Olen tässä blogissa kirjoitellut aika vaihtelevasti hengellisestä kirjallisuudesta, teologiasta ja muista. Uskonnollisia aiheita käsittelevästä kaunokirjallisuudesta toki, usein nostaen niitä uskonnollisia teemoja näkyviin, vaikka kaikkia pohdintojani ja huomioitani en kirjoitakaan auki. Ja teologisesta kirjallisuudesta joskus, yleensä keskittyen sitten historiaan, oppeihin yms.
Varsinaisesta hengellisestä kirjallisuudesta on sen sijaan varsin hankalaa kirjoittaa, koska minusta hyvät kirjat haastavat miettimään, pohtimaan, keskustelemaan itsensä/tekstin/Jumalan kanssa, väittämään vastaan ja kyseenalaistamaan (toista tai joskus itseäkin). Mutta noista ei oikein voi kirjoittaa ymmärrettävästi heille jotka eivät ole jo lukeneet kyseistä kirjaa. Ja he jotka ovat jo lukeneet ovat luultavasti jo löytäneet omat pointtinsa, jotka ovat inspiroineet mietteisiin.
Ja niistä huonommista kirjoista taas ei ole mitää sanottavaa juuri koska ne eivät ole herättäneet oikein mitään vastakaikua.
Samoin näissä näkyy samaa kuin huumorissa, että henkilökohtaisella suhtautumisella on hyvin paljon merkitystä, hengellisyyden eri muodot ja tekniikat eivät todellakaan ole yhteismitallisia, että sama sopii ja toimii kaikille ja kaikissa elämäntilanteissa (saati että kunkin muodon ominaiset piirteet olisivat välittömästi selviä ja ymmärrettäviä ensivilkaisulla). Periaatteessa samojakin laajoja periaatteita voidaan myös ilmaista ja käsitellä hyvin eri keinoin, symbolein ja ilmaisuin, ja vääränlainen kieli on sitten ihan vaan käsittämätöntä, koska ilmiöt eivät ole objektiivisia ja eksakteja eikä niiden edes kuulu yrittää olla.
Ja kun jokin ei toimi niin se ei toimi, ja sitten voi vaan kohteliaasti hymyillä että kiva-jos-tämä-on-hyvä-juttu-jollekulle-muulle. Ja samalla oppia että ne itsellekin merkitykselliset asiat voivat olla pääosin käsittämättömiä toiselle. Tästä syystä tämä on laji jossa en halua varsinaisesti suositella mitään tiettyjä teoksia ainakaan ilman että se tapahtuu dialogina (ja suhtaudun myös suurella varauksella muiden suosituksiin, jos se ei tapahdu dialogina).
Vaan kirjoitan nyt kuitenkin Sanna Vaaran kirjasta. Kirjailijaa oli kuulemassa viime kirjamessuilla, ja seuraavana päivänä kohdatessa juteltiin myös hetki keskellä messuhulinaa. Vaara on hengellinen etsijä, monenlaisiin hengellisyyden harjoittamisen muotoihin tutustunut ja ilmiselvästi niistä myös paljon saanut ammentaa, vaikka tässä kirjassa onkin esillä enemmän etsiminen, kriisi, se mitä Ristin Johannes kutsuu sielun pimeäksi yöksi (ja taustalla painavat myös konkreettiset havainnot, ettei ole enää niin nuori kuin on ollut...)
Kirja on kuitenkin tekijänsä esiintymisten oloinen: humoristinen, suora, runsaan itseironinenkin ja samalla avoin ja vilpitön. Arvostan taitoa heittäytyä avoimesti, vaikka siinä ehkä omat ongelmansa onkin (kirjailija itse huomioi "kaikki tai ei mitään"-taipumuksen, vaaditaan paljon itseltä ja sitten kun ei siihen liialliseen ihanteellisuuteen ylletäkään, niin annetaan kokonaan periksi). Ja erityisesti sitä miten fyysinen ulottuvuus pysyy hyvin mukana: ihminen on psykofyysinen kompleksi, joten ruumis on meissä aina mukana, ja mitä paremmin sen kanssa on sujut myös henkisissä ja hengellisissä prosesseissa, sitä parempi. Ja Vaaran tekstissä tämä on hyvin hallussa, jalat ovat konkretia-maassa, meno ei koskaan karkaa abstrakteihin sfääreihin.
Vaara ammentaa monesta hengellisyyden traditiosta, erityisesti kristillisestä mystiikasta (ja myös mm. edellämainittu Ristin Johannes ja Avilan Teresa ovat mukana) vaikka ei ilmeisesti ole tiukasti sitoutunut mihinkään (eikä kuulu mihinkään kirkkokuntaan). Messupuhettaan kuunnellessani mietin korostuuko tässä ajattelussa liikaa individualismi, mikä ajan hengessä on muutenkin ylikorostunut. Kuten sanottu, ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, ja fyysinen olemassaolo johtaa myös sosiaaliseen olemassaoloon, olemme jatkuvasti suhteissa toisiin ihmisiin (toisin kuin aineettomat enkelit, joiden ei tarvitse olla yhteiskunnallisia), ja tätä kautta pidän myös yhteisöllistä, sosiaalista ulottuvuutta tärkeänä ja usein aliarvioituna osana hengellisyyttä. Kirjassa tämä puoli ilahduttavasti kyllä myös huomioidaan, joskin tämä pysyi yhä aiheena joka minua mietitytti.
Mm. kuvaus kun kirjailija käy tuhkakeskiviikkona messussa, vaikka kuten itse mainitsee, ei juuri ole niin tehnyt. Ja niinpä jumalanpalveluksen kulku ja tapahtumat pysyvät vieraina ja usein käsittämättöminä, koska liturgia on kuitenkin oma symbolinen kielensä jolla yhteisö puhuu itsestään, itselleen, Jumalasta ja Jumalalle, ja jos ei siihen ole ollenkaan perehtynyt niin se on vähän kuin ummikkona yrittäisi kuunnella vierasta kieltä...kieltä oppii parhaiten ajan kanssa immersiossa (joskin pieni aktiivinen opiskelukin auttaa).
Mietin myös ajatusta, että jumalanpalveluksessa pitäisi olla myös aikaa hiljaiselle meditaatiolle. Mutta meditaatio, niin hieno asia kuin onkin, on yksityistä rukousta, siinä missä jumalanpalvelus on yhteistä, joten meditaation lisääminen siihen tekisi siitä vähemmän mitä sen pitäisi olla. Vähän kuin syntymäpäiväjuhlien ohjelmana olisi että kaikki tekevät omissa oloissaan sitä mitä kukin haluaa: vaikka ne tekemiset olisivatkin hyviä ja arvokkaita juttuja, niin myönnän, että olisin moiseen hieman pettynyt, olisin sitten itse synttärisankari tai yksi vieraista.
Ja tuo oli siis vain yksi pieni episodi kirjasta: kuten näkyy, ajatuksia heräsi, asiat pohdituttivat ja joskus piti kyseenalaistaa ja väittää vastaankin (itse asiassa usein niille toisille henkilöille joiden kanssa Vaara keskusteli), eli ylemmän määritelmän mukaisesti oli siis hyvä kirja. Ja luulenpa että muut lukijat löytävät toisia kohtia joihin reagoida, sen verran avoimena ja konkretiassa helposti lähestyttävänä kirjailija teoksensa pitää.
Helmet-haasteessa kirja sopii vaikkapa kohtaan 29. Kirjailijan viimeisin teos (tietääkseni ei ole vielä ehtinyt enempää)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti