27.8.2020

Eric-Emmanuel Schmitt - Théâtre 1



Pitäisi lukea -listalla on jo jonkin aikaa noussut Eric-Emmanuel Schmitt, ranskalainen nykykirjailija jonka tuotannossa vaikuttaa olevan kiinnostavia aiheita sopivalla yhdistelmällä populaaria ja pohdiskelua. Ja käsiin tuli näppärästi tämä pokkari, johon on koottu varhaista näytelmätuotantoa, joten lukuun.

Neljästä teoksesta Le bâillon on lyhyt monologi, josta en oikein saanut otetta, ja L'école du diable myös lyhyt, jonkinlainen faabeli joka oli ihan sympaattinen muttei nyt niin kiinnostava. Mutta ne kaksi muuta, pitempää näytelmää, olivatkin sitten kiinnostavampia.

La nuit de Valognesista tuli nimen perusteella ensin mieleen että onkohan tämä se Ettore Scolan mainio leffa Ludvig XVI:sta, mutta ei, se oli La nuit de Varennes. Historiaan kuitenkin sijoitutaan, ja tapaammekin vanhan tutun, Don Juanin. Joukko Don Juanin vanhoja valloituksia kokoontuu yhteen ja päättää järjestää yksityisen tuomioistuimen ja tuomita Don Juanin naimisiin yhden tuoreemman uhrin kanssa rangaistuksen uhalla. Mutta vaikka Don Juanin käytöksessä onkin samaa häikäilemättömyyttä kuin aiemmin, ei palvelija Sganarellen vihkoon ole vähään aikaan tullut enää uusia merkintöjä, ja tuomioistuin joutuukin käsittelemään sen rikoksen että Don Juan on Don Juan sijaan sitä rikosta että Don Juan ei ole enää Don Juan...eli vaikka hahmossa onkin enemmän Tirso de Molinaa kuin Montherlantia, niin ei tämäkään tulkinta legendaarisesta hahmosta niin perinteinen ole.

Le visiteur oli näistä neljästä näytelmästä kuitenkin suosikkini, tässäkin puolilegendaarinen päähenkilö historiallisessa kontekstissa, eli Sigmund Freud vuoden 1938 Wienissä. Natsimiehittäjät pitävät kaupunkia hallussa, mutta Freudia on suojellut tähän asti kansainvälinen maine ja näkyvyys, mutta olisiko ajankohtaista lähteä maasta...ja samalla kun Freudin tytär viedään kuulusteltavaksi, tulee Freudin luo vieras joka saattaa olla mielisairaalasta karannut potilas tai Jumala tai molemmat tai ei kumpikaan, ja tästä seuraa keskustelua maailmasta ja ihmisistä ja elämästä ja kahdennestakymmenennestä vuosisadasta...missä määrin Jumalan tulisi puuttua asioihin jotka ihminen haluaa tehdä itselleen...
Huomattavana kuviona tietysti kysymys uskosta, vierailija ei halua tehdä mitään kaniineja-hatusta-ja-ilotulituksia -todistuksia jumaluudesta, mutta voiko tavallinen hullu tietää sellaista mitä tietää, ja toisaalta ateistinen Freud haluaa lisää ja lisää todistuksia, ja on valmis viemään niiden etsinnän absurdiuteenkin saakka.

Kokonaisuutena neljän näytelmän paketista pidin myös kyllä, tyylissä on vakavista aiheista huolimatta myös kepeyttä ja huumoriakin, ja käsittelyssä ovat kuitenkin Suuret Aiheet. Luulen että Schmittiä pitää siis lukea lisääkin.

Shakespearen sisaruksiin tämä on ulkomainen elävä mieskirjailija jota en ollut aiemmin lukenut, kombo jota ei vielä ollut, ja viides mieskirjailijan teos.

21.8.2020

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 12 - ilmoittaudu mukaan

(kuva: Niina T.)

