Jim Thompson - The Killer Inside Me (Tappaja sisälläni)

Tämäkin kirja tuli suositelluksi kun joku aika sitten tähyilin amerikkalaisen klassisen hardboiled-dekkarin edustajia niiden ilmeisimpien Hammettin ja Chandlerin ohella: Jim Thompson ei ilmeisesti omana aikanaan ollut suosituimpia tai tunnetuimpia tekijöitä, mutta nimekkäitä faneja ja jälkimainetta on kuitenkin riittänyt. 

Ja tämä on ilmeisesti se tunnetuin kirjansa. Kirjan minäkertoja on teksasilaisen pikkukaupungin apulaisseriffi Lou Ford, mukava ja kohtelias, ja kaikkien kaupunkilaisten pitämä, vaikka moni arveleekin ettei tämä ole ihan penaalin terävin kynä...ja harva muistaa sitä yhtä juttua lapsuudesta, ja sehän oli Loun kasvattiveli joka siitä meni vankilaan. Ja sitten on nykyhetki, ja sairaus nousee taas esiin, mutta aika paljon on mukana myös kylmää harkintaa, kun Lou tappaa kaksi henkilöä, melkein onnistuen saamaan sen näyttämään kuin nämä olisivat tappaneet toisensa...melkein, josta syystä pitää tehdä vielä kolmaskin murha...ja sekään ei riitä.

Näkökulma on siis varsin omalaatuinen, eipä tätä murhaajan näkökulmaa oltu jännäreissä juuri nähty tämän ilmestyessä vuonna 1952, ei ainakaan näin suorasukaisesti esitettynä. Kun ihan valittu näkökulma on ollut verraten radikaali, niin ei ole tarvinnut sen kummemmin harrastaa mitään itsetarkoituksellisen rankkaa kidutusmässäilyä mitä jotkut modernimmat kirjoittajat ehkä joutuisivat liittämään mukaan: Fordin kyydissä on vain kylmäävää, väkivalta on suoraa mutta samalla ainakin suurin osa teoista on ihan tarkoitushakuisia, niitä vain ei liika empatia tai ihmisystävällisyys hidasta.

Omalla tavallaan tapahtumasarja muistuttaa perinteistä arvoitusdekkaria: alussa on murha, joka näyttää erilaiselta kuin mitä todellisuudessa on, ja kun alkaa paljastua epäilyttäviä yksityiskohtia, niitä peittelemään tapahtuu uusi murha. Ja vielä uusi, siihen saakka kunnes Poirot tai joku avaa koko tapahtumasarjan rakenteen...paitsi että tässä ei ole Poirotia, ja lukijat ovat alusta asti seuraamassa mitä oikeasti tapahtuu ja miksi (ja kun jotkut muutkin amerikkalaiset jännärikirjailijat ovat irvailleet perinteisen brittiläisen arvoitusdekkarin herttaisuuden takana piilevästä tunnekylmyydestä, niin onkohan tuo asetelmien kääntäminen harkittua parodisuutta).

Ja vaikka Lou Fordia ei varsinaisesti symppaakaan, niin on tämä kyllä kieltämättä kiinnostava protagonisti, ja suurella kiinnostuksella kyllä luin miten tässä käy (ja mitä nyt netistä luen, niin kiinnostavaa kerrontaa löytynee muissakin kirjoissa, mukavia ja positiivisia henkilöhahmoja sen sijaan ei): teoissaan on toki omaa logiikkaa ja rationaalisuutta, ja Ford kykenee myös itsereflektioon, ainakin joskus, mutta samalla Thompson ei edes pyri mihinkään ambivalenttiin antisankariin. Mutta voisipa Thompsoniakin lisää lukea, sen verran kiinnostava sukellus vääntyneeseen psyykeen tämä oli.

Pari bloggausta löytyi, Orfeuksen kääntöpiiri ja Dekkariluola. 

Helmet-lukuhaasteessa laitan kohtaan 46. Kirjassa on epätavallinen mies tai poika, ja Sadan vuoden lukuhaasteessa saadaan 1950-luku (kohta on haaste bonuskierroksia lukuunottamatta täynnä).

Ja pääsen myös osallistumaan dekkariviikoille kirjablogeissa, katsotaan jos toinenkin vielä tulisi...

Françoise Lefèvre - Le petit prince cannibale (pikku kannibaaliprinssi)

Jostain kirja on hyllyyni tullut, vaikka Françoise Lefèvre ei olekaan mitenkään tuttu.

Varsin tiivis romaani kertoo kirjailija-äidistä, joka yrittää sovittaa noita kahta puolta, yhtaikaa kirjoittaa romaania laulajatar Blanchesta ja hoitaa pientä autistista poikaansa Sylvestrea, joka vaatii paljon huomiota, jatkuvaa läsnäoloa, työtä ja vaivaa: kirja edistyy mitenkuten, ja samoin pojan hankaliin oikkuihin ja sulkeutuneeseen maailmaan päästään vähitellen sisään ja poika niistä ulos...

Je me plains souvent de la difficulté d'écrire au milieu d'un tourbillon d'enfants, dont les exigences, l’appétit de vivre, les cris joyeux mais stridents font fuir les mots, les phrases naissantes. A cette dualité quotidienne enfants-écriture, j'ai développé une résistance à toute épreuve, un mode d'emploi dans lequel je privilégie d'abord les enfants. Si vivre sans écrire me semble impossible, écrire n'est pas la vraie vie. Et pourtant que serait mon existence sans ces instants volés aux miens? Ce temps haché menu, ces heures minuscules où je ne peux guère me demander si j'aime ou non m'asseoir à cette table. Il faut le faire.

Kirjan sävy on varsin klaustrofobinen, kerronta on aika tajunnanvirtaista ja voimakkaan subjektiivista, ja samalla henkilökaarti on rajattu pieneen, äitiin, poikaan ja kuvitteelliseen Blancheen: muiden henkilöiden, kuten muun perheen olemassaolo, on mainittu mutta äiti on päättänyt kamppailla itse että poika pääsisi suunnilleen normaaliin elämään sen sijaan että tämä helposti vain suljettaisiin laitoskierteeseen. Ja samalla rakkauden ohella koetaan paljon väsymystä, turhautumista, ärtymystä, raivoa, kun lapsi syö ajan, sanat, ajatukset...

J'ai la nausée et le vertige quand je me rappelle certaines étapes, ces heures chaotiques où j'ai cru perdre ma vie à t'infuser toute mon énergie. J'ai cru perdre la tête à lutter contre ta force d'opposition, tes refus, tes colères et surtout tes cris. Tes cris me transperçaient le cerveau. Je t'aurais tué parfois de me faire si mal, d'aspirer avec tes hurlements toute ma poésie. Mes pensées. Ma bonne volonté. Tout mon amour. Mon increvable amour pour toi. tu prenais tout et ne donnais rien. Tu mettais toute ton énergie à ne rien donner.

Kirja näköjään perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin, yksi lapsistaan on autistinen, ja ilmeisesti kokemukset jatkuvat kirjassa Surtout ne me dessine pas un mouton ('Älä ainakaan piirrä minulle lammasta'): viittaukset Pikku prinssi -kirjaan jatkuvat ja ne omalta osaltaan auttavat käsittämään lasta, ajatella että tämä on vieraalta planeetalta (ja onko myös tuon kirjan kesyttämis-ajatuksia mukana?). Ja poika itse, Hugo Horiot, on myöhemmin myös kirjoittanut samasta ajasta ja autismista kirjan L'empereur, c'est moi ('keisari olen minä').

Aihe on sellainen josta en aiemmin oikein mitään tiennyt, mutta samalla on sanottava, että tuo voimakkaan subjektiivinen näkökulma ja tiukan klaustrofobinen rajaus pitävät teoksen kuitenkin kaunokirjallisuuden eikä niinkään muistelman piirissä (eikä sellaisena ole mitenkään helppoa tekstiä jota luetaan tarinan vuoksi). 

Kiinnostava huomio on myös, että kirja voitti omana vuonnaan Prix Goncourt des lycéens -kirjallisuuspalkinnon, jonka valitsee vuosittain 2000 lukiolaisen raati. Koska eihän tätä nyt voi mitenkään leimallisesti nuortenkirjana tai YA-fiktiona pitää...ja mitä tuota voittajalistaa katselen, ja mitä kirjoista tiedän, muutenkaan voittajat eivät asetu mihinkään YA-raameihin. Tässä ei näköjään uskota kohderyhmäajatteluun ja gettoistamiseen.

Helmet-lukuhaasteessa laitan kirjan kohtaan 11. Kirjailijan nimessä on yhtä monta kirjainta kuin sinun nimessäsi.

Eeva Joenpelto - Avoin, hellä ja katumaton

Ensitutustuminen Eeva Joenpellon tuotantoon. 

Kirjailija on toki ollut nimenä tuttu jo pitkään, ja monia kirjojaan olen niminä ja kansikuvina katsellut ja käsitellyt useina kappaleina: kun olin muutamia vuosia sitten Emmauksen kirppiksellä hoitamassa kirjaosastoa, niin Joenpellon tuotantoa tuli sisään varsin tasaiseen tahtiin, ja hyllyssäkin niitä pidettiin esillä, muttei niitä kukaan koskaan ostanut, niinpä niitä piti käydä myös poistamassa paperikeräykseen...Joenpelto oli ehkä kaikkein näkyvin esimerkki kirjailijasta joka oli ollut suosittu pari-kolmekymmentä vuotta aiemmin mutta joka ei enää selvästikään kiinnostanut ketään, ja tämä ei mitenkään nostanut lukemisintoa. Ja että kirjansa vaikuttivat olevan laveaa maaseuturealismia ei auttanut asiaa tippaakaan.

Joku aika sitten useammassa blogissa kuitenkin innostuttiin lukemaan Joenpeltoa, asiasta taisi olla haastekin, ja niitä bloggauksia lueskelin minäkin. Ja tarpeeksi innostavasti niissä kirjailijaa kuitenkin kuvattiin, että totesin, että eiköhän johonkin pidä tutustua. Mieluummin kuitenkin näihin myöhempiin itsenäisiin kirjoihin kuin johonkin neliosaiseen Lohja-sarjaan...tämä oli yksi potentiaalisesti kiinnostavan kuuloinen (Kirjarouvan elämää -blogista), ja tuli näppärästi käsiin viime Suomen vierailulla, joten tuli sitten tämä.

Ollaan 50-60-luvun vaihteessa jossain nimeämättömässä maalaiskunnassa, jonne nuori peltiseppä Risto Lindqvist on ajautunut Helsingistä vaimonsa ja pienen tyttärensä kanssa. Pienestä pitäen Lindqvistillä on ollut kaikenlaisia rautoja tulessa, opportunisti etsii keinoja edetä elämässä vaikka sitten hieman arveluttavin keinoin, mutta nyt tuntuu että on tullut tehtyä virhearviointi, ollaan jumissa maaseudulla jossa tilaisuuksia ja mahdollisuuksia ei näköpiirissä ole, vaimolla sentään työ koulun keittäjänä...

Hän oli ollut nokkela, neuvokas poika, hyvä toimittamaan kauppa-asioita. Sitten hän oli ollut aina jaloilleen putoava, nokkela, neuvokas mies. Hän oli elokuvissa nähnyt tuhansia onnellisia loppuja, muunlaisia ei voinut olla.
Tämä todellinen maaseutu häntä masensi. Maalla ei ollut yhtään mitään, väärin, maalla ei ollut mitään mikä ei olisi inhottanut. Hän oli tottunut elämään oman itsensä varassa, tietysti. Mutta pellot olivat kuin miinakenttä, metsät sakeita ja siivottomia ja taas se lehmä ammui. 

Kunnes huomio kiinnittyy läheisen kartanon (jonka mailla vuokralaisena Lindqvist asuu, vaikkei vuokraa olekaan viime aikoina maksanut) asukkeihin, entisen mahtisuvun kahteen viimeiseen edustajaan, naimattomiin sisaruksiin Heikki ja Hertta Sareniin, varsin eksentriseen pariin. Ja löytäähän yritteliäs mies keinon tästä hyötyä, ja keplottelusta, varsin epäilyttävästä testamentista ja myös varsin epäilyttävästä kuolemantapauksesta seuraa vuosikymmenien mittainen tahtojen taistelu.

Noniin, onhan tässä kirjassa paljon ansioita. Minua viehätti Joenpellon pisteliäs sarkasmi, alkaen jo kirjan nimestä. Ihmisiä yhteisössä tarkastellaan häivähdyksellä liioittelua ja karrikointia, juuri sen verran että henkilökuvaus on erinomaista ja persoonat suuria. Joenpeltoa kiinnostaa oikeudenmukaisuus, moraalinen ja eettinen toiminta niin yksilöinä kuin osina yhteisöä (kunniallisuus on ilmeisesti aiheena muussakin Joenpellon tuotannossa). Vähän tuli mieleen Muriel Spark, mikä on oikein arvostettava verrokki tässä blogissa, vaikka Joenpelto pitääkin tyylinsä konventionaalisempana. 

Ja samalla on todettava, että en minä väärässä ollut arvellessani Joenpellon kirjojen olevan laveaa maaseuturealismia. Tässäkin kirjassa tapahtumat tosiaan ulottuvat usean vuosikymmenen ajalle ja usean näkökulmahenkilön vuoroillaan kertomaksi. Ymmärrän toki, että monille lukijoille kirjojen laajuus on vain plussaa, ja yhteiskunnallisten murrosten kuvauksessa se eittämättä on etu, mutta totean että itse lukijana suosin yleensä tiiviimpää ja rajatumpaa kerrontaa (ja maaseuturealismiin en nyt vain ole yleisesti kovinkaan ihastunut)

Sen verran kiinnostava kirja oli, että joskus tulevaisuudessa voin hyvin jatkaa rouva Gladin tai tuomari Mullerin parissa, vaikken nyt ihan "tätä on saatava heti lisää"-ihastunut olekaan.

