Kosti Koskinen - Ihmeellinen kuherruskuukausi

Tässäpä teos joka oli vaipunut hyvin tehokkaasti unholaan: paremmin taidemaalarina tunnettu Kosti Koskinen sai julki ainoaksi jääneen novellikokoelmansa 1930, mutta vaikka kustantajana oli iso WSOY, teos jäi ilmeisen vähälle huomiolle eikä kai myynytkään juuri mitään: ilmeisesti alkuperäisen painoksen ulkonäkö ei antanut oikein mitään vinkkejä sisällöstä, ja nimikin viittaa jonnekin romanttisen komedian tylsemmän päädyn puoleen. Mutta 2000-luvun puolella kirjailija ja omalaatuisen kirjallisuuden harrastaja Boris Hurtta oli huvikseen napannut epämääräisen näköisen tuntemattoman kirjan luettavaksi, ja siitä innostunut, ja innostukseen tarttui toinenkin omalaatuisen kirjallisuuden harrastaja Juri Nummelin, jonka kautta tuli myös tämä lukemani uusintapainos joku vuosi sitten. Ja näiden kahden intoilun kautta itsekin kiinnostuin tästä vanhemman kotimaisen spefin epäilemättä omalaatuisimmasta teoksesta...

Teos omalta osaltaan liittyy 1920-luvun tulenkantajien suosimaan kauhukirjallisuuden trendiin, johon liittyvää kirjallisuutta on minunkin tullut jonkin verran luettua, mutta vie lajia kyllä vahvasti omaan suuntaansa. Teos osoittelee kyllä ihan avoimesti Edgar Allan Poen suuntaan, ja tiedä sitten mitä muita lajityypin teoksia Koskinen mahtoi tuntea (Lovecraft? Chambers? Machen? goottiromantikot? Wells? Stevenson?). 'Moran luostarissa' ja 'Prinsessa Metefa' ovat tarinoiltaan konventionaalisimmat ja perinteisimmät jutut, joissa aikakauden hengessä ammennetaan eksotismista: 'Moran luostarissa' ollaan goottilaishenkisessä Espanjassa ja 'Prinsessa Metefa' taas liittyy aikakauden hengessä Egyptin hautalöytöihin, mutta kumpikin erottuu lajissaan omalaatuisella unenomaisella, häiritsevän uhkaavalla tunnelmalla ja joillain varsin värikkäillä ja mielikuvituksellisilla kuvailuilla ja yksityiskohdilla (Nummelin arvelee Moran luostarissa olevan suomalaisen kirjallisuuden ensimmäinen saatananpalvontakuvaus). 

Ja nämä piirteet ovat kolmessa muussa novellissa vielä vahvemmin mukana: erityisesti aloitusnovelli 'Orta' on kaikessa unenomaisessa hämäryydessään vaikuttava, tässä tarinassa on vaikea sanoa mitä siinä lopulta oikein tapahtuu ja mikä on totta ja mikä ei, mutta varmaa on että jotain siinä on pahasti väärin. Mutta sama häiritsevyys ja uhkaavuus leimaa koko kirjaa, Koskinen ei tyydy vain ekspressionismiin vaan siirtyy reippaasti surrealismin puolelle, alitajjunan syövereistä ammennetaan kaikenlaista mutta ihan vaan vihjailevan psykologisen kauhun sijaan kumma tulee vasten lukijan kasvoja (ja toisaalta aikakauden kotimaisen kauhukirjallisuuden toinen suosikkitrendi, kansanperinnepohjaisuus, sivuutetaan täysin).

Outo, hämärä, häiritsevä, tunnelmallinen teos: hyvä että tämä on saatu kaivettua esiin historian unohduksesta uusille lukijoille. Tähän uusintapainokseen on liitetty mukaan myös viisi Koskisen muuta tarinaa, joista neljä on ilmestynyt lukemistolehdissä 1920-luvulla ja yksi julkaisematon käsikirjoitus: julkaisematon 'Unihirviö oli näistä kiinnostavin, mutta ei näistä mikään varsinaisen kokoelman tasolle noussut. Ja jos alkuteoksen joitain ilmeisiä lyöntivirheitä on tähän korjattu, niin niitä kyllä riittää tässäkin painoksessa varsin paljon, ja aika moni niistä on tyypillinen painetun tekstin skannauksessa syntyvä typo, jossa kaksi kirjainta luetaan yhdeksi tai yksi kirjain kahdeksi (tyyliin 'mitä' -> 'niitä'), virheellisiä kappalejakoja yms.: näitä on harmittavankin paljon. Kansi sen sijaan vinkkaa nyt paremmin että tämä ei ehkä ole tylsä yritelmä romanttiseksi komediaksi...

Niminovellin perusteella otan Helmet-haasteessa tällä kohdan 34. Kirjassa mennään piiloon.  

Gertrud von Le Fort - The Song at the Scaffold

Tarina oli jo ennestään minulle tuttu, koska tästä Gertrud von Le Fortin pienoisromaanista tehdyn näytelmän Dialogues des Carmélites olin lukenut jo aiemmin: 1931 ilmestynyt romaani oli varsin suosittu, mutta nykyään kai paremmin muistetaan tuo Georges Bernanos'n näytelmäsovitus, tai ennemminkin Francis Poulencin siitä tekemä ooppera. Mutta kun romaani nyt sitten tuli käsiin niin pitihän se lukea.

Aihe ja tapahtumat pysyvät samoina, tositapahtumiin perustuvana kaunokirjallisena kuvauksena: Compiègnen karmeliittaluostarin elämää Ranskan vallankumouksesta heinäkuuhun 1794, jolloin kuusitoista luostarin sisarta teloitetaan giljotiinilla. Kymmenen päivää myöhemmin itse Robespierre päätyy giljotiiniin, ja varsinainen terrorin aikakausi päättyy, mikä antaa pohjan Le Fortin kerrontaratkaisulle: teksti on laadittu pitkäksi kirjeeksi seuraavassa lokakuussa, jonka pariisilainen kirjoittaja (joka itse oli todistamassa joitain tapahtumia ja tuntee muut muiden muistiinpanoista ja muisteluista) lähettää jollekulle kauempana,ehkä ulkomailla ja ehkä pakolaisena asuvalle henkilölle. Sekä kirjeen lähettäjän että vastaanottajan identiteetti jää kuitenkin varsin epämääräisiksi. 

Tarina kuitenkin seuraa karmeliittasisarten vaiheita kasvavan uhan vallassa, ja erityisen huomion kohteena on nuori noviisi Blanche de la Force, jota voisi hyvin kutsua syntymässä säikähtäneeksi, ja kun kasvavan painostavassa ilmapiirissä sisaret henkisesti valmistautuvat kuolemanuhkaan, niin epäilyttää mahtavatko kaikki (siis erityisesti Blanche) kestää koettelemuksen vai päätyä luopioksi, ja olisiko silloin parempi lähettää tämä suosiolla jo nyt pois luostarista...

Bernanos'n versio on näytelmien tapaan melkein pelkkää dialogia suljetussa tilassa, ja siinä kyllä uppoudutaan kuoleman ja kuolemantuskan mysteeriin hyvin intensiivisesti. Le Fortin kerronta on tarinallisempaa, joten ihan samaa intensiteettiä ei tule, ja kun kertojana on yhteisön ulkopuolelta ja ajallisesti vasta tapahtumien jälkeen, niin herooinen sävy nousee hieman enemmän esiin ja tapahtumia yhdistetään enemmän myös välittömän yhteisön ulkopuolelle. Mutta toki tässäkin teoksessa uhrin, kuoleman ja pelon mysteerit ovat läsnä ja uhrautuminen ottaa monenlaisia muotoja, ennakoimattomiakin...tarina ja sen ymmärrys on sama, vaikka muodot versioita erottavatkin. 

Helmet-haasteessa otan kohdan 40. Kirja sijoittuu syksyyn: tapahtumat kattavat toki useita vuodenaikoja, mutta kun tämä kerran esitetään lokakuussa kirjoitetun kirjeen muodossa.

Per Faxneld - Uhripuu

Poimintoja kirjastosta. Per Faxneld ei ollut ennestään tuttu, mutta selailun perusteella kirja vaikutti kiinnostavalta (suom. Satu Grönroos): 44 lyhyttä tarinaa kansanperinnekauhun piiristä, kukin tasan neljän sivun mittainen joista yksi sivu oli varattu Mimmi Strinnholmin tummanpuhuville vinjettikuville (kannesta näkee tyyliä). 

Olen aiemmassa blogissa jo kirjoittanut Lauri Simonsuuren toimittamasta kokoelmasta Myytillisiä tarinoita, joka tulisi mainituksi jos pitäisi lähteä listaamaan kaikkien aikojen suosikkikirjojani. Samassa agraarisen vanhakumman hengessä tämän Uhripuunkin tarinoita kerrotaan: melkein kaikissa ollaan jossain 1800-luvun tienoilla Ruotsissa, tyyli pysyy aika yksinkertaisena ja napakkana, ja kauheita asioita tapahtuu. 

