30.4.2020

Amélie Nothomb - Hygiène de l'assassin



Maailmankuulu Nobel-palkittu kirjailija Prétextat Tach on sairastunut rustosyöpään ja elinaikaa on ennustettu olevan parin kuukauden verran. Tämän johdosta yli kahdeksankymppinen julkisia esiintymisiä välttävä ja misantroopiksikin kutsuttu kirjailija, ylilihava invalidi, on päättänyt myöntää sarjan haastatteluja, ja lukuisista haastattelupyynnöistä valikoituu viisi hakijaa jotka yksi kerrallaan, yksi päivässä, pääsevät haastattelemaan kirjailijaa.

Kirja jakautuu siis viiteen lukuun, ja koostuu melkein pelkästään dialogista: ensimmäisissä haastatteluissa luodaan lähinnä kuvaa kirjailijan luonteesta. Journalistit odottavat varsin perinteiseen tapaan edistyviä haastatteluja mutta Tach ei mitäänsanomattomiin latteuksiin lähde mukaan vaan tykittää täydeltä laidalta piikkejä ja antaa haastattelijoittensa kuulla kunniansa, viidennessä haastattelussa journalisti onkin vähän paremmin valmistautunut ja tehnyt taustatyönsä, ja haastattelukin lähtee kulkemaan varsin eri suuntaan...

Tämä on neljäs lukemani Amélie Nothombin kirja, uusimman kirjansa luin muutama kuukausi sitten joten nyt vastapainoksi sitten esikoisromaaninsa melkein 30 vuoden takaa, kiinnostuneena että onko kirjailijan ominaisluonne tunnistettavaa alusta alkaen.
Ja myönnän että lukiessa ihmettelin suuresti juuri sitä, että tämä on esikoiskirja. Tämä tuntui olevan niin tiukasti kiinni kirjallisuudessa ja kirjailijuudessa, että olisin arvellut tällaista metatekstiä syntyvän ennemmin jo pitemmän uran tehneen kirjailijan kynästä (mahdollisesti kanavoiden turhautumista kulttuurijournalismiin, kirjallisuuspiireihin ja omaankin tekemiseen), eikös esikoiskirjojen pitäisi olla hieman verhottuja autobiograafisia kasvukertomuksia, ja Tach vaikutti olevan hyvin kaukana 26-vuotiaasta esikoiskirjailija Nothombista (kirjassa mainittiin useampaan kertaan Louis-Ferdinand Céline, joka voisi olla osuvampi verrokki; Michel Houellebecq sen sijaan vasta aloitteli kirjailijauraansa yhtaikaa Nothombin kanssa).

Ensimmäiset luvut olivat kyllä varsin viihdyttävää luettavaa, Tach pyörittää keskusteluja miten tahtoo ja useampaan kertaan sai nauraa mustan huumorin leiskauksille. Viides luku alkoi arveluttavasti vähän vakavammassa sävyssä, ja tuntui menevän suuntaan, joka oli varsin arveluttava: olisiko Nothomb sortunut olemaan helppo ja keskinkertainen?
Ei, lopulta ei sortunut, kyllä tässä tvistejä riittää, ja kirjan nimi, kansi ja muutamat muut irrallisilta tuntuneet yksityiskohdat löytävät kyllä paikkansa tarinassa, samoin kuin ihmettelyni miksi kirjailijan esikoiskirja on tällainen...(netistä huomasin että tämä on sittemmin sovitettu myös elokuvaksi, ja siihen tehdyt muutokset vaikuttavat osuvan "helppo ja keskinkertainen"-kategoriaan)

Joissain kohdissa on kyllä jonkinasteista kömpelyyttä, kirjan alku- ja loppupuoliskot jäivät kuitenkin hieman eri kirjoiksi, ja muutenkin kirja ei ihan niiden muiden lukemieni Nothombien tasolle nouse, mutta kyllä tämä selvästi saman tekijän teos on, häiritsevä, provosoiva, groteskiuden ja mustan huumorin sävyttämä.

Helmet-lukuhaasteessa tämä osuisi useampaankin kohtaan, taidan ottaa yhden minulle vaikeammista kohdista, 46. Kirjassa on sauna (ei konkreettisesti, mutta kirjassa luetellaan Tachin kirjoittamien kirjojen nimiä, joista yksi oli "Le Sauna et autres Luxures", sen verran yllättävä maininta että pakkohan se on).

- N'est-il pas réconfortant, pour un vrai, un pur, un grand, un génial écrivain comme moi, de savoir que personne ne me lit? Que personne ne souille de son regard trivial les beautés auxquelles j'ai donné naissance, dans le secret de mes tréfonds et de ma solitude?
- Pour éviter ce regard trivial, n'eût-il pas été plus simple de ne pas vous faire éditer du tout?
- Trop facile. Non, voyez-vous, le sommet du raffinement, c'est du vendre des millions d'exemplaires et de ne pas être lu.
- Sans compter que vous y avez gagné de l'argent.
- Certainement. J'aime beaucoup l'argent.
- Vous aimez l'argent, vous?
- Oui. C'est ravissant. Je n'y ai jamais trouvé d'utilité mais j'aime beaucoup le regarder. Une pièce de 5 francs, c'est joli comme une pâquerette.
- Cette comparaison ne me serait jamais venue à l'esprit.
- Normal, vous n'êtes pas prix Nobel de littérature, vous.

20.4.2020

Giovanni Verga - Cavalleria Rusticana ja muita sisilialaisnovelleja



Myönnän, että ennakko-odotukseni tämän kirjan suhteen olivat ristiriitaiset: 1800-luvun lopun naturalismi, Emile Zola ja muut, ei ole mitenkään suuresti lukumakuni ykköskohteita, eikä myöskään sen johdannaiset. Mutta noin yleensä ottaen olen kiinnostunut italialaisesta kirjallisuudesta ja Giovanni Verga on sen verran nimekäs ja merkittävä kirjailija, että ansaitsee edes tutustumisen...ja (minulle) uusiin kirjailijoihin tutustumiseen käytän mieluiten tiiviitä novellikokoelmia, ja näppärästi uusi Impromptu-kustantamo oli sellaisen vastikään julkaissut (suomennos Juuso Kortelainen).


Vergan tyylilajia nimitetään verismiksi, ja kiinnostavasti yhden novellin, Gramignan rakastajattaren, alussa Verga esittelee eräänlaisen ohjelman mihin pyrkii, poikkeuksellinen metakoukkaus muuten ankaran realistisessa tasossa, "ihmiselämän dokumenteissa", joissa pyrkimyksenä on että tekijän kädenjälki on näkymätön, kuin teos olisi itse tehnyt itsensä.
Näitä dokumentteja kirjassa on kahdeksan, Paimenpoika Jeli hieman pitempi (~40 sivua), muut sellaisia kymmensivuisia, mutta aimo annos jokaisessa on ihmiselämää...tarinat ovat varsin karuja kuvauksia Sisilian maaseudulta, joten köyhyyttä riittää (lukiessa tuli mieleen Sallan muinainen Sydänvikaisia pienviljelijöitä verta oksentamassa -lukuhaaste, selvästi muuallakin lajityyppi on hallussa).

Suomennetun teoksen nimeen nostetusta novellista on kuitenkin tehty ooppera, ja hieman samaa henkeä on kyllä muissakin: Vergan kerronnassa on vaikutteita oraalisesta traditiosta, suullisesti kerrotun tarinan napakkuudesta, ja monien tarinoiden henkilöissä ja tapahtumissa on riittävästi eksentrisyyttä, että vaikka realismista ei horjuta niin intohimot tosiaan leiskuvat, rakkautta, petoksia ja väkivaltaa löytyy yllin kyllin (ja ajoittaista huumoriakin), tylsäksi eivät käy nämä jutut.

Ensimmäisestä novellista en niin välittänyt, mutta Paimenpoika Jeli veti jo mukaansa, ja Rosso Malpelo ja Pyhimysten sota olivat erinomaisia, ja suosikkini kokoelmasta taisi olla Naarassusi, vimmainen tarina miestennielijänaisesta, joka naittaa tyttärensä nuorelle miehelle jonka haluaa itselleen...
Luulen, että Vergan romaanit saavat jäädä minulta rauhaan jatkossakin, mutta tämä teos oli hyvä tapa tutustua klassikkokirjailijaan.

"En halua enää kuulla puhuttavan siitä miehestä!" räyhäsi Saridda nyrkit lanteilla naapureille, jotka kysyivät häneltä, miten avioliittoaikeet olivat kariutuneet. "En, vaikka hänet tuotaisiin minulle kultaan ja hopeaan puettuna, kuuletteko te!"
"Minun puolestani Saridda voi homehtua!" sanoi Nino omalta osaltaan, kun hänen veren tahrimia kasvojaan pestiin viinituvassa. "Varsinainen kerjäläisten ja laiskureiden lauma tuossa nahkureiden korttelissa! Minun on tÿtynyt olla päissäni, kun sain päähäni lähteä etsimään mielitiettyä sieltä."
"Kun asia nyt on nïn", pormestari päätti, "eikä aukiolle voi viedä pyhimystäkään saamatta kepistä, mikä on todella sikamaista, en tahdo enää juhlia enkä seremonioita, ja jos joku tulee ulos kynttilänpätkäkin kädessään - edes kynttilänpätkä! - heitän tyrmään jok'ikisen."

Koska alkuteoksen nimi on Vita de campi ja maaseutuelämä on kokoelman keskiössä (ja vastaa kiitettävän hyvin mielipidettäni siitä), otetaan tällä itsestäänselvästi Helmet-lukuhaasteessa kohta 31. Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla, vaikka muutamaan muuhunkin kohtaan kirja kelpaisi...

15.4.2020

Egeria - Matkapäiväkirja (Itinerarium Egeriae)


Tämän vuoden paastokirjana luin Egerian matkapäiväkirjaa pyhiinvaellukselta Pyhällä Maalla 380-luvulta. Lukemisen aloitin siis tuhkakeskiviikkona helmikuun lopussa, ja joka päivä luin yhden luvun, ei enempää eikä vähempää, mutta kun kirjassa oli lukuja 49 niin meni vähän pääsiäisenkin puolelle...

Kirjan valinnassa ei kauheasti harkintaa käytetty, satuin vähän ennen paastonajan alkua näkemään maininna tästä teoksesta, yhdestä vanhimmista tunnetuista naiskirjoittajan kirjoittamista teoksista, ja samoin yhdestä vanhimmista tunnetuista kristillisistä pyhiinvaelluskertomuksista, ja kun vielä huomasin ranskannoksen ilmestyneen Sources Chretiennes -sarjassa niin otin luettavaksi.

Kovin paljoa Egeriasta ei tiedetä muuta kuin mitä tekstistä itsestä tulee ilmi, ja tekstistä ei tule ilmi mm. kirjoittajan nimeä (se on selvinnyt toisesta säilyneestä lähteestä) tai ajankohtaa (kuvattujen paikkojen ja tapahtumien perusteella konsensus ajoittaa matkan 380-luvulle), ja oma hankaluutensa tulee siitä, että meidän aikaamme säilynyt käsikirjoitus on epätäydellinen, siitä puuttuu alku ja loppu  ja keskeltäkin pari sivua (joitain aukkoja on voitu täydentää muista lähteistä, kirjaan ja myös sen puuttuviin osioihin ovat viitanneet muut myöhemmât kirjoittajat).

Tunnetuissa osissa Egeria kuitenkin matkustaa varsin laajasti (yhteensä matka kesti ainakin kolme vuotta, mahdollisesi pitempäänkin), kirja alkaa Siinailta, Jerusalemissa ja Palestiinan alueilla ollaan pitkään, mutta matkataan myös nykyisten Syyrian, Irakin ja Turkin alueilla...matkaoppaana Raamattu (Vetus Latina -versio, Vulgatan kääntäjä Hieronymus oli Egerian aikalainen) ja tietysti paikalliset traditiot ja matkaoppaat.
Jälkipuoliskossa kirjassa taas kuvaillaan miten Jerusalemissa vietetään liturgista vuotta, mm. varsin yksityiskohtaisesti hiljaisen ja pääsiäisviikon menoja (sen puolesta tämä osuikin varsin hyvin paastonajan lukemiseksi).

Egerian kotimaana pidetään Galliaa tai Espanjaa, ja vaikutusvaltaa oli sen verran että pystyi itsenäisesti hyvin matkustamaan vuosikausia ja oli hyvin vastaanotettu minne menikin (täysin ainutlaatuista tämä ei tietenkään ollut, tiedetään esim. Hieronymoksen lähipiirissä Jerusalemissa olleen monia roomalaisnaisia, joita Pyhä Maa on vetänyt puoleensa).

Mutta samoin, vaikka kovin henkilökohtaisella otteella Egeria ei huomioitaan kirjoitakaan, välittyy tekstistä myös uteliaisuus ja tarkka havainnointikyky: Eri paikkoja tosiaan käydään katsomassa hyvinkin runsaasti ja laajasti, ja niiltä osin mitä niiden kuvauksia voidaan tarkistaa muista aikalaislähteistä, arkeologiasta tai maantieteestä, havainnot ovat pääosin hyvin luotettavia.

Tämä on tuonut teokselle runsaasti akateemista kiinnostusta. Egerian teos kiinnostaa arkeologeja kuvattujen paikkojen osalta, millaisia ne olivat 380-luvulla ja samoin millaisia traditioita paikkoihin yhdistettiin tuolloin.
Samoin teos kiinnostaa liturgian historian tutkijoita, koska Egerian aikana nykyinen liturginen kalenteri alkoi pikkuhiljaa saada muotonsa, joten kuvaukset miten Jerusalemissa mm. vietettiin pääsiäistä tuolloin ovat hyvin informatiivisia (samoin kuin aukkokohdat, on merkillistä jos Egeria jättää mainitsematta jotain ilmeistä: hyvä esimerkki on Siinainmatkan sijoittuminen joulu-tammikuulle, jolloin Egeria mainitsee loppiaisenvieton, mutta ei sanallakaan viittaa jouluun. Ja ilmeisesti joulu oli vielä tuolloin tuntematon juhla (ensimmäiset paikalliset maininnat jouluvietosta sijoittuvat juuri samaan aikaan kuin Egeria pyhiinvaellustaan teki, ja Jerusalemissa se alkoi vasta 400-luvun puolella).
Samoin kielitieteilijät ovat kiinnostuneita Egerian kielestä, jossa alkaa näkyä merkkejä latinan eriytymisestä paikallisempiin romaanisiin kieliin, puhdasta klassista latinaa Egeria ei kirjoita...

Omalta osaltani myönnän kiinnostukseni teokseen olleen ja pysyneen suurelta osin kuriositeettitasolla: 300-luku on tietysti hyvin kiinnostava aikakausi historiallisesti ja täynnä vaikuttavia ajattelijoita ja kirjoittajia, joten kun aikakaudelle osuu myös naiskirjailija niin tokihan pitää ainakin tutustua.
Vaikka samalla on myös myönnettävä, että jos ei satu tuntemaan intohimoa jotain yllâmainittua aihetta kohtaan niin voi tämä aika kuivakkaa luettavaa olla, ei tässä sillai tarinaa, seikkailua tai draamaa ole. Mutta kuitenkin sellainen teos että vähintään olemassaolo on hyvä tietää, vaikkei lukisikaan.

Tuossa mielessä olen toki aiemminkin harrastanut näitä varhaisia naiskirjailijoita, 1600-lukua edeltävistä blogiin asti on päätynyt Marie de France, Bingenin Hildegard ja Avilan Teresa (ja ainakin viimeksimainittua pitäisi lukea lisää), ja blogin ulkopuolella Katariina Sienalainen, Christine de Pisan, Sarashina, Rabi'a...
Sei Shonagonin ja Murasaki Shikibun tietysti tiedän, ja hyllyssä olisi odottamassa ainakin Dhuoda, Assisin Clara, Vadstenan Birgitta, Marguerite de Navarre, Norwichin Julian, joukko saksalaismystikoita 1200-1300-luvuilta jne. Ja kävin vilkuilemassa Wikipedian sivuilta joukkoa muita vanhoja naiskirjailijoita, ja onhan niitä iso joukko (osa tosin yhden tai muutaman runon perusteella, ja jotkut krediitit ovat historioitsijoiden suuresti kyseenalaistamia).

Historiaa on tarjolla heille, jotka jaksavat lukea.

Helmet-lukuhaasteessa tällä osutaan kohtaan 43. Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja, kyseessä ei ole mikä tahansa kirjasarja vaan se kaikkein paras: Sources Chretiennes, sarja kriittisiä laitoksia patristisista ja keskiaikaisista teksteistä. Tämä on sarjan osa 296, yhteensä tällä hetkellä osia on päälle 600 (ja sarjassa on mukana noista edellämainituista Dhuoda, Clara ja Helftan Gertrude).

 

Edit helmikuu 2021: Suomen patristinen seura on juuri julkaissut Anni Maria Laaton suomennoksen kirjasta nimellä Matka Pyhälle maalle. 

12.4.2020

Henry de Montherlant - La Mort qui fait le trottoir (Don Juan)


Hiljaisella viikolla luin muiden teosten joukossa tämän varsin omalaatuisen näytelmän, Henry de Montherlantin tulkinnan Don Juanin tarinasta, joka ensi-illassa 1958 sai varsin murskaavan vastaanoton.

Tarina noudattaa noin yleispiirteiltään Tirso de Molinan alkuteosta, eli suunnilleen myös Mozartin Don Giovanni -oopperaa, mutta varsin epätyypillisesti tulkittuna. Montherlant irvailee näytelmällään lukuisille oman ja edeltävän aikansa ajattelijoille  ja filosofeille, joilla on korkealentoisia ajatuksia myyttisestä Don Juanista, ihan avoimen metatasoisesti: näytelmän henkilökaartiin kuuluu kolme hahmoa nimellä "penseur-qui-a-des-idées-sur-Don-Juan" ("ajattelija-jolla-on-ideoita-Don-Juanista"), ja lajityyppi ainakin alussa on varsin lähellä puskafarssia. Sinänsä esimerkilleen uskollisesti, Molinan näytelmä ja Mozartin ooppera ovat myös komedioita, vaikka tapahtumien synkkyys tekee niistäkin varsin epätyypillisiä lajityyppinsä edustajia...

Samoin tässäkin, jossa myytin sijasta kuvataan ihmistä. 66-vuotias Don Juan saapuu parikymppisen äpäräpoikansa Alcacerin kanssa Sevillaan, vaikka kaupungissa riittääkin vihollisia ja uhkia, mutta kiikarissa on uusi tyttö, Linda, ja kun jahdataan tyttöä ollaan valmis kaikenlaiseen...ja kuitenkin vaikka viettely on vasta käynnissä, mieli alkaa karata jo seuraavaan tyttöön. Ja kuitenkin Don Juan tarkoittaa koko ajan hyvää, ajattelee tuottavansa iloa ja kavahtaa vääryyttä: kuullessaan, että erään aikaisemman valloituksensa Ana de Ulloan viettelystä syytetään toista miestä, ei hän epäröi hetkeäkään mennä oikaisemaan väärät syytökset. Ja yhteisymmärrystä tytön isän kanssa syntyy, mutta eräiden sekasortoisten tapahtumien vuoksi Don Juan vahingossa tappaa tämän, ja tästä syystä tietysti Sevilla käy entistä vaarallisemmaksi...mutta mitä tehdä, kun tyttöjä on yhä kiikarissa.

Filosofien kritiikkinä Montherlantin Don Juan ei ole mikään ylpeä Mefistofeles, häikäilemätön antisankari joka menee pystypäin vaikka helvettiin, vaan vanheneva mies jolle viettely on ainoa identiteetti ja olemassaolo, tyttöjen jahtaamisesta ei voi luopua koska silloin luopuisi omasta elämästään ja siitä mitä on, ja tämä tyhjyyden pelko ajaa miehen nöyryytyksiin ja itsetuhoisiin tilanteisiin...tästä syystä vaikka tässä vedetään vielä enemmän farssiksi kuin edeltäjissään, tulee hahmosta ja näytelmästä myös surullinen, Don Juanin myyttinen hohdokkuus murenee ankeaksi pakkomiellekertomukseksi, ja tämä oli varmaan joillekin näytelmän katsojille vaikea hyväksyä...(myöhemmissä tarinoissa muistan toki hyvin säälittävän Don Juanin Leena Krohnin Umbrassa...)

