Murathan Mungan - Les gants et autres nouvelles (käsineet ja muita novelleja)

Kuten olen usein maininnut, tartun aika herkästi novellikokoelmiin kirjailijoilta, joista en ole koskaan kuullutkaan. Tuoreimpana esimerkkinä turkkilainen Murathan Mungan. 

Kirjan kymmenen novellia on järjestetty kirjoitusajan mukaan kronologisesti, 1990-luvun lopulta 2000-luvun lopulle. Ja täytyy todeta että omaan makuuni kiinnostavimmat olivat varhaisemmat novellit, hieman selkeämmillä tilanteilla, henkilöillä ja tarinoilla: loppupään novelleissa en usein enää oikein saanut kiinni miten mikään kuvattu tapahtuma, henkilö, tilanne, liittyi mihinkään...

Oliko näissä jotain kommetaaria vallitseviin yhteiskunnallisiin tilanteisiin Turkissa? Ehkä, mutta jos oli, meni se pääasiassa minulta ohi. Keskiössä olivat enemmän ihmissuhteet, parisuhteet, lasten ja vanhempien suhteet yms. Ja varsin usein joku henkilö ymmärtää itsestään jotain sellaista josta ei ollut tietoinen, tai ei halunnut tunnustaa.

Niminovellissa ei-enää-nuori nainen haluaa avioliiton joka perustuu miellyttävään kumppanuuteen ilman niitä romanttisia intohimoja ja rakkaushömpötyksiä. Ja samanhenkinen mies löytyy, ja hyvin miellyttävä kumppanuus sujuukin, vaikka pian nainen huomaakin kuinka vähän miehestään tietääkään (ja ehkä myös omista tuntemuksistaan). 

120-kiloinen teini laihduttaa 70-kiloiseksi nuorukaiseksi, ja tarkkailee miten ihmisten suhtautuminen muuttuu. Eronnut isä etsii kontaktia etäiseen poikaansa.Ja niin edelleen.

Parissa novellissa on mukana sivuhenkilönä homoseksuaali kirjailija, ja mietin liittyvätkö nämä novellit jotenkin yhteen, mutta ehkä eivät muuten kuin kirjoittajansa kautta (en varsinaisesti yllättynyt wikipedian maininnasta Munganin omasta seksuaalisesta suuntauksesta, joten ehkä näissä tarinoissa jos on kirjailija on homo). Jonkinlaista ironiaa näissä kuvauksissa toki on: toisessa päähenkilö, tavattoman kaunis mies, kaveeraa kirjailijan kanssa, joka on toki kertaheitolla umpirakastunut, mutta päähenkilömme ei jaa kiinnostusta, ja toisessa naisreportteri kuuntelee kirjailijan haastattelunauhaa ja äkkiä tunnistaa itsessään syvän ja perusluonteisen inhon homoseksuaalisuutta kohtaan, vaikka samalla ei voi hyväksyä ajatusta että olisi homofoobikko...

Kuitenkin. Muutama ihan kiinnostava novelli, mutta kokoelmana ei nyt lopulta minuun niin hyvin  toiminut. Tuli luettua.

Françoise Mallet-Joris - J'aurais voulu jouer de l'accordéon (olisin halunnut soittaa haitaria)

Varsin erikoinen nimi houkutti tarttumaan kirjaan, koska kukapa ei joskus haluaisi soittaa tuota soittimista jalointa. Françoise Mallet-Jorisin pitkä essee on ilmestynyt Idée fixe -sarjassa, ja en tiedä onko koko sarjassa sama idea, koska tässä tosiaan on kyse idée fixesta: mietteet harhailevat moneen suuntaan, aina kuitenkin palaten ajatukseen kuinka mukavaa olisikaan soittaa haitaria. 

Ei mitenkään erityisen hyvin, päinvastoin, mitään konserttivirtuositeettia ei kaivata vaan nimenomaan säestää tanssia tai laulua, jolloin ei niin suurta merkitystä olisi vaikka joskus tekisi virheitäkin: olisi taustalla mutta kuitenkin mukana siellä missä olisi ihmisiä, istumassa paikallaan mutta anonyymina, roolina: haitarinsoittaja voisi pitää tauon ja paikan ottaa toinen haitarinsoittaja.

Kuinka erilaista se onkaan kuin kirjoittaminen, jota tehdään yksin mutta silti itsensä jatkuvasti esiin tuoden. Lukijat eivät lukiessaan taputa käsiään ja virheet huomataan...

Ja samalla kirjailija toki tiedostaa, että jos oikeasti soittaisikin haitaria niin perfektionistiset taipumukset luultavasti tulisivat esiin ja pelkkä keskinkertaisuus taustasäestäjänä ei riittäisikään (ja silloin ei myöskään ehkä tarkastelisi kirjoittamista niinkuin tekee). 

Essee tosiaan hortoilee paljon muuallakin, ja tuntuu että sitä on jonkin verran paisutettu että sivumäärä kävisi kirjasta, mutta hauska teksti tämä kuitenkin oli, ja kiintoisia ajatuksia on mukana...pitää ehkä katsoa jotain muutakin Mallet-Jorisin tuotantoa; jotain on näköjään tullut suomeksikin.

Un autre vie ! Dire qu'il y a des gens qui croient à une autre vie où ils se retrouveront avec leur même visage, leurs habitudes, leurs tics...Je crois à une survie, mais je ne peux pas croire à une survie personnelle. Ce serait trop fatigant, d'être encore une fois une personne. Non, dans une autre vie, je serai un ange, et je jouerai de l'accordéon. Mieux, je serai un accordéon. Là, plus rien à dire. Le choeur des anges en fera ce qu'il voudra, java ou cantique - c'est peut-être la même chose, dans une autre vie ?
[...]
Pourquoi cet Océan est-il avant tout, pour moi, musique ? Pourquoi l'harmonie est-elle avant tout l'harmonie, comme on dit le countrepoint ? Parce que je ne fais pas de musique, ou pas assez bien pour me sentir, dans la musique, une identité, une personnalité, sans doute. Dans une autre vie, je voudrais n'être qu'une voix, ou qu'un silence.   

Kesän luetut

 Alba de Céspedes – Avant & après
Raymond Chandler - The Long Good-Bye
Sophie Laroche - Le livre qu'il ne faut surtout, surtout, surtout pas lire
Jokha Alharthi - Celestial Bodies
Eric-Emmanuel Schmitt - Concerto à la mémoire d'un ange
Toni Morrison - Beloved
Catharina Valckx - Les chaussures sont parties pour le week-end
Lars Gustafsson - La coiffeuse
F. Scott Fitzgerald - The Crack-Up
Mikaël Ollivier - Tout doit disparaître
Naguib Mahfouz - Akhenaten, Dweller in Truth
Märta Tikkanen - Vuosisadan rakkaustarina
Kelosaari & Suntila (toim.) - Tämä jalka ei ole minun
Peter Høeg - Tales of the Night
Carson McCullers - Reflections in a Golden Eye
Sylvi-Sanni Manninen - Helmikauppias ja viinipuu
Tittamari Marttinen - Tuhkamorsian
Iris Murdoch - The Italian Girl
Erik Orsenna - Les chevaliers du subjonctif

David Edgar - How Plays Work
Wilhelm Vischer - Le prophète Habaquq
Michael Moorcock - Wizardry and Wild Romance
Rob King - The Fun Factory: The Keystone Film Company and the Emergence of Mass Culture
Martin G. Plattel - Utopian and Critical Thinking
Louis-Marie Chauvet - La messe autrement dit
Paul D. Hanson - L'écriture une et diverse
Gregoire de Nazianze - Lettres théologiques
Iain MacKenzie - Irenaeus's Demonstration of the Apostolic Preaching
Richard Holloway - Waiting for the Last Bus
Françoise Mallet-Joris - J'aurais voulu jouer l'accordeon

Taas on vierähtänyt kolme kuukautta edellisestä summauksesta, siis koostetaan tähän heinä-syyskuun luetut, joita on kertynyt ihan kivasti...

Lukuhaasteista Helmet on jo loppusuoralla, enää puuttuu kaksi haastekohtaa, jotka ovat hieman hankalia täyttää nyt mutta varsin triviaaleja jahka pääsen taas Suomeen. Mikä tapahtuu muutaman päivän kuluttua. 

Projektini lukea ranskalaista lastenkirjallisuutta etenee yhä mukavasti, muita mielessä olleita haasteita ei sen sijaan ole tullut suosittua: no, satunnaisia osumia Afrikkaan sijoittuvaa kirjallisuutta tuli sen kummemmin yrittämättä.

Tulevissa kuukausissa tulee siis kuitenkin myllerryksiä, kun muutaman vuoden jälkeen palaan taas Suomeen: tämä epäilemättä vaikuttaa jonkin verran tuleviin lukuvalintoihin, ja tietysti mahdollistaa taas paremman osallistumisen kirjallisuusaiheisiin tapahtumiin: suunnitelmissa on jo kuukauden päästä tulevat Helsingin kirjamessut...

	mies	nainen	x
englanti	162	146	1	309
suomi	106	67	1	174
ranska	122	46	2	170
saksa	54	14		68
japani	46	13		59
italia	51	4		55
ruotsi	25	15		40
venäjä	29	7	1	37
espanja	15	8	1	24
norja	12	5		17
tsekki	15	2		17
arabia	10	3	1	14
unkari	8	2	1	11
viro	8	2		10
tanska	8	2		10
puola	5	4		9
serbo-kroatia	3	3		6
muu	1		5	6
islanti	3	1	1	5
kiina	3	2		5
hollanti	2	3		5
portugali	2	2		4
kreikka	3		1	4
slovenia	2		1	3
slovakia	2	1		3
persia	2	1		3
iiri		1	1	2
latina	1	1		2
katalaani		2		2
bengali	2			2
turkki	2			2
albania	1			1
urdu	1			1
bulgaria			1	1
latvia	1			1
malta	1			1
	708	357	18	1083

 

Erik Orsenna - Les Chevaliers du Subjonctif (subjunktiivin ritarit)

Lisää Erik Orsennan varsin omalaatuisia kirjoja, jotka lainailevat tyyliään lastenkirjoista, mutta eivät oikein kuitenkaan sellaisiksi asetu: alkuvuodesta luin Dernières nouvelles des oiseaux -kirjan, ja blogitauolla La grammaire est une chanson douce ('kielioppi on lempeä laulu'), jolle tämä kirja on jatkoa.

Tuossa ensimmäisessä kirjassa 10-vuotias Jeanne ja 14-vuotias Thomas päätyvät keskellä Atlanttia olevalle saarelle, jota asuttavat sanat, ja seikkailuista saarella kehitellään sitten omalaatuinen satu (ranskan) kielestä ja kieliopista. Ja vaikka aihe saattaa kuulostaa kuivalta, on kirjasta tullut jonkinlainen uusklassikko...

Ja nyt sitten Jeanne jatkaa seikkailujaan, pari vuotta vanhempana, ja tällä kertaa esillä ovat verbien tapaluokat: Jeanne itse asustaa indikatiivin saarella preesensin alueella (tietysti), mutta muitakin saaria on, ja erityisen huomion kohteeksi nousee epämääräinen mutta kiehtova subjunktiivi, tapamuoto joka kuvaa epämääräisyyttä, jotain jota halutaan tai epäillään tai arvellaan tai toivotaan. Ja toiveiden, halun ja epäilyn muotona kyseessä on tietysti rakkauden tapaluokka (suomessa ei tätä tapaluokkaa ole, vaan sen sijasta käytetään kirjavasti muita tapamuotoja).

Saari itsessään on aiheensa mukaisesti hieman epämääräinen ja muuttuva, vähän kuin merikin, mutta vaikka ensivaikutelma subjunktiivien saaresta onkin aika hippeilevä, vaikuttavat saarella myös tekniikka ja bisnes, joilla on paljon suuria mahdollisuuksia, suunnitelmia ja lupauksia, jotka eivät ole vielä aktualisoituneet...unelmia on monenlaisia.

Taas venyvät kirjan kohderyhmäodotukset: sadunomainen tyyli ja päähenkilön ikä toki vinkkaisi tätä lastenkirjaksi, mutta tämä on vielä vähemmän juonivetoinen kuin aiemmin lukemani Orsennat ja vilisee viittauksia, jotka mennevät kyllä reippaasti lapsilukijoilta ohi...ja tässä ollaan niin tiukasti ranskan kielessä ja kulttuurissa kiinni, että kääntäminen muille kielille olisi järjetöntä, mutta samalla ranskan kielestä ja kulttuurista kiinnostuneille nämä ovat kyllä ihan ehdottomasti tutustumisen arvoisia: kirjan myös lukenut Hannu ehdottaakin tätä ranskan yo-kirjoituksiin valmistautuvalle abille, mutta ranskan opiskelijoille muutenkin nämä Orsennan kielikirjat ovat erinomaisen suositeltavia (kirjan loppu jää hieman avoimeksi ja näköjään jatkoa seuraa, vaikka kuten sanottu eivät nämä kovin juonivetoisia kirjoja ole).

Ja olisi kyllä kiinnostava lukea jotain samantyylistä suomen kielestä...

- Il semble que nous ayons une nouvelle amie.
Tous les regards se tournèrent vers moi. J'aurais voulu rentrer sous les copeaux qui me chatouillaient les pieds.
- Il ne paraît pas que nous nous soyons déjà rencontrés.
- Dieu soit loué ! Je n'aurais jamais cru qu'une si jeune fille daignât s'intéresser à notre mode bien-aimé !
- Que cette demoiselle prenne place parmi nous !
- Et qu'elle veuille bien nous excuser de continuer nos travaux : un congrès de grammairiens nous attend à Québec.
- Auparavant, je ne doute pas qu'elle accepte d'inscrire son nom dans ce cahier.

Iris Murdoch - The Italian Girl (Italialaistyttö)

Joitain vuosia sitten luin yhden Iris Murdochin kirjan, nyt sitten toisen, ja onhan näissä samoja piirteitä...

Monen vuoden jälkeen Edmund palaa lapsuudenkotiinsa. Äiti, Lydia, on kuollut ja hautajaiset ovat seuraavana päivänä, ja kanssasurijoina on veli Otto, tämän vaimo Isabel ja tytär Flora, ja perheessä pitkään ollut palvelija Maggie, viimeisin ja pitkäaikaisin italialaistytöistä, vaihtuneista lastenhoitajista ja palvelijoista jotka kaikki ovat olleet Italiasta ja jotka jossain määrin sekoittuvat keskenään.
Välit perheeseen eivät ole kovinkaan läheiset, Lydian läsnäolo on pitänyt Edmundin poissa, ja Edmund arvelee että jahka hautajaiset on hoidettu, Lydian poissaolo pitää hänet vielä tehokkaammin poissa, ja tarkoituksena on palata hautajaisten jälkeen vielä samana päivänä kotia kohti...mutta perheessä on omat hämmentävät kuvionsa käynnissä, ilmitulevat kytevät kriisit saavat Edmundin jäämään ainakin vähän pitemmäksi aikaa taloon, ja kyllähän niitä salaisuuksia alkaa putkahdella enemmänkin esiin, ja niille dramaattisia reaktioita.

Edellisessä lukemassani Murdochissa mieleen jäi hyvin tiivis ja monimutkainen, jopa insestinen suhteiden verkosto johon henkilöt olivat kietoutuneet, ja samat piirteet oli tässäkin: tiivis ja monimutkainen suhdeverkosto, joka antaa kirjalle painostavan, tukahduttavan sävyn, vaikka samalla koko touhuun suhtaudutaan hieman humoristisella otteella (samoin kirjan flirttailut goottilaisuuteen luovat vahvaa tunnelmaa, ja samalla niihin ei suhtauduta suurimmalla vakavuudella).

Liekö sama sitten muissakin Murdochin kirjoissa? Ja ymmärrän kyllä miksi Murdochin nimi nousee esiin kun puhutaan vaikkapa Elizabeth Bowenista, Elizabeth Taylorista, Ivy Compton-Burnettista, Beryl Bainbridgesta jne, arvostamistani brittikirjailijoista...ja samalla totean, että näiden teosten perusteella luen kuitenkin mieluummin Bowenia, Tayloria, Compton-Burnettia, Bainbridgea jne., Murdoch tuntuu liian tukahduttavalta, yltämättä kuitenkaan Compton-Burnettin tai Bowenin huikeisiin tyyleihin. Itse asiassa mieleen tuli myös Evelyn Waughin satiirit (joista en juurikaan pidä). 

No, tulipa luettua täsmäosumana Helmet-haasteeseen: jos olisin lukenut tämän suomeksi, olisin lukenut Eila Pennasen suomennosta, ja sen turvin laitan tämän toiseksi kirjaksi kohtaan 47.-48. Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä (Vuosisadan rakkaustarina oli se ensimmäinen).

Ja pari bloggaustakin löytyi, Katja ja Omppu.

Tittamari Marttinen - Tuhkamorsian

Joskus kauan kauan sitten luin yhden runokokoelman Tittamari Marttiselta, ja jopa pidin siitä silloin kun suhtauduin hyvin epäluuloisesti runouteen. Mutta ei tullut luettua enempää, joten paikataan tilannetta. 

Marttinen harrastaa tässäkin varsin narratiivista runoutta, roolirunoja ja historiaa. Kirja jakautuu kolmeen sarjaan, ensimmäisessä keskitytään japanilaisiin ja toisessa kiinalaisiin legendoihin ja niiden naisiin, ja kolmannessa taas siirrytään Välimeren seudulle, antiikin naispyhimyksiin joista aika moni oli marttyyri. Ja kun niissä itämaisissakin tarinoissa painotus on kummitusjutuissa, niin kuolleita naisia riittää, mutta kuolemaankin toki voi suhtautua monella tavoin...

Runojen pohjana ovat siis olemassaolevat legendat, jotka on sovitettu jonkun henkilön puheeksi, tai parissa tapauksessa vuoropuheluksi. Joitain tarinoita tunnistin joskus muuallakin kuulluksi, mutta erityisesti kahdessa ekassa sarjassa oli joskus varsin paljon kerronnallista taustaa, jossa oli vaikea pysyä mukana, että mitä tässä nyt tapahtuu, kuka puhuu ja mistä ja miksi. Kolmas osa oli siinä mielessä helpompi että niin moni legenda oli marttyyrikertomus, jotka ovat kuitenkin yksioikoisempia samoilla päälinjoilla, vaikka yksityiskohdat vaihtuvatkin.

Symppis teos, vaikka muistelen yhä sitä aiemmin lukemaani Käärmesormusta paremmaksi.

Vankikopissani joka päivä
        enemmän tilaa.
Vuodet saartavat, ikiliikkujarenkaat.
Heikkoa hetkeäni pelkäsin
kuin jotkut kuolemaa.
Arkuutta en hyväksynyt:
   naisen sulous ei pääse oikeuksiinsa
jos se piiloutuu
miesten selkien taakse.

Tuuli on hiekan koti.
Kiviseinä pehmenee vahaksi,
        kaiverran sanat joille mielihyvin
uhraan kauneuteni.
Ihoni on kirjoitettu ilmaan.
Tyhjä kuin ruumiini
          huomisen talo.

Ihmiset kiusaavat minua,
pahemmin koettelee Jumala.
Häntä kiitän mutta teitä
            ylistän!
Olen roikkunut naulittuna tappajieni käsiin,
rintani on vuoltu irti
      eikä kukaan kuitenkaan
          ole minuun kajonnut.
Kasvoille sakkautuvat tulen leikit.
Yhä muistan lemmenlauluni:
tosiaan on tuo mies
        jumalainen -

Hameen alta esiin repäisty häpy
on tavoittamaton,
      häpeäksi en nimittäisi
kiusanne hiomaa peilipalloa.
Selvemmin näen kuvani.
Vankikopissani joka päivä
      enemmän tilaa.

Sylvi-Sanni Manninen - Helmikauppias ja viinipuu

Tällainen teos on joskus tarttunut mukaan: en ollut kirjailijasta ennen kuullutkaan mutta näköjään Sylvi-Sanni Manninen on ehtinyt kaikenlaista tehdä: ensimmäinen psykologiasta väitellyt vainen Suomessa, joka on tehnyt myös kansainvälistä akateemista uraa taidepsykologian ja yliherkkien ihmisten parissa...
Ja julkaissut pari kokoelmaa satuja, joita on ilmeisesti kirjoittanut terapiakäyttöön, ja kyseiset kokoelmat on koottu tähän yhteisniteeseen (joka ei sekään ole kovin paksu...)

Olen aiemmin maininnut pitäväni kerrotun tarinan tyylistä kirjallisuudessa ja niinpä satumuotokin kiinnostaa sen verran, että tämä tuli luettavaksi (ja niitä on tullut luettua, linkkaan nyt vaikka Bân). Mutta näissä tarinoissa huomaa että ne on kyllä nimenomaan kirjoitettu: mukana on perinteisiä satuelementtejä, prinsessoja, taikajalokiviä, jonkin kaukaisen ja mahdottoman kuuloisen etsimistä jne. mutta tyyli on lähempänä runsaasti maalailevaa proosarunoa, ja toisaalta tarinaa eteenpäin vievää muotoa, dramaattisia kaaria, ei juuri noudateta.

Erityisesti vanhemman Viinipuu-kokoelman sadut ovat kovin muodottomia, tarinan alkuosalla ei välttämättä ole juurikaan tekemistä tarinan loppuosan kanssa, asioita vain tapahtuu peräkkäin...myöhemmässä Helmikauppias-kokoelmassa tarinoihin tulee hieman enemmän koherenssia, mutta ei se niissäkään ole mitenkään tärkein asia.

Joten näiden tarinoiden olisi aika hankala toimia suullisena perinteenä, jossa kaikilla mukaan tulevilla seikoilla tapaa olla joku merkitys kokonaisuuden kannalta, ja jos ei ole, se karsiutuu helposti pois kerronnassa: muodon puutteessa tarinat hajoavat.

Ehkä nämä toimivat paremmin juurikin terapiatilanteissa, tietty satu puhuttelemassa juuri tiettyä henkilöä, jolloin perinteisen sadun tiukempi rakenne ohjaisi liian raskaalla kädellä kuulijaa/lukijaa, ja tilanteessa on parempi vain antaa sarjan kuvia virrata ja lukijan löytää ehkä jotain puhuttelevia yksityiskohtia...mahdollista, mutta minä en ole kirjan parissa terapiassa, vaan lukemassa tarinoita, joten kirja menee minulla ohi.

Helmet-haasteessa saan tällä kuitenkin kohdan 20. Kirjan on julkaissut pieni kustantamo. En ollut Iliaasta kustantamona ennen kuullutkaan, mutta toimi ilmeisesti aktiivisen paikallisesti Pohjois-Karjalassa useiden vuosien ajan.