30.12.2020

Loppuvuoden ja vuoden luetut

Georges Simenon - La folle de Maigret
Luigi Pirandello - Vino nenä
Elfriede Jelinek - Ce qui arriva après le départ de Nora
Andrea Levy - Every Light in the House Burnin'
Robert W. Chambers - The King in Yellow
Michèle Perret - La légende de Mélusine
Saara Turunen - Tavallisuuden aave ja muita näytelmiä
Josef Škvorecký - Sins for Father Knox
Ahmed Madani - J'ai rencontré Dieu sur Facebook
Roger Vailland - Laki
Sherwood Anderson - Winesburg, Ohio
Molière - Les précieuses ridicules
Muriel Spark - Aiding and Abetting
Marguerite Yourcenar - Feux
Hermann Hesse - Rosshalde
Maria Vuorio - Metsäpapukaija

Paavi Franciscus - Fratelli tutti -kiertokirje
F.C. Copleston - Aquinas
René Girard - Celui par qui le scandale arrive
Fion, Penot & Tiffon - Voir le monde sans quitter la France
Carlo Rovelli - The Order of Time
Bernard Sesboüé - Jésus-Christ dans la tradition de l'Eglise
Bernard Sesboüé - Marie, ce que dit la foi
Noah Lemos - An Introduction to the Theory of Knowledge
James G. Williams - The Bible, Violence and the Sacred
Bernard rey - Nous prêchons un Messie crucifié

Viimeisen kolmen kuukauden aikana on taas tullut luettua kaikenlaista; jonkin verran kirittyä Helmet-haasteen viimeisiä kohtia mutta muutenkin.
Ja samalla ollaan vietetty täällä Ranskassa toinenkin confinement-jakso, ja nyt saa jännätä tuleeko kolmaskin, jahka nähdään millaiset tartuntaluvun ovat joulusta seuranneet...mutta kirjoja on riittänyt silti ihan hyvin luettavaksi (katsotaan missä vaiheessa ensi vuotta pääsee seuraavan kerran Suomessa käymään).

Ja vuoden lopulla on taas aika tarkastella vuoden lukemisia, excel-sulkeisia on taas harrastettu ja vertailtu pitkän aikavälin tuloksiin.
 

mies nainen x
englanti 133 126 1 260
suomi 82 54
136
ranska 80 26 2 108
saksa 45 13
58
japani 42 12
54
italia 42 2
44
venäjä 28 7 1 36
ruotsi 24 12
36
espanja 12 6 1 19
norja 12 5
17
tsekki 13 2
15
unkari 8 2 1 11
arabia 7 2 1 10
tanska 7 2
9
puola 5 4
9
viro 6 1
7
kiina 3 2
5
portugali 2 2
4
islanti 3
1 4
serbo-kroatia 3 1
4
muu

4 4
slovenia 2
1 3
slovakia 2 1
3
hollanti 1 2
3
kreikka 3

3
iiri
1 1 2
latina 1 1
2
katalaani
2
2
bengali 2

2
turkki 1

1
albania 1

1
urdu 1

1
bulgaria

1 1
latvia 1

1
malta 1

1
persia 1

1

574 288 15 877
 
---------------------------------------------------------
Tämän vuoden aikana luin yhteensä 53 kaunokirjallisuuteen luokittelemaani teosta (rajatapauksia toki oli että onko tämä nyt tietoa vai kaunoa), eli noin puolet siitä mitä olen monena vuonna lukenut...lukeminen sinänsä on tietysti iso osa elämää, mutta opiskelujutut, tietokirjat yms. luonnollisesti hotkaisevat siitä ison palan.

Lukuhaasteita tein kolmea: oma Shakespearen sisarukset rullaa yhä ensi vuoden puolelle mutta jo nyt olen varsin tyytyväinen sen etenemiseen, olen lukenut siihen suunnilleen sen verran mitä vuoden alussa mahdollisesti halusinkin (ja ilahduttavasti muutkin bloggarit ovat urakoineet siihen osumia, näytelmäbloggauksia on hyvin tullut lisää blogistaniin).
Runo2020 jäi vähän tyngäksi, viisi kirjaa on toki parempi kuin ei mitään mutta enemmänkin olisi voinut.
Helmet-haastetta en ihan saanut loppuun, 49/50 kohtaa kuitenkin, ja sen puuttuvan kohdan puuttumisen ennakoin jo hyvän aikaa sitten, näillä kulmilla ei ole kovinkaan helppoa saada käsiinsä saamelaiskirjallisuutta. Ja joitain muita kohtia venytettiin aika mielikuvituksellisesti, mutta ihan hyvin se meni. Ja ensi vuoden Helmet-haaste on jo julistettu ja siihen sopivia kirjoja olen jo silmäillyt.
 
Mutta tilastojen valossa, mitäs minä nyt sitten oikein luin? Vertailen taas tämän vuoden tuloksia pitkän aikavälin tuloksiin.
 
 
Lajityypeissä ravistellaan. Kuten odotettua näytelmät olivat hyvin edustettuina tänä vuonna, ja lyhytproosaakin tuli luettua keskiarvoa enemmän, pitemmän proosan ja erityisesti runouden kustannuksella. Lukukieli tietysti vaikuttaa, suomenkielinen tarjonta on rajatumpaa, ranskaksi taas luen mieluusti näytelmiä mutten niinkään runoja, eli ihan ilman näytelmähaastettakin luulen että se sektio pysyy merkittävänä...

 
Kirjailijoiden sukupuolijakauma asettuu selvästi pitkän aikavälin keskiarvoa lähemmäs tasapainoa, 28 mies- ja 24 naiskirjailijan teosta (ja yksi antologia jossa molempia). Jakauma on tavallaan yllättäväkin,  tuossa Shakespearen sisarukset -haasteessa tietoisesti valikoin ainakin muutaman naiskirjailijan teoksen, ehkä se sitten näillä pienemmillä lukumäärillä riitti sysäykseen. Toinen syy tietysti tulee seuraavista tilastoista.


 
Eli alkukielivalikoimasta: paitsi että kirjavalikoima on pienempi, myös kielivalikoima on rajoittuneempi, painottuen kolmeen lukukieleeni: käännöskirjallisuus jäi tänä vuonna suhteellisen vähiin, mutta vähän sitä tuli kuitenkin harrastettua (ja aiempina vuosina olin jo todennut korrelaation, että se luenko kirjoja alkukielellä vai käännöksinä vaikuttaa kirjailijoiden sukupuolijakaumaan...).
Tänä vuonna ei-niin-yllättäen ranskankielinen kirjallisuus meni ykkössijalle, vaikka englannin- ja suomenkielistäkin luin paljon sitä tasapainottamaan, pitkällä aikavälillä ei suuria muutoksia kuitenkaan näkynyt, joskin ranskankielinen kirjallisuus kirii eroa suomenkieliseen verrattuna...
Mutta tulevana vuonna voisi kuitenkin vähän lisää taas yrittää laajempaa kielivalikoimaa.
 

 
Mieskirjailijoiden kielivalikoima onkin aika lailla samansuuntainen kuin yleinen, ranska ykkösenä ja kolme lukuleltä muodostavat 3/4 kirjoista siinä missä pitkällä aikavälillä vain puolet...ja pitkällä aikavälillä ranska onkin jo melkein kirinyt suomen kiinni, ensi vuonna saatta mennä jo ohi...


Tänä vuonna naiskirjailijoidenkin kielivalikoima on selkeästi lähempänä yleistä kielivalikoimaa kuin edellisinä. Ranska ja englanti tasavahvoina, eli siinä missä brittinaiset ovat olleet jo pitkään suosiossa, onnistuin löytämään lisää myös niitä ranskalaisia. Ja käännöskirjoissakin pari espanjalaista ja saksalaista teosta lisäsivät valikoimaa...

Viime vuonna laskeskelin muitakin taulukoita etsien trendejä, tänä vuonna jätän väliin kun tuskin ne valtavasti ovat muuttuneet (paitsi sen suunnitellun osuuden verran että olen lukenut lisää naisten kirjoittamia näytelmiä).
Kokonaismäärät jäivät pienemmiksi mutta jakaumiin olen ihan tyytyväinen, en ainakaan näiden pohjalta bongaa mitään erityishaastetta itselleni ensi vuodeksi, jatketaan sillä mitä luettavaksi tulee.

28.12.2020

Maria Vuorio - Metsäpapukaija

 
Satunnaispoimintoja tämä Maria Vuorion runokirja, tekijästä en muistanut kuulleeni vaikka ilmeisen ansiokasta lastenkirjauraa löytyy (ja kas, tuolta Wikistä huomaan että olenkin lukenut esikoisensa, Köpi Käpälämäen, silloin kun kuuluin sen varsinaiseen kohderyhmään...kirja jota en ole ajatellut vuosikymmmeniin kun ei sitä juuri missään näe eikä siitä puhuta, mutta nimen nähdessä muistin silti heti lukeneeni...joskaan en juuri sisältöä). 

Tai oikeastaan tämän lajityyppi on aika vaikeasti määritettävä. Taitto on runokirjan, mutta kieli on kuitenkin varsin suorasanaista, kertovaa, lähempänä satua tai kerrottua tarinaa, contea. Mutta samalla kerrotuissa tarinoissa suhtaudutaan aika väljästi dramaattisiin vaatimuksiin, proosamaisesta kielestä huolimatta huomio on enemmän tunnelmissa, kuvissa kuin juonessa. Kirja antaa alaotsikokseen "satukuvia", mikä sopiikin ihan hyvin. 

Kaikki kymmenen runoa alkavat "Kun minä kuljin ja vaelsin / niin yhtäkkiä [...]" mikä lisää conte-maisuutta: kohtaamisia on monenlaisia, suuri osa niistä keskittyy luonnonilmiöihin, kevätkukkiin tai kiven vaiheisiin tai vaskitsan huoleen tai metsään karanneeseen papukaijaan...
Ja koska tapaan pitää tällaisesta conte-maisesta kerronnasta niin tokihan tässäkin oli viehättäviä juttuja. Perinteisessä lastenrunoudessa kai leikitellään yleensä enemmän kielellä, lorutellaan, tässä taas leikittely keskittyy kuviin ja ilmiöihin, joten en tiedä miten hyvin tämä vetoaisi lapsiin (varsinkin jotkut oudommat jutut, Lupausten saari tai Isoäiti...). Vai ovatko edes varsinaisena kohderyhmänä...nimensä mukainen omalaatuinen, lokeroita väistävä hybridi.
 
Niin kauas kuin pippuri kasvaa (ote)
 
Kun minä kuljin ja vaelsin,
niin yhtäkkiä sain käskyn mennä
niin kauas kuin pippuri kasvaa.
Tulipa kiire,
en eväitä ehtinyt laittaa
kun täytyi lähteä pinkomaan
ja miettiä juostessa, missä se on
se pippurin kasvupaikka. 
Ennen se oli meillä
kotona talon takana,
mutta kun muutettiin ja myllättiin,
paikka katosi, eikä
uutta osoitetta kukaan kertonut.
 
Turhan vähälle huomiolle jääneessä Runo2020-haasteessa tämä on viides kirja, ja ensimmäinen punainen kannessa olevan papukaijan tapaan. 
Ja taitaa olla myös vuoden viimeinen blogiin tuleva kirja, kesken oleva kirja mennee ensi vuoden alkuun...eli täytynee alkaa laskeskella taulukoita vuoden lukemisista...

26.12.2020

Hermann Hesse - Rosshalde

 
Joku vuosi sitten luin joitain Hermann Hessen kirjoja, ja sen verran ovat kiinnostaneet että lisää pitää.

Mutta en nytkään tartu niihin varsinaisesti maineikkaimpiin teoksiinsa, tämä romaani on käsiin tullut silloin joskus kun edellisen kerran Suomessa kävin...ja näin jouluaikaan luen sitten keskelle kesää sijoittuvan romaanin (suom. Aarno Peromies)

Kirjalle nimen antava Rosshalde on kartano, jossa asuu maineikas taidemaalari Johann Veraguth vaimonsa Adelen ja pienen poikansa Pierren kanssa. Tai kanssa ja kanssa...taiteilija majailee nykyään sivurakennuksessa ateljeen yhteyteen rakennetuissa huoneissa, rouva taas varsinaisessa, ylisuuressa, talossa, ja välit ovat varsin jäähtyneet ja etäiset: perheen vanhempi poika Albert, joka pitää voimakkaasti äitinsä puolta, on lähetetty sisäoppilaitokseen, Pierre taas ei puoltaan valitse.
Ja Pierre onkin ainoa syy, joka vielä pitää Veragutheja edes samassa pihapiirissä ja virallisesti perheenä, kumpikaan ei halua luopua Pierrestä. Mutta vaikka taiteilijana Johann onkin yhä taitavampi, on selvää että yksityiselämä on pahasti hunningolla, staattisessa solmussa joka ei ole hyväksi kellekään...tämän huomaa myös vieraileva ystävä joka kutsuu Johannin luokseen Intiaan, mutta tilannetta järkyttää myös Pierren äkillinen vakava sairastuminen...

Edellisiin lukemiini Hesseihin verrattuna tässä on tuttuja elementtejä, taiteilija kesäisessä miljöössä, ajautuminen umpikujaan tavalla joka suorastaan vaatii kriisiä, tunnistettavasti on sama kirjoittaja...noihin lukemiini verrattuna tässä pysytään kuitenkin tiukasti realismissa, tyyliltään siis kuitenkin aika romanttishenkisessä, mutta fantastista ainesta ei ole mukana.
Hessen hehkuvaan miljööseen oli taas kerran hyvin miellyttävä sukeltaa, vaikka noin tarinana tämä nyt ei kuitenkaan suurta vaikutusta tehnyt vaikkei mikään sinänsä vialla ollutkaan.

21.12.2020

Marguerite Yourcenar - Feux (Tulet)

 
 
L'amour est un châtiment. Nous sommes punis de n'avoir pas pu rester seuls.
 
Luin joskus vuosia sitten jonkun Marguerite Yourcenarin kirjaa Alexis, josta en tosin muista muuta kuin että se ei ollut ollenkaan minun juttuni (en edes sitä, luinko kirjan loppuun vai jätinkö kesken).

Mutta siitä oli jo vuosia, ja kun tästä Feux-kokoelmasta näin joitain kiinnostavan oloisia mainintoja niin kiinnosti tutustua (ja huomasin sittemmin että tämä on näköjään tullut suomeksikin nimellä Tulet). 

Ja, no, suhteeni Yourcenarin tuotantoon pysyy viileän etäisenä...
Tämä on yhdeksän lyhytproosaluvun, novellin tai proosarunon kokoelma, kukin keskittyen myyttiseen tai myyttisiä ulottuvuuksia käsittävään historialliseen henkilöön. Suurin osa antiikin Kreikasta (Faedra, Akilles, Antigone, Phaedon, Sapfo...), Kreikan ulkopuolelta ainoana Maria Magdalena.
Osasta jutuista en saanut oikein mitään irti, proosarunot jäivät epämääräisiksi tekstimassoiksi, mutta oli joukossa joitain aika kiinnostaviakin tekstejä (mainitsen ainakin Akilleen kutomassa naisten joukossa, Klytaimnestran apologian teostaan ja tarina Kaanaan häistä (jossa Yourcenarin viittaamassa legendassa morsiusparina olisi Maria Magdalena ja opetuslapsi Johannes, liitto ymmärrettävästi kariutui jo alkumetreillä...)
Noiden pitempien tekstien välillä on sitten lyhyiden proosakatkelmien, aforismien tai mietteiden sarjoja, aiheena yleensä rakkaus niinkuin se kirjan pitemmissä tarinoissa on ollut käsiteltynä. Nämä viehättivät.

En tiedä olisinko arvostanut suomennoksen lukemista enemmän, veikkaisin kuitenkin että en...pidän aivan luultavana että Yourcenar on oikeasti ansiokas kirjailija ja proosarunon ja kielen nautiskelijat varmaan voisivat nauttia tästä enemmän, itse toki aina arvostan kiinnostavien asioiden tekemistä legenda-aineksella mutta noin kokonaisuutena voi mennä taas hetki jos annan seuraavan mahdollisuuden Yourcenarille...

Mutta Helmet-lukuhaasteesta tällä saa kohdan 26. Kirjailijan sukunimi alkaa kirjaimella X, Y, Z, Å, Ä tai Ö.

20.12.2020

Fion, Penot & Tiffon - Voir le monde sans quitter la France

 
Tämän kirjan idea on niin viehättävä, että se pitää laittaa blogiin: Céline Fion, Natasha Penot ja Jean Tiffon ovat koonneet maailmanmatkaajan oppaan, vuosimalli 2020. 
 
Tänä syksynä ilmestyneen kirjan esipuheessa ilmaistaa diskreetisti että aina ei ole mahdollista matkustaa kauas, joskin tautien aiheuttamien matkustusrajoitusten sijaan esiin nostetaan mm. ympäristökysymykset tai taloudelliset syyt niin rahan kuin ajankäytön suhteen. Joten miten olisi kotimaanmatkailu, jossa sopivilla valinnoilla voi kuitenkin hakea maailmanmatkailuun verrattavia kokemuksia (ilman passeja ja viisumeita ja pienemmällä hiilijalanjäljellä), Manner-Ranskassa kuitenkin riittää diversiteettiä.

Kirjassa esitellään 47 matkakohdetta, kukin neljän sivun verran, ja lopuksi laajemmin Pariisin kohteita. Kussakin jutussa on tyypillinen kuva jostain kohteesta ympäri maailmaa ja rinnalla samantyylinen kuva Ranskan matkakohteesta, ja sen jälkeen hieman selostusta kyseisestä kohteesta ja sen kiinnostavista erityispiirteistä. 
 
Mini-Suomi esimerkiksi löytyisi Vosgesin metsistä koillis-Ranskasta, jonne viimeisin jääkausi on muokannut pieniä järviä ja soita, ja 600 metrin korkeudessa ilmastokin on sopivasti pohjois-eurooppalaisempi. 
Muita verrokkeja löytyy niin Kreikalle ja Irlannille kuin Brooklynille, Malille, Thaimaalle...joissain kohdissa ehkä joutuu hieman käyttämään mielikuvitusta, että vaikka tiettyjä visuaalisia yhteyksiä löytyykin, ehkä niillä tuolla vähän matkan päässä Bretagnen rannikolla olevilla Glénanin saarilla on jotain pieniä eroja Polynesian Bora-Boran kanssa...
 

Ja tietysti Ranska on maisemiltaan, luonnoltaan ja ilmastoiltaan hyvin monenkirjava maa (juustovalikoimasta puhumattakaan), eli monessa muussa maassa ei varmaankaan kotimaanmatkailu anna näin laajoja mahdollisuuksia ja vastaavan teoksen tekeminen vaikkapa Suomessa voisi olla koko lailla työläämpää.

Otan tällä kirjalla Helmet-haasteesta kohdan 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja (no, tämä oli tyrkyllä esiteltävien uutuuksien pöydällä)

17.12.2020

Muriel Spark - Aiding and Abetting

 
Vaikka yleensä assosioinkin yhteen fanittamiani 1900-luvun jälkipuoliskon brittinaiskirjailijoita kuten Muriel Sparkia ja Barbara Pymiä, onhan todettava että on näillä myös aika paljon eroa: siinä missä Pymin kirjoissa on kaikissa paljon samaa miljöötä ja henkeä, Sparkin kirjoissa ei aloittaessa voi arvata mihin tällä kertaa päädytään.

Tällä kertaa ollaan Pariisissa, psykiatri Hildegard Wolfin vastaanotolla, jonne saapuu mies joka kertoo olevansa lordi Lucan, englantilainen jaarli joka 25 vuotta sitten murhasi perheensä lastenhoitajan ja yritti murhata vaimonsa, ja on ollut siitä lähtien kadoksissa. Omituisemmaksi jutun tekee, että Hildegard Wolfilla on ennestään jo potilas joka myös kertoo olevansa kadonnut lordi Lucan...
Ja poliisille asiasta ilmoittaminen saattaisi olla ongelmallista, koska esiin saattaisi tulle ensimmäisen lordi Lucanin tietämä fakta, että Hildegard Wolf onkin oikealta nimeltään Beate Pappenheim, stigmaatikkona esiintynyt huijari joka on myös etsintäkuulutettu valeihmeiden avulla tehdyistä petoksista...

Kirja on inspiroitunut oikeasta tapahtumasta, John Bingleyn, Lucanin 7:n jaarlin tekemä murha ja katoaminen tapahtui 1974, ja tämä kirja mahdollisesti inspiroitui lordin virallisesta julistamisesta kuolleeksi 1999. En muista tapauksesta kuulleeni, mutta epäilemättä on ollut varsin huomiota herättävä tapaus (ja se mitä Spark kertoo vastaa noita Wikipedian kertomia tietoja, se mitä muuta Spark jutusta kertoo, niiden todenperäisyydestä en tiedä).

Aihe on siis varsin raflaava, ja kirjassa rakennellaan myös symbolisempaa ja filosofisempaa tasoa, ja vereen liittyviä merkityksiä nousee esiin, stigmatisaatiossa, kuukautisveressä, teurastuksessa, murhassa, tai vaikka verenperintönä (lordi Lucan on varsin itsetietoisesti aristokraatti jonka verenperintö selvästi oikeuttaa kaikenlaiseen, ja muut aristokraatit ovat myös avustamalla ja pimittämällä mahdollistaneet 25 vuoden pakomatkan...)
 
Eli kiinnostavia ideoita tässä alettiin heitellä, mutta huomasin jossain vaiheessa että kirjaa ei ollut enää kovin paljoa jäljellä ja ei se vielä ollut oikein kunnolla päässyt liikkeelle lunastamaan lupauksiaan...ja ei se niin tehnyt myöskään niiden viimeisten lukujen aikana, lopussa sidottiin juonenpätkiä yhteen mutta lopputulos oli kuitenkin lässähdys, hyvä alku jota ei kuitenkaan onnistuta käyttämään. Hyviä hetkiä ja kyllähän tämän luin, mutta Sparkin tuotannossa tämä oli pettymys.

15.12.2020

René Girard - Celui par qui le scandale arrive

 

 
Joku aika sitten tuli vastaan ranskalaisen filosofin René Girardin nimi kiinnostavissa merkeissä: puheena oli väkivalta ihmisyhteisössä, sen syyt ja ilmenemismuodot. Ideat uteloittivat mutta päädyinkin lukemaan ensimmäisenä laajempana tutustumisena sopivasti löytynyttä James Williamsin kirjaa The Bible, Violence and the Sacred, jossa luetaan Raamattua, erityisesti Vanhaa testamenttia joskin myös jonkin verran evankeliumeja Girardin mimeettisen halun ja syntipukkiteorian läpi (Girard itse oli jo käsitellyt laajemmin evankeliumeja), ja kiinnostus sen kuin kasvoi, joten jatkoin tällä: kolme esseetä ja laaja haastattelu, jossa käydään läpi Girardin tuotannon keskeisiä ideoita ja vähän reunamiakin.

Keskeisenä kiinnostuksen kohteena on siis mimeettinen halu, ihminen haluaa jotain koska toisella on se, tai tulla joksikin koska toinen on sitä: tila johon sekoittuu niin ihailua kuin vihamielisyyttä. Jos halun toteuttamisen mahdollisuudet ovat rajalliset (kuten esim. koska se toinen haluaa pitää omansa ja sitä ei riitä kaikille) seurauksena on kriisi, ja mahdollisesti yhteisölle turmiollinen kaikki-kaikkia-vastaan, mutta kriisi ratkaistaan valitsemalla enemmän tai vähemmän satunnaisesti joku yksilö syntipukiksi, jota vastaan kaikki muut kääntyvät (fyysisellä väkivallalla, yhteisöstä karkottamisella jne). Ja kun näin yhteisön jänniteet on laukaistu kuin ihmeen kautta (koska varsinaisesti tämä prosessi tapahtuu tiedostamatta), syntipukkiin liitetään ainakin jälkeenpäin myös pyhiä ominaisuuksia...

Alunperin Girard kiinnitti huomiota mimeettisen halun ilmenemiseen kirjallisuustutkimuksessa, mutta tämän alkuhavainnon perusteella alkoi perehtyä antropologiaan: saattoi pohtia missä asemassa mimeettinen väkivalta on ollut ylipäänsä ihmisyhteisöjen ja kulttuurin muodostumisessa, mutta erityisesti huomiota saivat varhainen uskonnollisuus, uhrijärjestelmät ja muut tavat kontrolloida tätä väkivaltaa.
 
Ja kuten sanottu, yhteisöt ja yksilöt eivät yleensä ole tietoisia tämän väkivallan harjoittamisesta, mutta sen merkkejä on kuitenkin helppo löytää: Girard viittailee Raamattuun, kuningas Oidipukseen, Shakespeareen, Dostojevskiin, ja toki myös tarinoiden ulkopuolelle: näin joulun alla sopivasti yhdessä tämän kirjan esseessä käsitellään lahjojen antamista ja saamista ja siihen liittyviä jännitteitä ja stressiä (no, kun lahjojen tarkoituksena on purkaa mimeettisiä kriisejä ja käsitellä naamioidusti uhrimenoja jotka korvaavat lynkkaamisen tarpeen, niin ei mikään ihme että tulee stressiä), ja joku aika sitten puolivakavissani heitin idean josko pahuudessa rypevien skandinaavidekkarien nykyisessä suosiossa olisi kyse yhteisön tarpeesta syntipukkimekanismille (saati sitten sekalaisissa uutisissa joita näen). Keskeisen teeman parista ulotutaan myös muualle, uhrijärjestelmistä siirrytään sujuvasti pohtimaan etnosentrismiä jne.

Sen verran laajasti alkaa havaintoja ja niiden tulkintoja muodostua että alkaa jo epäilyttää onko jotain pielessä kun joku teoria alkaa selittää jo liian hyvin asioita...mutta kiinnostuneena jatkan maailman tarkkailua. Ja ainakin tässä kirjassa Girard onnistuu myös esittämään asiansa selvästi ja viihdyttävästikin, pitää varmastikin jatkaa tuotantoonsa tutustumista.

Koska tämä teos oli myös paraikaa tekemässäni etiikan kurssissa tyrkyllä kirjalistassa, otan Helmet-haasteesta kohdan 19. Kirja, jota luet yhdessä jonkun kanssa (ehkä vähän kaukaa haettu, mutta kun viimeisiä kohtia haasteessa täytetään...)

10.12.2020

Molière - Les précieuses ridicules (Sievistelevät hupsut)

 
 
Tämä olisi jo melkein klassikkohaasteeseen kuuluvaa tavaraa, vaikka joskus ikuisuus sitten olen jonkun Molièren näytelmän lukenut (taisi olla Luulosairas), mutta kovin vähiin on jäänyt...ja kun näytelmähaasteen on julistanut ja ranskaksi lukee, niin on pakollinen rasti, sen verran korkealla on arvostus.
 
Tämä Sievistelevät hupsut ei ole aivan esikoisteos, mutta ensimmäinen suurempaa huomiota saavuttanut teoksensa vuodelta 1659. Teos linkittyy "lukeminen ei kannata aina"-teemaan Don Quijoten, Northanger Abbeyn ja monen muun vanhemman komedian tapaan. Kunnon porvari Gorgibus ja kaksi tytärtään Magdelon ja Cathos ovat tulleet Pariisin seurapiireihin, ja tyttöset ovat omaksuneet aikakauden hienostelevia tapoja ja puheenpartta reilusti teennäisyyteen asti, nämä on omaksuttu erityisesti aikakauden romanttisista romaanisarjoista. Kaksi potentiaalista, ja asemaltaan sopivaa, kosijaa saavat täysin välinpitämättömän kohtelun, koska naimisiinhan mennään vasta kymmenosaisen kirjasarjan lopussa, ei alussa, kaikkihan sen nyt tietävät.
Hylätyt kosijat päättävät lähettää tyttöjen luo palvelijansa, jotka ovat omaksuneet aatelismiesten elkeitä, ja nämä saavatkin paljon paremman vastaanoton...

Molièren huomattavimmat ansiot ovat eittämättä perustavalaatuisten ihmisluonteiden, erityisesti niiden heikkousten, kuvaajana: näytelmän henkilöt ovat tyyppejä mutta hyvin yleismaailmallisia ja ajasta riippumattomia. Vaikka 1600-luvulle näytelmä onkin sijoitettu niin kyllä se kertoo jotain myös hipstereistä, tosi-tv:stä, saippuaoopperoista ja somesta...
Myös dialogi on arvostettua: näin vieraskielisenä en tietenkään voi ihan täysillä siitä nauttia, mutta tämän lukemani painoksen runsaat alaviitteet joissa selvitettiin kielen muuttuneita ilmaisuja, sievistelevän puheenparren aakkosia ja muita seikkoja toki auttoi huomattavasti, ja noita luonnetyyppiominaisuuksia kyllä tuli esiin dialogissa.

Tämän painoksen taustaselvityksissä tuli myös esiin, kuinka näytelmä saavutti suosiota monenlaisten yleisöjen keskuudessa: Pariisissa naurettiin naiveille maalaisille ja maaseudulla taas teennäisille kaupunkilaistavoille, molemmat luennat ovat näytelmässä.
 
Mutta onhan myös todettava että juonen ja tapahtumien suhteen tämä on tosi köykäinen näytelmä: jossain nykyisessä tv-sitcomissa menisi ehkä puolituntisen jakson yhtenä sivujuonena, lukiessa jäin vähän ihmettelemään että tässäkö se nyt oli...jos hahmot ilmaisevatkin itseään sanallisesti hyvin, niin eivät he kovin paljoa muuta tee. 

Näytelmä lisää Shakespearen sisarukset -haasteeseen, ja tämän avulla nappaan myös historiallinen lukija -tittelin: aiemmilla näytelmillä olen jo tutustunut 1700-2000-lukuihin ja tällä on vuorossa 1600-luku. 
Ja Helmet-haasteeseen laitan tämän kohtaan 3. Kirja johon suhtaudut ennakkoluuloisesti: arvelin että 1600-luvun ranska olisi liian hankalaa luettavaa, mutta hei, kyllä tämä sujui tällä Larousse-painoksella jossa oli tosiaan paljon selittävää materiaalia, alaviitteitä yms. Ihan pelkkänä näytelmätekstinä tämän olisi ehkä myös lukenut ja idean käsittänyt, mutta aika paljon olisi myös mennyt ohi...

8.12.2020

Kirjabloggaajien joulukalenteri 8.12.

 
Tervetuloa kirjabloggaajien perinteisen joulukalenterin kahdeksanteen luukkuun. Eilinen luukku löytyy Tarukirja-blogista, huomenna mennään Kirjaimia-blogiin ja koko kalenterilista löytyy Luetaanko tämä -blogista.

Kirjojen sijaan esittelenkin tänään elokuvan, joka on noussut ainakin omaan joululeffakaanoniini korkealle: Satoshi Konin ohjaama animaatio Tokyo Godfathers. Alunperin leffa on ilmestynyt vuonna 2003, eli ei ole luonnollisestikaan ollut osa lapsuuden joulujeni perinteitä, tutustuminen on tapahtunut vasta aikuisiällä (eikä tämä ihan pienimpien elokuva olekaan, kohderyhmä sillai teineistä isovanhempiin).
 

Elokuva alkaa jouluyönä, jossa päähenkilöt syövät jouluillallista asunnottomien soppakeittiössä: Gin on alkoholisoitunut vaikeuksiin joutunut entinen liikkeenpitäjä, Hana entinen drag queen joka joutui kadulle poikaystävänsä tapaturmaisen kuoleman jälkeen, ja Miyuki kotoa karannut teinityttö. 
Suunnatessaan majapaikkaansa kohti kolmikko löytää roskakasasta pienen hylätyn vauvan ja pyynnön pitää tästä huolta. Ei tätä heitteille voi jättää, ja päähenkilömme lähtevät etsimään lapsen perhettä...ja tällä matkalla kohdataankin paljon erilaisia ihmisiä ja tilanteita, juonenkäänteitä riittää, ja vauvan ohella myös kolmikko kohtaa omat menneisyytensä ja joutuvat niiden kanssa tekemään tiliä...

Jouluelokuvaperinteiden mukaisesti suunnataan kohti onnellista loppua, ja siihen pääsemiseen tarvitaan onnellisia yhteensattumia, ja tällaiset ratkaisut saattavat hyvin helposti näyttää, no, imeliltä ja korneilta. Tokyo Godfathers ratkaisee tämän ongelman kiinnostavasti, katsojaa suorastaan tykitetään ihmeellisillä yhteensattumilla ja juonenkäänteillä, tempo ei anna aikaa tuhahtaa kyynisesti "no niinpä tietenkin": kun sankarimme ovat missiolleen lähteneet ja päättävät auttaa jotakuta joka on vielä avuttomammassa tilassa, niin seurauksena on eräänlainen "charmed life", katsoja hyväksyköön että tässä on nyt johdatus pelissä ja ihmeiksi luokiteltavia tapahtumia nyt vain tapahtuu (noin muuten leffa kyllä välttelee kaikenlaisia suoria viittauksia yliluonnollisiin elementteihin).

Ja leffa käyttää myös samaa ideaa kuin Frank Capra mm. Ihmeellinen on elämä -elokuvassa: jotta onnellinen loppu olisi todella tehokas, sitä ennen pitää olla uskottavasti onneton ja käydä tarpeeksi syvällä. Synkkiä hetkiä, onnettomuutta ja ponnistelua siis riittää kyllä myös.

92 minuuttiin on pakattu siis varsin kunnioitettava määrä juonta, niin huumoria, draamaa kuin jännitystäkin, ja edetään sellaisella ripeydellä että on kuin katsoisi elokuvallis-narratiivista vastinetta yksipyöräisellä ajavalle jonglöörille: koko ajan on pieni riski että kohta menee överiksi ja jos tekijä hidastelisi ja takeltelisi, niin kaikkia palloja ei pystyisi pitämään ilmassa. Mutta pallot pysyvät ilmassa, vaikea tasapainottelu on saatu toimimaan, elokuva tekee sen mitä pitääkin.

Oma kiinnostava ulottuvuutensa on myös elokuvan jouluisuus. Sinänsä tarina kolmesta asunnottomasta jotka löytävät pienen vauvan voisi sijoittaa mihin ajankohtaan tahansa, ja kuten sanoin elokuva välttelee selkeitä ja suoria viittauksia transsendenttiin ja yliluonnolliseen, ja suorien jouluviittauksienkin suhteen ollaan varsin hillittyjä.
Jouluisuus tuleekin elokuvan läpäisevästä hengestä: perusasetelma hyödyntää kyllä seimikuvaelman symboliikkaa, päähenkilömme ovat päivitetty versio paimenista kedolla, ja seimessä kapaloidussa lapsessa, joka on kuka tahansa lapsi, korostuu avuttomuus; sen kummemmin alleviivaamatta sanotaan kuitenkin jotain hyvin olennaista jouluyön mysteeristä ("Totisesti: kaiken minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle." Matt. 25:40)

7.12.2020

Kirjabloggaajien klassikkohaaste lähestyy


Muistuttelen tässä tulevasta klassikkohaasteesta tammikuun lopussa: reilu puolitoista kuukautta aikaa, eli ilmoittautua voi yhä hyvin, ja jos kirjaa ei ole vielä valinnut niin valintaa sietää ainakin alkaa miettiä. Ja jos on paksun kirjan valinnut niin lukeminenkin kannattaa pikkuhiljaa aloitella...(myös että sen voi tarpeen tullen vielä vaihtaa jos ensimmäinen valinta ei lähdekään yhtään vetämään).

Lisätietoja ja listaa jo ilmoittautuneita löytyy elokuun postauksesta.

Tervetuloa mukaan, klassikot ovat aina ajankohtaisia!

4.12.2020

Sherwood Anderson - Winesburg, Ohio (Pikkukaupunki)

 
Tämän kirjan olen napannut mukaan jostain puoli-ilmaiseksi, nimi oli etäisesti sen verran tuttu että jotain klassikkomaineta nautti, joten kokeilla voi. Ja kun huomasin tämän näkemässäni Ernest Hemingwayn suosikkikirjojen listassa, niin senhän saa näpsästi Helmet-haasteeseen kohtaan 36. Tunnetun henkilön suosittelema kirja.
 
 And then one night when it rained Alice had an adventure. It frightened and confused her.
 
Sherwood Andersonin tunnetuin kirja on jossain novellikokoelman ja romaanin välimaastossa, sarja novelleja, jotka kaikki sijoittuvat kuvitteelliseen pikkukaupunkiin Ohiossa, kukin keskittyen yhteen henkilöön jotka luonnollisesti näkyvät myös toisten tarinoissa...mutta varsinaista romaanimaista tarinakaarta tässä ei kehitellä ja kukin novelli olisi luettavissa myös yksinään (vaikka niin jotain menettäisikin).

Kirja ei ole kovin pitkä ja näitä kohtuumittaisia novellikokoelmia voi lukea vaikka puurtaen läpi vaikkei niin nappaisikaan. Niinkuin kävi. Tämä maailmanaika oli varmastikin oikein huono lukea sarja novelleja joissa toistuvat ahdistus, yksinäisyys, paikoilleenjuuttuminen, hukkaan valuvat toiveet; täytyy sanoa että Winesburg on aika masentava paikka silloinkin kun ei siellä mikään ole ihan katastrofaalisen huonosti. 
Mutta luulen että en olisi näihin suuremmin ihastunut muulloinkaan. Tyylistä tuli mieleen vähän joku aika sitten lukemani James Joycen Dublinilaisia, ja ilmeisesti Anderson oli aikamoinen esikuva seuraavalle amerikkalaiselle kirjailijasukupolvelle, Ernest Hemingwayn ohella mainitaan William Faulkner, John Steinbeck, Thomas Wolfe...mutta totuuden nimissä on mainittava että en minä oikein noiden kenenkään suuri fani ole.

Oli tässä jotain luettavia novelleja, Hands ja The Untold Lie ainakin, ja muissakin joitain hienoja lauseita, mutta puurtamiseksi lukeminen meni.
Pari muuta bloggausta kirjasta löytyi: Savannilla ja Valopolku

30.11.2020

Roger Vailland - Laki

 
Pari vuotta sitten luin Roger Vaillandin yhteiskunnallisesti valveutuneen romaanin 325000 frangia, ja se oli sen verran kiinnostava, että teki mieli jatkaa, ja tämä Goncourt-voittajansa vuodelta 1957 löytyi (Niilo Pakarisen suomennus tuli seuraavana vuonna).

Tällä kertaa ollaan etelä-italialaisessa pikkukaupungissa, Porto Manacoressa. Laki on kaupungissa suosittu korttipeli, jossa varsinainen korttien osuus ei edes ole mitenkään kiinnostavin osuus, ja samoin koko kaupunkia vallitsee laki, se että maailma on tietyllä tavalla järjestäytynyt ja siinä pitää toimia tietyllä tavalla, kukin roolinsa ja asemansa mukaan, ja joka osaa pelata hyvin tuon lain puitteissa menestyy (ja on selvää että tällä lailla ei ole mitään tekemistä niiden kirjoitettujen sääntöjen kanssa joita jossain Napolin tuolla puolen olevassa kaupungissa laaditaan). 

Francesco ei ollut koskaan ollut Napolia kauempana eikä koskaan nähnyt yksinäistä maaseutua, jota mitkään silmäparit eivät valvoneet. Tämä seikka esti häntä täysin ymmärtämästä ranskalaisia romaaneja. Miten rakastavaiset voivat kohdata toisensa metsän, niittyjen tai vainioiden yksinäisyydessä? Kuinka pensasaidalla ei ollut silmiä?

Sveitsiläiseltä turistilta on varastettu lompakko jossa on puoli miljoonaa liiraa: asia ei ihan valtavasti kiinnosta ketään, sellaista sattuu, olisi kannattanut olla varovaisempi. Poliisipäällikkö Attiliota, kylän suurinta hamesankaria, kiinnostaa seuraava valloitus, mutta samoin nuorella Giuseppinalla on omat suunnitelmansa. 
Tonio jahtaa nuorta kälyään Mariettaa, ja joukko muitakin miehiä on kiinnitänyt tähän huomionsa, myös Don Cesare, Tonion työnantaja, joka on pitänyt rakastajattarinaan jo Mariettan kahta vanhempaa sisarta ja näiden äitiä...ja näillä on luonnollisesti myös suunnitelmia Mariettan varalle, kukaan ei kysy Mariettan toiveita mutta kyllä hänkin ne osaa tuoda esiin...
Donna Lucrezia ei enää tuomarimiehensä vuodetta lämmitä, mutta minne hänen mielenkiintonsa suuntautuu?
Ja miten vakaa on Matteo Briganten, menestyvän liikemiehen (ilmaisun eteläitalialaisessa merkityksessä) jolla on kaupungin nuorat käsissään, asema?

Kirjan alkupuolella, jossa näitä ja muita henkilöjä kesäisen arkisissa puuhissaan tuli esiin, huokailin: miljöönä nämä kulmat ovat jo tuttuja, olen lukenut Giovanni Vergaa, Luigi Pirandelloa, Carlo Levia, Matteo Colluraa, Leonardo Sciasciaa, Grazia Deleddaa, Giuseppe Tomasi di Lampedusaa...
Vailland ei tuntunut tuovan juuri uutta kuvastoa tähän, ja kun tuossa aiemmin luetussa 325000 frangissa yhtenä huomionarvoisena piirteenä oli sen kilpailunomainen draivi, kirja eteni hyvin päämäärätietoisesti, niin tämä taas levisi muodottoman tuntuisesti joka suuntaan. Mutta kun jatkoi niin kohtaloita alkoi pikkuhiljaa liittyä toisiinsa, palasia loksahdella yhteen: muutaman päivän aikana tapahtuu asioita jotka sekoittavat monen henkilön elämää, tapahtumat seuraavat omia lakejaan ja kaikki pelaavat mutta kuka voittaa ja kuka häviää?
 
Lajityyppi onkin eräänlainen veijariromaani, vaikkakin ajoittain sen verran raadollisessa hengessä että mietin mahtaisiko tämä nykyaikana mennä enää editoimatta kustantajalta läpi (Goncourt-voitosta puhumattakaan), omaa kylmäveristä huumoriaan tässä kuitenkin on, samaa kuin siinä korttipelissä, jossa katsojilla voi olla hauskempaa kuin pelaajilla...
Ja jahka asioiden ja henkilöiden yhteydet alkavat tulla esiin, niin tässäkin teoksessa kyllä paljastui lukemiseen pakottava muoto, jälkipuoliskon kirjasta luin hyvinkin ahmien että miten tässä käy (ja samalla kirja ei ole vain vetävä juoni).
Henkilökuvissa oli viehättävyyttä, omalla tavallaan kiehtovin oli tuo Matteo Brigante, joka Ei Ole Mukava Mies (en haluaisi oikeassa elämässä tuntea, ette tekään), mutta jota leimaa kyyninen pragmaattisuus, sadismiin kallellaan oleva häikäilemättömyys ja moraali joka toimii omalla logiikallaan mutta tietyllä logiikalla kuitenkin, tavalla joka tekee erinomaisen fiktiohahmon...hän tuntee lain ja pelaa voittaakseen.
 
Raha ei pystynyt selittämään luokkaerojen ankaruutta. Matteo Brigante omistaa paljon enemmän rahaa kuin komisario Attilio. Suunnattoman paljon enemmän. Komisario maksaa vieläkin autonsa vähttäismaksuja. Jos Brigante ostaisi vaunun, hänen tarvitsisi vain allekirjoittaa maksuosoitus Napolin pankille. Hänellä ei ole omaa vaunua vain siksi, ettei hän halua sijoittaa rahojaan niin tuottamattomaan yritykseen kuin autoon ja että hänestä on mukava käyttää kontrollinsa alaisten ihmisten autoa, varsinkin jos nämä osoittavat sen olevan heille vastenmielistä. Komisario on vain virkamies. Matteo Brigante on jo tarpeeksi rikas lausuakseen tuon sanan halveksien. Mutta tulipa Brigante kuinka rikkaaksi tahansa taitavien rahansijoitustensa avulla ja tekipä hän mitä palveluksia tahansa komisariolle, hän on joka tapauksessa puhutteleva häntä aina 'herra komisarioksi' ja teitittelevä tätä, kun taas komisario on käyttävä hänestä pelkkää nimeä ja sinutteleva häntä. 
 
Vaillandin etelä-Italia muistuttaa noita muita yllä mainitsemiani kirjailijoita, mutta teos on kuitenkin sillai ranskalaisempi, vähemmän mysteeristä kohtalokkuutta jossa asiat nyt vain ovat näin ja enemmän dynaamista tapakomediaa jossa asiat toki nyt ovat näin mutta...(leffakin tästä on tehty, Mariettan roolissa Gina Lollobrigida, joka mainitaan nimeltä myös itse kirjassa)
 
Viihdyin kyllä teoksen parissa, vaikka arvelen kyllä että ei tämä kaikkien kirja ole.

26.11.2020

Ahmed Madani - J'ai rencontré Dieu sur Facebook (Kohtasin Jumalan Facebookissa)

 
Täsmäosumia Helmet-lukuhaasteeseen: kirjastossa katselin näytelmähyllyä toisenlaisia asioita etsien, mutta tämä herätti nimellään huomion, ja kun haasteen yksi vaikeammista kohdista minulle on 35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa (en ole lukenut tarpeeksi uusia kirjoja, että niissä olisi vielä sometusta), niin pakkohan se on tutustua mitä tämä Ahmed Madani on kirjoittanut...

oui être ou ne pas être
là est ma question
mais c'est aussi la vôtre

Nina Breton on ranskalainen teinityttö, joka asuu äitinsä Saliman kanssa Pariisin lähiössä. Salima on toisen polven algerialainen, jonka vanhemmat ovat palanneet Algeriaan, opettaja, eronnut Ninan isästä tytön ollessa kahdeksanvuotias.
Nina elää teinitytön elämää johon tosin on tullut tumma juova kun paras ystävä Kim on vastikään kuollut (ei sen kummemmin kerrottu miten, sairaus, onnettomuus, mikä onkaan), ja tuntee teinien ehdottomuudella suurta närkästystä hylkeidenpyynnistä...ja vähän myöhemmin Syyrian väkivaltaisuuksissa kuolevista lapsista. Ja tätä kautta tutustuu netissä Amariin, Syyriassa taistelevaan sotilaaseen ja edellämainittujen lapsien rohkeaan puolustajaan, ja Amar opettaa paljon muutakin maailman menosta, mitkä asiat ovat halal ja haram ja ketkä ovat oikeita muslimeja ja ketkä pettureita ja mitä ensimmäisten pitäisi tehdä jälkimmäisille...

Nina, joka toivoo tässä vaiheessa tulevansa kutsutuksi nimellä Oumou Khadija, suunnittelee jo salaa matkaa Syyriaan Amarinsa rinnalle, mutta eräiden sattumusten vuoksi käykin ilmi että Amar (tunnetaan myös nimellä Jordan) asustaa myös Pariisin liepeillä, ja vaikka hänellä onkin tiettyjä Daesh-yhteyksiä, käyttää syyrialaisen Daesh-sotilaan identiteettiä ennemmin tyttöjen pokaamiseen koska se käy helpommin noin kuin lähiön urheilukaupan myyjänä...(maalaa teksti näkyviin hiirellä jos spoilerit ei pelota)

Ollaan nuortennäytelmässä, aiheet ovat isoja, ajankohtaisia ja vakavia ja nimenomaan nuorille läheisiä, problematisointia on vaikkei siinä mitenkään kauhean syvälle mennä ja mukana on myös annos opettavaisuutta...
Katselin että Madani on työskennellyt paljon nimenomaan lähiönuorten teatterin parissa, ja huomion kohteena on ollut teatterin sosiaaliset ulottuvuudet, ja tämä tulee kyllä hyvin ilmi tästä: tässä ei ehkä yritetä tehdä mitään kuolematonta mestariteosta vaan hyvinkin hetkellistä, paikallista, ruohonjuuritason ephemere-taidetta. 
 