Farssi kuolemanpelosta, josta johtuen teoksen nimikin on monimerkityksinen, mikä onkaan se Kuolema joka jalkakäytävällä kulkee ja mikä on tämän rakkauden ja kuoleman yhteys (ja oma ironiansa tulee siitä sattumasta että luin tätä pääsiäisen alla, juhlan jossa puheena on kuoleman vallan voittaminen, ehkä Don Juanin olisi pitänyt leikata siitä siivu itselleen...)

Shakespearen sisarukset -haasteessa tämä on ulkomainen kuollut mies, jolta en ollut aiemmin lukenut mitään (mutta se kategoria oli jo katettu Beaumarchaisilla), Helmet-lukuhaasteesta tähän ei osu oikein mitään vaikeammista kategorioista, otetaan siis helppo 7. Kirjassa rikotaan lakia (Ulloan kreivi tapetaan).

7.4.2020

Alicia Giménez Bartlett - Petra Delicado ja vaaran viestit


Aikoinaan Frau, Signora & Bibi -lukuhaasteen yksi tuttavuuksista oli espanjalainen dekkaristi Alicia Giménez Bartlett ja tämän Petra Delicado -sarja, jota silloin luin kaksi ensimmäistä osaa, ja nyt palasin sarjan pariin sen kolmannella osalla (suomennos Matti Brotherus).

Sarja lepää aika lailla päähenkilönsä, barcelonalaispoliisi Petran ja työtoverinsa Fermin Garzonin hartioilla, näiden yhteispelin toimivuus on kirjan keskiössä. Mutta samalla huomaan että piirteet, joihin kiinnitin huomiota jo edellisessä osassa, muuttuvat tässä vielä akuutimmiksi.

Giménez Bartlett ei juurikaan kirjoita maailmaa: tässä kirjassa vilahtelee mukana yksi Petran ex-aviomiehistä, mutta noin ylipäänsä sarjassa esiintyvistä sivuhenkilöistä, ainakin mieleenjäävistä sellaisista, on huutava pula. Kirjat sijoittuvat Barcelonaan, mutta pari nimeä vaihtamalla tämä voisi tapahtua ihan hyvin jossain muussakin etelä-eurooppalaisessa suurkaupungissa, ja tästä kirjasta puuttui erityisesti ensimmäisessä mukana ollut jännite, jossa ympäröivän yhteiskunnan ja median suhtautuminen poliisiin oli hyvinkin epäluuloista, tässä rikosjuttu saadaan pidettyä (liian) hyvin median näköpiirin ulkopuolella. Ja kun Petralla ja Ferminillä ei näy olevan yhtään mitään muuta samanaikaista juttua vaan voivat keskittyä täysin tähän ongelmasarjaan kuukausien ajan, tapahtuu koko kirja kuin jossain ihmeellisessä kuplassa.
Ai niin, käydään tässä kirjassa myös Moskovassa, tässä kohtaa tyylilaji ottaa reippaasti vaikutteita Harlekiinien suunnalta...

Ja sitten juoni. Huomaan että kaikissa kirjoissa on samaan tyyliin varsin mielikuvituksellisen kummallinen rikosjuttu, niin kummallinen että siitä ei alkuvaiheessa saa oikein mitään otetta, että mihin suuntaan tässä pitäisi mennä. Niinpä kirjan ensimmäinen puolisko on aikamoista sumussa hapuilua ja kestää aikansa ennen kuin varsinaisesti saadaan tarina oikeasti liikkeelle.
Ja kun sanon "mielikuvituksellisen kummallinen"...tällä kertaa Petra saa erään televisioesiintymisen seurauksena fanipostissa paketin, jossa on irtileikattu penis, ja pian seuraa toinen, ja sekaan tulee muita kryptisiä vihjeitä tuntemattomata henkilöltä, jotka johdattelevat ehkä eteenpäin tai sitten eivät, ja vaikka loppupuolella sitten saatiinkin ihan kierroksia ja jännitystä, niin aika tolkuttomana homma pysyi.

Päähenkilö Petra Delicado oli yhä omalla tavallaan ihan kiinnostavan oloinen henkilö (vaikka yhä ensimmäisen osan särmikkyyttä on valitettavasti hioutunut pois) mutta ei tosiaankaan jaksa kannatella tätä kirjaa. Sarjan edelliset osat olivat varsin mainioita dekkareita, mutta tämän olisi hyvin voinut jättää lukematta (ja enempiä suomennoksia ei ole näköjään tullut, espanjaksi sarjaa on vielä useampi osa...)

Helmet-lukuhaasteessa tällä saa kohdan 39. Kirjassa lennetään (Moskovaan ja takaisin, ja lentomatka on ihan kuvattuna).
Pari bloggausta muualta tästä löytyi.

2.4.2020

Alexander Pope - The Rape of the Lock


Jotkut ovat maininneet, että eivät koskaan lue tällaisissa vanhojen klassikkojen uusintapainoksissa tyypillisesti olevia laajoja esipuheita, koska niissä tavataan yleensä käsitellä kirjan sisältöä sen verran että spoilereita juonenkäänteistä riittää (minä en ole spoileriherkkä, joten yleensä luen ne, ainakin osittain: jotkut kriittiset laitokset alkavat perata jotain manuskriptien tekstivariaatioita yms sellaisella tasolla, että ne skippailen).

Tässä on teos, jonka lukukokemus ilman historiallista taustoitusta jäänee helposti "öö, mitäköhän mä just luin"-tasolle, siis kiitos Sophie Gee, ei se helppo ollut näinkään.
Tämä Alexander Popen eeppinen runoelma ei ole pituudella pilattu (nelisenkymmentä sivua), mutta Popen sanansäilä tekee tekstistä kyllä parodisen koukeroista, ja aihe taas perustuu tositapahtumiin, jotka kuohuttivat 1700-luvun alun seurapiirejä: Lord Petre oli tanssiaisissa leikannut kiharan neiti Arabella Fermorin hiuksista, ja tästä episodista siis syntyy tämä heroois-humoristinen runoelma, joka kirjaimellisesti nousee sfääreihin.

Taustoitusta: moinen hiuskiharan leikkaaminen olisi ehkä hyväksyttävää lasten leikkinä tai sitten ehkä jo vakaasti kihlautuneiden välillä, näin vaikka ilmeisesti lordin ja neidin välillä olikin jo orastavaa yhteisymmärrystä, se oli loukkaus seksuaalisella pohjavireellä. Kuvaavaa on runon Belindan (siis Arabellan) toive "Oh hadst thou, Cruel! been content to seize / Hairs less in sight, or any Hairs but these!" (jokainen sukupolvi kuvittelee keksineensä seksin, mutta kyllä se keksittiin jo ennen 1900-luvun jälkipuoliskoa).

Kepeän (mutta onko sittenkään niin kepeän) seurapiirihupailun verrokkina esitettiin melkein sata vuotta myöhäisempi Jane Austen, ja on näissä samaa tunnelmaa. Mutta lajityyppinä on tosiaan eeppinen runous, jonka johdosta "öö, mitäköhän mä just luin"-kokemusta ei ihan voinut välttää, varsinkin kun Popen kieli on tosiaan omalla tavallaan huikeaa ja omalla tavallaan aika työlästä (samoin kuin tätä nidettä koristavat Aubrey Beardsleyn piirrokset).

Behold, four Kings, in Majesty rever'd,
With hoary Whiskers and a forky Beard;
and four fair Queens whose hands sustain a Flow'r,
Th' expressive Emblem of their softer Pow'r;
Four Knaves in Garbs succinct, a trusty Band;
Caps in their heads, and Halberds in their hand;
And particolour'd Troops, a shining Train,
Draw forth to combat on the Velvet Plain.

The skilful Nymph reviews her Force with Care;
Let Spades be Trumps! she said, and Trumps they were.

Runo2020-haasteessa tämä taitaa kyllä olla sininen, ajoittain punainen mutta pääosin sininen. Ja Helmet-lukuhaasteessa luonnollisesti kohta 27. Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani.