Kosti Koskinen - Ihmeellinen kuherruskuukausi

Tässäpä teos joka oli vaipunut hyvin tehokkaasti unholaan: paremmin taidemaalarina tunnettu Kosti Koskinen sai julki ainoaksi jääneen novellikokoelmansa 1930, mutta vaikka kustantajana oli iso WSOY, teos jäi ilmeisen vähälle huomiolle eikä kai myynytkään juuri mitään: ilmeisesti alkuperäisen painoksen ulkonäkö ei antanut oikein mitään vinkkejä sisällöstä, ja nimikin viittaa jonnekin romanttisen komedian tylsemmän päädyn puoleen. Mutta 2000-luvun puolella kirjailija ja omalaatuisen kirjallisuuden harrastaja Boris Hurtta oli huvikseen napannut epämääräisen näköisen tuntemattoman kirjan luettavaksi, ja siitä innostunut, ja innostukseen tarttui toinenkin omalaatuisen kirjallisuuden harrastaja Juri Nummelin, jonka kautta tuli myös tämä lukemani uusintapainos joku vuosi sitten. Ja näiden kahden intoilun kautta itsekin kiinnostuin tästä vanhemman kotimaisen spefin epäilemättä omalaatuisimmasta teoksesta...

Teos omalta osaltaan liittyy 1920-luvun tulenkantajien suosimaan kauhukirjallisuuden trendiin, johon liittyvää kirjallisuutta on minunkin tullut jonkin verran luettua, mutta vie lajia kyllä vahvasti omaan suuntaansa. Teos osoittelee kyllä ihan avoimesti Edgar Allan Poen suuntaan, ja tiedä sitten mitä muita lajityypin teoksia Koskinen mahtoi tuntea (Lovecraft? Chambers? Machen? goottiromantikot? Wells? Stevenson?). 'Moran luostarissa' ja 'Prinsessa Metefa' ovat tarinoiltaan konventionaalisimmat ja perinteisimmät jutut, joissa aikakauden hengessä ammennetaan eksotismista: 'Moran luostarissa' ollaan goottilaishenkisessä Espanjassa ja 'Prinsessa Metefa' taas liittyy aikakauden hengessä Egyptin hautalöytöihin, mutta kumpikin erottuu lajissaan omalaatuisella unenomaisella, häiritsevän uhkaavalla tunnelmalla ja joillain varsin värikkäillä ja mielikuvituksellisilla kuvailuilla ja yksityiskohdilla (Nummelin arvelee Moran luostarissa olevan suomalaisen kirjallisuuden ensimmäinen saatananpalvontakuvaus). 

Ja nämä piirteet ovat kolmessa muussa novellissa vielä vahvemmin mukana: erityisesti aloitusnovelli 'Orta' on kaikessa unenomaisessa hämäryydessään vaikuttava, tässä tarinassa on vaikea sanoa mitä siinä lopulta oikein tapahtuu ja mikä on totta ja mikä ei, mutta varmaa on että jotain siinä on pahasti väärin. Mutta sama häiritsevyys ja uhkaavuus leimaa koko kirjaa, Koskinen ei tyydy vain ekspressionismiin vaan siirtyy reippaasti surrealismin puolelle, alitajjunan syövereistä ammennetaan kaikenlaista mutta ihan vaan vihjailevan psykologisen kauhun sijaan kumma tulee vasten lukijan kasvoja (ja toisaalta aikakauden kotimaisen kauhukirjallisuuden toinen suosikkitrendi, kansanperinnepohjaisuus, sivuutetaan täysin).

Outo, hämärä, häiritsevä, tunnelmallinen teos: hyvä että tämä on saatu kaivettua esiin historian unohduksesta uusille lukijoille. Tähän uusintapainokseen on liitetty mukaan myös viisi Koskisen muuta tarinaa, joista neljä on ilmestynyt lukemistolehdissä 1920-luvulla ja yksi julkaisematon käsikirjoitus: julkaisematon 'Unihirviö oli näistä kiinnostavin, mutta ei näistä mikään varsinaisen kokoelman tasolle noussut. Ja jos alkuteoksen joitain ilmeisiä lyöntivirheitä on tähän korjattu, niin niitä kyllä riittää tässäkin painoksessa varsin paljon, ja aika moni niistä on tyypillinen painetun tekstin skannauksessa syntyvä typo, jossa kaksi kirjainta luetaan yhdeksi tai yksi kirjain kahdeksi (tyyliin 'mitä' -> 'niitä'), virheellisiä kappalejakoja yms.: näitä on harmittavankin paljon. Kansi sen sijaan vinkkaa nyt paremmin että tämä ei ehkä ole tylsä yritelmä romanttiseksi komediaksi...

Niminovellin perusteella otan Helmet-haasteessa tällä kohdan 34. Kirjassa mennään piiloon.  

Gertrud von Le Fort - The Song at the Scaffold

Tarina oli jo ennestään minulle tuttu, koska tästä Gertrud von Le Fortin pienoisromaanista tehdyn näytelmän Dialogues des Carmélites olin lukenut jo aiemmin: 1931 ilmestynyt romaani oli varsin suosittu, mutta nykyään kai paremmin muistetaan tuo Georges Bernanos'n näytelmäsovitus, tai ennemminkin Francis Poulencin siitä tekemä ooppera. Mutta kun romaani nyt sitten tuli käsiin niin pitihän se lukea.

Aihe ja tapahtumat pysyvät samoina, tositapahtumiin perustuvana kaunokirjallisena kuvauksena: Compiègnen karmeliittaluostarin elämää Ranskan vallankumouksesta heinäkuuhun 1794, jolloin kuusitoista luostarin sisarta teloitetaan giljotiinilla. Kymmenen päivää myöhemmin itse Robespierre päätyy giljotiiniin, ja varsinainen terrorin aikakausi päättyy, mikä antaa pohjan Le Fortin kerrontaratkaisulle: teksti on laadittu pitkäksi kirjeeksi seuraavassa lokakuussa, jonka pariisilainen kirjoittaja (joka itse oli todistamassa joitain tapahtumia ja tuntee muut muiden muistiinpanoista ja muisteluista) lähettää jollekulle kauempana,ehkä ulkomailla ja ehkä pakolaisena asuvalle henkilölle. Sekä kirjeen lähettäjän että vastaanottajan identiteetti jää kuitenkin varsin epämääräisiksi. 

Tarina kuitenkin seuraa karmeliittasisarten vaiheita kasvavan uhan vallassa, ja erityisen huomion kohteena on nuori noviisi Blanche de la Force, jota voisi hyvin kutsua syntymässä säikähtäneeksi, ja kun kasvavan painostavassa ilmapiirissä sisaret henkisesti valmistautuvat kuolemanuhkaan, niin epäilyttää mahtavatko kaikki (siis erityisesti Blanche) kestää koettelemuksen vai päätyä luopioksi, ja olisiko silloin parempi lähettää tämä suosiolla jo nyt pois luostarista...

Bernanos'n versio on näytelmien tapaan melkein pelkkää dialogia suljetussa tilassa, ja siinä kyllä uppoudutaan kuoleman ja kuolemantuskan mysteeriin hyvin intensiivisesti. Le Fortin kerronta on tarinallisempaa, joten ihan samaa intensiteettiä ei tule, ja kun kertojana on yhteisön ulkopuolelta ja ajallisesti vasta tapahtumien jälkeen, niin herooinen sävy nousee hieman enemmän esiin ja tapahtumia yhdistetään enemmän myös välittömän yhteisön ulkopuolelle. Mutta toki tässäkin teoksessa uhrin, kuoleman ja pelon mysteerit ovat läsnä ja uhrautuminen ottaa monenlaisia muotoja, ennakoimattomiakin...tarina ja sen ymmärrys on sama, vaikka muodot versioita erottavatkin. 

Helmet-haasteessa otan kohdan 40. Kirja sijoittuu syksyyn: tapahtumat kattavat toki useita vuodenaikoja, mutta kun tämä kerran esitetään lokakuussa kirjoitetun kirjeen muodossa.

Per Faxneld - Uhripuu

Poimintoja kirjastosta. Per Faxneld ei ollut ennestään tuttu, mutta selailun perusteella kirja vaikutti kiinnostavalta (suom. Satu Grönroos): 44 lyhyttä tarinaa kansanperinnekauhun piiristä, kukin tasan neljän sivun mittainen joista yksi sivu oli varattu Mimmi Strinnholmin tummanpuhuville vinjettikuville (kannesta näkee tyyliä). 

Olen aiemmassa blogissa jo kirjoittanut Lauri Simonsuuren toimittamasta kokoelmasta Myytillisiä tarinoita, joka tulisi mainituksi jos pitäisi lähteä listaamaan kaikkien aikojen suosikkikirjojani. Samassa agraarisen vanhakumman hengessä tämän Uhripuunkin tarinoita kerrotaan: melkein kaikissa ollaan jossain 1800-luvun tienoilla Ruotsissa, tyyli pysyy aika yksinkertaisena ja napakkana, ja kauheita asioita tapahtuu. 

Täyttä pastissia ei kuitenkaan tehdä: tekstit ovat kaunokirjallisempia, määrämittaisuus vaatii kuitenkin hieman enemmän tapahtumien kehittelyä kuin mitä folkloristiset uskomuskertomukset monesti tekivät, ja esim. avoimia lopetuksia käytetään tässä paljon enemmän. Ja huomaan kyllä myös että kirjailijan moraaliset sensibiliteetit ovat sidoksissa ennemmin 2000-lukuun kuin kuvattuihin tapahtuma-aikoihin...

Nuo piirteet saattavat ehkä tehdä teksteistä helpommin lähestyttäviä autenttisen folkloristiikan karuuteen ja äkkivääryyteen verrattuna, mutta samalla ainakin minusta tämä suhteellisen moderni sisäsiistiys ennemminkin laimentaa kummuuden tuntua, joka minua tässä kuitenkin eniten kiinnosti, vaikka sinänsä teoksessa on paljon varsin oivaltavaakin groteskiutta: toisia ideoita taas ehkä valittu tyyli ja formaatti kahlehtikin. Tiukasta formaatista ja yhtenäisyydestä johtuen en myöskään oikein osaa nostaa mitään yksittäisiä tarinoita toisten edelle, vaikka lukiessa toki huomionarvoisuuden eroja olikin. Teos kuitenkin seisoo nautittavalla kokonaistunnelmallaan ja tyylikkäällä toteutuksellaan. 

Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä: se oli kirjastossa nostettu esille pöydälle, jonka tulkitsin kirjaston työntekijän suositukseksi. 

Widsith

Lisää täsmähakuja Helmet-haasteeseen: kirja nousi luettavaksi koska sen nimenä on kertojan nimi, joten se sopii kohtaan 12. Kirjan nimestä ei voi päätellä, millä kielellä kirja on kirjoitettu. Joskin ilmeisesti jos osaisi muinaisenglantia, niin voisi hoksata että nimi tarkoittaa 'kaukomieli'...mutta menköön.

Tässä teoksessa tosin itse teoksen sijaan konteksti on keskeinen: varsinainen Widsith-runo on vain 143 säettä pitkä, ja se on tässä mukana niin suomennettuna kuin alkukielisenä. Sivumääräisesti suuremman osan ohuesta kirjasta vievät Osmo Pekosen ja Clive Tolleyn laatimat viitteet ja selitykset sekä runoa taustoittavat artikkelit.

Ja samalla on todettava, että muutenkin se perusteksti sellaisenaan, no, ei ole kovin antoisa ihan vaan luettuna: laulaja Widsith kertoo paikoista joissa on käynyt (tai väittää käyneensä) sekä näiden paikkojen ja niissä asuvien kansojen hallitsijoista joita on tavannut (tai väittää tavanneensa), eli oikeastaan tämä on lähinnä pitkä lista nimiä. Historioitsijalle toki tässä on analysoitavaa, ja kotoisasti huomionarvoista on, että yhtenä kansana ovat finnit.

Kommentoijat nostavatkin esiin sen satunnaisuuden, jolla tällaisia vanhoja tekstejä on nykyaikaan säilynyt. Tämä teksti oli säilynyt yhdessä käsikirjoituksessa 1000-luvulta, ja silläkin käsikirjoituksella on ollut näkyvästi sellaisia vaiheita, että ei olisi ollut ihme ettei sitäkään olisi säilynyt. Itse runon ajoittamisessa on epävarmuutta, mutta hyvinkin mahdollisesti ainakin osa siitä on 500-luvulta, joskin myöhempiä lisäyksiä on varmastikin myös tehty. 

Mutta ylipäänsä muinaisenglantilaista runoutta ei ole kovinkaan paljon jäljellä, kyseisen käsikirjoituksen sisältämät runot muodostavat ihan huomattavan prosenttisosuuden kaikista säilyneistä. Ja valinta mikä on säilynyt ja mikä kadonnut vaikuttaa aika satunnaiselta...mutta näin on käynyt, meille on säilynyt mm. Widsith ja historioitsijat voivat parhaansa mukaan yrittää ymmärtää jotain menenistä kulttuureista näiden satunnaisten fragmenttien perusteella. Eikä tämä päde vain anglosakseihin, vaan teoksessa kommentoidaan myös tulkintalinjoja suomalaisten muinaishistoriasta näiden fragmenttien perusteella, myös menneiden historioitsijoiden ajoittaista taipumusta fantasiointiin...   

No niin. Itse runon lukematta jättämisessä tuskin menettää mitään, Pekosen ja Tolleyn kommentoinnit ovat ihan kiinnostavia jos aihepiiri kiinnostaa, mutta laajemmalla tasolla tämä teos voi herättää toki miettimään kysymyksiä kulttuuriartefaktien säilymisestä ja siihen vaikuttavien prosessien satunnaisuudesta.  

Jascha Golowanjuk - Pyhä valhe

Kansikuva Kirjasammosta, omassa kappaleessani ei ollut kansipapereita

Helmet-haaste alkaa olla sen verran loppusuoralla, että täytyy tehdä jo täsmänostoja: tästä teoksesta en ollut ikinä kuullutkaan mutta ensisilmäyksellä uteloitti, ja keskushenkilö sopii kohtaan 33. Kirjan päähenkilö on yli 60-vuotias. Jascha Golowanjuk on ruotsalainen kirjailija, jonka kirjoja on näköjään tullut enemmänkin suomeksi (tämän suom. Eeva-Liisa Manner). 

Kirja tosin sijoittuu Tanskaan, ja kirjan kertoja on nuori tanskalaisviulisti (kuten myös Golowanjuk, mahtaako kirja pohjautua omiin kokemuksiin?), jonka setä on kerännyt ympärilleen joitain varsin eksentrisiä henkilöitä: yhtenä näistä tämän kirjan varsinainen päähenkilö, kreivitär Charlotte Trier-Gotha, joka kirjan alussa on yli seitsenkymppinen eukko, jolle vuosikymmenet eivät ole olleet armeliaita. Kreivitär on pohjattoman pihi, kleptomaani, perheensä hylkimä ja monella tavoin omituinen vanhus, mutta jossa on myös runsaasti iloisuutta ja vetovoimaa, sen verran että kertoja oikein mielellään viihtyy tämän seurassa.

Tämäkin kirja tasapainottelee komedian ja tragedian välillä: kreivitär todella on käytökseltään varsin erikoislaatuinen henkilö, huvittava ja ystävällinen ja viis veisaa muut mielipiteistä, ja toisaalta muut kyllä tuovat omat mielipiteensä esiin minkään inhimillisen kohteliaisuuden rajoittamatta, ja kertojakin voi vain arvella kuinka paljon viisveisaavassa eksentrisyydessä on vain välttämättömyyksien sanelemaa ulkokuorta ja mitä kreivitär sisimmässään tuntee ja ajattelee. Tuttavuuden jatkuessa kertoja saa toki myös paljon lisää selvyyttä kreivittären taustoista ja ajatuksista, ja toisaalta elämän ankenevasta nykytilasta, iloista ja suruista: jotain selviää, mutta samalla lopulta jäljelle jää oma mysteerinsä, mikä ihmisen perustana on.

Sympaattinen pieni kirja sekoituksella hilpeyttä ja surullisuutta: en nyt ole ryntäämässä etsimään lisää kirjailijan teoksia, mutta ilokseni tämän luin. 

Matti Järvinen (toim.) - Musta paholainen

Jokunen vuosi sitten luin antologian Synkkä satu, kokoelmallisen vanhoja suomalaisia kauhutarinoita: Nysalor-kustantamon pääjehu Matti Järvinen oli koonnut 1900-luvun alkupuolelta vanhoista lehdistä ja muista lähteistä kauhun piiriin kuuluvia tarinoita. Osa kirjailijoista olivat nykyäänkin kuuluisia, osa ehkä aikanaan tunnettuja mutta bibliografioiden maininnoiksi jääneitä, ja jotkut, erityisesti tunnistamattomien nimimerkkien taakse jääneet, ovat lähes tuntemattomia. Kokoelma oli sen verran mainio, että nappasin nyt luettavaksi sen eräänlaisen jatko-osan, tai samalla periaatteella tehdyn toisen kokoelman. 

Muutama sama kirjailija on päätynyt tähänkin kirjaan, ja joitain uusia on myös mukana...mutta täytyy kyllä todeta että kuratointityö tuossa ensimmäisessä kokoelmassa oli ehkä sen verran onnistunutta, että tässä täytyi jo tyytyä vähän heikompaan tasoon. Toki Topelius osaa yhä tarinoida, Aarnio, Onni W. Arima ja Konrad Lehtimäki pitävät puolensa ja Kailas on Kailas, mutta silti, ei näiden tarinoiden valikoima taida mitenkään loputon olla.

Kuten esipuheessa huomautetaan, kauhukirjallisuutta ei kovin genretietoisesti 1900-luvun alkupuolella varsinaisesti edes tehty, joten tyylilajina on paljon kansantarinamaisia kummitusjuttuja fiktiomuotoon sovitettuna, ja myös joitain ihmesatuja joissa nyt sattui olemaan vähän makaaberimpi henki. Toki mukana on myös jonkin verran eksotiikkaan vetoavaa pulppia (mm. A. Emil Virtasalo ja Unto Koskela) ja sitten se Kailaan ekspressionistinen tunnelmapala...

Oma kiinnostava sivujuonteena näissä on ollut vasemmistolehdissä julkaistut tarinat, joissa aatteen, moraalin ja oikeudenmukaisuuden teemoja esitetään hyvinkin räväkällä kauhukuvastolla (tässä mm. Hilda Tihlä). Kristillisillä puolilla ehkä innokkain helvettimaalailu on jo jäänyt taakse (tai se ei Suomessa edes purkautunut kaunokirjallisesti), mutta kyllä tämä muissakin aatteissa voidaan käyttöön valjastaa...mutta kauhufiktion vahva moraalinen ulottuvuus on omalla tavallaan hyvin kiinnostava piirre, ja kun se tuodaan läpi näinkin selvästi (joillekin muille moinen osoittelevuus ja tendenssikirjoittaminen on ehkä myrkkyä).

Nysalor-kustantamo on muutenkin kunnostautunut alalla, julkaisten runsaasti sekä uudelleentoimitettua vanhaa että uutta spefiä, genrerajoja reippaasti venyttäen. Kaipa laajasta valikoimasta tulee tänne lisääkin poimittavaa...

Helmet-haasteessa yksittäisillä novelleilla saisi monenlaisia haastekohtia täyteen, mutta kun tällainen vanhempi kaunokirjallisuus pohjautuu romantiikan ajan taiteeseen, niin laitanpa kirjan kohtaan 7. Romanttinen viihdekirja. 

Lassi Nummi - Keskipäivä, delta

Ei ole tullut aiemmin Lassi Nummen tuotantoakaan luettua, vaikka muistankin näitä suositellun, kun pieni ikuisuus sitten aloitin runonlukuprojektiani...mutta parempi myöhään.

Tämän teoksen runot muodostavat laajan sarjan, jossa runollinen minä perheineen matkustaa Tonavalla, lähellä tämän suuta (eli ainakin Romaniassa): oletan että runoilija itsekin niin teki, ja että kuvatut impressiot perustuvat kokemuksiin, vaikka tarkemmista yksityiskohdista vaietaankin. 

Teoksen runoissa näkyy modernismi luonnollisen kielen ilmaisulla. Ei tosin sen minimalistisemmissa muodoissa: ennemmin havainnoissa on teemaan sopivaa raukeutta, turistin runsasta mutta leppoisaa ja hieman irrallista havainnointia ympäristöstä ja kanssamatkustajista. Ja samalla nähdyn ja koetun havainnointi yhdistyy laajempaan historialliseen ja kulttuuriseen kontekstiin, nykyhetken läpi näkyvät antiikin, Goethen ja Manet'n ajat tai toisinpäin, nykyhetkeä katsotaan myös noiden läpi. Ja tuosta ristiriitaisesta halusta liittyä kulttuuriseen jatkumoon ja samalla irtautua siitä tulee oma kiinnostava jännitteensä...

Viehättävä teos: yksittäiset runot eivät nouse niin esiin mutta näistä tulee tunnelmallinen kokonaisuus. Ja Helmet-haasteessa tällä voi ottaa kohdan 25. Matkakertomus

(ote)
Olen nähnyt pelikaanin eläintarhassa
ja täytettynä. Oikeastaan se ei ole mikään kaunis lintu,
suhteeton nokka tekee siitä pikemminkin karikatyyrin -
olemuksessa on liikanaista arvokkuutta
ikäänkuin se ilvehtisi tarullisille käsityksille,
      vertautuville merkityksille:
pelikaani ruokkii poikasiaa sydänverellään,
pelikaani on uhri ja vapahtaja, ja ties mitä vielä,
      ja lopuksi, tietenkin, seksuaalisymboli.

Haluan muistaa ja unohtaa kaiken
ja katsella pelikaania an sich,
      vailla ylimääräisiä merkityksiä
minä tahdon nähdä pelikaanin. 

      Olemme jo lähellä,
etenemme nyt hyvin hitaasti.
Matkaa ehkä neljäkymmentä metriä,
ehkä vähemmän.
Ne ovat isoja, sen tiesin,
valkeita, sen tiesin,
nokka on iso, sen tiesin

- onko mitään, mitä en tiennyt?

Jokin veneessä kolahtaa. Jotakin tapahtuu edessämme, sivullamme. 

Pyhän Franciscuksen kukkaset

 

Vaikka klassikkohaaste oli jo viime viikolla, niin sopivaa kirjallisuutta luetaan muutenkin. Tänä vuonna vietetään pyhän Franciscus Assisilaisen juhlavuotta, kun on kulunut 800 vuotta tämän taivaallisesta syntymäpäivästä, ja sen johdosta tästä aihepiirin klassikosta on otettu uusintapainos.

Franciscus oli huomiotaherättävä henkilö jo eläessään, ja kuoltuaan hänet tunnustettiin hyvin nopeasti pyhäksi, ja hyvin vauhdikkaasti ilmestyi myös ensimmäiset hagiografiset elämäkerrat, mm. Tuomas Celanolaisen ja Bonaventuran. 1300-luvun alkupuolella ilmestyi myös fransiskaaniveli Ugolino di monte Santa Marian legendakokoelma Actus beati Francisci et sociorum ejus, ja muutamaa vuosikymmentä myöhemmin sen valikoitu italiankielinen käännös, I fioretti di san Francesco (kääntäjä tuntematon). Tästä italiankielisestä versiosta tuli sitten suosittu hengellinen lukemisto, ja Petrarcan ja Boccaccion aikalaisena myös italiankielisen kirjallisuuden varhaisia merkkiteoksia, ja asemansa fransiskaanisen hengellisyyden merkkiteoksena se on säilyttänyt tähän päivään asti. Seppo Teinosen suomennos (mainioine johdantoineen ja viitteineen) ilmestyi neljäkymmentä vuotta sitten, ja liikkunee divareissa harvakseltaan ja hyvään hintaan, ja tähän uuteen painokseen on liitetty paavi Leo XIV:n kirje 800-vuotismuiston johdosta.

Mikään perinteinen elämäkerta tämä ei ole, vaan sarja lyhyitä anekdootteja, legendoja ja kertomuksia mitä Franciscukselle ja tämän seuraajille tapahtui: varsin suuri osa tarinoista käsittelee siis muita varhaisia fransiskaaneja, vaikka Franciscuksen ominainen hengellisyys onkin jatkuvasti läsnä. Yhtenä keskeisenä ideana kirjassa on nimenomaan esittää Franciscuksen esimerkillinen ja erittäin pitkälle viety Kristuksen seuraaminen, imitatio Christi, ja tähän kuului myös ajatus että kuten Jeesus kokosi ympärilleen opetuslapset, samoin Franciscus kokosi seuraajansa, ja tämä yhteys tuodaan selvästi ilmi. Anekdoottien sarja ei siis kuitenkaan ole kronologinen eikä täydellinen, eli tämänkin seuraksi lienee hyödyksi tuntea muusta lähteestä Franciscuksen elämänvaiheet ja ehkä vähän myös aikakauden historiaa...

Keskiaikaisissa hagiografioissa korostetaan varsin usein monenlaisia ihmeitä joita pyhimys tekee, ja joskus ihmeitä suorastaan ylikorostetaan: joistain aikakauden pyhimyselämäkerroista mainitaankin, että niiden toimitusvaiheessa tuli kommenttia että mukana ei ole tarpeeksi ihmeitä, niitä pitää lisätä. Ja nykylukijalle monet tällaiset voivat olla aika rasittavaa ja tylsääkin luettavaa, kun pyhimyksen luonteenpiirteet ja elämänvaiheet, elämänmuodon ja vision pyhyys saattavat jäädä kokonaan sivuun ihmekatalogin alle. Tässäkin teoksessa toki ihmelegendoilla on oma osuutensa, mutta maltillisissa määrin, ja toisaalta Franciscuksen persoona ja tälle ominainen hengellisyys tulee kyllä myös esiin, mikä onkin varmasti edesauttanut teoksen jatkuvaa suosiota ja relevanssia. 

Joskus on luonnehdittu pyhimyksiä henkilöiksi, joilla on niin voimakas ja erityislaatuinen uskonnollinen visio että se muuttaa heidän koko elämänsä uudenlaiseksi, ja ei vain heidän omaa elämäänsä, vaan vision ja sen toteutumisen väkevyys voi olla ohjaavana esimerkkinä myös muille ihmisille, muissa ajoissa ja konteksteissa (pyhän Antoniuksen elämä teki vaikutuksen Augustinukseen, Äiti Teresalle antoi sysäyksen Lisieux'n Teresan hengellisyys...), ja tässä mielessä Franciscus Assisilainen on eittämättä huomattava pyhä: hänen oma elämänsä todellakin mullistui, ja tämä mullistus ja sitä ohjaava hengellisyys on ollut tärkeänä esimerkkinä lukuisille muille. 

Franciscuksen esimerkissä korostuu usein nimenomaan persoona, henkilökohtainen elämäntapa ja malli, teoissa näkyy sama kuin sanoissa. Joskus tätä on hieman kritisoitukin, että Franciscus itse teki hyvinkin monenlaisia asioita, joten seuraajiensa keskuuteen jäi myös paljon eriäviä näkemyksiä että millainen se seurattava esikuva ja elämäntapa nyt oikeasti pitäisikään olla, ja seuraavissa sukupolvissa sääntökuntaan tuli myös hajaannusta joka johti joskus myös keskinäiseen riitelyyn oikeasta perinnöstä. Tähän viitataan myös kirjan esipuheessa, ja kirjan tekijä itse vaikuttaa olevan varsin maltillisella ja sovittelevalla linjalla näiden kiistojen keskellä.

Toisaalta tällaista monimuotoisuutta kuvastaakin varmaan hyvin anekdoottikokoelma yhtenäisen teoksen sijaan, jälkimmäisessä kun pitää kohde saattaa jonkinlaisee muottiin. Franciscuksen hengellisyys ja siitä johtuva elämäntapa on eittämättä epäkonventionaalinen ja radikaali suhteessa tämän maailman yleisesti hyväksyttyihin ja maailmaa kahlehtiviin normeihin, ja tämän epäkonventionaalisuuden iloisuus välittyy näissä tarinoissa usein näkyvänä huumorina, mutta huumorin mukana välittyy tietysti myös aimo annos viisautta. Ja tällaisena tämä teos, ja Franciscus Assisilainen seuraajineen, ovat olleet inspiroivia sydänkeskiajalta tähän päivään saakka (mainitsen vaikka parin vuoden takaisen runokokoelman, jonka luin muutama kuukausi sitten, tai edellisen paavin nimivalinnan, esimerkkejä riittää)

Sigrid Undset - Kristiina Lauritsantytär (klassikkohaaste)

Tämänkertainen klassikkoteos on ollut myös "voisi joskus lukea"-mentaalilistalla jo pitkään: joitain muita teoksia olen norjalaisnobelisti Sigrid Undsetilta jo lukenut, ja tämä Kristiina Lauritsantytär on mainittu pääteoksekseen, mutta kolmen tukevan kirjan paketti on tuntunut liian haastavalta. Mutta kun tämän vuoden Helmet-haasteessakin on kolmen haastekohdan sarjana trilogia, niin suunnataan 1300-luvun Norjaan. 

Koko teoksessa katetaan nimihenkilön koko elämänkaari, lapsuudesta vanhuuteen (tai ei Kristiina meidän näkökulmastamme lopussa niin vanha olekaan, mutta elinaikaodotukset olivat tietysti keskiajalla vähän lyhyemmät). Ensimmäisessä osassa kuvataan Kristiinan lapsuutta ja nuoruutta: lapsuus on varsin onnellinen, perhe tarpeeksi varakas ja arvostettu muttei niin paljoa että ovat hieman sivussa maailman myrskyistä, ja Kristiina itse tarpeeksi taitava ja kaunis että hyvän naimakaupan saa helposti järjestettyä...mutta sitten Kristiina tapaakin Erlendin, varakkaan ja hyväsukuisen joskin huonomaineisen ja ekskommunikoidun tilanomistajan (jota yksi tuttu kuvasi sanalla "naistennaurattaja"), ja näiden kahden välillä syttyykin palava rakkaus, jossa Kristiinan aiempi kihlattu saa jäädä, Erlendin jalkavaimosta puhumattakaan. Ja sitten onkin vaiheita että Kristiina ja Erlend saavat toisensa...

Lukiessa arvelin tämän kehityskulun alkaessa että tässä mennään aika lailla Kaari Utrion hengessä, vakaa ja tarkka historiallinen tausta jonka päälle kehitellään varsin perinteinen romanssijuoni kliseineen kaikkineen (ja nyt huvitti kun huomasin Margitin bloggauksen historiallisesta romanssista, jonka juonikuvio kuulostaa varsin samanlaiselta kuin tässä). Mutta Undset ei kuitenkaan vie tarinaansa ihan perinteisen skeeman mukaisesti, henkilöissä on syvyyttä ja moniulotteisuutta ja tapahtumatkin tuntuvat näin todellisemmilta pelkkien genrekonventioiden sijaan. Mm. yhdessä vaiheessa tapahtumat etenivät niin, että Morren inhokkikliseen ilmestyminen tuntui ilmeiseltä...ja sitten sitä ei tapahtunutkaan. Samoin se Kristiinan ensimmäinen kihlattukin on myöhemmissäkin vaiheissa mukana, ja on kirjan sympaattisimpia hahmoja...mutta lopussa tietysti saadaan purjehdittua avioliiton satamaan.

Ja tuo oli tosiaan vasta ensimmäinen osa. Toisessa ollaan sitten vaimo ja äiti, ja eletään myrskyisen romanssin jälkeistä aikaa. Erlendillä on huomattava talo, mutta huonossa hoidossa, joten Kristiinalla on tekemistä saada asioita kuntoon. Ja poikiakin tulee vuosien varrella monta, joten ollaan kyllä aikamoisissa ruuhkavuosissa. Yhteiselämä romanssin jälkeen ei ole kovinkaan helppoa ("mitäs minä sanoin", saattavat monet sanoa) mutta tässäkin syvyys ja moniulotteisuus pitävät pintansa: niin Erlendillä kuin Kristiinalla itsellään, muista henkilöistä puhumattakaan, on sekä ansionsa että puutteensa, ja kaikesta huolimatta Kristina ja Erlend rakastavat toisiaan... 

Kolmannessa osassa pienlapsiarki alkaa jäädä taakse, vaikka Kristiina siitä haluaakin pitää vielä kiinni, pojat kasvavat aikuisiksi ja ei vain edellisen sukupolven vaan myös saman sukupolven väkeä alkaa kuolla, Erlend mukaan lukien. Ja lapset kasvavat aikuisiksi, ja Kristiinakin luovuttaa emännyyden seuraavalle sukupolvelle. Ja vetäytyy näiden jaloista pois luostarin asukkaaksi, jossa oleskellessa vielä kohdataan viimeiset vastukset...

Hän aukaisi silmänsä katsoen sormusta, joka oli sepän tummassa kourassa. ja hänen kyyneleensä puhkesivat vuolaana virtana, sillä oli niinkuin ei hän olisi koskaan ennen täysin käsittänyt, mitä se merkitsi. Elämä, johon tuo sormus oli hänet vihkinyt, jota hän oli valittanut, jonka alaisena hän oli napissut, riehunut ja uhmaillut - kuitenkin oli hän rakastanut sitä niin, iloinnut siitä ja kaikesta sen pahasta ja hyvästä niin, ettei siinä ollut yhtään päivää, jota ei nyt olisi tuntunut vaikealta jättää takaisin Jumalalle, ei yhtään tuskaa, jonka hän olisi voinut uhrata ilman kaipuuta -

Okei, tässä lukemassani painoksessa (suom. Siiri Siegberg) oli yhteensä mittaa 1500 sivua, ja sen parissa olen viettänyt viimeiset kolme kuukautta, osa per kuukausi (kuten blogista näkyy, muutakin tuli luettua siinä sivussa). Oliko siinä liikaa? No, olihan tuota. Paikka paikoin Kristiina itse jää useiksi kymmeniksi sivuiksi sivuun kun huomio keskittyy joihinkin toisiin huomionarvoisiin henkilöihin, ja jossain vaiheessa en enää edes yrittänyt pysyä mukana niissä kaikissa mainituissa muualla elävissä sukulaisissa ja muissa henkilöissä, joista on puhetta mutta jotka vilahtelevat kirjan näkökulmassa vain ohimennen (mutta epäilemättä näiden olemassaolo ja saama huomio on kuitenkin merkittävä osa ajan mielenmaisemaa).

Trilogian lukenut Margit sanoi, että ensimmäisen osan voisi lukea itsenäisenä (ja siinä olisi jo klassikkohaaste-ainesta), ja joo, periaatteessa siinä saadaan tietty kokonaisuus kokoon, Kristiina ja Erlend naimisiin, mikä riittää monelle muulle kirjalle. Ja samalla tuntuu että siinä menettää kuitenkin aika paljon siitä, mikä tekee tästä kokonaisuudesta huomionarvoisen. Samaan tapaan lukemisen voisi halutessaan päättää kakkososan jälkeen, senkin keskeiset konfliktit saadaan saatettua suunnilleen loppuun: kumpikaan osa ei katkea mihinkään cliffhangeriin, vaikka omilla tavoillaan ne avoimiksi ja jatkoa kutsuviksi jäävätkin.

Kuten yllä mainitsin, ensimmäisen osan kohdalla mieleen tulivat historialliset romanssit (ja toisesta osasta sellaiset "kovan elämän kuvaukset"), mutta ihan konventioiden mukaan ei kuitenkaan mennä, ja sama pätee jälkimmäisiinkin osiin. Ja aika ajoin mietin mitä Undset haluaa tällä ja tällä dramaattisella käänteellä sanoa, mikä on se narratiivi jota kehitellään (ja huomaan että olen aiemmin lukemaani Lannistumatonta sydäntä pitänyt jotenkin haahuilevana ja muodottomana, asioita tapahtuu mutta miksi juuri nämä asiat). Kunnes päädyin tulokseen, että se on ihmiselämä koko mitassaan, jota tässä esitetään, ja siihen kuuluu että vaikka dramaattisia tapahtumia ja käänteitä riittäisikin, ne eivät asetu siisteiksi rajatuiksi kaariksi. Ja henkilöissäkin riittää monia puolia, niin hyviä kuin huonoja. Joten lukijankin täytyy kulkea mukana, vastaanottaa ilot ja murheet (joita molempia tuli, jotkut tapahtumasarjat menivätkin yllättävän onnellisesti, ja yllättäviä murheellisia käänteitä tuli myös).

Sigrid Undsetin isä oli tunnettu arkeologi, ja tytärkin näin perehtynyt historiaan lapsuudesta saakka, ja se kyllä näkyy. Tapahtumapaikat pysyvät suurelta osin vähän Austen-maisesti pienissä maaseutupiireissä, vaikka jossain kauempana tapahtuvat suurten ja mahtavien ruhtinaiden käänteet vaikuttavat täälläkin, mutta etäisyyksillä on merkitystä (olisi ehkä hyvä tietää vähän enemmän Skandinavian vaiheista 1300-luvulla että keitä nämä kuninkaalliset ja muut ovat, muttei se välttämätöntä ollut). Suvuilla, perintöoikeuksilla ja sen sellaisilla on paljon merkitystä, joten tietysti myös avioliitoilla (joskin aviottomiakin lapsia tulee, ja muutenkin ihmiset ovat ihmisiä), ja erityisesti naisten elämä on Undsetilla perinteisesti ollut muutenkin huomion kohteena. Kristinusko on vahvasti mukana ihmisten elämässä, mutta pakanalliset tavat, taikausko yms ovat yhtä lailla osa elämää, ajoittain sekoittuen...ja toki monenlaista epävarmuutta elämässä riittää, ei tarvita kovin paljoa että kuolema korjaa, mutta epävarmuuksien keskellä se elämä täytyy elää tai muuten se jää elämättä.

Tämäntyyppiset historialliset romaanijärkäleet eivät ole ominta lukualaani, enkä tämän jälkeenkään aio lajityyppiin täysillä heittäytyä, mutta kun sellaisen lukee, niin parempi on että se on hyvä. Ja yllälinkatun Margitin ohella Jokke on tästä blogannut.

-------------------------------------------------------- 

Klassikkohaasteessa ollaan mukana aika monennetta kertaa: mutta aiemmin haasteen puitteissa olen lukenut Rikoksen ja rangaistuksen, Rouva Bovaryn, Draculan, Faustin, Sonetteja Lauralle, Suuren seikkailun, North and Southin, Valtion, Viettelyksen vaunun, Gilgamesin, Kultaisen vasikan, Pinocchion, Arosuden, Rosencrantz and Guildensternin, Stonerin, Minun kansani, minun rakkaani, Gösta Berlingin tarun, Ilo-Laulun Jesuxesta ja Viipurista Vatikaaniin.  Ja hyvä piirre klassikoissa on, että vaikkei kaikista niistä aina niin pidäkään, niin kuitenkin niiden lukemisesta on jotain saanut, kontekstia muulle kirjallisuudelle ja kulttuurille jos ei muuta.  

Ja klassikkohaasteessa pääsee lukemaan myös muiden postauksia, saada uusia näkökulmia tai muistutuksia vanhoista tutuista, tai bongata kirjoja joita voisi itsekin kiinnostaa lukea, mutta myös saada joku käsitys joistain merkittävistä kirjoista, jotka ehkä voi myös jättää lukematta...koontipostaus tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen löytyy tästä blogista toisaalla, sieltä katsomaan mitä jännää muut ovat lukeneet.

Anita Brookner - Family and Friends (Perhe ja ystävät)

Tämä on toinen lukemani Anita Brooknerin kirja, mutta huomaan meidän olevan lukeneen samoja kirjoja: siinä missä tuo edellinen kirja toi mieleen Pymin ja Taylorin, tästä tulee mieleen Elizabeth Bowen ja Ivy Compton-Burnett (jo kirjan nimi sopisi hyvin jälkimmäisen tuotantoon).

Kirja kertoo Sofkasta, varakkaan teollisuuspampun leskestä, ja tämän neljästä lapsesta näiden teini-iästä keski-ikään (ja hieman laajemmastakin perheestä): vuosia ei mainita mutta edetään jostain 30-luvulta noin 60-luvulle. Matriarkka Sofka haluaa pitää perheen nyörit hyvin omissa käsissään, mutta kaksi lapsista lähtee omille teilleen ja ehkä olisi ollut parempi jos kaksi muutakin olisi niin tehnyt, ja toisaalta vaikea sanoa tuleeko kenestäkään tässä varsinaisesti onnellinen (no, Frederick lähinnä). 

Tarina etenee suoraan, johdonmukaisesti ja kronologisesti, muttei tämä mikään juonivetoinen kirja ole, henkilövetoinen kyllä. Mutta kertojaratkaisu tuntuu omalaatuiselta: kirjaa ohjaa valokuva-albumissa nähtävät eri häissä otetut perhepotretit, joiden pohjalta sitten persoonaton-mutta-personoitu kaikkitietävä kertoja kertoo perheen ja henkilöiden vaiheita. Mutta jonkinlaisella etäisyydellä ja itsetietoisuudella: aivan kuin kertoja haluaisi sanoa että "hei, olen kaikkitietävä kertoja" (mikä toki herättää epäilystä).

Etäännyttämällä kirjassa on kuitenkin luovuttu melkein kokonaan dialogista, ja tekstityyli on koukeroista, piilevän ironista ja samalla klaustrofobisen painostavaa, mikä tuokin vertailut yllämainittuihin esikuviin: vähän tämä on kuin Compton-Burnettin ylemmän keskiluokan perheyhteisöiden kuvausta, mutta normaalimpana ja suoraviivaisempana. Mutta miksi haluta lukea normaalimpaa ja suoraviivaisempaa Compton-Burnettia?

Kerrontaratkaisuissa on oma kiinnostavuutensa mutta minulle lopputulos jäi kuitenkin aika raskaaksi: luin teoksen mutta häviää tämä vertailussa niin aiemminluetulle Rantahotellille kuin mainituille verrokkikirjailijoille. Helmet-haasteessa tällä kuitenkin saa kohdan 4. Kirja on Otavan kirjaston kirjalistalla (Anja Haglundin käännös on ilmestynyt sarjassa nimellä Perhe ja ystävät). 

Margit on lukenut myös tämän kirjan (ja enemmänkin Brookneria)

I find it entirely appropriate and indeed characteristic that Sofka should have named her sons after kings and emperors and her daughters as if they were characters in a musical comedy. Thus were their roles designated for them. The boys were to conquer, and the girls to flirt. If this implies something unfinished, as if the process were omnivorous but static, that too would be characteristic. Sofka sees her children's futures as being implicit in their names, and she has given much thought to the matter: indeed, one wonders whether she thinks about anything else. 

  

 

Leo XIV - Magnifica humanitas

Jos paavi Leo XIV:n ensimmäinen kiertokirje Dilexi te kulki edeltäjänsä Franciscuksen jäljillä, uudessa ensyklikassa, Magnifica humanitas, paavi viittailee kaimaansa Leo XIII:een ja tämän ensyklikaan Rerum novarum vuodelta 1891. Aiheena on Kirkon yhteiskunnallinen opetus, ja vaikka on taas tullut uusia asioita huomioitavaksi ja kantaaotettavaksi, ovatko asiat lopulta niin uusia kun pintaa raaputtaa...

Uutisoinnissa ja kommenteissa on eniten noussut esiin huomiot tekoälystä, miten nykyinen AI-kehitys vaikuttaa yhteiskunnassa. Mutta vaikka tämä onkin “uusi asia”, joka on ollut kirjeen inspiraationa ja tärkeänä esimerkkinä, varsinaisena huomion aiheena on kuitenkin teknologia yleensä, sen eettiset ulottuvuudet ja vaikutukset yhteiskuntaan ja ihmiskuvaan.

Leo XIV esittää kaksi raamatullista kuvaa yhteiskunnallisina vaihtoehtoina: Babylonin tornin rakentaminen (1 Moos 11) ja Jerusalemin uudelleenrakennus pakkosiirtolaisuuden jälkeen (Neh 2). Babylonin tornin pystyttäminen oli monoliittinen projekti, jonka hybris johti kansojen hajaantumiseen, kun taas Jerusalemin muurien uudelleenrakennus tapahtui yhteistyönä, työhön osallistujia ja kaupungin asukkaita kuunnellen ja näiden välille yhtenäisyyttä luoden.

Kolmanteen esimerkkiin, Ilmestyskirjan Uuteen Jerusalemiin, viittaillaan, mutta vaikka se onkin tavoiteltavana suuntana, ei se rakennu inhimillisillä ponnisteluilla vaan tulee Jumalalta, joten tässä teknologian yhteydessä sitä ei voikaan mallina käyttää. Jotkut ovat kuitenkin todenneet huomionarvoisena, että siinä missä ihmiskunnan alkuna on Eedenin puutarha, ja ensimmäisen kaupungin perusti Kain (1 Moos 4:17), niin päämäärämme on kuitenkin esitetty kaupunkina eikä puutarhana: inhimillisen kulttuurin historialla on siis oma eskatologinen paikkansa, eikä teknologiakielteisyyteen itsessään ole perusteita, haasteena on sen oikea käyttö.

Ja tämä tieteellisen tutkimuksen ja sen tulosten soveltamisen etiikka on jo perinteinen ongelma. Hyvin tyypillistä on, että kaikki toimijat sysäävät vastuun eettisistä valinnoista pois itseltä, odottaen tai olettaen että joku muu on ne arvioinnit jo tehnyt tai tulee tekemään. Luonnontieteiden etiikka on perinteisesti keskittynyt metodeihin, joilla tutkimusta tehdään, kun taas aiheissa ja tuloksissa ihanteena on objektiivisuus, ottamatta kantaa miten asioiden pitäisi olla, ja on muiden asia mitä niillä tuloksilla tehdään. Mutta tutkimuksen ja teknologian jatkokehittelijät ja tuotteistajat vuorostaan katsovat, että kun se tutkimus on tehty, niin tokihan se on tarkoitettu käytettäväksi, eettinen vastuu on ollut tieteentekijöillä, vaikka nämä siitä ovat kieltytyneet. Ja toisaalta eettinen vastuu teknologiasta sysätään käyttäjille, tuotteistajat vain mahdollistavat asioita. Käyttäjät vuorostaan helposti katsovat, että kun jokin tuote nyt kerran on olemassa niin tokihan sitä voi käyttää, ja virheellisesti olettavat, että eettiset valinnat on tehty jo kehitysvaiheissa, vastuu on jossain muualla. Kiertokirje haastaa tutkijat huomioimaan toimintansa eettiset ulottuvuudet, mutta koko kehityksen ja käytön kaaren deterministisyys tarvitsee kyseenalaistusta.

Lisäksi nykyiset teknologiat kehittyvät yhä monimutkaisemmiksi ja läpinäkymättömiksi, ja tieteellinen kehitys erikoistuu yhä rajatummiksi erikoisaloiksi, joissa usean alan ja näiden yhteisvaikutusten asiantuntijuus käy yhä mahdottomammaksi, tieteiden erikoisalat eivät enää puhu samaa kieltä eivätkä pysty kunnolla kommunikoimaan keskenään, ja näin teknologisten kokonaisvaikutusten arvionti käy entistä vaikeammaksi. Ja kun olen huomannut kuinka vaikeaa ihan vaikkapa tiskikoneen kunnollinen käyttö tuntuu joskus olevan, niin luottamukseni ihmiskunnan kykyyn käyttää vastuullisesti tekoälyn kaltaisia teknologioita ei pilviä hivele.

Haasteena on myös teknologiavetoisen ajattelun tulemaan kaikenkattavaksi, niin että teknologiat eivät enää ole ihmisiä ja näiden yhteiskuntia varten vaan että ihmiset ja yhteisöt ovat teknologioita varten. Että ihmisillä ei olisi mitään arvoa itsessään, vaan ihmisarvo perustuisi mitattaviin hyötyihin valta-asemassa olevalle määrittelijälle, ihmisyys redusoitaisiin hyödykkeeksi, kulutustavaraksi. Tällaista asennetta Kirkko on perinteisesti vastustanut, ja tämä huoli ja sen vastustus on myös tämän kiertokirjeen keskiössä, sen nimeä myöten, ja asiasta on kannettava huolta myös jatkossa.

(teksti ilmestynyt alunperin Sanctus Henricus -lehdessä 2/2026) 

Paavo Haavikko - Ylilääkäri

Tämäkin kansi on Kirjasammosta 

Kaksi lyhyttä näytelmää Paavo Haavikolta. 

Ensimmäisessä, kirjalle nimen antavassa kamarinäytelmässä, ylilääkärin vaimo juhlii 60-vuotispäiviään, sisarukset ja näiden lapset ovat kokoontuneet illalliselle, mutta ylilääkäri (näytelmän keskushenkilö, mutta samalla ainoa nimettömäksi jäävä) on järjestänyt juhlista varsin epämiellyttävän tapahtuman...ja taustalla on myös vaimon isän selvittämätöntä kuolinpesää, jonka ylilääkäri suo hyvin pysyvän selvittämättömänä toisten toiveista huolimatta. 

Jälkimmäisessä, Agricola ja kettu, ollaan historiallisessa aiheessa 1500-luvun puolivälissä. Kustaa Vaasa lähettää Mikael Agricolan Venäjän tsaarin luo rauhanneuvotteluihin, tsaari Iivana Julma suhtautuu neuvotteluihin enemmän oikukkaasti kuin yhteistyöhaluisesti, ja paluumatkalla sairas Agricola kuolee järven jäällä, nähtyään ketun jonka on nähnyt jo nuoruudessa ja jonka on kohdannut myös Kustaa Vaasan ja Iivana Julman hahmossa...

Eivät nämä kumpikaan tarinavetoisia näytelmiä ole, mutta varsin erilaisista konteksteista huolimatta kummassakin on keskeisenä ideana  suhteellisen tolkullisten henkilöiden yritykset neuvotella omapäisten ja kohtuuttomien auktoriteettihahmojen kanssa, varsin huonolla menestyksellä...(ja mieleen tuli että Haavikko oli kirjailijuuden ohella liikemies, talouskysymykset olivat näissä neuvotteluissa molemmissa esillä).

Jälkimmäisessä näytelmässä kiinnostivat myös uskonnolliset kysymykset: reformaatio oli tietysti täydessä vauhdissa, mutta Kustaa Vaasan intressi aiheeseen keskittyi tasan tarkkaan kuinka saada nyhdettyä kuninkaan kirstuun kirkoista kaikki vähänkin rahanarvoinen tavara, Turun tuomiokirkon kattoa myöten, ja vaikka Agricolalla olikin kiinnostus puhtaaseen oppiin, tuli hän kuitenkin varsin epäluuloiseksi siihen millaiseksi reformaatio oli muodostumassa.

3. JÄSEN: [...] "Pyhä Neitsyt", hän sanoi "jos Jumalalla ei ole äitiä, jota maailma muistaa, kasvaa maailmasta orpo, ja jos Jumalan äidillä ei ole äitiä jota alati muistetaan, unohtaa maailma mikä on sen suku, ja siitä kasvaa kevoton ja säädytön maailma." Ja hän rukoili Neitsyt Mariaa ja itki, ja kun reki liukui Kuolemanjärven jäälle, hän meni tajuttomaksi.  

Kiinnostavia tekstejä, vaikkei nyt suuriksi suosikeiksi nousekaan...mutta Helmet-haasteessa tällä saa kohdan 13. Kirjassa on syntymäpäivät. 

William Shakespeare - Macbeth

Olen lukenut Macbethin useita vuosia sitten sekä suomeksi että englanniksi, ja esitettynäkin kerran (onkohan muuten ainoa Shakespeare jonka olen nähnyt teatterissa? En selvästikään kovin usein teatterissa käy...), mutta vaikka teos olikin tuttu, tämä Matti Rossin käännös sattui käsiin tulemaan, niin voihan tämä uudestaankin lukea.

Tarina lienee tuttu silloinkin kun alkuteos ei ole, sen verran tähän viitataan muussakin kulttuurissa: voittoisan sotaretken jälkeen skottiaatelinen Macbeth kohtaa kolme noitaa, jotka ennustavat miehelle arvonnousua, ja tulevaa kuninkaankruunua. Arvostusta tulee, ja kun hyvä tilaisuus tulee, Macbeth vaimonsa avustuksella päättää vauhdittaa kohtaloa kuningas Duncanin salamurhalla...ja kun kuninkuus on saavutettu, niin ensimmäisen murhan jälkeen tarvitaan seuraava, ja seuraava, ja pian ollaankin verinen tyranni, ja ennustuksiakin kuullaan lisää, ensikuulemalta lupaavia Macbethille, mutta tietysti niissä on omat koukkunsa ja porsaanreikänsä, jotka vievät Macbethin lopulta tuhoon. 

Tunnelmallahan tämä näytelmä toimii: kaikki pyörii pimeyden ja veren ympärillä, ja päähenkilöiden spiraali kunniallisesta arvostuksesta pahuuteen ja hulluuteen on vaikuttavaa, Macbeth saavuttaa koko ajan enemmän ja silti hänelle jää koko ajan vähemmän, ja hienoja kohtauksia ja lentäviä lauseita lauotaan.

MACBETH: [...]
Sammu, sammu, lepattava liekki!
Elämä on vaeltava varjo, kehno näyttelijä,
joka temppuilee ja rehkii näyttämöllä
hetken, eikä palaa. Se on hullun loru,
täynnä huutoa ja vimmaa, mutta mieltä vailla. 

Samalla on todettava, että näytelmässä tuntuu olevan enemmän heikkouksia kuin muissa Shakespearen terävimmän kärjen näytelmissä. Kuten Ralf Långbacka esipuheessa huomauttaa, Macbethia ja Ladya lukuunottamatta kaikki muut roolit jäävät aika pieniksi. Näytelmä on lyhyt, ja mahtaako siitä johtua että siihen on varhain liitetty myös pari lisäkohtausta Thomas Middletonin näytelmistä (mahdollisesti Shakespearen suostumuksella) että saisi hieman lisää täytettä...

Ja kun näitä muokkauksia on tehty, niin herää myös kysymys mahtaako meille säilyneissä tekstiversioissa olla mitä virheitä ja puutteita, vai ovatko oudot ristiriidat ja aukot tarkoituksellisia ja tulkintaa vaativia, vai ripustaako Shakespeare Tsehovin pyssyjä seinälle ilman laukaisua. Lady Macbeth sanoo imettäneensä, mutta pariskunta on lapseton. Macbeth lähettää toverinsa Banquon perään kaksi murhaajaa, ja sitten näiden seuraan liittyy kolmas murhaaja, ilman mitään ilmeistä dramaattista syytä. Macbethin viimeiseksi nimetyksi ja vuorosanalliseksi tukijaksi jää henkilö nimeltä Seyton, joka ei ole esiintynyt tätä ennen koko näytelmässä: onko nimi tulkittava vihjeeksi?

Viimeisestä ajatuksesta tulikin yksi mielleyhtymä, mahdollisena vaikuttimena: Raamatun syntiinlankeemuskertomus. Periaatteessa hyvät Macbeth Ladyineen antaa periksi viekoitukselle yhteistuumin, tempaavat kielletyllä tavalla itselleen jotain arvostettavaa (ja joka oli ehkä muutenkin mahdollisesti tulossa saajiensa osaksi), ja sitten saa kärsiä ja hävetä...

Toisena mieleen tulleena vaikutussuhteena, olin ajatellut laittaa Helmet-haasteessa tämän kohtaan 3. Kirja liittyy Agatha Christieen, koska tästä on napattu yksi Christien kirjan nimi, By the Pricking of My Thumbs. Mutta oikeastaan tässä on hyvin esillä monissa Christien kirjoissa esiintyvä idea, kuinka murhaa peittääkseen pitää tehdä uusi murha, ja uusi, ja uusi, se ensimmäinen voikin olla vielä ihan vaan pieni juttu ja oikeastaan uhri melkein ansaitsi sen, mutta kierre pahenee...ja Macbeth ja Lady Macbeth suhtautuvat tehtyyn eri tavalla, mutta vaikka suunta on eri, kumpikin on huono. Näytelmä on varmasti Christielle tuttu, ja antaa tämän tuotannon perusideoita (lukuhaasteessa Christie-kohtaan tulikin eri kirja, joten laitan tämän kohtaan 8. Kirjassa ei rakastuta)

Irma Tähtiranta - Suunemin vaimo

Kansikuva Kirjasammosta; oma kappaleeni oli kansipaperiton 

Lisää nostoja hyllyjen kätköistä: Irma Tähtirannan ilmeisesti ainoa teos, pienoisromaani joka on ottanut aiheensa Vanhasta testamentista, 2. Kuningasten kirjan luvussa 4 kerrotusta episodista profeetta Elisasta ja Sunemissa asuvasta naisesta, jonka luona hän usein majoittuu matkojensa varrella ja jonka pojan hän herättää kuolleista. 

Kirjan alkupuoli onkin varsin mielenkiintoinen, minämuotoinen eksistentialistinen ajatusvirta jossa Suunemin vaimo pohtii omaa elämäänsä ja asemaansa, nuorena naisena jolla on vanhempi, varakas puoliso, eikä taloudellisesta hyvinvoinnista ole huolta, mutta nainen kuitenkin katselee ulos tielle, kaivaten elämäänsä jotain muuta, jotain enemmän. Paljoa ei ulkoisesti tapahdu, mutta sisäisesti kyllä, ja tästä nainen-katsoo-ikkunasta-teemasta tuli mieleen aiemmin lukemani Zoyâ Pirzâdin kirja jossa toteutetaan samoja aiheita samanhenkisessä ympäristössä.

Kun pohdinnassa käytetään kuitenkin vieraannuttavaa kerronnallista ratkaisua, että päähenkilömme nimi ei käy ilmi, ja kertoja viittaa jatkuvasti itseensä "Suunemin vaimona" tai emäntänä tai vastaavilla termeillä (ja Suunem on siis paikannimi, ei naisen puolison nimi), minämuotoisuudesta huolimatta kertoja tuntuu olevan vieraantunut itsestäänkin, ja tämä antaa kirjan psykologialle varsin omalaatuisen sävyn: feministiselle luennalle tästä varmaan löytyisi pureskeltavaa. 

Kirjan jälkipuoliskolla on sitten enemmän esillä nuo Raamatussa kerrotut tapahtumat, ja tämä tuntuu tavanomaisemmalta Raamattu-dramatisoinnilta: pätevää ja kai näiden laittaminen kirjaan tuntui välttämättömältä, mutta alkupuoleen verrattuna, no, tämä oli tavanomaisempaa. Epilogiin tulee vielä kommentointia sodasta, mikä kirjan ilmestymisaikaan (1948) oli tietysti yhä kovin lähellä ja melkein pakollista, ja nykyaikanakin toki yhä akuuttia...

Osat eivät siis muodosta ihan täyttä kokonaistaideteosta, mutta kirjassa oli kyllä ansionsa ja kiinnostavuutensa, harmi ettei tuotantoa tullut sitten enempää.

Minä sanon näin, vaan niin satutettu minä olen, vaikka kohta tiedän, että sen köyhän lesken hätä oli suurempi kuin Suunemin vaimon ja että kansan hätä paljon suurempi on. Sillä minä olen ihminen, Suunemin vaimo, ja kauhean yksin.
Ylevä on Israelin Jumala. Minun tulee olla kiitollinen, ettei minua uhkaa velkavankila, ei nälkä, ei orjuus, ei minua eikä minun syntymättömiä lapsiani, jopa että asun varakkaana keslellä kansaani. Varakkaassa talossa, jossa ei huolta huomisesta, jossa on yli oman tarpeen viiniä, viljaa ja öljyä. Vaan on kuin syyttäisi.
Ei elämä minun vuokseni hievahda, minulla kun on kaikki hyvin. 

Helmet-haasteessa voisi olla vaikka 20. Haluaisit olla joku kirjan hahmoista: tokihan Elisa voisi olla.  

Unto Seppänen - Jumala kulkee

Pikkuhiljaa edistetään myös Suomen kirjat -haastetta poimimalla luettavaksi sopivan kuuloisia kirjoja minulle vhemmän tutuilta kirjailijoilta aukkovuosille: vuodelta 1929 löytyi tällainen Unto Seppäsen novellikokoelma. 

Kirjailijasta olen nimen joskus nähnyt mutta en muuten tiennyt tästä mitään, mutta kirjan aloittavasta niminovellista tuli heti mieleen tulenkantajat: sokean päähenkilön aistikokemuksia kuvataan kovin ekspressionistisesti ja myrskyisästi, vähän kauhusävyihinkin flirttaillen, mieleen tulevat Kailas ja Vaara ynnä muut. Ja kun kirjailijatietoja kävin sitten katsomassa, niin näköjään Seppänen nuorena näissä piireissä liikkui, vaikka näköjään kunnostautui enemmän karjalaisen elämänmuodon usein leikkisänä kuvaajana (ja kas, kirjaansa perustuvan elokuvan Evakko olen nähnyt, Ville Salmisen varsin epätasaisen tuotannon paras filmi). 

Ja molempia puolia löytyy kyllä kirjan novelleista, on niin humoristisia kansankuvauksia kuin modernia sykettäkin. Ja siitä tuleekin hieman ongelmallista, mitään linjaa ei kirjassa oikein ole, tuntuu että Seppänen ottaa tässä varsin selvästi muodikkaita vaikutteita muilta, mutta aika moni novelli jää mitäänsanomattomaksi, muodikkuus on tärkeämpää kuin omat ansiot. No, niminovelli on eittämättä tunnelmallinen, ja 'Hei, hevonen!' ja 'Elämän rinteellä' olivat kanssa symppiksiä, eli kirja osuu kyllä "tulipahan luettua"-kategoriaan.

Helmet-haasteessa laitan kirjan vaikkapa kohtaan 41. Kirjan kansi tai nimi on mielestäsi kaunis: oman aikakautensa ominaista grafiikkaa, joka viehättää kyllä minua. 

Mudlum - Tätini Ellen

Jännästi perättäin tuli luettua kaksi kirjaa joissa muodostetaan henkilökuvia fragmenttisella kerronnalla: Mudlumin kirjan (suomi. Heidi Iivari) muistikuvissa on runsaasti esillä kirjailijan täti Ellen, mutta yhtä lailla kirjailijan äiti ja muu perhe ja tietysti kirjailija itse, ja aimo annos Viroa n. 60-luvulta n. nykyhetkeen.

Kirja on tosiaan hyvin fragmenttisten muistikuvien virtaa, joista varsinaisen historian ja tapahtumasarjojen kokoaminen on ehkä työlästä, mutta kirjailijan muistin subjektiivisuus on lähtökohta (ja tämä on tosiaan kaunokirjallisuutta eikä elämäkertaa). Kiinnostava ratkaisu oli myös muistikuvien painotus konkretiaan: kerronta pyörii jatkuvasti esineiden, rakennusten, nimettyjen paikkojen ympärillä. Vaatteet, huonekalut, ruoat jne. ovat toistuvasti esillä yksityiskohtien vyöryinä, ja näiden kautta ja läpi sitten hahmotetaan henkilöitä ja maailmaa. Esinekeskeisyys tuo oman sävynsä kertojan subjektiiviseen muisteluun ja kerrontaan, muistuttaa mitä me oikeasti tiedämme ja muistamme, ja välttelee psykologisoivaa kaikkitietävyyttä, vaikka luonteita ja henkilöhistorioita tulee ilmi näinkin, enemmän rivien välistä, ja ovathan henkilöt värikkäitä persoonia.

Valittu linja siis kuitenkin luo erinomaista ajankuvaa, esineissä ja paikoissa on varmastikin paljon tuttua monille virolaisille ja tunnistettavaa myös täällä lahden pohjoispuolella, ja muutenkin kerrontaa leimaa yleispätevyys jokaiselle jolla on vanhempia sukulaisia, vaikka juuri nämä kuvatut henkilöt eivät olisikaan tuttuja. Viehättävä opus siis.

Yhä vähemmän muistan Ellenistäkin, hän muuttuu samalla tavoin hämyisäksi kuin aikoja sitten kuolleet kissani. On aika pelottavaa, miten muisti heikkenee, minun täytyy kovasti pinnistellä, jotta saisin manattua Ellenin kunnolla silmieni eteen, ja kaikenlaisia seikkoja ja tapahtumia muistan yhä vähemmän. Jos ne ylipäänsä muistuvat mieleeni, niin kutsumattomina. Tarkoituksella niitä on ihan turha yrittää kaivaa esiin. Väkipakolla ilmestyy vain joitain hajanaisia sirpaleita, mutta ihmiset jäävät rikkinäisiksi, eivät näy kokonaisina.

Helmet-haasteessa tämä menee kohtaan 24. Kirjassa on sirkus tai huvipuisto (oikeasti aioin eri kohtaan, mutta huvipuisto on mukana, aika lyhyenä mainintana mutta kuitenkin). Ja tämänkin on Ellen lukenut, ja Timo myös.   

Manu Kuutti - Pörri

Kirjan kannen perusteella en oikein tiennyt mitä odottaa, ja kun kyseessä on tekijänsä esikoisteos, niin tuotannon tai maineen perusteella ei ennakkotietoja ollut, mutta kuten olen aika ajoin maininnut, mielelläni tartun novellikokoelmiin minulle aiemmin tuntemattomilta kirjailijoilta, on ne yleensä vaivan väärtejä.

Tai mitenköhän tämän teoksen sitten luokittelisi: kirjassa on 133 lyhyttä tekstiä, melkein kaikki yhden sivun tai alle, ja tyylejä on kerrotuista anekdooteista jonnekin proosarunojen tai aforististen huomioiden suuntaan. Ja tekstit liittyvät yhteen, fragmenteista muodostuu kuva nimihenkilö Jani Pörrin ja tämän sekalaisen ystäväjoukon elämästä: monia tekstejä voi makustella erilläänkin sen verran kun mieli tekee, ja osa ehkä voisi sopia dramaattisen ääneenluennan materiaaliksi, mutta henkilöiden ja näiden suhteiden parempi hahmottaminen taas vaatii asioiden yhdistelyä ja kokonaisuuksien hallintaa (enkä itse tainnut ihan pysyä mukana kaikissa).  

Vaikka varsinaisesti huumorikirjasta ei olekaan kyse, on yleissävy, no, huvittunut: ironiaa on vahvasti mukana mutta sellaisella leppoisan ymmärtävällä tavalla. Päähenkilöt ovat siinä vaiheessa, jossa röpöttely, bändihommat yms. ovat olennainen osa elämää mutta jossa ne eivät enää ehkä voi olla koko elämä, ja tästä murrosvaiheesta, joka yhdestä kulmasta katsottuna voi näyttää rappiolta, vaikka aika usein myös aika seesteiseltä ja herttaiselta. Ja tästä ristiriidasta, vilisevien kulttuuriviittauksien ja hohdokkaan fraseerauksen ja banaaliuden tasapainotteluista, riittää ammennettavaa. 

Toisaalla huomaan mainitun Bukowskin: en ole lukenut vaikka maineelta tunnen, sen sijaan mieleen tuli vähän joku aika sitten lukemani Tapani Rytöhongan sarjakuvat, heille joille tekijä on tuttu (ja ei kirjan kannen tehnyt Juho Juntunenkaan ole myöskään kaukana), ehkä myös koherentimpi versio Richard Brautiganista. Kirjailija on taitava sanankäyttäjä ja fraseeraaja, joskin fragmenttisia esikoiskirjoja lukiessa, olivat ne sitten runoa tai proosaa, mieleen tulee kuinka paljon niissä oli pöytälaatikkoon koottuja sormiharjoituksia kun laajempien kokonaisuuksien kanssa ollaan vielä epävarmoja. Tämä käy tälläkin kertaa mielessä, mutta jos pitäisin sitä häiritsevänä, en lukisi tuntemattomien kirjailijoiden novellikokoelmia, ja jatko näyttää mitä sitten tulee. 

Love is All Around

Jani ja Anton käyvät työväenopiston kitarakurssia, jonka mairealta opettajalta Jani on saanut erityisluvan käyttää bassoa. Muiden soittaessa kuusikielisillään Love is All Aroundin sointuja, hän aika ajoin napauttaa tšekkiläisen diskobasson vapaata kieltä. Toista kertaa kaksikko ei näin hidastempoiselle kurssille tule, mutta juuri silloin Janin tyhjälle pupetille ilmestyy poikien rakkauselämiin liittymätön kihlasormus. Sormus on vaaleansinisessä kirjekuoressa, jossa lukee Jarkolle, ja se on viereisessä luokassa neulovan, pelokkaan ex-tyttöystävän jättämä. Vuosia myöhemmin Janin koulukaveri, rakkauden riepottelema Jarkko, päätyy ensin poliisiksi, sitten politiikkaan. Maailma on julma. 

Kirjan on lukenut myös Ellen. Ja Helmet-haasteessa olkoon 5. Kirjassa on epilogi eli jälkisanat (kirjassa on luku nimeltä Epilogi). 

Pirjo Kotamäki - Villit linnut olkapäillä

Pari vuotta sitten luin Pirjo Kotamäen säeromaanin Paavo Ruotsalaisesta, ja huomasin tuotannossa muitakin kiinnostavan oloisia nimikkeitä, runoteoksia huomattavien henkilöiden elämästä...nyt sitten vuoroon tämä muutaman vuoden takainen teos, kun vietetään Franciscus Assisilaisen juhlavuotta, 800 vuotta taivaallisesta syntymäpäivästä. 

Vaan mikäköhän kategoria tähän pätee: lähestyin teosta ensin samassa säeromaanin tai eeppisen runouden hengessä kuin tuota Petäjäistä leipää, mutta sellaisena tämä tuntuu työläämmältä. Vaikka yksittäiset runot muodostavatkin syklin joka seuraa Franciscuksen elämän vaiheita, niin kerronnallisuus on aika väljää ja ajoin hämärääkin: kun itse tunsin Franciscuksen vaiheet ja aimo joukon myös tähän liittyviä legendoja niin hahmotin viittaukset, mutta jos päähenkilö ei ole niin tuttu, niin tämä kerronnallinen puoli taitaa mennä helposti ohi. Ennemmin kuin epiikkaa, kyseessä on juurikin Franciscuksen elämästä inspiroitunut runosarja (jossa toki hyödynnetään roolirunouden keinoja, äänessä ovat niin Franciscus itse kuin jotkut läheisensä).

Ja tietysti Franciscus itse on runoileva mystikko, ja erityisesti luonnosta mystistä kokemusta ammentava, mikä ei narratiivisesti helpota, mutta lyyrisesti toki tarjoaa paljon mahdollisuuksia väkevälle ilmaisulle, ja tätä Kotamäki hyödyntääkin. Ja vaikka luontosuhde onkin paljon esillä, niin perinteistä luontorunoa tämä ei ole, niin päähenkilö kuin kirjailija ovat avoimen tietoisia jumalallisesta läsnäolosta koko luomakunnassa...ja kun kyseessä ovat roolirunot, niin näkökulmahenkilön omakin olemassaolo on tavallista vahvemmin mukana, joten kuvauksessa tulee nimenomaan suhde luontoon luomakuntana, jossa on itse osana, kuin luonnonilmiöt sinänsä.  

Odotin enemmän säeromaanimaista kerronnallisuutta kuin sain, mutta otan tämän sitten lyyrisempänä ja mystisempänä tekstinä, jonka meditaatioihin lienee syytä itsekin palata mietiskelemään.

Laulukaskaan kevyt ruumis kämmenelläni.
Se lohduttaa minua.

Riivaajat tulivat ruumiini läpi,
ne tulivat ja kävivät kimppuuni yöllä, kun olin unessani,

silitän kaskasta sydämeni tahdissa, 
rukoilen yhä,
rytmi on oikea,

se alkoi laulaa hieman käheällä äänellään,
sen mielestä olin viikunapuu:
tunsin sen värähdykset kämmenelläni,
poimin ääntä sormenpäilläni,
ne kiihdytti värinää,
se lauloi ja sitä mukaa
sieluni rauhoittui,
ruumiini pääsi lepoon,
silitän yhä sen kevyttä kehystä ja se
laulaa omaa olemassaoloaan,
taivaallista keveyttä. 

Joel Haahtela - Tähtikirkas, lumivalkea

Pikkuhiljaa tutustun Joel Haahtelan tuotantoon, ensimmäisen kirjan luin viime vuonna ja nyt sitten toinen, Helmet-haasteen täsmäosumana.

Nuori mies kirjoittaa päiväkirjaa kaipauksensa kohteelle Pariisissa 1889: kuka on ajatukssissa ja kaipauksissa oleva henkilö ja mitkä arveluttavat olosuhteet ovat ajaneet miehen Suomesta Pariisiin, ne selviävät  pikkuhiljaa. Mies saa työpaikan modernin aallonharjalla olevassa huipputeknologiafirmassa, lennättimessä kansainvälisiä uutisviestejä vastaanottamassa, ja etenee itsekin journalistiksi, Pariisin maailmannäyttely henkii uutta suurempaa maailmaa, ja taiteetkin etenevät harppauksin, ollaan aivan uuden kynnyksellä.

Seuraavassa päiväkirjassa mies on Berliinissä 1913. Maailma on muuttunut, mies samoin, ja uusi aika antaa taas merkkejä itsestään, tällä kertaa tosin maailmansodan muodossa.

Kolmannessa päiväkirjassa 1920-luvun alussa mies matkustaa kaukoitään, nimellisesti journalistin töissä mutta enemmän lepäämisenä masennuksesta.

Ja neljännessä ollaan saksalaisessa mielisairaalassa 1936. Muidenkin, välissäolevien, päiväkirjojen olemassaoloon viittaillaan, mutta nämä neljä olivat, ainoat jotka löytää Helsingissä 2012 toinen mies, ensimmäisen lapsenlapsenlapsenlapsi. 

Kovin juonivetoinen teos ei siis ole, vaikka selkeä eteneminen ja elämäntarina siinä onkin. Nuori mies kärvistelee kaipauksessaan mutta samalla on täynnä toivoa ja suuria suunnitelmia. Mutta eläessään ja päiväkirjaa kirjoittaessaan hän toisaalta luo itseään enemmäksi ja samalla luopuu asioista, toisista puolista itsestään...edetään ammatillisesti, tullaan vakavaraisemmaksi, ja samalla kaipauksen kohde alkaa haipua mielestä, taiteelliset intohimot unohdetaan...vaan toki niihin palataan, mutta vasta sitten kun on jo kovin myöhäistä. Ja sama pätee maailmaan, 1800-luvun lopun mullistava tulevaisuus täynnä toivoa kääntyy maailmaksi matkalla maailmasotiin ja joukkomurhiin, jotain saavutetaan ja jostain luovutaan, ja oman viestinsä antaa vierailu Angkorissa, viidakkoon unohtuneessa vanhan korkeakulttuurin jäänteessä...

Kuvaus on kaunista, päiväkirjameskinnöissä niin kirjoittaja kuin ympäristönsä tulee eläväksi, vaikka ei tämä tässäkään maailmanajassa kovin hilpeä kirja ole. Vaan ehkä näin se menee ja on aina mennyt ja tulee jatkossakin menemään.   

Helmet-haasteessa tämä on tosiaan täsmäosuma kohtaan 2. Kirjan nimessä on sana tähti tai sen taivutusmuoto. Ja vanhoja bloggauksia ilmestymisajan läheltä löytyy paljon, on Kirjavinkit ja Katja ja Omppu ja Pekka ja Sari jne.  

Joel Lehtonen - Munkkikammio

Lisää teoksia alagenrestä "ei-tyypilliset kirjat kirjailijoilta, jotka muistetaan nykyään yhdestä teoksestaan (jota en ole lukenut)": Joel Lehtonen on kyllä muutenkin jäänyt lukematta, vaikka muutama teos onkin ollut suunnitelmissa (ei tosin se Putkinotko ihan ensimmäisenä).

Mutta nyt sitten varsin varhainen runokokoelma, joka uteloitti nimellään. Lehtosen näkemykset monastisismista eivät tosin ole kovin ylevät, kun runoissa munkit mainitaan niin heidät rinnastetaan toistuvasti vankeihin...mutta tätä teosta, julkaisuvuosi 1914, edelsivät matkat eteläisempään Eurooppaan, ja paljon näissäkin runoissa ammennetaan välimerellisestä ja klassillisesta kulttuurista, mukana on Ranskan ja Italian romantiikan (ja hieman naturalismin) henkeä. 

Mutta täytyy sanoa, että runoilijana Lehtonen ei tässä oikein vakuuta. Kieli on koukeroista "runoilijakieltä", ehkäpä dekadenttin itsetietoisuuteen saakka, mutta sille ryhtiä antava mitallisuus on joskus poissa ja ollessaan läsnä on varsin vaatimatonta, jopa heikkoa. Runot ovat pitkiä, usein eeppisiä ja aika moni nimetty naisen mukaan: jotkut uudelleenkerrottuja tunnettuja tarinoita (kuten Delila) ja jotkut ihan omia kertomuksia. Ja se kerronnallisuus on näissä se ansiokkain puoli, ehkä siis hyvä että Lehtonen keskittyi tämän jälkeen proosaan (joskin kirjojen nimistä huomaan että kiinnostus koukeroiseen kieleen näköjään säilyy). 

No, Helmet-haasteessa saan kohdan 19. Kirjan nimessä on jokin talon osa (mitä, eikö teidän talossanne ole munkkikammioita?) 

Angelica (ote)

Angelica! Niin katsoit kalpeana,
kun luotani sun syöksi tyly sana,
et tiedä mitä rakkauteni on!
Se, jota kutsui runo-taivaan ovi,
maan pääll' on tunnoton ja onneton.
Et tiedä, mitä tämä sydän on:
Raketti singottu taivohon!
Kuin satu, jot' ei ruumistuttaa sovi,
Kuin kupla hento, johon kuvansa
luo kaikki, ihailtava kiiruulla.
Kuin kulta-malja, joka kohta sakkaan
on juotava. Kuin sointu laulun rakkaan.
Vain ilta-pilvein puna aaltoihin:
se hetken hohtaa. Lieska helvetin!