Pirjo Kotamäki - Villit linnut olkapäillä

Pari vuotta sitten luin Pirjo Kotamäen säeromaanin Paavo Ruotsalaisesta, ja huomasin tuotannossa muitakin kiinnostavan oloisia nimikkeitä, runoteoksia huomattavien henkilöiden elämästä...nyt sitten vuoroon tämä muutaman vuoden takainen teos, kun vietetään Franciscus Assisilaisen juhlavuotta, 800 vuotta taivaallisesta syntymäpäivästä. 

Vaan mikäköhän kategoria tähän pätee: lähestyin teosta ensin samassa säeromaanin tai eeppisen runouden hengessä kuin tuota Petäjäistä leipää, mutta sellaisena tämä tuntuu työläämmältä. Vaikka yksittäiset runot muodostavatkin syklin joka seuraa Franciscuksen elämän vaiheita, niin kerronnallisuus on aika väljää ja ajoin hämärääkin: kun itse tunsin Franciscuksen vaiheet ja aimo joukon myös tähän liittyviä legendoja niin hahmotin viittaukset, mutta jos päähenkilö ei ole niin tuttu, niin tämä kerronnallinen puoli taitaa mennä helposti ohi. Ennemmin kuin epiikkaa, kyseessä on juurikin Franciscuksen elämästä inspiroitunut runosarja (jossa toki hyödynnetään roolirunouden keinoja, äänessä ovat niin Franciscus itse kuin jotkut läheisensä).

Ja tietysti Franciscus itse on runoileva mystikko, ja erityisesti luonnosta mystistä kokemusta ammentava, mikä ei narratiivisesti helpota, mutta lyyrisesti toki tarjoaa paljon mahdollisuuksia väkevälle ilmaisulle, ja tätä Kotamäki hyödyntääkin. Ja vaikka luontosuhde onkin paljon esillä, niin perinteistä luontorunoa tämä ei ole, niin päähenkilö kuin kirjailija ovat avoimen tietoisia jumalallisesta läsnäolosta koko luomakunnassa...ja kun kyseessä ovat roolirunot, niin näkökulmahenkilön omakin olemassaolo on tavallista vahvemmin mukana, joten kuvauksessa tulee nimenomaan suhde luontoon luomakuntana, jossa on itse osana, kuin luonnonilmiöt sinänsä.  

Odotin enemmän säeromaanimaista kerronnallisuutta kuin sain, mutta otan tämän sitten lyyrisempänä ja mystisempänä tekstinä, jonka meditaatioihin lienee syytä itsekin palata mietiskelemään.

Laulukaskaan kevyt ruumis kämmenelläni.
Se lohduttaa minua.

Riivaajat tulivat ruumiini läpi,
ne tulivat ja kävivät kimppuuni yöllä, kun olin unessani,

silitän kaskasta sydämeni tahdissa, 
rukoilen yhä,
rytmi on oikea,

se alkoi laulaa hieman käheällä äänellään,
sen mielestä olin viikunapuu:
tunsin sen värähdykset kämmenelläni,
poimin ääntä sormenpäilläni,
ne kiihdytti värinää,
se lauloi ja sitä mukaa
sieluni rauhoittui,
ruumiini pääsi lepoon,
silitän yhä sen kevyttä kehystä ja se
laulaa omaa olemassaoloaan,
taivaallista keveyttä. 

Joel Lehtonen - Munkkikammio

Lisää teoksia alagenrestä "ei-tyypilliset kirjat kirjailijoilta, jotka muistetaan nykyään yhdestä teoksestaan (jota en ole lukenut)": Joel Lehtonen on kyllä muutenkin jäänyt lukematta, vaikka muutama teos onkin ollut suunnitelmissa (ei tosin se Putkinotko ihan ensimmäisenä).

Mutta nyt sitten varsin varhainen runokokoelma, joka uteloitti nimellään. Lehtosen näkemykset monastisismista eivät tosin ole kovin ylevät, kun runoissa munkit mainitaan niin heidät rinnastetaan toistuvasti vankeihin...mutta tätä teosta, julkaisuvuosi 1914, edelsivät matkat eteläisempään Eurooppaan, ja paljon näissäkin runoissa ammennetaan välimerellisestä ja klassillisesta kulttuurista, mukana on Ranskan ja Italian romantiikan (ja hieman naturalismin) henkeä. 

Mutta täytyy sanoa, että runoilijana Lehtonen ei tässä oikein vakuuta. Kieli on koukeroista "runoilijakieltä", ehkäpä dekadenttin itsetietoisuuteen saakka, mutta sille ryhtiä antava mitallisuus on joskus poissa ja ollessaan läsnä on varsin vaatimatonta, jopa heikkoa. Runot ovat pitkiä, usein eeppisiä ja aika moni nimetty naisen mukaan: jotkut uudelleenkerrottuja tunnettuja tarinoita (kuten Delila) ja jotkut ihan omia kertomuksia. Ja se kerronnallisuus on näissä se ansiokkain puoli, ehkä siis hyvä että Lehtonen keskittyi tämän jälkeen proosaan (joskin kirjojen nimistä huomaan että kiinnostus koukeroiseen kieleen näköjään säilyy). 

No, Helmet-haasteessa saan kohdan 19. Kirjan nimessä on jokin talon osa (mitä, eikö teidän talossanne ole munkkikammioita?) 

Angelica (ote)

Angelica! Niin katsoit kalpeana,
kun luotani sun syöksi tyly sana,
et tiedä mitä rakkauteni on!
Se, jota kutsui runo-taivaan ovi,
maan pääll' on tunnoton ja onneton.
Et tiedä, mitä tämä sydän on:
Raketti singottu taivohon!
Kuin satu, jot' ei ruumistuttaa sovi,
Kuin kupla hento, johon kuvansa
luo kaikki, ihailtava kiiruulla.
Kuin kulta-malja, joka kohta sakkaan
on juotava. Kuin sointu laulun rakkaan.
Vain ilta-pilvein puna aaltoihin:
se hetken hohtaa. Lieska helvetin! 

Jaakko Haavio - Ikikevät

 

Olen aiemmin lukenut pari Jaakko Haavion runokokoelmaa, nyt sitten lisää. Ja onhan tämä hyvin tuttua noiden toisten kirjojen perusteella. Paljon on luontorunoa ja paljon on kristillistä runoa, ja sekä että, ja kun mitallisuuskin on hallussa niin runoihin tulee paljon laulumaisuutta: lukiessa aloin pariinkin kertaan sovittaa runoja Suvivirren melodiaan, sopisivat hyvin niin aiheiden kuin runomitan perusteella (ja virsirunoilijana Haavio varmaan nykyisin parhaiten muistetaan).

Laulumaisuus tosiaan hallitsee suurta osaa kirjaa, joten lukeminen on sujuvaa; tiettyä haastavuutta voisin taas toivoa lisää, mutta ei se varmaan ole Haaviolla niin prioriteettina...joskin tuosta virsimallista poiketaan kirjan loppupuolella, jossa on kaksi pitkää eeppistä runoa. Ensimmäisessä versioidaan runomuotoon Joonan kirja Raamatusta, mutta kun runossa pysytään hyvin lähellä alkuperäisen tapahtumia niin siihen ei oikein saada mitään uutta näkökulmaa, ja kun minusta Raamatun oma versio on kerronnan napakkuudessa aika loistava, niin Haavion säkeily vain heikentää sitä.

Toinen runo on sen sijaan parempi: aiheena on tarina Johannes Kastajan kuolemasta, ja tässä on paljon dramaattista potentiaalia yli evankeliumien kerronnan (minkä toki moni muukin tietää, ja niinpä tästä episodista on tehty paljon tulkintoja ja taideteoksia). Haavion tyyli on toki eeppinen ja ylevä, mutta helpommin lähestyttävä kuin jotkut Manniset tms. ja tunnelmassa tavoitetaan asiaankuuuluvaa traagisuutta kun tietty dekadenssi kietoutuu eettiseen paloon, kuten aiheeseen sopii...voisikin olla kiinnostavaa nähdä enemmänkin tämäntyyppistä epiikkaa Haaviolta.

Helmet-haasteessa kirja menee vaikkapa kohtaan 10. Kirjassa leikataan (miekalla, pää) 

Johannes Kastaja (ote) 

Niin Johannes, ken ruhjoi synnin kyyn
ja iski kourin basiliskin muniin,
toi valkeuden synnin valheuniin,
hän tyrmään heitettiin ja kahleisiin.

Maailma tekee totuudelle niin.

On saarnatuoliksensa suotu katto,
sen ääni jotta kauas kajahtaa,
niin säätty on, mutta silti henkipatto
on totuus. Maa on valheen maa.

Nåin totuus samoo orpona ja yksin,
se saarrettu on sadoin väijytyksin,
se ahdistetaan äärimmäisiin soppiin
ja vihdoin kahlehditaan mustaan koppiin.
Ja maalliset ja hengelliset mahdit
toimittaa kopin suulle tiukat vahdit.

Tuo tulisoihtu! Totuus näkyviin! 

Helena Anhava - Murheellisten kuullen on puhuttava hiljaa

Sitten runoutta: Helena Anhavan runoja olen aiemmin parin kirjan verran lukenut, nyt vuoroon esikoiskokoelmansa vuodelta 1971.

Ja tunnistettava tekijä on jo näissä. Aforistista tiheyttä näkyy jo jonkin verran, vaikka suuri osa runoista pysyykin suhteellisesti ottaen pitempinä (eli monelle muulle runoilijalle nekin ovat tiiviitä ja lyhyitä), mutta arjen havainnointi, hillitty tunnelmallisuus ja melankolisuus ovat jo vahvasti mukana. Kun esikoiskirjasta on kyse, niin mietitytti kuinka pitkältä ajalta runot mahtavat olla ja onko nämä jossain kronologisessa järjestyksessä (ensimmäisessä runossa odotetaan kuolinsanomaa ja toisessa mainitaan vanhemman kuolema: Anhavan isä kuoli jo 1962 mutta juuri googlasin että äiti oli kirjan julkaisun aikaan elossa; samoin ensimmäisessä runossa mainitaan kuusivuotias lapsi, ja loppupuolella taas lapset lähestyvät jo aikuisikää...)

Vaikkei vieläkään ihan suosikkieni joukkoon nouse, niin on näitä kuitenkin miellyttävä lukea, havainnoinnissa on terävyyttä ja ja hillittyä pienimuotoisuutta ryydittää purevuus ja moraalinen selkäranka (myöhempien aikojen tapaan erityisesti pasifismi tulee esiin tässäkin). Varmaan siis luen lisääkin. Ja Helmet-haasteessa voisin ottaa vaikka kohdan 16. Kirjailija on kirjoittanut sekä aikuisille että lapsille tai nuorille (huomasin tuotannossa myös lastenkirjan).

Nyt kun he ovat kasvaneet tappajan ikään
minun mieleni kääntyy tuskasta nurin.
Joskus ajattelen että äitien murhe
on tullut minuun geenejä pitkin.
Olenko kertonut
että isoäidilläni oli viisi poikaa
joista kaksi jäi veljessotaan
- heidän muistonsa nukkuu harjulla
kahden veden välissä -
viisitoistias Ahvolaan,
keskimmäinen vankina Maitiaislahdelle,
hänet kaivettiin lakanaan käärittynä joukkohaudasta
toukokuun lopulla,
tunnistettiin sormista.
Miten kasvoille oli käynyt
sitä ei koskaan sanottu ääneen.

Ovat kasvaneet miehen kokoon
ja äkkiä näen heidän kulkevan ovissa
kaikenikäisinä: ryömien, kontaten,
pitkin hiuksin, haivenparroin,
eikä äiti minussa suostu uskomaan
että olisi mitään
minkä puolesta nuoren olisi kuoltava.
Joka kerta kun poika syntyi
minä ajattelin: sodalle en sitä anna,
minä vaikka piilotan sen. 

Teuvo Sorvoja - Pilven takaa katson

 

Sitten täsmävalintoja Helmet-haasteeseen: haasteen jääkiekkoilija-kohta ei suuresti inspiroinut, kun mikään oikeasti lajia käsittelevä kirja ei houkutellut, eikä myöskään sekalaiset ehdotetut YA-kirjat tai dekkarit, ja tavanomaisemmassa kaunossa tuntuvat jääkiekkoilijat olevan kovin harvassa...mutta Kirjasammosta hakemalla nousi esiin Teuvo Sorvoja, joka mainitsee tämän runoteoksen takakannessa olevansa mm. jääkiekkoseuran puheenjohtaja ja valmentaja. Ja kokoelmassa on tarpeeksi keskeislyriikkaa, jonka runollinen minä lienee ainakin ajoittain yhteneväinen runoilijan kanssa: itse runoissa ei jääkiekkoa mainita, mikä on hieman harmi, mutta saa kelvata.

Niin, runoilija on myös opettaja Ylitorniossa: syrjäkylällä (nimitys kirjailijan) on etäisyyttä maailman kuohuihin, mutta etäisyys voi olla hyväkin tarkastelussa ja kommentoinnissa. Politiikka ja yhteiskunta saa huomionsa (vuoden 1980 versiona, eli mm. ollaan aika syvällä kylmässä sodassa), mutta ihmissuhteidenkin tasolla on sanottavaa, ja luontorunouskin on edustettuna, joskus yhteiskuntaan tai ihmissuhteisiin liittyen. Kristillisiä viittauksia käytetään osana ilmaisua, mutta muutamassakin runossa piikitellään kyllä kristittyjen keskinäistä riitelyä ja lahkolaisuutta (mikä kai alueella tulee hyvin tutuksi ilmiöksi...)

Runot ovat aika tiiviitä, suorasanaisia ja aforistisia, ja Sorvoja onkin parhaimmillaan kun lyhyet runot alkavat tihentyä aforismeiksi, näiden joukossa on viehättäviä oivalluksia. Pitemmässä muodossa on joskus mielipidekirjoituksen makua, joka tavallaan on symppistä ja ajankuvaa, mutta ei kuitenkaan ole sitä kestävämpää aineistoa. Teosta en ole nostamassa miksikään unohdetuksi mestariteokseksi, mutta hyvä kuitenkin oli että luin (kirjailijan myöhempi tuotanto näkyy olevan omakustanteita runouden, aformismin ja esseen parissa, Helmet-kirjastoista niitä löytyy näköjään yksi). 

Kuinka vähän vielä tiedän 

Ole hiljaa,
        minä nukun,
sanoin lapselleni.

Saanko ajatella?
        kysyi lapsi.

Olin hiljaa,
        pyyhin kyyneleeni.
kuinka vähän vielä tiedän. 

Kaarina Valoaalto - Kaikki suuret naiset olette jättäneet minut

Tämä lienee vuoden viimeinen bloggattava kirja (vuosikoosteen laadin vielä myöhemmin). Kaarina Valoaallon yksittäisiä runoja olen ajoittain nähnyt antologioissa yms. mutta kokonaisia kirjojaan en ole lukenut: nyt sitten tämä teos vuodelta 1988.

Valoaallon runoudesta ensimmäiseksi mielikuvaksi tulee runsaus: siinä missä suomalainen aikalaislyriikka 70-80-luvulla oli usein tiivistä ja niukkaa, nämä runot rönsyilevät pitkillä riveillään, omintakeisella värikkyydellään ja rehevyydellään. Ei Valoaalto kuitenkaan modernismista irtaantunut ole: luonnollinen, puhutun tuntuinen kieli on tärkeää. 

Samoin keskeislyriikan runollinen minä, usein alleviivatustikin: "minä" mainitaan usein ja se on korostetusti kaiken perusta. Ei kuitenkaan itseriittoisesti: ennemminkin Valoaalto on jossain määrin marginaalisessa asemassa (osin varmastikin harkitustikin, aseman hyväksyen ja siihen tietoisesti asettuen) jossa "minun" äänen kuuluminen tunnistetaan tärkeäksi, mutta sitä ei erehdytä pitämään universaalimpana kuin se on. Runoilijalla on sanottavaa, ja hän sanoo sen. 

