25.9.2021

Eugène Ionesco - Rhinocéros (Sarvikuonot)

 
Pikkukaupungin asukkaat elävät elämäänsä, kun kaupungin kadulla yllättäen ryntää sarvikuono. Ja mahdollisesti toinenkin. 
Tämä herättää ihmetystä, ja epäuskoisuutta nähtyä kohtaan, ja järkytystäkin kun erään naisen lemmikkikissa jää sarvikuonon jalkoihin...mutta ovatko nämä sarvikuonot karanneet sirkuksesta tai jostain? Ja kummalla oli yksi sarvi ja kummalla kaksi, afrikkalaisella vai aasialaisella sarvikuonolla? Tai ehkä afrikkalainen sarvikuono tulee Aasiasta ja toisinpäin...
Mutta pian sarvikuonoja alkaa tulla yhä lisää ja lisää, kun kaupungin asukkaat alkavat itsekin muuttua sarvikuonoiksi.
 
Sarvikuonot on romanialais-ranskalaisen Eugène Ionescon tunnetuimpia näytelmiä. Olen aiemmin lukenut pari varhaisempaa ja lyhyempää absurdin teatterin merkkiteosta Kalju laulajatar ja Oppitunti, ja tässäkin ollaan varsin absurdeissa tunnelmissa, joskin tällä kertaa teoksessa tuntuu vahvempi allegorisuus...Sarvikuonot tuntuu kommentoivan yhteiskuntaan pesiytyviä tuhoavia ja vihamielisiä liikkeitä, fasismia, kommunismia, rasismia jne, jotka ensimmäisinä havaintoina herättävät lähinnä epäuskoista ihmetystä että tuollainenkin voi olla, mutta vähitellen leviävät yhä laajemmalle, kaikenlaiset kunnon ihmisetkin jotka aluksi paheksuvat moista tuhoa ja kaaosta, jota kaupungilla laukkaava sarvikuono aiheuttaa, ovat pian myös mukana, näin toimii joukkovoima.

Lukemissani Ionescon näytelmissä absurdius syntyy kirjailijan käyttämästä kielestä ja tavasta kirjoittaa dialogia, henkilöt laukovat banaaleja tyhjänpäiväisyyksiä, truismeja ja epäolennaisuuksia, joka johdattaa keskustelun varsin vinksahtaneisiin suuntiin (Ionesco oli kuulemma inspiroitunut alunperin opetellessaan englantia oppikirjasta, kun kielten esimerkkikeskustelut harvoin ovat, no, kovin luonnollisia...)
 
Tässä näytelmässä nuo varsin vinksahtaneet keskustelut eivät tunnu itsetarkoituksellisilta (niin absurdeja kuin ne ovatkin) vaan nekin ovat osa sarvikuonosaatiota, joka pääsee leviämään vapaasti, kun sarvikuonoja nähdessään ihmiset toteavat vain "kas vain, sehän on sarvikuono, oliko se afrikkalainen vai aasialainen kun sillä on kaksi sarvea" ja pyörittelevät päättömiä syllogismeja...Ionesco ei selvästikään arvosta kantaaottamatonta "tolkun ihmistä" kovin korkealle. 
 
Ja näin absurdin sävyissä liittyvä dialogi esittääkin ehkä todenmukaisemmin tosiasioita kuin mitä dokumentoiva realistinen dialogi pystyisi...tämä kylmäävä alavire estää pitämästä tätä näytelmää ihan puhtaasti absurdina (toisin kuin vaikka sitä Kaljua laulajatarta) mutta tavattoman kiinnostava, ja valitettavan ajankohtainenkin, se on yhä.

Helmet-haasteessa voisin ottaa tällä vaikkapa kohdan 29. Kirjan henkilön elämä muuttuu (aika monenkin, sarvikuonosaation muodossa)

7 kommenttia:

  1. Kiintoisaa! Ihan uusi tuttavuus minulle tämä Ionesco.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ionesco on kyllä 1900-luvun teatterin ja nimenomaan absurdin teatterin isoja nimiä, mutjoo, kuten blogissa on tullut havainnoitua, nämä näytelmäkirjailijat ovat Suomessa kirjallisuutena pahasti marginaalissa, vaikka teatteriväki tietäisikin.

      Poista
  2. On kyllä mainio ilmaisu tuo sarvikuonosaatio! Meinasi lipsahtaa sarvikuonasaatio...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä on ilmeisesti jossain poliittisessa keskustelussa käytettykin nousevan kiihkonationalismin ja rasismin nimityksenä, eli näytelmän piikki on kyllä näkyvä...

      Poista
  3. Kuulostaa mielenkiintoiselta! Olen jostain aiemminkin lukenut tästä näytelmästä, pitäisi ehkä lukea se itsekin tai jotain muuta Ionescoa. Ja joo, varsinkin vanhemmissa kielenopetuskirjoissa dialogit saattavat olla melkoisen absurdeja...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja on niin totta, että voi alkaa pitää normaaleina sellaisia asioita, jotka eivät ole normaaleja, vain sen takia, että ne toistuvat usein ja muut ehkä pitävät niitä hyväksyttävinä.

      Poista
    2. Joo, lukemieni perusteella voin kyllä suositella Ionescoon tutustumista, ja varmaan itsekin jatkan kyllä. Ja voisi joskus käydä vaikka katsomassa Pariisissa Kalju laulajatar, siinä teatterissa jossa näytelmää on esitetty joka päivä useiden vuosikymmenten ajan...

      Ja alhaisilla tasoilla ne kielenopetteludialogit on yhä aika, no, omalaatuisia, kun pitää pelata varsin rajallisella sanavarastolla ja pointtina on ennemmin tuoda esiin vähitellen uusia sanoja ja kielellisia rakenteita. Mutta lopputulokset ovat väistämättä sellaisia että jos ne irrottaa kontekstistaan ja sijoittaa sellaisenaan vaikkapa teatterin lavalle, niin lopputulos on aika kummallinen.

      Ja joo, tuohon toistolla ja ympäristön paineella normalisointiin perustuu aika moni arveluttava asia, joista on hyvä herätelläkin että onkos tämä nyt lopulta oikein, hyvää ja normaalia...

      Poista