4.7.2022

Zep - Un bruit étrange et beau (outo ja kaunis meteli)

 
Sveitsiläinen sarjakuvapiirtäjä Philippe Chappuis, joka tunnetaan paremmin nimimerkillä Zep, nousi maineeseen vuosituhannen vaihteessa räävittömällä lastensarjakuvalla Titeuf. Ranskankielisillä markkinoilla se oli suurmenestys, ja käännöksiä on ollut runsaasti myös muualla, joskin ilmeisesti hieman vaihtelevalla menestyksellä: suomeksi tuli muutama albumi, muttei kai ikinä varsinaisesti suursuosikiksi noussut, ja esim. Yhdysvalloissa sarjaa pidettiin yleensä liiankin rankkana ja räävittömänä (vaikka samalla myönnettiin että sarjan lapset käyttäytyivät aika lailla niin kuin lapset käyttäytyvät, mutta fiktioon se ei ole sopivaa).
 
Titeufin seuraksi on tullut pari muutakin lastensarjaa, sekä myös aikuisemmalle väestönosalle karikatyyrista huumorisarjakuvaa blogeissa ja lehdissä, mutta hieman odottamatta 2010-luvulla Zep alkoi tehdä myös realistisella tyylillä sarjakuvaromaaneja. Ja vieläpä hyvin.
Ensimmäinen, Une histoire d'hommes, sopi aiheeltaan tunnetulle rock-entusiastille, lupaava bändi hajosi menestyksen kynnyksellä ja 15 vuotta myöhemmin bändin jäsenet kokoontuvat yhteen, kukin oli elänyt elämäänsä omalla tavallaan ja menneisyydessäkin oli vielä kaiveltavaa...

Mutta tämä toinen, Un bruit étrange et beau, oli aihevalinnaltaan hyvinkin yllättävä. Dom Marcus, alias William on 25-vuotiaana mennyt kartusiaaniluostariin, sääntökuntaan, jossa korostuu yksinäinen kontemplaatio hiljaisuudessa, irtaantuneena maailman hälystä...kunnes tulee ilmoitus, että rikas täti (joka jyrkästi vastusti Williamin kutsumusta) on muistanut tätä testamentissa, vaatimuksena että tämän pitää henkilökohtaisesti olla läsnä testamentin luennassa...ja kun luostarin eteläkäytävän katto kaipaa korjausta, niin William lähtee ulkomaailmaan ensimmäistä kertaa 26 vuoteen.
 
Ja matkalla täytyy tietysti kohdata uudestaan maailman häly, äänet, nähtävät, hajut, maut...ja muistot, ja pohdinnat mitä on tehnyt ja miksi. Saatava perintö osoittaa tädin omalaatuista huumorintajua ja että ei ole muuttanut mieltään (epäilemättä varsin arvokas Modiglianin alastonmaalaus "että sinulla olisi kuitenkin nainen" (spoileri, maalaa hiirellä näkyviin)), ja toisaalta, menomatkalla junassa alkaa keskustelu nuorehkon naisen kanssa, jolle on luvattu vain muutama kuukausi elinaikaa...

Olen ajoittain valitellut, että kristillisestä perinteestä ammentavaa sarjakuvaa tehdään lähinnä opettamaan lapsille asioita, ja lopputulos ei ainakaan aikuiselle lukijalle ole kovinkaan antoisa (eikä sarjakuvakerronnallisesti usein kovinkaan ansiokasta), missä on sarjakuvalliset vastineet vaikkapa O'Connorille, Bernanos'lle, Mauriacille, Andresille, Lagerkvistille, Chestertonille...no, Zep onnistuu vastaamaan tähän toiveeseen.
Albumi on vaikuttava meditaatio suurista aiheista pienillä elämillä esitettynä: kahdesta maailmasta, hiljaisesta ja aistien kyllästämästä, elämästä, kuolemasta, valinnoista, uskosta ja etsinnästä...ja se on nimenomaan meditaatio, joka jättää paljon avoimeksi ja suhtautuu elämän mysteereihin nimenomaan mysteereinä.
Joitain kompromisseja realismin suhteen tarinassa tunnuttiin tekevän (26 vuoden poissaolon jälkeen totutaan yllättävän sujuvasti miten asiat toimivat juna-aseman lippuautomaateista lähtien, tästä puolesta joku muu olisi ehkä yrittänyt repiä slapstick-huumoria, Zep ei ja hyvä niin), joitain toisia ehkä joku pitäisi epärealistisina mutta itse en olisi siitä niinkään varma (William heittäytyy tekemään joitain asioita aika impulsiivisesti, mutta toisaalta se on myös avoimuutta, luottamusta johdatukseen...ja ehkä vähän myös aistihumalaa).
   
Kaikin puolin erinomaisen suositeltava teos, ja ilahduttavasti tekijä lunastaa niitä lupauksia, joita jo varhain tullut menestys asetti...lukekaa. (Joudutte ehkä tekemään sen alkukielellä, en odota että tätä julkaistaisiin suomeksi). Minä taas etsin luettavaksi lisää Zepin aikuistuotantoa.
Kustantamon sivulta löytyy ensimmäisiä sivuja.
 
Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 42. Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä (kartusiaaniluostari ei ehkä ole kimppakämpistä tyypillisin mutta...)

"La mort m'a fait si peur, ce jour-là, que j'ai voulu croire en un Dieu plus fort qu'elle. Et j'ai fini par choisir une vie voisine de la mort. Pour m'habituer."

1.7.2022

Kevään luetut

Huhti-kesäkuussa tuli luettua seuraavia kirjoja.
 
Anonyymi - La passion du Christ
Muriel Spark - The Hothouse by the East River
Shusaku Endo - Verraton hölmö
Agota Kristof - Le grand cahier
Hannele Huovi - Gepardi katsoo peiliin
Arthur Conan Doyle - A Study in Scarlet & The Sign of Four
Christian Denis - Et si ça vous arrivait ?
Robert B. Parker - Paper Doll
Naguib Mahfouz - Miramar
Gabrielle Basset d'Auriac - La cellule fleurie
Scholastique Mukasonga - Ce que murmurent les collines
Elizabeth Taylor - A View of the Harbour

Les Désobeissants - Désobeir par le rire
Dhuoda - Manuel pour mon fils
Ruwen Ogien - La liberté d'offenser
Addy Pross - What Is Life? How Chemistry Becomes Biology
Erasmus - Praise of Folly
Timothy Radcliffe - Alive in God
Anne-Marie Delcombre - Mahomet: la parole d'Allah
Louis-Marie Chauvet - Les sacrements
Jean-Pierre Charlier - Comprendre l'Apocalypse 1&2
Georges Jean - Voyages en Utopie
Ignacio Ramonet - Median tyrannia
Michel Fédou - Les religions selon la foi chrétienne
 
Tietopuolta jäi enemmän bloggaamatta, ja tuossa ne kirjat jotka luin suunnilleen kokonaan (osittaisia, selailtuja tai yksittäisiä artikkeleja tai lukuja tuli sitten lisää), osa suoraan opintoihin ja osa muuten vaan huviksi ja hyödyksi.
 
Helmet-haaste etenee suunnilleen aikataulussa, luettuja kirjoja siinä on 30 (lukuhaaste-sivulla yksi on merkkaamatta, koska en ole lukenut vielä toista saman perheen kirjailijan kirjaa, vaikka se lukupinossa odottaa). Ja dekkariviikolle osallistuin kolmen kirjan voimin.

Klassikkohaaste on tulossa heinäkuun lopulla, en ole vielä luettavaa kirjaa valinnut mutta toki siihen parikin hyvää ehdokasta on jo tarjolla...Naistenviikollekin varmaan tulee ainakin joku reagointi, vielä en tiedä mikä ja kuinka suuri (viime vuonna listasin lukemista odottavia kirjoja, ja kahdestatoista kirjasta olen lukenut nyt vuoden aikana kymmenen).


mies nainen x
englanti 144 133 1 278
suomi 91 57
148
ranska 93 35 2 130
saksa 49 13
62
japani 45 13
58
italia 46 2
48
venäjä 29 7 1 37
ruotsi 24 12
36
espanja 12 7 1 20
norja 12 5
17
tsekki 15 2
17
unkari 8 2 1 11
arabia 8 2 1 11
viro 8 2
10
tanska 7 2
9
puola 5 4
9
islanti 3 1 1 5
kiina 3 2
5
muu

5 5
portugali 2 2
4
serbo-kroatia 3 1
4
hollanti 1 3
4
kreikka 3
1 4
slovenia 2
1 3
slovakia 2 1
3
persia 2 1
3
iiri
1 1 2
latina 1 1
2
katalaani
2
2
bengali 2

2
turkki 1

1
albania 1

1
urdu 1

1
bulgaria

1 1
latvia 1

1
malta 1

1

625 313 17 955
 

29.6.2022

Elizabeth Taylor - A View of the Harbour


Voi hyvä tavaton tätä kirjaa.
 
Olen muutaman Elizabeth Taylorin (yhä vaan, englantilainen kirjailija, ei samanniminen amerikkalainen näyttelijä) kirjan lukenut, ja jo aiemmin lukemissani kirjoissa ollaan asetuttu juurevasti surumielisen tapakomedian piiriin: hillityn arkipäiväisyyden nyansseja tarkkailemalla kuvaillaan viiltävästi ihmissuhteiden verkostoja ja luonteita, ja Taylorilla arkipäiväisyys on tavallistakin hillitympää (ja samalla sen seassa ui kuitenkin absurdeja sattumia) ja erityisenä huomion aiheena on tavallisen elämän suunnaton pateettisuus. 
Tällä kertaa tehdään tämä vieläpä ensemble-kokoonpanolla, lukuisilla henkilöillä joista kukaan ei varsinaisesti ole päähenkilö...

Tapahtumapaikkana on jossain Englannin rannikolla sijaitseva pieni kalastajakaupunki, ja tapahtuma-aikana 40-luvun loppu: ohimennen sulkeiden sisällä mainitaan "there had been a war on" eikä siitä sen enempää, vaikka toki sen välillisiä vaikutuksia näkyy yhä...kaupunki on ollut joskus aiemmin turistien suosima vierailukohde, mutta jäämässä yhä enemmän ja enemmän syrjään jo ennenkin sitä sotaa, maisema kaupungissa toki on mutta muuten nyt kaikki on jo niin kovin nuhjuista...

Ja kirjan henkilöitä on tosiaan useita, ja alussa täytyi olla aika tarkkana että pysyi kärryillä kuka on kuka ja missä yhteydessä kehen, varsinkin kun niin monta henkilöä leimaa valtava yksinäisyys, jota kaikki käsittelevät omin tavoin, kuka paremmin kuka huonommin...ja tietysti kun pikkukaupungista puhutaan, niin tietysti kaikki ovat toistensa silmien alla, tässä kirjassa katsellaan paljon eikä vain kauniita maisemia (kirjan nimi, tietysti, on harkittu ja tarkoituksenmukainen).
 
"Who was in to-night, Iris?" Mrs Bracey asked at last.
"No one much," said Iris, standing before the mirror and rolling her hair. She spoke indistinctly, a row of hairpins between her lips. She did not mean to be unkind to her mother, but in her mind Laurence olivier kept opening the saloon door and coming into the bar. As soon as he approached Iris and began to speak, he grew hazy and dissolved, for she herself could not think of anything for him to say to her. Just then Maisie brought in the cocoa.
 
Sitten edellisten Taylorien olen lukenut pari kirjaa Ivy Compton-Burnettilta (kirjailijat olivat ystäviä) ja nyt kun olen, niin huomaan kyllä tämän vaikutuksen Taylorin tavassa kirjoittaa dialogia, usein muodollisen banaalin ja hieman absurdin tuntuista, joka on kuitenkin täynnä kerrostumia, nyansseja, vihjailuja, klaustrofobisuuteen saakka. Compton-Burnettilla tuo on idiosynkraattisen sakeaa ja lukeminen suorastaan vaativaa, Taylor laimentaa sitä hieman helpommin sulavammaksi ja keveämmäksi ja siirtää vihjeitä ja nyansseja kerrontaan dialogin sijaan, mutta samaa ainesta näissä kuitenkin on. 

Mietitytti myös yksi kirjan henkilöistä, kirjailija Beth...usein jos kirjassa on kirjailija-hahmo niin tätä alkaa lukea helposti kirjailijan omakuvana (ja hei, nimi on Beth): tässä tapauksessa kuva ei ole ihannoitu, pikemminkin julman pisteliäs, ankarin piikittely on kohdistettu itseen (okei, wannabe-taidemaalari Bertram oli aika kauhea myös)

Kirjan alkupuoli on suorastaan huikea kuvakudos arkipäiväisyyden takaa pilkistävää ahdistusta, pateettisuutta ja säälittävyyttä, kerrottu kuitenkin hienovaraisesti, hillitysti ja jopa tietyllä keveydellä ja huumorilla. Jälkimmäinen puolisko ei ihan täytä alun lupauksia vaan siirtyy askeleen tavanomaisemmaksi, ensemblestä pari kolme henkilöä siirtyy liikaa sivuun ja Taylor innostuu hieman liikaa kirjoittamaan, herraparatkoon, juonta, joillekin henkilöille tapahtuu asioita joista syntyy melkeinpä tarinan kaaria. 
Muttei nyt liikaa kuitenkaan, ja lopputulos on silti huippua: melankolisuudesta ja havainnoinnin tarkkuudesta ja selkeydestä ei tingitä, ja silti kerronta on eleganttia, hallittua, miellyttävää lukea. 

Kirjaluotsi-Tiina on lukenut muutaman muun Elizabeth Taylorin kirjan. Ja haluaa lukea tämän.
Ja Sarah Waters on kirjoittanut tähän esipuheen, samoin kuin joihinkin muihinkin Taylor-uusintapainoksiin, siis fanitusta ilmassa...

Helmet-haasteessa voisin laittaa vaikka kohtaan 32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja (tai no rikotaan ja rikotaan, käyttäessä nekin kuluvat, käyvät nuhjuisiksi ja säröjä ilmestyy kuin itsestään)

Lily Wilson got through the evening in one way and another, writing a letter to her brother in Canada, doing a little knitting, making herself a cup of cocoa. At nine she went to bed, lying down with a sense of achievement that another day was gone, that there was one day less to be lived through. She lay there a long time without moving; but she couldn't sleep.

24.6.2022

Scholastique Mukasonga - Ce que murmurent les collines (mitä kukkulat kuiskivat)

 

Ruandalaiselta, ranskaksi kirjoittavalta Scholastique Mukasongalta, on näkynyt kirjakaupassa useampikin kirja, ja omaan tapaani suosin tutustumisessa novellikokoelmia, siispä tämä kuuden novellin kokoelma on ensitutustumiseni kirjailijaan. 

Faktan ja fiktion rajat venyvät, eikä näin ilman ulkopuolisia lähteitä olisi helppoa yrittää arvailla mikä kuuluu mihinkin: ainakin muutama novelleista ammentaa suoraan (ja nimiltä mainiten) kirjailijan omasta lapsuudesta, pari taas viittailee vahvasti olevansa fiktiivisiä tarinoita, ja tietysti niistä omaelämäkerrallisistakin voi jäädä pohtimaan kuinka paljon on dokumentaarista ja kuinka paljon fiktiota...
Joka tapauksessa kaikissa on vahvasti esillä varsin jokapäiväinen elämä, ja suuressa osassa, usein keskeisenä, on suullinen perinne, historia muistettuna ja kerrottuna (siitä kirjan nimikin).
 
Ensimmmäinen novelli kääntyy omien muistojen ohella historialliseksi esseeksi Rukarara-joesta, jonka varrella kirjailija syntyi, ja joka nauttii laajempaakin maantieteellistä ja historiallista mielenkiintoa, koska sen alkulähde on samalla kaukaisin Niilin lähde...
Eniten minua viehättivät kaksi viimeistä novellia, Malheur (onnettomuus), jossa kukkulan naiset kokoontuvat yhteen pohtimaan miksi naapuruston yhtä naista tuntuu vainoavan erityisen suuri epäonni ja mitä se merkitsee kaikille, ja Un pygmée à l'école (pygmi koulussa), jossa kertojan koululuokkaan tulee poikkeuksellinen oppilas.

Arkiseen elämään limittyy toki osaksi myös kolonialismikin, ulkopuolelta tulevana ja kovin ambivalenttina. Ja tämä on ilmeisesti ensimmäinen kirjailijan teos, jossa ei suoraan käsitellä 1990-luvun kansanmurhaa (vaikkei se tietenkään tyhjästä tullut, tutsien ja hutujen väliset suhteet ovat olleet ongelmallisia pitkään muista kansoista puhumattakaan). 
Kiinnostava teos kuitenkin, ehkä muutakin pitää kirjailijalta lukea.

"Nos enfants imitent tout ce que font les Blancs. A l'école, les moniteurs leur font lire, même aux filles, des contes des Blancs et vous savez ce qu'on raconte dans les contes des Blancs : que les garçons choisissent leurs éouses sans que leur parents aient quelque chose à dire et que les filles choisissent les garçons qu'elles veulent éouser sans demander l'accord de leur tante paternelle. Ils prétendent qu'ils n'y peuvent rien, que leurs enfants sont malades, qu'il n'y a pas de remèdes. La maladie, ils l'appellent l'amour à ce qu'il paraît. "C'est normal : c'est l'amour", disent les parents des enfants blancs. Et nous, les mères rwandaises, nous n'aurions rien à dire ? Et la famille dans tout ça ? Et notre lignage dans tout ça ? Et les vaches dans tout ça ? Peut-il y avoir un mariage si la tante paternelle ne lui a pas donné sa bénédiction ?"

Helmet-haasteessa tämä sopii vaikkapa kohtaan 9. Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön, tutsit ovat määrällinen vähemmistö Ruandassa...
Margit on lukenut kirjailijalta romaanin Notre-Dame du Nil.

21.6.2022

Gabrielle Basset d'Auriac - La cellule fleurie (kammio kukkii)

 
Hämäriä löytöjä kirjaston nurkista: ranskaksi ei runoja tule juuri luettua, kun ne toimivat usein sellaisessa kielen rekisterissä, josta saatava nautinto on minun kielitaidollani yhä ehkä hieman puutteellinen, mutta tässä näytti ensisilmäyksellä olevan sen verran selkeää ilmaisua, että tästä varmaan saisi hyvin kiinni...
 
Kovin paljoa kirjailijasta ei löytynyt tietoa: on kirjoittanut jonkin verran proosaa, jonkin verran runoutta, ja vetäytyi maailmasta kammion yksinäisyyteen kontemplaatioon 20-luvun alussa Algeriassa, miltä ajalta ovat myös tämän kirjan runot. Sen tarkemmin en sitten tiedä, elikö erakkona, jonkun luostarin tai muun yhteisön puitteissa vai miten (nimi ainakin säilyi maallisena, ei sisar __, joten luostarilupauksia ei ilmeisesti ollut antanut).

Niin, aihepiiri asettuu vakaasti kristilliseen mystiikkaan, ja erityisesti kontemplaatioon, yksinäisyyteen ja Jumalan läsnäoloon: kirjan nimikin toki korostaa mietiskelijän kammion hedelmällisyyttä, vaikka maallisin silmin se näyttäisikin hiljaiselta ja yksinäiseltä...

Kirjassa tehdään sinänsä jännä jaottelu "poèmes" ja "proses", nykynäkökulmasta tosin molemmat olisivat runoja: "poèmes" on mitallisia, riimiteltyjä, "proses" taas vapaalla mitalla kirjoitettuja.
Mutta vaikka normaalisti suhtaudunkin myönteisesti mitalliseen runouteen, niin tässä se on selvästi heikompi osio: runoilija puhuttelee Jumalaa ja kirjoittaa ekstaattisista kokemuksista, mutta ei lopulta sano oikeastaan mitään Jumalasta tai itsestään, vaan vain niistä ekstaattisista kokemuksista ja tunneliikkeistä. Ja tämäkin toteutetaan suurelta osin hyvin perinteisellä kuvastolla ja sanastolla, mukana on Raamattu-viitteistä ne ilmeisimmät ilmeisimmällä tavalla tulkittuina, ja muukin kuvailu on kovin kovin perinteistä ja ilmeistä. Tuntuu että ollaan siinä perinteisessä ongelmassa, että se, että jokin elämänkokemus on kirjoittajalle merkittävä, ei tarkoita, että kokemuksen merkittävyys välittyy lukijalle.
 
Vapaan mitan runot ovat kyllä parempia: niissä tuntuu vähemmän yrittäminen ja niiden luonnollisemmmissa tuokiokuvissa onnistutaan lopulta sanomaan enemmän...
En nyt niihinkään varsinaisesti ihastunut, joten ymmärrän kyllä että kirjailija on haipunut unohduksiin, mystisten kokemusten runoutta ovat jotkut muut tehneet paremmin, mutta on siellä jotain jonka voisi vaikka johonkin antologiaan laittaa.

Mutta siteeraankin tässä nyt sen yhden vähän kiinnostavamman mitallisen runon, koska sen tekemä rinnastus viehätti ja oli jossain määrin originelli:

La belle au bois dormant

Que j'ai longtemps dormi ! ... Dix ans, cent ans peut-être ?
Quel baiser a touché mes levres et mes yeux ?
Comme le jour est pur ! Qu'on ouvre la fenêtre !
Comme j'avais perdu le souvenir des cieux !

C'est vous, Prince ? C'est vous ? Pardonnez à mes larmes.
C'est si beau, c'est si doux de vivre et de vous voir !
Comment avez-vous pu venir ? Où sont vos armes
Et pourquoi m'aimez-vous ? Je voudrais tout savoir !

Pardonnez, Monseigneur, mes parures fanées :
Je dormais, je ne savais pas ... Ce n'est pas vous
Que mes voeux appelaient en mes folles années ;
Et maintenant je voudrais me mettre à genoux.

Comme vous vous taisez ! comme vous êtes grave !
Je voudrais m'en aller de ce palais fatal.
Emmenez-moi ! J'ai les pieds pris dans une entrave,
Mes membres sont pesants et mon coeur me fait mal !

Des buissons épineux ont blessé votre tête,
Et vos mains, oh ! vos mains sont couvertes de sang !
Ah ! maintenant je vous reconnais, je suis prête :
Me voici, me voici, Seigneur ... Allons-nous-en !

Koska nämä runot on kirjoitettu Algeriassa, otan Helmet-haasteessa tällä kohdan 33. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Afrikkaan. Ei ehkä ilmeisin valinta kyseiseen haastekohtaan, mutta kun se on yhä vapaana...

17.6.2022

Naguib Mahfouz - Miramar

 
Ja dekkariviikon jälkeen kirja, jossa myös kuolee yksi henkilöistä epämääräisissä olosuhteissa, mutta ei egyptiläisnobelisti Naguib Mahfouz varsinaisesti dekkareita kuitenkaan kirjoita.
 
Olen aiemmin jo lukenut muutaman suomentamattoman Mahfouzin kirjan, ja niistä pitänyt, joten jatketaan tällä romaanilla: edellisten tapaan luin englanniksi, mutta tämä on ilmestynyt myös suomeksi Keltaisessa kirjastossa. Ja olisi varmaan kannattanut lukea suomeksi, koska nettikommenttien perusteella siinä oli hyvin taustoittavat viitteet selittämässä kirjan tapahtuma-ajan poliittisia tilanteita...mitä tässä lukemassani versiossa ei ollut. 
Ja sanotaanko että Egyptin sisäpolitiikka 1960-luvulla ja sitä ennen ei ole kauhean tuttua, ja se on varsin merkittävässä osassa kirjaa (jotain pystyi toki päättelemään, että jonkinlainen sosialistinen vallankumous on päällä, mutta aika paljon puheita ja henkilöiden suhtautumisia asioihin jäi hieman epäselviksi...)
 
Ollaan siis Egyptissä, Aleksandriassa, jossa kreikkalaisperäinen leskirouva Mariana pyörittää pientä Miramar-pensionaattia, niin pientä ettei sitä olla vielä vallankumouksessa kansallistettu...
Ja pitempiaikaisiksi asukkaiksi asettuu kaksi vanhempaa miestä ja kolme nuorempaa, kaikki varsin erilaisia, niin yhteiskunnallisissa asemissa että luonteissa on eroja...niin, ja sitten on pensionaattiin palvelijaksi tuleva nuori nainen Zohra, joka kiinnittää toki Miramarin vieraiden huomion, ja lisää vastakkainasetteluja nuorempien miesten kesken (vanhempi Amer Wagdi taas suhtautuu Zohraan enemmän isällisesti...). Ja skismoja tulee, ja sitten tosiaan yksi kuolemakin.

Tapahtumasarja kuvataan neljän kertojan näkökulmasta, ensin vanhan Amerin ja sitten kolmen nuoren miehen toimesta: tapahtumasarja on sinänsä varsin selkeä ja kertomusten välillä ei ole Rashomon-henkisiä ristiriitoja, mutta toki kukin henkilö näkee ja tietää sellaista mitä muut eivät, ja suhtautuvat toisiinsa ja tapahtumiin hyvinkin eri lailla, ja lukijoille välittyy näin laajempi kuva tapahtuneesta ja ehkä yhteisöstä ja jopa Egyptin yhteiskunnallisesta tilanteesta laajemminkin.

Mahfouz on käyttänyt samaa ideaa, useaa kertojaa kuvaamassa samaa tapahtumasarjaa, muutenkin, ainakin aiemmin lukemassani Wedding Songissa, ja onhan tämä tosiaan mainio kerrontatapa, ja henkilöillä on hyvin omat äänensä: Amer on entinen lehtimies, joka on jotakuinkin sysätty eläkkeelle menneisyyden raakkina, ja etsii nyt vain rauhaa pohtia ovatko tehdyt valinnat olleet oikeita, Hosny varakkaan perheen tyhjäntoimittaja, joka yhdistää itsetietoisen snobismin katkeraan kateellisuuteen, Mansour politiikkaan sotkeutunut introvertti intellektuelli, epävakaa ja petollinen, ja Sarhan köyhistä oloista noussut häikäilemätön opportunisti. 

Hieman mietitytti (enkä varmastikaan ole ainoa) että jos käytetään useita kertojia, miksi vain nämä, kun Miramarin yhteisöön kuuluu kuitenkin seitsemän henkilöä...ja kun Zohra on siinä määrin tapahtumien keskiössä, niin toisten huomion kohde kuin itsekin aktiivinen ja päättäväinen toimija, eikö tämän olisi pitänyt myös saada oma lukunsa omalla kertojaäänellä.
Ja toisaalta tuntuu että silloin tämä olisi ollut ihan eri kirja...Zohra tosiaan on tapahtumien keskipisteessä, ja jos olisi vielä kertoja, niin silloin tämä romaani olisi ollut Zohran tarina. Ja luulenpa että varsin moni lukija olisi tarttunut silloin liikaa tämän versioon, että näin oikeasti tapahtui, ja näin sivuuttanut muut kertojat. Oma haasteensa syntyisi myös siitä, että kaikki mukaan tulleet kertojat ovat varsin, no, epämiellyttäviä henkilöitä, eli kerrontadynamiikan mukaan vastaava negatiivisuus olisi pitänyt saada myös Zohralle, mutta muuten tapahtumissa tämä kuvataan hyvin positiivisesti ja positiivisena henkilönä...
Ehkä Zohran tarina olisi sekin ollut hyvä romaani, mutta ilmeisesti ei se, jonka Mahfouz halusi tässä kirjoittaa. Kirjan nimi on Miramar, ja se kuvaa yksittäisten henkilöiden sijaan lopulta enemmän yhteisöä, ja myös läpileikkausta ympäröivästä yhteiskunnasta (tuskin on sattumaa, että henkilöt ovat näin erilaisia, kuin sosiaalisia arkkityyppejä).
 
"It's not you! It's people's stupidity. These rigid barriers, these stinking facts! What can I do?"
"What can you do indeed?" she says, her eyes narrow with rage. "Turn me into a woman like the one from yesterday?"
"Zohra!" I say desperately. "If you loved me as much as I love you, you'd understand me better."
"I do love you," she says acidly. "It's a mistake I can't help."
"Love is stronger than everything. Everything."
"Everything except your problems," she says contemptuously.

 
Jos lähtisin laittamaan lukemiani Mahfouzin kirjoja paremmuusjärjestykseen, niin tämä ehkä jäisi viimeiseksi, mutta se kertoo enemmän kovasta vertailutasosta: tämänkin kirjan mielelläni luin, mutta ihan niin kovaa vaikutusta se ei tehnyt kuin muut...
Helmet-haasteessa otan kohdan 19. Kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa.
Pari bloggausta löytyi, Margit ja Mia.

