Hermann Hesse - Arosusi (klassikkohaaste)

Joskus aikoinaan käydyssä kirjakeskustelussa tämä kirja, Hermann Hessen Arosusi, tuli mainituksi klassikkokirjana, joka täytyy lukea mieluiten nuorena tai sitten ei ehkä ollenkaan. En ollut tuolloin mitään Hesseä lukenut, ja parikymppisenä en varsinaisesti etsinyt "kirjoja joita täytyy lukea nuorena", joten tuolloin jäi väliin. Ja sittemmin kirja on putkahdellut nimenä tietoisuuteen ihan kohtalaisen usein, ja muutamia muita Hessen kirjoja tuli luettuakin (ja niistä yleisesti ottaen pidettyäkin) mutta tästä ei oikein ikinä edes tullut selvyyttä mistä se edes kertoo, mitä se käsittelee tai mitä siinä tapahtuu. Se pysyi vain kirjan nimenä, joka tuli kovin usein mainituksi. Mutta tällaisia kirjoja vartenhan juuri on klassikkohaaste.

Olen joskus kuullut nyrkkisäännön lasten- ja nuortenkirjojen ikäsuosituksista: vähennä päähenkilön iästä kaksi vuotta, niin saat idean keskeisestä kohderyhmästä. Nyrkkisääntö on tietysti liian yksinkertainen toimiakseen kaikkiin, mutta kyllä se tuntuu aika usein toimivan...no, tämän kirjan päähenkilö Harry Haller kertoo kirjan alussa iäkseen 48 vuotta, eli jos tätä pitää nuortenkirjana, olen oikein sopivasti kohderyhmää, joten ehkä ihan hyväkin etten lukenut aiemmin.

Kirjasta (suomennos Eeva-Liisa Manner) suuri osa on siis Harry Hallerin kertomusta (joka on kehystetty muistiinpanoiksi, jotka esittelee julkaistavaksi vuokraemännän sukulaispoika), ja niin kuin Hessen kirjoissa vissiin useinkin, kertomuksen ytimenä on henkinen kasvu. Haller ei oikein paikkaansa maailmassa löydä, sivistyneenä korkealentoisena romantikkona jonka sisintä kuitenkin kaivaa eläin, jonka voi vaikka nimetä arosudeksi, tiukkana pasifistina ajassa, joka halajaa nationalistista kiihkoa ja joka juuri yhdestä maailmansodasta selvinneenä on halukkaasti tarttumassa uuteen, klassisistina keskellä jazzin räimettä (kirja ilmestyi siis alunperin 1927, mikä leimaa ajankuvia).

Olimmeko me vanhan Euroopan, vanhan hyvän musiikin, vanhan hyvän runouden tuntijat ja palvojat vain vähäinen joukkio komplisoituja houkkia, neurootikkoja, joille huomispäivänä naurettiin ja jotka saman tien unohdettiin? Oliko se, mitä me sanoimme "kulttuuriksi", hengeksi, neroksi, se mitä me pidimme kauniina ja pyhänä, oliko se pelkkä kummitus, joka ainoastaan meille, muutamille hupsuille narreille, merkitsi aitoa ja elävää ilmestystä? Eikö se ylimalkaan ollut koskaan aito ja elävä ollutkaan? Eikö se, minkä vuoksi me houkat henkeämme vaivasimme, ollutkaan mitään muuta kuin pelkkää harhanäköä?

Mutta keskellä le wrong generation -ahdistusta Haller kohtaa nuoren naisen Herminen, joka tutustuttaa Hallerin uusiin puoliin niin ulkoisessa kuin sisäisessä maailmassa, ja nämä myös sekoittuvat varsin hallusinatorisesti...

Tjooh. Omalla tavallaan ymmärrän hyvin sen suosituksen lukemisesta nuorena, tai että seuraavilla vuosikymmenillä tämä kirja leimautui vastakulttuurin suosimaksi kirjaksi, eksistentialistinen maailmantuska ja ideologinen ahdistus maailmassa joka ei vaan ymmärrä, oman paikan etsiminen jne varmaan kysymyksinä ja kokemuksina vetoavat varmaan hyvinkin nuoriin (vaikka nykynuorille tämän kuvasto ehkä tuntuu jo liiankin vieraalta), samoin kuin niiden lääkitseminen vaikkapa vapaalla seksillä ja huumeilla.

Hesse ammentaa ilmeisesti tässä omista tuntemuksistaankin (Haller lienee verhottu omakuva, ehkä Herminekin, ainakin nimillä leikitellään) ja tokihan tässä tuli mieleen myös jonkinlainen keski-iän kriiseily. Ja kun en itsekään ole ihan perinteisintä ja porvarillisinta elämänmuotoa itselleni saanut, tai valinnutkaan, niin toki hieman tunnen sympatiaa Halleria kohtaan; samalla on todettava että tältä kantilta katsottuna kirjassa riittää kyllä itseironisuutta, jos peilailla haluaa niin se ehkä onnistuu mutta samalla peilikuva näyttää kyllä aika kornilta...

Ja samalla kun söin ja join vahvistui minussa tunne siitä että olin viettämässä jäähyväisjuhlaani, suloinen ja hivuttava tunne eron kynnyksellä ratkaisuun kypsyvästä yhteenkuuluvaisuudesta entisen elämäni esineisiin ja pysähdyspaikkoihin. "Moderni" ihminen sanoo tätä sentimentaalisuudeksi; hän ei rakasta esineitä enää, ei edes kaikkein pyhintä tavaraansa, autoa, jonka hän ensi tilassa toivoo voivansa vaihtaa parempaan merkkiin ja muodikkaampaan malliin. Tämä moderni ihminen on terve, tarmokas, jyrkkä ja järkevä, verraton tyyppi kerta kaikkiaan; hän tulee selviytymään seuraavasta sodasta uskomattoman hyvin.  

Ja varsinaista synkistelyä tärkeämpää onkin sisäinen kehitys, paraneminen: Haller on epätasapainossa, monessa suhteessa platonis-kartesiaanisesti puhdasta henkeä ja henkisyyttä, askeettista irrottautumista ruumiista, jota kuitenkin vainoaa piilevä eläin joka ei jätä rauhaan, mutta puhdas heittäytyminen viettien vietäväksikään ei tunnu vaihtoehdolta...ja samalla tässä ristiriidassa ei asetuta eikä varmaan edes haluta asettua asketismin ja hedonismin välimaastoon sijoittuvaan laimean itsetyytyväiseen porvarillisuuteen, vaikka johonkin sellaiseen ollaankin ajoittain tunnettu kaipuuta. 

Ja tämä ristiriitaisuus pitää ratkoa, Hallerin tulla paremmin sinuiksi oman psykofyysisen kokonaisuutensa kanssa (ja Aristoteleen ja Tuomas Akvinolaisen oppilaana toki suhtaudun tähän myönteisesti: en ehkä itse suosittelisi niin paljon huumeita ja vapaata seksiä, mutta tanssiminen on kyllä kiva juttu). 

Vaan erityisesti loppupuolen vaelluksesta maagisessa teatterissa tuli mieleen toinen kirja, jota ei muistaakseni nimeltä mainittu, mutta sen tekijä sen verran monta kertaa, että eiköhän Hesse sen ainakin tuntenut: Johann Wolfgang von Goethen Faust. Maagisen teatterin kohtaukset yltyvät sen verran filosofisiksi ja hallusinatorisiksi, että Faustin toisen osan vaikutus tuntuisi ilmeiseltä...mikä avaa sitten uusia kysymyksiä pohdittavaksi, onko Arosusi siis verhottu Faust-tulkinta ja jos, niin miten se on tulkittu, mitä Hesse tahtoo sanoa käytetyistä metodeista, ja jos viitataan nimenomaan Goethen versioon tarinasta, heijastaako esim. kirjan lopetus myös Goethea...

(Vähän tuli mieleen myös Heinrich Mannin Sininen enkeli, joskin tämä on ennemmin antiteesi sille.) 

Ok. Ei tämä nyt lukemistani Hesseistä kärkipäähän noussut, vähän korni (ja ehkä itsetietoisesti ja -ironisestikin ja tarkoituksella, ehkä se olemassaolon tyypillinen kornius, myös omakohtainen, on niitä asioita jotka pitää oppia hyväksymään paremman henkisen tasapainon nimissä) ja tavallaan ymmärrän ajoittain esitetyt syytökset kitschistä, vaan olihan tässä myös ihan kohtalainen määrä salaviisauttakin (josta ainakin osan ehkä ne vastakulttuurinuoret olivat ymmärtäneet väärin, ja Hesse itsekin on ilmeisesti pitänyt tätä eniten väärinymmärrettynä kirjanaan...)

