28.9.2021

Unto Kupiainen - Vangittu laulu

 
Saammepa tähänkin blogiin Unto Kupiaista, edellisessä blogissa ehdin käydä jo läpi aika ison osan runotuotannostaan.

Tämä Vangittu laulu on myös sodanaikaisia kokoelmia, 1944 julkaistu. Kupiaisen aiempi kokoelma sotarunoja oli juuttunut sotasensuuriin synkkyytensä ja morbidin sotaväsymyksensä vuoksi, ja sallitumpi kokoelma Mustan linnun puu vuodelta 1942 ei nyt myöskään hilpeä ollut mutta hillitympi. No, näköjään sensuuri alkoi löystyä parin vuoden aikana, koska tämä kokoelma vetää jo varsin synkissä vesissä. Muutama sensuroiduista sotarunoista on tähän tullut mukaan, mm. tuolla bloggauksessa siteeraamani Muutos (pari riviä on näköjään vähän muuttunut mutta olennainen on paikallaan), Täysikuu, Elämän laulu, Luurankovartio...ja lisää tuli seuraavan vuoden Koski ja toukokuu -kokoelmassa. 

Ja muutenkin tässä vedetään kovin synkkään suuntaan, mieleen tuli Uuno Kailas kauhuromanttisimmillaan (joskaan ei ihan parhaimmillaan), Kupiainen maalailee runsaasti makaaberiutta ja myöhemmässäkin tuotannossa näkyvä masennus on vahvasti läsnä jo tässä...tuotantonsa liike rakkauden ja kuoleman välillä on tässä heilahtanut selvästi kuoleman puolelle, vaikka kyllä sitä rakkauttakin on hieman mukana...

Runoilijalle ominaisesti ryhdikäs mitallisuus on vahvasti mukana ja riimit paikoillaan, ja paremmin kuin tätä edeltäneissä (julkaistuissa) kokoelmissa, tässä Kupiainen antaa jo mallia myöhemmälle tuotannolleen. Ei vielä ihan kypsästi, aiheet ja kuvat ovat aika perinteisiä ja Kailaan vaikutus tulee vahvasti läpi, ja se arvostamani piirre, oivaltavan viiltävä groteskius antaa vielä odottaa itseään (kun tässä ollaan makaabereja, ollaan makaabereja leveällä pensselillä) ja ironisuuskin on niin piilossa ettei sitä lukija löytänyt.

Olen aiemminkin sanonut että Kupiainen olisi ehkä parhaimmillaan jonkinlaisella "valitut runot"-kokoelmalla, hyviä runoja on siroteltu useisiin kokoelmiin keskinkertaisemman aineksen sekaan, eikä tämäkään tee poikkeusta. Mutta tässä kirjailijan myöhempi ääni on jo selvästi tunnistettava, mitä ei voinut sanoa parista vanhemmasta runokirjasta.

Depressio

Kuin ahdas saapas aika puristaa
ja kiertää henkeäni paha paula.
Jos runon teen, sen säkeet eivät laula,
kuin luukut autiot ne kumottaa
mun sielussani. Sammunut on valo.
Oon niemess' autiossa kuollut talo.
 
Ma haukon ilmaa kuivin kiduksin,
oon niinkuin ahven, ajautunut maalle.
Kuin neidon ivanauru kuohilaalle
soi korvissani äänin ilkkuvin
ne laulut kaikki, itsessäni joita
nyt kuljetan kuin liha kuolioita.
 
On elävänä hautaan peitetyn
tuo lohtu: loppuu tuska tukehtuissa;
kun kipu viiltää ruhjotuissa luissa
petojen eteen häkkiin heitetyn,
hän tietää: koht' on ohi puraisulla
se kaikki. - Vaan se, kenen täytyy tulla
 
lahoksi puuksi, lailla sammalen
sydämen laulut synkät ympärillä,
ei epätoivon yössä enää sillä
otetta ole kuolon-toivojen,
ei tuskan parahdusta vapahtavaa,
ei kyyneltä, mi surun sulut avaa.

4 kommenttia:

  1. Aika synkkää on ja lohdutonta! Mutta sotahan oli!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, mutta jatkosodan alussa piti olla propagandistisemmin urheuden jne puolella: Yrjö Jylhän Kiirastuli ehti ilmestyä ennen sitä, ja varmaan myös oli vaikuttajana, mutta Kupiainen veti kuvaston vielä rankemmaksi.
      Eipä silti, myös sodanjälkeisissä runoissa on materiaalia joiden perusteella ehkä saisi helposti masennusdiagnoosin...

      Poista
  2. On kyllä tosiaan synkkää, mutta tykkään! Kupiainen on minulle uusi tuttavuus, pitänee joskus etsiä joku hänen kokoelmansa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikka voisinkin myöntää että jos runoilijoita jaoteltaisiin Suuriin ja niihin muihin, Kupiaisen paikka olisi ehkä siellä "muiden" joukossa, niin silti minun henkkoht makuuni osuu kyllä hyvin, ja suosittelen tutustumaan.

      Poista