Selma Lagerlöf - Gösta Berlingin taru (klassikkohaaste)

Olen tässä viime vuosina lueskellut aika ajoin Selma Lagerlöfin tuotantoa: Peukaloisen retket aikaa sitten lapsena (ja animaatiosarja on tietysti nähty), mutta joitain muitakin kirjojaan on sittemmin tullut luettua ja niistä pidettyä sen verran, että on ollut jo pitempään aikomus tarttua tähän nimekkääseen esikoisromaaniinsa. Eli ihan selvää klassikkohaastemateriaalia. Lukemani painos on Joel Lehtosen suomentama ja Georg Paulin kuvittama.

Nimihenkilö Gösta Berling toimii kirjan alussa pienen paikkakunnan pappina, mutta on herättänyt pahennusta juopottelullaan, ja piispantarkastuksessa saattaa Göstasta tulla virkaheitto...ja vaikka tapahtumat ottavatkin hetkellisesti positiivisemman käänteen, niin pappisura päättyy kuitenkin lyhyeen. Harhailu ei kuitenkaan kauaa kestä, kun Gösta päätyy ylläpidettäväksi yhtenä kahdestatoista kavaljeerista Ekebyn kartanoon, jota hallitsee rikas majurinrouva Samzelius, Vermlannin mahtavin nainen. Ja loppukirja sitten vietetäänkin tässä vermlannilaisessa kartanossa ja sen lähistöllä, kartanoilla ja kylissä. 

Kirjan henki on varsin omalaatuinen: se sijoittuu jonnekin 1800-luvun puolivälin tienoille, kirjoitusajankohdasta katsottuna kuitenkin sen verran selvästi menneisyyteen, että vaikka Lagerlöfin nykyisyys ei mahdottoman kaukana olekaan, kerrontaa voi maalailla reippaasti legendamaisemmaksi, hahmoja paisuttaa elämää suuremmiksi ja näiden käytöksiä hieman erikoislaatuisemmiksi, tapahtumia melodramaattisemmiksi. Harvakseltaan mutta eittämättä mukaan tulee myös yliluonnollisia tapahtumia, ja muutenkin (kauhu)romantiikan henkeä on mukana. Tämä ei tietenkään ole Lagerlöfin tuotannolle poikkeuksellista, pikemminkin päinvastoin runsas  legendojen ja myyttien käyttö on ollut minulle vetovoimana. Ja oikeastaan tämä kirja on aika maltillinenkin tässä (mutta samalla ilmeisesti verrattuna muuhun aikakauden ruotsalaiseen kirjallisuuteen silti poikkeuksellinen). 

Varsinaista yhtenäistä juonta tässä on niukasti, kerronta etenee episodimaisesti henkilökuvina ja tapahtumina lähiseudun sosiaalisessa verkostossa, ja Gösta itse on usein sivuhahmona, ja joissain luvuissa ei sitäkään. Ja kuitenkin karismaattisena, älykkäänä ja energisenä, joskin usein myös holtittomana, häilyvänä ja vastuuttomana hahmona Gösta on usein katalyytti tai toimeenpaneva voima, joskus vaikkei olisikaan paikalla, ja jos tässä nyt jonkinlainen kirjan läpi kulkeva punainen lanka löytyy niin se on Göstan kasvukertomus suurempaan vastuullisuuteen. Mutta paremmin tämä oli silti kuvakudos Vermlannista, hieman mytologisoivien filtterien läpi katsottuna.  

Episodimaisuus toi myös hyvän lukurytmin: kirja jakautuu kahteen osaan ja sivuja on päälle 600, mutta päätin lukea kirjan luku päivässä -tahdilla, ensimmäisen osan marraskuussa ja toisen joulu-tammikuun vaihteessa, ja tällaiseen lukemiseen kirja sopi hyvin (vaikka loppupuolen viittauksissa kirjan alkupään tapahtumiin olikin joskus jo hieman vaikea muistella, että mihinkäs se episodi päätyikään, mutta ei se varsinaisesti ymmärrystä haitannut). 

Kuten sanottu, olen pitänyt Lagerlöfin tavasta käyttää myyttistä, legendamaista sävyä kerronnassaan, ja sitä riitti toki tässäkin. Mihinkään selvään muottiin ei asetuttu, kerronnassa liikuttiin sujuvasti seurapiiriromansseista melodraamaan ja kauhuromantiikkaan, komediasta tragediaan: mitään puolta ei liioiteltu joten tietty (hivenen synkeä) yhtenäisyys säilyy, mutta yhdistettynä episodimaiseen kerrontaan, ei oikein koskaan voinut arvata mitä seuraava luku tuo tullessaan. Mutta oli tässä kyllä myös pitkäpiimäiset hetkensä, ja luulen että erityiseen klassikkoasemaan on vaikuttanut, että tämä oli kirjailijan esiinmarssi: kirjana pidin enemmän esim. Ajomiehestä. Mutta luulen, että tämä ei jää viimeiseksi luettavaksi Lagerlöfiksi...

Ah toukokuu, sinä rakas, valoisa kuu, oletko milloinkaan katsellut lasta, joka istuu äitinsä polvella kuunnellen satuja? Sill'aikaa kun lapsi kuulee kerrottavan julmista jättiläisistä ja kauniiden prinsessain katkerista kärsimyksistä, pitää se päätään koholla ja silmänsä auki; mutta jos äiti alkaa puhua onnesta ja auringonpaisteesta, sulkee pienokainen silmänsä ja uinahtaa hiljaa uneen, painaen päänsä äidin rintaa vasten.
Katsos, sinä kaunis kuu, sellainen lapsi olen minäkin. Kuunnelkoot muut tarinata kukista ja auringonpaisteesta; mutta itselleni minä valitsen synkeät yöt, jotka ovat täynnä näkyjä ja seikkailuja, itselleni kovat kohtalot, harhautuneiden sydänten surunraskaat kärsimykset.

Helmet-haasteessa voisi olla vaikka 12. Kirjassa on ilkeä tai paha naishahmo.
Ja muita bloggauksia löytyi muutama.

---------------------------------------------------------

Klassikkohaasteessa taas mukana: pari kertaa on jäänyt välistä, mutta aiemmin haasteen puitteissa olen lukenut Rikoksen ja rangaistuksen, Rouva Bovaryn, Draculan, Faustin, Sonetteja Lauralle, Suuren seikkailun, North and Southin, Valtion, Viettelyksen vaunun, Gilgamesin, Kultaisen vasikan, Pinocchion, Arosuden, Rosencrantz and Guildensternin, Stonerin ja Minun kansani, minun rakkaani. Kaikki lukemisen arvoisia, vaikka kaikista en niin innostunutkaan, mutta sehän onkin tosi klassikoille ominaista.

Ja toki on hyvä lukea myös muiden postauksia klassikoista, bongaten niin kirjoja joita voisi itsekin kiinnostaa lukea, mutta myös saada joku käsitys joistain merkittävistä kirjoista, jotka ehkä voi myös jättää lukematta...koontipostaus tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen ilmestyy Tuulevin lukublogiin.