös pojalleen.

 

Henkilöhistoriallisesti on myös kiinnostavaa, että ilmeisesti valtakunnan asiat pitivät Bernardin hyvin tehokkaasti liikkeessä pitkin maata siinä missä Dhuoda oli kotonaan. Ilmeisesti puolisot tapasivat toisiaan varsin harvoin, joten Dhuoda hoiti talouttaan varsin itsenäisesti...ja mietityttävänä yksityiskohtana ensimmäinen poika Guillaume syntyi sopivasti häiden jälkeen, mutta toinen poika vasta viistoista vuotta myöhemmin (siis puolisen vuotta vähän ennen kuin Dhuoda aloittaa kirjoittamisen). Oliko muita lapsia, pieninä kuolleita, tai mainitsematta jääneitä tyttöjä, vai ovatko nämä tosiaan ainoat lapset (on siis huomioitava, että puolisot tosiaan tapasivat toisiaan hyvin harvoin...): ei tämä nyt kuitenkaan oikein sovi siihen kliseiseen ajatukseen, että historiallinen nainen olisi vain tahdoton synnytyskone ilman mitään muuta sisältöä elämälleen...

 

Kirjoitusajankohta oli tosiaan kuohuvaa  ja väkivaltaistakin aikaa, ja se heijastuu toki myös siinä mitä Dhuoda opettaa: hengellinen kamppailu on osa spiritualiteettia, ja muutenkin ajan henki tulee kyllä esiin, ja Dhuoda on omalla paikallaan tässä järjestelmässä (jos siis lukija odottaa 2000-lukulaista radikaalifeminismiä, lukija saa pettyä). 

Laitan tämän kirjan nyt myös kategoriaan "historialliset kuriositeetit", joka tarjoaa kuitenkin ikkunan omaan aikaansa. Helmet-haasteessa tämä olkoon kirja kohtaan 16. Kirjan luvuilla on nimet.