Kannatti siis lukea, ja täytti näin mainiosti klassikkohaasteen tavoitteen.

Helmet-lukuhaasteessa voisin sijoittaa tämän vaikkapa kohtaan 10. Kirjassa on ohjeita ja neuvoja: Harrylle niitä ainakin esitetään, eri asia sitten haluakao kirjailija kohdistaa niistä jotkut lukijalle ja jos, niin mitkä.

Ja muita kokemuksia jakavat Hande, Jokke, Alma Kalmak...

----------------------------------------------------------

Klassikkohaasteessa on aina ilo olla mukana, pari kertaa on jäänyt välistä mutta aiemmin haasteen puitteissa olen lukenut Rikoksen ja rangaistuksen, Rouva Bovaryn, Draculan, Faustin, Sonetteja Lauralle, Suuren seikkailun, North and Southin, Valtion, Viettelyksen vaunun, Gilgamesin, Kultaisen vasikan ja Pinocchion. Kaikki ovat olleet lukemisen arvoisia silloinkin kun joistain olen pitänyt enemmän ja joistain vähemmän.

Ja toki oma pointtinsa klassikkohaasteessa on lukea mitä muut ovat lukeneet, onko uusia ajatuksia tutuista kirjoista, onko kiinnostavan kuuloisia teoksia jotka pitää ottaa omalle lukulistalle tai sitten kirjoja jotka saavat jäädä jatkossakin lukematta mutta joista on kuitenkin hyvä tietää jotakin (kuten että luultavasti ei halua sitä lukea): tämänkertainen kattaus löytyy Kirjaluotsi-blogista.

Jaro Karkinen - Kaitse minun lampaitani (Paaviuden historia II)

 

Paavihistoriikkisarjan ensimmäisen osan, Tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni, luin reilu vuosi sitten, ja esitän tässä saman disclaimerin: kustantaja on sen verran tuttu, että jos väittäisin, että tämä on vuoden paras kirja, niin siihen kannattaisi suhtautua varauksella. Siispä en niin tee, mutta mielihyvin kuitenkin esittelen teoksen, jolle toivon enemmänkin lukijoita.

Arvostelukappale on saatu kustantajalta.

Näiden osien julkaisuväli on tosiaan ollut vuosi, ja jos kirjoitus- ja julkaisutahti pysyy samana, kirja vuodessa, ei voi kuin nostaa hattua: sopiva lukutahtikin näille taitaa olla lukea uusi osa noin vuoden välein, koska jos tätä pitäisi yhdellä sanalla kuvata, niin se olisi runsas. Koko sarjan valmistuttua (varmaan hoituisi ehkä kuudessa osassa? Riippuen kuinka pieteetillä ja laajasti jatkot käsitellään) hallussa olisi jo sellainen tietopaketti että sen lukeminen kertarysäyksellä olisi jo kova saavutus.

Ja samalla paitsi hakuteoksena, tämä kirja kyllä palkitsee kronologisesti johdonmukaisen lukutavan. Paitsi varsinainen aihe, kukin paavi vuorollaan, mukana on myös aimo annos kaikkea muuta historiaa, johon Rooman piispa jotenkin liittyy (esim. suuri osa läntisen maailman kulttuurihistoriaa), eli vaikka teosta käyttäisi ihan vaan hakuteoksenakin, on laajempien kehityskulkujen johdonmukainen seuraaminen antoisaa (en ollut oikein tullutkaan ajatelleeksi, että profeetta Muhammed oli paavi Gregorius Suuren aikalainen (vaikka laajempi vaikutuksensa näkyi vasta seuraajien aikaan)).

Ensimmäinen osa sarjasta oli kattanut paavit Pietarista Gregorius Suureen, ajanlaskun alusta myöhäisantiikkiin/varhaiskeskiajalle 600-luvun alkuun. Tässä toisessa osassa jatketaan 600-luvun alusta 800-luvun puoliväliin, paavi Sabianuksesta Nikolaus Suureen. Aikakausi, josta, myönnän, en etukäteen tiennyt juuri mitään, ja se mitä tiesin sijoittui maantieteellisesti ihan muualle kuin Roomaan.

Viime aikoina on alkanut ilmestyä hieman paremmin, ja jopa suomeksi, myöhäisantiikkia käsittelevää historiatutkimusta mutta onhan se ollut ja on ehkä yhä aikamoinen historian katvealue, eikä tämä varhaiskeskiaikakaan sen paremmin pärjää. Ja pari aiemmin suomeksi ilmestynyttä, suhteellisesti pienimuotoisempaa paavihistoriikkia, ovat sivuuttaneet tämän kauden hyvinkin lyhyesti, toinen käytännössä kokonaan ja toinen uhraten ajalle pari sivua...joten tällainen kuudensadan sivun mittainen paketti epäilemättä paikkaa aukkoa.

Poliittisessa ja kulttuurisessa maantieteessä tämä oli myllerryksen aikaa: kirjan alussa antiikin perintömaat ovat vielä tunnistettavasti jakautuneita Välimeren ympärille, vaikka sen rannikoilta löytyykin nyt myös germaanisia heimoja, ja Bysantin ja Persian jatkuva ja molempia osapuolia uuvuttava sota on siirtänyt valtasuhteita edestakaisin. Mutta kun tämä sota on saatettu loppuun, rauhaan ja voimien keräämiseen ei olekaan enää aikaa, kun etelästä tulevat arabit jyräävätkin ison osan Lähi-Itää, Pohjois-Afrikan ja Pyreneiden niemimaan (islamin nousua käsittelevä luku on tiivis, ja kiinnostava juurikin siinä mikä on sen yhteys Bysantin ja Persian historiallisiin vaiheisiin, se ei vain tapahdu tyhjiössä).

Mutta samalla kun Pohjois-Afrikka liukuu toisen kulttuuripiirin puolelle, ovat pohjoiset germaaniheimot jo paremmin paikoilleen asettuneita, muodostaen kuningaskuntia, ja pian myös keisarikunnan, ja näin poliittinen, kulttuurinen ja uskonnollinen kartta muuttuu taas, kirkonkin suunta on pohjoiseen: kirjan loppupuolella nykyisen käsityksen mukainen Eurooppa alkaa jo ottaa muotoaan, muutamien nykyisten manner-eurooppalaisten kansallisvaltioiden idut ovat jo kehitteillä Kaarle Suuren valtakunnan tultua jaettua tämän pojille, ja (tuleva pyhä) Ansgar on jo suunnannut Skandinaviaan (josta tulevat viikingit tosin jo aiheuttavat murhetta lähimerillä).

Siinä missä toisiaan seuraavat paavit muodostavat kronologisen punaisen langan, ympäröivässä historiassa on tarpeen mukaan joustettu saman kronologian seuraamisesta: esim. hieman ehdin jo ihmetellä, että ovatko merovingit tyystin sivuutettu kirjassa, mutta näiden vaiheet olikin koottu omaksi luvukseen alkusoitoksi Pipinin ja Kaarle Suuren valtakausille frankkien hallitsijana...

Edellisessä osassa oli mukana monta paavia, joiden vaiheista ei ollut jäänyt lähes mitään tietoa, joitain joista tiedettiin suunnilleen vain nimi (eikâ snekään kirjoitusasu ollut aina varma), ja varsinaisten aikalaistietojen ohella myös myöhempiin aikoihin kerrostunut traditio näytteli suurta osaa. Tämän kirjan ajalla aikalaisdokumentteja alkaa löytyä hieman luotettavammin (joskin joukkoon toki mahtuu myös joitain niin lyhytikäisiä paaveja, etteivät ehtineet paljoa tehdä), joten myöhemmin kehittyneet traditiot, ja paavien ja aikakauden muiden tapahtumien myöhemmät tulkinnat ja merkitykset, ovat yhä mukana (miksi paavi Honorius nousi aktiivisen debatin aiheeksi 1200 vuotta kautensa jälkeen? Kirjasta tämä selviää).

Erityisesti kuvituksessa tuodaan esiin historialliset kerrostumat: kuten edellisessäkin kirjassa, kuvitus on runsasta ja laadukasta, ja mukana on niin aikalaisteoksia, esineitä ja taidetta (esim. kirkkojen mosaiikkeja tältä ajalta on jo säästynyt ihan lukuisia), kuin myös myöhempiä taiteellisia tulkintoja aikakauden henkilöistä ja tapahtumista. 

Kirjoittaja Karkisella on kaunokirjallista kokemusta ennen näitä historiakirjoja, ja tämä näkyy miellyttävästi luettavana, narratiivisena tyylinä. Lukiessa keskityin leipätekstiin ja lähinnä silmäilin läpi runsaat alaviitteet ja kuvatekstit (joissa vilisi sitten viitteitä käytettyisiin lähteisiin, mahdollisia tulkintoja, yms. historian tutkijoita kiinnostavaa) samoin kuin lopun kirjallisuusluettelot: mutta nämäkin tosiaan ovat tarjolla heille, jotka lisää jostain aiheesta haluavat saada.

Kielenhuoltokin toimii, ei ihan yhtä erehtymättömänä kuin paavit ex cathedra mutta melkein, kieliasu on huoliteltua.

Mutta onhan tämä teos tosiaan runsas, aiheen käsittely hyvinkin maksimalistista ja toisaalta ei mitenkään helpointa saada kokoon siistiä kompaktia tarinaa. 

Alkupuolella kirjasta suurta osaa näyttelee monoteletistinen kiista, teologinen kädenvääntö onko Kristuksella yksi vai kaksi tahtoa, joka, myönnetään, näyttää nykynäkökulmasta varsin obskuurilta, mutta omalla tavallaan on myös varsin kiehtovaa, kuinka omana aikanaan se tosiaan oli koko valtakunnan keskeinen puheenaihe (ja kuinka se liittyy myös poliittisiin kädenvääntöihin, Bysantin sisäpolitiikkaan jne). 

Ja jälkimmäisellä puoliskolla suureen osaan nousevat frankkihallitsijoiden keskinäiset valtakamppailut, erityisesti Kaarle Suuren jälkeläisten varsin monimutkaiset vaiheet. Mutta tämä nyt ilmeisesti vain on tämän aiheen ongelma, Karkinen mainitsee renessanssiajan historioitsijan, joka jo tuskitteli, että paavien historiasta puhuessa pitää puhua niin paljon myös frankkikuninkaista, koska näiden vaiheet olivat aikakaudella niin tiukasti toisiinsa kietoutuneita...

Tässäkin teoksessa on sulattamista (ja ansaitsee myös myöhempää lueskelua) mutta kiinnostuneena odottelen kyllä jo seuraavia osia. Mietityttää miten joitain tulevia aikakausia on käsitelty, Karkinen ei kirjoita skandaalikäryisesti muttei myöskään mitään siloiteltuja hagiografioita, seuraavassa osassa eletään varsin väkivaltaisia aikoja ja Pietarin istuimelle nousi vieläkin epäilyttävämpiä tapauksia kuin mitä näissä on jo nähty, myöhemmistä renessanssipaaveista puhumattakaan (tai miten mahdetaan vaikkapa 1800-1900-lukujen vaihteen antimodernisteja käsitellä).

Joka tapauksessa, ihan yleissivistyksenkin nimissä tämä osa (ja koko kirjasarja) on mitä suurimmassa määrin tutustumisen arvoinen, nyt tunnen taas paljon paremmin historiallista aikakautta josta aiempi tietämykseni oli varsin vajavainen, ja jolla on myös vaikutuksensa nykyaikaan...

Helmet-lukuhaasteessa tämän laitan kohtaan 23. Kirja on iso: runsaan sisällön ohella sivumäärä pysyy vielä kohtuullisesti noin kuudessasadassa, mutta sivukoko on tietysti suurempi, ja jotta kuvien  painojälki olisi hyvännäköistä, paperikin on sen verran paksua, että kyllä kirjassa kokoa on.

Rex Stout - The Red Box (Punaisen rasian arvoitus)

Nämä Rex Stoutin Nero Wolfe -dekkarit ovat varsin hyvää matkalukemista: voi lukea satunnaisesti epäjärjestyksessä (kuten olen tähän mennessä lukenut, tämä on seitsemäs), ja ovat sellaisia mukavan viihdyttäviä ja hyvin tasalaatuisia: varma valinta, ei tarvitse todeta kesken matkaa että ei tätä jaksakaan lukea ja olla sitten matkan varrella ilman mitään luettavaa....niinpä nytkin tuli mukaan kun tulin visiitille Suomeen.

Kuten olen aiemmistakin todennut, näissä on hyvin mainio sekoitus amerikkalaista hardboiledia ja klassista arvoitusdekkaria: juoni pysyy napakasti koossa ja Wolfe on äärimmilleen viety esimerkki omassa nojatuolissaan rikokset ratkovasta etsivästä, mutta samalla kirjojen vetovoimassa oma osuutensa on kertojalla, Wolfen apulaisella Archie Goodwinilla, joka sopii paremmin hardboiled-malliin ja tämän naljaileva kerronta ja yhteispeli Wolfen kanssa on yhtä lailla syy lukea näitä. Vaikka kerronnan malli on perinteinen Holmes-ja-Watson-asetelma, Goodwin ja Wolfe ovat mallin parhaiten aikaa kestänyt esimerkki.

Pakko kuitenkin todeta, että tämä, sarjan neljäs kirja alunperin vuodelta 1937, ei ole mitenkään sarjan parhaimmistoa. Tarina on kovin monivaiheinen mutta silti jotenkin junnaava (Wolfe itsekin luonnehtii tapausta varsin rasittavaksi) ja onnistuin kuitenkin keksimään jo hyvissä ajoin tarinan keskeisen idean, Goodwin on kertoja mutta alkupuolella kirjaa toiminnan tasolla aika sivussa, kirjassa käytetään tylsää koukkua että tuodaan ilmi etsivien tietävän jotain mutta lukijalle ei vielä paljasteta mitä...

Alkaen ihan alkuasetelmasta: asiakas Lew Frost haluaa kovasti Wolfen selvittämään tapausta, jonka niin Frost, Wolfe kuin Goodwin jo tietävät, mutta lukijalle vasta vähitellen selviää että kyse on kohutusta tapauksesta jossa arvostetun vaatesuunnittelijan liikkeessä malli Molly Lauck on kuollut syötyään myrkytetyn makeisen...suoraan tapahtumien keskelle marssittaminen voi toimia monissa kirjoissa, mutta arvoitusdekkareissa se tuntuu jotenkin, no, halvalta (ja samaa tehdään pari kertaa myöhemminkin, Goodwin havainnoi jonkun henkilön tekevän jotain tiettyä muttei kerro vielä mitä).

Molly ei jää ainoaksi uhriksi, myrkkyjä on liikkeellä, ja on myös todettava että jos arvoitusdekkareita, esim. Agatha Christien monia kirjoja, syytetään salonkipyöveliydestä (että lopussa etsivä suo murhaajan tekevän itsemurhan tuomittavaksi jäämisen sijaan) niin harvoin se kuitenkaan on näin suoraan ja karusti tehty, Wolfe suoraan antaa murhaajalle syanidipullon, jota tämä käyttää itseensä...tällä tavalla tälle lukijallekin jää hieman paha maku suuhun, ei Wolfen näin kylmä pitäisi olla. (spoileri, maalaa hiirellä näkyviin)   

Mutta vaikka tuntuukin siltä, että Stoutilla on tässä kohtaa vielä kerronnallista haparointia, niin kyllä tämänkin siis ihan mielelläni luin, täytti tarkoituksensa.

I had her on the way and the sandwiches hadn't been greasy and it wasn't two o'clock yet ; and even down in the mouth and with rings under her eyes, she was the kind of riding companion that makes it reasonable to put the top down so the public can see what you've got with you. Being a lover of beauty, I permitted myself occasional glances at her profile, and observed that her chin was even better from that angle than from the front. Of course there was an off-chance that she was a murderess, but you can't have everything.

Helmet-lukuhaasteessa tämä voisi olla vaikkapa 29. Kirjassa on minä-kertoja.

Tiina Wagner & Kirsti Ellilä - Kaikki tiet vievät Roomaan

 

 

En voi väittää lähestyväni kirjaa objektiivisesti: kirjassa mukana olevissa henkilöissä on useampikin tuttu, ja toinen kirjoittajista oli kysellyt minultakin kiinnostusta osallistumiseen; päätin jättää tällä kertaa väliin, palataan asiaan jos tulee halua tehdä jatko-osa. Mutta hyvin kiinnostuneena tämä kuitenkin luin, ja kirjoitan mieleen tulevia ajatuksia (kustantaja Hemmingus lähetti kommentointikappaleen).

Eli kuten kannen alaotsikko lupaa, 17 suomalaista kertoo miten on aikuisiällä päätynyt katolisen kirkon täysivaltaiseen yhteyteen. Suomessahan katolisen kirkon ei-kovin-suuressa jäsenistössä (määrä on ollut tasaisessa kasvussa, lienemmekö nykyään noin 17000) suomalaissyntyisistä ihan merkittävän kokoinen osa on meitä aikuisena kirkkoon liittyneitä...ja siihen liittyy ihan omanlaisiaan kokemuksia ja prosesseja, ja toisaalta kuten kirjakin osoittaa, henkilöt ja kokemukset ovat myös niin monenlaisia että vaikea olisi nostaa mitään yleispätevää piirrettä joka kuvaisi kaikkia.

Suuri osa tulee tavanomaisesta luterilaisesta taustasta, jossa on oltu mukana vaihtelevan määräisellä innokkuudella, jotkut herätysliikkeistä, jotkut muista protestanttisista kirkoista, ja jotkut ihan uskonnottomasta taustasta.

Ihan en tiedä miten tekstit ovat muotoutuneet, oletettavasti perustuen haastatteluihin, jotka kirjailijat ovat sitten muotoilleet artikkeleiksi: tyylillistä yhtenäisyyttä teksteissa on, vaikka eri henkilöillä voi olla erilaisia painotuksia, mistä puhutaan enemmän ja mistä vähemmän. Ja eroja tosiaan on: vaikka jaettaisiinkin niin äkillisiä oivalluksia kuin pitkäaikaista sulattelua, niin millaisia nämä ovat kullekin olleet ja miten ovat niitä lähestyneet, siinä on paljon eroja: mystisistä unenomaisista visioista filosofisiin rationalisoituihin pohdiskeluketjuihin, satunnaisista kohtaamisista pitkäaikaisten tuttavuuksien (esim. puolison) vaikutuksiin, hädin tuskin tunnistetusta kaipauksesta harkittuun käytännöllisyyteen...

Wittgenstein kirjoitti aikoinaan Tractatuksessa, että "mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava" tarkoittaen filosofian ja uskonnon kieltä, joka ei sopinut niihin merkityksellisen kielen eksakteihin raameihin mitä hän asetti, ja kuitenkin korostaen "sen mistä ei voi puhua" tärkeyttä. Myöhemmässä ajattelussaan hän jatkoi ajatusta kielen mahdottomuudesta riittää siihen mitä uskonnolliset ideat yrittävät ilmaista, mutta vaikka tämä yritys ulottua kielen rajojen ulkopuolelle onkin mahdoton onnistua, on sen yrittäminen kuitenkin arvostettavaa.

Tässä on myös kirjan ansiokkuus ja haastavuus: varsin tavalliset ihmiset (siinä määrin kuin kukaan koskaan on tavallinen) puhuvat uskosta ja kokemuksista, sanallistavat sitä mikä väistää sanallistamista, niin paljon kuin monien traditioiden mystikot ovatkin yrittäneet niitä ilmaista...

Ja niinpä tässäkin kirjassa joidenkin henkilöiden henkisiin ja hengellisiin kokemuksiin ja prosesseihin pääsee helposti mukaan, niiden ilmaisu ja käsittely on minulle hyvin tunnistettavia, ja joidenkin toisten kertomusten aaltopituudelle on vaikea päästä, jotkut herättävät enemmän kummastusta tai jopa halua haastaa ajatuksia, väittää vastaan...ja luulenpa että eri lukijoille vaihtelee kenen kertomukset ovat läheisempiä ja kenen kaukaisempia.

 

Tämä on kuitenkin hyvin katolinen idea, että kirkkoon mahtuu monia suuntia, monia tapoja olla itsensä parhaalla mahdollisella tavalla, monenlaisia hengellisyyden muotoja, joista itse kullekin osa saattaa tuntua hyvinkin vierailta, oudoilta, käsittämättömiltä tai hedelmättömiltä, ja toisille taas se onkin juuri se mitä pitäisi olla. 

Mainio piirre oli että kukin kertoja oli nimennyt jonkun pyhimyksen, jonka nimissä heidät oli katoliseen kirkkoon otettu, joka toimii esirukoilijana ja joka kyseiselle kertojalle on erityisen tärkeä, ja kaikilla tämä pyhimys oli eri, kuvastamassa että maailmassa toimivassa kirkossa voi olla monella tapaa pyhä, joskus hyvin erilaisiakin piirteitä korostaen (olen pari vuotta sitten kirjoittanut enemmänkin aiheesta) 

Tähän liittyen mainitsen myös että tuosta syystä kirjoitan varsin harvakseltaan tänne blogiin varsinaisesta hengellisestä kirjallisuudesta, silloinkin kun sitä luen, koska siinä korostuu se että se mikä saattaa minulle olla tärkeää ja puhuttelevaa ei välttämättä ole sitä muille, ja toisinpäin mikä toisille on vaikuttavaa ei ehkä ole sitä minulle. Tuo pätee tietysti kaikkeen kirjallisuuteen, mutta uskonnollisen kokemuksellisen ilmaisun piirissä se vain korostuu. En myöskään kovin innokkaasti suosittele mitään yksittäisiä teoksia, mieluummin vain kehotan tutustumaan monipuolisesti monenlaiseen ajatteluun ja ilmaisuun, mielellään myös itseä haastaen, löytämään sen mikä on tärkeää.

 

Ja myös tuo piirre, suuri henkilökohtaisuus ja intiimiys, välittyy tässä kirjassa. Kertojat puivat niitä vaiheitaan ja syitään, jotka olivat johtaneet päätokseen tulla katoliseksi, ja tietysti sen omankin henkisen kynnyksen ylittämisen jälkeen seuraa vielä kirkon määräämä kuukausien tai vuoden mittainen harkinta-aika jolloin tutustutaan kirkon elämään, seurakuntaan ja oppiin, ja tietysti kirkkoon otonkin jälkeen on vielä koko loppuelämä elettävänä: ja näissä onkin läpikäymistä.

 

Olen kiinnostuneena huomioinut, että uudemmassa kotimaisessa kirjallisuudessa tuntuisi taas löytyvän enemmän uskonnollisiksi tunnistettavia teemoja avoimemmin käsiteltynä, perinteisempien suoraviivaisen materialismin tai mahdollisimman epämääräisenä säilytetyn henkisyyden ohella, mutta silti tämän kirjan kertomuksissa on jotain, no, hätkähdyttävää: puheena ovat asiat joista vallitsevassa yhteiskunnassamme ei ole totuttu puhumaan eikä kuulemaan. Suositeltava kirja siis erityisesti kaikille, joiden mielestä yhteiskunnassamme tabut on murrettu: se, että tabut vaihtavat paikkaa ei tarkoita että ne katoavat.

 

Joitain termejä ja opillisia käsitteitä, jotka katolilaisille lienevät tuttuja mutta muille ehkä eivät, on selitetty. Toisaalta joitain perinteisiä kiistakapuloita esim. kirkon sosiaalisesta ja eettisestä opetuksesta heitellään tekstin sijaan, ja jotkut näistä jäivät mietityttämään juuri siksi, että niitä ei sen kummemmin sitten pohjustettu: tietenkään niiden tarkempi käsittely ei edes kuulu tämän kirjan piiriin, mutta samalla niistä tuli joskus vaikutelma että ne eivät sillai varsinaisesti perustuisi mihinkään, että olisivat jollain huutoäänestyksellä ratkaistuja että kirkko opettaa näin eikä toisella tavalla...näitä jäi mietityttämään, ja luulenpa, että joitain lukijoita ne saattavat ärsyttää enemmänkin.

Ja takakanteen pääytyneestä virheellisestä väitteestä, että yksi haastateltavista olisi ainoa suomalainen dominikaaniveli, olenkin jo kustantajalle huomauttanut, mainitsen sen erratana myös tässä.      

Mutta niin. Jonkin tällaisen teoksen kokoamisesta on ilmeisesti puhuttu jo pitkään Suomen katolilaisten keskuudessa, sillai "olisi kiva jos joku tekisi"-tasolla, ja nyt sellainen on sitten konkretisoitunut, ja lopputulos on onnistunut, kiitos tästä.

Tutustumisen arvoinen teos kaikille heille, jotka haluaisivat ymmärtää kanssaihmisiään paremmin. 

Tarkoituksella säästelin viimeisen luvun lukemista pari ylimääräistä päivää, että sain tämän loppuun vuoden 2023 puolella, ja nappaan Helmet-lukuhaasteesta kohdan 9. Kirjan kirjailija kuuluu vähemmistöön, ja kirja kertoo tästä vähemmistöstä.