Mielessä on ollut lukea enemmän pohjoismaista kirjallisuutta: jotain tuttuja ja pidettyjä kirjailijoita ja kirjoja tietysti jo löytyy, mutta aika paljon on myös kaipaamassa parempaa tutustumista. Kerstin Ekman on nimenä tuttu, mutta mitään en ollut lukenut, joten kirjastosta sitten tämä (koska Keltaista kirjastoa ja lyhyt). Suomentaja on Pirkko Talvio-Jaatinen.
Mieleen tuli jonkun kirjailijan (en enää muista kenen) ajatus, että jos haluaa hyväksi romaanin päähenkilöksi, ei ole niinkään avuksi elää hyvin värikäs ja kokemuksiltaan monipuolinen elämä, vaan ennemmin saada yksi kokemus joka jollain tavalla mullistaa koko elämän. Kirjan alussa juuri 70 vuotta täyttänyt Ulf näkee suden.
Tämä tuskin oli ensimmäinen nähty susi ikinä: Ulf oli tehnyt pitkän uran metsähallituksen virkamiehenä ja oli myös intohimoinen metsästäjä, jo pienestä pitäen, villieläimiin hyvin perehtynyt ja paikallisen metsästysseuran metsästysjohtaja vuosien ajan. Tästä sudesta, jonka mielessään nimittää Pitkäkoiveksi, Ulf kuitenkin kiinnostuu ihan yksilönä, ei vain minä tahansa lajinsa edustajana, ja alkaa kantaa huolta sen kohtalosta. Ja samalla tästä lähtee liikkeelle ajatukset menneisyydestä, tekemisistä ja tekemättä jättämisistä, metsänhoidosta ja metsästyksestä ja suhteesta luontoon ylipäänsä. Ja toisaalta omassa ikääntymisessä on myös sulateltavaa, niin fyysisesti, psyykkisesti kuin sosiaalisesti.
Tässä reflektoinnissa ja uudelleenarvioinnissa, ja sen vaikutuksissa, onkin kirjan keskeinen sisältö. Pitkäkoipi toimi laukaisuna mutta villinä sutena pysyy pääosin possa näkyvistä, mutta Ulf tarkoittaa myös sutta, ja omien jälkien katselemisessa on myös oma toimensa. Ja kirja toimii hyvin, lukijana uppouduin kyllä hyvin Ulfin mietteisiin ja puuhiin...
joskin kirjan loppupuolelle ympättyä dekkaristista juonenkäännettä en sitten niin arvostanut: tavallaan se oli ympätty myös hyvin psykologiseen kerrontaan, ja näköjään Ekmanilla on dekkaristitausta, mutta silti untui hieman kornilta, onko dekkaripaine ruotsalaisessa kirjallisuudessa niin kova ettei ilman sitä voi enää kirjoittaa proosaa (tai ehkä sitä ei sitten vain suomennettaisi?)
Mukava tuttavuus tämä kuitenkin oli, ehkä Ekmaniakin siis pitää lukea lisää.
Helmet-haasteessa laitetaan vaikka kohtaan 17. Kirjan päähenkilöllä on lemmikkinä kissa tai koira (koiria on ollut vuosien varrella useitakin, myös nykyinen Zenta).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti