Hiljaisella viikolla luin muiden teosten joukossa tämän varsin omalaatuisen näytelmän, Henry de Montherlantin tulkinnan Don Juanin tarinasta, joka ensi-illassa 1958 sai varsin murskaavan vastaanoton.
Tarina noudattaa noin yleispiirteiltään Tirso de Molinan alkuteosta, eli suunnilleen myös Mozartin Don Giovanni -oopperaa, mutta varsin epätyypillisesti tulkittuna. Montherlant irvailee näytelmällään lukuisille oman ja edeltävän aikansa ajattelijoille ja filosofeille, joilla on korkealentoisia ajatuksia myyttisestä Don Juanista, ihan avoimen metatasoisesti: näytelmän henkilökaartiin kuuluu kolme hahmoa nimellä "penseur-qui-a-des-idées-sur-Don-Juan" ("ajattelija-jolla-on-ideoita-Don-Juanista"), ja lajityyppi ainakin alussa on varsin lähellä puskafarssia. Sinänsä esimerkilleen uskollisesti, Molinan näytelmä ja Mozartin ooppera ovat myös komedioita, vaikka tapahtumien synkkyys tekee niistäkin varsin epätyypillisiä lajityyppinsä edustajia...
Samoin tässäkin, jossa myytin sijasta kuvataan ihmistä. 66-vuotias Don Juan saapuu parikymppisen äpäräpoikansa Alcacerin kanssa Sevillaan, vaikka kaupungissa riittääkin vihollisia ja uhkia, mutta kiikarissa on uusi tyttö, Linda, ja kun jahdataan tyttöä ollaan valmis kaikenlaiseen...ja kuitenkin vaikka viettely on vasta käynnissä, mieli alkaa karata jo seuraavaan tyttöön. Ja kuitenkin Don Juan tarkoittaa koko ajan hyvää, ajattelee tuottavansa iloa ja kavahtaa vääryyttä: kuullessaan, että erään aikaisemman valloituksensa Ana de Ulloan viettelystä syytetään toista miestä, ei hän epäröi hetkeäkään mennä oikaisemaan väärät syytökset. Ja yhteisymmärrystä tytön isän kanssa syntyy, mutta eräiden sekasortoisten tapahtumien vuoksi Don Juan vahingossa tappaa tämän, ja tästä syystä tietysti Sevilla käy entistä vaarallisemmaksi...mutta mitä tehdä, kun tyttöjä on yhä kiikarissa.
Filosofien kritiikkinä Montherlantin Don Juan ei ole mikään ylpeä Mefistofeles, häikäilemätön antisankari joka menee pystypäin vaikka helvettiin, vaan vanheneva mies jolle viettely on ainoa identiteetti ja olemassaolo, tyttöjen jahtaamisesta ei voi luopua koska silloin luopuisi omasta elämästään ja siitä mitä on, ja tämä tyhjyyden pelko ajaa miehen nöyryytyksiin ja itsetuhoisiin tilanteisiin...tästä syystä vaikka tässä vedetään vielä enemmän farssiksi kuin edeltäjissään, tulee hahmosta ja näytelmästä myös surullinen, Don Juanin myyttinen hohdokkuus murenee ankeaksi pakkomiellekertomukseksi, ja tämä oli varmaan joillekin näytelmän katsojille vaikea hyväksyä...(myöhemmissä tarinoissa muistan toki hyvin säälittävän Don Juanin Leena Krohnin Umbrassa...)
Farssi kuolemanpelosta, josta johtuen teoksen nimikin on monimerkityksinen, mikä onkaan se Kuolema joka jalkakäytävällä kulkee ja mikä on tämän rakkauden ja kuoleman yhteys (ja oma ironiansa tulee siitä sattumasta että luin tätä pääsiäisen alla, juhlan jossa puheena on kuoleman vallan voittaminen, ehkä Don Juanin olisi pitänyt leikata siitä siivu itselleen...)
Shakespearen sisarukset -haasteessa tämä on ulkomainen kuollut mies, jolta en ollut aiemmin lukenut mitään (mutta se kategoria oli jo katettu Beaumarchaisilla), Helmet-lukuhaasteesta tähän ei osu oikein mitään vaikeammista kategorioista, otetaan siis helppo 7. Kirjassa rikotaan lakia (Ulloan kreivi tapetaan).
Don Juan on varmaan yksi länsimaisen kulttuurin perustarinoita (samoin kuin esim. Faust), joka taipuu moneen muotoon (kirjat, elokuvat, näytelmät) ja tulkintaan.
VastaaPoista