Olen Anna-Maija Raittilan nimen tietysti kuullut usein, ja sanoittamiaan virsiä on tullut tietysti kuultua (ja joskus laulettuakin), mutta varsinainen kirjallinen tuotanto on jäänyt kokematta...joten sopivasti vastaan tullut esikoisrunokokoelma piti ottaa luettavaksi kirjan (kansiliepeissä puffataan muutamaa muutakin samanaikaista esikoisrunoilijaa, Aila Meriluoto, Kirsi Kunnas, Lauri Viita...)
Ja, no. Raittila kirjoittaa tiivistä runoa, useimmiten mitoilla ja riimeillä, joskus ei, mutta rytmi ja tietty laulavuus näissäkin on mukana (vaikka runot pysyvätkin lyhyinä, 6-16 säettä riittää hyvin). Paljon meditoidaan luontoa (ja sen Luojakin on läsnä), kuulaasti ja sisällöltään vähän haikumaisestikin, mutta samalla tuntuu että aiheet ja käsittelyt ovat kovin, no, konventionaalisia, siinä määrin etten oikein jaksanut näistä innostua: nopeasti vertailukohdaksi nousee hieman myöhempi mutta samoilla aihealueilla toiminut Helvi Juvonen, ja tässä vertailussa ainakin tämä Raittilan teos jää selvästi toiseksi. Taitavaa sanankäyttöä joka ehkä lupaa lisää myöhemmässä tuotannossa, mutta tästä en nyt jaksanut innostua...
Kevättuokio
Helmet-lukuhaasteessa tämä osuu kohtaan 3. Kirjan nimessä on kasvi. Ja Sadan vuoden lukuhaasteessa edustetaan 1940-lukua.