Täyttä pastissia ei kuitenkaan tehdä: tekstit ovat kaunokirjallisempia, määrämittaisuus vaatii kuitenkin hieman enemmän tapahtumien kehittelyä kuin mitä folkloristiset uskomuskertomukset monesti tekivät, ja esim. avoimia lopetuksia käytetään tässä paljon enemmän. Ja huomaan kyllä myös että kirjailijan moraaliset sensibiliteetit ovat sidoksissa ennemmin 2000-lukuun kuin kuvattuihin tapahtuma-aikoihin...

Nuo piirteet saattavat ehkä tehdä teksteistä helpommin lähestyttäviä autenttisen folkloristiikan karuuteen ja äkkivääryyteen verrattuna, mutta samalla ainakin minusta tämä suhteellisen moderni sisäsiistiys ennemminkin laimentaa kummuuden tuntua, joka minua tässä kuitenkin eniten kiinnosti, vaikka sinänsä teoksessa on paljon varsin oivaltavaakin groteskiutta: toisia ideoita taas ehkä valittu tyyli ja formaatti kahlehtikin. Tiukasta formaatista ja yhtenäisyydestä johtuen en myöskään oikein osaa nostaa mitään yksittäisiä tarinoita toisten edelle, vaikka lukiessa toki huomionarvoisuuden eroja olikin. Teos kuitenkin seisoo nautittavalla kokonaistunnelmallaan ja tyylikkäällä toteutuksellaan. 

Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä: se oli kirjastossa nostettu esille pöydälle, jonka tulkitsin kirjaston työntekijän suositukseksi. 

Widsith

Lisää täsmähakuja Helmet-haasteeseen: kirja nousi luettavaksi koska sen nimenä on kertojan nimi, joten se sopii kohtaan 12. Kirjan nimestä ei voi päätellä, millä kielellä kirja on kirjoitettu. Joskin ilmeisesti jos osaisi muinaisenglantia, niin voisi hoksata että nimi tarkoittaa 'kaukomieli'...mutta menköön.

Tässä teoksessa tosin itse teoksen sijaan konteksti on keskeinen: varsinainen Widsith-runo on vain 143 säettä pitkä, ja se on tässä mukana niin suomennettuna kuin alkukielisenä. Sivumääräisesti suuremman osan ohuesta kirjasta vievät Osmo Pekosen ja Clive Tolleyn laatimat viitteet ja selitykset sekä runoa taustoittavat artikkelit.

Ja samalla on todettava, että muutenkin se perusteksti sellaisenaan, no, ei ole kovin antoisa ihan vaan luettuna: laulaja Widsith kertoo paikoista joissa on käynyt (tai väittää käyneensä) sekä näiden paikkojen ja niissä asuvien kansojen hallitsijoista joita on tavannut (tai väittää tavanneensa), eli oikeastaan tämä on lähinnä pitkä lista nimiä. Historioitsijalle toki tässä on analysoitavaa, ja kotoisasti huomionarvoista on, että yhtenä kansana ovat finnit.

Kommentoijat nostavatkin esiin sen satunnaisuuden, jolla tällaisia vanhoja tekstejä on nykyaikaan säilynyt. Tämä teksti oli säilynyt yhdessä käsikirjoituksessa 1000-luvulta, ja silläkin käsikirjoituksella on ollut näkyvästi sellaisia vaiheita, että ei olisi ollut ihme ettei sitäkään olisi säilynyt. Itse runon ajoittamisessa on epävarmuutta, mutta hyvinkin mahdollisesti ainakin osa siitä on 500-luvulta, joskin myöhempiä lisäyksiä on varmastikin myös tehty. 

Mutta ylipäänsä muinaisenglantilaista runoutta ei ole kovinkaan paljon jäljellä, kyseisen käsikirjoituksen sisältämät runot muodostavat ihan huomattavan prosenttisosuuden kaikista säilyneistä. Ja valinta mikä on säilynyt ja mikä kadonnut vaikuttaa aika satunnaiselta...mutta näin on käynyt, meille on säilynyt mm. Widsith ja historioitsijat voivat parhaansa mukaan yrittää ymmärtää jotain menenistä kulttuureista näiden satunnaisten fragmenttien perusteella. Eikä tämä päde vain anglosakseihin, vaan teoksessa kommentoidaan myös tulkintalinjoja suomalaisten muinaishistoriasta näiden fragmenttien perusteella, myös menneiden historioitsijoiden ajoittaista taipumusta fantasiointiin...   

No niin. Itse runon lukematta jättämisessä tuskin menettää mitään, Pekosen ja Tolleyn kommentoinnit ovat ihan kiinnostavia jos aihepiiri kiinnostaa, mutta laajemmalla tasolla tämä teos voi herättää toki miettimään kysymyksiä kulttuuriartefaktien säilymisestä ja siihen vaikuttavien prosessien satunnaisuudesta.  

Jascha Golowanjuk - Pyhä valhe

Kansikuva Kirjasammosta, omassa kappaleessani ei ollut kansipapereita

Helmet-haaste alkaa olla sen verran loppusuoralla, että täytyy tehdä jo täsmänostoja: tästä teoksesta en ollut ikinä kuullutkaan mutta ensisilmäyksellä uteloitti, ja keskushenkilö sopii kohtaan 33. Kirjan päähenkilö on yli 60-vuotias. Jascha Golowanjuk on ruotsalainen kirjailija, jonka kirjoja on näköjään tullut enemmänkin suomeksi (tämän suom. Eeva-Liisa Manner). 

Kirja tosin sijoittuu Tanskaan, ja kirjan kertoja on nuori tanskalaisviulisti (kuten myös Golowanjuk, mahtaako kirja pohjautua omiin kokemuksiin?), jonka setä on kerännyt ympärilleen joitain varsin eksentrisiä henkilöitä: yhtenä näistä tämän kirjan varsinainen päähenkilö, kreivitär Charlotte Trier-Gotha, joka kirjan alussa on yli seitsenkymppinen eukko, jolle vuosikymmenet eivät ole olleet armeliaita. Kreivitär on pohjattoman pihi, kleptomaani, perheensä hylkimä ja monella tavoin omituinen vanhus, mutta jossa on myös runsaasti iloisuutta ja vetovoimaa, sen verran että kertoja oikein mielellään viihtyy tämän seurassa.

Tämäkin kirja tasapainottelee komedian ja tragedian välillä: kreivitär todella on käytökseltään varsin erikoislaatuinen henkilö, huvittava ja ystävällinen ja viis veisaa muut mielipiteistä, ja toisaalta muut kyllä tuovat omat mielipiteensä esiin minkään inhimillisen kohteliaisuuden rajoittamatta, ja kertojakin voi vain arvella kuinka paljon viisveisaavassa eksentrisyydessä on vain välttämättömyyksien sanelemaa ulkokuorta ja mitä kreivitär sisimmässään tuntee ja ajattelee. Tuttavuuden jatkuessa kertoja saa toki myös paljon lisää selvyyttä kreivittären taustoista ja ajatuksista, ja toisaalta elämän ankenevasta nykytilasta, iloista ja suruista: jotain selviää, mutta samalla lopulta jäljelle jää oma mysteerinsä, mikä ihmisen perustana on.

Sympaattinen pieni kirja sekoituksella hilpeyttä ja surullisuutta: en nyt ole ryntäämässä etsimään lisää kirjailijan teoksia, mutta ilokseni tämän luin. 

Juha Mannerkorpi - Avain

Viime vuonna tuli luettua yksi Juha Mannerkorven kirja, joka kiinnosti sen verran että lisääkin pitää. 

Nyt vuoroon tuli näytelmä, joskin kun kyseessä on yhden näyttelijän yhteen huoneeseen sijoittuva pitkä monologi (~50 sivua), niin voisi tämän lukea myös pitkänä novellina, jossa minämuotoista kerrontaa pilkkovat muutamat näyttämöohjeet. Ja näyttämön ohella teos on sovitettu myös kuunnelmaksi ja Kalevi Ahon säveltämäksi oopperaksi.  

Teoksen alaotsikko on 'luulevaisen sydämen yksinpuhelu': luulevainen sydän on Johannes Pontto, kääntäjä ja kirjoittaja, joka täyttää viisikymmentä vuotta. Lehteen on viety ilmoitus, ja nyt katsotaan että onko hänellä mahdollisesti tarpeeksi hyviä ystäviä, jotka tulisivat merkkipäivää juhlistamaan.

No, ei ole, ja kun ystäviinsä pettynyt Johannes päättää evankeliumin (Luuk. 14:15-24) hengessä sitten lähteä ulos kutsumaan juhlimaan satunnaisia kadullakulkijoita, ei hän löydäkään ulko-oven avainta, ja alkaa miettiä minne avain on mahtanut joutua, mietteiden karatessa yhä omalaatuisemmiksi...

Eli tiivis, tiukasti rajattu kuvaus yksinäisyydestä ja ahdistuksesta, joka karkaa vainoharhaisuuteen asti: Pontto on ristiriitainen hahmo joka yhtaikaa sulkeutuu pieneen yksityisyyteensä, haluaa eristäytyä ja pitää etäisyyttä kaikkeen, ja toisaalta kärsii yksinäisyydestään ja etsii keinoja paeta klaustrofobista tilaansa, tavoittaa toisia ihmisiä ja saavuttaa näiden kanssa yhteisymmärrystä, muttei selvästikään tiedä miten, tai edes mitä oikeasti haluaa.

Työnsä puolesta Pontto on sanankäyttäjä, joten tilanteen prosessoinnissa käytetään toki varsin värikästä kieltä, ja ajatusten juoksu kulkee niin omalaatuisia latuja, että ahdistukseen sijoittuu myös humoristisia tasoja, tragediaa sävytetään hirtehisellä komedialla. Ja kokonaisuutta omalaatuistavat ja niin traagisen kuin koomisen sävyjä voimistavat näytelmän Raamattu-viittaukset, vihjaillen pitäisikö Pontossa nähdä jonkinlaista Kristus-hahmoa varsin ankeana tai parodisena versiona.

Huomaan kyllä, että eivät nämä lukemani Mannerkorven teokset mitään suuren yleisön hittikirjoja ole, ja varmaan sen vuoksi ovat jääneet hieman unohduksiin, mutta kokemusten psykologinen, analyyttinen käsittely tuntuu myös sellaiselta, että teokset kestävät aikaa. Samana päivänä, kun luin tämän, olin myös kuuntelemassa keskustelutilaisuutta tekoälystä, jossa nousi siihen liittyen esiin myös nykyaikana erityisesti nuorilla esiintyvä eristäytyminen, suljettujen mentaalikuplien houkutus ja vaikeudet todelliseen inhimilliseen kanssakäymiseen, ja vastaavassa solmussa Ponttokin etsii avainta...

Mats Traat - Vilukko

Taas poimitaan minulle ennestään tuntemattomia kirjailijoita, mutta kun virolainen kirjallisuus on viime aikoina kiinnostanut. Mats Traat kuuluu samaan sukupolveen kuin mm. Kaplinski, Unt ja Valton, ja teoksia on näköjään muutama tullut suomeksi, moni tässä Neuvostokirjallisuutta-sarjassa (tämän kääntäjänä Eva Lille).

Vaan onpa surumielinen kirja. Ra on kirjailija, jonka pieni poika on kuollut tapaturmaisesti, ja suruaan lääkitäkseen hän haluaa uppoutua työhön. Eräs ystävänsä, sovhoosin agronomi, kutsuu hänet perheensä luo asumaan, mutta uudessakin ympäristössä historiallinen tarina 1200-luvun liiviläisistä etenee kovin takkuisesti, ja toisaalta maatilalla on pysähtyneisyyden ajassa omat murheensa, resursseja on vaihtelevan heikosti ja työntekijöissä paljon riitaisuutta ja välinpitämättömyyttä, mistä seuraa lisää huolta ja murhetta...  

Tässäkin ammennetaan Viron varsin hankalasta historiasta, alkaen 1200-luvun saksalaisten ristiretkistä jossa maa otettiin valtaan (keskeisenä henkilönä Augustinus eli Akke, liiviläispoika joka otettiin vastoin tahtoaan saksalaisten panttivangiksi, käännytettiin kristityksi ja joka myöhemmin palaa pappina liiviläisten joukkoon, etsien asemaansa ja paikkaansa tässä historiallisessa myllerryksessä). Ja sittemmin Akken liiviläisten heimo on kuollut sukupuuttoon, ja melkein muutkin, ja rivien välissä tätä peilataan sitten nykyaikaan, venäläisiin ja koko Viroon...tavallaan yllättävää että tällainenkin kirja on ilmestynyt tässä Neuvostokirjallisuutta-sarjassa, koska kritiikki neuvostojärjestelmää vastaan on kyllä hyvin luettavissa (no, wikistä huomaan että tästä julkaistiin näköjään Virossa sensuroimaton painos 1990, eli siinä lienee aiheesta vielä enemmän).

Ja jännästi tämä on monilta osin varsin viehättävän idyllinenkin teos, mutta silti murheen ja melankolian juonne kulkee läpi kirjan...