Ja toisaalta vaikka yksityiskohdat muuttuvat niin perusasioista, identiteetin etsinnästä yms toki on puhe. Hakematta mieleen tuli hyvin samanhenkinen Ajatussulttaani, vaikka Nina onkin huomattavasti syvemmin integroitunut yhteiskuntaan, ja toisaalta...
Yhtäläisyyttä tulee erityisesti suhteessa yksinhuoltajavanhempaan ja tämän välinpitämättömään suhtautumiseen juuriin ja kulttuuriperintöön, jonka johdosta nuori on alttiimpi kaikenlaisille hörhömmille ja huomattavasti epäilyttävämmille versioille samasta...Salima on jättänyt taakseen suhteensa perheeseensä, Algeriaan, uskontoon jne eivätkä nämä näin ollen ole minkäänlainen osa Ninan elämää, mutta päädyin nyt kuitenkin muistelemaan Fratelli tuttin ajatuksia ihmisestä osana yhteisöä, sosiaalisia kontakteja yms. ja ääri-individualistisen isolaation haitallisuudesta.

Jos halutaan että Nina Breton voisi olla mitä tahansa, niin sen kääntöpuoli on, että Nina Breton ei ole mitään, pelkkää potentiaalia, tabula rasa. Kontekstina on toinen atomistinen yksilö Salima, mutta luonnollisestikaan lapsi ei voi kuulua vain vanhemmilleen, lapsi ei voi olla ikuisesti vain vanhempiensa lapsi ilman laajempaa kontekstia. Isältä on sukunimi, ja isän suvusta peräisin etunimi, mutta isä on kaukana poissa, joten nimissä ei ole sisältöä, Nina Breton voi olla ihan yhtä hyvin Oumou Khadija...

(Ja on siis todettava että sattuneesta syystä periaatteellisella tasolla suhtaudun hyvinkin symppaavasti isoihinkin elämänmuutoksiin ja vaikka niihin liittyviin nimenvaihdoksiin, vaikka esim. Daeshin menetelmiin ja tavoitteisiin kielteisesti suhtaudunkin)

22.11.2020

F.C. Copleston - Aquinas

 
Jos nyt yrittäisi vähän enemmän kirjoittaa myös näistä tietopuolen kirjoista joita tulee luettua...

Varsinkin kun kirjan aihe on melkein sukulainen, Tuomas Akvinolainen, yksi keskiajan suurimmista ajattelijoista (jotkut pudottaisivat tuosta määritteestä sanan "keskiajan", tai vaihtoehtoisesti tarjoaisi titteliä "keskiajan suurin ajattelija", tai ehkä molempia), joka toki on blogissa ehtinyt piipahtaa aiemminkin

Mutta on myönnettävä, että veli Tuomaan oma tuotanto ei ole kaikkein selvintä ja helpoimmin lähestyttävää luettavaa, keskiajan skolastisessa perinteessä ei liikoja popularisointeja harrastettu silloinkaan kun Tuomaan ajattelua voisi monessa kohtaa pitää hyvinkin käytännön maalaisjärkeen ja kohtuuteen perustuvana ja luottamuksensa ihmisjärjen mahdollisuuksiin oli suuri. 
 
Alkutekstien aikamoisesta raskaudesta johtuen arvostan kuitenkin hyvää koostetta, ja voin todeta että Frederick Copleston onnistuu olemaan melkeinpä poikkeuksellisen ymmärrettävä. Ei hänkään nyt kovin popularisoiva ole, tekstin lukeminen vaatii ainakin jonkinlaista kiinnostusta kohteeseen (ja ehkä vähän käsitystä keskiajan filosofiasta, Aristoteleesta jne), mutta sen puitteissa etenee järjestelmällisesti, kirjoittaa selkeästi, avaa ja määrittelee käytetyt termit...huomattavasti paremmin kuin esim. jotkut muut näkemäni metafysiikan käsittelyt. 

Fokuksena tässä on Tuomas Akvinolainen nimenomaan filosofina: toki teologiaa vilahtelee mukana, ja keskiajalla ne olivat hyvinkin toisiinsa kietoutuneina, mutta omana aikanaan Tuomas nimenomaan pyrki selventämään tieteidenalojen rajoja ja kehittämään filosofiaa itsenäisenä alana: tietokäsityksessä toki ilmoituksella on oma asemansa mutta tärkeää on myös selvittää mitä inhimillinen järki itsenäisesti pystyy ymmärtämään todellisuuden luonteesta. 
 
Keskeisinä kysymyksinä ovat metafyysiset pohdinnat olemassaolosta (miksi ja miten olemassaolo on) ja kysymykset ihmisyydestä ja ihmisestä niin fyysisenä, rationaalisena kuin sosiaalisena olentona (erityisesti viimeiset pointit kiinnostivat, kun mielessä on se vâhän aikaa sitten luettu Fratelli tutti, ja ehkä pitää tutustua myös 1900-luvun tomistiin Jacques Maritainiin, joka on siihen puoleen keskittynyt...

18.11.2020

Josef Škvorecký - Sins for Father Knox

 
Olen aikoinani lukenut kaksi tsekkiläisen Josef Škvoreckýn suomennosta, moneen suuntaan kurottuvan ja iloittelevasti 1900-luvun aatehistorioita puhkovan tiiliskiven Ihmismielten insinööri, ja ironisen dekkarinovellikokoelman Luutnantti Borůvkan murheet, ja harmitellut että enempää ei ole saatavilla. No, onneksi on muitakin lukukieliä. 

Tämä teos on jatkoa noista jälkimmäiselle, eli taas ollaan dekkarinovellien äärellä ja luutnantti Borůvka on mukana kymmenen novellin ensimmäisessä ja viimeisessä.

Škvoreckýn aiemmin lukemassani tuotannossa on jo ollut metatietoista leikittelyä, kirjallisuusviittauksia ja genretietoisuutta, ja niin on tässäkin. Kirjan nimi ja teema viittaa brittiläisen dekkarin kultakauden kirjailijaan Ronald Knoxiin (kirjailijuuden ohella pappi, siitä titteli "isä"), jonka varsinainen dekkarituotanto on ehkä jäänyt unohduksiin, mutta joka muistetaan enemmän lajityyppiä käsittelevistä teksteistä: fiktiivisestä Sherlock Holmesin elämäkerrasta (jolla pohjusti sittemmin levinnyttä Holmesiana-harrastuneisuutta) ja erityisesti aikakauden dekkarikirjallisuuden kymmenestä käskystä, eräänlaisesta dekkaristin "reilun pelin" sääntökirjasta.
  1. The criminal must be mentioned in the early part of the story, but must not be anyone whose thoughts the reader has been allowed to know.
  2. All supernatural or preternatural agencies are ruled out as a matter of course.
  3. Not more than one secret room or passage is allowable.
  4. No hitherto undiscovered poisons may be used, nor any appliance which will need a long scientific explanation at the end.
  5. No Chinaman must figure in the story. (Note: This is a reference to common use of heavily stereotyped Asian characters in detective fiction of the time)
  6. No accident must ever help the detective, nor must he ever have an unaccountable intuition which proves to be right.
  7. The detective himself must not commit the crime.
  8. The detective is bound to declare any clues which he may discover.
  9. The "sidekick" of the detective, the Watson, must not conceal from the reader any thoughts which pass through his mind: his intelligence must be slightly, but very slightly, below that of the average reader.
  10. Twin brothers, and doubles generally, must not appear unless we have been duly prepared for them.
 No, vaikka aika moni perinteinen arvoitusdekkari meneekin tuon koodiston mukaisesti, niin toki jo brittiläisellä kultakaudella jotkut hyvinkin huomionarvoiset teokset noita rikkoivat (mm. ykkössäännön rikkomuksia osaan helposti mainita useampia kuin yhden jo Agatha Christieltä...)
 
Nyt näihin tarttuu Škvorecký: kymmenen novellia, joista kussakin rikotaan vuorollaan yhtä säännöistä. Ja näissä ollaan hyvin tietoisesti arvoitusdekkareita, siinä määrin että kussakin novellissa loppupuolella tulee välihuomautus että nyt lukijalla on tarpeeksi tietoa pystyäkseen sanomaan kuka on rikoksen suorittaja (joka ei ole aina murha...) ja myös mitä käskyä vastaan ollaan rikottu.
 
Kuten mainittu, luutnantti Borůvka on mukana vain kahdessa novellissa, varsinaisena sankarina tässä on yökerholaulajatar Eve Adam, jonka kaunis vartalo saa ansaitsemaansa huomiota mutta pian niin saa myös terävä pää. Ja Tsekkoslovakiassa ollaan samoin vain ensimmäisessä ja viimeisessä tarinassa, muissa Eve reissaa ympäri maailmaa Pragokoncertin työntekijänä tienaamassa vierasmaalaista valuuttaa valtiolle, tie vie Ruotsiin, Italiaan, Yhdysvaltoihin, Ranskaan, ja joka paikassa sattuu ja tapahtuu, jotenkin kuolemia ja muita rikoksia nyt sattuu tapahtumaan neiti Adamin ollessa paikalla...
 
Olen aiemminkin maininnut että vaikka pidänkin niin novelleista kuin traditionaalisista whodunnit-dekkareista, näiden yhdistelmään en ole kovinkaan ihastunut, novellimuodossa ei ehdi kunnolla kehitellä asioita, ja sama on tietysti tässäkin, varsinkin kun kirjan rakenne suorastaan alleviivaa tuota arvoitusdekkari-luonnetta. 
Mutta Škvorecký on kyllä tarpeeksi viihdyttävä kirjailija, sävy mukavan kieli poskessa ja toisaalta Eve Adam varsin kiinnostava päähenkilö, ammatinsa puolesta demimonde tulee tutuksi samoin kuin varsin ironinen suhtautuminen kotimaansa poliittiseen tilaan, mutta romanttisuus ja moraalisuus (omanlaisensa) ovat kuitenkin myös olennainen osa luonnetta.

Ja toki yksittäisissä novelleissa viittaillaan myös dekkarikirjallisuuden kliseisiin: on lukitun huoneen arvoitus, on tiukkoihin aikataulutuksiin perustuva tapaus, ja kovaksikeitetty dekkari heittäytyy niin labyrinttisen vinkuraiseksi että suuri osa noir-fiktiosta alkaa sen rinnalla näyttää suorastaan selkeältä...
Aina en osannut keksiä itse rikoksen jujua ennen loppua (mutta joskus), Knoxin sääntöjen rikkomukset sentään tunnistin paremmin (vaikka parissa kohtaa en ihan nyt kuitenkaan ollut vakuuttunut niiden käytöstä tai perusteluista).
 
Viihdyttävä teos kuitenkin, ja herran tuotantoa lienee syytä jahdata lisääkin jos sattuisi jostain löytymään.

----------------------------------------------------

Kun tämä nyt on hyvin metatietoinen dekkari, niin vinkkaan lukemaan Kyösti Salovaaran parin viikon takaisen jännärien erinomaisen puolustuspuheen. Sen kommenttiosastolla innostuin itsekin pohtimaan dekkarien lukemisen vaikutteita myös yleisellä tasolla (mainittu mm. kosmoksen puolustaminen, Rene Girard, mimeettinen väkivalta, syntipukkiteoria ja Karl Marx. Joskus kun ehtii ja jaksaa perehtyä asiaan lisää, noita ajatuksia voisi jatkokehitellä).

Henkilökohtaisella tasolla...en ole mikään jännärien suurkuluttaja, todistettavasti jonkin verran niitä tulee luettua mutta kuitenkin valikoiden (ja kun tässä taannoin selailin kustantamojen kevätkatalogeja, niin selaillessa hypin yleensä nopeasti yli ne miljoona jännäriuutuutta jota ensi vuoden alkupuoliskolla taas ilmestyy). 
Yleensä painotun juurikin perinteiseen whodunnitiin, arvoitusdekkariin, ja kyllä myös kovaksikeitetty perinne on vetänyt puoleensa, trillerit sen sijaan eivät yleensä ole minun juttuni. Eikä noissakaan mitä luen välttämättä se dekkarijuoni ole niin keskeinen, ennemmin yhteiskunnan ja ihmisten suhteiden kuvaukset behavioristisella kerronnalla, kiinnostavat miljööt. Ja tietysti myös moraaliset kysymykset ja etiikan erikoistilanteet, joita voin mielelläni pohtia myös tietyllä abstraktiuden tasolla (eli minulle käy hyvin että kosmos järkkyy ihan vaan murhan an sich olemassaololla, ei sitä tarvitse korostaa lisäämällä mahdollisimman raakoja yksityiskohtia mitkä kaikki ruumiinosat on viillelty ja katkottu ja tapahtuiko se ennen raiskausta vai sen jälkeen). Ja joskus toki törmää dekkareihin joissa se varsinainen rikosjuoni tuntuu olevan lähes sivuseikka ja keskitytään täysillä noihin muihin elementteihin ja tämä passaa minulle hyvin (mm. Dorothy Sayersilla on pari...)

14.11.2020

Saara Turunen - Tavallisuuden aave ja muita näytelmiä

 
NAINEN No mä nyt olen vain tämmöinen.
 
Vakavat miehet katselevat kummissaan. Lopulta he poistuvat, ja nainen nousee ylös lattialta.

Kun aikoinaan kyselin FB:n joukkoälyltä naisia näytelmäkirjailijoina (pohdinnoissa, jotka johtivat Shakespearen sisarukset -lukuhaasteeseen), tämä Saara Turusen tuore kokoelma mainittiin (yhtenä harvoista, parviälylläkin oli kai vaikeuksia nimetä). Kirja on siis ollut vuoroaan odottamassa haasteen alusta asti...

Samalla kuitenkin ihan sopivaa että lukeminen lykkäytyi ja ehdin tähän väliin lukea Elfriede Jelinekin näytelmän, koska samoja piirteitä näissä löytyy: paitsi naiseus aiheena ja asiana, myös runsas ironia, kulttuuriviittaukset ja puheen tyylilliset lainat: Jelinek banalisoi mahtipontisia voimafraaseja ja iskulauseita, Turusen hahmojen puheesta kuultavat mainokset ja populaarikulttuuri, nujertavat neuvot, netin keskusteluryhmät, lopputuloksena ihmiset (erityisesti naiset) jotka ovat vieraantuneet itsestään ja hapuillen sitä etsivät.
 
Näytelmiä on neljä, Puputyttö, Broken Heart Story, Tavallisuuden aave ja Medusan huone. Kaikki etenevät varsin fragmenttisesti, yksittäisinä kohtauksina ja kuvina: varsinaisia juonia ei näissä ei harrasteta, kohtauksia yhdistää ennemmin temaattisuus, niissä käsitellään ja verbalisoidaan kokemuksia usein hyvin yleiselläkin tasolla, abstraktiutta, symboleja, arkki- ja stereotyyppejä ja kliseitäkin pyöritellen. 
 
Parhaimmillaan tuo kokemusten sanallistaminen ja julkisen kielen ironinen käyttö kyllä toimii erinomaisesti, hyviä sekoituksia sarkastista hauskuutta ja kauheutta, ja kohtauksissa tuntuu niin kokemuksellisuus kuin arkkityyppisyys.
Mutta samalla mietin että sanotaanko näistä teemoista, naiseudesta, taiteesta, kulttuurista, kansallisuudesta jne. mitään sen kummempaa. Kokemus sanallistetaan, mutta entäs sitten? Ne, joista ei ole omaa kokemusta, ovat kyllä jo toisen käden kautta tuttuja, jotkut tuntuvat jo kliseiltä, ja he joille nämä eivät ole tuttuja eivät varmaan tähänkään kirjaan tartu tai teatterissa näitä katso (asia, josta Turunen on selvästi tietoinen ja johon myös viitataan näytelmien sisällä).
Ja tuntuu Turunen tämän ajatukseni myös ennakoivan, yllä olevasta sitaatista Medusan huoneesta tunnistin kyllä itseni vakavaksi mieheksi. Ja vaikka pointin myönnän, niin totean silti että "no mä nyt olen vain tämmöinen" käy kyllä jossain vaiheessa perusteluna riittämättömäksi.

Mutjoo, on tämä kuitenkin parempi lukea kuin olla lukematta. Puputytön nostaisin satsin kiinnostavimmaksi, näytelmän läpi kantava ristiriita ja seksin, väkivallan, mielikuvien ja symbolien yhteenkietoutuminen toimii hyvin. 

Shakespearen sisaruksiin yhdestoista teos, joista tämä on viides elossa olevan kirjalijan kirjoittama. Ja vasta toinen suomalainen, sattuneesta syystä ovat jääneet paitsioon (ajatuksissa oli hakea projekti Lönnrotista jotain mutta on ollut kaikkea muuta).
Ja häpeämättömästi nappaan Helmet-haasteesta kohdan 14. Urheiluun liittyvä kirja, koska parissakin kirjan näytelmässä tulee formulaa joko televisiosta tai radiosta.

7.11.2020

Michèle Perret - La légende de Mélusine

 
Teos jonka olen napannut mukaan jostain "tuo kirja, vie kirja"-hyllystä sen kummemmin teosta tuntematta, nimi kuulosti etäisesti sellaiselta että olen ehkä kuullut, en ehkä suoraan teoksesta mutta Mélusinesta itsestä, ja nyt kun katson niin kulttuurisia viittauksia näyttääkin olevan ihan kohtalainen määrä.

Ja varsinaisesti tässä teoksessa on taustalla Jean d'Arrasin 1300-luvun lopulla kirjoittama proosaromanssi Roman de Mélusine, jonka Michèle Perret on sovittanut nykyranskaksi lapsille ja varhaisteineille tarkoitettuun pokkarisarjaan (ylläolevaan kuvaan lisäsin itse mustan palkin ettei hakukoneiden automaattisen kuvantunnistukset hermostu lentävän käärmenaisen puolialastomuudesta).

Kun alkuperäistä en ole luonnollisestikaan lukenut niin en tiedä kuinka rankalla kädellä itse sisältöä on muokattu (kieli tosiaan on hyvin selkeää nykyranskaa ja mukana on myös joitain historiallisesti taustoittavia alaviitteitä) mutta keskiaikaisissa tarinoissa varsin tyypillistä mutta moderneimmelle vieraampaa haahuilua ja polveilua on kyllä mukana. Ja mukana on myös joitain sen verran omalaatuisia kohtauksia, juonenkäänteitä ja yksityiskohtia, että olen lähes varma että niiden täytyy olla keskiajalta, joten oletan että sovitus painottuu tosiaan kieleen eikä itse tarinaan.

Niin, tarina. Elinor, joka on joko Albionin tai Albanian kuningas (ei ole niin tarkkaa...loppukirjassa puhutaan Albaniasta mutta paikkaviittaukset menevät enemmän Albionin suuntaan) kohtaa kauniin keijukaisneito Pressinen, johon ihastuu saman tien ja pyytää vaimoksi. Pressine suostuu, sillä ehdolla että Elinor ei koskaan näe Pressinen imettävän. 
No, vähän kolmostyttöjen (joista vanhin on Mélusine) syntymän jälkeen Elinor nyt kuitenkin sattuu osumaan väärään aikaan väärään paikkaan ja Pressine ja tyttärensä jättävät Elinorin linnan. Aikanaan lapset kasvavat, ja kuulevat isästään ja päättävät omin tuumin kostaa isälle tämän loukkauksen, mutta tästä kuultuaan Pressine suuttuu ja langettaa lapsiensa päälle kirouksen: Mélusine tulisi muuttumaan joka lauantai puoliksi käärmeeksi. 
 
Mélusine kohtaa aikanaan nuoren miehen nimeltään Raymondin de Lusignan, jolla on omat ongelmansa mutta myös lupaava tulevaisuus. Mélusine järjestää asioita ja nai Raymondinin sillä ehdolla että tämä ei yritä tavata häntä koskaan lauantaisin, ja asiat sujuvat hyvin, Mélusinen vaikutuksesta Raymondinin asema tosiaan kohoaa, poikia syntyy kymmenen, ja välillä lähdetään kertomaan näiden poikien seikkailuista (monet nousevat mahtiasemiin toisissa kuningaskunnissa, pari kuolee hyvin outojen tapahtumasarjojen seurauksina). Ja arvatkaa vaan miten tuossa lauantai-avioehdossa käy...
 
Varsin fantastisesta otteesta huolimatta tässä on myös historiallisia elementtejä, viittauksia Lusignanin suvun vaiheisiin: suku juontaa juurensa Poitousta länsi-Ranskasta ja sitä osallistui ristiretkiin ja on ollut mm. Kyproksen ja Armenian valtaistuimilla ja vaikutusvaltaa kertyi muuallakin, vaikka vaikuttajina eivät ehkä olleet ihan suvun kantavanhempien pojat...mutta tuota voimakasta nousua samoin kuin joitain alueen maamerkkejä selitetään sitten suvun kantaäidin, keijukais-Mélusinen, vaikutuksella.
 
Toisaalta spekuloin noita avioliittoon liittyviä tabuja, että onkohan niissä tulkittavissa joitain ajatuksia feminiinisestä biologiasta, jonka tarkasta toiminnasta onnellisessa avioliitossa miehen olisi hyvä olla olematta liian tietoinen...sen suuntainen luenta ainakin on mahdollinen. Joitain muita symboleja nousee myös esiin, joihinkin esitetään mahdollisia tulkinta-ajatuksia, toisiin ei. 

Symppis kirja kuitenkin, dramatiikka menee vähän eri rytmissä kuin mihin nykylukija on tottunut (vaikka ihan niin laveaa kuvakudosta kuin keskiaikaisessa kirjallisuudessa runsaimmillaan on ei tehdäkään) mutta teoksena kuitenkin helposti lähestyttävä. 
Ja mistä ihmeestä siinä Horriblen kuolemassa oli oikein kyse?

Helmet-lukuhaasteesta saan tällä kohdan 33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos, ihan ilman tarvetta figuratiivisille tulkinnoille.

3.11.2020

Franciscus - Fratelli tutti -kiertokirje

 
El Greco - Pyhät Johannes ja Franciscus Assisilainen
 
Kansainvälisesti katsottuna tämän syksyn merkittävimpiä kirjauutuuksia on paavi Franciscuksen uusi kiertokirje Fratelli tutti. Teos ilmestyi kuukausi sitten ja olen lukenut sen englanninkielistä versiota, suomennos ilmestynee jossain vaiheessa.

Tämän postauksen osuminen toisaalta pyhän Martin de Porresin juhlapäivään ja toisaalta Yhdysvaltain presidentinvaalien aikaan oli sattuma, mutta osuva sellainen: kumpaakaan ei nimeltä mainita mutta ovat omilla tavoillaan relevantteja kirjeen sisällön kanssa.

Niinkuin edellinen kiertokirjeensä, Laudato si, tämänkin kirjeen nimi on sitaatti Franciscus Assisilaiselta ja kirjeiden aiheissa on paljon samaa. Mutta siinä missä Laudato si käsitteli ympäristökysymyksiä ja ihmisen suhdetta luontoon, tässä puheena on yhteiskunta ja ihmisen suhde toiseen ihmiseen (johon tietysti liittyy myös ympäristön tila).

"For all our hyper-connectivity, we witnessed a fragmentation that made it more difficult to resolve problems that affect us all. Anyone who thinks that the only lesson to be learned was the need to improve what we were already doing, or to refine existing systems and regulations, is denying reality." (paavi puhuu Covid-19:sta mutta samat sanat voisi sanoa ilmastonmuutoksesta)

Jos on paavin puheita ja toimintaa seurannut pitempään, erityisesti jos niitä on seurannut varsinaisesti eikä vain satunnaisia kontekstista irrotettuja ja mitensattuu-tulkittuja lauseita joita on nostettu medioissa näkyvimmiksi, kirjeen aiheissa on paljon tuttua: varsinaisesti tämä on laaja synteesi lukuisista yksittäisistä yhteiskunnallisten aiheiden käsittelyistä, ja yksittäiset kysymykset, silloin kun niitä käsitellään, asettuvat kontekstiin ja ajatteluun, joka ainakin aktiivisesti pyrkii johdonmukaisuuteen eikä irtopisteiden keräämiseen.
 
"Today, in many countries, hyperbole, extremism and polarization have become political tools. [...] Political life no longer has to do with healthy debates about long-term plans to improve people's lives and to advance the common good, but only with slick marketing techniques primarily aimed at discrediting others."
 
Paljon puhutaan siirtolaisisten ja pakolaisten kohtelusta ja laajemminkin kohtaamisista ja dialogista, ja tähän liittyy myös laajempi raamatullinen viittaus keskittyy laupiaan samarialaisen vertaukseen (Luuk. 10: 25-37), kaikki aiheita joita paavi on aktiivisesti pitänyt esillä.  
Samoin hyvin isossa osassa on riistokapitalismin ja konsumerismi-keskeisen maailmankuvan kritiikki, maksimaalisten voittojen kahmiminen itselle toisten kustannuksella tuomitaan jyrkästi: "For my part, I would observe that "The Christian tradition has never recognized the right to private property as absolute or inviolable, and has stressed the social purpose of all forms of private property"", mutta vaikka jotkut ajatukset saattavat kuulostaa asiayhteydestä irrallisina kovin lähellä kommunismia tai vaikka Proudhonin aatetta "Omaisuus on varkautta", tähän ei mennä, oikeus omaisuuteen on olemassa tietyillä ehdoilla: "Business abilities, which are a gift from God, should always be clearly directed to the development of others and to eliminating poverty, especially through the creation of diversified work opportunities. The right to private property is always accompanied by the primary and prioir principle of the subordination of all private property to the universal destination of the earth's goods, and thus the right of all to their use." 

Mutta kyltymättömän ahneuden ohella tuomitaan myös konsumerismi-keskeinen maailmankuva, ihmisten latistaminen pelkiksi kuluttajiksi ja oman elämänsä sivustakatsojiksi. Keskeinen ajatus on suljetun ja avoimen välinen ristiriita, ja paavi (kuten kirkon sosiaalinen opetus yleensäkin) korostaa yhteisöllisyyttä, ihmisen osallisuutta sosiaaliseen ja antropologiseen kontekstiin, joka on lopulta koko maailman kokoinen. Isoloitunut individualismi ja yksilön täydellinen riippumattomuus kanssaihmisistä on ehkä konsumerismi tarjoama ihannekuva mutta se on väärä, hylättävä ja vastustettava ihanne. "We are more alone than ever in an increasingly massified world that promotes individual interests and weakens the communitarian dimension of life. Indeed, there are markets where individuals become mere consumers or bystanders."
Ja paitsi yksilötasolla, sulkeutuminen ryhminä, kansoina tai valtioina on yhtä lailla tuomittava, ja väärä nationalistinen kiihko, poliittinen hajaannus ja eristäytyminen edistää vain ylikansallisen kapitalismin etuja (tässä yhteydessä ei mainittu esim. "Make America Great Again"-politiikkaa, Brexitiä ja muutamaa muuta viime aikojen poliittista ilmiötä, mieleen ne tulivat silti).
 
Yhteisöllisyys, maailmanlaajuinenkaan, ei kuitenkaan tarkoita homogeenisuutta, avoimeen dialogiin kuuluu myös itsetuntemus. Toista ei voi kohdata jos itse ei saavu paikalle, ja avoimessa dialogissa ei voi ottaa mitään neutraalin suljettua asemaa, vaan täytyy olla myös itse jota antaa, ja tähän kuuluvat myös esim. oma kulttuurinen konteksti, jonka vaaliminen ja kehittäminen on tärkeää. Ajoittain tulee esiin patriotismin ja nationalismin ero, ensimmäinen on avointa iloitsemista oman kulttuurinsa erikoislaaduista joita haluaa jakaa muille, toinen sulkeutunutta protektionismia joka haluaa eristäytyä muista...

"Consumeristi individualism has led to great injustice. Other persons come to be viewed simply as obstacles to our serene existence; we end up treating them as annoyances and we become increasingly aggressive. This is even more the case in times of crisis, catastrophe and hardship, when we are tempted to think in terms of the old saying, "every man for himself". Yet even then, we can choose to cultivate kindness. Those who do so become stars shining in the midst of darkness."

Paljon voisi vielä nostaa ajatuksia esiin, ja mieli tekisi siteerata vielä lukuisia pätkiä teoksesta (myös niitä joissa tartutaan joihin spesifisiin kysymyksiin tai käydään läpi konkreettisemmin miten ystävällisyys tai avoin dialogi toimii), mutta tällä kertaa tämä ehkä riittää: kirja kun on varsin selkeästi etenevä ja esitetty synteesi, joka on kuitenkin paras lukea kokonaisuutena.