Oman aikansa valtavirrasta irtaudutaan myös sanottavan sisällön yhteiskunnallisuudella ja poliittisuudella. Politisoituneen 70-luvun jälkeen 80-luvun taiteellisessa ilmaisussa suora kantaaottavuus ei juuri ollut suosiossa, mutta näin ei ole tässä kirjassa. Valoaalto oli Emmaus-aktiivi, joten tässä mukana on ympäristöeetosta ja myös globaalia näkökulmaa paljon Suomen ja Euroopankin ulkopuolelle ulottuen. Ja yhteiskunnallisuuden vastapainona on runsaasti myös rakkausrunoa, ja toisaalta, henkilökohtainen on poliittista...

Mutta on tavallaan hassua nostaa tässä yhteydessä esiin valtavirran ulkopuolisuutta, kun tuntuu että nykyajalle tämä Valoaallon henki olisi paljon läheisempää ja puhuttelevampaa kuin monen muun 80-luvun runoilijan, aika on siirtynyt tämän puolelle. Ehkä hänetkin uudelleenlöydetään taas jossain vaiheessa, vai menettääkö tämä sitten jotain olennaista itsestään kun ei ole hieman ulkopuolinen?

Haluan vastakohdan hivelevän
runsauttani askeesilla,
haluan lämpööni vastattavan viileydellä
haluan laihan hekumoivan pehmeydessäni
haluan vastakohdista purkautuvan jännityksen välisen sähkön
joka lataa ne toisiinsa
ja minun vastakohtaisuuteni pukeutuu satoihin muotoihin
milloin kukkien tienvarsien pajupensaikkoina joiden
höytyväiset siemennorkot lenninsiipineen lentävät yli rajojen
vastakohta minun rönsyilylleni on askeesi
harmaa laho aita johon nojaan väsyneen pääni.

Khaya Ronkainen - From the Depths of Darkness

Poimintoja kirjamessuilta pienempien julkaisijoiden puolelta: pieni runovihko joka vaikutti pikavilkaisulla kiinnostavalta, joten kokeillaan. Nettihaku paljastaa kirjailijan olevan alunperin Etelä-Afrikasta mutta Suomessa asuu.

Ja teoksen nimi vinkkaa jo yhdestä teemasta, pimeydestä. Luen tätä ajankohtaiseen aikaan, kun marraskuiseen pimeyteen viittaillaan myös teksteissä, ja mitä maahanmuuttajatutuilta olen kuullut, on se aikamoinen koettelemus monelle. Ja tietenkään kuvattu pimeys ei ole vain konkreettista.

Ja toinen huomattava teema on juuri maahanmuuttajuus, sen haasteet, ja tietysti myös toiveet jotka saavat ihmiset lähtemään ja tulemaan: nämä ovat ihan suorina viittauksina mukana, eivätkä oletettavasti perustu vain kirjailijan omiin kokemuksiin, vaan jaettuihin maahanmuuton kokemuksiin. 

Toisaalta alkoi huvittaa, että kyllä mollivoittoisella pimeyden ja kuoleman meditoimisella osutaan myös suomalaisen kulttuurin ydinalueelle, eli vaikka maahanmuutto onkin keskeinen teema ja kantasuomalainen saattaa huomata olevansa arvioivan katseen kohteena (esim. 'Eye Contact') niin ei se silti niin vieraannuttavaa ole... 

Pienessä vihkosessa liikutaan monessa muodossa, on lyyristä ja proosarunoa, aforistisia lauseita, piirroskuvia...
Muotojen yhteenliittymä tuottaa lukijalle kyllä myös haasteita tulkinnassa. Huomasin joitain varsin merkillisiä ilmaisuja, jotka saivat pohtimaan mahtaako missä kohtaa olla kyse ihan vaan typoista (kun niitä kuitenkin usein näkee pien- ja omakustanteissa, ja jos automaattisessa sanatarkistuksessa näyttävät oikeilta) vaiko harkituista sanavalinnoista (kun tämä on runoa) vai ehkä jostain erityispiirteistä joissa Etelä-Afrikassa puhuttu englanti eroaa minulle tutummista britti- ja amerikkalaisstandardeista. Kielitiedeamatöörinä viimeinen pointti olisi kiinnostava, mutta pidän myös typojen läsnäoloa mahdollisena, ja samalla tällaiset poikkeamat saavat minut lukijana kiinnittämään huomiota kieleen ja sen kulttuurikontekstiin...

I run

death on air
death on sea
death on land
          i run

clouds raining bullets
water sinking boats
natives waving blades
          i run

rivers into blood
numbers floating
stomach touching back
          i run

love thy neighbour
brothers and sisters
"Welcome!" they say
          i run

for year after year
numbers buried
none convicted
          i run

around the globe
south to north
till the end
          i run

what are you after?
a job, i say
"Whose job?" they ask
          i run

words burning
thirsty with despair
north to south
          i run

not for refuge
but to dissolve
into earth brown
as my face.  

Lu Yu - The Wild Old Man

Tämmöinen tarttui jostain mukaan: Lu Yu on kiinalainen runoilija Sung-dynastian aikaan 1100-luvulla, ja tähän teokseen on koottu valikoima runouttaan koko elämän ajalta, kronologisesti järjestettynä. Kiinalaisen sivistyneistön malliin Lu Yu toimi valtion virkamiehenä, mutta ura oli kovasti ongelmallinen, ja aika nopeasti runoilija marginalisoidaan virallisista piireistä. Ja pohjois-Kiinaa pitävät hallussaan jurchenit (tulevat mantsut) ja nämä ovat jatkuvana huolenaiheena runoilijalle, joten nationalistiset teemat olivat esillä, samoin kuin kasvava surumielisyys ja turhautuminen omaan syrjäytyneeseen asemaan ja valtiolliseen välinpitämättömyyteen...vaikka siihen suhtaudutaan myös ironisella huumorilla, kirjan nimenä oleva määre on hyväksytty ja omaksuttu.

Vaan eipä ollut mitenkään helppoa luettavaa tämä. Kielen ominaispiirteiden ja monimutkaisten merkityskerrostumien johdosta kiinalaisen runouden kääntämisessä taitaa olla usein kysymys millä tavalla kääntäjä aikoo epäonnistua. David M. Gordon päätyy varsin minimalistiseen tyyliin, hallitut parisäkeet varmaan vastaavat alkuperäistä rytmiikkaa, mutta niiden kielestä tulee varsin fragmenttista, synteettistä ja tosiaan usein aika vaikeaselkoista ja niukkudessaan raskasta...

Autumn Thoughts II

Western wind blows down leaves,
fills lake's beach;

Attired now in fall-wear,
nothing here but sighs.

Chalky head handles songs,
moans over crag-road,

as hushed night, undreamed,
drives upward in mid-sky.

Vague, farfetched,
three rabbit-holes I didn't plan.

Always outcast status;
now what's the point of coin?

To take a wine cup -
no scathe in surplus glee:

rely on strings and flute
to squire year's slide.  

Tero Liukkonen - Särkyminen

Sitten taas hieman runoutta: Tero Liukkonen ei ollut aiemmin tuttu, mutta sekös este olisi.

Ja näköjään hyvin lähiaikoihin valmistautuen tämän luin, kirjassa on hyvinkin syksyinen tunnelma: illat pimenevät ja ensilumikin on jo tulossa. Samalla hallitsevana teemana on luopuminen, väheneminen, hajoaminen, hiljeneminen myös monilla muilla tavoin. Runoissa on fyysisyyttä ja laulumaisuutta, mutta ei kovin äänekästä, ennemmin runominä kuiskailee niitä yöhön. Kirjailija on aiemmin tutkinut Tuomas Anhavan runoutta, ja on tässä kai jotain Anhava-maisuutta ja vaikutteita myös tanka-runoista (ilman että niitä edes yritetään tehdä).

Linjakkaalla ja viehättävän melankolisella tunnelmalla tässä mennään niin vahvasti, että ne harvat poikkeukset teemasta ovatkin ei-niin-tervetulleita, jos nyt vain pidettäisiin ikävää.

Kuolema iltapäivällä Seiskatiellä 

Krominkirkas, graniitintiheä hetki, täysi, raskas,
olemista kukkuroillaan ennen olemattomuutta,
järkälemäinen paniikki
kun jarrupalat purevat kiinni
ja kumi polttaa hieroglyfinsä asfalttiin -

Tässä siis oli tämä elämä
ja näin se päättyi,
paljon turhaa ja paljon arvikasta
jäi kultavaa'alla punnitsematta.

Haalea intohimoni,
turtunut elämänviettini
ja laiska rakkauteni
pakkautuvat ja puhkeavat vielä kerran
kuumottavaksi sävähdykseksi
päänahassa, korvissa ja jäsenissä

ja litistyvät
rusentuvan pellin, sadasosien ja kallioleikkauksen
     väliin,
ja koneen huuto lävistää sydämeni
ja lyö minut hervottomaksi
ennen sitä viimeistä rysähdystä. 

Irma Kerppola - Pojat uittavat laivoja

Laatikoiden pohjalta nousi tällainen runoteos, Irma Kerppolan esikoinen. Tai ehkä joku haastaisikin lajityyppiä: teksti on jaoteltu runokokoelman näköiseksi, mutta onkin koko kirjan ulottuva jatkumo (mm. kolmen ensimmäisen tekstin otsikko on "Sinä", eli runojen nimiksi olisi hassua), ja kieli on varsin suorasanaista. Itse asiassa runokokoelman sijaan tästä tuli mieleen näkemäni säromaanit, paitsi että teos ei ole romaani vaan esseistis-kolumnistista pohdiskelua.

Ja pohdiskelun muotona on puhuttelu 8-vuotiaalle pojalle. Kerppola kertoo olevansa lääkäri (ja se tulee ilmi kyllä teoksessa) ja kahden pojan äiti: vanhempi luultavasti tämä 8-vuotias. Mutta vaikka pojasta/pojalle puhutaan niin ei tässä lastenrunoa tehdä, kirjailija esittää mietteitään ensisijaisesti itselleen ja muille kahdeksanvuotiaiden äideille ja isille (ja muille tämän pojan tulevaisuudesta vastuullisemmille). 

Ja aiheet, niin, paljon puhutaan sodasta, ja paljon puhutaan saasteista ja ympäristötuhosta, ja muista uhista, siitä maailmasta jonka me jätämme sinulle kahdeksanvuotiaalle. Tiedostavaa maailmantuskaa lapioidaan siis reilusti, ja osa on hieman naivia, ja osan ilmaisut omassa ajassaan kiinni, mutta arvaatte varmaan kuinka paljon on tuttua ja ajankohtaista myös nyt. Teos on julkaistu 1968, eli sen kahdeksanvuotiaat pojat ovat nyt 65-vuotiaita: sodat ovat pysyneet paikallisina ja toisaalla tuon ajan, mutta nykyisistäkin 8-vuotiaista ja maailmasta, joka heille jätetään, on varmaan syytä kantaa hyvin samansuuntaisia huolia...

Helmet-haasteessa otan kohdan 35. Kirjan nimessä on sana ”mies” tai ”poika” tai niiden taivutusmuoto. 

On ilmeistä

että homo sapiensin toimia ohjaava tärkein yllyke ei ole
hänen järkensä.

Syvältä nousevat vaistot ja opetetut ennakkoluulot ovat
paljon määräävämpiä.

Jos järkeä on kuitenkin edes hitu olemassa, täytyisi
sitä toki kipeän tarpeen vaatiessa edes yrittää käyttää. 

Marja-Liisa Vartio - Seppele

Hyllyyn on kasautunut aikamoinen pino vanhoja runokirjoja, sisällöltään hyvin sekalaista, mutta näitä lienee luvassa lähitulevaisuudessa enemmänkin. Koska kukapa näistä bloggaisi jos en minä?

Kuten nyt vaikkapa tämä Marja-Liisa Vartion jälkimmäinen runoteos vuodelta 1953. Olen aikoinaan lukenut romaanin Kaikki naiset näkevät unia, ja näköjään ollut tuolloin hieman varautunut sitä kohtaan, mutta jälkimielikuvat ovat kuitenkin olleet tarpeeksi positiivisia, että lisääkin voisi lukea. 

Ja täytyy todeta, että jos ei olisi samaa nimeä kannessa, niin en arvaisi näitä saman kirjailijan teoksiksi. Vaikka kirjalla ei kokoa olekaan, on moni runoista suht pitkä ja eeppinen, balladimainen, sisältönä historiallista ja mytologista legenda-ainesta. Jotkut legendat ovat tunnetumpia (Raamatun Simson-kertomus), jotkut tuntemattomampia (Maria Magdalenan saapuminen Saint Baumiin etelä-Ranskaan), jotkut ehkä Vartion omaa keksintöä, tai ainakaan en tuntenut alkulähdettä, ja ei-eeppisissäkin runoissa on varsin arkaainen, historiallis-eksoottinen sävy, häivähdys unen ja loitsun hohdetta. Hieman tästä tuli mieleen Tulenkantajat ennemmin kuin lukemani Vartion aikalaismodernistit...

Mitta on pääosin vapaa, mikä joskus sopii hyvin, tuoden runoihin kerronnallisen ja koetun tuntua, mutta mukaan tulee joskus myös harmittavaa ryhdittömyyttä, mitallisemmalla laulumaisuudella olisi ollut ajoittain tilausta ja jotkut runot eivät ole ihan niin hyviä kuin ne tuntuisivat voivan olla. Kiinnostavia tunnelmia kuitenkin löytyy, vaikka tuskin se ihan ylittämätön menetys oli, että Vartio päätyi keskittymään proosaan.  

Helmet-haasteessa tällä saa kohdan 18. Kirjailijan nimessä on enemmän kuin kaksi osaa 

Simson

Vuorella istun minä, Simson,
hartioillani seitsemän palmikon paino.

Paljain käsin kaasin jalopeuran,
tuhannen filistealaista löin aasin leukaluulla.

Voima - seitsemän palmikon
kiveä raskaampi paino.

Simson - Simson - laulaa Israel
ja kiertää seppeleitä hiusteni koristeeksi.
Eivät he tiedä; vuorella Simson itkee.

Ei tarina enkelistä ja uhrisavusta minulle riitä.
Mitä hyödyttää kaataa yhtä jalopeuraa,
kun erämaa on jalopeuran raivoa tulvillaan,
ja jos huomenna en kaada kolmea
     ja huomisen jälkeen
kolme kertaa kolmea jalopeuraa,
ei minun ylistystäni lauleta enää Israelin suulla.
Tänään he tanssivat voittoa tuhannesta
     filistealaisesta,
mutta huomenna he tahtovat minun lyövän
     kolmetuhatta.
Vaikka jokaisen kaupungin portit mereen kannan,
timnalaisten arvoitukset tuhanteen kertaan 
     ratkon -
seitsemän palmikkoa,
yhä raskaammin kuin nuijat, takovat hartioita.

Vaan Israelin tyttäret tanssivat,
     tanssivat vastaan
kun Timnan maasta palasin lyömästä
     filistealaista.
Seppeleen he laskivat kulmilleni
ja lauloivat: Simson - sankari.
Eivät he tiedä: Israelin seppele on tuska.
Täällä vuorella punovat pilvet mustia lehviä
ympäri päätä.

Vaan suloisena kaikui laulu,
kun neitsyet vastana tanssivat
ja suloisempana muita kuin huilu kuin tuuli
Delilan ääni.

Simson - Simson - soitteli Delila
punaisella suulla.

Delilan nilkkarengas on helissyt Simsonin lävitse
ja käsivarren rengas on helissyt.

Voima, voima.
Seitsemän palmikkoa näin unessa kiertävän
     Delilan jalkoja.
Tomu oli pudonnut ja harmentanut hiusten
     kiillon.
mutta Delilan helmoissa nukkui Simson
     kuin lapsi.
Ja Delila leikitteli seitsemän palmikon
     tuuheilla päillä. 

Pentti Saarikoski - Mitä tapahtuu todella?

En ole Pentti Saarikosken omaa tuotantoa aiemmin lukenut, joitain suomennoksiaan toki. Käteen osui tämä, joka oli ilmeisesti läpimurtoteos vaikka jälkimaine taitaa kruunata muita kirjojaan huipuiksi.

Ja olihan tämä; irraudutaan runouden perinteestä, teoksen kieli on nykyäänkin yhä varsin poikkeuksellinen ja radikaali sirpaleisuudessaan ja rikkonaisuudessaan. Mitään erillistä runokieltä ei enää edes yritetä, ajatusten kappaleet törmäilevät jäsentymättömästi keskenään ja katkeilevat...

Avant-garde-vaikutteiden ohella mieleen tuli Saarikosken tunnettu klassillinen perehtyneisyys (jota väläytellään tässäkin), ja tapa jolla joitain antiikin tekstejä on säilynyt hyvinkin rikkonaisina ja fragmenttisina, onko sellaisen tietoinen tavoittelu ollut yhtenä ohjaavan periaatteena.

No niin, runouden kieltä eittämättä on uudistettu. Sainko tämän lukemisesta paljoa? Ööö...

puiden maailmasta
                              männyn oksat näkyvät
tänne
        minä istun huoneen perällä
                              ja keksin uusia kirjaimistoja
lasi särkyy solun seinät
                              musertuvat kuin vene
                                                  meri kääntyy
                                                  joku huusi
                              puun äänellä puiden
 

Mattias Salamnius - Ilo-Laulu Jesuxesta (klassikkohaaste)

Taas on aika kirjablogien perinteisen klassikkohaasteen; kun mainitsin muutamalle tutulle bloggaajalle tämän kirjan, niin teos ei selvästikään soittanut kelloja, eli mahtaako kyseessä sitten ollakaan klassikko?

No, mennään ikä ja pioneeriasema edellä. Mattias Salamnius oli 1600-luvun loppupuoliskolla vaikuttanut pappi, josta ei henkilönä kovin paljoa tiedetä, mutta tuotannosta on jäänyt mm. tämä eeppinen runoelma vuodelta 1690. Jota pidetään yhtenä huomattavimista ja ansiokkaimmista suomenkielisistä kaunokirjallisista teoksista Ruotsin vallan ajalta. Teos tulee siis mainituksi suomalaisen kirjallisuuden historiikeissa, joten hyvillä mielin voin laittaa tämän klassikkohaasteeseen vaikka nykylukijat taitavatkin olla harvassa (seikka joka ei ole omaa mielenkiintoani tavannut rajoittaa, joskus päinvastoin).

Kirjan nimi kertookin jo sisällöstä, eli tässä reilun parintuhannen säkeen runossa käydään läpi evankeliumien tapahtumat, varsin uskollisesti niiltä osin kuin niitä on päätetty ottaa mukaan, mutta jotkut osiot saavat paljon huomiota ja toiset on melkein häivytetty pois. Jeesuksen syntymä ja lapsuus on varsin laajasti mukana, Luukkaan ja Matteuksen evankeliumeja harmonisoiden, joskin Elisabeth ja Johannes Kastajan osuus on jätetty kokonaan pois, samoin temppeliinvienti, ja Maria ja Joosef jäävät muutenkin vähemmälle huomiolle kuin miten evankelistat tarinaansa kertovat.

Julkinen elämä ja toiminta, ihmeet ja opetukset sitten lähinnä mainitaan ohimennen, ennen kuin päästään varsinaiseen asiaan, kärsimyshistoriaan joka käydäänkin sitten läpi pieteetillä, suunnilleen kaikki eri evankeliumeissa mainitut detaljit huomioiden. Tai tässäkin tapauksessa nimenomaan Jeesukseen keskittyen, esim. Pietarin kieltämiset on jätetty kokonaan pois.

Joihinkin muihin näkemiini evankeliumiversiointeihin verrattuna painotus onkin aika erikoinen: painotus on toisaalta itse Jeesuksessa tämän elämän aikana (tai siis vahvasti alkuun ja loppuun keskittyen), ja toisaalta tämän vastustajat, kuningas Herodes, ylipapit, pilkkaajat, Pilatus ambivalentimpana hahmona, ja Juudas Iskariot (opetuslapsista Juudas on tosiaan eniten huomiota saava henkilö), muut henkilöt huomioidaan lähinnä kun näiden osuus on tapahtumille olennaista. Mikä kyllä tuo kerrontaan omanlaistaan dynamiikkaansa, Jeesus on jatkuvasti aktiivisena päähenkilönä, juonittelevat vastustajat tuovat kamppailua ja muut sympaattiset toimijat on häivytetty taustalle...

Nämä saavat sitten hieman enemmän (ei paljoa, mutta enemmän) tekemistä kuoleman jälkeen ja ylösnousemusnarratiivissa, joka myös käydään varsin huolellisesti läpi. 

Teos pysyy tosiaan hyvinkin uskollisena alkuteksteille, apokryfisillä lapsuusprotoevankeliumeilla tai kansanuskomuksilla ei ole sijaa tässä. Varsinaisia poikkeamia evankeliumien ulkopuolelle on mukana vain pari: kärsimyshistorian alussa käydään varsin laveasti läpi heprealaisten lähtö Egyptistä (minkä sisällyttäminen tähän kohtaan onkin teologisesti hyvin perusteltua), ja ennen ylösnousemusta Jeesuksen laskeutuminen Tuonelaan on myös tullut osaksi kerrontaa. Viimeisessä osiossa siirrytään myös jo osittain Paavalin teksteihin. Teksti kertoo siis kyllä oppineesta miehestä spontaanimman kansanrunoilijan sijaan.  

Tuo kuitenkin kerrotaan kalevalaisella mitalla: lukemassani painoksessa, uusintapainos vuodelta 1963, vanhat kirjoitusmuodot oli säilytetty, onneksi sentään modernilla fontilla (varsinaisen näköispainoksen lukeminen olisi varmaan aika tuskaista), josta sai kyllä varsin hyvin tolkun ainakin jos luki ääneen. Ja kerronta olikin varsin taitavaa ja viihdyttävää mainion omalaatuisine ilmaisuineen, ja tuo vanhentunut ortografia tuo oman viehättävän kerrostumansa tekstiin.
Eli vaikka teos ehkä hieman kuriositeetti onkin, niin ei arvo ole vain vanhuudessa ja kuriositeettiudessa, Salamniuksen sanankäyttöä luki ihan mielikseen, ja teos oli hyvinkin lukemisen arvoinen. 

Itze Jesus ilmestypi
Opetuslapsill' omillen
Sinä päivänä samana
Vijsi kerta juur visusti
Muulloin muodolla monella.
Näytti itzensä esinnä
Marialle Magdalasta
Cosca seisopi surulla
Läsnä haudan huocailepi.
Aivan itkepi ilotoin
Cosca catzopi tacansa
Löysi Luojan seisomasa
Eikä tiedä Jesuxexi.
Lausui Luoja laupiasti:
Mitäst sä valitat Vaimo?
Mitä itkein murehdit
Ketä etzit onnetoinen?
Luuli Maria Lujasti
Isännäxi Yrttitarhan
Sanoi suulla surkialla:
Löyd' en Luojani levosa
Pois on vietynä peräti
Engä tiedä custa etzin;
Jos olet ottanut Isändä
Sijrnyt toisehen siahan
Nijn sano sama minulle
Että ottaman menisin.
Jesus mainitzi: Maria
Tuli tästä tuttavaxi
Raboni racas sanopi:
Se on: suotu Mestarini.
Jesus vaimoa varoitti
Äläsä satu minuhun
Sano Vaivoin veljilleni:
Aica on minulla mennä
Tygö armahan Isäni
Ja myös teidängi Isänne
Joca on minun Jumalan
Että teidän Armollinen.
Täm' on Magdalan Maria
Jost' on Jesus Perkelettä
Seitzemen ulos ajanut:
Ensimmäissä ilmoittapi
Tällen itzensä elävän.
 

----------------------------------------------------------- 

Klassikkohaasteessa ollaan mukana aika monennetta kertaa: mutta aiemmin haasteen puitteissa olen lukenut Rikoksen ja rangaistuksen, Rouva Bovaryn, Draculan, Faustin, Sonetteja Lauralle, Suuren seikkailun, North and Southin, Valtion, Viettelyksen vaunun, Gilgamesin, Kultaisen vasikan, Pinocchion, Arosuden, Rosencrantz and Guildensternin, Stonerin, Minun kansani, minun rakkaani ja Gösta Berlingin tarun. Ja hyvä piirre klassikoissa on, että vaikkei kaikista niistä aina niin pidäkään, niin kuitenkin niiden lukemisesta on jotain saanut, kontekstia muulle kirjallisuudelle ja kulttuurille jos ei muuta.  

Ja klassikkohaasteessa pääsee lukemaan myös muiden postauksia, saada uusia näkökulmia tai muistutuksia vanhoista tutuista, tai bongata kirjoja joita voisi itsekin kiinnostaa lukea, mutta myös saada joku käsitys joistain merkittävistä kirjoista, jotka ehkä voi myös jättää lukematta...koontipostaus tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen löytyy Oksan hyllyltä. 

 

Gösta Ågren - Rakentaja

Poimintoja runohyllystä: olen joskus kauan sitten lukenut yhden Gösta Ågrenin kokoelman mutta en ollut kauhean innostunut, mutta hyvä kokeilla jotain toistakin: tämä uteloitti pohjatekstinsä, Markuksen evankeliumin vuoksi (suom. Caj Westerberg).

Kirjan aloittaa lyhyt esipuhe, jossa kirjailija esittelee evankeliumeista vanhimman, Markuksen tekstin ja kirjoittajan. En ole Ågrenin eksegetiikan yksityiskohdista ihan vakuuttunut (esittää että evankeliumi olisi kirjoitettu jo 50 AD jo ennen kuin Markus saapui Roomaan, mikä on varhaisempi ajoitus kuin oikein kenelläkään ainakaan nykyään), mutta hyvä että teemoja ja kontekstia tulee kuitenkin esiin. 

Varsinaiset runot seuraavat sitten hyvin evankeliumissa kuvattuja tapahtumia; varsin aforistisesti ja tulkiten niin että pohjateksti on hyvä tuntea, koska ei tämä varsinaisesti kertovaa epiikkaa ole, mutta jos teksti on tuttu niin kyllä yksittäiset runot siihen asettuvat. Ja tulkintaa tosiaan tehdään. 

Tuon pohjansa vuoksi kokoelma on tavallaan yhtenäinen (varsinkin kun Markuksenkin evankeliumi on lopulta hyvin suoraviivainen matka Galileasta Jerusalemiin) vaikka samalla en oikein osaa snaoa tavoitteliko Ågren jotain suuria teemoja joita halusi nostaa esiin Jeesuksesta: puhutaan vallasta, voimasta, ihmeistä, opetuksista jne. mutta aika paljon jää myös mysteeriksi (mikä sekin toki sopii Markukselle: kokoelman lopetuskin on sijoitettu samaan kohtaan kuin evankeliumin alkuperäinen). Kokonaisuudesta muuten kuin tarinallisella tasolla en siis saanut ihan kiinni, mutta olihan tässä paljon yksittäisiä kiinnostavia runoja, joissa on makusteltavaa ja mietittävää, eli on tässä ansionsa ja varmaan tämän ääreen voi palata myöhemminkin, ei kerrasta tyhjene.

Mihinkäs tämän laittaisi Helmet-haasteessa? Tulkitaan vapaasti vaikka kohtaan 31. Kirjan päähenkilölle ura on tärkeä: on valmis kuolemaankin sen puolesta.

Vertaukset

Ihmistä voi
kuvata, ei sitä
että hän on. Jos vertauksen
tulkinta sanoisi 
kaiken, ei vertausta
tarvittaisi.

Hän kertoi, ei
mitään sanoakseen
vaan lohduttaakseen
sydäntä, tätä raivokasta
vastausta kysymykseen
miksi se lyö!   

Eero Lyyvuo - Pieniä laulajia

Kuulin runoilija Eero Lyyvuosta joku aika sitten Juri Nummelinin kirjassa Unohdettuja kirjailijoita, jonka selostus tästä tekijänsä ainokaiseksi jääneestä teoksesta kuulosti sen verran uteloittavalta, että laitoin nimen mieleen. Ja kas, kirja tuli divarissa vastaan: ilman kansipapereita tosin, mutta on tuo näinkin varsin nätti.

Ja onpahan erikoislaatuinen teos. Vahvan temaattinen nimen ja kuvan mukaan, eli runojen aiheina, ja osittaisina tekijöinä, ovat monenlaiset linnut. Ensimmäinen runo asemoi runoilijan jonkinlaisena luontomystikkona hieman Franciscus Assisilaisen hengessä. 

Kuule, Herran Henki vaeltaa
yli kaiken! Taivas, meri, maa,
pienin lintu, sinä ihminen
kyllä kuulet - jos vain tahdot -sen!
[...]

Ja sitten ääneen pääsevät linnut. Runoissa tekstitetään eri lintujen lauluja, yhdistellen niitä tavalliseen suomen kieleen. Ja kun runot eivät ole kovin pitkiä ja laulua käytetään varsin runsaasti, niin lopputulos olisi jo näin aika hämmentävä. 

Mutta Lyyvuo on päätynyt myös typografisiin kokeiluihin kuvaamaan laulua: kirjaimet ja tavut eivät etene mitenkään suorina riveinä vaan hyppivät eri korkeuksilla, ilman että tässä tehdään mitään varsinaista kuvarunoutta. Suomenkieliset säkeet taas ovat aika loruttelevia, sisällollisesti eivät mitenkään kauhean syvällisiä ja pelkästään niihin keskittyen aika mitätöntäkin. Joten runoutena tämä näyttäytyy vahvasti muotoon keskittyvältä kielirunoudelta, melkein dadaistiselta nonsenselta...samalla antaen vaikutelman että tuo ei missään määrin ole runoilijan ohjaavana ajatuksena ja tavoitteena.

Palaan ajatukseen mystiikasta. Sillehän ominaista on että sen kokijalla on kielen ja ymmärryksen ylittäviä kokemuksia, joita sitten voi parhaansa mukaan yrittää ilmaista inhimillisellä kielellä, puhuttuna tai tekstinä tai symbolisena ilmaisuna, samalla tietoisena että se on mahdotonta, kieli ei riitä eikä voi riittää. Mutta silti se on jotain jota täytyy yrittää ilmaista. Lyyvuo näyttäytyy tässä kirjassaan luontomystikkona, joka vie kokemuksen kuvauksessa kielen äärirajoille, ja tietysti epäonnistuu, mutta ehkä kaikki muu epäonnistuu vielä pahemmin.

Onko tämä kirja hyvä vai huono? Kysymys on mieletön. Sen verran erikoislaatuinen se kuitenkin on, että ymmärrän ettei se asettunut perinteisen (tai myöskään vasta-perinteisen) runouden kontekstiin mitenkään muuten kuin kuriositeettina, ja tulee unohdetuksi, mutta ilahtunut olen että tämän luin. Ja laitan Helmet-haasteessa kohtaan 21. Kirjassa on muusikko.

Enkä yritä selvittää miten monien näiden runojen asetteluja voisi yrittää muotoilla HTML-koodilla, joten esimerkkiruno tulee kuvana.

 

Paavo Haavikko - Puut, kaikki heidän vihreytensä

En ole ennen Paavo Haavikkoa lukenut (joitain yksittäisiä runoja on tullut vastaan), joten hyvä aloittaa vaikkapa tästä runokokoelmasta vuodelta 1966, jolla on hyvä nimi ja joka on vissiin tuotannon tunnetuimpia. 

Runokokoelmaksi varsin paksussa teoksessa (yli sata sivua) tyyli on niukkaa modernia, joskus aforististakin (ja täältä löytyikin pari tuttua yhteydestään irronnutta lausahdusta, kuten parodian mahdottomuudesta). Minimalismia lievittää sarjallisuus, runot asettuvat muutaman yksilön sykleihin yhtenäisillä teemoilla, ja tietysti myös kirjailijan eittämätön taito kiteyttää ajatuksia hyvin tiiviiksi ilmaisuiksi.

Kohtalainen määrä aikansa yhteiskunnallisia ja poliittisia teemoja käsitteleviä runoja on ehkä omana aikanaan ollut ansiokasta, mutta kieltämättä nämä eivät ole ikääntyneet kovinkaan kiinnostavasti: ehkä niistä voisi jotain ajankuvia kaivella, mutta se mikä niissä olisi yleispätevää tulee esitetyksi paremmin muualla. Ansiokkaammaksi nousee myös lukumääräisesti runsas rakkausrunous, kun aihe säilyttää ajankohtaisuutensa. Niin, Haavikon puoliso Marja-Liisa Vartio oli juuri kuollut, tämän tiedon kautta tätä teosta luetaan ja näkyyhän se pitkin kirjaa, niin suorina viittauksia kuin yleisenä surumielisyytenä (ja myös muistoina, onnen hetkinä, erotiikkana, kaipauksena...) Tältä kantilta teos kyllä yhä puoltaa paikkaansa, ja tietysti erinomaisella kielen hallinnalla (vaikken nyt ihan täysillä tähän ihastukaan).

Helmet-haasteessa tämä menee kohtaan 8. Kirjan kannen pääväri on vihreä tai kirjan nimessä on sana vihreä, tietysti.

On jo uhkayritys kirjoittaa tällä käsialalla
      josta ei tiedä saako siitä aamulla selvää.
Kun vielä lumisade turhaan muistuttaa minua
            jostain mitä en minä muista.

Vesa Haapala - Maallisten ilojen puutarha

Olen aikoinani lukenut Vesa Haapalalta runokokoelman Vantaa, jonka jälkeen on pitänyt lukea lisää, mutta...kunnes siis nyt: runokokoelma Hieronymus Boschin kuuluistasta maalauksesta kuulosti teokselta johon pitää tutustua.

Ja teos on mitä lupaa. Edellisen lukemani tapaan tämä teos on nimenomaan yhtenäinen teos, ei nippu yksittäisiä runoja, ja koko kirja pyörii Boschin maalauksen ympärillä. Harvassa taitavat olla taulut joista moinen onnistuisi näin suvereenisti, Maallisten ilojen puutarha on sen verran runsas ja hämmentävä teos että sen yksityiskohtiin voisi uppoutua hyvinkin laveasti tarvitsematta toistaa itseään. Ja samalla tämä ei ole mikään taidehistoriallinen essee, vaan taulua tarkastellaan nimenomaan runolla. Runsaalla, iloittelevalla, usein haastavalla ja moniin suuntiin viittaavalla, kuten esikuvansakin.

Mutta tietysti se asettaa myös haasteita niin kirjoittajalle kuin lukijalle. Huomattava osa runojen mieltäkääntävimmistä kuvista ja ilmaisuista onkin suoraan Boschin siveltimestä, onko Haapalan kontribuutio riittävä tällä rimakorkeudella? Pitäisikö minun yrittää lukea tätä teosta jotenkin irrallaan erillisenä teoksena välittämättä Boschista, ja onko se edes mahdollista, vai lukea tätä nimenomaan suhteessa tauluun, kun kirjailija tuo yhteyden kuitenkin esiin.

No, tarkoituksesta en osaa sanoa, kun kuitenkin huomaan että isoloivaan lukemiseen en pysty, taulua on tarkasteltava lukemiseen suhteessa. Ja Haapala kyllä saa minut tarkastelemaan kuvia enemmän, vie huomioni yksityiskohtiin (ja esittää niistä omia huomioitaan) ja toisaalta huomioimaan laajempia kokonaisuuksia (ja pohtimaan kuinka paljon Bosch vuorostaan on lainaillut Danten Jumalaisesta näytelmästä: kiirastulen sijaan keskellä on maa ennen vedenpaisumusta, mutta osioiden ominaispiirteissä on kaikuja Dantelta). Tässä kirjassa pelattiin myös enemmän kielellä kuin mitä Vantaasta muistan: liikutaan monissa rekistereissä puhekielisestä jutustelusta arkaaisen vanhakantaiseen runokieleen, ja joskus kieli hajoaa täysin palasiksi, mutta niissä piireissä missä tässä liikutaan, lienee se tarkoituksenmukaista, kielellä ja nimeämisellä on tärkeä roolinsa paratiisissa ja läpäisee se myös muun maailman. Mikä taas herättää kysymyksiä käsiteltyjen aiheiden luonteesta...

Kuitenkin katselen Haapalan kera niin innokkaasti Boschia, että huomaanko sitten tarpeeksi Haapalaa? Jos sanon, että 'Maallisten ilojen puutarha on vaikuttavan upea ja pohjattoman antoisa teos' niin kummasta puhun? No, jos kirjan äärellä saadaan taide-elämyksiä ja filosofista pohdiskeltavaa, niin absoluuttisesti se on ansio.

Kulkija II

Puutarha ei ole olosuhteiden kehä, se on olojen ehto,
sen jokainen kohtaa yksin niin kuin hyvän ja pahan
                                                        ja kyvyttömyytensä luoda.

Iätön tässä ja nyt. Vedenpaisumus ei ole vielä täällä!
Tulvaa ei luotu aikojen alkuun, saimme sen aikaan itse.

Kuin suuri tammi, jossa pöllö istuu
ja katsoo silmäpellon laitaa takanaan korvien metsä.

Älä sano: demonit olivat meissä jo paratiisissa.
Halu on luonnonolento, näkymättä liitää läpi päivän ja yön.

Ja niin kuin mansikan maku katoaa pian,
kun suu on marjan niellyt,
                                       niin on halujemme ilo täällä.

Lasse Heikkilä - Carmen

Olen aiemmin Lasse Heikkilän joitain kirjoja lukenut, tällä kertaa toiseksi viimeinen varsinaisista runokokoelmistaan. 

Nimi viittaa Espanjan suuntaan, mutta ei siihen Meriméen ja Bizet'n femme fataleen, vaan Nuestra Señoraan, Maria del Carmeniin: suosikkiaihe neitsyt Maria on siis tässäkin kirjassa varsin näkyvästi mukana, hymyillen kaiken yllä. Maria-devootio pysyy aika perinteisissä kuvissa, jotka toki suomalaisessa kulttuuripiirissä taas ovat aika epätavallisia näin esitettynä.

Suosikkiaihe on myös matkanteko, ja tällä kertaa vahvasti esillä on Espanja. Heikkilä on mitä ilmeisimmin matkustellut maassa, tai ainakin se on runoissa hyvin näkyvissä. Tätä samaa aihetta on tullut vastaan muissakin 50-60-luvun runoilijoissa, matkailu oli vielä harvinaista ja tavallaan näkökulma on varsin turistinen, joskin ennen massaturismia, ja kokemukset innostavat runoilemaan ja jakamaan niitä kokemuksia. Nykykatsannossa tässä on jotain aika herttaista, kun ei matkailu jossain Espanjassa tai Italiassa ole enää niin eksoottista, ja toisaalta ei nykylukija taas pääse siihen Espanjaan, jossa Heikkilä vieraili...

Runoina tämä on on modernismia, joskin ei niinkään sitä jo tällöin ja erityisetsi myöhemmin suomalaiseksi standardiksi tullutta minimalistisen niukkaa modernismia: tätä on mukana satunnaisia otoksia, mutta enemmän Heikkilä on omillaan pitemmissä sarjoissa ja runsaina pulppuavissa säkeissä, innokkaana selittäjänä. Mieleen tuli T.S.Eliot, ainakin Autiota maata on taidettu lukea.
Ensilukeman impakti jäi näissä virtaavissa teksteissä joskus vähän laimeaksikin, mutta kirjaa selaillessa toiseen kertaan vastaan tuli moniakin mainioita kohtia, selvästikin siis kirja johon kannattaa palata myös myöhemmin.

Helmet-haasteessa tämä menee kohtaan 13. Kirjailija on työskennellyt kirjastossa (virkailijana Rikhardinkadun kirjastossa: noin muuten Heikkilä on mitä ilmeisimmin ollut sodan jälkeen "murtuneet mielet"-joukkoa, joka lääkitsi itseään neitsyt Marian, runoilun ja matkailu ohella runsailla määrillä viinaa ja pillereitä). 

Harteilla asu, kuluneista lauseista kudottu
vilun käpertäminä kyyröttäen takan äärellä
jossa palaa valheellinen tuli
heitä majailee kaikkialla, lahko on suuri
"mikä minut on tekevä onnelliseksi" ja
"miksi minä olen onneoton haluten vain onnea" ja
monin samankaltaisin lauseparsin he moittivat
huivien ohuutta ja vilun tunkevuutta
yksilöllisyyden vahvin varustus he ovat
nämä kärsijät ja oppilaat
jossakin koulussa jossa kärsimättömyys opettaa
virheiden suurentamistaitoa
ja heitäkin pitää olla, ja heissäkin on liekki
kovin kätketty, haettava syvältä, mutta se on.

Toivo Pekkanen - Lähtö matkalle

Taas satunnaisia kirjoja jotka käsiin osuvat: Toivo Pekkanen tunnetaan parhaiten romaaneistaan (joita en ole lukenut), mutta viimeisenä teoksenaan 1955 ilmestyi tämä runokokoelma. Ja luulenpa lajityyppien keskinäisen merkityksen pysyvän muuttumattomana.

Ja mitään proosarunoa tämä ei ole, vaikka proosakirjoittajuus taustalla tuntuukin: klassista mitallisuutta ei harrasteta, muttei myöskään modernismia: ilmaisussa on lainailtu ehkä enemmän edellisestä, rakennetta jälkimmäisestä vaikka Pekkasen säkeet ovatkin varsin pitkiä ja runsaita.   

Kieleltään luonnehtisin tätä kovin usein, no, raskaaksi, ja sitä en pidä varsinaisesti positiivisena ominaisuutena. Ja runojen aiheissa ja teemoissa on samaa raskautta, maailmanpalo painaa yhä taustalla ja näköjään Pekkasella oli vastikään ollut myös vakava halvaus, jonka paranemisprosessi oli työläs. Paljon on halua pois, liikkeelle, painostavaa odotusta ja hiipumista ja toisaalta toivoa ehkä jostain muusta. Mutta tuolla sisällöllä, mahtipontisella vakavan paatoksen sävyllä, tunne raskaudesta tulee vain vahvemmaksi.

Takakanteen oli ehtinyt aikakauden auktoriteettien Unto Kupiaisen (jota runoilijana arvostan) ja Toini Havun kommentit, joissa teos julistetaan arvokkaaksi ja kestäväksi...ja, no, taisi kuitenkin käydä että tämä teos on jäänyt vahvasti oman aikansa kirjaksi, ehkä sillä hetkellä puhuttelevaksi, mutta oma lukukokemukseni jäi vaisuksi enkä oletan monen muunkaan nykylukijan tästä innostuvan.

Ja samalla tämä kirja oli hyvä lukea myös juuri nyt, kun taas on aikamme raskas, mahtipontinen, kipuileva. Kuinka suuri osa juuri nyt hyvin arvokkaalta ja tärkeältä vaikuttavasta kirjallisuudesta ja muusta taideilmaisusta tulee näyttämään tältä muutaman vuosikymmenen kuluttua?

Helmet-haasteessa laitetaan tämä vaikka kohtaan 33. Kirjassa ratsastetaan. Kts. alla.

Lähtö

Jonakin aamuna, jonakin kevätaamuna
auringon kohotessa taivaalle
nousen ratsuni selkään.

Maan kätkettyihin lakeihin sidottu ruumiini nukkuu,
rauhattomat ajatukseni harhailevat unien hämärillä niityillä,
tuhat totuutta tunteva henkeni ei kuule äänettömiä askeleitani
eikä hevoseni kavioitten riemuitsevaa töminää.

Ratsun selkään nousee ahdistettu, kauan piinattu, tuhat kertaa rangaistu,
mutta vihassa ja rakkaudessa, jäässä ja tulessa murtumaton,
ikuisesti elävä,
hän jota maan päälle jäävät eivät tunne.

Minä yksin tiedän tämän aamun salaisuuden.
minun kutsuani yksin hevoseni tottelee.
Minä yksin näen portailtani alkavan lunastuksen tien,
joka leveänä ja tasaisena, auringon valaisemana nousee pilviin.
Ikuisuuden hopeoimana se jättää taakseen kaiken,
mitä olen nähnyt ja mistä olen kuullut
ja katoaa tietojeni rajojen tuolle puolen aavistusteni tasangoille.

Siis ylpeään juoksuun, uskoni kultainen ratsu.
Vain hetken kumisevat kaviot kattojen yllä,
vain silmänräpäyksen välähtää varjoni taivaan pilviä vasten.
Silloin olen jo kaukana, vapautettu.

Juha Sandberg - Kohinakuvia

Alkuun maininta jääviydestä: kirjailija on pikkuserkkuni (hei vaan!), joten keskityn tässä nyt vain kuvailemaan teoksessa nousevia aiheita sen kummemmin arvottamatta.

'Kohinakuvia' on varsin osuva nimi erityisesti kirjan alkupuolelle. Runsaasti kielikuvia ja ajoittaista sanaleikittelyä, monesta suunnasta tulevien signaalien aaltoina jotka sekoittuvat sen verran että syntyy kohinaa. Sandberg käyttää paljon techspeakia, teknologian ja kaupan fraaseja, ja suhde näihin tuntuu varsin ambivalentilta: epävarman, myrskyisän ja kaoottisen meren kuva nousee esiin, kohina ahdistaa ja ahdistusta puretaan ironisointina, ja ihmisen osa tässä keskellä on nimenomaan selviytyminen. 

Ja toisaalta kirjassa nousee toistuvasti esiin yhteyksien ja laajempien kokonaisuuksien teema: näitä yhteyksiä, hauraitakin, etsitään ja rakennetaan, ja teknologia on yksi tapa jolla maailma on: "maailmaa/pitää koossa datalävistys".

Näitä yhteyksiä etsitään muualtakin, taiteesta, kielestä, matkoista, luonnosta, paikassa ja ajassa. Ei tyydytä vain muotoilemaan yksittäisiä kuulaan minimalistisia kokemuksia, vaan niiden yhteyksistä, virtauksista ja dynamiikasta rakennetaan yritystä maailmankuvaksi, biosfääriksi tai noosfääriksi, ja havainnoidaan omaa paikkaa näissä. Tämä vie runojen kielen usein aika teoreettiseksi, ehkä liiankin joillekin lukijoille.

Jos alkupuolella korostui teknologia, loppupuolella kirjaa taas orgaaninen luonto: sävy käy rauhallisemmaksi ja voidaan kurottaa paremmin myös omiin historiallisiin juuriin. Yksiselitteistä vastakkainasettelua tässä ei kuitenkaan tule, siinä missä teknologiassa ymmärretään orgaanisen luonnon kielikuvilla niin luontoa ymmärretään teknisillä kuvilla: samassa maailmassa tässä kuitenkin ollaan, joten yhteydet ovat välttämättömiä.

Avaan Helmet-haasteen kohdalla 28. Kirjassa ollaan järvellä: järvi mainittiin yllättävänkin monta kertaa pitkin kirjaa (ja mieleen tuli että kun ajattelemme järveä, ajattelenko ehkä samaa järveä kuin kirjailija...)

uutisia odotushuoneessa
                                  jatkuvasti rikokset
                                  sekoittuvat vesiin ja huomiseen,

vikaa etsitään,
troubleshootings - lisää kuolonuhreja
        kaupungeissa ja luonnonympäristössä
korjaustoimet tukkivat läpikulkuliikennettä,
kärsiville
tulvan kohinassa
        tarjolla akronyymejä
                                            SSRI, BCI, CAS9, SO/LFG...
koodijonojanoa ja
self hell -osastolla
        liekehtiviä selviytyjiä,

auttaako myrskyssä vaarin neuvot
        aaltojen lainalaisuuksista