Joel Haahtela - Tähtikirkas, lumivalkea

Pikkuhiljaa tutustun Joel Haahtelan tuotantoon, ensimmäisen kirjan luin viime vuonna ja nyt sitten toinen, Helmet-haasteen täsmäosumana.

Nuori mies kirjoittaa päiväkirjaa kaipauksensa kohteelle Pariisissa 1889: kuka on ajatukssissa ja kaipauksissa oleva henkilö ja mitkä arveluttavat olosuhteet ovat ajaneet miehen Suomesta Pariisiin, ne selviävät  pikkuhiljaa. Mies saa työpaikan modernin aallonharjalla olevassa huipputeknologiafirmassa, lennättimessä kansainvälisiä uutisviestejä vastaanottamassa, ja etenee itsekin journalistiksi, Pariisin maailmannäyttely henkii uutta suurempaa maailmaa, ja taiteetkin etenevät harppauksin, ollaan aivan uuden kynnyksellä.

Seuraavassa päiväkirjassa mies on Berliinissä 1913. Maailma on muuttunut, mies samoin, ja uusi aika antaa taas merkkejä itsestään, tällä kertaa tosin maailmansodan muodossa.

Kolmannessa päiväkirjassa 1920-luvun alussa mies matkustaa kaukoitään, nimellisesti journalistin töissä mutta enemmän lepäämisenä masennuksesta.

Ja neljännessä ollaan saksalaisessa mielisairaalassa 1936. Muidenkin, välissäolevien, päiväkirjojen olemassaoloon viittaillaan, mutta nämä neljä olivat, ainoat jotka löytää Helsingissä 2012 toinen mies, ensimmäisen lapsenlapsenlapsenlapsi. 

Kovin juonivetoinen teos ei siis ole, vaikka selkeä eteneminen ja elämäntarina siinä onkin. Nuori mies kärvistelee kaipauksessaan mutta samalla on täynnä toivoa ja suuria suunnitelmia. Mutta eläessään ja päiväkirjaa kirjoittaessaan hän toisaalta luo itseään enemmäksi ja samalla luopuu asioista, toisista puolista itsestään...edetään ammatillisesti, tullaan vakavaraisemmaksi, ja samalla kaipauksen kohde alkaa haipua mielestä, taiteelliset intohimot unohdetaan...vaan toki niihin palataan, mutta vasta sitten kun on jo kovin myöhäistä. Ja sama pätee maailmaan, 1800-luvun lopun mullistava tulevaisuus täynnä toivoa kääntyy maailmaksi matkalla maailmasotiin ja joukkomurhiin, jotain saavutetaan ja jostain luovutaan, ja oman viestinsä antaa vierailu Angkorissa, viidakkoon unohtuneessa vanhan korkeakulttuurin jäänteessä...

Kuvaus on kaunista, päiväkirjameskinnöissä niin kirjoittaja kuin ympäristönsä tulee eläväksi, vaikka ei tämä tässäkään maailmanajassa kovin hilpeä kirja ole. Vaan ehkä näin se menee ja on aina mennyt ja tulee jatkossakin menemään.   

Helmet-haasteessa tämä on tosiaan täsmäosuma kohtaan 2. Kirjan nimessä on sana tähti tai sen taivutusmuoto. Ja vanhoja bloggauksia ilmestymisajan läheltä löytyy paljon, on Kirjavinkit ja Katja ja Omppu ja Pekka ja Sari jne.  

Joel Haahtela - Perhoskerääjä

"Huhtikuun kolmantena päivänä vuonna 1991 sain kirjeen, jossa ilmoitettiin, että olin saanut perinnön."

Nimettömäksi jäävä minä-kertoja ei vainajaa, saksalaissyntyistä Henri Ruzickaa, tunne eikä hänellä ole aavistustakaan miksi tämä on jättänyt kertojalle maallisen omaisuutensa, pienen talon jossa huomiotaherättävin piirre on hyvin laaja perhoskokoelma. Talosta löytyy myös jonkin verran kirjeenvaihtoa Saksassa asuvan naisen kanssa, ja käy ilmi että nainen asuu yhä samassa osoitteessa. Niin kesäloman tullessa kertoja suuntaa tapaamaan naista saadakseen hieman lisää selvyyttä kuka Henri Ruzicka oikein oli.

Vaikka juonta kuljetetaankin, ei tämä silti kovin juonivetoinen kirja ole, hallitsevampana piirteenä ovat teemat ja tunnelmat. Kirjaa leimaa poissaolot, ja poissaolevan hapuileva ja/tai pakkomielteinen etsintä: kertojan vaimo on lähtenyt pitkälle työmatkalle, ja palaa syksyllä (vai palaako?), kertoja ei tunne Henri Ruzickaa mutta lähtee kulkemaan tämän jalanjäljissä, Henri itse on kulkenut etsimässä kadonnutta äitiään...ja silloinkin kun henkilöt kohtaavat, tuntuu etteivät nämä ole aivan täysin toistensa seurassa, varsinaiset kohtaamiset tapahtuvat vain etäältä katsottuna, muistojen läpi tai esineiden ja niiden vihjeiden antamien välityksellä. Ja tämän etäisyyden, ja jo kuolleen Henri Ruzickan kautta kertoja kohtaa jotain myös itsestään.  

Aika viehättävä teos epämääräisessä tunnelmassaan. En ollut aiemmin Joel Haahtelan kirjoja lukenut, joskin niistä toki kuullut, kun niitä ovat lukeneet kaikki muut (mukaanlukien yksi tuttuni joka muuten on sanonut ettei lue kaunokirjallisuutta), ja useimmiten useita. Niinpä laitankin Helmet-haasteessa tämän kirjan kohtaan 46. Suosittu kirja, jonka kaikki muut vaikuttavat lukeneen (ei ehkä juuri tätä kirjaa, mutta kirjailijan tuotantoa yleensä).

Kirja valikoitui luettavaksi lähinnä sattumalta koska oli tarjolla, joskin näkyy tälläkin olevan aika paljon lukijoita olleen: Katja, Margit, Kaisa Reetta, Paula, Kiiltomato...