Vaikka maailman myrskyt keikuttavat kirjamessuja, niin kirjabloggaajien klassikkohaaste on jo valmiiksi verkossa, nyt jo kahdettatoista kertaa. Tällä kertaa vetovuorossa olen minä.

Linja on perinteinen: jokaisella meillä riittää kirjoja, jotka syystä tai toisesta nauttivat klassikkomainetta, mutta jotka ovat jääneet lukematta. Puolen vuoden välein on hyvä päättää että "nyt mä sen luen", ja myös jakaa lukukokemukset, positiiviset ja negatiiviset, oliko klassikko maineensa ja lukemisen arvoinen. Heinäkuussa kokemuksia jakoi 26 bloggaajaa, montako ensi tammikuussa?

Klassikkohaasteen viralliset säännöt:

1. Valitse klassikko, jonka olet jo pitkään halunnut lukea, ja ilmoita valinnastasi tämän postauksen kommenttikenttään. (Voit myös vain ilmoittaa osallistumisestasi haasteeseen ja päättää klassikon myöhemmin.)
2. Lue valitsemasi klassikko.
3. Kirjoita postaus lukemastasi klassikosta ja julkaise postauksesi 31.1.2021. Linkitä postauksesi koontipostaukseen, jonka julkaisen blogissani edellisenä päivänä.
4. Kehu itseäsi: selätit klassikon - ja ehkä jopa nautit siitä!
5. Toista kohta neljä useasti!


Osallistumiseen ei kuitenkaan tarvita blogia. Voit yhtä hyvin kertoa tiedot lukemastasi klassikosta (ja mielellään myös ajatuksiasi siitä) haasteen koontipostaukseen joka julkaistaan tässä blogissa tammikuun lopussa. 

Somessa käytetään tunnistetta #klassikkohaaste. Kirjoista saa ja kannattaa aina pöhistä :)

Tämän bloggauksen kommentteihin voi jo ilmoittaa kiinnostustaan, ja jos joku kirja on jo mielessä, niin sen voi myös mainita, mutta toki kirjan valintaa voi lykätä myöhemmäksikin, tai tarvittaessa vaihtaa lennosta, ilmoittautuminen ei siis ole mitenkään sitova.
Ja mukaan pääsee tietysti myös ilman ilmoittautumista: julkaisen koostepostauksen tammikuun lopulla ja sinne voi tulla jakamaan klassikkokokemuksiaan. Ja kirjan voi tietysti lukea vaikka heti, kunhan vain siitä kertovan postauksen ajastaa tuonne tammikuulle...


Hyviä lukuvinkkejä ja kirjaehdotuksia löytyy mm. edellisten klassikkohaasteiden koosteista.

Aiemmat klassikkohaasteet:
Osa 1: Reader, why did I marry him (Omppu Martin)
Osa 2: Tuijata. Kulttuuripohdintoja (Tuija Takala)
Osa 3: 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä (Marile)
Osa 4: Yöpöydän kirjat (Niina T.)
Osa 5: Tekstiluola (Tuomas)
Osa 6: Kirjapöllön huhuiluja (Heidi P)
Osa 7: Unelmien aika (Johanna)
Osa 8: Tarukirja (Margit)
Osa 9: Tuntematon lukija (Hande)

Osa 10: Taikakirjaimet / (Raija)
Osa 11: Kirjan jos toisenkin / (Jane) 
 
Itse olen osallistunut haasteeseen kahdeksan kertaa, viimeksi Platonilla, mutta seuraava valinta on yhä auki. Molière vilkuttaa silmää hyllyssä, vai hakisiko vaihteeksi jonkun suomalaisen?

------------------------------------------------

Ilmoittautuneet blogit (ja kirjasuunnitelmat jos mainittu):

Jotakin syötäväksi kelvotonta (Tennessee Williams: A Streetcar Named Desire)
Yöpöydän kirjat
Tuijata
Kirjasähkökäyrä
Jokken kirjanurkka (Voltaire: Candide)
Aukeamia
Kirja vieköön!
Donna mobilen kirjat
Oksan hyllyltä (John le Carré: Mies kylmästä)
Kaikkia värejä (Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani)
Kirjan jos toisenkin
Kirsin Book Club
Tarukirja
Kuunnellut äänikirjat
Sataa valoa
Kulttuuri kukoistaa (Alexandre Dumas: Monte Criston kreivi)
Bibliofiilin päiväunia (Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo)
Peegee hydatoon (Sofokles: Antigone)
Amatöörihumanisti
Kirjojen kätkemää 
Tahaton lueskelija (Aristoteles: Runousoppi)
Kartanon kruunaamaton lukija
Kirjan pauloissa (Arthur Conan Doyle: The Hound of the Baskervilles)
Kirjaluotsi
Luettua elämää (Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli)
Kirjamies (Kalle Päätalo: Ihmisiä telineillä)
Elämä on ihanaa (Ernest Hemingway: Vanhus ja meri)
Taikakirjaimet (Karel Čapek: R.U.R.)
Kirjakaapin kummitus (Richard Adams: Ruohometsän kansa)
Kirjapyykki (Maria Jotuni: Huojuva talo)
Sallan lukupäiväkirja (F. Scott Fitzgerald: The Great Gatsby)
Tuulevin lukublogi (George Eliot: Daniel Deronda)

14.8.2020

Julio Cortázar - Salaiset aseet


Täytyy sanoa että en tiennytkään tällaisen Julio Cortázarin kirjan olemassaolosta Otavan sinisessä kirjastossa kun sen divarissa bongasin, ei ole arvatenkaan yleisintä ja liikkuvinta sorttia (suomennos Jyrki Lappi-Seppälän).

Viiden novelin kokoelmassa korostuu pariisilaisuus, vähän joka novellissa tiputellaan viitteitä paikkoihin ja muutenkin paikallinen kulttuurihenki on hyvin esillä, siinä määrin että niminovellista tuli mieleen että luenko parodiaa ranskalaisesta uudesta romaanista...tekijä on perehtynyt (ja asui Pariisissa vuosikymmeniä) mutta siltikin positiossa tarkkailla kulttuuria myös ulkopuolelta.

Mutta noin muuten, en tiedä, en ollut kovin innostunut monista näistä novelleista. Ensimmäisessä, Kirjeitä mammalta, oli omaa mystistä viehättävyyttä, kun Pariisiin muuttaneen argentiinalaismiehen kotipuoleen jääneen äidin kirjeissä alkaa tuntua merkkejä vanhuudenhöperyydestä ja samalla ne herättävät kuitenkin haudattujen syyllisyyksien painolastia...mutta olen harvoin avoimien loppujen ystävä, enkä ole sitä nytkään, ja kolme muuta novellia vetosivat vielä vähemmän.

Mutta onneksi kirjan pisin novelli, Takaa-ajaja, olikin sitten erinomainen. Kertojana jazz-kriitikko Bruno, kohteena jazz-fonisti Johnny Carter jolla on armoitettuja lahjoja mutta jonka elämänhallinta on täysin hukassa. Ja tämän tarinan puitteissa sitten on käsittelyssä niin taiteilijan kuin kriitikon suhde taiteeseen ja toisiinsa, samoin kuin kollegoihin ja kanssaihmisiin (ja tietysti päinvastoin), ja näissä suhteissa riittää kyllä raadollisuutta.

- Kuule, hetki sitten sinä sanoit että siitä minun kirjastani puuttuu jotakin.
(Ja nyt, huomio!)
- Ettäkö puuttuu, Bruno? Ai niin, minä sanoin että siitä puuttuu jotakin. Joo, ei se ole pelkästään se Lanin punainen leninki. Se on myöskin...Onkohan ne oikeasti uurnia, Bruno? Eilen illalla minä näin taas niitä, sellaisella helvetin isolla kentällä, mutta ne eivät olleet enää maan sisällä. Toisissa oli slelaisia raapustuksia, ja sellaisia jättiläisiä joilla oli kypärät päässä niinkuin leffoissa, ja kädessä mahtavat patukat. Se on kuule kornia käppäillä uurnien välissä kun tietää ettei siellä ole ketään muita, että minä olen ainoa joka ravaa siellä niiden välissä ja etsii. Älä hikeennyt, Bruno, ei se ole niin vakavaa vaikka sinä oletkin unohtanut laittaa tämän siihen kirjaasi. 

Tuon novellin perusteella voisin ottaa Helmet-haasteesta kohdan 16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli: Johnny on eittämättä Brunon ystävä mutta samalla myös jatkuvasti Brunon kirjan kohde.

10.8.2020

Lee McIntyre - The Scientific Attitude


Tämän nappasin luettavaksi kun aihe kiinnosti, tieteen filosofiaa sillai sopivan populaarilla otteella että runsainta jargonia vältellään mutta substanssia kuitenkin on: Lee McIntyre tarkastelee tieteen ominaislaatua, mitä tiede on, miten sen tunnistaa ja erottaa ei-tieteestä.

Ongelmahan on vanha, sen pääpiirteet käydään läpi (Popper, Kuhn yms mainiten), miten voisi määritellä tieteellisyys niin että määritelmään sisältyy kaikki se, mitä ainakin tiedeyhteisö yleisesti haluaisi mukaan laskea ja toisaalta sulkeutuu pois kaikki se, jota tavataan mieltää ei-tieteelliseksi. Esim. Popperin falsifikaatio tähän ei täysin sovellu, koska se sulkisi jotkut sellaiset teoriat pois jotka halutaan pitää mukana (esim. psykologian alitajunta, tai evoluutioteoria koko laajuudessaan), ja toisaalta sisällyttäisi joitain kyseenalaisia oppeja (esim. astrologia on falsifikoitavissa, eri asia sitten välittävätkö astrologit moisesta).

Ajatus siitä, että olisi jokin selkeä johdonmukainen ja kaikkialla sovellettavissa "tieteellinen metodi" ei toimi, ja jos tuijotetaan vain ihan vaikka fysiikan ja tähtitieteen onnistuneempia oivalluksia ja niidne perusteella yritetään määrittää "tieteellisyys", ongelmia alkaa tulla jo vaikkapa kemiassa, geologiassa ja biologiassa jostain psykologiasta tai yhteiskuntatieteistä puhumattakaan.
Ja jos tarkastellaan historiaa, miten silloin pitäiis tarkastella tieteellisyyttä kun joskus tiedemiehet ovat tietysti väärässä. Einstein kumosi newtonilaisesta fysiikasta isoja osia, tarkoittaako tämä että Isaac Newton ei ollut tiedemies? Entä Ptolemaios, jonka maakeskeinen kuva maailmankaikkeudesta sopi kohtuullisen hyvin oman aikansa todistusaineistoon vaikka onkin väärä?

McIntyrea kiinnostaa kirjassa juuri ne tilanteet joissa tiede on toiminut huonosti, epäonnistumiset, huonosti toimineet tieteelliset mallit, huijaukset, pseudotieteet ja toisaalta denialismi, toimivien mallien vastustus, ja erityisen huomion kohteeksi päätyy kirjan nimessä mainittu tieteellinen asenne, valmius tarkkailla ja etsiä todistusaineistoa ja reagoida siihen. Tämä myönnetään toki hyvin epämääräiseksi ja näin ollen tiukkaan kategorisointiin soveltumattomaksi, mutta kuitenkin piirteeksi johon on syytä kiinnittää huomiota.

Ja tätä tieteellistä asennetta ja tieteellisen ajattelun toimintaa tarkastellaan monin esimerkein, Ignaz Semmelweisin lapsivuodekuumetutkimuksista Andrew Wakefieldin rokote-autismi-"tutkimuksiin", Johann Boden laista säieteoriaan, Harlen Bretzista ilmastomuutosdenialismiin...

Erityisen suurta huomiota saa lääketieteen kehitys, jossa näkyy hyvinkin selvästi lähihistoriassa kehitys jokseenkin puhtaasta pseudotieteestä ja huuhaasta vakavammin otettavaksi tieteeksi...käytännössä ennen Pasteuria ja Listeria 1860-luvulla ei voida puhua lääketieteestä (edellämainittu Semmelweis yllättävänä poikkeuksena, mutta tämä kuolikin katkerana ja hyljeksittynä), lääkärien hoidot perustuivat joihinkin muihin arvoihin kuin toimivuuteen, ja luonnollisesti tuon jälkeenkin kesti pitkään ennen kuin tieteellisyys levisi varsinaisesti kentälle, erityisesti Amerikassa. Prosessin kuvaus on yhtaikaa huvittavaa ja kammottavaa.
Mielenkiintoinen huomio oli maininta, että jo 1800-luvun alkupuolella Yhdysvalloissa oli puhe lääkärien järjestäytymisestä ja tätä kautta jonkinlaisesta kontrollista kuka ja millaisella koulutuksella ja ammattitaidolla voi toimia lääkärinä, mutta tämä suunnitelma katsottiin kartelliksi ja sitä kautta vastustettavaksi, demokraattisessa yhteiskunnassa myös tieteen kuuluisi olla demokraattista ja kenen tahansa vapaasti harjoitettavissa...(mieleen tuli Alexis de Tocquevillen kommentointi vihamielisyydestä asiantuntijuutta kohtaan sen ominaisen demokratiavastaisuuden johdosta samoin kuin vastikään lukemani Platon, ja tietysti kuinka koronakevät on tuonut valtavan määrän epidemologian asiantuntijoita jotka haluavat ratkoa asioita huutoäänestyksellä)

McIntyren kirjassa on varsin voimakkaasti apologistinen sävy tieteellisen asenteen puolesta, joka tuntuu myös siinä, että kovin paljoa poleemisempia aiheita ei käsitellä, jotkut ongelma-alueet sivuutetaan ohimennen vaikka ne sinänsä asian kannalta sitä tarvitsisivatkin.

Positivismi mainitaan kestämättömänä filosofisena asenteena, mutta sen kummemmin ei pureuduta sen huomattavaan vaikutukseen nykyisessä tiedekulttuurissa, jossa skientismi rehottaa ja esim. tällainen tieteen filosofian pohdinta on turhaa koska filosofia ei ole tieteellistä, ja eettisen ajattelunkin voi ulkoistaa muiden huoleksi (sinänsä absurdi on ajatus että ihminen voi lakata olemasta moraalinen toimija ihan vaan päättämällä että ei ole moraalinen toimija). Ihan omasta kokemuksesta luonnontieteellisestä koulutuksesta voin sanoa että tällainen metatasoinen tieteen käsittely että mitä tässä nyt oikeasti ollaan tekemässä vaihtelee vähäisen ja olemattoman välimaastossa ja se on ihan oikeasti vahingollista.

Pseudotieteellisyydestä käsitellään joitain ilmeisiä esimerkkejä (kuten kreationismi tai astrologia) ja historiallisia kehityskulkuja (kuten yllämainittu lääketiede), mutta nykyisistä yhteiskunta- ja ihmistieteiden kirjosta jonkin verran muttei tarpeeksi, vaikka niissäkin riittäisi tarkasteltavaa missä menevät oikeat tieteellisyyden ja missä ideologioiden rajat...mainitaan esim. klassinen taloustiede ja esitellään esimerkkinä tutkimuskoe joka vähintäänkin haastaa yhden sen keskeisen teorian, mutta sen pitemmälle asiaa ei tässä viedä...

Ja teksti sivuaa myös journalismia, jossa keskeisempänä tavoitteena on repiä kritiikittömästi isoja otsikoita ja pyrkiä keinotekoisesti luomaan vastakkainasetteluja ja kyseenalaistuksia, sellaisistakin asioista joissa ne eivät ole mitenkään mielekkäitä (voisi sanoa journalismissakin näkyvän se positivismin perinne jossa eettinen ajattelu ulkoistetaan ja päätetään että moraali ei muuten minua koske koska minua niin sattuu huvittamaan). Ja tuo siis ihan keskeisten valtamedioidenkin suhteen. Mutta tämäkin asiana joka vain ohimennen sivutaan vaikka aihetta olisi laajempaankin.

Voisi myös kysyä kuinka luotettava intuitio on määritettäessä tieteitä ja ei-tieteitä ja kannattaako siis yrittää sovittaa rajaus tähän intuitiiviseen käsitykseen. McIntyre huomioi mm. että tieteellistä asennetta voi harjoittaa myös sellaisissa tilanteissa joita ei voi kuitenkaan pitää tieteenä, kuten vaikka hukassa olevien avainten etsimisessä kotoa. Mutta pakko on kysyä onko mitään varsinaista syytä miksi avainten etsimistä ei voisi pitää tieteellisenä ongelmana, ehkä hieman triviaalina ja vaikea siitä on jotain universaaleja teorioita johtaa mutta kuitenkin (ja mainitsen tässä erinomaisen viihdyttävän tieteellisen artikkelin kahvilusikoiden katoamisesta työpaikan taukohuoneesta...)

Historia-osuuksissakin oli joitain kohtia joissa mieleen tuli että meniköhän tuo nyt ihan noin, mutta kyllä tämä kiinnostavana yleiskatsauksena antaa pohjaa aiheen ymmärtämiseen, ja apologisesta sävystä huolimatta arveluttavampiakin tieteen nurkkia kolutaan sen verran että skientisteillekin on mahdollisuus saada ainesta kriittisempään ajatteluun...

3.8.2020

Josiane Balasko - Dernier rappel


Tämän kirjan valitsin täsmäosumaksi Shakespearen sisarukset -haasteeseen: näytelmä elävältä ei-suomalaiselta naiskirjailijalta jonka tuotantoa olen lukenut aiemmin. Lähikirjastosta vaihtoehtoja löytyi tasan yksi, kun Josiane Balaskon yhden romaanin olen lukenut pari vuotta sitten, vaikken siitä nyt niin innoissani ollutkaan (toisessa kirjastossa olisi vähän laajempi valikoima mutta sen kirjallisuusosasto on parastaikaa remontissa eikä sinne siis pääse...en tosin tiedä löytyisikö siltikään ihan valtavasti vaihtoehtoja...)

Rokkitähti Alex Martini on suosionsa huipulla ja käytökseltään juuri niin itsekeskeinen diiva kuin mitä odottaa voi, mutta öisessä hotellihuoneessa iskee sydänkohtaus ja kuolemista odotellessa päästään keskustelemaan noutajan (tässä tapauksessa kahden, kuolleen prostituoidun Jennyn ja intiaanisoturi Karhun-joka-ei-halua-tulla-häirityksi) kanssa ja punnitsemaan elämäntapaa akuutimmalla mielenkiinnolla.

 Ja, no, ei tässä tarinan kannalta juuri yllätyksiä tule, kevyt komedia tietysti vakavasta aiheesta joka menee jotakuinkin niinkuin odottaa sopii. Henkilöissä on karikatyyrisyytta mutta sanailu on kyllä varsin mukavaa, eli varmaan hyvillä näyttelijöillä tästä saa viihdyttävän kappaleen.
Oma kiinnostava piirteensä oli, että noutajat eivät olleet mitenkään yliempaattisia tapauksia: tässä järjestelmässä, sen verran kun sitä paljastuu, kyseinen rooli on eräänlainen kiirastuli, rangaistuksenomainen työ elämän aikana tehdyistä rikkeistä, mikä antaa näille sopivan pisteliään "mä olen vaan töissä täällä"-sävyn.

Luettuna "ihan kiva", teatterissa varmaan parempi (kirjoittaja Balasko on itse ollut mukana myös näyttelijänä, rooleja ei mainittu mutta varmaan Jennynä).