Helmet-lukuhaasteessa menköön kohtaan 36. Olet ennakkoluuloinen kirjan kirjoittajaa kohtaan, ja Sadan vuoden lukuhaasteessa osutaan 1990-luvulle.

Horacio Castellanos Moya - Senselessness

 

Tämä kirja herätti kiinnostusta takakannellaan: en ole kirjailijasta kuullutkaan, mutta ei El Salvadorista tuleviin kirjailijoihin niin usein törmää, ja aihe kiinnosti: kirjallisia intohimoja elättelevä toimittaja, jolle maistuu niin alkoholi kuin naisseura mieluiten runsaissa määrin, on nimeämättömässä Väli-Amerikan maassa (ei El Salvador, koska päähenkilö oli joutunut jo pakenemaan sieltä) saanut työtehtävän instituutiolta jota inhoaa syvästi, katoliselta kirkolta: toimittaa julkaisukuntoon 1100-sivuinen dokumentti alkuperäisasukkaiden kertomaa todistusaineistoa valtion harjoittamasta terrorista, väkivallasta ja kansanmurhasta. Ja, no, tällainen työ on tulenarkaa ja vainoharhat hiipivät mieleen, mutta onko pelko aiheetta vai aiheesta?

Omalaatuinen teos: joissain nettikommenteissa kirjaa verrattiin Thomas Bernhardiin: en osaa sanoa, en ole lukenut, itse ajattelin että olisin ehkä pitänyt tästä enemmän jos tässä olisi ollut hieman enemmän Graham Greenea ja hieman vähemmän Juha Vuorista... 

Mutta ei tämän kirjan ole tarkoituskaan miellyttää, minua ainakaan. Dokumentissa käsitellyistä tapahtumista on mukana kuvauksia sen verran, että herkemmät lukijat pysykööt erossa, mutta niin kirjan kuin päähenkilön huomio lipsuu muualle: päähenkilö, aika kauhea tyyppi, toki myös kammoaa editoimansa tekstin kertomuksia mutta samalla poimii sieltä kauniin runollisia fraaseja, ehkä joskus myöhemmin omassa kirjoittamisessa käytettäväksi, ja ne muut mielenkiinnon kohteet ovat myös runsaasti esillä ja raadollisesti käsiteltyinä (eikä kuitenkaan vailla huumoria).

Kirjallinen tyyli vyöryttää detaljirikasta kerrontaa pitkinä polveilevina tajunnanvirtalauseina, ja kun noita väkivallan, ankean hedonismin, paranoidisen pelon ja raadollisen huumorin elementtejä ladotaan surutta rintarinnan, niin lopputulos on kyllä hämmentävä paketti. En nyt osaa sanoa mitä tästä pitäisi ajatella, tai edes onko kirja onnistunut kuinka hyvin tavoitteissaan, mitä tahansa ne sitten ovatkin, myös epätyydyttävyys on selvästi osana pakettia. No, kirjan nimi on kuvaava, ja varmaan oli parempi että tämän luin kuin että en olisi lukenut.

Kansikuvaan on ystävällisesti laitettu kirjan ensimmäiset rivit, mutta kirja on kyllä tuntuvasti lyhyempi kuin tuo paperikasa.

Helmet-lukuhaasteessa laitan kohtaan 16. Kirjassa kirjoitetaan kirjaa (no, editoidaan), ja Sadan vuoden lukuhaasteessa ollaan 2000-luvulla.

J.G. Ballard - The Terminal Beach

Olen usein jo maininnut, että pidän novelleista, otan varsin matalalla kynnyksellä luettavaksi novellikokoelmia sellaisiltakin kirjailijoilta, joista en ole kuullut aiemmin, ja samalla usein jos haluan tutustua jonkin kirjailijan tuotantoon, jos mahdollista otan luettavaksi novelleja.

Samalla on todettava, että aina tuo ei ole hyvä ratkaisu, ja jotkut kirjailijat, joiden tuotannosta muuten pidän, eivät ole parhaimmillaan novellisteina. Esim. Agatha Christien romaanit eivät toki ole kovin laajoja nekään, mutta juuri sopivan mittaisia, kerronta on taloudellista ja hyvin rakennettua, mutta kun tarinan pituus lyhenee, kerronnalliset rakenteet pakostakin yksinkertaistuvat ja lopputulos jää pieneksi pulmapähkinäksi, joka on harvoin erityisen kiinnostava. 

Toisaalta Samuel Delanyn novellikokoelma on täytynyt jättää kesken sen suhteettoman raskauden vuoksi: Delany heittelee spefikirjoissaan usein hyvinkin jännittäviä, villejä ja mielikuvitusta kutkuttavia ideoita, mutta ei harrasta juuri lainkaan ekspositiota: kerronta heittää lukijan suoraan syvään päätyyn, selvittäköön miten voi mistä tässä nyt oikein on kyse, millaisiin scifi-ideoihin perustuvassa maailmassa nyt ollaan, kun ei voi olla mitenkään varma edes siitä, että tekstin sanat tarkoittavat sitä mitä ne lukijan todellisuudessa tarkoittavat...ja juuri kun alkaa olla jotain käsitystä missä mennään, novelli päättyy, ja seuraava alkaa ihan omilla lainalaisuuksillaan. Kiitos, otan tämän tyylin mieluummin romaaneina.

Nokkelimmat saattavat arvata tästä alustuksesta, että en ollut ihan valtavan ihastunut tähän J.G. Ballardin novellikokoelmaan. Olen aiemmin lukenut kirjailijan romaanin Crash, joka oli vaikuttava ja mieltä kutkuttava, sen verran että Ballardin tuotantoon on ollut tarkoitus jatkaa...mutta tässä novellikokoelmassa on vähän samaa kuin Delanylla: jonkinlaisia spefi-ideoita pitää olla mukana, ja niillä pitää olla kokonaisuuden kanssa jopa joku merkitys, mutta kun kerronta ei ole niin tarinavetoista ja liiallinen ekspositio ei kuulu kirjalliseen tyyliin, niin niistä ei saa lyhyessä formaatissa helposti kiinni (tarinavetoisemmat pulp-spefistit pärjäävät yleisesti ottaen paremmin novellimuodossa). No, Ballardin scifi on sentään huomattavasti maanläheisempää kuin Delanyn...

12 novellin kokoelma on ilmestynyt vuonna 1964, ja ajankohta näkyy kyllä: useassa novellissa katse on kääntynyt kohti avaruutta, ja esim. Echo-satelliitteihin viitataan muutamaan kertaan, mutta kuumatka on vielä, no, scifiä (eikä historiallisesti mennyt ihan niin kuin mitä ensimmäisessä novellissa viitataan). Ja toisaalta on ollut Kuuban kriisiä, uutta kasvavaa tietoisuutta ympäristöongelmista, liikakansoituksesta jne. 

Yksittäisten novellien sijaan esiin nousee enemmän kokonaisuus, painostava maailmanlopun tunnelma annoksella rappiota ja misantropiaa. Mietin ovatko nämä novellit kirjoitettu suoraan yhtenäiseksi kokoelmaksi vai onko osa tai kaikki julkaistu aiemmin lehdissä: jälkimmäisestä ei ole ainakaan mainintaa tässä lukemassani painoksessa. Joka tapauksessa kovin pitkältä aikaväliltä nämä tuskin ovat, ja toistuvia teemoja ja yksityiskohtia löytyy, vaikka varsinaisesti ei samassa maailmassa ollakaan...

Kiinnostava kontrasti syntyi erityisesti kirjan ensimmäisestä ja viimeisestä novellista, joissa Ballard päätyy käsittelemään uskonnollisia teemoja, ja niistä SPOILEREITA. Molemmissa tämän maailman loppua suorastaan odotetaan, eri odotuksilla ja eri syistä: ensimmäisessä rappeutunut intiaaniheimo harjoittaa lastikulttia ja odottaa rikkauksia tuovan suuren linnun saapumista jonka jälkeen mikään ei ole kuin ennen (ja tätä kulttia hyväksykäytetään ja toisaalta sillä on odottamattomia seurauksia). Viimeisessä taas vaeltava juutalainen Ahasverus on kiinnostunut Jeesuksen ristiinnaulitsemista käsittelevistä maalauksista, toista tulemista odotellessa...ja tavallaan tämä viimeinen tarina antaa omalaatuisen toivon häivähdyksen kirjan loppuun: tuhoisuus pysyy ihmiskunnan tyyppiominaisuutena, ja se vie siihen päämäärään mihin vie, mutta Ahasverus on tullut niin tästä kuin omista teoistaan tietoiseksi, ja sen puitteissa tekee mitä voi, suuntaa katseensa sinne missä on eteenpäin...

Ei tämä ihan turha kirja ole, mutta Ballardin tuotannosta mitä luultavammin löytyy parempaakin.

Ja Helmet-lukuhaasteessa tällä saa kohdan 21. Kirja on scifiä eli tieteiskirjallisuutta.

Klaus Mann - Mefisto

Ihan vaan sattumalta luin tätä samaan aikaan kuin hallitusneuvottelut olivat käynnissä.

Klaus Mannin romaanin (suom. Markku Mannila) aiheena on Saksa vuonna 1936 (kirjan kirjoitus- ja ensimmäinen julkaisuajankohta), mutta toisissa ajoissa ja paikoissa elävä lukija voi toki löytää kiinnostavia sovellettavia ajatuksia omaan ympäristöönsä. Kysymys on kompromisseista, liittoutumisista, mitä kaikkea voikaan olla valmis hyväksymään yhteistyössä natsihallinnon kanssa kunhan se vain itseä hyödyttää.

Nimiroolin, kirjaimellisesti, vetää näyttelijä Hendrik Höfgen, lahjakas näyttelijä joka saa kohtalaista menestystä lahjoillaankin, mutta vielä suurempaa menestystä valtavalla kunnianhimollaan ja kyynisellä opportunismillaan: 20-30-luvun vaihteessa ollaan sopivasti vasemmistoon kallellaan, ilman että puheet varsinaisesti ikinä kunnolla realisoituvat, mutta kun natsit nousevat valtaan, täytyy näihin harmittavasti suhtautuakin vakavasti. Mutta kun sopiva tilaisuus tulee, voi menneisyyden epäilyttävämmät piirteet haudata syvälle, ja Göringin suosiolla ura lähtee taas rakettimaiseen nousuun, valtionteatterien johtajaksi ja kolmannen valtakunnan kultturikerman kuohuksi...niin moni aiempi kulttuurivaikuttaja on paennut ulkomaille, joten jäljellä oleville sataa suosiota (Saksan natseille kulttuuri ei ollut vain luksusta, kunhan se oli aatteellisesti oikeaoppisesti ja rodullisesti puhdasta...ja toki aikanaan nuoren polven ei tarvitse enää Goethesta ja Kantista välittää, sota on tärkeämpää).

Mann itse oli myös paennut ulkomaille, ja tämä kirja julkaistiin alunperin Alankomaissa. Ja, no, sanoisin että kirja on enemmän vimmainen kuin hiottu, mutta ajan ja aiheen huomioonottaen ihan ymmärrettävää, ja vimmalla kyllä saa paljon aikaan. Havainnoidaan hyvinkin selkeästi mitä Saksassa tapahtuu (joskin jälkiviisaasti saattoi yhä todeta että kaikkea ei vielä aavistettu) ja samalla ivan ruoskaa käytetään roimasti, ajoittain reippaasti tyypitellen.

Keskeisenä kohteena tietysti itse näyttelijä Hendrik Höfgen, mukautuvainen opportunisti jolle oman uran edistäminen on kaikki kaikessa, ja sen turvin hypätään riemumielin vaikka natsien kelkkaan, vaikka näihin on vain muutama vuosi aiemmin suhtautunut avoimen halveksivasti...ja toisaalta Höfgenillä on kyllä myös ajoittaisia tunnonvaivoja, ja tässäkin asemassaan pysyy opportunistina, säilyttäen sopivan etäisyyden natsipuolueeseen, vaivihkaa käyttäen asemaansa joidenkin dissidenttien suojelemiseen yms., koska täytyyhän selusta varmistaa siltä varalta että tämä natsijuttu olisikin vain ohimenevä, hyvä olla jotain meriittejä myös seuraavien valtiaiden silmissä...

Vaivaava kysymys on tosiaan miksi älykäs, järkevä ihminen asettuu natsihallinnon palvelukseen, vaikka pitää sitä moraalisesti ongelmallisena: kompromissien, reaalipolitiikan, kunnianhimon ja opportunismin tien houkuttavuus. Höfgen ei koskaan näyttäydy mitenkään pahana (ja vaikka pääroolinsa onkin Mefisto, on ehkä enemmän veijari kuin varsinaisesti demoni, silloin kun ei ole Faust...). Omalla tavallaan tässä tuli mieleen se mitä Hannah Arendt tuli myöhemmin havainnoimaan Adolf Eichmannista, demonisen pahuuden sijaan Höfgenin vaivana on ennemmin ajattelemattomuus, välinpitämättömyys, banaali pahuus.

(Sivujuonteena, juuri luin myös amerikkalaisen fyysikon Richard Feynmanin tekstin, jossa puheeksi tulee työ Manhattan-projektissa kehittämässä ensimmäistä atomipommia, ja kuinka projektissa juhlittiin kun siellä jossain se pommi lopulta saatiin pudotettua...mitäköhän tästä pitäisi ajatella tuon Eichmannin esimerkin varjolla. Selvästikin kannattaa olla voittajien puolella...(ja tuo taas on hyvinkin yhteensopivaa Hendrik Höfgenin ajattelun kanssa))

Oma kiinnostava lisävärinsä tulee myös siitä, että kirja näyttäytyy avainromaanina: kukaan kirjan nykyhetkeen sijoittuva henkilö ei esiinny omalla nimellään, ne joita ei voida korvata (Hitler, Goebbels, Göring...) ovat mukana titteleillään tai luonnehdintoina (ivallisina tietty) ja monta muuta henkilöä taas eri nimisinä, mutta ilmeisesti varsin moni tunnistettavina: Hendrik Höfgen itse perustuu kirjailijan entiseen lankoon näyttelijä Gustaf Gründgensiin. Sen verran runsaasti Mann sekoittaa totta ja fiktiota, että kirjaan olisi kyllä kaivannut mukaan taustoittavia alaviitteitä ja loppuun selvitystä kuka on kuka ja mikä osa perustuu tosiasioihin ja mikä on fiktiota...jotain sentään selvitetään kirjan esipuheessa, mutta enemmänkin olisin taustoista lukenut (jotain nimiä, henkilöitä ja tapahtumia tuli googlailtua).

Tuo avainromaanius on myös aiheuttanut kirjalle varsin monimutkaisen julkaisuhistorian: kirja tosiaan julkaistiin alunperin Alankomaissa (joskin huomattiin myös Saksassa, ja ilmeisesti puheena oli, että vaikka Klaus olikin toimenpiteiden tavoittamattomissa, niin kiitokseksi kirjasta isäpappa Thomas Mann saattaisi päätyä pienelle retkelle Dachaun leirille...). Sodan jälkeenkään kirjan julkaisu ei Saksassa innostanut, koska Gründgens, joka luonnollisesti oli tunnistanut itsensä kirjasta, oli tosiaankin selvinnyt varsin vähäisin harmein natsiyhteistyöstään ja oli taas uralla nousujohteessa myös myöhempien vallanpitäjien kanssa, sen onnistui torppaamaan...ja lopulta oikeuden päätöksellä kirjan julkaisu Länsi-Saksassa kiellettiin 1968. Päätös sivuutettiin vasta 1981, ja pian sen jälkeen myös tämä suomennos ilmestyi. Ja nyt kun luin kirjaa, niin mieleen tuli, että onhan tässä nykyisessäkin julkaisupolitiikassa nikottelemista, luulenpa että myös nykyiset sensitiivisyyslukijat lyövät tähän 'entartete Kunst' -leiman ja Klaus Mannin perikunnalla riittää pahaa mieltä aiheuttavia kohtia poistettavaksi.

Kiinnostava, paljon ajatuksia herättävä kirja, joka ei ole mitenkään kaukana myöskään nykyhetkestä...

Monsieur Laruen mielestä korkea-arvoisten natsivirkailijoiden juhlissa ja vastaanotoilla oli vielä hauskempaa kuin juutalaisten pankkiirien tilaisuuksissa. Hän tuli loistotuulelle, nyt hänellä oli tilaisuus tutustua moniin, moniin mielenkiintoisiin ihmisiin: oikein mukaviin murhamiehiin, joilla oli nyt korkea asema salaisen valtionpoliisin palveluksessa; oppikoulun opettajaan, joka oli vasta jokin aika sitten päässyt pois mielisairaalasta, mutta joka oli jo kohonnut kulttuuriministeriksi; lakimiehiin, jotka pitivät oikeutta liberalistisena ennakkoluulona, lääkäreihin, jotka pitivät lääketiedettâ juutalaishenkisenä huijauksena ja filosofeihin, jotka pitivät "rotua" ainoana objektiivisena totuutena: kaikki nuo jalot persoonat monsieur Larue kutsui "Esplanadeen" illalliselle.

Helmet-lukuhaasteessa laitan kohtaan 38. Kirjan tarina perustuu myyttiin, taruun tai legendaan (onhan se Faust vahvasti mukana), ja Sadan vuoden lukuhaasteessa saadaan kirjalla 1930-luku.

 

Eugène Ionesco - Le Roi se meurt (kuningas kuolee)

Romanialais-ranskalaisen näytelmäkirjailijan Eugène Ionescon tuotantoon tutustuminen jatkuu: pari varhaista näytelmää luin blogien välisellä tauolla, ja ehkä tunnetuin näytelmänsä Sarvikuonot on ollut blogissa pari vuotta sitten, nyt sitten myös usein nimetty Le Roi se meurt.

Tyylilajina on absurdius, vaikka keinot ovatkin vähän erilaiset kuin aiemmin lukemissani (ja kun vilkaisin netistä mainintoja tästä näytelmästä, samaa sanotaan, että tämä on enemmän Beckettiä kuin Ionescoa): tarina etenee tavallaan suoraviivaisesti tiivistyen yhä riisutummaksi, kunnes kaikki katoaa, perinteisen kaaoksen sijaan, ja dialogikin on varsin johdonmukaista Ionescon usein suosimien banaalien kliseiden toistelun sijaan...absurdius tulee enemmän tilanteesta.

Kuningas Bérenger ensimmäinen vanhenee, lähestyy kuolemaa useiden satojen vuosien hallintakauden jälkeen: aikanaan kiningas on tahdollaan hallinnut koko valtakuntaa, luonnonvoimia myöten, mutta vanhetessa tämä valta heikkenee, valtapiiri rappeutuu ja kutistuu...ja kaksi kuningatarta Marguerite ja Marie hovilääkärin (joka on myös pyöveli) kanssa pyrkivät vakuuttamaan kuninkaan tämän lähestyvästä kuolemasta, palvelustyttö Julietten ja vartiomiehen avustuksella.

Marguerite, au Roi: Je dis : tu as fait massacrer mes parents, tes frères rivaux, nos cousins et arrière-petits-cousins, leurs familles, leurs amis, leur bétail. Tu as fait incendier leurs terres.

Le Médecin: Sa Majesté disait que de toute façon ils allaient mourir un jour.

Le Roi: C'était pour des raisons d’État.

Marguerite: Tu meurs aussi pour une raison d’État.  

Le Roi: Mais l’État, c'est moi.

Juliette: Le malheureux! Dans quel état!

Marie: Il était la loi, au-dessus des lois.

Le Roi: Je ne suis plus la loi. 

Le Médecin: Il l'admet. C'est de mieux en mieux.

Marguerite: Ça facilite la chose.

Le Roi, gémissant: Je ne suis plus au-dessus des lois, je ne suis plus au-dessus des lois.

Le Garde, annonçant: Le Roi n'est plus au-dessus des lois.

Juliette: Il n'est plus au-dessus des lois, pauvre vieux. Il est comme nous. On dirait mon grand-père.

Tietystä sadunomaisuudesta ja humoristisuudestakin huolimatta tämä on varsin vakava meditaatio kuolevaisuudesta, vanhenemisesta, sairaudesta ja kuolemasta (ja sitä kautta luonnollisesti myös elämästä). Ionesco viittaa Aurinkokuninkaan "Valtio olen minä"-lausahdukseen, mutta samalla taustalla näkyy viittaus kalastajakuningas-myyttiin, jossa kuninkaan ja valtakunnan välillä on suora yhteys ja kuninkaan tullessa sairaaksi ja mahoksi, myös valtakunta muuttuu hedelmättömäksi, rappeutuneeksi autioksi maaksi, ja voi parantua vain kuninkaan parantumisesta...tai kuolemasta. Mutta tässä tarinassa ei ole Percevalia ja Graalia kuningastaja valtakuntaa auttamassa...

Ja tietysti kokemukset vanhenemisesta ja sairaudesta, kun voimansa tunnosta ja nuoruuden eihän-minulle-voi-mitään-sattua-ajatuksesta ymmärrykseen rajallisuudesta ja kuolevaisuudesta: tämä vedetään allegoriana reippaasti yli (kuningas joka hallitsee satoja vuosia ja jota tottelevat luonnonvoimat) mutta tunnistettavaa realistisuutta ja inhimillistä kokemusta siinä taustalla kuitenkin tuntuu: kuulemma Ionesco oli sairastunut vakavasti, ja esiinnoussutta kuolemanpelkoa käsitellään sitten tämän näytelmän puitteissa...)

Mainio teos: ei ehkä riemukkainta luettavaa (tai nähtävää) silloin kun omassa elämässä on tullut sairauden ja vanhuuden teemat lähelle, tai ehkä tämä on ymmärrettävimmillään juuri silloin.

Helmet-lukuhaasteessa laitan kohtaan 4. Kirja, jonka aioit lukea viime vuonna (oli ehdokkaana silloin Helmet-haasteen suosittelu-kohtaan mutta luinkin muuta), ja Sadan vuoden lukuhaasteessa ollaan 1960-luvulla.

Edit: kirjasta on blogannut myös Ketjukolaaja.