11.6.2022

Robert B. Parker - Paper Doll

 
Hammettin, Chandlerin, Manchetten ja muutaman muun vaikutuksesta on ollut aikeita tutustua lisää keskeisiin hardboiled-dekkareihin: Robert B. Parker on mainittu yhdeksi hieman tuoreemmaksi lajin edustajaksi, ja täysin satunnaisesti valitsin luettavaksi tämän kirjan, näköjään kahdennenkymmenennen osan bostonilaisen yksityisetsivä Spenserin seikkailuja. Moni hahmo on ilmeisesti sarjan vakikalustoa, mutta dekkarina tämän kuitenkin hyvin luin ilman pohjatietoja.

Olivia Nelson, Bostonin seurapiireihin kuuluva hienostorouva on murhattu usealla vasaraniskulla päähän. Mutta koska Olivia on mitä ilmeisimmin täydellisen perheen täydellinen vaimo josta pitävät kaikki, poliisin tutkimuksissa näyttää vahvasti että kyseessä on ollut jonkun sekopään satunnainen väkivallanteko, ja syyllisen löytäminen vaikuttaa toivottomalta...mutta Olivian puoliso palkkaa Spenserin tutkimaan josko löytyisi jotain lisää.
Ja löytyyhän sitä ja lopulta harva asia on sitä miltä on näyttänyt...

Kirjoitustyyli on sellainen, että muita kovaksikeitettyjä dekkareita on selvästi luettu ja lajityypin piirteet on otettu käyttöön. Kerrontaa kuljetetaan paljon dialogilla, napakalla ja kovapintaisella, jota höystetään hieman naljailevalla huumorilla, muttei adverbeilla, ja dialogia rytmittävät vain ", I said" ", he said"...hieman rasittavuuteenkin asti, sanoisin että jos aikoo käyttää paljon dialogia niin silloin se pitää kirjoittaa niin, ettei kovin usein tarvitse tuoda esiin kumpi dialogin osapuoli sanoo minkäkin lauseen, sen pitäisi olla selvää.

Uhri samoin kuin sosiaaliset piirinsä sijoittuu ylempiin seurapiireihin, ja toisaalta aikaa vietetään kohtalaisen paljon Etelä-Carolinan pikkukaupungissa, jossa nähdään sitten toisia yhteiskuntaluokkia, niin sellainen "mean streets"-rappiourbaanius jää kirjasta kokonaan pois, ilmeisesti jossain toisissa kirjoissaan sitä olisi hieman enemmän...
 
Jännä piirre kirjoissa oli, että vaikka päähenkilö on yksityisetsivä, tämä tulee varsin hyvin toimeen poliisien kanssa, tekee paljon yhteistyötä ja poliisitkin ovat sympaattisia henkilöitä, jotka osaisivat työnsä jos budjettirajoitteet ja muut rasitteet eivät niin usein haittaisi. Tämä herätti huomiota, kun olin jo niin tottunut että hardboiled-dekkarien sankarit liikkuvat sujuvasti puolimaailmassa lain ja rikollisuuden välimaastossa, rajat ovat epäselviä ja kumpaankin suuntaan ulottuvat vihollisuudet ja liittolaisuudet ovat yhtä vaihtuvia ja epäluotettavia. 

Ja tavallaan tuo leimasi koko kirjaa muutenkin: tämä oli näppärä viihdepaketti, jonka juoni oli sopivan kimurantti mutta sujuva, kerronta viihdytti ja tarina edustaa miellyttävästi järjestäytynyttä kosmosta, joka hetkellisestä häiriöstään huolimatta palaa onnellisuuden tilaan: poissa on Hammettin synkeä kyynisyys tai Chandlerin melankolinen romanttisuus. Oikeastaan kun kirjan itsetietoisia hardboiled-genrepiirteitä hieman raaputtaa, tämä paljastuukin Hercule Poirot -dekkariksi. Mikä ei välttämättä ole huono asia, muttei sitä mitä tilasin. 


Tämä on kolmas kirja keskitettynä dekkariviikolle, nyt palaan taas satunnaisemmaksi dekkarilukijaksi. 
Ja tällä kirjalla otan Helmet-haasteessa kohdan 46. Kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen