Kevään luetut

Vesa Haapala - Maallisten ilojen puutarha
Halldór Laxness - Jäätikön jumalat
Paavo Haavikko - Puut, kaikki heidän vihreytensä
Riko Saatsi - Yönistujat
C.S.Lewis - Till We Have Faces
Emi Yagi - Venus ja minä
Michel Tournier - Gilles & Jeanne
Eero Lyyvuo - Pieniä laulajia
Françoise Sagan - Un peu de soleil dans l'eau froide
J.M.G. Le Clézio - Alkusoitto
Mati Unt - Niin kerrotaan
Gösta Ågren - Rakentaja
Robert Arthur - Kolme etsivää ja Tulinen silmä
Franck Bouysse - Vagabond
Göran Stenius - Nälkänotko
Sadeq Hedâyat - Sokea pöllö
Eino Leino - Musti

Gustavo Gutiérrez - Job
Gustavo Gutiérrez - We Drink from Our Own Wells
Romano Guardini - La messe
Romano Guardini - The Spirit of the Liturgy
Lambert Beauduin - La piété de l'Eglise
Pius XII - Mystici Corporis
Xavier Tricot - James Ensor: Scenes from the Life of Christ
Nourmand & Marsh - Film Posters Horror
Nourmand & Marsh - Film Posters Exploitation
Diane Arbus - Aperture Monograph
Dorothea Lange - Dorothea Lange's Ireland
Harri Erkki - Scifistä
Timo Ronkainen - Kioskikirjojen kuningas
Mikko Heikka - Paratiisi ajattelee meissä

Ollaan päästy taas kesään, vaikkei säiden puolesta siltä aina ole tuntunut, ja taas koostetaan huhti-kesäkuun luetut näppäräksi listaksi: kaikki kaunot ja iso osa tietokirjoista (noiden lisäksi on tietysti tullut luettua iso kasa artikkeleja ja osin joitain muita kirjoja opintoihin)

Ja kaikenlaista jännää on myös hyllyissä odottamassa, ei lopu luettava ihan heti.

Lukuhaasteista Helmet jolkottelee eteenpäin, tällä hetkellä on jo koossa 36 haastekohtaa, jäljellä olevissa joihinkin löytynee kirjat vielä aika helposti, pari kohtaa sen sijaan ovat yhä mietityttäviä. Lue maailma vuodessa -haaste on jäänyt vähälle aktiiviselle huomiolle, mutta yksittäisiä osumia tulee silti kuin huomaamatta: pikaisesti laskin neljä kohtaa tulleen jo täytetyksi (ja yhteen on tulkinnanvaraisia rajatapauksia). Mutta tänä vuonna lukemiset ovat painottuneet aiempaa vahvemmin Suomeen ja Ruotsiin...

Taulukossa luettu kauno syksystä 2011 lähtien.

	mies	nainen	x
englanti	166	147	1	314
suomi	116	74	1	191
ranska	129	48	2	179
saksa	54	14		68
japani	46	14		60
italia	51	4		55
ruotsi	27	18	1	46
venäjä	29	7	1	37
espanja	15	8	1	24
norja	13	6		19
tsekki	16	2		18
arabia	10	3	1	14
viro	10	3		13
unkari	8	2	1	11
tanska	9	2		11
puola	5	4		9
islanti	5	1	1	7
serbo-kroatia	3	3		6
muu	1		5	6
kiina	3	2		5
hollanti	2	3		5
portugali	2	2		4
kreikka	3		1	4
persia	3	1		4
slovenia	2		1	3
slovakia	2	1		3
turkki	3			3
iiri		1	1	2
latina	1	1		2
katalaani		2		2
bengali	2			2
korea	1	1		2
albania	1			1
urdu	1			1
bulgaria			1	1
latvia	1			1
malta	1			1
	741	374	19	1134

 

Eino Leino - Musti

Taitaa Eino Leino olla nykyään tunnettu pelkästään runoistaan, mutta muutakin tuotantoa on varsin runsaasti syntynyt, näytelmiä, proosaa, tietoteoksia, käännöksiä...josta luettavaksi tuli nyt tämä pienimuotoinen eläintarina.

Kertojamme on matkalla Höyhensaarille, kun hän sinne johtavalla sillalla kohtaa vanhan tutun, suomenpystykorva Mustin, jonka hän muistaa lapsuudesta (ja joka siis lienee kuollut vuosia sitten). Tervehdysten ja ihmettelyjen jälkeen alkaa Musti kertoa elämänsä tapahtumia, pentu-aikaa torpassa, sitten vahtikoirana kartanossa ja aikanaan kartanon isännän kuoleman jälkeen kulkukoirana. Ja ehkä hän sitten kuolikin joskus vaikkei sitä muista...

Kirjan sävyssä on aika lailla sadunomaisuutta, vaikka muisteluosuudet ovatkin lopulta aika konkreettisia (ja luultavasti kertovat myös Leinon omasta lapsuudesta, ja että hän vilahtaa myös yhdessä luvussa). Kun Mustin ja perheen tiet eroavat, tunnelma menee nostalgisesta jo traagiseksi, vaikka laaja tarinallinen kaari jääkin lopulta varsin epämääräiseksi. 

Peilaako Leino tässä omia kokemuksiaan, lapsuusmuistojaan ja mietteitä sen jälkeisestä elämästä? Ehkä, luultavasti. Mutta jos ei huvita tehdä mitään biografisia analyyseja (ja minua harvoin huvittaa), niin teos jäi sillai "ihan kivaksi": leppoisasti tämän luki, ja tunnelmia luotiin niin iloittelevia kuin surumielisempiäkin, mutta tiedä sitten antoiko mitään sen kummempaa...

Mutta kun oletan Mustin olleen ihan todellisen koiran Leinon lapsuudenkodissa, niin Helmet-haasteessa tällä saa kohdan 38. Elämäkertaromaani.   

Sadeq Hedâyat - Sokea pöllö

Muutama vuosi sitten luin persialaisen Sadeq Hedâyatin novellikokoelman, ja tällöin tuli mainituksi pääteoksensa pienoisromanai Sokea pöllo, joka on jopa ilmestynyt suomeksi (suom. Henri Broms, Petri Pohjanlehto ja Leena Talvio). En muistanut kyseistä teosta ikinä nähneeni, mutta kulttimainetta tämä tuntuu nauttivan. Helmet-kirjastojen ainoaa kappaletta sai jonottaa muutaman kuukauden, ja sekin alkaa uhkaavasti hajota; toivottavasti lainausjonossa seuraavina odottavat yksitoista lukijaa saavat vielä tämän lukukelpoisena käsiinsä...

Ja olipahan kirja.

Oopiumia nauttiva penaalimaalari tilittää seinälle heijastuvalle varjolle elämästään, vaimostaan, siitä lutkasta, elinympäristöstä, obsessiivisuuteen asti rakastamastaan naisesta, ja kuolemasta, voi niin paljon kuolemasta. Suurin osa kirjasta on hyvin unenomaista ja monia yksityiskohtia toistuu kirjassa uudestaan ja uudestaan, mitkä niistä ovat todellisia, mitkä unien prosessoitavia symboleita, mitkä obsessiivisen ja harhaisen mielen ansoja, joka tapauksessa tulee selväksi että lineaarisuus ei ole käytössä, henkilöt ja tapahtumat limittyvät hankalaksi solmuksi. Alussa on kaunis ja rakastettu ja kuollut nainen, ja sitten on vaimo, se lutka, joka on monella tapaa kuin sisar ja jota mies myös obsessiivisesti rakastaa, ja sitten taas palataan alun kuolleeseen naiseen...

Tyylillä ja tunnelmalla tässä mennään: kirja on erityisesti surrealistien suosiossa ja ymmärrän kyllä hyvin miksi. Edgar Allan Poen vaikutus näkyy vahvasti, mutta tämä on Poe ihan valtavilla ylikerroksilla, ja luulenpa että Osamu Dazain ihailijat pitäisivät tästä kirjasta...ja tietysti kuka tahansa jonka mielestä kulttuurituotteessa ei voi olla liikaa rappiota, kuolemaa, painajaismaisuutta, ahdistusta ja pahaa oloa. Vahva esitys tämä on, heti kun sain kirjan loppuun tuli vaikutelma että tämä ansaitsee, ja ehkä tarvitsee, uudelleenluennan, tai ehkä viisi (mikä ehkä selittää pysyvän lainausjonon kirjastossa valtavirrassa jokseenkin tuntemattomalle kirjalle). 

Kun makasin kosteassa hieltä löyhkäävässä vuoteessani ja silmäluomeni tuntuivat raskailta, olisin halunnut antautua olemattomuuden ja ikuisen yön valtaan. Silloin kaikki unohdetut muistoni ja kadonneet pelkoni heräsivät jälleen eloon. Pelko siitä, että tyynyni höyhenet muuttuisivat tikarin teriksi tai että takkini napit kasvaisivat suuriksi kuin myllynkivet. Pelko siitä, että maahan putoava ohut leipä särkyisi kuin lasi. Kauhukuva siitä, että lampun öljy voisi nukkuessani valua maahan ja sytyttää tuleen koko kaupungin. Pelonsekainen epäilys siitä, että teurastamon edessä oleilevan koiran jaloista lähtisi samanlainen kopina kuin hevosen kavioista. Tuskallinen odotus, että vanha rihkamakauppias mattonsa äärellä alkaisi nauraa kykenemättä lopettamaan . Pelko siitä, että madot pihalammikossa missä pesemme jalkamme muuttuisivat intialaisiksi käärmeiksi. Pelko siitä, että vuoteeni muuttuisi haudaksi, jonka kansi liukuisi päälleni lukiten minut sisään marmorihampain. Pelko ja kauhu siitä, että ääneni katoaisi ja että vaikka kuinka yrittäisin huutaa, kukaan ei tulisi apuun... 

Göran Stenius - Nälkänotko

 (luetussa niteessä ei ollut kansipapereita, kuva siis Kirjasammosta)

Suomenruotsalainen kirjailija Göran Stenius vaikutti tutustumisen arvoiselta, mutta suomeksi tuotantoa löytyy yhden kirjan verran: tämä Hongergropen ilmestyi alunperin 1944, Kyllikki Ignatiuksen suomennos seuraavana vuonna, ja teos taisi jäädä varsin tuntemattomaksi (syistä joista alla: myöhemmästä tuotannosta ainakin Klockorna i Rom käännettiin monille kielille mutta ei suomeksi)  

Lajityyppi on historiallinen romaani, 1700-luvun lopusta Suomen sotaan 1809 asti, ja tapahtumapaikkana karjalainen Kinnaisen pitäjä, ja sen lähellä oleva vielä pienempi ja hajanaisempi Nälkänotkon alue, joka on aina ollut varsin omavaltainen, laajemmista valtakuntien asioista piittaamaton, mutta nimi viitannee myös taloudelliseen asemaan...

Varsinainen juoni on suuren osan kirjasta aika hajanainen, Kinnaisten kirkkoherran perhe saa hieman enemmän huomiota samoin kuin jotkut Nälkänotkon suuremmat persoonallisuudet: loppupuolella sotatoimet saavatkin sitten isompaa huomiota, kun ihan rajan pinnassa ollaan. Alkupuolesta tulikin tyylillisesti hieman mieleen aiemmin lukemani Gösta Berlingin taru, joskin yläluokkien ja kavaljeerien sijaan miljöö ja henkilöt tulevat suomalaisesta erämaalaiskuvauksesta (suomennoksen nimi viittaa vahvasti Joel Lehtosen Putkinotkon suuntaan, ja muitakin korpikirjailijoita lienee luettu). Ja kirjan arvelluista tendensseistä loppupuolella taas tuli mieleen Talvion Linnoituksen iloiset rouvat: samaan aikakauteen sijoittuva historiallinen romaani, jossa tunnutaan kuitenkin vahvasti (ja propagandisestikin) kommentoitavan julkaisuhetkellä käynnissä olevaa sotaa. Ja tämä ehkä vaikuttikin osaltaan että teos on tipahtanut tuntemattomuuteen, suomennoksen ilmestyessä se oli jo vanhentunut.

Ja totean kyllä että ne loppupuolen sotakuvaukset ovat kirjan vähiten kiinnostavaa antia: alkupuolen kuvaukset elämänmenosta Karjalan korvissa olivat sen sijaan ihan viehättäviä, ja vaikka kurjuutta ja köyhyyttä riittääkin niin on myös pilkettä silmäkulmassa, kuten ehkä allaolevasta kirjan alkuriveistä tulee ilmi. Lukukokemus päätyy siis lievästi positiiviseksi, vaikken nyt suosittelekaan ponnistelemaan saadakseen teoksen käsiinsä...

Tummanvihreiden seljapensaiden varjossa piika-aittojen takana väijyi seikkailu. Kysymyksessä ei kuitenkaan ollut heinänkorsien salaisuuksia selittävä teräväsilmäinen trapperi, ei nahkoihin puettu saarien asukas, joka peloissaan etsi jalanjälkiä kosteasta mullasta tai suolaveden kastelema merirosvo papukaija olallaan ja kädessä irtiruuvattu puujalka kuolettavaan iskuun valmiina. Kysymyksessä ei myöskään ollut myöhäissyntyinen amerikkalainen pojannulikka, joka haki aarteita tuvannurkan takana rehoittavasta nokkospensaikoista, ja mennyt oli se taruaika, jolloin voitiin kuvitella alastoman englantilaisen loordin apinan notkeudella kieppuvan sotkuisessa oksikossa. Ei suinkaan, Kinnalahden maailmankaihtamassa erämaapitäjässä ei suuri seikkailu ollut hahmottunut eksoottiseen muotoon. Se piilotteli suojaavassa seljavesaikossa peläten ankaraa papinrouvaa, joka kantoi leppymätöntä vihaa sen vilpillistä olemusta kohtaan.   

Helmet-haasteessa, öö, mieleen tuli vanha sanonta kuinka 'nälkä on paras mauste', eli laitetaan kohtaan 43. Kirjan nimessä, kannessa tai kuvauksessa on jokin mauste (kun ei siihen kohtaan ehdokkaita muuten liiaksi ole)

Franck Bouysse - Vagabond (kulkuri)

Sitten rajatapauksia kuuluuko tämä kirja dekkariviikolle. Pari vuotta sitten luin Franck Bouyssen kirjan Grossir le ciel, ja sekin mietitytti onko se varsinaisesti dekkari, vaiko romaani joka pyörittelee genrepiirteitä pysyen kuitenkin genren reunamilla, ja ilmeisesti tämä kuvaa Bouyssen muutakin tuotantoa. Sen verran vakuuttava tuo kirja oli, että tuotantoon tutustumista sietää jatkaa.

Ja tässäkin pienoisromaanissa genrepiirteet ovat tunnistettavia, mutta onko tämä sitten dekkari ollenkaan...

Päähenkilömme, nimettömäksi jäävä mies, ansaitsee hyvin kapeaa leipää soittamalla bluesia baarikeikoilla ja vastaavissa, paikasta toiseen kulkien ja katuojan reunalla horjuen...joskus vuosia sitten Robert Johnsonin inspiroimana oli hänkin ollut keskiyöllä risteyksessä, josko tulisi paholainen, joka vaihtaisi sielun ylimaalliseen soittotaitoon. Ei tullut, mutta sitten mies tapasi Alician, joka vei sielun muttei antanut vaihdossa mitään. Ja nyt, vuosia myöhemmin, mies sattuu huomaamaan että samassa kaupungissa esiintyy myös Alicia, jonka laulajan ura on ollut paljon menestyksekkäämpi...

Tarinallisesti tämä teos pysyy varsin yksinkertaisena, kun Bouysse panostaa täysillä tunnelmaan, joka on suoraan film noireista ja kovaksikeitetyistä dekkareista. Nykyajassa ollaan (ja mm. Amy Winehouse mainitaan), mutta samalla näkökulmahenkilömme on selvästi väärässä ajassa...ja teksti maalailee romantisoiden kuin Chandler (ja ei siis ole sanastoltaan ihan helppoa luettavaa) vaikka romantiikkaa ironisoivatkin jotkut varsin banaalit yksityiskohdat ja tässä romantisoinnissa on kyllä rappio ihan selvästi mukana: näkökulmahenkilömme on myös Chandlerinsa lukenut ja film noirinsa nähnyt ja samalla rivien välissä kokemansa kyseenalaistetaan, no, tarinaksi.  

Juonen kannalta tämä jää hieman mitäänsanomattomaksi, mutta on tämän tunnelmoinnissa oma hienoutensa.

Ja Helmet-haasteessa laitetaan vaikka kohtaan 24. Kirjassa tehdään laittomuuksia: niitäkin on.

Il avança tout au fond, stoppa à l'angle gauche, s'agenouilla et caressa les dalles que personne n'avait remplacées. Il chercha et trouva un pied-de-biche dont il se servit pour desceller une dalle et se pencha. Ensuite, il piocha la terre avec l'extrémité courbée de l'outil, en faisant le moins de bruit possible, agençant la terre en un monticule qu'il façonna avec les paumes de ses mains, comme un enfant le ferait d'un tas de sable sur une plage. Un choc. Métal contre métal. La boîte en fer était également là, à une vingtaine de centimètres de profondeur. Une boîte rouillée sur laquelle on pouvait encore lire Galettes Saint-Michel. Il retira le couvercle à l'aide de ses ongles gorgés de terre et sortit un objet enrubanné d'un chiffon et une boîte remplie de balles de 9 mm.    

Robert Arthur - Kolme etsivää ja Tulinen silmä

Vaikka dekkariviikosta olikin ollut mainintoja aiemmin, en ollut perinteisesti taaskaan sen kummemmin valmistautunut siihen, joten kun maanantaina toisissa blogeissa näkyivät teemaviikon ensimmäiset postaukset, niin hoksasin että vaikken ole ilmoittautunut, niin joku dekkari pitänee saada luettua viikolle...

No, hieman aiemmin olin huomannut kirjaston ilmaishyllyssä vanhan Kolme etsivää -teoksen ja napannut sen mukaan, kun uteloitti miten tämä lapsuuden suosikki toimisi nykyään...tämä nimenomainen teos oli tarjolla, se on sarjan alkupäätä joten olin sen luultavasti joskus lukenut, mutta ei ollut ihan tutuimmasta päästä, eli ei ollut omana, eikä muukaan niistä nimikkeistä jotka tuli luettua kolmeen neljään kertaan (ja näiden sarjan alkupään kirjojen oikea kirjoittaja on siis Robert Arthur, vaikka Alfred Hitchcockin persoonaa käytetäänkin markkinoinnissa, ja tämän suomensi Inkeri Pitkänen).

Tämä kuuluu niihin kirjoihin, joissa on joku kryptinen viesti, joka oikein tulkittuna johtaa kätketylle aarteelle: ideaa käytettiin muutamassa muussakin sarjan kirjassa. Tässä tapauksessa viesti on testamentti Gus-pojalle, jonka isä tunsi Hitchcockin, joka vuorostaan kutsuu Kolme etsivää selvittelemään tapausta, ja aarteena on (mahdollisesti kirottu) rubiini Tulinen silmä, jota jahtaavat muutamat muutkin tahot (ja kirjan kannesta voi päätellä, että kipsisillä rintakuvilla on osuutensa tarinassa).

Ja joo. Muistin lukeneeni aiemmin, ja sujuvasti ja vauhdikkaasti sen nytkin luki, tarinassa oli käänteitä ja tvistejä, sopivasti jännitystä ja vähän uhkaakin muttei liikaa, ja nokkelalla päättelyllä saatiin aika paljon aikaan, ja loput hoiti yllättävät yhteensattumat. Aikakausi näki (vaikka ajattelenkin näitä osina omaa lapsuuttani 80-luvulla niin tämä oli alunpeirn ilmestynyt 1967), ja nykylapsille olisi ihmeteltävää kännyköiden ja Internetin puuttumisessa (ja ehkä vähän siinä pulphömpässä jota tässä oli mausteena, silloin eksoottinen itä kirottuine rubiineineen oli lähempänä kuin nyt).

Toki nyt huomasi myös että oikoluku tai ladonta oli tehty vähän sinne päin ja jotain kömmähdyksiäkin oli joko käännöksessä tai alkutekstissä (kuten yksi patsaista oli ensin mainittu yhtenä jota ei oltu myyty, ja pari sivua myöhemmin se mainittiin jo myytynä). Vauhdikkaasti tämä sujuva lanumysteeri tuli luettua joten täytti tarkoituksensa. Ja ihan mielelläni luin, mutta tämän jälkeen ei ole mitään tarvetta palata Huokaavaan luolaan tai Kauhujen linnaan tai jahtaamaan änkyttävää papukaijaa tai laulavaa käärmettä, Kolme etsivää -nostalgia on nyt suoritettu.   

Helmet-haasteessa tämä osuu tietysti kohtaan 39. Kirjassa etsitään ratkaisua arvoitukseen.

Gösta Ågren - Rakentaja

Poimintoja runohyllystä: olen joskus kauan sitten lukenut yhden Gösta Ågrenin kokoelman mutta en ollut kauhean innostunut, mutta hyvä kokeilla jotain toistakin: tämä uteloitti pohjatekstinsä, Markuksen evankeliumin vuoksi (suom. Caj Westerberg).

Kirjan aloittaa lyhyt esipuhe, jossa kirjailija esittelee evankeliumeista vanhimman, Markuksen tekstin ja kirjoittajan. En ole Ågrenin eksegetiikan yksityiskohdista ihan vakuuttunut (esittää että evankeliumi olisi kirjoitettu jo 50 AD jo ennen kuin Markus saapui Roomaan, mikä on varhaisempi ajoitus kuin oikein kenelläkään ainakaan nykyään), mutta hyvä että teemoja ja kontekstia tulee kuitenkin esiin. 

Varsinaiset runot seuraavat sitten hyvin evankeliumissa kuvattuja tapahtumia; varsin aforistisesti ja tulkiten niin että pohjateksti on hyvä tuntea, koska ei tämä varsinaisesti kertovaa epiikkaa ole, mutta jos teksti on tuttu niin kyllä yksittäiset runot siihen asettuvat. Ja tulkintaa tosiaan tehdään. 

Tuon pohjansa vuoksi kokoelma on tavallaan yhtenäinen (varsinkin kun Markuksenkin evankeliumi on lopulta hyvin suoraviivainen matka Galileasta Jerusalemiin) vaikka samalla en oikein osaa snaoa tavoitteliko Ågren jotain suuria teemoja joita halusi nostaa esiin Jeesuksesta: puhutaan vallasta, voimasta, ihmeistä, opetuksista jne. mutta aika paljon jää myös mysteeriksi (mikä sekin toki sopii Markukselle: kokoelman lopetuskin on sijoitettu samaan kohtaan kuin evankeliumin alkuperäinen). Kokonaisuudesta muuten kuin tarinallisella tasolla en siis saanut ihan kiinni, mutta olihan tässä paljon yksittäisiä kiinnostavia runoja, joissa on makusteltavaa ja mietittävää, eli on tässä ansionsa ja varmaan tämän ääreen voi palata myöhemminkin, ei kerrasta tyhjene.

Mihinkäs tämän laittaisi Helmet-haasteessa? Tulkitaan vapaasti vaikka kohtaan 31. Kirjan päähenkilölle ura on tärkeä: on valmis kuolemaankin sen puolesta.

Vertaukset

Ihmistä voi
kuvata, ei sitä
että hän on. Jos vertauksen
tulkinta sanoisi 
kaiken, ei vertausta
tarvittaisi.

Hän kertoi, ei
mitään sanoakseen
vaan lohduttaakseen
sydäntä, tätä raivokasta
vastausta kysymykseen
miksi se lyö!